Vesa Talvitie: Christopher Lasch: The culture of narcissism. American life in an age of diminishing expectations

(Mik­sei kukaan kysy) eläm­mekö nar­sis­min aikakautta?

Lasch, Christo­pher (1979). The cul­ture of nar­cis­sism. Amer­i­can life in an age of dimin­ish­ing expec­ta­tions. New York: W. W. Nor­ton Company.

Nar­sis­mi-sana on peräisin par­ituhat­ta vuot­ta van­has­ta myytistä. Läh­teestä itseään ihail­e­val­la Narkissok­sel­la on paljon seu­raa­jia oman aikamme sosi­aalises­sa medi­as­sa: digi-Narkissok­set julkai­se­vat Face­bookissa ja Insta­gramis­sa kuvia itses­tään (seu­raa­jat kir­joit­ta­vat kom­ment­tikent­tään ”kau­nis”, ”upea”) ja seu­raa­vat Twit­teris­sä ja Linke­dInis­sä ihas­tuneena 500 tai 5 000 seu­raa­jan rajan rikkou­tu­misia. Tämä sosi­aalisen medi­an ulot­tuvu­us tekee Christo­pher Laschin vuon­na 1979 ilmestyneen The cul­ture of nar­cis­sism: Amer­i­can life in an age of dimin­ish­ing expec­ta­tions eri­tyisel­lä taval­la mielenkiintoiseksi. 

Laschin kir­ja on klas­sikko. Se sai ilmestymistä seu­raa­vana vuon­na Yhdys­val­tain kansal­lisen kir­japalkin­non, ja Lasch muun muas­sa tapasi sen tiimoil­ta pres­i­dent­ti Jim­my Car­terin Camp Davidis­sa. Teos herät­tää kysymään, mik­sei omaa aikaamme luon­nehdi­ta nar­sis­min ajak­si, ja ker­toisiko neljäkym­men­tä vuot­ta van­ha aikalais­ana­lyysi jotain oman digiaikamme ilmiöistä. Joka tapauk­ses­sa Laschin maalaa­ma kuva Yhdys­val­to­jen 1970-luvun nar­sis­tisen kult­tuurin taus­tatek­i­jöistä sisältää joitakin yhtäläisyyk­siä omaan aikaamme: fasis­tis­ten liikkei­den uusi nousu, tyy­tymät­tömyys poli­it­tisi­in johta­ji­in, kap­i­tal­is­min kri­isi, pet­tymys tiede-insti­tuu­tio­ta kohtaan… 

***

Niin yleis­ta­juiset aikalais­ana­lyysit kuin yksilön (psykologi­nen) itseym­mär­rys nou­se­vat ympäröivän kult­tuurin ter­meistä ja teo­ri­oista – ajan tieteel­li­sistä teo­ri­oista yleis­ta­juis­te­tus­ta ”psykokult­tuurista”. Lasch nojau­tuu aikalais­ana­ly­y­sis­saan pitkälti psyko­ana­lyysi­in, joka oli tuol­loin monel­lakin alueel­la val­tavir­ran teo­reet­ti­nen viitekehys. 

Freud ei tuonut nar­sis­mi-sanaa psykolo­giaan ja lääketi­eteeseen, mut­ta hänen vuo­den 1914 artikke­lin­sa ”On nar­cis­sism” ja sit­tem­min etenkin Heinz Kohutin sekä Otto Kern­ber­gin teo­ri­an­muo­dos­tus tekivät ter­min keskeisek­si osak­si aka­teemista kult­tuuria. Nar­sis­mi kytkey­tyy psyko­an­a­lyt­tisessä käsite­vi­idakos­sa Don­ald Win­ni­cot­tin false self­i­in. Käsitepari kuvaa manip­u­loivu­u­den, epäaitouden, kulissielämän ja kans­saih­mis­ten väli­neel­listämisen ilmiökent­tää. Ei voi kieltää, etteikö sosi­aalisen medi­an profi­ilikulis­si­amme olisi hyvinkin osu­vaa luon­nehtia false self­ik­si ja etteikö promi­nent­tien hah­mo­jen haal­im­i­nen sosi­aalisen medi­an kon­tak­teik­si –”kavereik­si” – ja omien viestien tykkääjik­si ilmen­täisi väli­neel­listä suh­tau­tu­mista kanssaihmisiin. 

Oman aikamme psykokult­tuuri nojau­tuu psyko­ana­lyysin sijas­ta muun muas­sa aiv­o­tutkimuk­seen ja posi­ti­iviseen psykolo­giaan, ja siten ter­mit (esim. resilienssi, itse­myötä­tun­to, tietoisu­us­taidot) ovat toiset kuin Laschin ajas­taan löytämät käsit­teel­liset työka­lut. Laschin ana­lyysi­in ver­rat­tuna aikamme psykop­uhe on teo­ri­ave­toisu­u­den sijas­ta keinokeskeistä (”viisi vinkkiä työu­upumuk­sen välttämiseksi/parisuhteen parantamiseksi/aivoystävälliseksi ruokavaliok­si”). Jos psyko­ana­lyyt­tises­sa psykokult­tuuris­sa ihmisen psykologi­nen tavoite oli tun­tea oma mieli sen synkimpiä lokeroi­ta myöten, oman aikamme ideaali on kehit­tyä itsen­sä parhaak­si versioksi.

Aikamme ”posi­ti­ivisil­la” ja ”nar­sis­tisil­la” ilmiöil­lä on ilmeiset juuren­sa Laschin ajan Yhdys­val­lois­sa. Dale Carnegien Kuin­ka saan ystäviä, men­estys­tä ja vaiku­tus­val­taa oli ilmestynyt tasan neljä vuosikym­men­tä ennen Laschin teosta, ja se sisäl­si sekä manip­u­lati­ivi­su­u­teen että aitoon myötäelämiseen kan­nus­tavia osia. Nor­man Vin­cent Pealen The Pow­er of pos­i­tive think­ing ilmestyi viisi vuot­ta Carnegien best­sel­lerin jäl­keen. Tätä suun­taus­ta esitel­lessään Lasch antaa Eric From­mille kitk­er­iä puheen­vuoro­ja. From­min mielestä amerikkalaiset oli­vat menet­täneet kykyn­sä kokea spon­taane­ja tun­tei­ta, ja hän kehit­ti pis­teliäitä ilmaisu­ja kuten ”kau­pal­lis­tet­tu ystäväl­lisyys” ja ”markki­na­su­un­tau­tunut persoonallisuus”. 

***

Nar­sis­mi on sukupolvit­tunut psykologi­nen ter­mi: Nar­sis­min teo­ri­oi­hin pere­htynyt Kekkosen ajan kas­vat­ti voi kat­soa aikamme ole­van niin nar­sis­min läpäisemää, että on suo­ras­taan sosi­aalis­es­ti itse­tuhoista aset­taa koko kysymys­tä oman aikamme nar­sis­tisu­ud­es­ta. Nuorem­mat puolestaan voivat pitää nar­sis­min näkökul­maa van­hen­tuneena, kiel­teisyy­dessään latis­ta­vana sekä esteenä kehi­tyk­sen edel­lyt­tämälle ”pöhinälle”. Nar­sis­mi-sanaa ei kuitenkaan ole lakaistu maton alle, vaan sen käyt­töy­hteys on kaven­tunut: sana on aikanamme häpeäleima niille (sopi­mat­tomasti käyt­täy­tyville pomoille, työ­tovereille ja ex-puolisoille), mut­ta ei näkökul­ma min­un tai mei­dän elämään. 

Laschille per­soon­al­lisu­u­den piirtei­den funk­tion­aal­isu­us ei ole ennal­ta lukkoon lyö­tyä, vaan yhteiskun­nan muut­tumi­nen aset­taa uusia vaa­timuk­sia ja puit­tei­ta ihmisen per­soon­al­lisu­udelle. Vuon­na 1990 kir­joit­tamis­saan jälk­isanois­sa Lasch toteaa, että 1970-luvun (nar­sis­tiset) amerikkalaiset eivät olleet siinä mielessä sairai­ta, että hei­dät olisi pitänyt sulkea mieli­sairaalaan. Heil­lä vain oli patol­o­gisen nar­sistin per­soon­al­lisu­u­den piirteitä hie­man kevyemp­inä versioina. 

1970-luvun nar­sis­mista ei voi vetää kovin vahvo­ja rin­nas­tuk­sia oman aikamme sosioteknis­ten jär­jestelmien vuorovaiku­tusasetelmi­inkaan. Kuvan postaami­nen Face­booki­in ja siitä tykkäämi­nen ei tee ken­estäkään nar­sis­tia, eikä sosi­aal­ista medi­aa voi samais­taa kult­tuuri­in, kos­ka huo­mat­ta­va osa van­hem­mista ikälu­ok­ista ei edes ole somes­sa. Aikamme nar­sis­tisil­ta vaikut­tavia piirteitä onkin ehkä hedelmäl­lisem­pää läh­estyä julkisen ja yksi­tyisen välisen rajan näkökulmasta. 

***

Kukaan ei halua jakaa syvimpiä tun­to­jaan kaikkien sat­un­nais­ten tut­tavuuk­sien kanssa, ja sik­si omak­summe roole­ja ja muodol­lisia käyt­täy­tymiskood­e­ja. Ne aut­ta­vat säätelemään etäisyyt­tä ja sen myötä aset­tumaan vuorovaiku­tuk­seen tun­tem­at­tomien ja etäisem­pi­en ihmis­ten kanssa. Aikamme kult­tuuri aset­taa kuitenkin voimakkai­ta odotuk­sia yksi­ty­is­ten asioiden jakamiselle. 

Työy­hteisökon­sul­tit kaup­paa­vat aja­tus­ta, että työ­paikalla olisi tärkeä koh­da­ta työ­tover­it laa­jal­la tun­nerek­ister­il­lä ja oppia tun­temaan työ­tove­r­ien psykol­o­giset (väri)profiilit. He myös esit­tävät, että asi­akkaidenkaan suun­taan ei enää voi nojau­tua vain tietoon ja osaamiseen, vaan pär­jätäk­seen olisi annet­ta­va itses­tään enem­män – luo­ta­va henkilöbrän­di. Jaamme myös hyvin henkilöko­htaisia (tai ainakin siltä vaikut­tavia) asioi­ta sosi­aalises­sa medi­as­sa, ja suh­taudumme somen kasvot­tomaan yleisöön paikoin hyvin tuttavallisesti. 

Riip­pumat­ta mitä täl­lai­sista ilmiöistä ajat­teleekin, ne joka tapauk­ses­sa ilmen­tävät julkisen ja yksi­tyisen rajan hämär­tymistä. Hämär­tymisessä on myös trau­maat­ti­nen ulot­tuvu­us: ajaudumme kri­isi­in, kun inti­imeik­si aio­tut kuvat, videot, mielip­i­teet ja viestit lev­iävät paljon oletet­tua vas­taan­ot­ta­ja­joukkoa laajemmalle.

Lasch kuvaa, kuin­ka varhaisem­mis­sa luokkay­hteiskun­nis­sa julkisen ja yksi­tyisen ajatelti­in ole­van eril­lisiä sfääre­jä, ja vas­ta 1800-luvul­la julk­isten elei­den ylipäätään ajatelti­in hei­jas­ta­van yksilön sisäisiä tun­te­muk­sia. Yksi­tyisen ja julkisen rajankäyn­ti ilme­nee kau­ni­isti Kekkosen aikaa eläneille tutus­sa, nykyään jo kadon­neessa insti­tuu­tios­sa – sin­unkaup­po­jen tekemisessä. Sin­unkaupois­sa siir­ryt­ti­in yhteisel­lä totea­muk­sel­la roolien määrit­tämästä vuorovaiku­tuk­ses­ta henkilöko­htaisen ihmis­suh­teen tasolle. 

Kun ajas­samme on huo­mat­ta­va sosi­aa­li­nen paine teesken­nel­lä, että yksi­tyisen ja julkisen välil­lä ei olisi rajaa, elämästä on muo­dos­tunut näytel­lyn, kuvitel­lun tai olete­tun henkilöko­htaisu­u­den teatteri. 

***

Ennen kir­joi­tus­taidon yleistymistä lajimme sosi­aaliset suh­teet rajau­tu­i­v­at lähipi­iri­in. Laa­jem­pi sosi­aal­isu­us on evoluu­tios­samme uusi ilmiö, ja 1800-luvun alkupuolelle ajoit­tuvas­sa seit­semän vel­jek­sen tari­nas­sakin lop­ul­ta vain Eero oppii kir­joit­ta­maan. Sosi­aa­li­nen media on hyvin lyhyessä ajas­sa räjäyt­tänyt lajimme sosi­aal­isu­u­den aivan uuteen ulot­tuvu­u­teen. Taidamme olla tästä uud­es­ta, rajat­tomas­ta digisosi­aal­isu­ud­es­ta hie­man sekaisin.