Valitse vuosi:
2020 2019 2018 2017 2016 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Vesa Talvitie: Christopher Lasch: The culture of narcissism. American life in an age of diminishing expectations

(Mik­sei kukaan kysy) eläm­me­kö nar­sis­min aika­kaut­ta?

Lasch, Chris­top­her (1979). The cul­tu­re of narcis­sism. Ame­rican life in an age of dimi­nis­hing expec­ta­tions. New York: W. W. Nor­ton Com­pa­ny.

Nar­sis­mi-sana on peräi­sin pari­tu­hat­ta vuot­ta van­has­ta myy­tis­tä. Läh­tees­tä itse­ään ihai­le­val­la Nar­kis­sok­sel­la on pal­jon seu­raa­jia oman aikam­me sosi­aa­li­ses­sa medias­sa: digi-Nar­kis­sok­set jul­kai­se­vat Face­boo­kis­sa ja Ins­ta­gra­mis­sa kuvia itses­tään (seu­raa­jat kir­joit­ta­vat kom­ment­ti­kent­tään ”kau­nis”, ”upea”) ja seu­raa­vat Twit­te­ris­sä ja Lin­ke­dI­nis­sä ihas­tu­nee­na 500 tai 5 000 seu­raa­jan rajan rik­kou­tu­mi­sia. Tämä sosi­aa­li­sen median ulot­tu­vuus tekee Chris­top­her Laschin vuon­na 1979 ilmes­ty­neen The cul­tu­re of narcis­sism: Ame­rican life in an age of dimi­nis­hing expec­ta­tions eri­tyi­sel­lä taval­la mie­len­kiin­toi­sek­si. 

Laschin kir­ja on klas­sik­ko. Se sai ilmes­ty­mis­tä seu­raa­va­na vuon­na Yhdys­val­tain kan­sal­li­sen kir­ja­pal­kin­non, ja Lasch muun muas­sa tapa­si sen tii­moil­ta pre­si­dent­ti Jim­my Car­te­rin Camp Davi­dis­sa. Teos herät­tää kysy­mään, mik­sei omaa aikaam­me luon­neh­di­ta nar­sis­min ajak­si, ja ker­toi­si­ko nel­jä­kym­men­tä vuot­ta van­ha aika­lai­sa­na­lyy­si jotain oman digiai­kam­me ilmiöis­tä. Joka tapauk­ses­sa Laschin maa­laa­ma kuva Yhdys­val­to­jen 1970-luvun nar­sis­ti­sen kult­tuu­rin taus­ta­te­ki­jöis­tä sisäl­tää joi­ta­kin yhtä­läi­syyk­siä omaan aikaam­me: fasis­tis­ten liik­kei­den uusi nousu, tyy­ty­mät­tö­myys poliit­ti­siin joh­ta­jiin, kapi­ta­lis­min krii­si, pet­ty­mys tie­de-ins­ti­tuu­tio­ta koh­taan… 

***

Niin yleis­ta­jui­set aika­lai­sa­na­lyy­sit kuin yksi­lön (psy­ko­lo­gi­nen) itseym­mär­rys nouse­vat ympä­röi­vän kult­tuu­rin ter­meis­tä ja teo­riois­ta – ajan tie­teel­li­sis­tä teo­riois­ta yleis­ta­juis­te­tus­ta ”psy­ko­kult­tuu­ris­ta”. Lasch nojau­tuu aika­lai­sa­na­lyy­sis­saan pit­käl­ti psy­koa­na­lyy­siin, joka oli tuol­loin monel­la­kin alu­eel­la val­ta­vir­ran teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys. 

Freud ei tuo­nut nar­sis­mi-sanaa psy­ko­lo­gi­aan ja lää­ke­tie­tee­seen, mut­ta hänen vuo­den 1914 artik­ke­lin­sa ”On narcis­sism” ja sit­tem­min eten­kin Heinz Kohu­tin sekä Otto Kern­ber­gin teo­rian­muo­dos­tus teki­vät ter­min kes­kei­sek­si osak­si aka­tee­mis­ta kult­tuu­ria. Nar­sis­mi kyt­key­tyy psy­koa­na­lyt­ti­ses­sä käsi­te­vii­da­kos­sa Donald Win­nicot­tin fal­se sel­fiin. Käsi­te­pa­ri kuvaa mani­pu­loi­vuu­den, epä­ai­tou­den, kulis­sie­lä­män ja kans­saih­mis­ten väli­neel­lis­tä­mi­sen ilmiö­kent­tää. Ei voi kiel­tää, ettei­kö sosi­aa­li­sen median pro­fii­li­ku­lis­siam­me oli­si hyvin­kin osu­vaa luon­neh­tia fal­se sel­fik­si ja ettei­kö pro­mi­nent­tien hah­mo­jen haa­li­mi­nen sosi­aa­li­sen median kon­tak­teik­si –”kave­reik­si” – ja omien vies­tien tyk­kää­jik­si ilmen­täi­si väli­neel­lis­tä suh­tau­tu­mis­ta kans­saih­mi­siin. 

Oman aikam­me psy­ko­kult­tuu­ri nojau­tuu psy­koa­na­lyy­sin sijas­ta muun muas­sa aivo­tut­ki­muk­seen ja posi­tii­vi­seen psy­ko­lo­gi­aan, ja siten ter­mit (esim. resi­liens­si, itse­myö­tä­tun­to, tie­toi­suus­tai­dot) ovat toi­set kuin Laschin ajas­taan löy­tä­mät käsit­teel­li­set työ­ka­lut. Laschin ana­lyy­siin ver­rat­tu­na aikam­me psy­ko­pu­he on teo­ria­ve­toi­suu­den sijas­ta kei­no­kes­keis­tä (”vii­si vink­kiä työ­uu­pu­muk­sen välttämiseksi/parisuhteen parantamiseksi/aivoystävälliseksi ruo­ka­va­liok­si”). Jos psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­kult­tuu­ris­sa ihmi­sen psy­ko­lo­gi­nen tavoi­te oli tun­tea oma mie­li sen syn­kim­piä loke­roi­ta myö­ten, oman aikam­me ide­aa­li on kehit­tyä itsen­sä par­haak­si ver­siok­si.

Aikam­me ”posi­tii­vi­sil­la” ja ”nar­sis­ti­sil­la” ilmiöil­lä on ilmei­set juu­ren­sa Laschin ajan Yhdys­val­lois­sa. Dale Car­ne­gien Kuin­ka saan ystä­viä, menes­tys­tä ja vai­ku­tus­val­taa oli ilmes­ty­nyt tasan nel­jä vuo­si­kym­men­tä ennen Laschin teos­ta, ja se sisäl­si sekä mani­pu­la­tii­vi­suu­teen että aitoon myö­täe­lä­mi­seen kan­nus­ta­via osia. Nor­man Vincent Pea­len The Power of posi­ti­ve thin­king ilmes­tyi vii­si vuot­ta Car­ne­gien best­sel­le­rin jäl­keen. Tätä suun­taus­ta esi­tel­les­sään Lasch antaa Eric From­mil­le kit­ke­riä puheen­vuo­ro­ja. From­min mie­les­tä ame­rik­ka­lai­set oli­vat menet­tä­neet kykyn­sä kokea spon­taa­ne­ja tun­tei­ta, ja hän kehit­ti pis­te­liäi­tä ilmai­su­ja kuten ”kau­pal­lis­tet­tu ystä­väl­li­syys” ja ”mark­ki­na­suun­tau­tu­nut per­soo­nal­li­suus”.  

***

Nar­sis­mi on suku­pol­vit­tu­nut psy­ko­lo­gi­nen ter­mi: Nar­sis­min teo­rioi­hin pereh­ty­nyt Kek­ko­sen ajan kas­vat­ti voi kat­soa aikam­me ole­van niin nar­sis­min läpäi­se­mää, että on suo­ras­taan sosi­aa­li­ses­ti itse­tu­hois­ta aset­taa koko kysy­mys­tä oman aikam­me nar­sis­ti­suu­des­ta. Nuo­rem­mat puo­les­taan voi­vat pitää nar­sis­min näkö­kul­maa van­hen­tu­nee­na, kiel­tei­syy­des­sään latis­ta­va­na sekä estee­nä kehi­tyk­sen edel­lyt­tä­mäl­le ”pöhi­näl­le”. Nar­sis­mi-sanaa ei kui­ten­kaan ole lakais­tu maton alle, vaan sen käyt­töyh­teys on kaven­tu­nut: sana on aika­nam­me häpeä­lei­ma niil­le (sopi­mat­to­mas­ti käyt­täy­ty­vil­le pomoil­le, työ­to­ve­reil­le ja ex-puo­li­soil­le), mut­ta ei näkö­kul­ma minun tai mei­dän elä­mään. 

Laschil­le per­soo­nal­li­suu­den piir­tei­den funk­tio­naa­li­suus ei ole ennal­ta luk­koon lyö­tyä, vaan yhteis­kun­nan muut­tu­mi­nen aset­taa uusia vaa­ti­muk­sia ja puit­tei­ta ihmi­sen per­soo­nal­li­suu­del­le. Vuon­na 1990 kir­joit­ta­mis­saan jäl­ki­sa­nois­sa Lasch tote­aa, että 1970-luvun (nar­sis­ti­set) ame­rik­ka­lai­set eivät olleet sii­nä mie­les­sä sai­rai­ta, että hei­dät oli­si pitä­nyt sul­kea mie­li­sai­raa­laan. Heil­lä vain oli pato­lo­gi­sen nar­sis­tin per­soo­nal­li­suu­den piir­tei­tä hie­man kevyem­pi­nä ver­sioi­na. 

1970-luvun nar­sis­mis­ta ei voi vetää kovin vah­vo­ja rin­nas­tuk­sia oman aikam­me sosio­tek­nis­ten jär­jes­tel­mien vuo­ro­vai­ku­tus­a­se­tel­miin­kaan. Kuvan pos­taa­mi­nen Face­boo­kiin ja sii­tä tyk­kää­mi­nen ei tee kenes­tä­kään nar­sis­tia, eikä sosi­aa­lis­ta medi­aa voi samais­taa kult­tuu­riin, kos­ka huo­mat­ta­va osa van­hem­mis­ta ikä­luo­kis­ta ei edes ole somes­sa. Aikam­me nar­sis­ti­sil­ta vai­kut­ta­via piir­tei­tä onkin ehkä hedel­mäl­li­sem­pää lähes­tyä jul­ki­sen ja yksi­tyi­sen väli­sen rajan näkö­kul­mas­ta. 

***

Kukaan ei halua jakaa syvim­piä tun­to­jaan kaik­kien satun­nais­ten tut­ta­vuuk­sien kans­sa, ja sik­si omak­sum­me roo­le­ja ja muo­dol­li­sia käyt­täy­ty­mis­koo­de­ja. Ne aut­ta­vat sää­te­le­mään etäi­syyt­tä ja sen myö­tä aset­tu­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen tun­te­mat­to­mien ja etäi­sem­pien ihmis­ten kans­sa. Aikam­me kult­tuu­ri aset­taa kui­ten­kin voi­mak­kai­ta odo­tuk­sia yksi­tyis­ten asioi­den jaka­mi­sel­le. 

Työyh­tei­sö­kon­sul­tit kaup­paa­vat aja­tus­ta, että työ­pai­kal­la oli­si tär­keä koh­da­ta työ­to­ve­rit laa­jal­la tun­ne­re­kis­te­ril­lä ja oppia tun­te­maan työ­to­ve­rien psy­ko­lo­gi­set (väri)profiilit. He myös esit­tä­vät, että asiak­kai­den­kaan suun­taan ei enää voi nojau­tua vain tie­toon ja osaa­mi­seen, vaan pär­jä­täk­seen oli­si annet­ta­va itses­tään enem­män – luo­ta­va hen­ki­löbrän­di. Jaam­me myös hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia (tai aina­kin sil­tä vai­kut­ta­via) asioi­ta sosi­aa­li­ses­sa medias­sa, ja suh­tau­dum­me somen kas­vot­to­maan ylei­söön pai­koin hyvin tut­ta­val­li­ses­ti. 

Riip­pu­mat­ta mitä täl­lai­sis­ta ilmiöis­tä ajat­te­lee­kin, ne joka tapauk­ses­sa ilmen­tä­vät jul­ki­sen ja yksi­tyi­sen rajan hämär­ty­mis­tä. Hämär­ty­mi­ses­sä on myös trau­maat­ti­nen ulot­tu­vuus: ajau­dum­me krii­siin, kun intii­meik­si aio­tut kuvat, videot, mie­li­pi­teet ja vies­tit leviä­vät pal­jon ole­tet­tua vas­taa­not­ta­ja­jouk­koa laa­jem­mal­le.

Lasch kuvaa, kuin­ka var­hai­sem­mis­sa luok­kayh­teis­kun­nis­sa jul­ki­sen ja yksi­tyi­sen aja­tel­tiin ole­van eril­li­siä sfää­re­jä, ja vas­ta 1800-luvul­la jul­kis­ten elei­den yli­pää­tään aja­tel­tiin hei­jas­ta­van yksi­lön sisäi­siä tun­te­muk­sia. Yksi­tyi­sen ja jul­ki­sen rajan­käyn­ti ilme­nee kau­niis­ti Kek­ko­sen aikaa elä­neil­le tutus­sa, nyky­ään jo kadon­nees­sa ins­ti­tuu­tios­sa – sinun­kaup­po­jen teke­mi­ses­sä. Sinun­kau­pois­sa siir­ryt­tiin yhtei­sel­lä totea­muk­sel­la roo­lien mää­rit­tä­mäs­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta hen­ki­lö­koh­tai­sen ihmis­suh­teen tasol­le. 

Kun ajas­sam­me on huo­mat­ta­va sosi­aa­li­nen pai­ne tees­ken­nel­lä, että yksi­tyi­sen ja jul­ki­sen välil­lä ei oli­si rajaa, elä­mäs­tä on muo­dos­tu­nut näy­tel­lyn, kuvi­tel­lun tai ole­te­tun hen­ki­lö­koh­tai­suu­den teat­te­ri. 

***

Ennen kir­joi­tus­tai­don yleis­ty­mis­tä lajim­me sosi­aa­li­set suh­teet rajau­tui­vat lähi­pii­riin. Laa­jem­pi sosi­aa­li­suus on evo­luu­tios­sam­me uusi ilmiö, ja 1800-luvun alku­puo­lel­le ajoit­tu­vas­sa seit­se­män vel­jek­sen tari­nas­sa­kin lopul­ta vain Eero oppii kir­joit­ta­maan. Sosi­aa­li­nen media on hyvin lyhyes­sä ajas­sa räjäyt­tä­nyt lajim­me sosi­aa­li­suu­den aivan uuteen ulot­tu­vuu­teen. Tai­dam­me olla täs­tä uudes­ta, rajat­to­mas­ta digi­so­si­aa­li­suu­des­ta hie­man sekai­sin.