Johannes Myyrä: Rutto

”…minul­la ei ole täs­tä epi­de­mias­ta muu­ta oppi­mis­ta kuin vel­vol­li­suus tais­tel­la sitä vas­taan. Tie­dän aivan var­mas­ti, … että rut­toa potee elä­mäs­sään jokai­nen, kos­ka ei ole ketään, ehdot­to­mas­ti ei ketään, joka ei voi­si saa­da tar­tun­taa.”  (Camus 1971, 221)

Camus’n 1947 ilmes­ty­nyt romaa­ni Rut­to tun­tuu ker­to­van nykyi­ses­tä COVID-19-pan­de­mias­ta. Sen hen­ki­löt suh­tau­tu­vat tau­tiin kuten oman aikam­me ihmi­set. Aluk­si rot­tien ilmes­ty­mis­tä kaduil­le pide­tään vain ohi­me­ne­vä­nä ilmiö­nä. Kau­pun­ki ei ole miten­kään varau­tu­nut epi­de­mian puh­kea­mi­seen eikä varas­tois­sa ole see­ru­mia sen hoi­toon. Jopa lää­kä­rit kiis­tä­vät tau­din ole­mas­sao­lon, kun­nes Kii­nas­sa toi­mi­nut lää­kä­ri tun­nis­taa sen rutok­si. Vähi­tel­len on tur­vau­dut­ta­va sai­rait­ten eris­tä­mi­seen ja kau­pun­gin sul­ke­mi­seen. Enää ei voi­da kiel­tää tau­din vaka­vuut­ta. Paniik­ki­mie­lia­la yleis­tyy ja joh­taa syyl­lis­ten etsin­tään. Kato­li­nen pap­pi pitää sitä saar­nas­saan syn­tien palk­ka­na: ”Vel­je­ni, tei­tä on koh­dan­nut onnet­to­muus, vel­je­ni, te olet­te sen ansain­neet” (Camus 1971, 84). Camus kiel­si ole­van­sa eksis­ten­tia­lis­ti ja mää­rit­te­li filo­so­fian­sa absur­dis­mik­si. ”Filo­so­fian ainoa vaka­vas­ti otet­ta­va ongel­ma on itse­mur­ha” (Camus 1942, 15). Mik­si me emme tapa itseäm­me taju­tes­sam­me elä­män mie­let­tö­myy­den? Romaa­ni ker­too muu­ta­mien ihmis­ten roh­keu­des­ta toi­mia vas­tuul­li­ses­ti toi­vot­to­mas­sa tilan­tees­sa. 

Kiel­tä­mi­nen, vähät­te­ly, syyl­lis­ten etsin­tä ja jär­jet­tö­mien hoi­to­jen kek­si­mi­nen ovat myös nykyis­ten val­lan­pi­tä­jien kei­no­ja suh­tau­tua ajan­koh­tai­seen kata­stro­fiin. Kaduil­le saa­daan ihmi­siä osoit­ta­maan miel­tään tau­din leviä­mis­tä estä­viä kiel­to­ja vas­taan ja ris­ki­ryh­mään kuu­lu­vien suo­je­le­mi­nen saa­daan näyt­tä­mään van­huk­siin ja sai­rai­siin koh­dis­tu­val­ta vai­nol­ta. 

Camus ei kui­ten­kaan pitä­nyt romaa­ni­aan vain kuvauk­se­na fyy­si­sen sai­rau­den aiheut­ta­mas­ta tuhos­ta. Hän kir­joit­ti romaa­nin­sa nat­sien mie­hit­tä­mäs­sä Rans­kas­sa, ja Rut­toa voi lukea myös kuvauk­se­na hen­ki­sen ruton leviä­mi­ses­tä. Nat­sit löy­si­vät val­loit­ta­mis­saan mais­sa hel­pos­ti yhteis­työ­kump­pa­nei­ta ja ilmian­ta­jia. Nykyi­sin Euroo­pas­sa­kaan ei ole vai­kea löy­tää etni­siin ja mui­hin vähem­mis­töi­hin kuu­lu­viin koh­dis­tu­via fyy­si­siä ja psyyk­ki­siä hyök­käyk­siä. Anti­se­mi­tis­mi on jäl­leen muut­tu­mas­sa uudek­si nor­maa­lik­si. Sama pätee myös isla­min samais­ta­mi­seen isla­mis­mik­si. Kris­til­li­si­nä­kin itse­ään pitä­vät pii­rit halua­vat jät­tää lap­set kuo­le­maan van­ki­lei­reil­le. Toi­saal­ta voi tie­tys­ti kysyä, kuka hei­tä suo­je­li­si suo­ma­lais­ten vai­nol­ta, jos he pää­si­si­vät mei­dän kult­tuu­rim­me pii­riin. Mehän suvait­sem­me loput­to­miin kaik­kea nai­siin, pako­lai­siin, poik­kea­viin ja toi­si­na­jat­te­le­viin koh­dis­tet­tua viha­pu­het­ta, maa­lit­ta­mis­ta ja uhkai­lua. Euroo­pas­sa ja lähia­lueil­la on yhä enem­män val­tioi­ta, jois­sa kan­sa­lai­set pyri­tään vai­en­ta­maan val­lan­pi­tä­jien taker­tues­sa val­ta-ase­maan­sa, jon­ka he väit­tä­vät saa­neen­sa demo­kraat­ti­sis­sa vaa­leis­sa. Onnek­si kan­sat eivät ole unoh­ta­neet Camus’n roh­keut­ta aset­tua vas­ta­rin­taan toi­vot­to­mas­sa­kin tilan­tees­sa, eivät­kä väki­val­ta ja val­taa­pi­tä­vien tilaa­mat mur­hat enää onnis­tu­kaan tukah­dut­ta­maan vapau­den vaa­ti­muk­sia.

Psy­koa­na­lyy­ti­kot oli­vat ennen etu­rin­ta­mas­sa pal­jas­ta­mas­sa rut­toi­suut­tam­me, meis­sä ole­via tuhoi­sia voi­mia.  He pyr­ki­vät teke­mään mei­dät niis­tä tie­toi­sik­si ja otta­maan vas­tuun nii­den käy­tös­tä. Nii­tä saa­tet­tiin pitää kuo­le­man­vie­tin ja jo syn­ty­mäs­sä saa­tu­jen tie­dos­ta­mat­to­mien mie­li­ku­vien ilmen­ty­mi­nä. Aina nii­tä ei pidet­ty todel­lis­ten trau­maat­tis­ten koke­muk­sien seu­rauk­se­na. Eihän ana­lyy­tik­ko voi­nut tie­tää, oli­ko sel­lai­sia oikeas­ti tapah­tu­nut. Paras­ta oli kes­kit­tyä siir­to­suh­tees­sa ilme­ne­vään tuhoi­suu­teen ja sii­nä­kin ennen kaik­kea poti­laan hyök­kää­vyy­teen. Ana­lyy­ti­kon oma tuhoi­suus sai ennen Ferencziä ja Sear­le­sia vähem­män huo­mio­ta, vaik­ka yri­tys teh­dä toi­nen hul­luk­si oli tie­dos­ta­mat­ta muka­na hei­dän­kin toi­min­nas­saan. The­ra­peias­sa eli aika­naan vah­va­na myös käsi­tys sosi­aa­li­pa­to­lo­gias­ta psyyk­ki­sen kär­si­myk­sen aiheut­ta­ja­na. Klei­ni­lai­ses­sa hur­mios­sa tuol­lai­nen ajat­te­lu lie­nee jo unoh­tu­nut. Se voi­si kui­ten­kin aut­taa ymmär­tä­mään esi­mer­kik­si, mik­si kan­sat ja orga­ni­saa­tiot valit­se­vat joh­ta­jik­seen val­taan­sa taker­tu­via itse­tun­to­vam­mai­sia hir­viöi­tä, joi­ta maa­il­ma tun­tuu nyt ole­van täyn­nä. 1500-luvun filo­so­fi La Boé­tien (1574/1983) Vapaa­eh­toi­ses­ta orjuu­des­ta onkin taas kovin ajan­koh­tai­nen ja tun­tuu puhu­van juu­ri mei­dän maa­il­mas­tam­me. 

Monis­sa uusis­sa psy­ko­te­ra­piois­sa pyri­tään opet­ta­maan elä­män hal­lin­taa. Naii­vis­ti usko­taan sen ole­van hal­lit­ta­vis­sa. Muo­dis­sa ole­vaan posi­tii­vi­seen ajat­te­luun ei sovi synk­kä freu­di­lai­nen näke­mys, jon­ka mukaan me emme ole her­ro­ja omas­sa talos­sam­me. Niin­pä puhu­taan­kin mie­luum­min psy­koe­du­kaa­tios­ta kuin psy­koa­na­lyy­sis­ta. Ennen psy­ko­te­ra­pias­sa oli kes­keis­tä kär­si­myk­sen ja kau­hu­jen jaka­mi­nen tera­peu­tin suos­tues­sa edus­ta­maan poti­laan mie­li­ku­vis­sa nii­den aiheut­ta­jaa ja toi­mi­maan taak­ka­siir­ty­män vas­taa­not­ta­ja­na. Ana­lyy­tik­koa ei sil­loin pidet­ty opet­ta­ja­na. Freu­din mie­les­tä yri­tys mää­ri­tel­lä, mikä on toi­sel­le hyväk­si, on yri­tys tuho­ta toi­sen nau­tin­to. 

Koro­na­vi­ruk­sen herät­tä­mä pel­ko ja ahdis­tus etsii Tois­ta, jon­ka kans­sa se voi tul­la jae­tuk­si. Se ei kai­paa tera­peut­tia oikean elä­män­ta­van opet­ta­jak­si, vaan etsii tais­te­lu­to­ve­ria (the­ra­pon), joka toi­vo­aan menet­tä­mät­tä uskal­taa toi­mia Camus’n kuvaa­man lää­kä­rin tavoin ja ymmär­tää, että ”rut­to­ba­sil­li ei kuo­le eikä häviä mil­loin­kaan, se voi jää­dä kym­me­nik­si vuo­sik­si uni­seen elä­mään­sä huo­ne­ka­lui­hin ja vaat­tei­siin, se voi odot­taa kär­si­väl­li­ses­ti asuin­huo­neis­sa, kel­la­reis­sa, mat­ka­lau­kuis­sa, nenä­lii­nois­sa ja jäte­pa­pe­reis­sa, ja saat­taa tul­la päi­vä, jol­loin se ihmis­ten onnet­to­muu­dek­si ja varoi­tuk­sek­si ajaa rot­tan­sa kuo­le­maan kes­kel­le onnes­saan pahaa aavis­ta­ma­ton­ta kau­pun­kia” (Camus 1971, 269).

Kir­jal­li­suus

Camus, Albert (1942). Le myt­he de Sisyp­he. Paris: Gal­li­mard

Camus, Albert (1971). Rut­to. Suom. Juha Man­ner­kor­pi. Hel­sin­ki: Suu­ri suo­ma­lai­nen kir­ja­ker­ho.

de la Boé­tie, Étien­ne (1574/1983). Discours de la ser­vi­tu­de volon­tai­re. Paris: Flam­ma­rion.