Valitse vuosi:
2020 2019 2018 2017 2016 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Henrik Enckell: Johdanto uniteemaan

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män kehi­tyk­ses­sä on näh­tä­vis­sä kes­ki­pa­koi­nen lii­ke. Alus­sa pyr­ki­myk­se­nä oli pääs­tä suo­raan tie­dos­ta­mat­to­man yti­meen, psyyk­ki­sen todel­li­suu­den kes­kuk­seen. Seu­raa­vak­si fokus siir­tyi ”ulom­mas”; toi­saal­ta tie­dos­ta­mat­to­man joh­dan­nai­siin, toi­saal­ta suo­jau­tu­mi­siin (sisäis­tä todel­li­suut­ta vas­taan). Täs­tä lii­ke jat­kui: kat­se siir­tyi poti­laan koke­muk­ses­ta ana­lyy­ti­kon tai tera­peu­tin tun­tei­siin. Enää ei siis kat­so­ta suo­raan yti­meen; tut­ki­taan yhä kau­kai­sem­pia hei­jas­tuk­sia. Tähän asian­ti­laan herä­tään välil­lä, jos­kus syyl­li­syy­den­tun­toi­si­na, jos­kus tuoh­tu­nei­na, perään­kuu­lut­taen sekä alku­pe­rään että alku­pe­räi­siin tut­ki­mus­koh­tei­siin palaa­mis­ta – saa­te­taan muis­tut­taa tie­dos­ta­mat­to­man ja sek­su­aa­li­suu­den mer­ki­tyk­sis­tä ja luo­daan isku­lausei­ta kuten ”Back to Freud!”   

Kes­kus­te­luis­sa alku­pe­räs­tä ja var­hai­sis­ta tut­ki­mus­koh­teis­ta on näh­tä­vis­sä kak­si asi­aa. Niis­sä näkyy poh­din­ta uskol­li­suu­des­ta: pitää­kö, ja halu­aa­ko, muis­taa esi-isiä ja ‑äite­jä? Niis­sä näkyy usein myös pyr­ki­mys­tä ris­ti­va­lo­tuk­seen: antaa­ko alku­pe­räis­teks­tien uudel­leen luke­mi­nen uut­ta näkö­kul­maa tämän päi­vän ajat­te­luun, ja anta­vat­ko – kään­tei­ses­ti – tämän päi­vän teo­riat uut­ta pers­pek­tii­viä alku­pe­räi­siin tut­ki­mus­koh­tei­siin? Näis­sä kes­kus­te­luis­sa pyri­tään usein syven­tä­mään näke­mys­tä sekä alku­pe­räs­tä että nyky­ajas­ta.

Teo­ria unis­ta on psy­koa­na­lyy­sin his­to­rian kul­ma­ki­viä. Psy­koa­na­lyy­sin syn­ty­mä­ajan­koh­dak­si ehdo­te­taan usein kah­ta vaih­toeh­toa. Ensim­mäi­nen on syys­kuu 1897, jol­loin Freud kir­joit­ti Flies­sil­le uskon­sa hor­ju­mi­ses­ta: hys­te­ria ei ehkä joh­du­kaan poti­lai­den todel­li­ses­ta, ulkoa tule­vas­ta, sek­su­aa­li­ses­ta trau­mas­ta, vaan sisäi­ses­tä todel­li­suu­des­ta kum­pua­vis­ta fan­t­asiois­ta. Toi­se­na vaih­toeh­to­na on vuo­si 1900, jol­loin Unien tul­kin­ta jul­kais­tiin. Tämä ker­too unien kons­ti­tuoi­vas­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Freu­din kir­ja ei pel­käs­tään käsit­te­le unien ole­mus­ta itses­sään. Unet tar­joa­vat enem­män­kin väli­neen psy­koa­na­lyy­sin kes­keis­ten ulot­tu­vuuk­sien hah­mot­ta­mi­seen. Ensin­nä­kin uni­kir­jas­saan Freud näyt­ti, mikä lait­taa kai­ken psyyk­ki­sen toi­min­nan liik­keel­le, mit­kä voi­mat ovat sie­lul­li­sen elä­män ehto­na. Toi­sek­si unien kaut­ta näy­tet­tiin, miten mie­li koko­nai­suu­des­saan on raken­tu­nut. Kol­man­nek­si unien avul­la annet­tiin mal­li kai­ken psyyk­ki­sen koke­muk­sen tera­peut­ti­ses­ta koh­taa­mi­ses­ta. Unien maa­il­mas­ta syn­tyi­vät siten psy­koa­na­lyy­sin teo­rian ja käy­tän­nön niin sano­tut kan­ta­mal­lit.   

Pie­ni yksi­tyis­koh­ta voi antaa lisä­va­lo­tus­ta asi­aan. Kuten usein muis­tu­te­taan Unien tul­kin­nas­sa Freud tote­aa unien tul­kin­nan muo­dos­ta­van kunin­gas­tien tie­dos­ta­mat­to­maan. Hän ei siis sano, että unet muo­dos­tai­si­vat kunin­gas­tien. Kunin­gas­tie on unien tul­kin­ta. Ero voi vai­kut­taa pie­nel­tä, mut­ta sen ei tar­vit­se olla sitä. Tul­kin­ta edel­lyt­tää teo­ri­aa, mal­lia tul­kit­ta­vas­ta koh­tees­ta ja koh­teen ymmär­tä­mi­sen ehdois­ta. Kunin­gas­tien kive­tys ei muo­dos­tu unis­ta itses­sään, vaan kir­jas­sa kehi­te­tys­tä kuvas­ta mie­len ylei­sis­tä peri­aat­teis­ta. 

Mitä sit­ten aja­tel­la unis­ta tänään

Jos kat­soo unien mer­ki­tys­tä nyky­kir­jal­li­suu­des­ta, huo­maa aiko­jen muut­tu­neen. Vaik­ka Unien tul­kin­nan anti suu­rek­si osak­si, kuten yllä todet­tiin, oli nime­no­maan ylei­sen psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian syn­ty, var­hai­sis­sa klii­ni­sis­sä kuvauk­sis­sa oli myös run­sas­ta uni­ma­te­ri­aa­lia. Poti­laan koke­mus­maa­il­maa lähes­tyt­tiin käy­tän­nös­sä pit­käl­le unien kaut­ta. Tämä asia on muut­tu­nut – poti­las­ta­pauk­sis­sa on aikai­sem­paa vähem­män unien käsit­te­lyä. Sen sijaan unta käy­te­tään edel­leen teo­reet­ti­se­na väli­nee­nä; poti­laan ker­to­mus­ta lähes­ty­tään unien teo­rian kaut­ta. Esi­merk­ki­nä täs­tä voi pitää Anto­ni­no Fer­ron ohjet­ta poti­laan kuun­te­le­mi­ses­ta. Kun poti­las ker­too rii­del­leen­sä edel­li­se­nä päi­vä­nä puo­li­son­sa kans­sa, tera­peu­tin on hyvä (omas­sa mie­les­sään) kehys­tää tari­naa. Tera­peut­ti voi (mie­les­sään) lisä­tä aloi­tuk­sen ”Vii­me yönä näin unta että”. Tari­naa on siis hyvä kuun­nel­la kuin unta. Tämä muis­tut­taa tera­peut­tia kuun­te­lun fokuk­ses­ta: se ei ole ulkoi­sis­sa tapah­tu­mis­sa, vaan poti­laan pers­pek­tii­vis­sä. Unta käy­te­tään siten täs­sä esi­mer­kis­sä psy­ko­te­ra­peut­ti­sen teh­tä­vän hah­mot­ta­mi­ses­sa.

Toi­nen muu­tos kyt­key­tyy unen ”paik­kaan”. Alun perin unet oli­vat poti­laan kon­kreet­ti­sia yöl­li­siä mie­lel­li­siä koke­muk­sia. Näin ei usein ole tänään. Kuten tun­net­tua eri­tyi­ses­ti Bio­nin kaut­ta niin sanot­tu reve­rie on tul­lut psy­koa­na­lyy­sin kes­kei­sek­si käsit­teek­si. Reve­rie, unek­sin­ta, on päi­vän aika­na tapah­tu­vaa toi­min­taa, ja sen kuvit­ta­mi­sek­si käy­te­tään unen mal­lia – se on ikään kuin äidin päi­vä­sai­kaan tapah­tu­vaa ”unen näke­mis­tä” lap­ses­taan. Täs­sä­kin näkyy, kuin­ka uni toi­mii teo­reet­ti­se­na väli­nee­nä kes­kei­sen toi­min­nan hah­mot­ta­mi­sek­si. Mut­ta täs­sä näkyy myös yllä mai­nit­tu kes­ki­pa­koi­nen lii­ke. Kun tera­peut­tia ver­ra­taan äitiin ja puhu­taan tera­peut­ti­ses­ta unek­sin­nas­ta, kat­se ei ole poti­laan, vaan tera­peu­tin, ”unes­sa”. Ei kat­so­ta suo­raan kes­kuk­seen (poti­laa­seen), vaan kau­em­pia hei­jas­tuk­sia ja kes­kuk­sen ympä­ril­lä ole­vaa maa­il­maa.

Poti­laat tie­ten­kin edel­leen näke­vät unia, ja aina­kin jos­kus ker­to­vat niis­tä. Useim­mat psy­koa­na­lyy­ti­kot ja tera­peu­tit pitä­vät unia tär­kei­nä mah­dol­li­suuk­si­na tutus­tua poti­lai­siin­sa, mut­ta koke­vat avut­to­muut­ta nii­den koh­taa­mi­ses­sa. Tämä Psy­ko­te­ra­pia-leh­den nume­ro antaa ter­ve­tul­leen mah­dol­li­suu­den pala­ta tär­ke­ään aihee­seen. Artik­ke­leis­sa paneu­du­taan uniin itses­sään, mut­ta moder­nis­ta, ja laa­jas­ta, pers­pek­tii­vis­tä. Koko­nai­suus antaa hyvän kuvan unien ymmär­ryk­ses­tä ja psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­ta käy­tös­tä mei­dän aika­nam­me.

Gus­tav Schul­man osoit­taa käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti, miten unia voi lähes­tyä ajan­koh­tai­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Unta ei tar­vit­se näh­dä poti­laan sul­je­tun sisäi­sen todel­li­suu­den hei­jas­tuk­se­na, vaan ”kah­den hen­gen” näkö­kul­mas­ta, jol­loin poti­laan odo­tuk­set suh­tees­sa tera­peut­tiin voi­vat tul­la – unen avul­la – fokuk­seen. Sami Kivik­ko­kan­gas, Mikael Lei­man ja Hen­rik Enc­kell kir­joit­ta­vat psy­koa­na­lyy­sin niin sano­tuis­ta kura­tii­vi­sis­ta teki­jöis­tä: miten tun­ne­tun Ama­lia X:n tapauk­ses­sa voi tut­kia pro­ses­sin ete­ne­mis­tä nime­no­maan poti­laan unien käsit­te­lyn kaut­ta. Mar­kus Johans­son avaa unien funk­tio­ta kiin­ty­mys­suh­de­teo­rias­sa, sekä ylei­ses­ti että tapauk­sen kaut­ta. Ant­to Luh­ta­vaa­ra, jon­ka artik­ke­li edus­taa niin sanot­tua sovel­ta­vaa psy­ko­te­ra­pi­aa, tar­kas­te­lee psy­ko­te­ra­peu­tin unek­sun­taa. Täs­sä artik­ke­lis­sa on kak­si­ker­rok­si­nen sovel­lus: etsi­vä Colum­bon kaut­ta tar­kas­tel­laan tera­peut­tis­ta työ­tä, ja unen teo­rian kaut­ta tar­kas­tel­laan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta asen­noi­tu­mis­ta. Mark­ku Sii­vo­la ja Nina Pyyk­kö­nen näyt­tä­vät, kuin­ka unia voi lähes­tyä eri tavoil­la. Tavan­omai­sen yksi­lö­työs­ken­te­lyn ohel­la ryh­mää voi käyt­tää unien avaa­mi­seen. 

Artik­ke­lei­den avul­la luki­ja pää­see siis tutus­tu­maan klas­si­seen aihee­seen nime­no­maan tämän päi­vän näkö­kul­mis­ta. On klii­ni­siä kuvauk­sia, on empii­ris­tä tut­ki­mus­ta, on ajan­koh­tais­ten teo­rioi­den esit­te­lyä, on yksi­lö- ja ryh­mä­nä­kö­kul­mia. Tar­jon­ta on laa­ja, mut­ta edus­ta­va ja kat­ta­va, ja uni­tee­ma tuo koko­nai­suu­teen yhte­ne­väi­syyt­tä.