Henrik Enckell: Johdanto uniteemaan

Psyko­ana­lyyt­tisen menetelmän kehi­tyk­sessä on nähtävis­sä keskipakoinen liike. Alus­sa pyrkimyk­senä oli päästä suo­raan tiedosta­mat­toman ytimeen, psyykkisen todel­lisu­u­den keskuk­seen. Seu­raavak­si fokus siir­tyi ”ulom­mas”; toisaal­ta tiedosta­mat­toman johdan­naisi­in, toisaal­ta suo­jau­tu­misi­in (sisäistä todel­lisu­ut­ta vas­taan). Tästä liike jatkui: katse siir­tyi poti­laan koke­muk­ses­ta ana­lyytikon tai ter­apeutin tun­teisi­in. Enää ei siis kat­so­ta suo­raan ytimeen; tutk­i­taan yhä kaukaisem­pia hei­jas­tuk­sia. Tähän asianti­laan herätään välil­lä, joskus syyl­lisyy­den­tun­toisi­na, joskus tuo­htuneina, peräänku­u­lut­taen sekä alku­perään että alku­peräisi­in tutkimusko­hteisi­in palaamista – saate­taan muis­tut­taa tiedosta­mat­toman ja sek­suaal­isu­u­den merk­i­tyk­sistä ja luo­daan isku­lau­sei­ta kuten ”Back to Freud!” 

Keskusteluis­sa alku­perästä ja varhai­sista tutkimusko­hteista on nähtävis­sä kak­si asi­aa. Niis­sä näkyy pohd­in­ta uskol­lisu­ud­es­ta: pitääkö, ja halu­aako, muis­taa esi-isiä ja ‑äite­jä? Niis­sä näkyy usein myös pyrkimys­tä ris­ti­val­o­tuk­seen: antaako alku­peräis­tek­stien uudelleen lukem­i­nen uut­ta näkökul­maa tämän päivän ajat­telu­un, ja anta­vatko – kään­teis­es­ti – tämän päivän teo­ri­at uut­ta per­spek­ti­iviä alku­peräisi­in tutkimusko­hteisi­in? Näis­sä keskusteluis­sa pyritään usein syven­tämään näke­mys­tä sekä alku­perästä että nykyajasta.

Teo­ria unista on psyko­ana­lyysin his­to­ri­an kul­makiviä. Psyko­ana­lyysin syn­tymäa­janko­hdak­si ehdote­taan usein kah­ta vai­h­toe­htoa. Ensim­mäi­nen on syyskuu 1897, jol­loin Freud kir­joit­ti Flies­sille uskon­sa hor­ju­mis­es­ta: hys­te­ria ei ehkä johdukaan poti­laiden todel­lis­es­ta, ulkoa tulev­as­ta, sek­suaalis­es­ta trau­mas­ta, vaan sisäis­es­tä todel­lisu­ud­es­ta kumpuavista fan­ta­sioista. Toise­na vai­h­toe­htona on vuosi 1900, jol­loin Unien tulk­in­ta julka­isti­in. Tämä ker­too unien kon­sti­tuoivas­ta merk­i­tyk­ses­tä. Freudin kir­ja ei pelkästään käsit­tele unien ole­mus­ta itsessään. Unet tar­joa­vat enem­mänkin väli­neen psyko­ana­lyysin keskeis­ten ulot­tuvuuk­sien hah­mot­tamiseen. Ensin­näkin unikir­jas­saan Freud näyt­ti, mikä lait­taa kaiken psyykkisen toimin­nan liik­keelle, mitkä voimat ovat sielullisen elämän ehtona. Toisek­si unien kaut­ta näytet­ti­in, miten mieli kokon­aisu­udessaan on rak­en­tunut. Kol­man­nek­si unien avul­la annet­ti­in malli kaiken psyykkisen koke­muk­sen ter­apeut­tis­es­ta kohtaamis­es­ta. Unien maail­mas­ta syn­tyivät siten psyko­ana­lyysin teo­ri­an ja käytän­nön niin san­otut kan­ta­mallit.   

Pieni yksi­tyisko­h­ta voi antaa lisä­val­o­tus­ta asi­aan. Kuten usein muis­tute­taan Unien tulkin­nas­sa Freud toteaa unien tulkin­nan muo­dosta­van kuningastien tiedosta­mat­tomaan. Hän ei siis sano, että unet muo­dostaisi­vat kuningastien. Kuningastie on unien tulk­in­ta. Ero voi vaikut­taa pieneltä, mut­ta sen ei tarvitse olla sitä. Tulk­in­ta edel­lyt­tää teo­ri­aa, mallia tulkit­tavas­ta kohteesta ja kohteen ymmärtämisen ehdoista. Kuningastien kivetys ei muo­dos­tu unista itsessään, vaan kir­jas­sa kehite­tys­tä kuvas­ta mie­len ylei­sistä peri­aat­teista. 

Mitä sit­ten ajatel­la unista tänään? 

Jos kat­soo unien merk­i­tys­tä nykykir­jal­lisu­ud­es­ta, huo­maa aiko­jen muut­tuneen. Vaik­ka Unien tulkin­nan anti suurek­si osak­si, kuten yllä todet­ti­in, oli nimeno­maan yleisen psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an syn­ty, varhai­sis­sa kli­in­i­sis­sä kuvauk­sis­sa oli myös run­sas­ta uni­ma­te­ri­aalia. Poti­laan koke­mus­maail­maa läh­estyt­ti­in käytän­nössä pitkälle unien kaut­ta. Tämä asia on muut­tunut – poti­lastapauk­sis­sa on aikaisem­paa vähem­män unien käsit­te­lyä. Sen sijaan unta käytetään edelleen teo­reet­tise­na väli­neenä; poti­laan ker­to­mus­ta läh­estytään unien teo­ri­an kaut­ta. Esimerkkinä tästä voi pitää Antoni­no Fer­ron ohjet­ta poti­laan kuun­telemis­es­ta. Kun poti­las ker­too riidelleen­sä edel­lisenä päivänä puolison­sa kanssa, ter­apeutin on hyvä (omas­sa mielessään) kehys­tää tari­naa. Ter­apeut­ti voi (mielessään) lisätä aloituk­sen ”Viime yönä näin unta että”. Tari­naa on siis hyvä kuun­nel­la kuin unta. Tämä muis­tut­taa ter­apeut­tia kuun­telun fokuk­ses­ta: se ei ole ulkoi­sis­sa tapah­tu­mis­sa, vaan poti­laan per­spek­ti­ivis­sä. Unta käytetään siten tässä esimerkissä psykoter­apeut­tisen tehtävän hahmottamisessa.

Toinen muu­tos kytkey­tyy unen ”paikkaan”. Alun perin unet oli­vat poti­laan konkreet­tisia yöl­lisiä mielel­lisiä koke­muk­sia. Näin ei usein ole tänään. Kuten tun­net­tua eri­tyis­es­ti Bion­in kaut­ta niin san­ot­tu rever­ie on tul­lut psyko­ana­lyysin keskeisek­si käsit­teek­si. Rever­ie, uneksin­ta, on päivän aikana tapah­tu­vaa toim­intaa, ja sen kuvit­tamisek­si käytetään unen mallia – se on ikään kuin äidin päivä­saikaan tapah­tu­vaa ”unen näkemistä” laps­es­taan. Tässäkin näkyy, kuin­ka uni toimii teo­reet­tise­na väli­neenä keskeisen toimin­nan hah­mot­tamisek­si. Mut­ta tässä näkyy myös yllä mainit­tu keskipakoinen liike. Kun ter­apeut­tia ver­rataan äiti­in ja puhutaan ter­apeut­tis­es­ta uneksin­nas­ta, katse ei ole poti­laan, vaan ter­apeutin, ”unes­sa”. Ei kat­so­ta suo­raan keskuk­seen (poti­laaseen), vaan kauem­pia hei­jas­tuk­sia ja keskuk­sen ympäril­lä ole­vaa maailmaa.

Poti­laat tietenkin edelleen näkevät unia, ja ainakin joskus ker­to­vat niistä. Useim­mat psyko­ana­lyytikot ja ter­apeu­tit pitävät unia tärkeinä mah­dol­lisuuksi­na tutus­tua poti­laisi­in­sa, mut­ta koke­vat avut­to­muut­ta niiden kohtaamises­sa. Tämä Psykoter­apia-lehden numero antaa ter­ve­tulleen mah­dol­lisu­u­den pala­ta tärkeään aiheeseen. Artikkeleis­sa paneudu­taan uni­in itsessään, mut­ta mod­ernista, ja laa­jas­ta, per­spek­ti­ivistä. Kokon­aisu­us antaa hyvän kuvan unien ymmär­ryk­ses­tä ja psykoter­apeut­tis­es­ta käytöstä mei­dän aikanamme.

Gus­tav Schul­man osoit­taa käytän­nön­läheis­es­ti, miten unia voi läh­estyä ajanko­htais­es­ta näkökul­mas­ta. Unta ei tarvitse nähdä poti­laan sul­je­tun sisäisen todel­lisu­u­den hei­jas­tuk­se­na, vaan ”kah­den hen­gen” näkökul­mas­ta, jol­loin poti­laan odotuk­set suh­teessa ter­apeut­ti­in voivat tul­la – unen avul­la – fokuk­seen. Sami Kivikkokan­gas, Mikael Leiman ja Hen­rik Enck­ell kir­joit­ta­vat psyko­ana­lyysin niin san­o­tu­ista kurati­ivi­sista tek­i­jöistä: miten tun­netun Amalia X:n tapauk­ses­sa voi tutkia pros­essin eten­e­mistä nimeno­maan poti­laan unien käsit­te­lyn kaut­ta. Markus Johans­son avaa unien funk­tio­ta kiin­tymys­suhde­teo­ri­as­sa, sekä yleis­es­ti että tapauk­sen kaut­ta. Ant­to Luh­tavaara, jon­ka artikke­li edus­taa niin san­ot­tua soveltavaa psykoter­api­aa, tarkastelee psykoter­apeutin unek­sun­taa. Tässä artikke­lis­sa on kak­sik­er­roksi­nen sovel­lus: etsivä Colum­bon kaut­ta tarkastel­laan ter­apeut­tista työtä, ja unen teo­ri­an kaut­ta tarkastel­laan psykoter­apeut­tista asen­noi­tu­mista. Markku Siivola ja Nina Pyykkö­nen näyt­tävät, kuin­ka unia voi läh­estyä eri tavoil­la. Tavanomaisen yksilö­työsken­te­lyn ohel­la ryh­mää voi käyt­tää unien avaamiseen. 

Artikkelei­den avul­la luk­i­ja pääsee siis tutus­tu­maan klas­siseen aiheeseen nimeno­maan tämän päivän näkökul­mista. On kli­in­isiä kuvauk­sia, on empi­iristä tutkimus­ta, on ajanko­htais­ten teo­ri­oiden esit­te­lyä, on yksilö- ja ryh­mänäkökul­mia. Tar­jon­ta on laa­ja, mut­ta edus­ta­va ja kat­ta­va, ja uni­teema tuo kokon­aisu­u­teen yhteneväisyyttä.