Henrik Enckell: Johdanto uniteemaan

Psykoanalyyttisen menetelmän kehityksessä on nähtävissä keskipakoinen liike. Alussa pyrkimyksenä oli päästä suoraan tiedostamattoman ytimeen, psyykkisen todellisuuden keskukseen. Seuraavaksi fokus siirtyi ”ulommas”; toisaalta tiedostamattoman johdannaisiin, toisaalta suojautumisiin (sisäistä todellisuutta vastaan). Tästä liike jatkui: katse siirtyi potilaan kokemuksesta analyytikon tai terapeutin tunteisiin. Enää ei siis katsota suoraan ytimeen; tutkitaan yhä kaukaisempia heijastuksia. Tähän asiantilaan herätään välillä, joskus syyllisyydentuntoisina, joskus tuohtuneina, peräänkuuluttaen sekä alkuperään että alkuperäisiin tutkimuskohteisiin palaamista – saatetaan muistuttaa tiedostamattoman ja seksuaalisuuden merkityksistä ja luodaan iskulauseita kuten ”Back to Freud!”   

Keskusteluissa alkuperästä ja varhaisista tutkimuskohteista on nähtävissä kaksi asiaa. Niissä näkyy pohdinta uskollisuudesta: pitääkö, ja haluaako, muistaa esi-isiä ja -äitejä? Niissä näkyy usein myös pyrkimystä ristivalotukseen: antaako alkuperäistekstien uudelleen lukeminen uutta näkökulmaa tämän päivän ajatteluun, ja antavatko – käänteisesti – tämän päivän teoriat uutta perspektiiviä alkuperäisiin tutkimuskohteisiin? Näissä keskusteluissa pyritään usein syventämään näkemystä sekä alkuperästä että nykyajasta.

Teoria unista on psykoanalyysin historian kulmakiviä. Psykoanalyysin syntymäajankohdaksi ehdotetaan usein kahta vaihtoehtoa. Ensimmäinen on syyskuu 1897, jolloin Freud kirjoitti Fliessille uskonsa horjumisesta: hysteria ei ehkä johdukaan potilaiden todellisesta, ulkoa tulevasta, seksuaalisesta traumasta, vaan sisäisestä todellisuudesta kumpuavista fantasioista. Toisena vaihtoehtona on vuosi 1900, jolloin Unien tulkinta julkaistiin. Tämä kertoo unien konstituoivasta merkityksestä. Freudin kirja ei pelkästään käsittele unien olemusta itsessään. Unet tarjoavat enemmänkin välineen psykoanalyysin keskeisten ulottuvuuksien hahmottamiseen. Ensinnäkin unikirjassaan Freud näytti, mikä laittaa kaiken psyykkisen toiminnan liikkeelle, mitkä voimat ovat sielullisen elämän ehtona. Toiseksi unien kautta näytettiin, miten mieli kokonaisuudessaan on rakentunut. Kolmanneksi unien avulla annettiin malli kaiken psyykkisen kokemuksen terapeuttisesta kohtaamisesta. Unien maailmasta syntyivät siten psykoanalyysin teorian ja käytännön niin sanotut kantamallit.   

Pieni yksityiskohta voi antaa lisävalotusta asiaan. Kuten usein muistutetaan Unien tulkinnassa Freud toteaa unien tulkinnan muodostavan kuningastien tiedostamattomaan. Hän ei siis sano, että unet muodostaisivat kuningastien. Kuningastie on unien tulkinta. Ero voi vaikuttaa pieneltä, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Tulkinta edellyttää teoriaa, mallia tulkittavasta kohteesta ja kohteen ymmärtämisen ehdoista. Kuningastien kivetys ei muodostu unista itsessään, vaan kirjassa kehitetystä kuvasta mielen yleisistä periaatteista. 

Mitä sitten ajatella unista tänään

Jos katsoo unien merkitystä nykykirjallisuudesta, huomaa aikojen muuttuneen. Vaikka Unien tulkinnan anti suureksi osaksi, kuten yllä todettiin, oli nimenomaan yleisen psykoanalyyttisen teorian synty, varhaisissa kliinisissä kuvauksissa oli myös runsasta unimateriaalia. Potilaan kokemusmaailmaa lähestyttiin käytännössä pitkälle unien kautta. Tämä asia on muuttunut – potilastapauksissa on aikaisempaa vähemmän unien käsittelyä. Sen sijaan unta käytetään edelleen teoreettisena välineenä; potilaan kertomusta lähestytään unien teorian kautta. Esimerkkinä tästä voi pitää Antonino Ferron ohjetta potilaan kuuntelemisesta. Kun potilas kertoo riidelleensä edellisenä päivänä puolisonsa kanssa, terapeutin on hyvä (omassa mielessään) kehystää tarinaa. Terapeutti voi (mielessään) lisätä aloituksen ”Viime yönä näin unta että”. Tarinaa on siis hyvä kuunnella kuin unta. Tämä muistuttaa terapeuttia kuuntelun fokuksesta: se ei ole ulkoisissa tapahtumissa, vaan potilaan perspektiivissä. Unta käytetään siten tässä esimerkissä psykoterapeuttisen tehtävän hahmottamisessa.

Toinen muutos kytkeytyy unen ”paikkaan”. Alun perin unet olivat potilaan konkreettisia yöllisiä mielellisiä kokemuksia. Näin ei usein ole tänään. Kuten tunnettua erityisesti Bionin kautta niin sanottu reverie on tullut psykoanalyysin keskeiseksi käsitteeksi. Reverie, uneksinta, on päivän aikana tapahtuvaa toimintaa, ja sen kuvittamiseksi käytetään unen mallia – se on ikään kuin äidin päiväsaikaan tapahtuvaa ”unen näkemistä” lapsestaan. Tässäkin näkyy, kuinka uni toimii teoreettisena välineenä keskeisen toiminnan hahmottamiseksi. Mutta tässä näkyy myös yllä mainittu keskipakoinen liike. Kun terapeuttia verrataan äitiin ja puhutaan terapeuttisesta uneksinnasta, katse ei ole potilaan, vaan terapeutin, ”unessa”. Ei katsota suoraan keskukseen (potilaaseen), vaan kauempia heijastuksia ja keskuksen ympärillä olevaa maailmaa.

Potilaat tietenkin edelleen näkevät unia, ja ainakin joskus kertovat niistä. Useimmat psykoanalyytikot ja terapeutit pitävät unia tärkeinä mahdollisuuksina tutustua potilaisiinsa, mutta kokevat avuttomuutta niiden kohtaamisessa. Tämä Psykoterapia-lehden numero antaa tervetulleen mahdollisuuden palata tärkeään aiheeseen. Artikkeleissa paneudutaan uniin itsessään, mutta modernista, ja laajasta, perspektiivistä. Kokonaisuus antaa hyvän kuvan unien ymmärryksestä ja psykoterapeuttisesta käytöstä meidän aikanamme.

Gustav Schulman osoittaa käytännönläheisesti, miten unia voi lähestyä ajankohtaisesta näkökulmasta. Unta ei tarvitse nähdä potilaan suljetun sisäisen todellisuuden heijastuksena, vaan ”kahden hengen” näkökulmasta, jolloin potilaan odotukset suhteessa terapeuttiin voivat tulla – unen avulla – fokukseen. Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman ja Henrik Enckell kirjoittavat psykoanalyysin niin sanotuista kuratiivisista tekijöistä: miten tunnetun Amalia X:n tapauksessa voi tutkia prosessin etenemistä nimenomaan potilaan unien käsittelyn kautta. Markus Johansson avaa unien funktiota kiintymyssuhdeteoriassa, sekä yleisesti että tapauksen kautta. Antto Luhtavaara, jonka artikkeli edustaa niin sanottua soveltavaa psykoterapiaa, tarkastelee psykoterapeutin uneksuntaa. Tässä artikkelissa on kaksikerroksinen sovellus: etsivä Columbon kautta tarkastellaan terapeuttista työtä, ja unen teorian kautta tarkastellaan psykoterapeuttista asennoitumista. Markku Siivola ja Nina Pyykkönen näyttävät, kuinka unia voi lähestyä eri tavoilla. Tavanomaisen yksilötyöskentelyn ohella ryhmää voi käyttää unien avaamiseen. 

Artikkeleiden avulla lukija pääsee siis tutustumaan klassiseen aiheeseen nimenomaan tämän päivän näkökulmista. On kliinisiä kuvauksia, on empiiristä tutkimusta, on ajankohtaisten teorioiden esittelyä, on yksilö- ja ryhmänäkökulmia. Tarjonta on laaja, mutta edustava ja kattava, ja uniteema tuo kokonaisuuteen yhteneväisyyttä.