Valitse vuosi:
2020 2019 2018 2017 2016 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Vuokko Hägg: Reverie-käsite ja sen soveltaminen kliiniseen käytäntöön

Mitä voi­daan sanoa psy­koa­na­lyy­ti­kon tai psy­ko­te­ra­peu­tin ”päi­vä­unel­moin­nis­ta”, aja­tus­ten har­hai­lus­ta ana­lyy­si­tun­nil­la? Ovat­ko ana­lyy­ti­kon reve­rie ja vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­teet käyt­tö­kel­poi­sia klii­ni­ses­sä työs­sä samaan tapaan kuin poti­laan unien tul­kin­ta, jota Freud on kut­su­nut kunin­gas­tiek­si tie­dos­ta­mat­to­man tut­ki­mi­seen? Unet ilme­ne­vät nuk­ku­mi­sen aika­na ja siten ovat hel­pos­ti ero­tet­ta­vis­sa muis­ta psyyk­ki­sis­tä tapah­tu­mis­ta, toi­sin kuin reve­rie. Mää­rit­te­len aluk­si lyhyes­ti eräi­tä kes­kei­siä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian käsit­tei­tä, joi­den tun­te­mus on tar­peen reve­rien hah­mot­ta­mi­sek­si. Sen jäl­keen kuvaan ajan­koh­tais­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta kir­jal­li­suut­ta reve­rie­tä kos­kien, unoh­ta­mat­ta kes­kei­siä, jo edes­men­nei­tä teo­ree­tik­ko­ja, kuten Mela­nie Klei­nia ja Wil­fred Bio­nia. Reve­rien ja vas­tat­rans­fe­rens­sin käsit­tei­den kat­ta­vuut­ta sel­vi­te­tään kir­jal­li­suu­des­sa esi­tet­ty­jen esi­merk­kien avul­la. Reve­rien käsi­te tulee elä­väk­si vuo­den kes­toi­ses­sa vau­va­ha­vain­noin­nis­sa, joko kuu­luu osak­si psy­koa­na­lyy­tik­ko­kou­lu­tus­ta.

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa reve­rie syn­tyy kah­den tai useam­man ihmi­sen sisäi­sen maa­il­man koh­da­tes­sa. Reve­rie viit­taa usei­den eri ais­tien pii­riin kuu­lu­viin koke­muk­siin, kuten visu­aa­li­siin kuviin, ääniin tai tun­toais­ti­muk­siin. Yhteis­tä niil­le on spon­taa­nius, jol­la nämä koke­muk­set tule­vat psy­koa­na­lyy­ti­kon mie­leen samal­la, kun hän kuun­te­lee poti­las­taan, ana­ly­san­dia. Hereil­lä olles­sa mie­leen tule­vis­ta repre­sen­taa­tiois­ta käy­te­tään ylei­ses­ti nimi­tyk­siä päi­vä­unel­moin­ti, fan­ta­sia tai mie­li­ku­vit­te­lu. Van­han kou­lusa­na­kir­ja­ni kään­nök­set rans­kan­kie­li­ses­tä ter­mis­tä ’rêve­rie’ kuvaa­vat hyvin tätä ilmiö­tä. Rêve­rie on kään­net­ty suo­mek­si ’haa­veil­la, hou­rail­la ja mie­tis­kel­lä’, ja ver­bi­muo­to ’rêver’ tar­koit­taa ’haa­veil­la, unek­sia, mie­tis­kel­lä, hou­rail­la ja näh­dä unta’ (Hag­fors & Sun­de­lin 1968, 468–469). Freud tote­si unien ja mie­li­sai­rauk­sien ilme­ne­vän monis­sa koh­din samal­la tavoin ja lai­naa Kan­tia: ”Mie­li­sai­ras näkee val­voes­saan unia” ja Kraus­sia: ”Mie­len­häi­riö on val­vo­vin ais­tein näh­tyä unta” (Freud 1942/2005, 81). Freud pyr­ki osoit­ta­maan, että unet ovat tul­kit­ta­vis­sa ja kuva­si Wie­nis­sä 1915–1917 pide­tyis­sä luen­nois­saan unie­le­ment­tien ole­van kor­vik­kei­ta sil­le, mis­tä unen näki­jä ei ole tie­toi­nen, ja ”unta koko­nai­suu­des­saan jon­kin tie­dos­tu­mat­to­man ilmiön muun­tu­nee­na kor­vik­kee­na ja tul­kin­nan teh­tä­vä­nä on löy­tää tuo tie­dos­tu­ma­ton ilmiö” (Freud 1940/1969, 96). Ohjeis­taes­saan unien ana­ly­soin­tia Freud antoi kol­me sään­töä, jois­ta ensim­mäi­nen oli, ettei unen heti näky­vä sisäl­tö ole sen pii­lo­ta­jui­nen aines. Toi­sek­si tul­kin­nas­sa on kes­ki­tyt­tä­vä jokai­sen ele­men­tin kor­vi­ke­miel­tei­den herät­tä­mi­seen nii­den asian­mu­kai­suut­ta arvioi­mat­ta. Kol­man­nek­si pii­lo­ta­jui­sen ainek­sen on annet­ta­va tul­la esil­le itses­tään, pakot­ta­mat­ta. Freu­din mukaan unien tul­kin­ta on kunin­gas­tie tie­dos­ta­mat­to­maan. Unien ana­ly­soin­tiin anne­tut ohjeet voi­vat toi­mia muun­kin tie­dos­ta­mat­to­man ainek­sen tut­ki­mi­ses­sa, ja tänä päi­vä­nä unien koh­taa­mi­sen mene­tel­mä toi­mii meta­fo­ra­na kai­kes­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­sä, vaik­ka pai­no­tus onkin siir­ty­nyt jo Freu­din tyt­tä­ren, Anna Freu­din, aika­na enem­män trans­fe­rens­sin tul­kin­taan (Enc­kell 2015). Para­dig­man muu­tos­ta on ollut havait­ta­vis­sa täl­lä vuo­si­tu­han­nel­la vas­tat­rans­fe­rens­sin tut­ki­mi­sen suun­taan, jol­loin myös reve­rien käsi­te nousee kes­kei­seen ase­maan (da Roc­ha Bar­ros & da Roc­ha Bar­ros 2016). 

Reve­rie osa­na vas­tat­rans­fe­rens­sia 

Psy­koa­na­lyy­sin mer­kit­tä­vät teo­ree­ti­kot ovat kat­ta­neet vas­tat­rans­fe­rens­sin mää­ri­tel­mäl­lään osit­tain sitä, mitä reve­rie kuvaa. Vas­tat­rans­fe­rens­si on trans­fe­rens­siin ver­rat­ta­vis­sa ole­va ilmiö, joka kuvaa psy­koa­na­lyy­ti­kon omaa, pää­osin tie­dos­ta­ma­ton­ta reak­tio­ta poti­laa­seen (Moo­re & Fine 1990). Freud esit­te­li jo vuon­na 1910 käsit­teen vas­tat­rans­fe­rens­si, vii­ta­ten psy­koa­na­lyy­ti­kon omiin tun­tei­siin, aja­tuk­siin ja asen­tei­siin ihmi­siä ja asioi­ta koh­taan, jot­ka oli­vat olleet hänel­le tär­kei­tä lap­se­na ja nyt siir­tyi­vät poti­las­ta koh­taan (Freud 1910/1981; Vol­kan 1993). Freu­din mukaan vas­tat­rans­fe­rens­si on seu­raus poti­laan vai­ku­tuk­ses­ta [lää­kä­rin] tie­dos­ta­mat­to­miin tun­tei­siin. Vas­tat­rans­fe­rens­sin aja­tel­tiin sisäl­tä­vän ana­lyy­ti­kon jäl­jel­lä ole­via pato­lo­gi­sia ele­ment­te­jä ja konflik­te­ja ja sik­si estä­vän tai aina­kin häi­rit­se­vän hoi­toa, joten ana­lyy­ti­kon tuli pääs­tä eroon vas­tat­rans­fe­rens­sis­ta hoi­taak­seen poti­las­taan onnis­tu­nees­ti. Ymmär­ret­tä­väs­ti vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­teet eivät aluk­si olleet psy­koa­na­lyyt­ti­sen tut­ki­muk­sen koh­tee­na kovin hou­kut­te­le­via. Freu­din mukaan kui­ten­kin ”jokai­sel­la on omas­sa tie­dos­ta­mat­to­mas­saan väli­ne, jol­la he voi­vat tul­ki­ta tois­ten ihmis­ten tie­dos­ta­mat­to­man ilmauk­sia” (Freud 1913, 320; Vas­la­matzi­sin 1993 mukaan). Vas­tat­rans­fe­rens­sin suh­teen Freud antoi neu­von, että ana­lyy­ti­kon ”tulee kään­tää oma tie­dos­ta­mat­to­man­sa kuin vas­taa­not­ta­van eli­men koh­ti poti­laan lähet­tä­vää tie­dos­ta­ma­ton­ta” (Freud 1912, 115; Vas­la­matzi­sin 1993 mukaan). 

Reve­rie psy­koa­na­lyyt­ti­se­na ilmiö­nä on Buschin (2019) mukaan jäl­ji­tet­tä­vis­sä jo psy­koa­na­lyy­sin alku­läh­teil­le, Breue­rin (1895/1981) kuvauk­seen työs­ken­te­lys­tä poti­laan kans­sa, jota on kut­sut­tu nimel­lä Anna O. Täs­sä tapaus­ku­vauk­ses­sa Breuer kuvaa poti­laan vai­pu­neen spon­taa­nis­ti hyp­noot­ti­seen tilaan, jos­sa reve­riet oli­vat mah­dol­li­sia. Breuer ja Freud (Strac­hey 1981) kuva­si­vat reve­rie­tä ja päi­vä­unel­mia saman­kal­tai­si­na hyp­noot­ti­si­na tiloi­na, jot­ka ovat ylei­siä ter­veil­lä ihmi­sil­lä. Reve­rie ilmiö­nä tavoit­te­lee yhteyt­tä juu­ri tie­dos­ta­mat­to­maan, sen ilme­ne­mi­seen eri ais­tien mukai­ses­ti val­veil­lao­lon unel­moin­ti­na. Psy­koa­na­lyy­sin his­to­rias­sa reve­rie on yhdis­tet­ty vas­tat­rans­fe­rens­siin, joka on näh­ty kiel­tei­se­nä, ongel­mal­li­se­na ilmiö­nä psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa suh­tees­sa.

Trans­fe­rens­si ja vas­tat­rans­fe­rens­si käsit­tei­nä

Vas­tat­rans­fe­rens­sia on kat­ta­vas­ti käsi­tel­ty psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa alkaen Pau­la Hei­man­nin (1950) ja Hein­rich Rac­ke­rin (1957, 1968) kir­joi­tuk­sis­ta, jois­sa vas­tat­rans­fe­rens­siin lii­tet­tiin myös myön­tei­siä teki­jöi­tä. Hei­mann (1950) mää­rit­te­li vas­tat­rans­fe­rens­sin tut­ki­musin­stru­ment­ti­na poti­laan tie­dos­ta­mat­to­maan ja toi esiin sen, että vas­tat­rans­fe­rens­sin pel­ko saa psy­koa­na­lyy­ti­kot aras­te­le­maan poti­laan heis­sä herät­tä­miä emo­tio­naa­li­sia vas­tei­ta. Psy­koa­na­lyy­ti­kon oman ana­lyy­sin tar­koi­tuk­se­na ei Hei­man­nin mukaan ole teh­dä heis­tä puh­taas­ti älyl­li­ses­ti toi­mi­via tul­kin­to­jen tuot­ta­jia. Vas­tat­rans­fe­rens­sin uudel­leen mää­rit­te­ly joh­ti muu­tok­seen suh­tau­tu­mi­ses­sa vas­tat­rans­fe­rens­siin, jon­ka aja­tel­tiin saa­van alkun­sa poti­laas­sa ja kom­mu­ni­koi­tuu ana­lyy­ti­kol­le pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion avul­la. Vas­tat­rans­fe­rens­sis­ta Hei­mann erot­te­lee kui­ten­kin hyö­dyl­li­sen ja häi­rit­se­vän, mut­ta molem­min­puo­li­nen vai­ku­tus jää täs­tä vas­tat­rans­fe­rens­sin mää­rit­te­lys­tä vie­lä puut­tu­maan (Hol­mes 2019).

Mela­nie Klein (1959/2016) erot­te­li tie­dos­ta­mat­to­mat fan­t­asiat (engl. phan­ta­sy) päi­vä­ku­vi­tel­mis­ta (engl. fan­ta­sy). Trans­fe­rens­si on Klei­nin (1952) mukaan juur­tu­nut var­hai­sim­piin kehi­tyk­sen vai­hei­siin ja tie­dos­ta­mat­to­man syviin ker­rok­siin, ja se voi­daan kokea elä­väs­ti vau­van ja hänen äitin­sä ja mui­den per­heen­jä­sen­ten väli­sis­sä koh­taa­mi­sis­sa. Klei­nin sanas­tos­sa pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio on ”pii­lo­ta­jui­nen fan­ta­sia, jos­sa itsen tai sisäi­sen objek­tin puo­lia loh­ko­taan pois ja sijoi­te­taan ulkoi­seen objek­tiin” (Kan­ta­nen & Schul­man 2016, 408). Tämä on nor­maa­li­ke­hi­tyk­sen osa lap­sen ja van­hem­man väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja aut­taa toi­sen ymmär­tä­mi­ses­sä. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen työs­ken­te­ly pien­ten las­ten kans­sa muut­ti Klei­nin käsi­tys­tä kuo­le­man­vie­tis­tä, joka Freu­din teo­rias­sa oli klii­ni­ses­ti myk­kä, ”ääne­tön, kät­ket­ty” (Hins­helwood 1991, 54, 267). Freud oli pää­ty­nyt nimeä­mään ihmi­sen käyt­täy­ty­mis­tä moti­voi­vat voi­mat kah­teen vas­tak­kai­seen viet­tiin: elä­män­viet­tiin, libi­doon, ja aggres­sioon, kuo­le­man­viet­tiin, jos­ta jäl­kim­mäi­nen oli Freu­din mukaan havait­ta­vis­sa vain joko ympä­ris­töön tai itseen koh­dis­tu­vis­sa aggres­sii­vi­sis­sa, väki­val­tai­sis­sa teois­sa (Moo­re & Fine 1990). Klei­nil­le kuo­le­man­viet­ti pien­ten las­ten psy­ko­te­ra­piois­sa tuli kuu­lu­vak­si ja näky­väk­si klii­ni­se­nä ilmiö­nä. 

Klei­nin ter­mi para­noi­dis-skit­soi­di­nen posi­tio tar­koit­taa ”mie­len­ti­laa, jota luon­neh­ti­vat lap­sen ensim­mäi­sil­le elin­kuu­kausil­le tyy­pil­li­set kata­stro­faa­li­set ole­mas­sao­loon liit­ty­vät ahdis­tuk­set” (Kan­ta­nen & Schul­man 2016, 407). Tyy­pil­li­siä piir­tei­tä täl­lai­sel­le lap­sen psyy­ken raken­teel­le ovat sekä itsen että objek­tin loh­ko­mi­nen hyvään ja pahaan, toi­sis­taan täy­sin eril­lään ole­vi­na puo­li­na. Äidil­tä saa­dun hoi­van laa­tu on Klei­nin mukaan kes­kei­nen ulkoi­nen teki­jä para­noi­dis-skit­soi­di­sen posi­tion kulus­sa, ja kes­kei­nen syn­nyn­näi­nen teki­jä on elä­män- ja kuo­le­man­vie­tin väli­nen tasa­pai­no. Tämän loh­ko­mi­sen seu­rauk­se­na rak­kau­den ja vihan tun­teet voi­daan sijoit­taa äidin yhteen osaan, rin­taan. Hyvä rin­ta on tyy­dy­tys­tä ja ravin­toa anta­va rin­ta, paha rin­ta kiel­tää nämä vau­val­ta. Wad­dell (2002/2018, 30) kuvaa Bio­nin reve­rie-käsi­tet­tä elä­väs­ti vau­va­ha­vain­noin­nis­sa, jos­sa äiti tar­jo­aa ”ajat­te­le­vaa rintaa”/äitiä vau­val­le, jon­ka ahdis­tus ja sisäi­nen kipu oli­si­vat yksi­nään sil­le lii­an vai­keas­ti käsi­tel­tä­viä. Äiti toi­mii täs­sä tilan­tees­sa ymmär­tä­vä­nä sisäl­lyt­tä­jä­nä vau­van vai­keil­le tun­teil­le ja koke­muk­sil­le, aut­taen siten vau­vaa sisäis­tä­mään uusia psyyk­ki­siä toi­min­to­ja. Bio­nin reve­rie on täs­sä käsi­te mie­len­ti­lal­le, jos­sa äidin on mah­dol­lis­ta olla tie­dos­ta­mat­taan kos­ke­tuk­sis­sa vau­van vies­tit­tä­mäl­le kivul­le ja mie­li­hy­väl­le, vas­taa­not­taa ja sää­del­lä nii­tä tar­vit­taes­sa ja palaut­taa ne vau­val­le tun­nis­tet­ta­vas­sa ja sie­det­tä­väs­sä muo­dos­sa. Reve­rie toi­mii äidil­le kei­no­na antaa sanal­lis­ta muo­toa vau­van koke­muk­sel­le (Vas­la­matzis 1999). 

Klei­nin seu­raa­jat Englan­nis­sa ja Ete­lä-Ame­ri­kas­sa oli­vat ensim­mäi­siä, jot­ka pai­not­ti­vat, että kaik­ki tun­teet, aja­tuk­set ja asen­teet, joi­ta ana­lyy­tik­ko kokee poti­las­taan koh­taan, tuli­si olla huo­mion koh­tee­na: vas­tat­rans­fe­rens­si käsit­tee­nä sisäl­tää sekä ana­lyy­ti­kon tie­dos­ta­mat­to­mia konflik­te­ja että hänen reak­tion­sa poti­laan per­soo­nal­li­suu­teen ja trans­fe­rens­siin. Wil­fred Bion (1962a/1984) kuva­si ana­lyy­tik­ko­na toi­mies­saan voi­van­sa olla tie­toi­nen hoi­ta­man­sa aikui­sen poti­laan mie­len sisäl­lös­tä, jos­ta poti­las ei itse ole tie­toi­nen. Samaan tapaan äiti voi erot­taa vau­van­sa mie­len tilan, kuten nälän tun­teen, ennen kuin vau­va itse on sii­tä täy­sin tie­toi­nen, vaik­ka antaa­kin sii­tä jotain merk­ke­jä. Täs­sä kuvit­teel­li­ses­sa tilan­tees­sa vau­van vie­lä tie­dos­ta­ma­ton ravin­non tar­ve, ilman tar­peen tyy­dyt­tä­vää rin­taa ja sen tar­joa­maa mai­toa, edus­taa emo­tio­naa­lis­ta koke­mus­ta, jota Bion kut­suu pahak­si rin­nak­si, Mela­nie Klei­nin mää­ri­tel­män mukai­ses­ti. Vas­taa­vas­ti ruok­ki­va, vau­vaa ravit­se­va ja mai­toa tar­joa­va rin­ta on hyvä rin­ta. Samaa jaot­te­lua hyvään ja pahaan rin­taan voi­daan käyt­tää myös suh­tees­sa mui­hin­kin emo­tio­naa­li­siin koke­muk­siin kuten rakas­te­tuk­si tule­mi­seen tai rak­kaut­ta vail­le jää­mi­seen.  

     Kern­berg (1965) suo­sit­te­li tota­lis­tis­ta näkö­kul­maa vas­tat­rans­fe­rens­siin vaa­tien, että ana­lyy­ti­kon kaik­ki emo­tio­naa­li­set reak­tiot tuli­si huo­mioi­da, sisäl­täen: 1) hänen tie­dos­ta­mat­to­mat neu­root­ti­set tar­peen­sa, 2) hänen tar­peen­sa todel­li­suu­des­sa, 3) hänen reak­tion­sa poti­laan todel­li­suu­teen ja 4) hänen reak­tion­sa poti­laan trans­fe­rens­siin. Vol­kan (1993) luet­te­lee ylei­siä ja yhtei­siä vas­tat­rans­fe­rens­si­reak­tioi­ta mukaan lukien psy­ko­so­maat­ti­sia tun­te­muk­sia, jot­ka tie­tyn tyyp­pi­sen per­soo­nal­li­suu­den raken­teen omaa­vat poti­laat herät­tä­vät ana­lyy­ti­kos­sa. Vol­kan kuvaa raja­ti­la­po­ti­laan hoi­dos­sa esil­le tule­vaa ”hyvien” ja ”huo­no­jen” self- ja objek­ti­repre­sen­taa­tioi­den koh­tee­na ole­mi­sen aiheut­ta­van reak­tioi­ta, joi­ta hän kuvaa koke­muk­se­na vuo­ris­to­ra­dal­la aja­mi­seen. Ana­lyy­tik­ko voi rea­goi­da tähän vuo­ris­to­ra­taan aset­ta­mal­la epä­jär­ke­viä rajo­ja, tule­mal­la poti­laan neu­vo­jak­si tai mana­ge­rik­si, siten menet­täen ana­lyyt­ti­sen ase­man­sa. Vol­ka­nin mukaan psy­koa­na­lyyt­tis­ten ins­ti­tuut­tien tar­joa­mis­sa kou­lu­tuk­sis­sa ei ole usein­kaan tar­jol­la oikean­lais­ta kou­lu­tus­ta, joka val­mis­tai­si psy­koa­na­lyy­tik­ko­kan­di­daat­te­ja ”regres­soi­tu­nei­den” tai per­soo­nal­li­suu­den raken­teel­taan kehit­ty­mät­tö­mien poti­lai­den psy­koa­na­lyyt­ti­seen hoi­toon. Vau­va­ha­vain­noin­ti voi toi­mia psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­ses­sa emo­tio­naa­li­sen oppi­mi­sen väli­nee­nä ja antaa psy­ko­te­ra­peut­tio­pis­ke­li­jal­le mah­dol­li­suu­den sekä havain­noi­da että kokea, osa­na vas­tat­rans­fe­rens­sia, var­hais­ten psyyk­kis­ten tun­te­mus­ten inten­sii­vi­syyt­tä (Sten­berg 2012, 2018).

Reve­rie käsit­tee­nä

Bion (1962b/1987, 1967/1984) käyt­ti ter­miä reve­rie kuva­tes­saan äidin kykyä ottaa vas­taan ja ymmär­tää vau­van miel­tä. Täten reve­rie­tä voi­daan kuva­ta mie­len­ti­la­na, joka on avoin vas­taa­not­ta­maan vau­van hyviä tai paho­ja var­hai­sia mie­len sisäl­tö­jä, pro­jek­tii­vis­ta iden­ti­fi­kaa­tio­ta. Bion halusi vara­ta reve­rien käsit­teen sel­lai­siin yhteyk­siin, jois­sa rak­kaus tai viha tul­veh­tii. Äidin rak­kaus vau­vaa koh­taan ilme­nee juu­ri reve­rien muo­dos­sa. Bion (1962a) olet­taa pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion ole­van myö­hem­min kehit­ty­vän ajat­te­lu­ky­vyn var­hai­nen muo­to. Mitä tapah­tuu, jos äiti ei kyke­ne otta­maan vas­taan vau­van mie­len sisäl­tö­jä eli reve­rie jää puut­tu­maan? Vau­va, joka on hyvin kyke­ne­vä sie­tä­mään tur­hau­tu­mis­ta, saat­taa sel­vi­tä äidin kyvyt­tö­myy­des­tä tur­va­ta lap­sen mie­lel­li­siä tar­pei­ta. Mut­ta edes äiti, jol­la on kyky reve­rien käyt­töön, ei voi olla avuk­si vau­val­le, joka ei kyke­ne sie­tä­mään tur­hau­tu­mis­ta. Bion olet­taa mie­les­sä tar­vit­ta­van emo­tio­naa­lis­ten koke­mus­ten käsit­te­lyyn ruu­an­su­la­tuse­li­mis­tön kal­tais­ta pro­ses­sia. Alfa-ele­men­tit, kuten unet, muis­ti ja emoo­tiot (Moo­re & Fine 1990) sisäl­tä­vät näkö­ais­tiin, kuu­loais­tiin ja hajuais­tiin perus­tu­via ele­ment­te­jä. Ne sovel­tu­vat käy­tet­tä­vik­si unis­sa ja säi­löt­tä­vik­si muis­tiin, tie­dos­ta­mat­to­mas­sa päi­vä­unel­moin­nis­sa ja yli­pää­tään tie­toi­sen ja tie­dos­ta­mat­to­man raja­mail­la. Ais­tien välit­tä­mien ei-aja­tel­ta­vis­sa ole­vien beta-ele­ment­tien eli emo­tio­naa­lis­ten tapah­tu­mien ais­ti­tie­to­jen muun­nos alfa-ele­men­teik­si tapah­tuu Bio­nin (1967/1984) käsit­teis­tön mukaan alfa-funk­tion avul­la. Alfa-funk­tion kehit­ty­mi­sen edel­ly­tyk­se­nä on äidin ja vau­van väli­ses­sä suh­tees­sa nor­maa­lis­ti toi­mi­va pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio, jos­sa osia itses­tä ja sisäi­sis­tä objek­teis­ta loh­ko­taan ja pro­ji­soi­daan ulkoi­seen objek­tiin (Moo­re & Fine 1990). Tie­toi­suus itses­tä perus­tuu tämän teo­rian mukaan alfa-funk­tioon. 

Ogden (2004a, 2016) käyt­tää ter­miä unel­moin­ti vii­ta­tes­saan tie­dos­ta­mat­to­maan ajat­te­luun, joka toi­mii yhteis­työs­sä esi­tie­toi­sen ja tie­toi­sen ajat­te­lun kans­sa. Ana­lyy­ti­kon reve­rien käyt­tö on Ogde­nin (1997b) mukaan pal­jon vai­keam­min hyö­dyn­net­tä­vis­sä kuin joko ana­lyy­ti­kon tai poti­laan unet, kos­ka reve­rie ei ole unen ja val­veil­lao­lon rajaa­maa. Reve­rie ei yleen­sä ole suo­raan kään­net­tä­vis­sä ymmär­ryk­sek­si sii­tä, mitä tapah­tuu ana­lyyt­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa, vaan Ogden kuvaa ana­lyy­ti­kon reve­rien käy­tön vaa­ti­van kykyä sie­tää tuu­lia­jol­la oloa. Vas­ta jäl­ki­kä­teen ja usein yllät­täen reve­rien mer­ki­tys löy­tyy, jos on löy­tyäk­seen. Ogden pai­not­taa kär­si­väl­li­syyt­tä reve­rien suh­teen, samoin kuin ana­lyy­sis­sa­kin, jos­sa aikaa oli­si koke­muk­sel­li­ses­ti hyvä olla tuh­lat­ta­vak­si asti käy­tet­tä­vis­sä. Pako­tet­tu sym­bo­li­saa­tio on kau­ka­na reve­rien luon­tees­ta. Reve­rie osa­na vas­tat­rans­fe­rens­sia ilme­nee kun­kin poti­laan ja ana­lyy­ti­kon väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa aina oman­lai­se­naan, ainut­laa­tui­se­na.

     Her­mon (2016, 1592) on nimen­nyt las­ten psy­ko­te­ra­pias­sa myös isäl­li­sek­si nimeä­män­sä sisäl­lyt­tä­mi­sen funk­tion, äidil­li­sen sijaan, joka ilme­nee reve­rien muo­dos­sa pelot­ta­va­na, erään­lai­se­na ”reve­rie­hir­viö­nä”. Tämä isäl­li­nen reve­rie on tar­peen niin lap­sen isäl­le kuin äidil­le, sil­lä sitä tar­vi­taan aggres­sii­vis­ten yllyk­kei­den rajaa­mi­sek­si ja lap­sen suo­je­le­mi­sek­si sil­loin, kun hänel­lä ei itsel­lään vie­lä ole sii­hen kykyä tai tai­toa. Her­mon viit­taa esi­merk­ki­nä lap­sen pyö­räl­lä aja­mi­sen opet­te­luun ilman apu­pyö­riä – van­hem­paa tar­vi­taan var­mis­ta­maan, ettei lap­si satu­ta itse­ään. Sama reve­rien tar­joa­ma funk­tio on tar­peen myös psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa las­ten psy­ko­te­ra­piois­sa ja pri­mi­tii­vis­ten impuls­sien uha­tes­sa hukut­taa ajat­te­lu­ky­vyn aikuis­ten psy­ko­te­ra­piois­sa.

     Reve­ries­tä on vii­me vuo­si­na jul­kais­tu run­saas­ti psy­koa­na­lyyt­tis­ta kir­jal­li­suut­ta, joka kar­toit­taa reve­rien käsi­tet­tä (Brown 2019; Busch 2019), sen käyt­töä tut­ki­mus­me­ne­tel­mä­nä alku­haas­tat­te­luis­sa (McVey, Lees & Nolan 2016; Hol­mes 2019) ja psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa ja psy­koa­na­lyy­sis­sa (Blue & Har­rang 2016). Psy­ko­te­ra­peu­tin reve­rie on aut­ta­nut las­ten ja nuor­ten unien mer­ki­tyk­sen ymmär­tä­mis­tä las­ten psy­ko­te­ra­pias­sa (Ander­son 2016) ja avan­nut kom­mu­ni­kaa­tio­väy­län vai­keas­ti fyy­si­ses­ti, psyyk­ki­ses­ti tai emo­tio­naa­li­ses­ti trau­ma­ti­soi­tu­nei­den las­ten ja nuor­ten hoi­dos­sa (Arfel­li 2008; Boven­sie­pen 2002). Musiik­ki­te­ra­pian alal­ta löy­tyy myös hil­jat­tain jul­kais­tu opin­näy­te­työ, jos­sa reve­rie on tut­ki­muk­sen koh­tee­na (Ber­nar­di 2016). Väi­tös­kir­jo­jen tut­ki­musai­heik­si reve­rie on myös pääs­syt lisään­ty­väs­ti vii­me vuo­si­na, ja tut­ki­muk­sen koh­tee­na ovat olleet psy­ko­te­ra­peu­tin päi­vä­unel­moin­ti ja mie­li­ku­vi­tus (Wad­dell 1981; Gag­gia­no 1989; Fuchs 2012; Mee­han 2016). Vas­tat­rans­fe­rens­si on kes­kei­nen psy­ko­te­ra­pia­suh­tee­seen liit­ty­vä ele­ment­ti myös muis­sa psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­sis­sa (Val­ko­nen 2016a, 2016b). Reve­rien huo­mioi­mi­nen psy­ko­te­ra­pias­sa on todet­tu hyö­dyl­li­sem­mäk­si tera­peut­ti­sen allians­sin kan­nal­ta kuin sen huo­miot­ta jät­tä­mi­nen (Ste­vens 2014). Hol­mes (2019, 2) on kehit­tä­nyt uuden lähes­ty­mis­ta­van laa­dul­li­seen tut­ki­muk­seen, jon­ka hän on nimen­nyt reve­rien mukaan ”Reve­rie Research Met­hod” (RRM). Hol­mes viit­taa vau­va­ha­vain­noin­tiin liit­ty­vän tut­ki­muk­sen olleen kes­kei­se­nä osa­na laa­dul­lis­ten psy­koa­na­lyyt­tis­ten tut­ki­mus­stra­te­gioi­den lisään­ty­mi­seen.

Reve­rie kom­mu­ni­kaa­tio­na

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa reve­rie syn­tyy kah­den tai useam­man ihmi­sen sisäi­sen maa­il­man koh­da­tes­sa, ja sitä voi­daan pitää rela­tio­naa­li­se­na ilmiö­nä (Hol­mes 2019). Täten reve­riel­lä on myös kom­mu­ni­ka­tii­vi­nen mer­ki­tys, ja se voi ava­ta vaih­toeh­toi­sia tut­ki­mus­väy­liä psy­ko­te­ra­peut­ti­seen tut­ki­musai­neis­toon. Bio­nin teo­reet­ti­seen näke­myk­seen perus­tu­vas­sa reve­rie-käsit­tees­sä ana­lyy­tik­ko sisäl­lyt­tää mie­leen­sä poti­laan pro­jek­tiot, koh­dis­taa nii­hin oman alfa-funk­tion­sa, jon­ka seu­rauk­se­na reve­rie muun­ne­taan sanoi­hin perus­tu­vik­si aja­tuk­sik­si ja kom­mu­ni­koi­daan tera­peut­ti­ses­ti ja täten palau­te­taan poti­laal­le. Hol­mes nime­ää Ogde­nin (1992) avus­tuk­sel­la rela­tio­naa­li­sen reve­rien, joka on enem­män kuin vas­tat­rans­fe­rens­si pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion mer­ki­tyk­ses­sä. Odgen (2004b) käyt­ti ter­miä ana­lyyt­ti­nen kol­mas kuvaa­maan psy­koa­na­lyy­ti­kon ja poti­laan, ana­ly­san­din, muo­dos­ta­maa inter­sub­jek­tii­vi­suut­ta, joka näyt­täi­si elä­vän omaa elä­mään­sä. Ana­lyy­tik­ko ja poti­las yhdes­sä syn­nyt­tä­vät ”kol­man­nen”, joka nousee hei­dän yhdis­te­tyis­tä tie­dos­ta­mat­to­mis­ta pro­ses­seis­taan. Täten ana­lyy­ti­kon vas­teet poti­laan pro­jek­tioil­le eivät ole hänen omien neu­roo­sien­sa tulos­ta, mikä oli Freu­din alku­pe­räi­nen kan­ta, mut­ta ei myös­kään Hei­man­nin mal­lin mukai­ses­ti enem­män tai vähem­män tark­ka hei­jas­tus poti­laan neu­roo­seis­ta, vaan uusi yhteis­luo­mus, joka ei kuu­lu yksin kum­mal­le­kaan (Hol­mes 2019). Reve­rien ja vas­tat­rans­fe­rens­sin käsit­tei­den kat­ta­vuut­ta Hol­mes on kuvan­nut erään­lai­se­na Ven­nin dia­gram­mi­na, jon­ka esi­tän nyt muo­kat­tu­na kuvas­sa 1. Klas­si­nen ”freu­di­lai­nen” vas­tat­rans­fe­rens­si sisäl­tyy sii­nä reve­rien käsit­tee­seen, samoin kuin Hei­man­nin kuvaa­ma, poti­laan pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion avul­la ana­lyy­ti­kol­le suun­nat­tu kom­mu­ni­kaa­tio. Näi­den kah­den vas­tat­rans­fe­rens­si­kä­sit­teen väliin Hol­mes lisää nii­den kans­sa osit­tain pääl­lek­käi­sen vas­tat­rans­fe­rens­sin, jota hän kut­suu ”ogde­ni­lai­sek­si”. Tämä vas­tat­rans­fe­rens­si syn­tyy rela­tio­naa­li­se­na vas­tee­na ana­lyy­ti­kon mie­les­sä, mut­ta se reso­noi poti­laas­sa ja on läh­töi­sin poti­laas­ta. 

Kuva 1. Reve­rien ja vas­tat­rans­fe­rens­sin suh­de Freu­din, Hei­man­nin ja Ogde­nin mukaan Hol­me­sin (2019, 22) mal­lia mukael­len. 

Ogde­nil­le reve­rie on saman­ai­kai­ses­ti sekä hen­ki­lö­koh­tai­nen, yksi­tyi­nen tapah­tu­ma että inter­sub­jek­tii­vi­nen (Ogden 1997a, 1997b). Vaik­ka täl­lai­nen mie­len har­hai­lu poti­laan tun­nil­la saa ehkä psy­koa­na­lyy­ti­kon hät­käh­tä­mään aiheut­taen häi­riö­tä, jon­ka yli tuli­si pääs­tä ja olla emo­tio­naa­li­ses­ti poti­laan käy­tet­tä­vis­sä, Ogden kuvaa pyr­ki­vän­sä huo­mioi­maan reve­rie­tä psy­koa­na­lyy­si­tun­tien aika­na ja käyt­tä­mään omia reve­rie­ti­lo­jaan ana­lyyt­tis­ten pro­ses­sien edis­tä­mi­seen. Reve­rie voi käsi­tel­lä ana­lyy­ti­kon oman elä­män taval­li­sia, joka­päi­väi­siä elä­män yksi­tyis­koh­tia, mut­ta reve­rie ei ole merk­ki tark­kaa­vai­suu­den her­paan­tu­mi­ses­ta, nar­sis­ti­ses­ta poh­dis­ke­lus­ta, vaan edus­taa poti­laan, ana­ly­san­din sym­bo­lis­ta ja ais­tei­hin perus­tu­vaa koke­mus­ta, jol­le ei vie­lä ole sano­ja. Ogden (1994, 2004b) kuvaa reve­rien kuu­lu­van osak­si psy­koa­na­lyy­ti­kon psy­ko­lo­gis­ta elä­mää vas­taa­no­tol­la poti­laan kans­sa.

Ogden (1997b) kuvaa esi­mer­kik­si reve­rie­tä kuun­nel­les­saan poti­laan ker­to­mus­ta, jos­sa poti­las kat­se­li tele­vi­sio­ta mie­hen­sä kans­sa olo­huo­neen soh­val­la, istuen niin kuin met­ros­sa vie­rek­käin istu­vat ven­to­vie­raat ihmi­set. Kuun­nel­les­saan poti­las­taan Ogden huo­ma­si ajat­te­le­van­sa vas­taan­ot­ton­sa vie­rei­sen pai­koi­tusa­lu­een omis­ta­jan val­mis­te­le­van auto­pe­su­lan avaa­mis­ta, johon liit­tyen hänes­sä herä­si monia emo­tio­naa­li­sia koke­muk­sia. Aja­tuk­set liit­tyen näi­hin todel­li­suu­den tapah­tu­miin vei­vät vain het­ken, ja ana­lyy­ti­kon tark­kaa­vai­suus omien tun­ne­ti­lo­jen vaih­te­lua koh­taan, joka herää ana­lyyt­ti­ses­sa inter­sub­jek­tii­vi­suu­des­sa, ede­saut­taa emo­tio­naa­li­sen välit­tö­myy­den voi­mis­tu­mis­ta poti­laan ja ana­lyy­ti­kon väli­ses­sä suh­tees­sa. Ana­lyy­tik­ko reso­noi poti­laan nyky­het­kes­sä tie­dos­ta­mat­to­man koke­muk­sen kans­sa.

Jos­kus reve­rie voi ilme­tä myös poik­kea­va­na koke­muk­se­na orien­toi­tu­mi­ses­sa aikaan ja paik­kaan. Ogden (2016) kuvaa poti­laan­sa Q ana­lyy­si­tun­tia, jol­loin hän sul­ki het­kek­si sil­män­sä, ahdis­tui voi­mak­kaas­ti ja ava­si sil­män­sä tie­tä­mät­tä het­ken aikaa, mis­sä hän oli, mitä hän oli teke­mäs­sä tai kenen kans­sa hän oli. Ogden kuva­si tätä koke­mus­ta poti­laan­sa kei­nok­si osoit­taa hänel­le, mil­tä tun­tuu jat­ku­vas­ti luo­da itsen­sä yhä uudel­leen, kuten poti­las Ogde­nin mukaan teki käyt­täen maa­gis­ta ajat­te­lua ja todel­li­suu­den vää­ris­tä­mis­tä. Ogden puki tämän koke­muk­sen sanoik­si tul­kin­nas­saan, jon­ka poti­las otti vas­taan, ja psy­koa­na­lyyt­ti­nen työs­ken­te­ly saat­toi jat­kua. Ogde­nin mukaan tar­vi­taan (aina­kin) kak­si ihmis­tä unek­si­maan toi­sen kaik­kein häi­rit­se­vin koke­mus (Ogden 2016).

Vas­tat­rans­fe­rens­sin käsit­teen kehit­ty­mi­sen myö­tä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa teo­reet­ti­ses­sa kes­kus­te­lus­sa reve­rie ja vas­tat­rans­fe­rens­si ovat yhtey­des­sä toi­siin­sa ilman sel­kei­tä rajo­ja (da Roc­ha Bar­ros & da Roc­ha Bar­ros 2016). Samal­la psy­koa­na­lyy­ti­kon mie­les­sä tapah­tu­vat pro­ses­sit tule­vat sekä tut­ki­muk­sen koh­teek­si että tul­kin­nan raken­ta­mi­sen alus­tak­si. Vas­tat­rans­fe­rens­sin ja reve­rien suh­det­ta toi­siin­sa voi­daan hah­mot­taa eri teo­ree­tik­ko­jen mää­rit­te­ly­jen mukai­ses­ti myös kuvan 2 tavoin. 

Kuva 2. Reve­rie ja vas­tat­rans­fe­rens­si toi­siin­sa limit­ty­vi­nä käsit­tei­nä.

Reve­rie lii­te­tään usein psy­koa­na­lyy­siin, jos­sa ana­lyy­tik­ko istuu soh­van taka­na ilman kat­se­kon­tak­tia ana­ly­san­diin, poti­laa­seen, joka makaa soh­val­la. Reve­rie­tä on kui­ten­kin rapor­toi­tu psy­ko­te­ra­pias­sa, jos­sa poti­las ja psy­ko­te­ra­peut­ti istu­vat kas­vok­kain (Ste­vens 2018), käyt­tä­vät tans­si- tai lii­ke­te­ra­peut­ti­sia inter­ven­tioi­ta tai psy­ko­fyy­sis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa (Pin­kas 2016; Meur­le-Hall­berg 2018). Parip­sy­ko­te­ra­pias­sa reve­rie­tä on myös rapor­toi­tu (Bag­ni­ni 2016). Donald Meltzer (2018, 182) on rajan­nut vas­taa­no­tol­la ja työ­noh­jauk­ses­sa esiin­ty­vää ilmiö­tä reve­rien sijas­ta käsit­teel­lä coun­terdrea­ming, joka voi­tai­siin suo­men­taa vas­tau­nel­moin­nik­si. 

Nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys reve­rien perus­ta­na

Buschin mukaan (2019, 31) ”rela­tio­naa­li­nen reve­rie viit­taa psy­koa­na­lyy­ti­kon ja poti­laan väli­seen inte­rak­tii­vi­seen, interp­syyk­ki­seen vas­ta­vuo­roi­seen reso­nans­siin”. Tähän reve­rien mää­ri­tel­mään sisäl­tyy impli­siit­ti­ses­ti nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys. Nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys kuvaa reve­rien mah­dol­lis­ta­vaa asen­noi­tu­mis­ta. Psy­koa­na­lyyt­ti­sen havain­noin­nin ydin on kyvys­sä vas­taa­not­taa inten­sii­vi­ses­ti, ilman vas­taa­not­ta­jan omia ennak­ko-ole­tuk­sia ja seli­tyk­siä (Briggs 2008). Reve­rie hakusa­na­na tuo usein viit­tei­tä musiik­kiin (Clau­de Debus­sy) ja kir­jal­li­suu­teen, esi­mer­kik­si Gas­ton Bac­he­lar­din runou­teen (Bac­he­lard 2003) ja tie­teen filo­so­fi­aan (Bac­he­lard 1971). Bion lai­naa runoi­li­ja John Keat­siä, joka kuvaa Sha­kes­pea­ren omaa­van suun­nat­to­mas­sa mää­rin ”Nega­tii­vis­ta Kyvyk­kyyt­tä” (Bion 1970/1984, 125). Kir­jees­sään vel­jil­leen vuo­del­ta 1817 Keats kuvaa Sha­kes­pea­rea ihmi­se­nä, jol­la oli kykyä ”olla epä­var­muuk­sis­sa, mys­tee­reis­sä, epäi­lyk­sis­sä ilman ärsyt­tä­vää todel­li­suu­den ja jär­kei­lyn tavoit­te­lua” (Keats 2005, 60). Nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys tar­koit­tai­si psy­koa­na­lyy­ti­kol­le kykyä sie­tää epä­var­muut­ta, epäi­lyä, sala­pe­räi­syyt­tä – myös tie­don puu­tet­ta, ilman tar­vet­ta tavoi­tel­la todel­li­suu­den ja jär­jen tar­joa­maa raken­net­ta. Bion antaa ohjeek­si arvioi­da jokais­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta tun­tia suh­tees­sa Keat­sin for­mu­loin­tiin – näin väl­tet­täi­siin havain­noin­nin epä­on­nis­tu­mi­nen ja havain­noin­nin mer­ki­tyk­sen vähät­te­ly. ”Todel­li­nen ana­lyyt­ti­nen työs­ken­te­ly — - — vaa­tii kär­si­väl­li­syyt­tä ja kykyä sie­tää tie­tä­mät­tö­myyt­tä ja elää epä­var­muu­des­sa ja epäi­lys­sä” (Levi­ne & Civi­ta­re­se 2016, 106). Bion myös ver­taa psy­koa­na­lyy­tik­koa tai­tei­li­jaan, joka muut­taa näke­män­sä unik­ko­pel­to­mai­se­man lopul­li­sek­si tai­de­teok­sek­si kan­kaal­le – sama muo­don­muu­tos tapah­tuu psy­koa­na­lyy­ti­kon tul­kin­nas­sa, joka mää­räy­tyy tai­tei­li­jan tai psy­koa­na­lyy­ti­kon suun­tau­tu­nei­suu­den mukaan (Abel­la 2016). Bion ei ollut varuil­laan objek­tii­vi­suu­den puut­tees­ta, jos­ta psy­koa­na­lyy­sia on kri­ti­soi­tu, vaan roh­keas­ti aset­ti poti­laal­le tar­jot­ta­van tul­kin­nan tai­teel­li­sen tuo­tok­sen kuten maa­lauk­sen, veis­tok­sen tai sävel­lyk­sen tasol­le (Bion 1967/1984). Kos­ka psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa ja psy­koa­na­lyy­sis­sa kui­ten­kin käy­te­tään puhut­tua kiel­tä ja sano­ja, tul­kin­nan tuli­si Bio­nin mukaan kom­mu­ni­koi­da emo­tio­naa­lis­ta koke­mus­ta.

Ogden (1997) kuvaa reve­rien seu­rauk­se­na ana­lyy­ti­kon jää­vän vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vis­sa ole­vaan levot­to­muu­den tilaan sen sijaan, että sii­tä seu­rai­si suo­raan sel­keä ymmär­rys. Mut­ta juu­ri emo­tio­naa­li­nen epä­ta­sa­pai­no, jon­ka reve­rie syn­nyt­tää, on yksi ana­lyy­ti­kon koke­muk­sen tär­keim­piä ele­ment­te­jä ymmär­ryk­sen saa­mi­sek­si sii­tä, mitä tapah­tuu ana­lyyt­ti­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen tie­dos­ta­mat­to­mal­la tasol­la. Ogden nime­ää reve­rien ana­lyyt­ti­sen tilan­teen emo­tio­naa­li­sek­si kom­pas­sik­si, johon hän luot­taa, vaik­kei voi­kaan sitä tar­kas­ti lukea. Para­dok­saa­li­ses­ti reve­rien mer­ki­tyk­sel­li­syy­den suh­teen se kui­ten­kin tun­tuu vähi­ten ana­lyyt­ti­sen tut­ki­muk­sen koh­teen arvoi­sel­ta. Ogden kuvaa ana­lyy­ti­kon toi­min­nan näen­näis­tä epä­on­nis­tu­mis­ta: päi­vä­unel­moin­tia poti­laan tun­nil­la juu­ri sil­loin, kun ana­lyy­ti­kon tuli­si olla vas­taa­not­ta­vai­nen, ymmär­tä­väi­nen ja tark­kaa­vai­nen. Ana­lyy­tik­ko har­hau­tuu­kin ajat­te­le­maan ajan­koh­tai­sia huo­li­aan, epä­kyp­syyt­tään, koke­mat­to­muut­taan, väsy­mys­tään, kou­lu­tuk­sen­sa puut­teel­li­suut­ta tai rat­kai­se­mat­to­mia emo­tio­naa­li­sia konflik­te­jaan, ja sen seu­rauk­se­na nämä reve­riet aiheut­ta­vat hänes­sä emo­tio­naa­lis­ta järk­ky­mis­tä. 

Reve­rie ja vau­va­ha­vain­noin­ti

Reve­rien käsi­te tulee elä­väk­si vuo­den kes­toi­ses­sa vau­va­ha­vain­noin­nis­sa, joko kuu­luu osak­si psy­koa­na­lyy­tik­ko­kou­lu­tuk­sia ympä­ri maa­il­maa (ks. esim. Northwes­tern Psyc­hoa­na­ly­tic Socie­ty and Ins­ti­tu­te, 2020) ja toteu­tuu kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa, ennen työ­noh­jat­tua klii­nis­tä työs­ken­te­lyä. Vau­va­ha­vain­noin­nin äiti­nä voi­daan pitää Est­her Bic­kiä, joka yhdes­sä John Bowl­byn kans­sa perus­ti las­ten- ja nuor­tenp­sy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen Tavis­tock-kli­ni­kal­la vuon­na 1948 (Bick 1964; Har­ris Wil­liams 1987; Schul­man 2004). Vau­va­ha­vain­noin­nin tut­ki­jat Berg­mann-Ness, Eek­hoff, Ragain, Sewell ja Stein­berg (2016) mää­rit­te­le­vät reve­rien mie­len­ti­la­na, joka on juur­tu­nut ajoit­tain hyvin­kin myrs­kyi­siin somaat­ti­siin var­hai­sen lap­suu­den koke­muk­siin. Reve­rien, samoin kuin vau­va­ha­vain­noin­nin­kin, edel­ly­tyk­se­nä on kyky elää avoin­ten kysy­mys­ten kes­kel­lä ja sie­tää inten­sii­vi­siä, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti koet­tu­ja emoo­tioi­ta. Reve­rie­tä kuvaa saman­ai­kai­ses­ti sekä herk­kyys että kes­tä­vyys, myös somaat­ti­nen vas­taa­not­ta­vuus. Vau­vo­jen ja hei­dän per­hei­den­sä havain­noin­ti aut­taa ymmär­tä­mään tie­dos­ta­mat­to­mia, var­hai­sia fan­t­asioi­ta ja vau­van mie­len kehit­ty­mis­tä, jota kaut­ta psy­ko­te­ra­peut­tio­pis­ke­li­jat voi­vat parem­min havain­noi­da myös omaa sekä tule­vien poti­lai­den­sa mie­len toi­min­taa. Tavoit­tee­na on havain­noi­da kaik­kea sitä, mitä vii­del­lä ais­til­la on mah­dol­lis­ta rekis­te­röi­dä mut­ta myös tun­te­mus­ten vai­ku­tus­ta ja emo­tio­naa­lis­ta tun­nel­maa.

Vau­va­ha­vain­noin­nin tavoit­tee­na on luo­da edel­ly­tyk­set ryh­mäs­sä tapah­tu­val­le reve­riel­le (Berg­mann-Ness ym. 2016). Semi­naa­ri­ryh­mäs­sä käy­dyt kes­kus­te­lut aut­ta­vat havain­noi­jaa tule­maan tie­toi­sem­mak­si sekä vau­van kehit­ty­väs­tä mie­les­tä että omis­ta var­hais­kan­tai­sis­ta mie­len­ti­lois­taan. Ryh­män jäse­niä roh­kais­taan myös reflek­toi­maan omia vas­ta­tun­tei­taan ja erot­te­le­maan, mit­kä niis­tä ovat vau­vas­ta ja mit­kä havain­noi­jas­ta itses­tään läh­töi­sin ole­via. Havain­noi­ja alkaa näin tun­nis­taa ja erot­taa toi­sis­taan psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa teo­rias­sa kes­kei­siä käsit­tei­tä kuten loh­ko­mi­sen, pro­jek­tion, vas­tat­rans­fe­rens­sin ja tul­kin­nan. Vaik­ka vau­va­ha­vain­noin­ti onkin haas­ta­va osa psy­koa­na­lyy­tik­ko­kou­lu­tus­ta, sii­tä voi ammen­taa itse­reflek­tio­ta ja reve­rie­tä, jot­ka ovat psy­koa­na­lyyt­ti­sia tai­to­ja, joi­ta tar­vi­taan myös klii­ni­ses­sä työs­ken­te­lys­sä poti­lai­den kans­sa. Vau­vaob­ser­vaa­tio­ta käy­te­tään myös tut­ki­mus­me­ne­tel­mä­nä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa (Stern­berg 2018; Urwin & Sten­berg 2012). 

Reve­rien moni­muo­toi­suus

Kir­jal­li­suu­des­ta löy­tyy usei­ta esi­merk­ke­jä reve­rien esiin­ty­mi­ses­tä eri­lai­si­na ruu­miil­li­si­na ais­ti­muk­si­na kuten visu­aa­li­si­na kuvi­na, musiik­ki­na, hajui­na, tukeh­tu­mi­sen tun­tee­na, lihas­ten kirey­te­nä tai nälän tun­tee­na ja vat­san kuri­na­na (Gubb 2014; Lisciot­to 2016; Pin­kas 2016; Våpens­tad 2014; Alva­rez 2018). Lom­bar­di (2008) kuvaa poti­laan­sa Arian­nan tun­nil­la koke­maan­sa musii­kil­lis­ta reve­rie­tä, Men­dels­soh­nin vuon­na 1840 sävel­tä­mää tois­ta sin­fo­ni­aa, Ylis­tys­lau­lua, jon­ka myö­tä ana­lyy­tik­ko saat­toi vah­vas­ti elää muka­na ana­ly­san­din tun­teis­sa ja tasoit­taa tie­tä nega­tii­vi­sel­le kyvyk­kyy­del­le. Näin poti­las saat­toi koh­da­ta oman sisäi­sen maa­il­man­sa tun­te­mat­to­man ulot­tu­vuu­den, joka aiem­min oli herät­tä­nyt hänes­sä kau­hua ja paniik­kia. Lom­bar­di kuvaa myös toi­sen poti­laan­sa Giaco­mon nel­jän­nen ana­lyy­si­vuo­den aika­na ker­to­neen mie­leen­sä tul­leen, hal­lusi­na­to­ri­sen kuvan nai­ses­ta, jol­la oli hat­tu pääs­sään. Yrit­täes­sään tar­ken­taa poti­laan kuvai­le­maa hah­moa mie­les­sään ana­lyy­tik­ko näki sil­mien­sä edes­sä hat­tu­päi­sen nai­sen kuvan, jon­ka oli näh­nyt Mozar­tin Pia­no­kon­ser­ton nume­ro 21 levyn kan­nes­sa. Saman­ai­kai­ses­ti kon­ser­ton Andan­te-osa alkoi soi­da ana­lyy­ti­kon mie­les­sä, herät­täen vah­vo­ja emoo­tioi­ta. Myös muu­ta musii­kil­lis­ta reve­rie­tä ilme­ni näi­den poti­lai­den tun­neil­la, mikä aut­toi ana­lyy­tik­koa virit­täy­ty­mään poti­lai­den mie­len mai­se­mis­sa aiem­min tun­te­mat­to­mi­na pysy­nei­siin aluei­siin. Arva­ten­kin ana­lyy­ti­kon oma musiik­kiin suun­tau­tu­nut kiin­nos­tus ava­si juu­ri tämän ilmia­sun reve­riel­le.

Erel-Brods­ky (2016) kuvaa ana­lyy­si­po­ti­laan­sa Dan­nyn tun­tia, jol­la ana­lyy­ti­kon mie­leen tuli Metal­lican esit­tä­mä kap­pa­le ”One”. Sanoi­tuk­ses­sa puhu­taan muis­ta­mi­ses­ta, muis­ta­mat­to­muu­des­ta ja pimey­des­tä, joka van­git­see. Sano­jen ja musii­kin tun­nel­man myö­tä ana­lyy­tik­ko sai lisää ymmär­rys­tä poti­laan­sa koke­mas­ta kau­hus­ta, jol­le poti­laal­la ei ollut sano­ja. Myö­hem­min musii­kil­li­nen reve­rie laa­je­ni toi­sen­lai­seen musii­kil­li­seen gen­reen, mut­ta sisäl­si yhtä kaik­ki sano­ja, jot­ka aut­toi­vat puke­maan poti­laan ana­lyy­ti­kos­sa herät­tä­miä emo­tio­naa­li­sia koke­muk­sia kom­mu­ni­koi­ta­vaan muo­toon. Musii­kis­ta, joka ilme­ni ana­lyy­ti­kon reve­rien muo­dos­sa, tuli kes­kei­nen väli­ne sisäl­lyt­tää ja työs­tää yhtei­siä koke­muk­sia Dan­nyn ana­lyy­sis­sa. Erel-Brods­ky ei jaka­nut omaa musii­kil­lis­ta reve­rie­tään poti­laan­sa kans­sa, sil­lä koki sen ole­van lii­an tun­kei­le­vaa. Sen sijaan hän koki musii­kil­li­sen reve­rien yhdis­tä­vän ruu­miin ja mie­len, jot­ka molem­mat osal­lis­tui­vat muu­tos­ta aikaan­saa­vaan pro­ses­siin. Psy­ko­te­ra­peu­tin sisäi­nen musiik­ki loi poten­ti­aa­li­sen tilan luo­vuu­del­le ja koke­muk­sel­le.

Parii­sin psy­ko­so­maat­ti­sen kou­lu­kun­nan mukaan somaat­ti­set sai­rau­det, joi­hin ei las­ke­ta hys­tee­ris­tä kon­ver­sio­ta ja hypo­kondri­aa, ovat peri­aat­tees­sa asym­bo­li­sia, vaik­ka ne voi­vat saa­da sym­bo­lis­ta arvoa psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työs­ken­te­lyn kulues­sa (Pota­mia­nou 2001). Poti­laan elä­män­his­to­rias­sa tai nykyi­ses­sä somaat­ti­ses­sa sai­rau­des­sa voi olla teki­jöi­tä, jot­ka ehkäi­se­vät mie­len toi­min­taa ja pakot­ta­vat poti­laan tur­vau­tu­maan pois­sao­lon semio­tiik­kaan (Aisens­tein 2001). Aisens­tein kuvaa klii­ni­ses­sä vin­je­tis­sään psy­ko­te­ra­peu­tin aja­tus­ten har­hai­lua vas­tat­rans­fe­rens­si­reak­tio­na somaat­ti­ses­ti sai­raa­seen poti­laa­seen, jon­ka kak­si kyl­ki­luu­ta oli spon­taa­nis­ti mur­tu­nut, ilmei­ses­ti kor­ti­so­ni­hoi­to­jen seu­rauk­se­na. Kun poti­las seu­raa­val­la tun­nil­laan ker­toi toi­vo­neen­sa oirei­den ole­van merk­ki sydän­pe­räi­ses­tä vai­vas­ta ja kun hän kuva­si kor­ti­so­ni­hoi­to­jen hait­ta­vai­ku­tuk­sia ja par­ja­si Parii­sin keuh­ko­lää­kä­rei­tä, Mari­lia Aisens­tei­nin aja­tuk­set har­hau­tui­vat ystä­vät­tä­reen, joka oli meneh­ty­nyt veri­tul­pan seu­rauk­se­na. Hänen ystä­vät­tä­ren­sä oli aja­tel­lut kysees­sä olleen mur­tu­nut kyl­ki­luu eikä ollut hakeu­tu­nut ajois­sa tut­ki­muk­siin. Kun tera­peut­ti havah­tui aja­tuk­sis­taan, hän kuu­li poti­laan­sa ast­maat­ti­sen hen­gi­tyk­sen rahi­nan ja poti­laan ole­van äkki­pi­kais­tuk­sis­saan mat­kal­la ulos oves­ta. Tera­peut­ti nousi tuo­lis­taan ja pysäyt­ti poti­laan­sa, suos­tu­tel­len tätä jää­mään vie­lä ja istu­maan. Tera­peut­ti kuva­si poti­laan­sa ole­van hyvin vihai­nen hänel­le sii­tä syys­tä, että tera­peut­ti oli het­kel­li­ses­ti jät­tä­nyt poti­laan­sa mie­les­tään. Tera­peut­ti ker­toi sen joh­tu­neen poti­laan hänes­sä herät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta, joi­den kes­kiös­sä poti­las kui­ten­kin oli pysy­nyt. Tämä rau­hoit­ti poti­las­ta, joka nyt hen­git­ti jo hel­pom­min. Tera­peut­ti käyt­ti tätä tilan­net­ta ker­toak­seen, että poti­las ei kes­tä­nyt tera­peu­tin huo­mion har­hau­tu­mis­ta toi­saal­le edes sekun­nin mur­to-osan ajak­si ja arve­li tämän ole­van yhtey­des­sä hänen men­nei­syy­teen­sä. Lisäk­si tera­peut­ti miet­ti ääneen: ”Eikö jokai­nen tar­vit­se psyyk­kis­tä tilaa, jon­kun toi­sen läs­nä­olos­sa, mui­den ideoi­den esiin tule­mi­sek­si?” (Aisens­tein 2001, 14). Aisens­tein tote­aa lopuk­si, että somaat­ti­ses­ti sai­rai­den poti­lai­den psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to pitää sisäl­lään ris­ti­rii­tai­sia inter­ven­tioi­ta, jos­kin hyvin ana­lyyt­ti­sia, sil­lä nii­den tar­koi­tus ei ole tuo­da esiin esi­tie­tois­ta mate­ri­aa­lia vaan yllä­pi­tää puo­lus­tus­me­ka­nis­me­ja. 

Reve­rie tut­ki­muk­sen koh­tee­na ja tut­ki­mus­me­ne­tel­mä­nä

Tie­dos­ta­ma­ton­ta miel­tä ei voi lähes­tyä saman­kal­tai­sin tut­ki­mus­me­ne­tel­min kuin esi­mer­kik­si fyy­si­sen ruu­miin toi­min­nan tut­ki­mis­ta, vaan usein on tur­vau­dut­ta­va tut­ki­maan epä­suo­ras­ti sen vai­ku­tuk­sia. Tie­dos­ta­mat­to­man mie­len ilmiöi­den havain­noin­tia voi­si ver­ra­ta hämä­rä­nä­köön, jol­loin on tur­vau­dut­ta­va näkö­ais­tin sau­va­so­lu­jen toi­min­taan. Väri- ja terä­vä­näön mah­dol­lis­ta­vat tap­pi­so­lut eivät pimeäs­sä saa riit­tä­väs­ti infor­maa­tio­ta, kun kat­se koh­dis­te­taan suo­raan koh­tee­seen, vaan hämä­räs­sä näh­däk­seen on kat­sot­ta­va ikään kuin ohi koh­teen ja annet­ta­va näkö­ken­tän lai­doil­ta tule­vien ärsyk­kei­den infor­moi­da mah­dol­li­ses­ti erot­tu­via objek­te­ja. Väis­tä­mät­tä kuva ei ole tark­ka, vaan antaa vih­jeen sii­tä, että jotain on liik­kees­sä; mah­dol­li­ses­ti vih­jaa objek­tin muo­dos­ta, koos­ta tai nopeu­des­ta, mut­ta pal­jon jää ”hämä­rän peit­toon”. Näin myös tie­dos­ta­mat­to­man mie­len tut­ki­ja jou­tuu tur­vau­tu­maan epä­suo­raan havain­noin­tiin ja arvioi­maan tut­ki­muk­sen koh­det­ta ei-koh­ti kat­soen, sen mer­ki­ty­syh­teyk­siä etsien ja ana­ly­soi­den. Psy­koa­na­lyy­ti­kol­le tai psy­ko­te­ra­peu­til­le tie­dos­ta­ma­ton voi näyt­täy­tyä haa­vei­lun tai val­veil­la tapah­tu­van unel­moin­nin eli reve­rien muo­dos­sa. 

     Samaan tapaan kuin unet ovat tie­dos­ta­mat­to­man mie­len ilmai­su­ja, jot­ka voi­daan vie­lä hereil­lä olles­sa muis­taa, myös reve­rie koke­muk­se­na voi­daan aja­tel­la tie­dos­ta­mat­to­man mie­len kuvit­ta­mi­se­na. Vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den tun­nis­ta­mi­sen väli­nee­nä tai­dep­sy­ko­te­ra­pias­sa on käy­tet­ty kuval­lis­ta ilmai­sua, eri­tyi­ses­ti vai­keas­ti sanoi­tet­ta­vien ja tavoi­tet­ta­vien vas­tus­tuk­sen tun­tei­den käsit­te­lys­sä (Levick 1975). Väi­tös­kir­jas­saan Daf­na Fuchs (2012) tut­ki 15 psy­ko­te­ra­peu­tin haas­tat­te­lu­jen kaut­ta spon­taa­ne­ja visu­aa­li­sia kuvia psy­ko­te­ra­pia­tun­tien aika­na ja jaot­te­li ne asso­sia­tii­vi­sik­si kuvik­si, sym­bo­li­sik­si kuvik­si ja defen­sii­vik­si kuvik­si. Tera­peu­tin mie­les­sä herää­vien mie­li­ku­vien lisäk­si tera­peu­tin piir­tä­mät asiak­kaan tun­ti­ma­te­ri­aa­liin tai asiak­kaa­seen kes­kit­ty­vät piir­rok­set ovat olleet väi­tös­kir­ja­tut­ki­mus­ten koh­tee­na (Fut­ter­man 2007). Mene­tel­mää on kut­sut­tu lyhen­teel­lä TDIC eli The­ra­pists’ Drawings in Con­sul­ta­tion, ja sen pää­mää­rä­nä ei ole tai­de- tai tai­to­näy­te, vaan ilmais­ta nii­tä kog­ni­tioi­ta ja emoo­tioi­ta, joi­ta psy­ko­te­ra­peu­til­la on tie­toi­ses­sa ja tie­dos­ta­mat­to­mas­sa mie­les­sään. Näi­tä pii­rus­tuk­sia, kuten yleen­sä reve­rie­tä­kään, ei jae­ta poti­laan kans­sa, mut­ta nii­tä voi­daan käsi­tel­lä työ­noh­jauk­ses­sa. Vaik­ka piir­ros on psy­ko­te­ra­peu­tin tuot­ta­ma, se ei vält­tä­mät­tä ole yksin hänen tuo­tok­sen­sa, vaan se voi­daan näh­dä tera­peu­tin ja poti­laan suh­tees­sa ole­mi­sen tulok­se­na, yhtei­ses­ti tuo­tet­tu­na. Ogden kuvaa tätä käsit­teel­lä ana­lyyt­ti­nen kol­mas (Ogden 1999, 2004a). 

     Psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian ja psy­koa­na­lyy­sin tut­ki­muk­ses­sa ja kou­lu­tuk­ses­sa on syy­tä huo­mioi­da psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa teo­rias­sa ja klii­ni­ses­sä käy­tän­nös­sä tapah­tu­nut para­dig­man muu­tos vas­tat­rans­fe­rens­sin tut­ki­mi­sen suun­taan. Vas­tat­rans­fe­rens­sin herk­kä huo­mioi­mi­nen ja reflek­toin­ti avaa mah­dol­li­suu­den syven­tää ymmär­rys­tä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa psy­koa­na­lyy­ti­kon tai psy­ko­te­ra­peu­tin mie­les­sä tapah­tu­vis­ta pro­ses­seis­ta, jot­ka voi­vat tul­la sekä tut­ki­muk­sen koh­teek­si että tul­kin­nan osik­si. Reve­rie­tä on jo nyt käy­tet­ty laa­dul­li­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa tut­ki­mus­haas­tat­te­lu­jen aineis­to­jen ymmär­tä­mi­sen syven­tä­mi­ses­sä (Hol­mes 2019). Reve­rien sovel­ta­mi­ses­sa klii­ni­seen psy­koa­na­lyyt­ti­seen psy­ko­te­ra­pi­aan ja psy­koa­na­lyy­siin on syy­tä pai­not­taa psy­koa­na­lyy­ti­koi­den itsea­na­lyy­sin ja työ­noh­jauk­sen mer­ki­tys­tä. Busch varoit­taa muu­ten vaa­ra­na ole­van itsea­na­lyy­sin kor­vau­tu­mi­nen radi­kaa­lil­la sub­jek­tii­vi­suu­del­la, jon­ka hän on nimen­nyt kar­te­sio­lai­sek­si kuper­kei­kak­si, Descar­tian somer­sault: ”Ajat­te­len, olet siis ole­mas­sa” (Busch 2019, 90). 

Entä jos tera­peut­ti ei kyke­ne otta­maan vas­taan poti­laan mie­len sisäl­tö­jä eli reve­rie jää puut­tu­maan? Tai­dep­sy­ko­te­ra­pias­sa vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den tun­nis­ta­mi­sen väli­nee­nä käy­tet­ty kuval­li­nen ilmai­su antaa eri­tyi­ses­ti vai­keas­ti sanoi­tet­ta­vien ja tavoi­tet­ta­vien tun­tei­den käsit­te­lyyn väli­neen, ikään kuin mie­len sisäl­lyt­tä­mis­ky­vyn jat­keen. Kuvien avul­la voi­daan työ­noh­jauk­ses­sa joko yksi­löl­li­ses­ti tai ryh­mäs­sä antaa mie­len vapaas­ti liik­kua, ja kuten Wad­dell (2002/2018, 30) kuva­si tar­jo­ta ”ajat­te­le­vaa rintaa”/sisällyttäjää poti­laal­le, jon­ka ahdis­tus ja sisäi­nen kipu oli­si­vat yksi­nään lii­an vai­keas­ti käsi­tel­tä­viä. Reve­rien ymmär­tä­mi­seen tar­vi­taan vau­va­ha­vain­noin­nin tut­ki­joi­den Berg­mann-Nes­sin ja kol­le­go­jen (2016) perään­kuu­lut­ta­maa kykyä elää avoin­ten kysy­mys­ten kes­kel­lä ja sie­tää inten­sii­vi­siä, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti koet­tu­ja emoo­tioi­ta. Täl­löin emo­tio­naa­li­sen oppi­mi­sen käsi­te, jota Bion (1962a/1984) kuvaa koke­muk­ses­ta oppi­mi­sek­si, nousee kes­kei­seen ase­maan. Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sien osa­na käy­tet­ty vau­va­ha­vain­noin­ti, joka tapah­tuu sään­nöl­li­ses­ti kokoon­tu­van semi­naa­ri­ryh­män reflek­tii­vi­ses­sä suo­jas­sa, puo­lus­taa edel­leen paik­kaan­sa osa­na psy­koa­na­lyy­tik­ko­kou­lu­tus­ta tule­vai­suu­des­sa­kin. 

Kir­jal­li­suus

Abel­la, Ade­la (2016). Using art for the unders­tan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis and using Bion for the unders­tan­ding of con­tem­po­ra­ry art. Teok­ses­sa Levi­ne, Howard B. & Civi­ta­re­se, Giusep­pe (toim.), The W. R. Bion tra­di­tion. Lines of deve­lop­ment. Evo­lu­tion of theo­ry and prac­tice over the deca­des, 451–466. Lon­don: Kar­nac. 

Aisens­tein, Mari­lia (2001). Psyc­hoa­na­ly­tic treat­ment with psyc­ho­so­ma­tic patients. Teok­ses­sa Vas­la­matzis, Gri­go­ris & Raba­vi­las, Andreas (toim.), The edge of expe­rience. Bor­der­li­ne and psyc­ho­so­ma­tic patients in cli­nical prac­tice, 1–16. Lon­don: Rout­led­ge. 

Alva­rez, Mar­ga­ri­ta (2018). On soma­tic com­mu­nica­tion: when trau­ma is not acces­sible as conscious memo­ry. Teok­ses­sa Wil­liams, Meg Har­ris & Acrec­he, Miriam Bot­bol (toim.), Coun­terdrea­mers. Ana­lysts rea­ding them­sel­ves, 15–31. Lon­don: Kar­nac.

Ander­son, Syd­ney (2016). Avoi­ding pre­ma­tu­re conclusions: The use of dreams to inform the analyst’s unfol­ding unders­tan­ding. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 36(3), 255–265. 

Arfel­li, Pat­rizia (2008). The idiot’s dreams: rêve­rie in child psyc­hot­he­ra­py. The Ame­rican Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 68, 33–42. 

Bac­he­lard, Gas­ton (1971). The Poe­tics of reve­rie: Child­hood, lan­gua­ge, and the cos­mos. Bos­ton: Beacon Press.

Bac­he­lard, Gas­ton (2003). Tilan poe­tiik­ka. Suom. Tar­ja Roi­ni­la. Hel­sin­ki: Nemo.

Bag­ni­ni, Carl (2016). The pri­macy of reve­rie in making con­tact with a new couple. Teok­ses­sa Blue, Dana & Har­rang, Caron (toim.), From reve­rie to interpre­ta­tion. Trans­for­ming thought into the action of psyc­hoa­na­ly­sis, 13–21. Lon­don: Kar­nac.

Berg­mann-Ness, Mar­ga­ret; Eek­hoff, Judy K.; Ragain, Ker­ry; Sewell, Bar­ba­ra & Stein­berg, Caro­lyn (2016). Come on – hold a baby’s hand. Teok­ses­sa Blue, Dana & Har­rang, Caron (toim.), From reve­rie to interpre­ta­tion. Trans­for­ming thought into the action of psyc­hoa­na­ly­sis, 23–37. Lon­don: Kar­nac. 

Ber­nar­di, Meli­na (2016). Explo­ring reve­rie: An explo­ra­to­ry inqui­ry into the ins­tances of reve­rie and their occur­rances wit­hin a par­ticu­lar music the­ra­py case stu­dy and its impro­vi­sa­tio­nal work. Pro gra­du ‑tut­kiel­ma. Jyväs­ky­län yli­opis­to. 

Bick, Est­her (1964). Notes on infant obser­va­tion in psyc­hoa­na­ly­tic trai­ning. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-Ana­ly­sis, 45, 558–66.

Bion, Wil­fred R. (1962a/1984). Lear­ning from expe­rience. Lon­don: Kar­nac. 

Bion, Wil­fred R. (1962b/1987). A theo­ry of thin­king. Teok­ses­sa Second Thoughts, 110–119. Lon­don: W. Hei­ne­man.

Bion, Wil­fred R. (1967/1984). Second Thoughts. Lon­don: W. Hei­ne­man.

Bion, Wil­fred R. (1970/1984). Atten­tion and interpre­ta­tion. Lon­don: Kar­nac.

Blue, Dana & Har­rang, Caron (toim.) (2016). From Reve­rie to interpre­ta­tion. Trans­for­ming thought into the action of psyc­hoa­na­ly­sis. Lon­don: Kar­nac.

Boven­sie­pen, Gus­tav (2002). Sym­bo­lic atti­tu­de and reve­rie: problems of sym­bo­liza­tion in children

and ado­lescents. Jour­nal of Ana­ly­tical Psyc­ho­lo­gy, 47, 241–257.

Breuer, Josef (1895/1981). Frä­ulein Anna O. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me II (1893–1895): Stu­dies on Hys­te­ria, 19–47. Lon­don: The Hogarth Press.

Briggs, Andrew (2008). Trans­la­ting natu­re: deve­lo­ping Est­her Bick’s met­hod for fin­ding words to desc­ri­be what is seen and expe­rienced in infant obser­va­tion and cli­nical work. Bri­tish Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 24(1), 74–90. 

Brown, Law­rence J. (2019). Trans­for­ma­tio­nal proces­ses in cli­nical psyc­hoa­na­ly­sis. Drea­ming, emo­tions and the pre­sent moment. Lon­don: Rout­led­ge.

Busch, Fred (2019). The analyst’s reve­ries. Explo­ra­tion in Bion’s enig­ma­tic concept. Lon­don: Rout­led­ge.

da Roc­ha Bar­ros, Elias M. & da Roc­ha Bar­ros, Eliza­beth L. (2016). The func­tion of evoca­tion in the wor­king-through of the coun­tert­rans­fe­rence: pro­jec­ti­ve iden­ti­fica­tion, reve­rie, and the expres­si­ve func­tion of the mind – Reflec­tions ins­pi­red by Bion’s work. Teok­ses­sa Levi­ne, Howard B. & Civi­ta­re­se, Giusep­pe (toim.), The W. R. Bion tra­di­tion. Lines of deve­lop­ment. Evo­lu­tion of theo­ry and prac­tice over the deca­des, 141–153. Lon­don: Kar­nac.  

Enc­kell, Hen­rik (2015). Unet psy­ko­te­ra­pian väli­nee­nä. Psy­ko­te­ra­pia, 34(3), 163–175.

Erel-Brods­ky, Hilit (2016). I’m all ears – thought on psyc­hoa­na­ly­sis: the musical reve­rie. Con­tem­po­ra­ry Psyc­hoa­na­ly­sis, 52(4), 578–601.

Freud, Sig­mund (1910/1981). The futu­re pros­pects of psyc­ho-ana­ly­tic the­ra­py. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XI (1910): Five Lec­tu­res on Psyc­ho-Ana­ly­sis, Leo­nar­do da Vinci and Other Works, 139–152. Lon­don: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1912/1981). The dyna­mics of trans­fe­rence. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XII (1911–1913): The Case of Schre­ber, Papers on Tech­nique and Other Works, 97–108. Lon­don: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1913/1981). The dis­po­si­tion to obses­sio­nal neu­ro­sis. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XII (1911–1913): The Case of Schre­ber, Papers on Tech­nique and Other Works, 311–326. Lon­don: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1940/1969). VII luen­to. Unien ilmia­sui­nen ja pii­le­vä sisäl­tö. Teok­ses­sa Joh­da­tus psy­koa­na­lyy­siin, 96–106. Suom. Erk­ki Pura­nen. Jyväs­ky­lä: Gum­me­rus. 

Freud, Sig­mund (1942/2005). Unien tul­kin­ta. Hel­sin­ki: Gum­me­rus. 

Fuchs, Daf­na (2012). The­ra­pists’ use of their visual ima­ge­ry in the­ra­py. Väi­tös­kir­ja. The City Uni­ver­si­ty of New York.

Fut­ter­man, Dorot­hea H. (2007). A psyc­hot­he­ra­pist’s use of drawing to ana­lyze a case: the psyc­hoa­na­ly­tic third made visible. Väi­tös­kir­ja. Wright Ins­ti­tu­te Gra­dua­te School of Psyc­ho­lo­gy. 

Gag­gia­no, Josia­ne (1989). The analyst’s use of ima­ges and dreams: Six case stu­dies. Väi­tös­kir­ja. The Union for Expe­ri­men­tal Col­le­ges and Uni­ver­si­ties, Cincin­na­ti, Ohio.

Gubb, Karen (2014). Cra­ving interpre­ta­tion: a case of soma­tic coun­tert­rans­fe­rence. Bri­tish Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 30(1), 51–67. 

Hag­fors, Edvin & Sun­de­lin, Sep­po (1968). Rans­ka­lais-suo­ma­lai­nen kou­lusa­na­kir­ja. Por­voo: WSOY.

Hei­mann, Pau­la (1950). On coun­tert­rans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 82–84.

Her­mon, Nir (2016). On beco­ming a child: Reve­rie in the psyc­hot­he­ra­py of children. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 97, 1591–1608.

Hins­helwood, Robert D. (1991). A dic­tio­na­ry of Klei­nian thought. 2. kor­jat­tu pai­nos. Lon­don: Free Associa­tion Books.

Hol­mes, Jos­hua (2019). A prac­tical psyc­hoa­na­ly­tic gui­de to reflexi­ve research. The reve­rie research met­hod. Lon­don: Rout­led­ge.

Kan­ta­nen, Irja & Schul­man, Mar­ja (toim.) (2016). Mie­len mosaiik­ki – rak­kau­den, vihan, kateu­den ja kii­tol­li­suu­den dyna­miik­ka. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Keats, John (2005). Let­ter to Geor­ge and Tom Keats. Teok­ses­sa Scott, Grant F. (toim.), Selec­ted let­ters of John Keats. Cam­brid­ge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press. 

Kern­berg, Otto (1965). Notes on coun­tert­rans­fe­rence. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 13(1), 38–56. 

Klein, Mela­nie (1952). The ori­gins of trans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-Ana­ly­sis, 33, 433–438.

Klein, Mela­nie (1959/2016). Aikui­sen mie­len­maa­il­ma ja sen lap­suu­den­ai­kai­set juu­ret. Suom. Irja Kan­ta­nen ja Mar­ja Schul­man. Teok­ses­sa Kan­ta­nen, Irja & Schul­man, Mar­ja (toim.), Mie­len Mosaiik­ki. Rak­kau­den, vihan, kateu­den ja kii­tol­li­suu­den dyna­miik­ka. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Levick, Myra (1975). Trans­fe­rence and coun­ter-trans­fe­rence as mani­fes­ted in grap­hic pro­duc­tions. Art Psyc­hot­he­ra­py, 2, 203–215.

Levi­ne, Howard B. & Civi­ta­re­se, Giusep­pe (toim.) (2016). The W. R. Bion tra­di­tion. Lines of deve­lop­ment – Evo­lu­tion of theo­ry and prac­tice over the deca­des. Lon­don: Kar­nac.

Lisciot­to, Dona­tel­la (2016). The couple. Teok­ses­sa Blue, Dana & Har­rang, Caron (toim.), From reve­rie to interpre­ta­tion. Trans­for­ming thought into the action of psyc­hoa­na­ly­sis, 121–130. Lon­don: Kar­nac.

Lom­bar­di, Riccar­do (2008). Time, music, and reve­rie. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 56(4), 1191–1211. 

McVey, Lynn; Lees, John & Nolan, Greg (2016). Reflec­ti­ve-ver­bal lan­gua­ge and reve­rie in a qua­li­ta­ti­ve inter­view. Coun­sel­ling and Psyc­hot­he­ra­py Research, 16(2), 132–140. 

Mee­han, Deirdre (2016). ‘Coming into Being’. The process of deve­lop­men­tal growth in a seve­re­ly depri­ved child in inten­si­ve psyc­hoa­na­ly­tic psyc­hot­he­ra­py. Väi­tös­kir­ja. Uni­ver­si­ty of East Lon­don and Tavis­tock and Port­man NHS Foun­da­tion Trust.  

Meltzer, Donald (2018). Crea­ti­vi­ty and the coun­tert­rans­fe­rence. Teok­ses­sa Wil­liams, Meg Har­ris & Acrec­he, Miriam Bot­bol (toim.), Coun­terdrea­mers. Ana­lysts rea­ding them­sel­ves, xvi. Lon­don: Kar­nac.

Meur­le-Hall­berg, Kina (2018). Bodi­ly and men­tal dimen­sions of the coun­tert­rans­fe­rence. Teok­ses­sa Wil­liams, Meg Har­ris & Acrec­he, Miriam Bot­bol (toim.), Coun­terdrea­mers. Ana­lysts rea­ding them­sel­ves, 33–45. Lon­don: Kar­nac. 

Moo­re, Bur­ness & Fine, Ber­nard (1990). Psyc­hoa­na­ly­tic terms & concepts. New Haven: The Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion.

Northwes­tern Psyc­hoa­na­ly­tic Socie­ty and Ins­ti­tu­te (2020). https://npsi.us.com/the-northwestern-psychoanalytic-society/psychoanalytic-training

Ogden, Tho­mas H. (1992). Com­ments on the trans­fe­rence and coun­tert­rans­fe­rence in the ini­tial ana­ly­tic mee­ting. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 12, 225–247.

Ogden, Tho­mas H. (1994). Sub­jects of ana­ly­sis. Lon­don: Kar­nac.

Ogden, Tho­mas H. (1997a). Reve­rie and interpre­ta­tion. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 66, 567–595.

Ogden, Tho­mas H. (1997b). Reve­rie and metap­hor. Some thoughts on how I work as a psyc­hoa­na­lyst. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-ana­ly­sis, 78(4), 719–732.

Ogden, Tho­mas H. (1999). Reve­rie and interpre­ta­tion: Sen­sing somet­hing human. Lon­don: Kar­nac.

Ogden, Tho­mas H. (2004a). This art of psyc­hoa­na­ly­sis: Drea­ming undreamt dreams and inter­rup­ted cries. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 85, 857–877.

Ogden, Tho­mas H. (2004b). The ana­ly­tic third: Implica­tions for psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry and tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 73(1), 167–195.

Ogden, Tho­mas H. (2016). Reclai­ming unli­ved life: Expe­riences in psyc­hoa­na­ly­sis. Lon­don: Rout­led­ge.

Pota­mia­nou, Anna (2001). Sounds of the soma. Teok­ses­sa Vas­la­matzis, Gri­go­ris & Raba­vi­las, Andreas (toim.), The edge of expe­rience. Bor­der­li­ne and psyc­ho­so­ma­tic patients in cli­nical prac­tice, 17–24. Lon­don: Rout­led­ge.

Pin­kas, Shi­nar (2016). Psyc­hic frag­ments and chan­ging bodies: Theo­re­tical and cli­nical applica­tions of bodi­ly reve­rie. Body, move­ment and dance in psyc­hot­he­ra­py, 11(4), 206–219.

Rac­ker, Hein­rich (1957). The mea­nings and uses of coun­tert­rans­fe­rence. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 26, 303–357.

Rac­ker, Hein­rich (1968). Trans­fe­rence and coun­tert­rans­fe­rence. New York: Uni­ver­si­ties Press.

Schul­man, Mar­ja (2004). Vau­va­ha­vain­noin­ti – oppia obser­voi­mal­la. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sten­berg, Jani­ne (2012). Why the expe­rience of infant obser­va­tion lies at the heart of psyc­hoa­na­ly­tic psyc­hot­he­ra­py trai­ning. Teok­ses­sa Urwin, Cat­hy & Stern­berg, Jani­ne (toim.), Infant obser­va­tion and research: Emo­tio­nal proces­ses in eve­ry­day lives, 44–54. Lon­don: Rout­led­ge.

Stern­berg, Jani­ne (2018). Infant obser­va­tion at the heart of trai­ning. Lon­don: Kar­nac.

Ste­vens, Gre­go­ry J. (2014). Reve­rie and psyc­hot­he­ra­peu­tic tech­nique: Public sur­veys on the­ra­pist atten­tion, unders­tan­ding, and the the­ra­peu­tic alliance. Väi­tös­kir­ja. Auburn Uni­ver­si­ty, Ala­ba­ma. 

Ste­vens, Gre­go­ry J. (2018). Drea­ming face to face. Teok­ses­sa Wil­liams, Meg Har­ris & Acrec­he, Miriam Bot­bol (toim.), Coun­terdrea­mers. Ana­lysts rea­ding them­sel­ves, 155–165. Lon­don: Kar­nac.

Strac­hey, James (toim.) (1981). The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me II (1893–1895): Stu­dies on hys­te­ria. Lon­don: The Hogarth Press.

Urwin, Cat­hy & Sten­berg, Jani­ne (2012). Infant obser­va­tion and research: Emo­tio­nal proces­ses in eve­ry­day lives. Lon­don: Kar­nac.

Val­ko­nen, Har­ri (2016a). Psy­ko­te­ra­peu­tin hai­tal­lis­ten reak­tioi­den tun­nis­ta­mi­nen ja sää­te­ly tera­pia­suh­tees­sa. Teok­ses­sa Tur­pei­nen, Päi­vi & Nur­men­to, Rii­ka (toim.), Tera­pia­suh­tees­sa ole­mi­sen tai­to, 64–83. Edi­ta: Hel­sin­ki. 

Val­ko­nen, Har­ri (2016b). Psy­ko­te­ra­peu­tin hyö­dyl­li­set vas­ta­tun­teet tera­pia­suh­tees­sa. Teok­ses­sa Tur­pei­nen, Päi­vi & Nur­men­to, Riik­ka (toim.), Tera­pia­suh­tees­sa ole­mi­sen tai­to, 84–119. Edi­ta: Hel­sin­ki. 

Vas­la­matzis, Gri­go­ris (1999). On the therapist’s reve­rie and con­tai­ning func­tion. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 68(3), 431–440.

Vol­kan, Vamik (1993). Coun­tert­rans­fe­rence reac­tions com­mon­ly pre­sent in the treat­ment of patients with bor­der­li­ne per­so­na­li­ty orga­niza­tion. Teok­ses­sa Alexandris, Athi­na & Vas­la­matzis, Gri­go­ris (toim.), Coun­tert­rans­fe­rence: Theo­ry, tech­nique, teac­hing, 147–163. Lon­don: Kar­nac. 

Våpens­tad, Eys­tein V. (2014) On the psychoanalyst’s reve­rie: From Bion to Bach. Inter­na­tio­nal Forum of Psyc­hoa­na­ly­sis, 23(3), 161–170.

Wad­dell, John S. (1981). The use of ima­ge­ry in psyc­hoa­na­ly­sis and psyc­hoa­na­ly­tical­ly orien­ted the­ra­py. Väi­tös­kir­ja. The Ins­ti­tu­te of Advanced Psyc­ho­lo­gical Stu­dies, Adelp­hi Uni­ver­si­ty.

Wad­dell, Mar­got (2002/2018). Insi­de Lives: Psyc­hoa­na­ly­sis and the Growth of the Per­so­na­li­ty. Lon­don: Rout­led­ge.

Wil­liams, Meg Har­ris (toim.) (1987). Col­lec­ted papers of Mart­ha Har­ris and Est­her Bick. Perths­hi­re, Scot­land: Clu­nie Press for Roland Har­ris Trust.