Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Kati Kajastus: Epäonnistumisten tarpeellisuudesta psykoterapiatyössä

Yleis­ty­neet etä­kou­lu­tuk­set näyt­ti­vät jäl­leen hyvät­kin puo­len­sa, kun osal­lis­tuin hel­tei­ses­tä juhan­nus-Suo­mes­ta käsin yhdys­val­ta­lai­sen psy­koa­na­lyy­ti­kon Howard B. Levi­nen kou­lu­tuk­seen “On the neces­si­ty of fai­lu­re”, jon­ka jär­jes­ti The Bri­tish Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion kesä­kuus­sa. Howard B. Levi­ne työs­ken­te­lee muun muas­sa New York Uni­ver­si­tys­sä, PINE Psyc­hoa­na­ly­tic Cen­te­ris­sä sekä kir­joit­ta­ja­na, ja täl­lä ker­taa hänen aihee­naan oli epä­on­nis­tu­mis­ten vält­tä­mät­tö­myys psy­koa­na­lyy­ti­kon ja psy­ko­te­ra­peu­tin työs­sä. Levi­ne toi­mii Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis ‑leh­den toi­mi­tus­neu­vos­tos­sa ja ker­toi luke­neen­sa pit­kän koro­nae­ris­tyk­sen­sä vuok­si jär­jes­tyk­ses­sä kai­ken Win­nicot­tin tuo­tan­non, joka kir­ja­hyl­lys­tä löy­tyi. Tämän huo­ma­si vah­vas­ti Levi­nen lähes­ty­mis­ta­vas­sa epä­on­nis­tu­mi­siin. Toi­saal­ta hän integroi poh­din­toi­hin­sa aihees­ta myös mui­ta suu­ria psy­koa­na­lyyt­ti­sia ajat­te­li­joi­ta sii­nä mis­sä Game of Thro­ne­sin hah­mo­ja ja tapah­tu­mia­kin.

Täs­sä teks­tis­sä poh­din tera­pia­työn epä­on­nis­tu­mis­ten käsit­te­lyä pit­käl­ti kir­jal­li­suu­den valos­sa ja käy­tän enim­mäk­seen sanaa psy­ko­te­ra­pia kat­ta­maan laa­jas­ti sekä psy­ko­te­ra­pian että ‑ana­lyy­sin. Howard B. Levi­ne lie­nee jul­kai­se­mas­sa aihees­ta mate­ri­aa­lia, jon­ka sisäl­töä en täs­sä käsit­te­le tar­kem­min, mut­ta aiem­min hän on poh­ti­nut eri­lais­ten vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ilmiöi­den toteu­tu­mis­ta ana­lyyt­ti­ses­sa pro­ses­sis­sa esi­mer­kik­si teks­teis­sään ”The ana­lyst’s par­tici­pa­tion in the ana­ly­tic process” (1994) ja ”Reflec­tions on the­ra­peu­tic action and the ori­gins of psyc­hic life” (2020). Levi­nen yhteis­toi­mit­ta­mas­sa teok­ses­sa Loca­ting trans­fe­rence: Actua­li­ty and illusion in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter (Levi­ne & Reed, 1993) tar­kas­tel­laan vir­hei­tä puo­les­taan muun muas­sa kuu­lui­san Doran tapauk­sen kaut­ta, jota Sig­mund Freud aikoi­naan poh­ti haa­voit­tu­vai­seen sävyyn oma­na epä­on­nis­tu­mi­se­naan (Hay­nal & Falze­der 1993, 359) mut­ta joka sit­tem­min aut­toi huo­mat­ta­vas­ti kehit­tä­mään trans­fe­rens­sin käsi­tet­tä.

Mitä tulee 2000-luvun tera­peut­tei­hin, tuo­reeh­kos­sa tut­ki­muk­ses­sa 94 pro­sent­tia psy­ko­te­ra­peu­teis­ta myön­si koke­neen­sa jon­kin­lai­sia epä­on­nis­tu­mi­sia työs­sään, ja suu­ri osa heis­tä viit­ta­si epä­on­nis­tu­mi­sil­la poti­laan lii­an aikai­seen tera­pian kes­keyt­tä­mi­seen (Małus ym. 2018, 33). Suu­rin­ta ihme­tys­tä täs­sä tulok­ses­sa herät­tä­ne­vät jäl­jel­le jää­vät 6 pro­sent­tia tera­peu­teis­ta, mikä­li he tul­kit­se­vat syväl­lis­ten tera­pia­pro­ses­sien aina suju­neen sol­ju­vas­ti ja ilman vir­hei­tä. Levi­ne­kin nos­ti luen­noi­ja­na esiin poh­din­to­ja sii­tä, kuin­ka tera­pi­aan väis­tä­mät­tä jos­sain vai­hees­sa livah­taa huo­nos­ti muo­toil­tu­ja tai vää­rin ajoi­tet­tu­ja tul­kin­to­ja, lip­sau­tuk­sia, las­ku­tus­vir­hei­tä, monen­lai­sia vas­tat­rans­fe­rens­siin poh­jau­tu­via mokaa­mi­sia tai mui­ta pie­nem­piä tai isom­pia epä­on­nis­tu­mi­sia. Epä­on­nis­tu­mi­sik­si on mää­ri­tel­ty tut­ki­muk­sis­sa myös esi­mer­kik­si riit­tä­mä­tön empa­tia, sen­si­tii­vi­syy­den tai spe­si­fien tai­to­jen puu­te sekä lii­an yksin­ker­tais­tet­tu lähes­ty­mis­ta­pa tera­pian kul­kuun (Røn­nes­tad ym. 2019, 217). Osa epä­on­nis­tu­mi­sis­ta voi eit­tä­mät­tä olla poti­laan kan­nal­ta hyvin­kin mer­kit­tä­viä ja siten uha­ta koke­mus­ta tur­val­li­ses­ta ja luot­ta­muk­sel­li­ses­ta tera­pia­suh­tees­ta. Esi­mer­kik­si voi nos­taa vaik­ka­pa trans­fe­rens­si­rat­kai­sui­hin liit­ty­vän vir­heel­li­sen tai puut­teel­li­sen ymmär­ryk­sen, joka saat­taa olla poti­laal­le muser­ta­va koke­mus (Täh­kä 2001, 173). Täs­sä teks­tis­sä kes­ki­tyn sen kal­tai­siin epä­on­nis­tu­mi­siin, jot­ka eivät kui­ten­kaan esi­mer­kik­si riko tera­pia­työ­hön liit­ty­viä eet­ti­siä peri­aat­tei­ta.

Jos poti­laan vuo­ro­vai­ku­tus pri­maa­riob­jek­tin kans­sa on jät­tä­nyt toi­vo­mi­sen varaa, voi­daan psy­ko­te­ra­pian puit­teis­sa pai­not­taa hyvin­kin voi­mak­kaas­ti ja toi­veik­kaas­ti mah­dol­li­suut­ta uuteen ja parem­paan objek­tiin, joka onnis­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa parem­min ja toi­mii vähem­män vir­heel­li­ses­ti ‒ siis epä­on­nis­tuu vähem­män. Kor­jaa­val­le koke­muk­sel­le on annet­tu ajoit­tain hyvin suu­ri pai­noar­vo (alkaen Alexan­der & French 1946, 22), ja esi­mer­kik­si Joseph Sand­le­rin (1960) tur­val­li­suu­teen liit­ty­vät poh­din­nat saa­vat pai­not­ta­maan tera­peu­tin luo­tet­ta­vuut­ta, tark­kaa­vai­suut­ta, joh­don­mu­kai­suut­ta ja mui­ta tär­kei­tä omi­nai­suuk­sia vah­vis­ta­mas­sa tur­val­li­suu­den perus­taa. Kysee­na­lais­ta­mat­ta edel­lä mai­nit­tu­jen mer­ki­tys­tä on havait­tu, että vaik­ka kor­keat ide­aa­lit liit­tyen tera­pia­työ­hön aut­ta­vat tera­peut­tia kehit­ty­mään, ne voi­vat myös lisä­tä ahdis­tu­nei­suut­ta työs­sä ja epä­on­nis­tu­mi­sen pel­koa (Røn­nes­tad ym. 2019, 216). Vir­hei­den teke­mi­sen pel­ko ei edis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta hoi­to­suh­tees­sa (Lind­fors 2016, 158), ja kai­ken kaik­ki­aan psy­ko­te­ra­peu­tin on mah­do­ton­ta teh­dä työ­tään pal­jas­ta­mat­ta aika ajoin, että hänes­sä ja hänen työ­ta­vois­saan on vaja­vuuk­sia kuten muis­sa­kin ihmi­sis­sä.

Lap­sen onnis­tu­mis­ten koh­taa­mat hyväk­syn­tä ja ihas­te­lu sekä epä­on­nis­tu­mi­sia seu­raa­vat ran­gais­tus ja uhka ovat muka­na mää­rit­te­le­mäs­sä sitä, mil­lai­nen häpeä- tai muu koke­mus myö­hem­piä epä­on­nis­tu­mi­sia seu­raa. Sisäis­tet­ty pahek­sun­ta ja ylen­kat­se saat­ta­vat ilme­tä psy­ko­te­ra­peu­til­la esi­mer­kik­si nii­nä het­ki­nä, kun tera­pia­työs­sä ei kyke­ne yltä­mään oman egoi­de­aa­lin­sa tasol­le. Epä­on­nis­tu­mi­sen koh­dis­sa vähin­tään väläyk­sen­omai­nen koke­mus itse­kont­rol­lin het­kel­li­ses­tä mene­tyk­ses­tä lie­nee väis­tä­mä­tön. Useis­sa asiois­sa ja teke­mi­sis­sä on kui­ten­kin epä­on­nis­tut­ta­va ennen onnis­tu­mis­ta, eikä psy­ko­te­ra­pia­työ eroa täs­tä pal­jon­kaan. Epä­on­nis­tu­mi­set sekä nolos­tu­mi­nen, joka seu­raa köm­mäh­dyk­siä, möläy­tyk­siä ja suo­ra­nais­ta met­sään mene­mis­tä, lie­ne­vät väis­tä­mä­tön osa työ­tä, johon kuu­lu­vat tii­viis­ti syvän ymmär­ryk­sen ja vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vis­sa ole­vien tai­to­jen kehit­tä­mi­nen läpi uran (mm. Røn­nes­tad ym. 2019, 216) sekä tois­tu­va ris­kin­ot­to vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa (mm. Mason 2005, 158).

Win­nicott puo­lus­ti var­sin pon­te­vas­ti vir­hei­tä, jot­ka ovat vält­tä­mä­tön­tä käyt­tö­ma­te­ri­aa­lia tera­pian ete­ne­mi­sen kan­nal­ta ja joi­ta tuli­si koh­del­la poti­laan men­nei­syy­den eikä (vain) tera­peu­tin tämän­het­ki­si­nä epä­on­nis­tu­mi­si­na (Win­nicott 1956, 388). Näin tera­peut­ti ikään kuin saa­daan tera­pian puit­teis­sa ole­maan se van­hem­pi, joka epä­on­nis­tuu (Win­nicott 1962, 239). Win­nicot­tin (1962, 239) mukaan on vält­tä­mä­tön­tä, että ana­lyy­tik­ko saa tois­tu­vas­ti epä­on­nis­tu­jan roo­lin, joka on myös hel­pom­pi hyväk­syä työs­sään, kun näkee roo­lin hyö­dyl­li­syy­den ja tär­key­den. Epä­on­nis­tu­mi­sia voi­daan toki tut­kia myös psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­den näkö­kul­mas­ta, kuten eri­tyi­ses­ti kog­ni­tii­vi­sen käyt­täy­ty­mis­te­ra­pian puo­lel­la on teh­ty­kin (mm. Lam­pro­pou­los 2011, 1093). Levi­nen kes­kei­nen sano­ma kui­ten­kin oli Win­nicot­tia mukail­len, että poti­las saa jos­sain vai­hees­sa tera­pi­aa psy­ko­te­ra­peut­tin­sa epä­on­nis­tu­maan taval­la, jota poti­las itse tar­vit­see, jot­ta ker­ran elä­män­his­to­rias­sa tapah­tu­nut voi­si tois­tua ja tul­la ensim­mäi­sen ker­ran todel­la koe­tuk­si trans­fe­rens­sis­sa.

Moni pal­jon lai­nat­tu teo­ree­tik­ko on vuo­rol­laan esit­tä­nyt omas­ta näkö­kul­mas­taan epä­on­nis­tu­mis­ten tar­peel­li­suu­den psy­ko­te­ra­piois­sa, joten sikä­li aja­tus ei ole uusi. Freu­din aja­tuk­sia jo vuo­del­ta 1914 (1914/1950, 154−155) voi­daan poh­tia suh­tees­sa pet­ty­myk­siä aiheut­ta­van trans­fe­rens­siob­jek­tin mer­ki­tyk­seen ja sen käsit­te­le­mi­sen vält­tä­mät­tö­myy­teen. Wil­fred Bion (1970/1984, 49) poh­ti, voi­ko ana­lyy­ti­kon mie­leen jää­nyt vir­he esi­mer­kik­si poti­laan elä­män­ti­lan­net­ta kos­ke­vis­sa fak­tois­sa itse asias­sa pait­si olla epä­olen­nai­nen myös täyt­tää jon­kin funk­tion ana­lyy­sis­sa. Myös Tho­mas Ogden (2014, 215) kir­joit­taa sii­tä, miten hoi­ta­jan on para­dok­saa­li­ses­ti yhtä aikaa kyet­tä­vä epä­on­nis­tu­maan ja onnis­tu­maan, jot­ta poti­laan psy­ko­lo­gi­nen kas­vu mah­dol­lis­tuu, sil­lä kas­va­mi­sen väy­lä­nä on kokea analyytikon/äidin epä­on­nis­tu­mi­nen trans­fe­rens­sis­sa ja samal­la tul­la aute­tuk­si ana­lyyt­ti­ses­ti ymmär­tä­mään tätä koke­mus­ta. Jacques Lacan kuva­si vir­hei­den kut­su­mis­ta esiin ja nii­den osoit­ta­mis­ta trans­fe­rens­sin har­ki­tuk­si tar­koi­tuk­sek­si (Nobus 2013, 110). Vir­hei­den ja epä­on­nis­tu­mi­sen funk­tio­ta voi­si myös poh­tia suh­tees­sa esi­mer­kik­si psy­koa­na­lyy­tik­ko Wil­ly Baran­ge­rin näke­myk­seen sii­tä, kuin­ka ana­lyy­ti­kon on aina puu­tut­ta­va suh­tee­seen hajot­ta­mal­la äiti−lapsi-dyadia kos­ke­va har­ha­ku­va (Horacio Etc­he­go­yen 2005, 125).

Vaik­ka vir­hei­tä voi­daan siis tar­kas­tel­la myös ikään kuin hyö­dyn­net­tä­vis­sä ole­vien epä­on­nis­tu­mis­ten tar­joi­le­mi­sen näkö­kul­mas­ta, useim­mat todel­li­set epä­on­nis­tu­mi­set tus­kin ovat tar­kas­ti hoi­dol­li­siin funk­tioi­hin etu­kä­teen kaa­vail­tu­ja. Nii­tä tulee joka tapauk­ses­sa vas­taan suu­rem­pia ja aivan pie­niä − alkaen vaik­ka­pa sii­tä, että viit­taa poti­laa­seen vää­räl­lä nimel­lä tai tapaa­mi­siin vää­räl­lä vii­kon­päi­väl­lä. Toi­saal­ta epä­on­nis­tu­mi­sen koke­muk­siin sisäl­tyy myös nii­tä het­kiä, jot­ka ehkä vain tera­peut­ti itse kokee vir­hei­nä, esi­mer­kik­si tyl­sis­ty­mis­tä tai ärsyyn­ty­mis­tä poti­laa­seen. On toki mah­dol­lis­ta ja ken­ties syy­tä­kin lähes­tyä epä­on­nis­tu­mi­si­na koke­mi­aan het­kiä poh­ti­mal­la sitä, onko itsel­lä huo­no päi­vä, hei­ken­tää­kö vas­tat­rans­fe­rens­si työn laa­tua, onko vihai­nen poti­laal­le ja niin edel­leen. Vaik­ka Win­nicot­tin (1952/2017, 64) mukaan tilan­tei­ta voi tut­kail­la täl­lä tavoin itse­kriit­ti­ses­ti ja vas­tat­rans­fe­rens­si­aan miet­tien, voi olla hyö­dyl­lis­tä näh­dä epä­on­nis­tu­mi­nen samaan aikaan myös jona­kin, min­kä poti­las on mah­dol­lis­ta­nut toteu­tet­ta­vak­si tuo­dak­seen alku­pe­räi­sen ympä­ris­tön­sä epä­on­nis­tu­mi­sen nyky­het­keen. Näin ollen epä­on­nis­tu­mi­sen yhtey­des­sä poti­laan voi olla mah­dol­lis­ta tul­la vihai­sek­si sen sijaan, että tuli­si trau­ma­ti­soi­duk­si, ja koh­dis­taa trans­fe­rens­sin näyt­tä­möl­lä osin infan­tii­li viha tera­peut­tiin (Win­nicott 1963, 344; Win­nicott 1963/2016, 453).

Ei lie­ne syy­tä tai tur­val­lis­ta­kaan selit­tää työn epä­on­nis­tu­mi­sia ole­mat­to­miin vetoa­mal­la poti­laan tar­pee­seen saa­da tera­peut­ti epä­on­nis­tu­maan. Eri­tyi­sen tär­ke­ää on kiin­nit­tää huo­mio­ta nii­hin epä­on­nis­tu­mi­siin, jot­ka rik­ko­vat tera­pia­työn eet­ti­syy­den peri­aat­tei­ta. Toi­saal­ta se, mikä ehkä on vir­hee­nä todel­li­nen tapah­tu­ma ja vas­tat­rans­fe­rens­sin ele­ment­ti, voi yhtä aikaa pitää sisäl­lään tera­peut­ti­sen mah­dol­li­suu­den poti­laan kan­nal­ta. Win­nicot­tin (1963/2016, 453) mukaan tera­peu­tin usein pie­net epä­on­nis­tu­mi­set voi­vat olla pait­si poti­laan manö­ve­röi­miä myös poti­laal­le eri­tyi­sen hyö­dyl­li­siä, kos­ka tulok­sel­li­nen hoi­to edel­lyt­tää kor­jaa­van koke­muk­sen tar­joa­mi­sen lisäk­si mah­dol­li­suu­den epä­on­nis­tu­mis­ten tois­ta­mi­seen.

Ken­ties itse­kriit­tis­ten tar­kas­te­lu­jen kes­kel­lä­kin on siis hyvä ja mah­dol­lis­ta pitää mie­li avoin­na myös poti­laan mah­dol­li­suuk­sil­le hyö­dyn­tää tera­peut­tin­sa vir­hei­tä ja epä­on­nis­tu­mi­sia. Psy­ko­dy­naa­mi­set tera­peu­tit ovat kamp­pail­leet psy­ko­te­ra­pian epä­on­nis­tu­mi­sen mää­ri­tel­män kans­sa ken­ties sik­si, että myös tera­pian onnis­tu­mi­sen vah­vis­tus voi olla vai­keam­pi tavoit­taa kuin sel­keäm­min oirei­den vähen­tä­mi­seen täh­tää­vis­sä tera­pia­muo­dois­sa. Psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa psy­ko­te­ra­piois­sa tera­peu­tin ja tera­pias­sa­kä­vi­jän näke­myk­set epä­on­nis­tu­mi­sis­ta lop­pu­tu­lok­sen kan­nal­ta saat­ta­vat myös ero­ta toi­sis­taan: sii­nä mis­sä tera­peut­ti pitää onnis­tu­mi­se­na yhtei­ses­sä psyyk­ki­ses­sä työs­sä syn­ty­vää syvän ymmär­tä­myk­sen tavoit­ta­mis­ta tai per­soo­nal­li­suu­teen liit­ty­vää syväl­lis­tä muu­tos­ta, tera­pias­sa­kä­vi­jä halu­aa usein pääs­tä oireis­taan, tun­tea voi­van­sa parem­min ja kye­tä toi­mi­maan koko­nais­val­tai­sem­min työ­elä­mäs­sä ja ihmis­suh­teis­saan (Gold & Stric­ker 2011, 1096).

Toi­saal­ta tera­peu­tin epä­on­nis­tu­mi­sil­le voi olla paik­kan­sa ja tar­peen­sa kum­mas­ta­kin näkö­kul­mas­ta tut­kail­tu­na. Omas­sa tut­ki­muk­ses­sa­ni, jos­sa kerä­sin kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pi­aan liit­ty­viä koke­muk­sia amma­tin­vaih­ta­jil­ta, tera­pias­sa­kä­vi­jät nos­ti­vat tera­peu­tin pie­neh­köt epä­on­nis­tu­mi­set oma-aloit­tei­ses­ti esiin jopa yhte­nä omaa työ­ky­ky­ään olen­nai­ses­ti kohen­ta­va­na seik­ka­na tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa (Kajas­tus 2021, 70). Tera­peu­tin inhi­mil­li­set vir­heet ja hapui­lu omas­sa työs­sään sekä lujit­ti­vat tera­pia­suh­det­ta että antoi­vat tera­pias­sa­kä­vi­jäl­le kai­va­tun vies­tin työ­elä­män sal­li­vuu­des­ta, min­kä vuok­si työ­elä­mään hakeu­tu­mi­nen ja siel­lä toi­mi­mi­nen tun­tui­vat hel­pom­min lähes­tyt­tä­vil­tä. Pait­si että psy­ko­te­ra­peu­tin epä­on­nis­tu­mi­set voi­vat olla tera­pias­sa­kä­vi­jän kan­nal­ta hyö­dyl­li­siä mah­dol­li­suuk­sia mer­kit­tä­vien koke­mus­ten tois­ta­mi­seen ja sitä kaut­ta nii­den tuo­mi­seen tie­toi­suu­den pii­riin, epä­on­nis­tu­mi­sil­la voi siis olla myös rat­kai­se­va käy­tän­nön mer­ki­tys tera­pias­sa­kä­vi­jän arjen kysy­myk­sis­sä. Voi­si­ko olla­kin loh­dul­lis­ta aja­tel­la, että epä­on­nis­tu­mi­nen on pait­si väis­tä­mä­tön­tä myös vält­tä­mä­tön­tä − että riit­tä­vän hyvä hoi­ta­ja on myös riit­tä­vän huo­no hoi­ta­ja?

Kir­jal­li­suus

Alexan­der, Franz & French, Tho­mas Mor­ton (1946). Psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: Principles and applica­tion. New York: Ronald Press.

Bion, Wil­fred R. (1970/1984). Atten­tion and interpre­ta­tion. Lon­too: Tay­lor & Francis Group.

Freud, Sig­mund (1914/1950). Remem­be­ring, repea­ting and wor­king-through. Teok­ses­sa The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XII (1911‒1913): The case of Schre­ber, Papers on tech­nique and other works, 147−156. Lon­too: Hogarth Press.

Gold, Jer­ry & Stric­ker, Geor­ge (2011). Fai­lu­res in psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 67(11), 1096–1105.

Hay­nal, André & Falze­der, Ernst (1993). Slaying the dra­gons of the past or coo­king the hare in the pre­sent: A his­to­rical view on affects in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 13(4), 357‒371.

Horacio Etc­he­go­yen, R. (2005). The fun­da­men­tals of psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Revi­sed edi­tion. Lon­too: Tay­lor & Francis Group.

Kajas­tus, Kati (2021). Tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen yhtey­des­tä kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­piois­sa koet­tui­hin työ­ky­vyn muu­tok­siin. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen Psy­ko­te­ra­pia, 17, 65−75.

Lam­pro­pou­los, Geor­gios K. (2011). Fai­lu­re in psyc­hot­he­ra­py: an int­ro­duc­tion. Jour­nal of Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 67(11), 1093–1095.

Levi­ne, Howard B. (1994). The analyst’s par­tici­pa­tion in the ana­ly­tic process. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 75, 665–676.

Levi­ne, Howard B. (2020). Reflec­tions on the­ra­peu­tic action and the ori­gins of psyc­hic life. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 68(1), 9–25.

Levi­ne, Howard B. & Reed, Gail S. (toim.) (1993). Loca­ting trans­fe­rence: Actua­li­ty and illusion in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter [Leh­den tee­ma­nu­me­ro]. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 13(4), 357‒371.

Lind­fors, Ola­vi (2016). Onnis­tu­mi­sia ja epä­on­nis­tu­mi­sia. Psy­ko­te­ra­pia, 35(3), 157−158.

Małus, Alek­san­dra; Konarzews­ka, Bea­ta & Galińs­ka-Skok, Bea­ta (2018). Patient’s fai­lu­res and psychotherapist’s succes­ses, or fai­lu­re in psyc­hot­he­ra­py in the eyes of a psyc­hot­he­ra­pist. Arc­hi­ves of Psyc­hiat­ry & Psyc­hot­he­ra­py, 20(3), 31–41.

Mason, Bar­ry (2005). Rela­tio­nal risk-taking and the the­ra­peu­tic rela­tions­hip. Teok­ses­sa Flas­kas, Car­mel; Mason, Bar­ry & Per­lesz, Ama­ryll (toim.), The space between: Expe­rience, con­text, and process in the the­ra­peu­tic rela­tions­hip, 157−170. Lon­too: Kar­nac.

Nobus, Dany (2013). Jacques Lacan and the Freu­dian prac­tice of psyc­hoa­na­ly­sis. Makers of modern psyc­hot­he­ra­py. Oxon, UK & New York: Rout­led­ge.

Ogden, Tho­mas H. (2014). Fear of break­down and the unli­ved life. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 95(2), 205–223.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge; Orlins­ky, David E.; Schrö­der, Tho­mas A.; Skov­holt, Tho­mas M. & Wil­lutz­ki, Ulri­ke (2019). The pro­fes­sio­nal deve­lop­ment of coun­sel­lors and psyc­hot­he­ra­pists: Implica­tions of empi­rical stu­dies for super­vi­sion, trai­ning and prac­tice. Coun­sel­ling & Psyc­hot­he­ra­py Research, 19(3), 214–230.

Sand­ler, Joseph (1960). The background of safe­ty. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 41, 352–356.

Täh­kä, Riit­ta (2001). Illuusio ja todel­li­suus psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa suh­tees­sa. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Väli­mä­ki, Juk­ka (toim.), Rak­kaus, toi­ve, todel­li­suus, 157–192. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Win­nicott, Donald W. (1952/2017). Let­ter to Roger Money-Kyr­le. Teok­ses­sa Caldwell, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lec­ted works of D. W. Win­nicott. Volu­me 4, 1952–1955, 63−68. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Win­nicott, Donald W. (1956). On trans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 37, 386−388.

Win­nicott, Donald W. (1962). The theo­ry of the parent-infant rela­tions­hip: Furt­her remarks. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 43, 238–239.

Win­nicott, Donald W. (1963). Depen­dence in infant-care, in child-care and in the psyc­ho-ana­ly­tic set­ting. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 44, 339–344.

Win­nicott, Donald W. (1963/2016). Psyc­hot­he­ra­py of cha­rac­ter disor­ders. Teok­ses­sa Caldwell, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lec­ted works of D. W. Win­nicott. Volu­me 6, 1960–1963, 447−459. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.