Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Kati Kajastus: Epäonnistumisten tarpeellisuudesta psykoterapiatyössä

Yleis­ty­neet etä­kou­lu­tuk­set näyt­ti­vät jäl­leen hyvät­kin puo­len­sa, kun osal­lis­tuin hel­tei­ses­tä juhan­nus-Suo­mes­ta käsin yhdys­val­ta­lai­sen psy­koa­na­lyy­ti­kon Howard B. Levi­nen kou­lu­tuk­seen “On the neces­si­ty of fai­lu­re”, jon­ka jär­jes­ti The Bri­tish Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion kesä­kuus­sa. Howard B. Levi­ne työs­ken­te­lee muun muas­sa New York Uni­ver­si­tys­sä, PINE Psyc­hoa­na­ly­tic Cen­te­ris­sä sekä kir­joit­ta­ja­na, ja täl­lä ker­taa hänen aihee­naan oli epä­on­nis­tu­mis­ten vält­tä­mät­tö­myys psy­koa­na­lyy­ti­kon ja psy­ko­te­ra­peu­tin työs­sä. Levi­ne toi­mii Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis ‑leh­den toi­mi­tus­neu­vos­tos­sa ja ker­toi luke­neen­sa pit­kän koro­nae­ris­tyk­sen­sä vuok­si jär­jes­tyk­ses­sä kai­ken Win­nicot­tin tuo­tan­non, joka kir­ja­hyl­lys­tä löy­tyi. Tämän huo­ma­si vah­vas­ti Levi­nen lähes­ty­mis­ta­vas­sa epä­on­nis­tu­mi­siin. Toi­saal­ta hän integroi poh­din­toi­hin­sa aihees­ta myös mui­ta suu­ria psy­koa­na­lyyt­ti­sia ajat­te­li­joi­ta sii­nä mis­sä Game of Thro­ne­sin hah­mo­ja ja tapah­tu­mia­kin.

Täs­sä teks­tis­sä poh­din tera­pia­työn epä­on­nis­tu­mis­ten käsit­te­lyä pit­käl­ti kir­jal­li­suu­den valos­sa ja käy­tän enim­mäk­seen sanaa psy­ko­te­ra­pia kat­ta­maan laa­jas­ti sekä psy­ko­te­ra­pian että ‑ana­lyy­sin. Howard B. Levi­ne lie­nee jul­kai­se­mas­sa aihees­ta mate­ri­aa­lia, jon­ka sisäl­töä en täs­sä käsit­te­le tar­kem­min, mut­ta aiem­min hän on poh­ti­nut eri­lais­ten vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ilmiöi­den toteu­tu­mis­ta ana­lyyt­ti­ses­sa pro­ses­sis­sa esi­mer­kik­si teks­teis­sään ”The ana­lyst’s par­tici­pa­tion in the ana­ly­tic process” (1994) ja ”Reflec­tions on the­ra­peu­tic action and the ori­gins of psyc­hic life” (2020). Levi­nen yhteis­toi­mit­ta­mas­sa teok­ses­sa Loca­ting trans­fe­rence: Actua­li­ty and illusion in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter (Levi­ne & Reed, 1993) tar­kas­tel­laan vir­hei­tä puo­les­taan muun muas­sa kuu­lui­san Doran tapauk­sen kaut­ta, jota Sig­mund Freud aikoi­naan poh­ti haa­voit­tu­vai­seen sävyyn oma­na epä­on­nis­tu­mi­se­naan (Hay­nal & Falze­der 1993, 359) mut­ta joka sit­tem­min aut­toi huo­mat­ta­vas­ti kehit­tä­mään trans­fe­rens­sin käsi­tet­tä.

Mitä tulee 2000-luvun tera­peut­tei­hin, tuo­reeh­kos­sa tut­ki­muk­ses­sa 94 pro­sent­tia psy­ko­te­ra­peu­teis­ta myön­si koke­neen­sa jon­kin­lai­sia epä­on­nis­tu­mi­sia työs­sään, ja suu­ri osa heis­tä viit­ta­si epä­on­nis­tu­mi­sil­la poti­laan lii­an aikai­seen tera­pian kes­keyt­tä­mi­seen (Małus ym. 2018, 33). Suu­rin­ta ihme­tys­tä täs­sä tulok­ses­sa herät­tä­ne­vät jäl­jel­le jää­vät 6 pro­sent­tia tera­peu­teis­ta, mikä­li he tul­kit­se­vat syväl­lis­ten tera­pia­pro­ses­sien aina suju­neen sol­ju­vas­ti ja ilman vir­hei­tä. Levi­ne­kin nos­ti luen­noi­ja­na esiin poh­din­to­ja sii­tä, kuin­ka tera­pi­aan väis­tä­mät­tä jos­sain vai­hees­sa livah­taa huo­nos­ti muo­toil­tu­ja tai vää­rin ajoi­tet­tu­ja tul­kin­to­ja, lip­sau­tuk­sia, las­ku­tus­vir­hei­tä, monen­lai­sia vas­tat­rans­fe­rens­siin poh­jau­tu­via mokaa­mi­sia tai mui­ta pie­nem­piä tai isom­pia epä­on­nis­tu­mi­sia. Epä­on­nis­tu­mi­sik­si on mää­ri­tel­ty tut­ki­muk­sis­sa myös esi­mer­kik­si riit­tä­mä­tön empa­tia, sen­si­tii­vi­syy­den tai spe­si­fien tai­to­jen puu­te sekä lii­an yksin­ker­tais­tet­tu lähes­ty­mis­ta­pa tera­pian kul­kuun (Røn­nes­tad ym. 2019, 217). Osa epä­on­nis­tu­mi­sis­ta voi eit­tä­mät­tä olla poti­laan kan­nal­ta hyvin­kin mer­kit­tä­viä ja siten uha­ta koke­mus­ta tur­val­li­ses­ta ja luot­ta­muk­sel­li­ses­ta tera­pia­suh­tees­ta. Esi­mer­kik­si voi nos­taa vaik­ka­pa trans­fe­rens­si­rat­kai­sui­hin liit­ty­vän vir­heel­li­sen tai puut­teel­li­sen ymmär­ryk­sen, joka saat­taa olla poti­laal­le muser­ta­va koke­mus (Täh­kä 2001, 173). Täs­sä teks­tis­sä kes­ki­tyn sen kal­tai­siin epä­on­nis­tu­mi­siin, jot­ka eivät kui­ten­kaan esi­mer­kik­si riko tera­pia­työ­hön liit­ty­viä eet­ti­siä peri­aat­tei­ta.

Jos poti­laan vuo­ro­vai­ku­tus pri­maa­riob­jek­tin kans­sa on jät­tä­nyt toi­vo­mi­sen varaa, voi­daan psy­ko­te­ra­pian puit­teis­sa pai­not­taa hyvin­kin voi­mak­kaas­ti ja toi­veik­kaas­ti mah­dol­li­suut­ta uuteen ja parem­paan objek­tiin, joka onnis­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa parem­min ja toi­mii vähem­män vir­heel­li­ses­ti ‒ siis epä­on­nis­tuu vähem­män. Kor­jaa­val­le koke­muk­sel­le on annet­tu ajoit­tain hyvin suu­ri pai­noar­vo (alkaen Alexan­der & French 1946, 22), ja esi­mer­kik­si Joseph Sand­le­rin (1960) tur­val­li­suu­teen liit­ty­vät poh­din­nat saa­vat pai­not­ta­maan tera­peu­tin luo­tet­ta­vuut­ta, tark­kaa­vai­suut­ta, joh­don­mu­kai­suut­ta ja mui­ta tär­kei­tä omi­nai­suuk­sia vah­vis­ta­mas­sa tur­val­li­suu­den perus­taa. Kysee­na­lais­ta­mat­ta edel­lä mai­nit­tu­jen mer­ki­tys­tä on havait­tu, että vaik­ka kor­keat ide­aa­lit liit­tyen tera­pia­työ­hön aut­ta­vat tera­peut­tia kehit­ty­mään, ne voi­vat myös lisä­tä ahdis­tu­nei­suut­ta työs­sä ja epä­on­nis­tu­mi­sen pel­koa (Røn­nes­tad ym. 2019, 216). Vir­hei­den teke­mi­sen pel­ko ei edis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta hoi­to­suh­tees­sa (Lind­fors 2016, 158), ja kai­ken kaik­ki­aan psy­ko­te­ra­peu­tin on mah­do­ton­ta teh­dä työ­tään pal­jas­ta­mat­ta aika ajoin, että hänes­sä ja hänen työ­ta­vois­saan on vaja­vuuk­sia kuten muis­sa­kin ihmi­sis­sä.

Lap­sen onnis­tu­mis­ten koh­taa­mat hyväk­syn­tä ja ihas­te­lu sekä epä­on­nis­tu­mi­sia seu­raa­vat ran­gais­tus ja uhka ovat muka­na mää­rit­te­le­mäs­sä sitä, mil­lai­nen häpeä- tai muu koke­mus myö­hem­piä epä­on­nis­tu­mi­sia seu­raa. Sisäis­tet­ty pahek­sun­ta ja ylen­kat­se saat­ta­vat ilme­tä psy­ko­te­ra­peu­til­la esi­mer­kik­si nii­nä het­ki­nä, kun tera­pia­työs­sä ei kyke­ne yltä­mään oman egoi­de­aa­lin­sa tasol­le. Epä­on­nis­tu­mi­sen koh­dis­sa vähin­tään väläyk­sen­omai­nen koke­mus itse­kont­rol­lin het­kel­li­ses­tä mene­tyk­ses­tä lie­nee väis­tä­mä­tön. Useis­sa asiois­sa ja teke­mi­sis­sä on kui­ten­kin epä­on­nis­tut­ta­va ennen onnis­tu­mis­ta, eikä psy­ko­te­ra­pia­työ eroa täs­tä pal­jon­kaan. Epä­on­nis­tu­mi­set sekä nolos­tu­mi­nen, joka seu­raa köm­mäh­dyk­siä, möläy­tyk­siä ja suo­ra­nais­ta met­sään mene­mis­tä, lie­ne­vät väis­tä­mä­tön osa työ­tä, johon kuu­lu­vat tii­viis­ti syvän ymmär­ryk­sen ja vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vis­sa ole­vien tai­to­jen kehit­tä­mi­nen läpi uran (mm. Røn­nes­tad ym. 2019, 216) sekä tois­tu­va ris­kin­ot­to vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa (mm. Mason 2005, 158).

Win­nicott puo­lus­ti var­sin pon­te­vas­ti vir­hei­tä, jot­ka ovat vält­tä­mä­tön­tä käyt­tö­ma­te­ri­aa­lia tera­pian ete­ne­mi­sen kan­nal­ta ja joi­ta tuli­si koh­del­la poti­laan men­nei­syy­den eikä (vain) tera­peu­tin tämän­het­ki­si­nä epä­on­nis­tu­mi­si­na (Win­nicott 1956, 388). Näin tera­peut­ti ikään kuin saa­daan tera­pian puit­teis­sa ole­maan se van­hem­pi, joka epä­on­nis­tuu (Win­nicott 1962, 239). Win­nicot­tin (1962, 239) mukaan on vält­tä­mä­tön­tä, että ana­lyy­tik­ko saa tois­tu­vas­ti epä­on­nis­tu­jan roo­lin, joka on myös hel­pom­pi hyväk­syä työs­sään, kun näkee roo­lin hyö­dyl­li­syy­den ja tär­key­den. Epä­on­nis­tu­mi­sia voi­daan toki tut­kia myös psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­den näkö­kul­mas­ta, kuten eri­tyi­ses­ti kog­ni­tii­vi­sen käyt­täy­ty­mis­te­ra­pian puo­lel­la on teh­ty­kin (mm. Lam­pro­pou­los 2011, 1093). Levi­nen kes­kei­nen sano­ma kui­ten­kin oli Win­nicot­tia mukail­len, että poti­las saa jos­sain vai­hees­sa tera­pi­aa psy­ko­te­ra­peut­tin­sa epä­on­nis­tu­maan taval­la, jota poti­las itse tar­vit­see, jot­ta ker­ran elä­män­his­to­rias­sa tapah­tu­nut voi­si tois­tua ja tul­la ensim­mäi­sen ker­ran todel­la koe­tuk­si trans­fe­rens­sis­sa.

Moni pal­jon lai­nat­tu teo­ree­tik­ko on vuo­rol­laan esit­tä­nyt omas­ta näkö­kul­mas­taan epä­on­nis­tu­mis­ten tar­peel­li­suu­den psy­ko­te­ra­piois­sa, joten sikä­li aja­tus ei ole uusi. Freu­din aja­tuk­sia jo vuo­del­ta 1914 (1914/1950, 154−155) voi­daan poh­tia suh­tees­sa pet­ty­myk­siä aiheut­ta­van trans­fe­rens­siob­jek­tin mer­ki­tyk­seen ja sen käsit­te­le­mi­sen vält­tä­mät­tö­myy­teen. Wil­fred Bion (1970/1984, 49) poh­ti, voi­ko ana­lyy­ti­kon mie­leen jää­nyt vir­he esi­mer­kik­si poti­laan elä­män­ti­lan­net­ta kos­ke­vis­sa fak­tois­sa itse asias­sa pait­si olla epä­olen­nai­nen myös täyt­tää jon­kin funk­tion ana­lyy­sis­sa. Myös Tho­mas Ogden (2014, 215) kir­joit­taa sii­tä, miten hoi­ta­jan on para­dok­saa­li­ses­ti yhtä aikaa kyet­tä­vä epä­on­nis­tu­maan ja onnis­tu­maan, jot­ta poti­laan psy­ko­lo­gi­nen kas­vu mah­dol­lis­tuu, sil­lä kas­va­mi­sen väy­lä­nä on kokea analyytikon/äidin epä­on­nis­tu­mi­nen trans­fe­rens­sis­sa ja samal­la tul­la aute­tuk­si ana­lyyt­ti­ses­ti ymmär­tä­mään tätä koke­mus­ta. Jacques Lacan kuva­si vir­hei­den kut­su­mis­ta esiin ja nii­den osoit­ta­mis­ta trans­fe­rens­sin har­ki­tuk­si tar­koi­tuk­sek­si (Nobus 2013, 110). Vir­hei­den ja epä­on­nis­tu­mi­sen funk­tio­ta voi­si myös poh­tia suh­tees­sa esi­mer­kik­si psy­koa­na­lyy­tik­ko Wil­ly Baran­ge­rin näke­myk­seen sii­tä, kuin­ka ana­lyy­ti­kon on aina puu­tut­ta­va suh­tee­seen hajot­ta­mal­la äiti−lapsi-dyadia kos­ke­va har­ha­ku­va (Horacio Etc­he­go­yen 2005, 125).

Vaik­ka vir­hei­tä voi­daan siis tar­kas­tel­la myös ikään kuin hyö­dyn­net­tä­vis­sä ole­vien epä­on­nis­tu­mis­ten tar­joi­le­mi­sen näkö­kul­mas­ta, useim­mat todel­li­set epä­on­nis­tu­mi­set tus­kin ovat tar­kas­ti hoi­dol­li­siin funk­tioi­hin etu­kä­teen kaa­vail­tu­ja. Nii­tä tulee joka tapauk­ses­sa vas­taan suu­rem­pia ja aivan pie­niä − alkaen vaik­ka­pa sii­tä, että viit­taa poti­laa­seen vää­räl­lä nimel­lä tai tapaa­mi­siin vää­räl­lä vii­kon­päi­väl­lä. Toi­saal­ta epä­on­nis­tu­mi­sen koke­muk­siin sisäl­tyy myös nii­tä het­kiä, jot­ka ehkä vain tera­peut­ti itse kokee vir­hei­nä, esi­mer­kik­si tyl­sis­ty­mis­tä tai ärsyyn­ty­mis­tä poti­laa­seen. On toki mah­dol­lis­ta ja ken­ties syy­tä­kin lähes­tyä epä­on­nis­tu­mi­si­na koke­mi­aan het­kiä poh­ti­mal­la sitä, onko itsel­lä huo­no päi­vä, hei­ken­tää­kö vas­tat­rans­fe­rens­si työn laa­tua, onko vihai­nen poti­laal­le ja niin edel­leen. Vaik­ka Win­nicot­tin (1952/2017, 64) mukaan tilan­tei­ta voi tut­kail­la täl­lä tavoin itse­kriit­ti­ses­ti ja vas­tat­rans­fe­rens­si­aan miet­tien, voi olla hyö­dyl­lis­tä näh­dä epä­on­nis­tu­mi­nen samaan aikaan myös jona­kin, min­kä poti­las on mah­dol­lis­ta­nut toteu­tet­ta­vak­si tuo­dak­seen alku­pe­räi­sen ympä­ris­tön­sä epä­on­nis­tu­mi­sen nyky­het­keen. Näin ollen epä­on­nis­tu­mi­sen yhtey­des­sä poti­laan voi olla mah­dol­lis­ta tul­la vihai­sek­si sen sijaan, että tuli­si trau­ma­ti­soi­duk­si, ja koh­dis­taa trans­fe­rens­sin näyt­tä­möl­lä osin infan­tii­li viha tera­peut­tiin (Win­nicott 1963, 344; Win­nicott 1963/2016, 453).

Ei lie­ne syy­tä tai tur­val­lis­ta­kaan selit­tää työn epä­on­nis­tu­mi­sia ole­mat­to­miin vetoa­mal­la poti­laan tar­pee­seen saa­da tera­peut­ti epä­on­nis­tu­maan. Eri­tyi­sen tär­ke­ää on kiin­nit­tää huo­mio­ta nii­hin epä­on­nis­tu­mi­siin, jot­ka rik­ko­vat tera­pia­työn eet­ti­syy­den peri­aat­tei­ta. Toi­saal­ta se, mikä ehkä on vir­hee­nä todel­li­nen tapah­tu­ma ja vas­tat­rans­fe­rens­sin ele­ment­ti, voi yhtä aikaa pitää sisäl­lään tera­peut­ti­sen mah­dol­li­suu­den poti­laan kan­nal­ta. Win­nicot­tin (1963/2016, 453) mukaan tera­peu­tin usein pie­net epä­on­nis­tu­mi­set voi­vat olla pait­si poti­laan manö­ve­röi­miä myös poti­laal­le eri­tyi­sen hyö­dyl­li­siä, kos­ka tulok­sel­li­nen hoi­to edel­lyt­tää kor­jaa­van koke­muk­sen tar­joa­mi­sen lisäk­si mah­dol­li­suu­den epä­on­nis­tu­mis­ten tois­ta­mi­seen.

Ken­ties itse­kriit­tis­ten tar­kas­te­lu­jen kes­kel­lä­kin on siis hyvä ja mah­dol­lis­ta pitää mie­li avoin­na myös poti­laan mah­dol­li­suuk­sil­le hyö­dyn­tää tera­peut­tin­sa vir­hei­tä ja epä­on­nis­tu­mi­sia. Psy­ko­dy­naa­mi­set tera­peu­tit ovat kamp­pail­leet psy­ko­te­ra­pian epä­on­nis­tu­mi­sen mää­ri­tel­män kans­sa ken­ties sik­si, että myös tera­pian onnis­tu­mi­sen vah­vis­tus voi olla vai­keam­pi tavoit­taa kuin sel­keäm­min oirei­den vähen­tä­mi­seen täh­tää­vis­sä tera­pia­muo­dois­sa. Psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa psy­ko­te­ra­piois­sa tera­peu­tin ja tera­pias­sa­kä­vi­jän näke­myk­set epä­on­nis­tu­mi­sis­ta lop­pu­tu­lok­sen kan­nal­ta saat­ta­vat myös ero­ta toi­sis­taan: sii­nä mis­sä tera­peut­ti pitää onnis­tu­mi­se­na yhtei­ses­sä psyyk­ki­ses­sä työs­sä syn­ty­vää syvän ymmär­tä­myk­sen tavoit­ta­mis­ta tai per­soo­nal­li­suu­teen liit­ty­vää syväl­lis­tä muu­tos­ta, tera­pias­sa­kä­vi­jä halu­aa usein pääs­tä oireis­taan, tun­tea voi­van­sa parem­min ja kye­tä toi­mi­maan koko­nais­val­tai­sem­min työ­elä­mäs­sä ja ihmis­suh­teis­saan (Gold & Stric­ker 2011, 1096).

Toi­saal­ta tera­peu­tin epä­on­nis­tu­mi­sil­le voi olla paik­kan­sa ja tar­peen­sa kum­mas­ta­kin näkö­kul­mas­ta tut­kail­tu­na. Omas­sa tut­ki­muk­ses­sa­ni, jos­sa kerä­sin kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pi­aan liit­ty­viä koke­muk­sia amma­tin­vaih­ta­jil­ta, tera­pias­sa­kä­vi­jät nos­ti­vat tera­peu­tin pie­neh­köt epä­on­nis­tu­mi­set oma-aloit­tei­ses­ti esiin jopa yhte­nä omaa työ­ky­ky­ään olen­nai­ses­ti kohen­ta­va­na seik­ka­na tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa (Kajas­tus 2021, 70). Tera­peu­tin inhi­mil­li­set vir­heet ja hapui­lu omas­sa työs­sään sekä lujit­ti­vat tera­pia­suh­det­ta että antoi­vat tera­pias­sa­kä­vi­jäl­le kai­va­tun vies­tin työ­elä­män sal­li­vuu­des­ta, min­kä vuok­si työ­elä­mään hakeu­tu­mi­nen ja siel­lä toi­mi­mi­nen tun­tui­vat hel­pom­min lähes­tyt­tä­vil­tä. Pait­si että psy­ko­te­ra­peu­tin epä­on­nis­tu­mi­set voi­vat olla tera­pias­sa­kä­vi­jän kan­nal­ta hyö­dyl­li­siä mah­dol­li­suuk­sia mer­kit­tä­vien koke­mus­ten tois­ta­mi­seen ja sitä kaut­ta nii­den tuo­mi­seen tie­toi­suu­den pii­riin, epä­on­nis­tu­mi­sil­la voi siis olla myös rat­kai­se­va käy­tän­nön mer­ki­tys tera­pias­sa­kä­vi­jän arjen kysy­myk­sis­sä. Voi­si­ko olla­kin loh­dul­lis­ta aja­tel­la, että epä­on­nis­tu­mi­nen on pait­si väis­tä­mä­tön­tä myös vält­tä­mä­tön­tä − että riit­tä­vän hyvä hoi­ta­ja on myös riit­tä­vän huo­no hoi­ta­ja?

Kir­jal­li­suus

Alexan­der, Franz & French, Tho­mas Mor­ton (1946). Psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: Principles and applica­tion. New York: Ronald Press.

Bion, Wil­fred R. (1970/1984). Atten­tion and interpre­ta­tion. Lon­too: Tay­lor & Francis Group.

Freud, Sig­mund (1914/1950). Remem­be­ring, repea­ting and wor­king-through. Teok­ses­sa The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XII (1911‒1913): The case of Schre­ber, Papers on tech­nique and other works, 147−156. Lon­too: Hogarth Press.

Gold, Jer­ry & Stric­ker, Geor­ge (2011). Fai­lu­res in psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 67(11), 1096–1105.

Hay­nal, André & Falze­der, Ernst (1993). Slaying the dra­gons of the past or coo­king the hare in the pre­sent: A his­to­rical view on affects in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 13(4), 357‒371.

Horacio Etc­he­go­yen, R. (2005). The fun­da­men­tals of psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Revi­sed edi­tion. Lon­too: Tay­lor & Francis Group.

Kajas­tus, Kati (2021). Tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen yhtey­des­tä kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­piois­sa koet­tui­hin työ­ky­vyn muu­tok­siin. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen Psy­ko­te­ra­pia, 17, 65−75.

Lam­pro­pou­los, Geor­gios K. (2011). Fai­lu­re in psyc­hot­he­ra­py: an int­ro­duc­tion. Jour­nal of Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 67(11), 1093–1095.

Levi­ne, Howard B. (1994). The analyst’s par­tici­pa­tion in the ana­ly­tic process. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 75, 665–676.

Levi­ne, Howard B. (2020). Reflec­tions on the­ra­peu­tic action and the ori­gins of psyc­hic life. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 68(1), 9–25.

Levi­ne, Howard B. & Reed, Gail S. (toim.) (1993). Loca­ting trans­fe­rence: Actua­li­ty and illusion in the psyc­hoa­na­ly­tic encoun­ter [Leh­den tee­ma­nu­me­ro]. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 13(4), 357‒371.

Lind­fors, Ola­vi (2016). Onnis­tu­mi­sia ja epä­on­nis­tu­mi­sia. Psy­ko­te­ra­pia, 35(3), 157−158.

Małus, Alek­san­dra; Konarzews­ka, Bea­ta & Galińs­ka-Skok, Bea­ta (2018). Patient’s fai­lu­res and psychotherapist’s succes­ses, or fai­lu­re in psyc­hot­he­ra­py in the eyes of a psyc­hot­he­ra­pist. Arc­hi­ves of Psyc­hiat­ry & Psyc­hot­he­ra­py, 20(3), 31–41.

Mason, Bar­ry (2005). Rela­tio­nal risk-taking and the the­ra­peu­tic rela­tions­hip. Teok­ses­sa Flas­kas, Car­mel; Mason, Bar­ry & Per­lesz, Ama­ryll (toim.), The space between: Expe­rience, con­text, and process in the the­ra­peu­tic rela­tions­hip, 157−170. Lon­too: Kar­nac.

Nobus, Dany (2013). Jacques Lacan and the Freu­dian prac­tice of psyc­hoa­na­ly­sis. Makers of modern psyc­hot­he­ra­py. Oxon, UK & New York: Rout­led­ge.

Ogden, Tho­mas H. (2014). Fear of break­down and the unli­ved life. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 95(2), 205–223.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge; Orlins­ky, David E.; Schrö­der, Tho­mas A.; Skov­holt, Tho­mas M. & Wil­lutz­ki, Ulri­ke (2019). The pro­fes­sio­nal deve­lop­ment of coun­sel­lors and psyc­hot­he­ra­pists: Implica­tions of empi­rical stu­dies for super­vi­sion, trai­ning and prac­tice. Coun­sel­ling & Psyc­hot­he­ra­py Research, 19(3), 214–230.

Sand­ler, Joseph (1960). The background of safe­ty. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 41, 352–356.

Täh­kä, Riit­ta (2001). Illuusio ja todel­li­suus psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa suh­tees­sa. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Väli­mä­ki, Juk­ka (toim.), Rak­kaus, toi­ve, todel­li­suus, 157–192. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Win­nicott, Donald W. (1952/2017). Let­ter to Roger Money-Kyr­le. Teok­ses­sa Caldwell, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lec­ted works of D. W. Win­nicott. Volu­me 4, 1952–1955, 63−68. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Win­nicott, Donald W. (1956). On trans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 37, 386−388.

Win­nicott, Donald W. (1962). The theo­ry of the parent-infant rela­tions­hip: Furt­her remarks. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 43, 238–239.

Win­nicott, Donald W. (1963). Depen­dence in infant-care, in child-care and in the psyc­ho-ana­ly­tic set­ting. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 44, 339–344.

Win­nicott, Donald W. (1963/2016). Psyc­hot­he­ra­py of cha­rac­ter disor­ders. Teok­ses­sa Caldwell, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lec­ted works of D. W. Win­nicott. Volu­me 6, 1960–1963, 447−459. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.