Eija Kemppi Vartiainen: Psykoanalyyttinen näkökulma konfliktien taustalla olevaan polarisoitumiseen 

Polar­isoi­tu­mi­nen eli vas­takkain aset­tumi­nen ja aset­ta­mi­nen sekä eri­laiset jän­nit­teisyy­det ovat nousseet aikamme ilmiöik­si.¹ On eri muo­toista kuo­hu­mista, etnis­ten ryh­mien välistä ris­tive­toa, eri ikäpolvien ja sosi­aal­is­ten ryh­mien välistä viha­puhet­ta sekä sek­suaali- ja sukupuoli-iden­ti­teetin uudelleen tulk­in­taa. Venäjän hyökkäys ja sotimi­nen Ukrainas­sa ja Hamasin hyökkäys Israeli­in sekä human­i­taari­nen kri­isi Gazas­sa edus­ta­vat muut­tunut­ta sodankäyn­tiä, jos­sa tuhoami­nen kohdis­tuu infra­struk­tu­urin lisäk­si voimal­la sivi­iliko­hteisi­in: kaupunkei­hin ja niis­sä sairaaloi­hin, koului­hin ja asumuk­seen. On kuin aggres­si­olle ei olisi enää sään­töjä. Tutkin tässä artikke­lis­sa niitä ihmisen psyyke-tajun­nas­sa ole­via tek­i­jöitä, mie­len perus­rak­en­tei­ta, jot­ka irti pääs­seinä tai pidäk­keet­töminä mah­dol­lis­ta­vat aggres­sion tuhoa­vat puo­let. Ihmi­nen on luon­tais­es­ti aggres­si­ivisin noin kah­den kol­men vuo­den ikäisenä (Cac­cia­tore 2009, 52). Tuol­loin omaa tah­toa ja tavaroi­ta puo­lus­te­taan kaikin tavoin, kynsin ja ham­pain, nyrkein ja potkuin. Esik­ouluikään men­nessä väki­val­tais­ten toim­intat­apo­jen tulisi vähetä lapsen oppies­sa vai­h­toe­htoisia toim­intat­apo­ja. (Emt.) Aggres­sion sit­o­mi­nen kehi­tyk­sel­lis­es­ti ja kas­vatuk­sel­lis­es­ti on ympäristön, aluk­si kodin ja koulun, myöhem­min koko yhteiskun­nan tehtävä. Ilman apua ja ohjaus­ta lap­si ei aggres­sion hallintaa ja yleen­sä tun­nesääte­lyä opi. Tähän kas­va­tuste­htävään psyko­ana­lyysil­lä on merkit­tävä anti. Mitä parem­min tun­nistamme vääristäviä yksilö- ja yhteisö­ta­son rak­en­tei­ta, sitä parem­mat mah­dol­lisu­udet meil­lä on aset­taa tuhoavalle toimin­nalle rajoituk­sia ja opetel­la kor­jaavaa toim­intaa. Psyko­ana­lyysi antaa eri­ty­istä tietoa polar­isaa­tion² dynami­ikan ymmärtämiseen, minkä soisi tule­van laa­jem­min yleiseen tietoisu­u­teen. Täl­lä artikke­lil­la pyrin avaa­maan tätä tietoa.

Polar­isoi­tu­misen psyyke-tajun­nal­liset tekijät

Polar­isaa­tio edel­lyt­tää situ­aa­tio­ta³ eli elämän­ti­lan­net­ta, kon­tek­s­tia⁴ eli käyt­tö- ja asi­ay­hteyt­tä sekä jonkin­laisia rak­en­tei­ta⁵, jot­ta kah­ti­a­jakau­tu­mi­nen, vas­takkain aset­tumi­nen ja jän­nit­teisyys voi mah­dol­lis­tua. Syn­tymä on ihmisen ensim­mäi­nen, perus­ta­van­laa­tu­inen polar­isaa­tio­ta­pah­tu­ma. Kohdus­sa sik­iö saa ravin­non ja hapen automaat­tis­es­ti ja ilman omaa pon­nis­telua. Kohdus­sa ympäristö on myös tietyl­lä taval­la vakaa ja tur­valli­nen. Syn­tymän jäl­keen rav­in­to­huolto ja tur­vahuolto eivät enää järjesty automaat­tis­es­ti. Lapsen on itse han­kit­ta­va hap­pen­sa ja ruokansa omin voimin hen­gi­tyk­sen ja imemisen kaut­ta. Maail­maan tulon jäl­keen var­muus hoivas­ta ei enää ole samal­la taval­la taat­tu eli itses­tään selvästi tois­tu­vaa. Se vaatii vau­val­ta akti­ivista viestit­tämistä omista tarpeista ja puut­teista. Mieliku­vien tasol­la tietoisu­utemme poh­jal­la on edus­tus hyvästä hoi­va- ja huolto­suh­teesta, mikä tarkoit­taa samal­la syvää, nar­sis­tisen raivon kaltaisen reak­tion mah­dol­lisu­ut­ta, kun hoi­va- ja huolto­var­muus ei toivo­ma­l­lamme taval­la toimi.

Ensim­mäi­nen ihmis- ja maail­ma­suh­teemme on itses­tä riip­pumat­tomaan ja oman itsesääte­lyn ulkop­uolel­la ole­vaan objek­ti­in ja todel­lisu­u­teen. Tämä sisältää kri­it­tisen pois­saolon ja sitä kaut­ta jopa omaan hen­keen kohdis­tu­van uhan riskin. Syn­tymän jälkeisi­in olo­suhteisi­in sopeu­tu­mi­nen sisältää alkeel­lisen tas­apain­ot­tamisen biol­o­gista elämää ylläpitävien ja sitä uhkaavien tek­i­jöi­den välil­lä. Tas­apain­ot­tamis­pros­es­sis­sa ikään kuin -/+ ‑merkkiset jän­nit­teet ja latauk­set neu­traloi­vat ja pois­ta­vat tois­t­en­sa liial­lista vaiku­tus­ta ja siten ylläpitävät sopeu­tu­mista. Voidaan ajatel­la tässä ole­van lähtöko­hdan elämän- ja kuole­man­vi­etin perus­taa luo­valle inte­graa­tio- ja/tai fuu­sio­ta­pah­tu­malle. Tämä on psyykkisen jak­savu­u­den kannal­ta keskeistä, kos­ka elämää ylläpitävien ja sitä uhkaavien tek­i­jöi­den keskinäi­nen neu­traloin­ti luo poh­jan kaikelle myöhem­mälle tyy­dy­tyk­sen ja sitä vaaran­tavien tek­i­jöi­den home­ostaasille.⁶ Täten tulee ymmär­ret­täväk­si se, että kohtu sym­bol­oi täy­del­lisen hyvää hoivaa ja kadotet­tua parati­isia. Tämä ver­tau­tuu fan­tasi­aan hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nan täy­destä palvelus­ta. Syn­tymä kuten itsenäistymi­nen on voimia kulut­ta­va, aggres­si­ivi­nen pon­nis­tus; irti repäisy täy­del­lis­es­tä hoivas­ta ja huolto­var­muud­es­ta. Syn­tymän seu­rauk­se­na mie­len varhaisim­malle tasolle muo­dos­tuu koke­mus trau­mas­ta, johon peilau­tu­vat myöhem­mät traumakokemukset.

Syn­tymän jäl­keen vau­va ja äiti muo­dosta­vat yksikön, jos­ta kum­mankin on eriy­dyt­tävä. Samal­la kun syn­tymä on itsek­si tulon alkupiste, se on yhteisön jäsenek­si tuloa, mikä altistaa ylisukupolvisille taakkasi­ir­tymille. Eriy­tymisen ja itsenäistymisen kehi­tys­su­un­ta yhdis­tyneenä ylisukupolvisi­in trau­moi­hin ja taakkasi­ir­tymi­in vaikut­taa monin tavoin per­soon­al­lisu­u­den kehi­tyk­seen ja sosi­aal­is­tu­miseen. Vas­taavaa voidaan ajatel­la tapah­tu­van yhteisö­jen ja kansakun­tien kohdal­la. (Siirala 1983; Tuhkasaari 2013; Sil­ta­la 2016; Kemp­pi Var­ti­ainen 2022.)

Polar­isaa­tion taustal­la ole­vat ajat­telu­un vaikut­ta­vat tietoiset ja tiedosta­mat­tomat tekijät

Ihmisen kog­ni­ti­ivi­nen suori­tuskyky toimii ihmis­mie­len alkeel­lisem­pi­en rak­en­tei­den ja ker­rosten pääl­lä ja varas­sa. Kun alem­pi­en toim­intak­er­rosten tyy­dyt­tymiselle syn­tyy uhkaa tai niiden toim­inta jostakin syys­tä häiri­in­tyy, alt­tius pudo­ta hengis­sä säi­lymistä säätele­vien tek­i­jöi­den varaan lisään­tyy. Ymmärtääk­semme polar­isaa­tio­ta on tiedostet­ta­va se seik­ka, että mie­len varhaisim­mal­la tasol­la tun­teel­la, aiko­muk­sel­la ja teol­la ei ole minkään­laista eroa. Fyy­sistä tai psyykkistä ole­mus­tamme koske­va uhka, kuten pelkoa, häpeää, kateut­ta tai mus­ta­sukkaisu­ut­ta syn­nyt­tävät tek­i­jät, saa­vat aikaan psyyke-tajun­nas­sa heilah­duk­sen ja putoamisen kog­ni­ti­ivista suori­tuskykyä ja eksplisi­it­tistä toim­intaa edus­tavas­ta depres­si­ivis­es­tä posi­tios­ta (D‑positio) para­noidis-skit­soidis­een (PS) posi­tioon, joka toimii useim­miten implisi­it­tis­es­ti. (Klein 1935/1988; 1940/1998; 1946/1997; Kemp­pi Var­ti­ainen 2024.) PS- ja D‑positiossa ei ole kyse älykkyy­destä vaan sym­metrisaa­tion ja asym­metrisaa­tion dynami­ikoista. Lisäk­si posi­tioiden sisäl­lä tapah­tuu emer­goi­tu­mista elämänkaaren aikana. Affek­tit vaikut­ta­vat aina tiedosta­mat­tomasti ja juuri affek­tit ovat useim­miten laukai­se­va tek­i­jä, joka keikaut­taa mie­len D‑positiosta PS-posi­tioon. (Mat­te-Blan­co 1988, 140, 143, 158–159.)

Tele­ologi­nen ajat­telu ja syntipukkisijoitus

PS-posi­tios­ta suun­tau­tu­vas­sa ajat­telus­sa ilmiön ole­mus määritel­lään vas­takkaispareil­la kuuma/kylmä, ja käsit­teet miel­letään nor­mati­ivisi­na sekä arvosi­don­naisi­na kuten oikea/väärä ja hyvä/paha. Täl­löin mie­len­ti­la ja ajat­telu suun­tau­tu­vat yksinker­tais­tavak­si, teknistäväk­si ja kat­e­gorisoivak­si sekä kohtaami­nen tele­ol­o­gisek­si tarkoit­taen, että ihmi­nen tai esine on ikään kuin tahal­laan aiheut­ta­mas­sa pahaa. Kun kom­pas­tumme vaik­ka puun­ju­ureen tai kyn­nyk­seen, koemme, että puu tai kyn­nys tarkoituk­sel­lis­es­ti vahin­goit­ti meitä. Tele­ol­o­gisen ajat­telun mukaises­ti pahan aiheut­ta­jas­ta tulee syn­tipuk­ki, jota täy­tyy ja on lupa ran­gaista. PS-posi­tion mukaises­sa ajat­telus­sa affek­teil­la ja tun­teil­la sekä implisi­it­tisen tason koke­muk­sil­la on eri­tyi­nen vaiku­tus ajat­telu­un. Yleistäen ja kar­rikoiden voidaan sanoa, että huolto­suhdet­ta ja hoiva­suhdet­tamme koske­va uhka keikaut­taa mielemme PS-posi­tioon ja samal­la rajati­la­nar­sis­tisu­u­den kaltaiseen mie­len­ti­laan. Tämän tiedost­a­mi­nen on merkit­tävä tek­i­jä polar­isaa­tion dynami­ikan ymmärtämisessä, kos­ka se vaikut­taa tietoisu­u­den taustal­la siihen, miten tajun­tamme käsit­telee kon­flik­tia. Sosi­aalises­sa kanssakäymisessä on mielekästä tiedostaa, että eri­laiset ismit ja poli­it­tiset suun­tauk­set sisältävät diko­tomisia ja vas­takkain aset­tumista tuke­via rak­en­tei­ta, kos­ka siinä oma posi­tio miel­letään oikeam­mas­sa ole­van paikalle ja vastapuoli taas virheel­lisiä ajatuk­sia tai toim­intaa kannattavaksi.

Bi-loogiset ja bi-modaaliset ajatusrakenteet

Mat­te-Blan­co (1975; 1988) tun­nisti sym­me­tri­an ja asym­me­tri­an peri­aat­tei­den kak­sois­logi­ikan ja niihin liit­tyvän yleistämis­pe­ri­aat­teen sekä jakoi tiedosta­mat­tomat ja tietoiset aja­tus­rak­en­teet kah­teen perustyyp­pi­in: bi-loogisi­in ja bi-modaal­isi­in. Näin ajat­telus­sa ilme­nee kak­si eri suun­taan vaikut­tavaa jäsen­tämistä ja ymmärtämistä ohjaavaa peri­aatet­ta, jot­ka yhtä aikaa selit­tävät ja ilmen­tävät vaap­pumista PS-posi­tion ja D‑position välil­lä. Toinen jäsen­tämisen muo­to rek­isteröi lop­u­ton­ta samuut­ta ja toinen erot­telee suhtei­ta ja tekee ero­ja. Tiedostamaton–tietoinen-jatkumon toiseen ääripäähän voidaan sijoit­taa ääretön tiedostam­a­ton ja toiseen ääripäähän ääretön tietoisu­us. Jatku­mon keski­vai­heille sijoit­tuu nor­maalin tietoisu­u­den logi­ikan symmetria–asymmetria-alue, joka nou­dat­taa Freudin reali­teet­tiperi­aatet­ta ja klas­sisen logi­ikan mukaista ajat­telua, samal­la se on D‑position mukaista todel­lisu­u­den tulk­in­taa edus­taen bi-modaal­isu­ut­ta. Kun tältä alueelta keikahde­taan pois, siir­ry­tään bi-logi­ikan alueelle ja PS-posi­tion mukaiseen todel­lisu­u­den hah­mot­tamiseen. (Mat­te-Blan­co 1975, 37–38; 1988, 17–41.) Ajat­telua ohjaa siis kak­si toisilleen vas­takkaista jän­nitet­tä ja logi­ikkaa, niistä toinen rek­isteröi samuut­ta ja toinen eri­laisu­ut­ta kuten homogeenisu­ut­ta ja het­ero­geenisu­ut­ta. Yhteis­toimin­nan näkökul­mas­ta ja todel­lisu­u­den mah­dol­lisim­man totu­u­den­mukaisen hah­mot­tamisen kannal­ta toiv­ot­tavaa olisi pysymi­nen mah­dol­lisim­man usein ja pitkään bi-modaalisen, nor­maalin tietoisu­u­den logi­ikan alueel­la. Täl­löin asioiden tarkastelu myös toisen näkökul­mas­ta tulee mah­dol­lisek­si. Sitä taas tarvi­taan polar­isoituneessa tilanteessa, kun pyritään löytämään yhteis­toimin­nalli­nen ratkaisu.

D‑position mukaises­sa kanssakäymisessä ja ajat­telus­sa reflek­ti­ivisyy­den⁷ ja reflek­si­ivisyy­den⁸ suhde on tas­apain­os­sa. Täl­löin yksinker­tais­taen voidaan sanoa, että aivo­jen oikea ja vasen puolisko täy­den­tävät toisi­aan ja niiden pros­es­sori­toimin­not ovat synkro­nisoitu­ja. D‑positiossa mah­dol­lis­tuu eri­lais­ten, jopa keskenään ris­tiri­itais­ten, asioiden pitämi­nen mielessä samanaikaises­ti. Se inhimil­listää tunne- ja koke­mus­maail­maa, samal­la mah­dol­lis­tuu asioiden tietoinen tarkastelu ja kyky reflek­toi­da itseä sekä eläy­tyä ja kokea tilantei­ta myös kol­man­nen eli ulkop­uolisen näkökul­mas­ta ja helikopteriper­spek­ti­ivistä. Tämä edel­lyt­tää riit­tävän hyvää, todel­lisu­ut­ta vas­taavaa itsesääte­lykykyä ja merk­i­tyk­sen­muo­dos­tuskykyä. Kos­ka tun­teet vaikut­ta­vat ajat­telu­un ja lisäävät sym­metrisaa­tio­ta aja­tus­rak­en­teis­sa, eivät itsesääte­lykyky ja merk­i­tyk­sen­muo­dos­tuskyky ole vakai­ta olotilo­ja ja omi­naisuuk­sia. Mieli vaap­puu läpi elämän dis­so­sioivan jaot­telu­un, luokit­telu­un ja yksinker­tais­tamiseen pyrkivän ja inte­groivan, ris­tiri­ito­ja sietävän ja yhdis­te­lyyn pyrkivän ajat­telu- ja toim­intata­van välil­lä. Vaap­pumi­nen ei sul­je pois mielessä tapah­tu­vaa emer­genssiä ja trans­for­maa­tio­ta PS-posi­tion ja D‑position sisäl­lä. (Kemp­pi Var­ti­ainen 2024.)⁹

Kohde- ja suhde­vi­it­teet – intra­sub­jek­ti­ivi­su­us ja intersubjektiivisuus

Ajat­telus­sa on kyse intra­sub­jek­ti­ivi­su­ud­es­ta ja inter­sub­jek­ti­ivi­su­ud­es­ta, kos­ka kohtaami­nen virit­tää kohtaa­jas­sa aina elämyk­sel­listä kokemista. Leiman (2023) puhuu kohde- ja suhde­vi­it­teistä, jot­ka ilmai­se­vat kohteesta sen, mil­laise­na kohtaamistapah­tu­ma näyt­täy­tyy toim­i­jalle. Merk­it ovat jälk­iä, joi­ta ajas­sa etenevä toim­inta syn­nyt­tää, eli merkki­in sisäl­tyy aina viit­teitä sekä kohteesta että kohtaamisen tapah­tu­mas­ta. Jäl­jen ei tarvitse muis­tut­taa kohdet­ta, kuten ei savu muis­tu­ta tul­ta, vaik­ka viit­taa palamiseen; sik­si viit­tei­den ymmärtämi­nen vaatii erinäisen määrän selvit­tämistä. Toinen tärkeä toim­intaan, kohteeseen ja viit­teisi­in liit­tyvä tek­i­jä on sub­jek­ti­ivisen merk­i­tyk­se­nan­non sisäl­tymi­nen viit­teisi­in. Leiman käyt­tää esimerkkinä merkkiä ja käsitet­tä äiti. Kohde­vi­it­teenä se viit­taa ruotsin, englan­nin tai suomen kielel­lä samaan kohteeseen mor, moth­er, äiti. Sen sijaan äiti-sanan suhde­vi­ite perus­tuu yksilöl­liseen merk­i­tyk­senan­toon ja omako­htaisi­in niin fyy­sisi­in kuin psyykkisi­in koke­muk­si­in sosi­aalises­sa kon­tek­stis­sa. (Emt, 96–98.) Esimieliku­vi­in, mieliku­vi­in, kieliku­vi­in ja käsit­teisi­in sisäl­tyy siis sekä kohde­vi­it­teitä että suhde­vi­it­teitä, jois­sa eri määrin sym­me­tria ja asym­me­tria koros­tu­vat bi-loogisen teo­ri­an mukaises­ti. Näin polar­isaa­tios­sa ja yhteisym­mär­ryk­sen rak­en­tamises­sa on kysymys siitä, miten viit­teitä tulk­i­taan. Kon­flik­tin ratkais­us­sa on toisin sanoen kysymys tavas­ta, jol­la kohde- ja suhde­vi­it­teitä kyetään tulk­it­se­maan kum­mankin osa­puolen näkökul­mas­ta. Yhteis­toimin­nalli­nen sopimi­nen edel­lyt­tää täy­den­tyvää ymmär­rystä, jot­ta uuden­lainen niin san­ot­tu kol­mas ratkaisu, joka ei ole kom­pro­mis­si vaan yhteis­es­ti luo­tu uusi näkökul­ma ja toim­intat­a­pa, voisi syntyä.

Polar­isaa­ti­oti­lanteessa yhteisym­mär­ryk­sen löytämi­nen voi olla äärim­mäisen vaikeaa. Seu­raavas­sa tuon esi­in esimerkin siitä, miten kohde- ja suhde­vi­it­teet voivat tarkoit­taa eri osa­puolten näkökul­mas­ta aivan päin­vas­taista. Aja­tusten esit­täjä on pro­fes­sori Vladimir Medin­s­ki (Hakala 2024), ja ote on hänen his­to­ri­aluen­noltaan¹⁰. ”Imperi­u­mi merk­it­see aina rauhaa. Näin on, kos­ka imperi­u­min alueel­la asu­vien kan­so­jen riite­ly pakot­taa ylim­män johdon rauhoit­ta­maan ja tas­apain­ot­ta­maan tilan­net­ta” (emt.). Demokra­ti­as­sa tilanne on Medin­skin mielestä päin­vas­toin. ”Kun nämä kansat val­it­se­vat edus­ta­jansa, on näi­den osoitet­ta­va hyödyl­lisyyten­sä ja ryhdyt­tävä puo­lus­ta­maan kapei­ta kansal­lisia ja paikallisia etu­jaan, jol­loin jär­jestelmä alkaa hor­jua. Tämän vuok­si par­la­men­taari­nen demokra­tia merk­it­see sotaa” (emt.). Tässä tapauk­ses­sa yhteistä ymmär­rystä tuskin on mah­dol­lista yrit­tää rak­en­taa fak­to­jen kaut­ta, mikä toden­näköis­es­ti johtaisi väit­te­lyyn siitä, miten osa­puo­let käsit­tävät määreet kuten imperi­u­min, demokra­t­ian, tas­apain­ot­tamisen, rauhan ja sodan. Sen sijaan toisen – tässä tapauk­ses­sa Medin­skin – näkökul­man ymmärtämi­nen voisi mah­dol­lis­tua, kun tavoite­taan, mil­laisia suhde­vi­it­teitä ja elämyk­sel­lisiä koke­muk­sia näi­hin keskeisi­in käsit­teisi­in puhu­jan kohdal­la liittyy.

Tarvi­taan sil­loit­tamista, jot­ta polar­isaa­tios­ta voidaan siir­tyä yhteistoimintaan

Vaikeus sietää turhau­tu­mista ja pet­tymyk­siä on suo­ras­sa yhtey­dessä yksilön/yhteisön polar­isaa­tion kehkey­tymiseen. Edel­lä mainit­tu­jen tun­tei­den yhdis­tymi­nen kateu­teen, ahneu­teen ja mus­ta­sukkaisu­u­teen on tuhoavaa aggres­sio­ta liik­keelle pane­va voima (Klein 1957/1997, 181–182). Kyky käsitel­lä turhau­tu­mia on vas­taavasti keino rak­en­taa sil­ta, luo­da yhteys tai tarpeelli­nen link­ki, jol­loin aggres­sio muun­tuu luo­vak­si ener­giak­si, joka motivoi etsimään uusia rak­en­tavia ratkaisumah­dol­lisuuk­sia. Kun frus­traa­tio ja pet­tymys sekä niiden tuot­ta­ma viha ylit­tävät mie­len käsit­te­lykyvyn, on sietämätön saata­va itses­tä ulos sijoit­ta­van samais­tuk­sen keinoin, jol­loin samanaikaises­ti koke­mus ikään kuin tehdään tyhjäk­si, ohit­ta­mal­la, tor­ju­mal­la tai kieltämäl­lä se. Tästä seu­raa ajat­telun häiri­in­tymi­nen, kun sijoit­tavaa samais­tu­mista käytetään ylen määrin.

Nor­maali sijoit­ta­va samais­tu­mi­nen eli pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio on sym­bo­l­ifunk­tion ja empa­t­ian varhais­in­ta perus­taa. Siinä kom­mu­nikaa­tio on täy­den­tyvää, molem­pi­en osa­puolten kehi­tys­tä ja oppimista palvel­e­vaa. Nor­maalis­sa muo­dos­sa yksilö ei kiel­lä epämiel­lyt­tävien yllykkei­den ja tun­tei­den ole­mas­saoloa itsessä, vaan tärkein­tä on saa­da kon­tak­ti ja tavoit­taa emo­tion­aal­ista totu­ut­ta. Tähän sisäl­tyy erään­lainen pyyn­tö tul­la kuul­luk­si ja aute­tuk­si. Sijoit­ta­van samais­tuk­sen liikakäytöl­lä mieli pyrkii inte­graa­tioon, mut­ta siitä seu­raa dis­in­te­graa­tio, dis­sosi­aa­tio. Ajatuk­set, joi­ta käsitel­lään sekoit­tuneina pahoina miel­let­ty­i­hin sisäisi­in objek­tei­hin, eivät käyn­nistä koost­avaa, vaan hajot­ta­van ajat­te­lu­toimin­nan. Tästä seu­raa paho­jen sisäis­ten objek­tien kasautu­mi­nen ja samal­la pirstou­tu­mi­nen (Bion 1967/1993, 48–51; Grin­berg ym. 1977, 25; Mat­te-Blan­co 1988, 146–154). Täl­löin psyyke-tajun­ta joutuu taan­tu­maan, jot­ta se ei hajoaisi. Toisel­la taval­la ilmais­ten on syn­tynyt rajati­lata­soinen häir­iö, ja mieli on keikah­tanut PS-posi­tioon. Ajat­te­lu­toim­intaa ohjaa täl­löin vääristävä sijoit­ta­va samais­tu­mi­nen eli patologi­nen pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio, jos­sa rajat itsen ja ulkoisen objek­tin välil­lä sekoit­tuvat ja samal­la kyky havai­ta suh­teessa olemista häiri­in­tyy, kos­ka sen havait­sem­i­nen edel­lyt­tää sub­jek­tin ja objek­tin erot­tamista toi­sis­taan. Ajat­telus­sa asym­metri­nen sidos höl­tyy, ja ajat­telu alkaa nou­dat­taa äärim­mäisyy­teen vievää sym­me­tri­aa, joka on patol­o­gisen ajat­telun tila. Kol­mas seu­raus patol­o­gisen pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion käyt­tämis­es­tä on kaikki­ti­etävyy­den fan­ta­sia, hybris. Niin käy, kun reali­teet­tiperi­aate syr­jäy­tyy. Ole­tus kaikki­ti­etävyy­destä, joka sal­lii todel­lisu­u­den kieltämisen, viit­taa niin yksilössä kuin yhteisössä ole­vaan psykoot­tiseen funk­tioon. (Bion 1967/1993, 112–114.) Vääristävän sijoit­ta­van samais­tuk­sen val­las­sa mieli kokee objek­tin ilkeänä ja epäoikeu­den­mukaise­na tai tunkeu­tu­vana ja ryöstävänä taik­ka ahneena – sel­l­aise­na, joka pitää kaiken hyvän itsel­lään eikä halua antaa siitä mitään toiselle. Sil­loin itsen­sä loukatuk­si koke­va kat­soo oikeudek­seen ottaa väki­val­loin sen, mis­tä vaille kokee jääneen­sä tai tulleen­sa tor­ju­tuk­si. Samaa logi­ikkaa myös yhteisöt ja val­tiot toteut­ta­vat, mis­tä käy esimerkkinä Venäjän pres­i­dentin perustelu, että hyökkäys Ukrainaan oli muka itsepuo­lus­tus­ta ja demil­i­tarisoin­tia. Näin oma toim­inta tulee perustel­luk­si oikeutetuk­si, ja samal­la on luo­tu reali­teeteista irti ole­va perususkomustila.

Vääristävä sijoit­ta­va samais­tu­mi­nen – jos­sa hajoami­nen on paineena ja jota ohjaa bi-loogi­nen ajat­telu – muo­dostaa perus­tan ryh­mä­ta­soisille perususko­mustiloille¹¹ (Bion 1961; Mat­te-Blan­co 1975; 1988; Kemp­pi Var­ti­ainen 2022). Niis­sä polar­isaa­tio näyt­täy­tyy tais­telu­na eli hyökkäyksenä/puolustuksena tai riip­pu­vuute­na eli johta­jan idealisointina/demonisointina tai par­in­muo­dos­tuk­se­na eli ihmeen/pelastuksen, kuin mes­si­aan odotuk­se­na. Venäjäl­lä paha näyt­täisi ole­van sijoitet­tuna oman piirin ulkop­uolelle län­teen, joka Venäjän pro­pa­gan­dan mukaan on houkutel­lut Äiti Venäjään kuu­lu­van pikku­vel­jen eli Ukrainan väärälle tielle. Putin ja Trump edus­ta­vat omien seu­raa­jien­sa osalta ide­al­isoitua johta­jaa. Perususko­mus­ta­sol­la länt­tä eli Euroop­paa ohjaa ihmeen odotus; jär­jestelmä kyl­lä toimii mut­ta on osin kyken­emätön organ­isoi­tu­maan ja rak­en­ta­maan yhteistä strate­giaa ja tak­ti­ikkaa, eli se toivoo ”ratkaisun” putoa­van kuin ”taivaas­ta”. Näin ollen kunkin yhteisön kult­tuuri ja his­to­ria vaikut­ta­vat siihen, mille peru­so­let­ta­musti­lalle pain­o­tus sijoit­tuu. Venäjäl­lä autokraat­tisel­la ja total­i­taarisel­la kult­tuuril­la on syvät juuret.¹² Täl­löin yhteisön rak­en­tei­den koos­sa pysymisen kannal­ta on edullista löytää paha/vihollinen oman piirin ulkop­uolelta. Yhdys­val­lois­sa ylin johtaja/presidentti val­i­taan kahdes­ta kil­pail­i­jas­ta, jol­loin idealisointi/demonisointi sopii tähän rak­en­teeseen. Euroopas­sa ja Euroopan union­il­la on mon­ta keskenään kil­pail­e­vaa johta­jaa, jol­loin mes­si­aan – sovit­ta­jan, sovit­telun – odotus on sopivin peru­so­let­ta­musti­la. Men­taa­li­nen toim­inta tapah­tuu kah­teen eri suun­taan vetävien jän­nit­tei­den ja merk­i­tys­maail­moiden vaiku­tus­pi­iris­sä. Riip­puen siitä, mil­lä tavoin sub­jek­ti näi­den jän­nit­tei­den imus­sa, vedos­sa ja ris­ti­paineessa tas­apain­oilee, vuorovaiku­tus kehit­tyy kul­loinkin eri taval­la. Bion­in (1962/1993, 20–21; Syming­ton & Syming­ton 1996, 54) käsite con­tain­ment, ”sisäl­löit­tämi­nen” on tulkit­tavis­sa sirku­laarisek­si ja inte­grati­ivisek­si sekä dial­o­gisek­si ja hermeneut­tisek­si pros­es­sik­si, joka mah­dol­lis­taa tiedon täy­den­tymisen niin toim­i­joiden omas­sa mielessä kuin keskinäisyy­dessä eli ajat­telus­sa ja ajat­telijois­sa.¹³ Täl­löin toimin­nan taustal­la emer­goivana¹⁴ voimana vaikut­taa elämän­vi­et­ti. Sen vastapa­ri­na on kuole­man­vi­et­ti, joka emer­goituneena pirstaloivana, halko­vana ja yhteyk­siä katko­vana toim­intana hyökkää ja pyrkii estämään ja tuhoa­maan täy­den­tyvää tietämistä ja koke­muk­ses­ta oppimista sekä intra- että inter­sub­jek­ti­ivis­es­ti. Polar­isaa­tios­sa ja kon­flik­ti­ti­lanteis­sa tämä ilme­nee vaikeutena kuul­la, kuun­nel­la ja löytää yhteisiä näkökul­mia eli aidosti etsiä niin san­ot­tua kol­mat­ta ratkaisua.

Esimerk­ki polar­isaa­tion dynami­ikas­ta työelämässä

Seu­raavas­sa ker­ron esimerkin¹⁵ siitä, miten epäon­nis­tu­misen pelko ja vas­tu­un kan­tamisen taak­ka yhdis­tyneenä kateu­teen ja kil­pailu­un on omi­aan rak­en­ta­maan syn­tipukkiku­vioi­ta ja vaikeut­ta­maan yhteis­toim­intaa. Esimerk­ki on tuo­tu yri­tyk­ses­tä, jon­ka kanssa 1990-luvul­la työsken­telin, mut­ta se voisi yhtä hyvin olla 2020-luvul­takin. Polar­isaa­tio ja kon­flik­tit rak­en­tu­vat use­am­mas­ta samanaikaises­ta tek­i­jästä sekä perät­täis­es­tä muuttujasta.

Tapah­tu­man kon­tek­sti on tilanne, jos­sa use­am­man vuo­den ajan on joudut­tu lomaut­ta­maan ja irti­sanomaan henkilöstöä. Tämä oli seu­raus­ta ulkoi­sista tek­i­jöistä, joi­hin yri­tyk­sen oli toim­intaansa sopeutet­ta­va. Yhteisön näkökul­mas­ta se tarkoit­ti elämistä uhkaavas­sa ja hyvin jän­nit­teisessä tilanteessa, joka suo­raan vaaran­si jäsen­ten huolto­suhdet­ta ja heiken­si hoiva­suhdet­ta. Sit­ten äkkinäis­es­ti tapah­tui tilauskan­nas­sa myön­teinen muu­tos, jos­ta suo­ri­u­tu­mi­nen edel­lyt­ti uusien työn­tek­i­jöi­den rekry­toin­tia. Toi­mi kohdis­tui eri­tyis­es­ti yhteen yri­tyk­sen osas­toon eli tuotan­toon. Tämän seu­rauk­se­na yhteisössä ja eri­tyis­es­ti tuotan­nos­sa oli toisia, jot­ka oli­vat eläneet läpi vaikeat ajat, ja heil­lä oli tästä yhteinen muisti sekä toisia, jot­ka oli­vat näi­den muis­to­jen suh­teen ulkop­uolisia. Yri­tyk­sen johdon toimes­ta tuotan­toon kohdis­tui myös eri­laista muu­tos­ta, kun sieltä myyti­in pois alaosas­to, mut­ta työ­toim­inta jatkui ali­hank­in­ta­suh­teena, eli osa ”van­hoista” työn­tek­i­jöistä oli nyt uuden omis­ta­jan alaisuudessa.

Psykol­o­gis­es­ta näkökul­mas­ta tuotan­non sisälle rak­en­tui nyt eri­laisia iden­ti­teet­te­jä omaavia alaryh­miä, mikä häm­men­si ja vaikeut­ti tun­nistamista eli sitä, kuka on kuka ja mitä kukakin edus­taa. Näin muu­tok­seen liit­tyviä muut­tu­jia tuli taas yksi lisää. Muu­tos on aina uhka, vaik­ka se samal­la voi olla mah­dol­lisu­us. Uhkaa lisääviä tek­i­jöitä ovat yksilö­ta­sol­la muu­tok­set toimenku­vaan ja työrooli­in sekä ase­maan ja iden­ti­teet­ti­in. Yhteisö­ta­sol­ta tule­va uhka on seu­raus­ta sopeut­tavista toimen­piteistä, kuten työy­hteisön osien ulkois­tuk­ses­ta, lomau­tuk­sista ja irti­sanomi­sista sekä kus­tan­nusten leikkauk­sista. Ne ovat myös tek­i­jöitä, jot­ka luon­tais­es­ti luo­vat tilan polar­isaa­tion kehittymiselle.

Kun vuosi päät­tyi – jon­ka aikana oli rekry­toitu ja ulkois­tet­tu  alayk­sikkö – oli aika tehdä yri­tyk­sen tasol­la arvio suo­ri­u­tu­mis­es­ta. Ylin oper­ati­ivi­nen johto havah­tui huo­maa­maan, että odotet­tu tulos ei toteu­tunutkaan. Syynä oli kiin­tei­den ja muut­tuvien kus­tan­nusten nousu yli suun­nitel­lun. Yri­tyk­sen henkilöstölle suun­na­tus­sa joulupuheessa tuotan­to ilmais­ti­in syyl­lisek­si arvioitua huonom­paan tulok­seen. Psykol­o­gis­es­ta näkökul­mas­ta luoti­in syn­tipuk­ki, mikä on yksi polar­isaa­tion mekanis­meista. Sen avul­la syyl­lisyys ja vas­tuu siir­retään, dis­so­sioidaan syn­tipukin harteille, jol­loin kaik­ki toiset – tässä tapauk­ses­sa osas­tot – ikään kuin vapau­tu­i­v­at vas­tu­us­ta ja kiusal­lis­es­ta syyl­lisyy­den, häpeän ja epäon­nis­tu­misen tunteesta.

Seu­raa­vana vuote­na tuotan­nos­ta lakkautet­ti­in yksi sen sisäi­sistä osas­toista, mikä tarkoit­ti irti­sanomisia. Vaik­ka lakkau­tuk­selle oli ratio­naaliset peruste­lut, se kuitenkin vahvisti tuotan­nos­sa koke­mus­ta epäon­nis­tu­mis­es­ta ja rankaisun kohteek­si jou­tu­mis­es­ta. Todel­lisu­udessa tuotan­nol­la ei ollut mah­dol­lisuuk­sia vaikut­taa tapah­tuneeseen, kos­ka päätök­set tehti­in sen ulkop­uolel­la, ylim­män oper­ati­ivisen johdon toimesta.

Yhteisön sisäl­lä syn­tipukik­si leimatun on vaikea puo­lus­taa itseään, kos­ka peru­so­let­ta­muskult­tuurin val­lites­sa eivät ratio­naaliset tek­i­jät ohjaa ajat­telua, vaan peru­so­let­ta­muk­sen mukaiset mieliku­vat. Kaik­ki negati­ivisek­si tulkit­ta­va vahvis­taa kollek­ti­ivin sisäl­lä syn­tipukin syyl­lisyyt­tä ja ylläpitää näin polar­isaa­tio­ta ja dis­sosi­aa­tio­ta niin psyykkisel­lä kuin sosi­aalisel­lakin tasolla.

Tein asiantun­ti­jan roolis­sa eval­u­aa­tio­haas­tat­telun tuotan­to-osas­tol­la. Haas­tat­telin koko tuotan­non toim­i­henkilöstön ja päälu­ot­ta­mus­miehen. Mielestäni haas­tat­teluista pal­jas­tui polar­isaa­tion perus­dy­nami­ik­ka ja sen mukaiset roolit, kuten kamp­pail­e­vat osa­puo­let, jot­ka kan­toi­vat kon­flik­tin ilmi­a­sua. Ne oli­vat kak­si henkilöä, joista toinen oli irti­san­ot­tu ja toinen oli määräaikaises­sa työ­suh­teessa. Määräaikaises­sa työ­suh­teessa ole­van työ­suhde päät­tyy automaat­tis­es­ti, joten tämä henkilö on automaat­tis­es­ti osa pois­lähte­viä, käytän hänestä kir­jain­ta Y. Irti­san­otun henkilön eli X:n kanssa oli ennen irti­sanomisa­jan päät­tymistä tehty uusi työ­sopimus. Näistä reali­teet­ti­in rak­en­tu­vista tek­i­jöistä huoli­mat­ta kyseiset kak­si työn­tek­i­jää oli­vat kon­flik­tisuh­teessa. Hei­dän kaut­taan tuotan­to yrit­ti sitoa kiusal­lisia tun­tei­ta, joi­ta syn­tipukin leima herät­ti. Samal­la näi­den kah­den tahon kaut­ta ali­ta­juis­es­ti näytelti­in esille se, että julk­i­lausut­tu ongel­ma ei ollut todel­li­nen, vaan kom­pas­tuskivi oli se, mitä ei uskallet­tu koh­da­ta – erään­lainen tabu, pelon kitey­tymä – tuotan­toon sijoitet­tu epäon­nis­tu­misen häpeä.

Häpeä ja kateus ovat usein sosi­aal­is­ten kon­flik­tien taustal­la. Kateus viit­taa hyväo­saisu­u­teen ja häpeä huo­nouteen ja kel­paa­mat­to­muu­teen. Iko­nen ja Rechardt (1994, 130) määrit­televät häpeän reak­tiok­si hyväksyvän vas­tavuoroisu­u­den puut­teeseen. Hyr­ck (1995, 78) kat­soo juuri täl­laisen puut­teen sisäl­tyvän häpäi­sevän para­noian ydi­nole­muk­seen. Häpeä on tunne, jota emme halua tavoit­taa ja muis­taa, ja sama pätee kateu­teen. Mie­len tehtävä ei ole tal­len­taa muis­ti­in kaikkea, kos­ka sen ensisi­jainen pyrkimys on oppia täyt­tämään tarpei­ta, selvitä ympäröivässä maail­mas­sa, mikä tarkoit­taa lähtöko­htais­es­ti oman ja lähipi­irin hoi­va- ja huolto­suh­teen ylläpi­toa. Me kaik­ki pelkäämme arvostelua ja toivomme ymmärtämys­tä. Ymmärtämi­nen on työlästä, mut­ta arvostelu luon­tuu helpom­min. Sik­si polar­isaa­ti­olle on aina vah­va kasvualus­ta, ja tämän vuok­si sen dynami­ikan syväl­lisem­pi tun­tem­i­nen on merk­i­tyk­sel­listä. Tämän totean väli­huo­mau­tuk­se­na ennen kuin siir­ryn esimerkin tarkem­paan kuvaukseen.

Tapauk­ses­sa ilmion­gel­ma oli seu­raa­van­lainen. Irti­san­ot­tu X, mut­ta nyt kuitenkin uud­is­te­tus­sa työ­suh­teessa ole­va, koki määräaikaises­sa työ­suh­teessa ole­van Y:n vie­neen perususko­musti­lan mukaises­ti hänen työ­paikkansa. Kaik­ki X:n koke­ma kiukku ja pet­tymys, jon­ka irti­sanomi­nen oli syn­nyt­tänyt, sekä tunne siitä, että hän­tä oli kohdel­tu epäoikeu­den­mukaises­ti ja kaik­ki tästä syn­tynyt loukkaan­tuneisu­us ja häpeä, tuli­vat sijoite­tuk­si Y:hyn. Yri­tyk­sen johtoa tai esi­henkilöään kohtaan X ei näitä kiusal­lisia tun­tei­ta kohdis­tanut. Päin­vas­toin heitä hän ymmär­si kuvat­en, kuin­ka tärkeitä oli­vat olleet esi­henkilön kanssa käy­dyt keskuste­lut ja miten vaikea tehtävä irti­sanomisen oli täy­tynyt olla. Ain­oa ”petolli­nen” ja ”han­kala” koko tilanteessa näyt­ti ole­van Y. Vas­taavasti Y:llä oli lähimuis­tis­sa oma irti­san­otuk­si jou­tu­mi­nen aikaisem­mas­ta työ­paikas­ta, ja sen myötä hän yrit­ti ymmärtää X:ää. Y koki syytök­set epäoikeu­den­mukaisik­si, sil­lä hän ei mitenkään voin­ut ymmärtää tulleen­sa jol­lakin taval­la suosi­tuk­si irti­san­omis­ten yhtey­dessä, kos­ka hänen työ­suh­teen­sa päät­ty­isi sovit­tuna päivänä.

Tosi­a­sioil­la ei vaikut­tanut ole­van mitään vaiku­tus­ta siihen, miten kaik­ki osa­puo­let kohte­liv­at X:ää ja Y:tä sekä nämä toisi­aan. X:n ja Y:n välil­lä val­lit­si kil­pailu ja kateus sekä pyrkimys osoit­taa muille ole­vansa toista pätevämpi. Suhde oli kuin kiikku­lau­ta ja räjähde­herkkyy­den aisti, mut­ta silti kukaan ei aidosti puut­tunut tilanteeseen, vaan kaik­ki vain olet­ti­vat asioi­ta. Oli kuin toden selvit­tämi­nen olisi ollut kiel­let­tyä tai liian iso ris­ki. Mielestäni ali­ta­juis­es­ti kyseinen osas­to ja sen ryh­mä­men­tal­i­teet­ti tarvit­si X:ää ja Y:tä ilmen­tämään yhteisön koke­man dilem­man. Näi­den kah­den henkilön kaut­ta yksilö­ta­sol­la rak­en­tui polar­isaa­tioon kuu­lu­va vas­takkainaset­telu, jos­sa oli syyt­täjä ja syytet­ty sekä yleisö. Tilanne ikään kuin peilasi joulupuheen asetelmaa.

Työy­hteisön kaik­ki toim­i­henkilöjäsenet ja päälu­ot­ta­mus­mies oli­vat tietoisia kon­flik­tista. Oli siis yleisö, jota polar­isaa­tio tarvit­see. Oli niitä, jot­ka ikään kuin käper­tyivät eivätkä halun­neet puhua asi­as­ta. Oli niitä, jot­ka hil­jais­es­ti keskenään otti­vat kan­taa ja joiden mielestä yksikön vetäjän olisi pitänyt pois­taa ongel­ma. Oli niitä, jot­ka mielsin yllyt­tävän jom­paakumpaa kon­flik­tin ilmios­a­puol­ta. Oli myös niitä, joiden koin liit­tyvän eli tuke­van yksikön vetäjää ja jot­ka tiesivät tämän puut­tuneen ongel­maan ja käyneen keskustelui­ta molem­pi­en kon­flik­tin osa­puolten kanssa. Oli myös niitä, jot­ka yrit­tivät toimia sil­lan­rak­en­ta­ji­na yllyt­täjien ja tuk­i­joiden välil­lä. Ryh­mäimun vaiku­tuk­ses­ta kukin toi­mi oman valenssin­sa¹⁶ mukaises­ti ja samal­la kuin näyt­teli polar­isaa­tion luomis­sa rooleissa.

Perususko­muskult­tuuri­in liit­tyy ratkaisun odotus ikään kuin se putoaisi taivaas­ta ilman, että sen eteen kenenkään tarvit­see nähdä vaivaa. Tämä dynami­ik­ka saa vahvis­tus­ta ide­al­isoidun johta­ju­u­den tarpeesta. Perususko­muskult­tuuri mah­dol­lis­tuu juuri dis­sosi­aa­tion ja vääristävän sijoit­ta­van samais­tuk­sen avul­la. Toim­i­henkilö­ta­sol­la odotet­ti­in, että lähiesi­henkilö ratkai­sisi ongel­man, ja kun näin ei näyt­tänyt tapah­tu­van, hänet mitätöi­ti­in ja samal­la oli löy­det­tävä uusi ide­al­isoin­nin kohde. Sik­si nos­tet­ti­in nyt ylin johto ja toim­i­tusjo­hta­ja. Samal­la oli tor­jut­ta­va ja kiel­let­tävä ylim­mältä johdol­ta ja toim­i­tusjo­hta­jal­ta tul­lut moite ja syytös sekä tuotan­non häpäisy yri­tyk­sen muiden osas­to­jen edessä. Näin syytös ja syn­tipukkius valui­v­at ylhäältä alaspäin ja ide­al­isoidun johta­ju­u­den puo­lus­tus alhaal­ta ylöspäin. Kiusal­liset tun­teet ja niiden myötä tosi­asi­ain­ti­lan selvit­tämi­nen ja kohtaami­nen oli saatu etään­nytet­tyä toisaalle, mut­ta dilem­ma oli voimis­saan, ja koko jär­jestelmä ylläpi­ti sitä.

Dilem­ma näyt­täy­tyi myös epä­selvänä toimenku­vana, joka mielestäni toi­mi ongel­man sym­bol­ise­na merkkinä. Yhden toim­i­henkilön tehtäviä oli muutet­tu. Muu­tok­ses­ta oli kulunut jo kolme kuukaut­ta, mut­ta toimenku­van täs­men­tämi­nen oli edelleen kesken. Koko yksikkö työsken­teli tiivi­isti ja eri­tyis­es­ti toim­i­henkilöi­den esi­henkilö sekä yksikön johta­ja tekivät pitkää päivää. Kaik­ki mah­dol­liset virheet pyrit­ti­in tor­ju­maan, mut­ta pon­nis­teluista huoli­mat­ta huoli ja epä­selvyys jatkui val­lit­se­vana tun­neti­lana. Osas­to ikään kuin pidät­ti hen­gi­tys­tä toivoen, että määräaikaises­sa työ­suh­teessa ole­van Y:n työ­suh­teen päät­tyessä ongel­ma katoaisi. Kun perususko­musti­la val­lit­see, ei itse ongel­maan kukaan halua tart­tua ryh­mäimun¹⁷ pitäessä siitä huolen. Vas­taavasti kukaan ei pyrkinyt aidosti selvit­tämään, mil­lä perusteil­la kyseinen osas­to oli leimat­tu syyl­lisek­si yri­tyk­sen odotet­tua huonom­paan tulokseen.

Vääristävä ajat­telun muo­to estää koke­muk­ses­ta oppimisen, sil­lä se pyrkii estämään inte­grati­ivis­ten linkkien muo­dos­tu­mista mielessä. Vääristävä ajat­telun muo­to tarkoit­taa myös asym­me­tri­an ja sym­me­tri­an sidok­sen höl­tymistä, jol­loin yhteistyö epäon­nis­tuu, kun asym­me­tria ja sym­me­tria pää­sevät ryöstäy­tymään val­loilleen. Tämä vahvis­taa bi-loogisia ajat­telun rak­en­tei­ta. Samal­la todel­lisu­u­den taju alkaa vinoutua, kos­ka psyyke-tajun­ta ei pysty pitämään sisäl­lään eikä yhdis­telemään tai koost­a­maan ais­timuk­sia ja koke­muk­sia riit­tävässä määrin. Vääristävä sijoit­ta­va samais­tu­mi­nen edus­taa näin dis­sosi­ati­ivista itsesääte­lyä. Niin yksilöis­sä kuin yhteisöis­sä on aina psykoot­ti­nen osa ja ei-psykoot­ti­nen osa, joista psykoot­ti­nen puoli pyrkii turhau­tu­mista vält­tääk­seen työn­tämään ulos kaiken sel­l­aisen, jota se ei sil­lä het­kel­lä voi sulat­taa ja sietää. Rajo­jen hämär­tymi­nen ja sijoit­ta­mi­nen merk­it­see psykoot­tiseen eli ei-reali­teeteis­sa ole­vaan ole­mas­saoloon sukeltautumista.

Tuotan­to, sen ryh­mämieli, oli taitavasti valin­nut dilem­man esit­täjät. X ja Y oli­vat vas­tako­htaises­sa elämän­ti­lanteessa. X oli kokenut irti­sanomisen. Hän oli käynyt läpi kaik­ki sen aiheut­ta­mat tun­nekoke­muk­set, mut­ta tämän jäl­keen ikään kuin pelas­tunut, kos­ka hänen kanssaan oli solmit­tu uusi pysyvä työ­suhde. Myös Y:llä oli takanaan irti­san­otuk­si tulem­i­nen, joka oli toteu­tunut. Tämän jäl­keen hän oli solmin­ut määräaikaisen työ­suh­teen, jos­sa hän nyt työsken­teli. Y pystyi samais­tu­maan X:n tilanteeseen ja koke­maan empa­ti­aa oman irti­sanomiskoke­muk­sen­sa poh­jal­ta. X taas kohdisti empa­tiansa johta­ju­u­den edus­ta­ji­in. X:n itsesuo­jelu­vais­to ohjasi hän­tä, sil­lä vihan osoit­ta­mi­nen sitä tahoa kohtaan, jol­ta hän oli saanut takaisin työ­paikan, olisi vaaran­tanut hänen huolto­suh­teen­sa uudelleen. Myös muu tuotan­non toim­i­henkilöstö ylläpi­ti dilem­maa itsesuo­jelu­vais­ton­sa ohjaa­mana. Kukaan ei halun­nut tul­la nähdyk­si ”han­kalana” ja tämän myötä altistua irti­san­ot­tavak­si. Pelon vuok­si ei uskallet­tu ryhtyä selvit­tämään syytösten syitä, vaan suos­tut­ti­in syn­tipukin rooli­in, kos­ka se tun­tui pienem­mältä riskiltä. Kukaan ei myöskään halun­nut purkaa X:n ja Y:n välistä kon­flik­tia, kos­ka yleisönä toimi­vat pää­sevät tun­neta­sol­la ”helpom­mal­la”, ja kos­ka Y:llä oli määräaikainen työ­suhde, hän­tä ei ”oikeas­t­aan” ollutkaan kohdel­tu kaltoin, ja sik­si Y oli syn­tipukik­si kaikkein sovel­tuvin yhteisön jäsen. Vas­tu­unkan­non taakan ja syytösten pain­on alla tämä oli yhteisöl­lisen peru­so­let­ta­muk­sen mukainen ”pelas­tuk­sen” toive siitä, että paha katoaisi itses­tään. Kyken­emät­tömyys selkiyt­tää toimenku­vaa edusti koko yhteisössä ilmen­nyt­tä vaikeut­ta koh­da­ta reali­teetit. Yhteisö oli anni­hi­laa­tioahdis­tuk­sen val­las­sa, ja se pelkäsi omaa hengis­sä selviy­tymistään. Yksilö­ta­sol­la kunkin ensisi­jainen tarve oli puo­lus­taa omaa työ­paikkaansa, jol­loin työ­toverista tuli kil­pail­i­ja ja uhka, joskin myös liit­to­lainen, jota oli kuitenkin varot­ta­va. Suurin uhka oli ymmär­ret­tävästi ylin johto, jol­la oli val­ta suorit­taa irti­sanomisia ja ulkois­tuk­sia. Ide­al­isoidun johta­jan vas­tako­h­ta on demon­isoitu johta­ja. Kos­ka Y oli ole­mas­sa ja ilmen­si dilem­man ole­mas­saolon, ei johtoon ollut tarvet­ta kohdis­taa johta­ju­u­teen liit­tyvää aggres­sio­ta ja pet­tymys­tä. Johta­ju­us oli epäon­nis­tunut, minkä odotet­tua huonom­pi tulos ilmaisi. Toisaal­ta johta­ju­ut­ta ei olisi, jos ei olisi seu­raa­ju­ut­ta. Kyky johtaa ja seu­ra­ta ovat kolikon eri puo­let, eikä toista ole ilman toista. Kos­ka onnis­tu­mi­nen on yhteinen teko, myös syyl­lisyy­den epäon­nis­tu­mis­es­ta joutu­vat kohtaa­maan molem­mat osa­puo­let. Siirtämäl­lä vas­tu­un itseltä pois syytök­sen muo­dos­sa johta­ju­us menet­ti yhteisön luot­ta­muk­sen. Myös tämä lisäsi yhteisön anni­hi­laa­tioahdis­tus­ta. Elämyk­sel­lisenä koke­muk­se­na yhteisö oli kuin lai­va vail­la osaavaa kaptee­nia. Täl­löin jokainen jou­tui koke­muk­sel­lis­es­ti vas­takkain eksis­ten­ti­aalisen tur­vat­to­muu­den tun­teen kanssa  – kohdun illu­u­sio särkyi taas kerran.

Sijoit­tavas­sa samais­tuk­ses­sa, sen nor­maalis­sa ja vääristävässä muo­dos­sa, on tun­nis­tet­tavis­sa han­kki­va eli sisäistävä muo­to (intro­jek­tio) ja ulkois­ta­va eli sijoit­ta­va muo­to (pro­jek­tio). Nämä ovat dis­sosi­aa­tion eli lohkomisen eri­laisia tyyppe­jä. Han­kki­vaa muo­toa ohjaa tiedostam­a­ton fan­ta­sia: minä olen sinä, ja ulkois­tavaa muo­toa ohjaa: sinä olet minä. Jälkim­mäisessä muo­dos­sa minä ikään kuin kaap­paa itselleen toisen iden­ti­teetin. Edel­lisessä puolestaan minä sanoutuu irti osas­ta iden­ti­teet­tiään ja sijoit­taa sen toiseen ikään kuin väit­täen, että jokin osa hänen min­u­ut­taan kuu­luisikin toiselle. Nor­maalis­sa muo­dos­sa kyse on kehi­tyk­sel­li­sistä ja kasvu­un tähtäävistä pyrkimyk­sistä, jois­sa viestin piilota­juise­na pyrkimyk­senä on kor­ja­ta vau­ri­oitunut­ta sisäistä maail­maa. (Schul­man 2002.) Täl­löin psyyke-tajun­ta etsii mah­dol­lisuuk­sia psykol­o­giseen kasvu­un, oppimiseen ja kehit­tymiseen. Tämä toteu­tuu, kun muo­dos­tuu tietämistä ja tun­temista koske­va linkkiy­hteys aja­tus­toim­intaan intrap­syykkises­ti ja interp­syykkises­ti. Vas­taavasti kun aja­tus ei löy­dä ajat­teli­jaa, tarvi­taan sisäl­löit­tämistä eli ulkop­uolisen tahon apua. Jot­ta sisäl­löit­tämis­pros­es­si onnis­tuu, on ulkop­uolisen osa­puolen kyet­tävä samanaikaises­ti ymmärtämään, mikä seik­ka on estämässä yhtey­den muo­dos­tu­mista eli sitä logi­ikkaa, joka on johtanut jumi­u­tu­miseen. Syväl­lisem­pi tai todel­lisem­pi ymmärtämi­nen edel­lyt­tää toisen osa­puolen per­soon­al­liseen ajat­te­lu­ta­paan tutus­tu­mista sekä merkkien ja niihin sisäl­tyvien kohde- ja suhde­vi­it­tei­den jäljit­tämistä ja esi­in nos­tamista niin yksilö- kuin yhteisö­ta­sol­la. Vas­ta tämän jäl­keen voi kehit­tyä avoin poten­ti­aa­li­nen tila ja tran­si­tion­aalialue (Win­ni­cott 1951/1958; 1971, 3–6), jos­sa on mah­dol­lista trans­for­moi­da ja reflek­ti­ivisen työsken­te­lyn kaut­ta yhdessä jäsen­tää kon­flik­tisuh­teen dynami­ikkaa. Tuol­loin mah­dol­lis­tuu moni­u­lot­teisem­pi kokon­ais­ti­lanteen hah­mot­ta­mi­nen, joka uud­is­taa itseymmärrystä.

Ymmärtämisen ja yhteis­toimin­nan lähtöko­h­ta on yhteisen kie­len rak­en­t­a­mi­nen. Vas­ta sen jäl­keen tulee mah­dol­lisek­si rak­en­taa taitoa oppia koke­muk­ses­ta. Kon­flik­tin ratkaisu molem­pia osa­puo­lia tyy­dyt­täväl­lä taval­la edel­lyt­tää totu­udel­lisu­ut­ta. Totu­udel­lisu­us on kivu­lias pros­es­si, ja sik­si on ymmär­ret­tävää, että halu­amme väistää sen kohtaamista ja mielu­um­min selit­telemme ja etsimme syn­tipukin. Totu­udel­lisu­us on omi­naisu­us, jota ei voi saa­da ulkop­uolelta, eikä sitä voi­da manip­u­loi­da esimerkik­si muokkaa­mal­la his­to­ri­aa. Totu­udel­lisu­ut­ta ei myöskään voi luo­da sisäis­es­tä maail­mas­ta käsin yrit­tämäl­lä vale­hdel­la itselle. Totu­udel­lisu­us edel­lyt­tää rehellisyyt­tä, jos­sa tun­nuste­taan tietämisen ja ymmärtämisen rajal­lisu­us mut­ta joka edus­taa pyrkimys­tä vaikut­tavien osatek­i­jöi­den arvioin­ti­in ja tapah­tuneen tun­nus­tamiseen. Lisäk­si totu­udel­lisu­u­teen kuu­luu luo­dun arvion muut­tumi­nen uuden tiedon poh­jal­ta. Totu­udel­lisu­us edel­lyt­tää riit­tävän ter­vet­tä itse­tun­toa ja perus­lu­ot­ta­mus­ta sekä riit­tävää vapaut­ta ulkois­es­ta pain­os­tuk­ses­ta. (Kemp­pi Var­ti­ainen 2022, 329.)

Tässä yri­ty­ses­imerkissä oma rooli­ni oli toimia sil­lan­rak­en­ta­jana ja inte­groivan mie­len tuk­i­jana. Asiantun­ti­jana min­ut rin­nastet­ti­in johtoon eli edustin tuomit­si­jaa ja arvosteli­jaa. Min­u­un saat­toi kohdis­taa aggres­sio­ta, mut­ta samal­la min­ul­ta toiv­ot­ti­in ymmärtämys­tä. Vaik­ka olin toimies­sani yri­tyk­sessä saavut­tanut luot­ta­mus­ta, se täy­tyi kuitenkin kus­sakin haas­tat­telus­sa lunas­taa uudelleen. Haas­tat­teli­jan roolis­sa olin ensisi­jais­es­ti kuun­teli­ja ja kan­nat­teli­ja. Palauteti­laisu­udessa olin tulk­it­si­ja ja sen jälkeisessä yhteisessä työsken­te­ly- ja kehit­tämis­pros­es­sis­sa kanssaymmärtäjä.

Lopuk­si

Maail­makäsi­tys kuten poli­ti­ik­ka ja ide­olo­giat sisältävät polar­isaa­tion uhan eli ne vahvis­ta­vat bi-loogista ajat­telua, kos­ka niihin on sisään­raken­net­tuna vas­tako­h­tien kaut­ta rak­en­tu­va merk­i­tysjärjestys. Tämä vaikeut­taa vastapuolen näkökul­man ymmärtämistä ja siten myös kon­flik­tin sovit­telua. Ide­ologi­nen näke­mys tarkoit­taa sitou­tu­mista tietyn­laiseen maail­maku­vaan, jota pide­tään oikeana ja parem­pana. Ide­olo­gian ja poli­ti­ikan edustajat/johtajat tun­nista­vat tilaisu­u­den, mil­loin voi ”ajaa omaa asi­aa”, agi­toi­da tilan­net­ta ja herät­tää tun­tei­ta omis­sa joukois­sa. Yleen­sä nos­tet­tu asia ja heräte­tyt tun­teet liit­tyvät ihmisen perus­tarpeisi­in, kuten hoi­va- ja huolto­suhteisi­in, jot­ka kos­ket­ta­vat mie­len syviä rak­en­tei­ta ja näin ollen myös anni­hi­laa­tioahdis­tus­ta, mikä automaat­tis­es­ti laukaisee yksilössä enem­män ja vähem­män tietoisia henkilöko­htaisia affek­te­ja ja tun­nemuis­to­ja sekä puo­lus­ta/­pak­ene-reak­tion. Samal­la ihmisessä ole­va sosi­aa­li­nen vais­to herk­istyy ja ohjaa samankaltaisen iden­ti­teetin omaavien joukkoon, konkreet­tis­es­ti ja/tai mieliku­vis­sa, kos­ka parves­sa on tur­val­lisem­pi olla. Täl­lä ryh­mämie­len ja psyyke-tajun­nan tasol­la fak­tat eivät vaiku­ta käsi­tyk­sen muo­dos­tuk­seen, ja jär­ki on ikään kuin immuu­ni tosiasioille.

Iden­ti­teet­tipuheel­la auk­tori­teetit kuten politiikan/ideologian edus­ta­jat korosta­vat omille ja vastapuolelle joukkon­sa val­taa pyrkimyk­senä kan­nus­taa omia ja luo­da pelkoa. Pelon avul­la myös vahvis­te­taan omaa ase­maa. Vas­taaval­la taval­la koroste­taan eri­laisu­ut­ta, kos­ka eri­laisu­us luo epä­var­muut­ta sekä uhkaa ja syn­nyt­tää epälu­u­loisu­ut­ta. Iden­ti­teet­tipuheessa ihmi­sistä puhutaan ensisi­jais­es­ti ryh­män­sä edus­ta­ji­na kuten me/te, jol­loin kenenkään ei ryh­mä­dy­nami­ikan mukaises­ti tarvitse muun muas­sa kokea syyl­lisyyt­tä; edus­tuk­sel­lisu­us luo kil­ven, jon­ka takaa on lupa ”ampua” vastapuol­ta. Iden­ti­teet­tipuheessa vastapuol­ta ei nähdä itsen kaltaise­na, vaan jonkin­laise­na vale­hteli­jana, riistäjänä, rois­tona, vihol­lise­na tai muu­ta sel­l­aista, mikä oikeut­taa viha­puheen. Kun tilanne polar­isoituu, ihmisessä vahvis­tuu peru­sori­en­taa­tio, johon kuu­luu ris­tiri­itaisu­u­den kart­ta­mi­nen ja var­muu­den etsimi­nen epä­var­muu­den sijaan. Täl­löin havait­semme sel­l­aista, mikä tukee näke­myk­siämme, ja sivu­u­tamme sel­l­aiset asi­at ja fak­tat, jot­ka niitä hor­jut­taisi­vat. Tämä kaik­ki vahvis­taa mus­tavalkoista tapaa tarkastel­la todel­lisu­ut­ta ollen hedelmälli­nen maaperä kon­flik­teille. Tuol­loin sodan kaltainen tila syn­tyy kuin itses­tään, kos­ka mieli on altis taan­tu­maan ja keikah­ta­maan PS-posi­tioon. Rauhan rak­en­t­a­mi­nen ja sovin­non ylläpitämi­nen vaatii tietoista, jatku­vaa pon­nis­telua, jot­ta pystyt­täisi­in säi­lyt­tämään ris­tiri­ito­ja ja eri­laisu­ut­ta kestävä ja sisäl­lyt­tävä D‑position mukainen keskustelukult­tuuri ja vas­tavuoroinen yhteys. Täl­löin myös ajat­telu nou­dat­taa bi-modaal­ista raken­net­ta, jol­loin kyky tarkastel­la tilan­net­ta ikään kuin helikopteriper­spek­ti­ivistä mah­dol­lis­tuu. Sieltä käsin yhteis­toimin­nal­liselle ratkaisulle on suurem­mat edel­ly­tyk­set. Iden­ti­teet­tipoli­ti­ikan ja pop­ulis­tisen ide­olo­gian polar­isaa­tio­ta lisäävän vaiku­tuk­sen vähen­tämisen kannal­ta ehkä keskeisin keino on lisätä ymmär­rystä yksilön ja ryh­män ajat­telun lainalaisuuk­sista. Kyky käsitel­lä yksilö‑, ryh­mä- ja yhteiskun­tata­son ongelmia raken­netaan yksilö­ta­sol­la. Täl­löin olen­naista ovat lapsen varhaiset vuodet ja se kult­tuuri­nen normis­to ja ihmisku­va, jon­ka hän sisäistää, sekä se, mil­laiset itsen­sääte­ly­taidot lap­si ja nuori kas­vaes­saan omaksuu.

Viit­teet

¹Polar­isoi­tu­misen ajan­henkeä ilmen­tää se, kun kesäl­lä 2025 New Yorkissa Brook­lynin julki­nen kir­jas­to ilmoit­ti, että se sen­suroi Haisulin eli siirtää pois tämän kuvan kir­jas­ton las­ten osas­tol­la esil­lä olev­as­ta Tove Jans­son ‑näyt­telystä. Toven Haisuli on kyl­lä pikimus­ta, peikko­mainen otus, mut­ta ei mitenkään edus­ta stereo­ty­p­i­oi­ta tum­mas­ta ja epälu­otet­tavas­ta tai väki­val­tais­es­ta ja rikol­lis­es­ta vas­tako­htana valkoiselle ja luotet­tavalle tai vaarat­toma­lle ja viat­toma­lle hah­molle. Haisulin sen­suroin­ti ilmen­tää tele­ol­o­gista ja mus­tavalkoista ajattelua.

²Polar­isaa­tio­ta voidaan luokitel­la eri­laisi­in muo­toi­hin ja näin tutkia eri näkökul­mista: kuten (i) poli­ti­ikas­ta nou­se­vana dynaamise­na tek­i­jänä eli poli­it­tis­es­ta näkökul­mas­ta, (ii) affek­tien kuten yksilö‑, yhteisö- ja kansakun­tien dynami­ikan näkökul­mas­ta, (iii) ekon­o­mis­ten tek­i­jöi­den ja yhteiskun­tat­alouden näkökul­mista, (iv) maanti­eteen näkökul­mas­ta, (v) kult­tuurin ja kult­tuurin rak­en­tei­den näkökul­mas­ta sekä (vi) tiedo­tusvä­linei­den vaiku­tusten näkökul­mas­ta. Kat­so lisää Kish Bar-On ym. (2024). Kyseisen luokit­telun poh­jal­ta artikke­li­ni kuu­luu affek­ti­ivisen polar­isaa­tion vaiku­tusten tutkimuskenttään.

³Situ­aa­tio, sit­u­a­tion­aal­isu­us on Rauha­lan luo­ma käsite. Sen ymmär­retään sisältävän kaiken, mihin ihmi­nen on suh­teessa. Situ­aa­tio ei ole samaa kuin fyysi­nen ympäristö, vaan se tarkoit­taa parem­minkin elämän­ti­lan­net­ta. Samal­la sit­u­a­tion­aal­isu­us on ikään kuin peli- ja toim­intati­la, jos­sa ihmisen kokon­aisu­us kehkey­tyy kehol­lisu­u­den ja tajun­nal­lisu­u­den suh­teutues­sa vas­tavuorois­es­ti siihen. Lisäk­si tästä kokon­aisu­ud­es­ta kehkey­tyy per­soona, joka toimin­nal­laan syn­nyt­tää kult­tuuria, sisäistää ja tulee osak­si sitä sekä ilmen­tää hyvin- ja pahoin­voin­nis­saan sen antia. Kat­so lisää Rauha­la (2005, 39–42).

⁴Kon­tek­sti vaikut­taa ilmauk­sen tai tek­stin saa­maan merkitykseen.

⁵Rak­en­teen syn­onyymejä ovat sys­tee­mi, puit­teet ja kokoonpano.

⁶Kat­so lisää esim. Tietoisu­u­den ruumi­il­lisu­us (Lehto­nen 2011).

⁷Reflek­ti­ivisyy­del­lä tarkoite­taan omien ja tois­t­en sisäis­ten tilo­jen havain­noin­tia ja tun­nistamista sekä ilmaisua ja suh­tau­tu­mista vuorovaikutuksessa.

⁸Reflek­si­ivisyy­del­lä tarkoite­taan avoin­ta vuorovaiku­tus­ta ympäristön ja elämän­pi­irin kanssa, jos­sa osa­puo­let vaikut­ta­vat toinen toiseen­sa ja muun­ta­vat toisi­aan. Esimerkik­si suut­tumus­ketjun ymmärtämi­nen kas­vat­taa itse­tun­te­mus­ta, ja samal­la kehit­tyy taito ohja­ta aggres­sio­ta, jol­loin myös kehit­tyy reflek­si­ivi­nen suhde.

⁹Tästä lisää ja syväl­lisem­min artikke­lis­sani Kemp­pi-Var­ti­ainen (2024).

¹⁰Medin­skin his­to­ri­alu­en­to on verkkolu­en­to, joka julka­isti­in Youtubessa 25.4.2024.

¹¹Perususko­mus- tai peru­so­let­ta­musti­la edus­taa ryh­män pro­to­men­taal­is­ta­soista ja samal­la psyyke-tajun­nan implisi­it­tisen suh­teessaolon varhaisia muo­to­ja. Täl­löin ryh­mämieli toimii ikään kuin tiet­ty olet­ta­mus olisi tosi ja ikään kuin tietyt käyt­täy­tymis­mall­it oli­si­vat ryh­män säi­lymisen kannal­ta vält­tämät­tömiä. Asenne ”pakko tehdä näin, muuten ei tule mitään” on tälle usko­musti­lalle tyyp­il­listä. ”Perus” viit­taa siis ryh­män säi­lymis­mo­ti­vaa­tioon, ja usko­mus tuo esille, että käsi­tyk­set eivät perus­tu fak­toi­hin vaan ovat seu­raus­ta ryh­män kollek­ti­ivi­sista sijoituk­sista eli pro­jek­tioista. Kat­so lisää Bion (1961).

¹²Viit­taan tässä Venäjän keis­arikun­nan hallintoon ja Neu­vos­toli­iton aikana esimerkik­si Stal­in­in valtakauteen.

¹³Ver­taa sokraat­tiseen metodi­in ja hermeneut­tiseen sään­töön. Kat­so Han­kamä­ki (2003,162) ja Gadamer (1986‒1987/2004, 29).

¹⁴Emer­genssis­sä on kyse kom­plek­sisen kehi­tyk­sen hyp­päyk­seno­mais­es­ta rak­en­teis­tu­mis­es­ta ja jäsen­tymis­es­tä sekä muodon­muu­tok­ses­ta uudelle tasolle. Kehit­tyvässä jär­jestelmässä tämä tarkoit­taa verkot­tumista alhaal­ta ylöspäin. Olen­naista on se, että ylem­pi kehi­tys­ta­so ja sen mukainen osajär­jestelmä edel­lyt­tää alem­mat kehi­tys­ta­sot ja niiden mukaiset osajärjestelmät.

¹⁵Kyseinen esimerk­ki on ilmestynyt teok­ses­sa Näre (1999, 270–295), mut­ta eri­laisin painotuksin.

¹⁶Valenssi on Bion­in luo­ma käsite, joka viit­taa yksilön syn­nyn­näiseen taipumuk­seen liit­tyä peru­so­let­ta­mus­ta­sol­la toimi­vas­sa ryh­mässä val­it­se­vi­in jän­nit­teisi­in ja ris­ti­paineisi­in, joi­ta ovat kaaos ja kuri­nalaisu­us, päämääräti­etoisu­us ja välin­pitämät­tömyys, konkreet­tisu­us ja intellek­tu­aal­isu­us, reali­teet­tien mieltämi­nen ja kieltämi­nen, luovu­us ja taan­tu­mi­nen sekä yksilöl­lisyys ja yhteisöl­lisyys. (Bion 1961, 175.)

¹⁷Ryh­mäimun taustal­la on yhteisölli­nen sijoit­ta­va samais­tus, ja sen val­las­sa yksilö toimii toisin kuin yksin ollessaan. Artikke­lis­sani ”Ylisukupolviset trau­mat ja nar­sisti­nen olem­i­nen” (Kemp­pi Var­ti­ainen 2022, 324‒325) olen tarkem­min kuvan­nut ryh­mä­men­tal­i­teet­tia ja ryhmäimua.

Kir­jal­lisu­us

Bion, Wil­fred (1961). Expe­ri­ences in groups and oth­er papers. Lon­too & New York: Routledge.

Bion, Wil­fred (1962/1993). A the­o­ry of think­ing. Teok­ses­sa Sec­ond thoughts. Select­ed papers on psy­cho-analy­sis, 110–119. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred (1967/1993). Sec­ond thoughts. Select­ed papers on psy­cho-analy­sis. Lon­too: Karnac.

Cac­cia­tore, Raisa (2009). Kap­inakir­ja: Aggres­siokas­vat­ta­ja käsikir­ja – koul­u­lais­es­ta aikuisek­si. Toim. Vuokko Hurme ja Mai­ja Lehtikan­gas. Helsin­ki: Väestöliitto.

Gadamer, Hans-George (1986‒1987/2004). Hermeneu­ti­ik­ka. Ymmärtämi­nen tieteis­sä ja filosofi­as­sa. Valikoin­ut ja suo­men­tanut Ismo Nikan­der. Tam­pere: Vastapaino.

Grin­berg, Leon; Sor, Dario & Tabak de Bianche­di, Elis­a­beth (1977). Intro­duc­tion to the work of Bion. New York: Jason Aronson.

Hakala, Pekka (2024, 27. huhtiku­u­ta). Putinin avus­ta­ja niput­ti Suomen, Puolan ja Ukrainan ”venäläisik­si alueik­si”. Helsin­gin Sanomat.

Han­kamä­ki, Juha (2003). Dialogi­nen filosofia. Teo­ria, meto­di, poli­ti­ik­ka. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Hyr­ck, Mat­ti (1995). Mie­len kuvat Jumalas­ta. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Iko­nen, Pent­ti & Rechardt, Eero (1994). Thanatos, häpeä ja mui­ta tutkielmia. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Kemp­pi Var­ti­ainen, Eija (2022). Ylisukupolviset trau­mat ja nar­sisti­nen olem­i­nen. Psykoter­apia, 41(4), 315–331.

Kemp­pi Var­ti­ainen, Eija (2024). Min­u­u­den tarkastelua psyko­ana­lyyt­tis­es­tä ja sys­teemi­dy­naamis­es­ta näkökul­mas­ta. Psykoter­apia, 43(1), 19–39.

Kish Bar-On, Kati; Dimant, Eugen; Lelkes, Yph­tach & Rand, G. David (2024). Unrav­el­ing polar­iza­tion: Insight into indi­vid­ual and col­lec­tive dynam­ic. Pnas Nexus, 3(10), 426‒432.

Klein, Melanie (1935/1988). A con­tri­bu­tion to the psy­cho­gen­e­sis of man­ic-depres­sive states. Teok­ses­sa Love, guilt and repa­ra­tion and oth­er works 1921–1945, 262–289. New York: Ran­dom House.

Klein, Melanie (1940/1988). Mourn­ing and its rela­tion to man­ic-depres­sive states. Teok­ses­sa Love, guilt and repa­ra­tion and oth­er works 1921–1945, 344–369. New York: Ran­dom House.

Klein, Melanie (1946/1997). Notes on some schizoid mech­a­nism. Teok­ses­sa Envy and grat­i­tude and oth­er works 1946–1963, 1–24. New York: Ran­dom House.

Klein, Melanie (1957/1997). Envy and grat­i­tude. Teok­ses­sa Envy and grat­i­tude and oth­er works 1946–1963, 176–235. New York: Ran­dom House.

Lehto­nen, Johannes (2011). Tietoisu­u­den ruumi­il­lisu­us. Mieli, aiv­ot ja ole­mas­saolon tunne. Helsin­ki: Duodecim.

Leiman, Mikael (2023). Semi­oot­ti­nen objek­tisuhde­teo­ria kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an teo­ri­ana. Psykoter­apia, 42(2), 88–104.

Mat­te-Blan­co, Igna­cio (1975). The uncon­scious as infi­nite set. An essay in bi-log­ic. II pain­os. Lon­too: Duckworth.

Mat­te-Blan­co, Igna­cio (1988). Think­ing, feel­ing and being. Clin­i­cal reflec­tion on the fun­da­men­tal antin­o­my of human beings and world. Toim. David Tuck­ett. Lon­too & New York: Routledge.

Näre, Sari (toim.) (1999). Tun­tei­den sosi­olo­giaa II. Helsin­ki: SKS.

Rauha­la, Lau­ri (2005). Ihmi­nen kult­tuuris­sa – kult­tuuri ihmisessä. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Schul­man, Gus­tav (2002). Nar­sis­tis­es­ti vaikea poti­las. Teok­ses­sa Lindqvist, Mar­ja; Kosken­perä, Tar­ja; Mero­nen, Petri; Välk­ki, Tuo­mo (toim.), Näkemis­es­tä näkemiseen: Pirkko Sil­ta­lan juh­lakir­ja. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Siirala, Mart­ti (1983). From trans­fer to trans­fer­ence. Toim. Oiva Keto­nen. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Sil­ta­la, Pirkko (2016). Taakkasi­ir­tymä. Trau­man siir­to yli sukupolvien. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Syming­ton, Joan & Syming­ton, Neville (1996). The clin­i­cal think­ing of Wil­fred Bion. Lon­too & New York: Routledge.

Tuhkasaari, Pirkko (2013). Ylisukupolvi­su­us: inte­graa­tio­pros­es­si psyko­ana­lyyt­tises­sa psykoter­api­as­sa. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Win­ni­cott, Don­ald (1951/1958). Tran­si­tion­al objects and tran­si­tion­al phe­nom­e­na. Teok­ses­sa Col­lect­ed papers, 229–242. New York: Basic Books.

Win­ni­cott, Don­ald (1971). Play­ing and real­i­ty. Lon­too: Tavistock.