Tommi Sarlin: ”Mä en yhtään tiedä, mitä mun kannattais tehä”. Merkityksen muutokset väkivallan kokijan toimijuudessa – siirtymiä objektipositiosta subjektipositioon

Tutkin artikke­lis­sani, kuin­ka Mies­sak­it ry:n Väki­val­taa Koke­neet Miehet ‑palvelu­un (VKM) hakeu­tunut, parisuh­teessaan henkistä väki­val­taa kokenut mies työstää omaa toim­i­ju­ut­taan lyhyessä, psykoter­api­an menetelmiä hyö­dyn­tävässä työsken­telyssä. Artikke­li poh­jau­tuu inte­grati­ivisen psykoter­api­ak­oulu­tuk­seni opin­näyt­teeseen. Teen havain­to­ja siitä, mitkä puhu­misen tavat ja psykoter­api­atekni­ikat tuki­vat asi­akkaan itse­havain­noin­tia kymme­nen käyn­tik­er­ran aikana. Tarkaste­len toim­i­ju­u­den muu­tok­sia Mikael Leimanin kuvaamien sub­jek­ti­po­si­tion, havait­si­japo­si­tion ja objek­ti­po­si­tion käsit­tei­den avul­la. Hyö­dyn­nän ter­api­akeskustelu­jen tarkastelemises­sa diskurssi­ana­lyyt­tista 10DT-ana­lyysi­työkalua, jol­la kar­toite­taan niitä diskur­si­ivisia keino­ja, joil­la asi­akas kuvaa ja työstää tilan­net­taan. Asi­akas oli VKM-palvelu­un hakeutues­saan monin tavoin objek­ti­po­si­tios­sa. Havait­si­japo­si­tion avautues­sa asi­akkaan toim­i­ju­us vahvis­tui, ja hän siir­tyi enem­män sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa tun­teisi­in­sa, taus­taansa ja kon­trol­lintarpeeseen­sa. Asi­akas eteni käyt­täy­tymiskokeilui­hin, jois­sa hän har­joit­teli uut­ta suh­teessa olemisen tapaa.

Asi­asanat: inte­grati­ivi­nen psykoter­apia, diskurssi­ana­lyysi, toim­i­ju­us, väki­val­ta, parisuhde­väki­val­ta, psykoterapiatekniikat

Johdan­to

Maail­man ter­veysjär­jestö WHO määrit­telee väki­val­lan ole­van fyy­sisen voiman tai val­lan tahal­lista käyt­töä tai sil­lä uhkaamista, joka kohdis­tuu ihmiseen itseen­sä, toiseen ihmiseen tai ihmis­ryh­mään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin toden­näköis­es­ti johtaa kuole­maan, fyy­sisen tai psyykkisen vam­man syn­tymiseen, kehi­tyk­sen häiriy­tymiseen tai perus­tarpei­den tyy­dyt­tymät­tä jäämiseen (Krug ym. 2003).

Parisuh­teessa koet­tu väki­val­ta hor­jut­taa usein vakavasti kok­i­jan käsi­tys­tä omista toim­intamah­dol­lisuuk­sista. Eri­tyis­es­ti henk­i­nen väki­val­ta on näyt­täy­tynyt Väki­val­taa Koke­neet Miehet(VKM) ‑palvelu­un hakeu­tunei­den asi­akkaiden ker­to­muk­sis­sa salakavalan haavoit­ta­vana. Miehet ovat saat­ta­neet ajatel­la, että naista usein fyy­sis­es­ti vahvem­pana hei­dän tulee vain kestää kump­panin­sa har­joit­ta­ma väki­val­ta. Kuitenkin asi­akkaat ker­to­vat tois­tu­vasti, kuin­ka he ovat hil­jalleen koke­neet ole­vansa pakotet­tu­ja luop­umaan omista tarpeis­taan tai uhrautu­maan per­heen vuok­si ryhtyen myötäilemään kump­pa­ni­aan. Tun­tu omas­ta toim­i­ju­ud­es­ta on heiken­tynyt, ja tilalle ovat astuneet neu­vot­to­muus, voimat­to­muus ja pelko. Oma toim­i­ju­us on alka­nut näyt­täy­tyä mon­elle jopa mahdottomana.

Havain­toni väki­val­lan vaiku­tuk­sista poh­jau­tu­vat työhöni vas­taa­vana väki­val­tatyön­tek­i­jänä Mies­sak­it ry:n Väki­val­taa Koke­neet Miehet ‑toim­inta­muo­dos­sa. Palvelu­un on eri­tyis­es­ti hakeu­tunut parisuh­teessaan henkisen, mut­ta myös fyy­sisen, taloudel­lisen ja sek­suaalisen väki­val­lan kohteek­si joutunei­ta miehiä. Toim­inta­muo­dos­sa on mah­dol­lista käsitel­lä yksilökäyn­neil­lä miehen väki­val­takoke­mus­ta mak­simis­saan kymme­nen ker­taa. Tämän jäl­keen miehen on mah­dol­lista hakeu­tua Mies­sakkien kymme­nen ker­ran ohjat­tuun ver­tais­ryh­mään tai jonkin muun aut­tamisen piiriin.

Tässä artikke­lis­sa tarkaste­len, mil­laisia muu­tok­sia parisuh­teessaan henkistä väki­val­taa koke­neen miehen toim­i­ju­udessa tapah­tuu lyhyen työsken­te­lyn aikana. Havain­noin, kuin­ka voin työn­tek­i­jänä tukea asi­akas­ta tässä pon­nis­telus­sa. Tutkimu­saineis­to­nani käytän omia asiakasnauhoitteitani.

Kuvaan kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen psykoter­api­an käsit­tein asi­akkaas­sa tapah­tu­vaa muu­tos­ta. Näitä muu­tos­ta kuvaavia käsit­teitä ovat subjekti‑, objek­ti- ja havait­si­japo­si­tio sekä toim­i­ju­us ja eril­lisyys. Artikke­lis­sa tarkaste­len ter­api­aan hakeu­tuneen asi­akkaan kuvaus­ta omas­ta neu­vot­to­muud­estaan eli objek­ti­po­si­tios­ta suh­teessa koet­tuun väki­val­taan ja sen seu­rauk­si­in. Mil­laisia muu­tok­sia asi­akkaan puheessa voi havai­ta, kun hänen uhri­po­si­tion­sa alkaa muut­tua havait­si­japo­si­tion vahvistues­sa sub­jek­ti­po­si­tion suuntaan?

Ter­apeut­ti­na pohdin, miten voin tukea asi­akkaas­sa vir­iävää havait­si­japo­si­tio­ta. Joudun kipuile­maan sen kanssa, etten kok­i­jan itse­havain­noin­tia ja toim­i­ju­ut­ta tukies­sani tulisi samal­la esimerkik­si syyl­listäneek­si hän­tä väki­val­taiseen suh­teeseen jäämisestä.

Sub­jek­ti­po­si­tio, havait­si­japo­si­tio ja objektipositio

Mikael Leiman on kehit­tänyt meta­mallia psykoter­api­an perus­pros­es­seista. Siinä fokuk­ses­sa on jonkin yksit­täisen ongel­mallisen koke­muk­sen, tun­teen tai käyt­täy­tymisen muokkau­tu­mi­nen siten, että asi­akas siir­tyy sen suh­teen avut­to­muu­den tilas­ta (objek­ti­po­si­tio) toim­i­ju­u­teen (sub­jek­ti­po­si­tio). Mallis­sa on vaikut­tei­ta Stilesin assim­i­laa­tioma­llista (Valko­nen 2018a).

Leimanin mallin poh­jarak­en­teena on asi­akkaan ja ter­apeutin välil­lä val­lit­se­va kan­nat­tel­e­va yhteys. Toinen keskeinen rakenne on asi­akkaan tukem­i­nen ongel­mallise­na koke­mansa alueen mah­dol­lisim­man rikkaaseen ilmaisu­un, jon­ka avul­la tuote­taan työstet­tävää mate­ri­aalia. Kol­man­te­na osana pros­es­sis­sa on asi­akkaan itse­havain­noin­nin syven­tämi­nen ja laa­jen­t­a­mi­nen suh­teessa alkuon­gel­maan. Neljäs vai­he mallis­sa on uusien toim­intat­apo­jen kokeilu suh­teessa alkuon­gel­maan. Jos ulkoisia olo­suhtei­ta ei ole mah­dol­lista muut­taa, tehtäväk­si tulee uuden­laisen suh­teen muo­dost­a­mi­nen alkuon­gel­maan (Valko­nen 2018a).

Kaik­ki psykoter­api­at tähtäävät sel­l­aiseen itse­havain­noin­ti­in, joka sal­lii uuden­laisen suh­teen muo­dos­tu­misen ongel­maan. Har­ri Valkosen mukaan itse­havain­noin­nin keskeisyyt­tä psykoter­a­pi­ois­sa kuvaa siihen viit­taavien ter­mien paljous: englan­nin kielessä näitä ovat self-obser­va­tion, self-reflec­tion, intro­spec­tion, free asso­ci­a­tion, observ­ing ego, metacog­ni­tion, men­tal­iza­tion, mind­ful­ness, self-reflex­iv­i­ty, self-con­scious­ness, self-aware­ness, psy­cho­log­i­cal mind­ed­ness, affect con­scious­ness ja insight (Valko­nen 2018b).

Leiman käyt­tää ter­miä itse­havain­noin­ti, jon­ka avul­la asi­akas saavut­taa havait­si­japo­si­tion suh­teessa ongel­maansa. Leimanin mukaan asi­akas on ter­api­aan tul­lessa objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa ongel­maansa. Täl­löin ongel­ma säätelee elämää ja pakot­taa suo­jau­tu­maan. Jumi­u­tuneet asetel­mat tuot­ta­vat toiv­ot­to­muu­den tun­net­ta. Uuden näkökul­man löytämi­nen puolestaan vapaut­taa asi­akkaan huo­maa­maan uuden­laisia mah­dol­lisuuk­sia vaikut­taa asioi­hin. Jot­ta asi­akas pää­sisi vapau­tu­maan ongel­mansa val­las­ta, hänen on saavutet­ta­va uuden­lainen näkökul­ma ja toimin­nalli­nen lähestymistapa.

Tämän saavut­ta­mi­nen edel­lyt­tää kuitenkin aikaisem­mas­ta poikkea­van, ikään kuin ulkop­uolisen mut­ta samal­la empaat­tisen havain­noimisen paikan löytämistä. Usein tämä ei onnis­tu ilman että toinen ihmi­nen mallintaa rauhal­lisen hyväksyvää tarkaste­lu­ta­paa ja että sitä har­joitel­laan yhdessä. Itse­havain­noin­nin kehit­tymisen avul­la asi­akas pääsee sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa ongel­maansa, eli hänen toim­i­juuten­sa sen suh­teen vahvis­tuu. Polku objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon kul­kee asi­akkaan lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä (Leiman 2014). Täl­lä tarkoite­taan asi­akkaan sel­l­aisia kykyjä ja toim­intamah­dol­lisuuk­sia, joi­ta hän ei saa käyt­töön­sä yksin, mut­ta joi­hin hän yltää saadessaan apua (Kan­ni­nen 2015).

Havain­noi­va posi­tio ‑käsit­teel­lä Leiman korostaa itse­havain­noin­tia toim­intana, joka on aina suh­teessa kohteisi­in­sa, kuten omi­in kehon­tun­te­muk­si­in, tun­teisi­in, havait­semis- ja tulk­in­tat­apoi­hin tai tapoi­hin arvioi­da omaa toim­intaa. Leimanin mukaan tyyp­illi­nen ongel­ma on liialli­nen arvioi­va tai itsekri­it­ti­nen asenne, jon­ka kaut­ta asi­akas havain­noi toim­intaansa ja koke­muk­si­aan. Ter­apeutin tehtävänä on aut­taa asi­akas­ta muo­dosta­maan toinen, neu­traalimpi tai hyvän­tah­toisem­pi ”paik­ka”, jos­ta asi­akas voi havain­noi­da kri­it­tistä ja tuomit­se­vaa suh­tau­tu­mis­taan. Näin asetel­ma asi­akkaan ja ongel­man välil­lä voi keikah­taa niin, että ongel­mas­ta tuleekin ikään kuin kohde ja asi­akkaas­ta havain­noi­va sub­jek­ti. Tämä avaa tien uuden­lais­ten käytän­nön ratkaisu­jen etsimiseen toisen­laisen suh­tau­tu­misen tai toimin­nan muo­dos­sa. Leiman korostaa, että itse­havain­noin­ti ei ole tarkkailemista eikä arvioimista. Se on kos­ke­tuk­sen saamista ja osal­lisu­ut­ta omaan itseen (Kan­ni­nen 2015; Leiman 2014).

Toim­i­ju­u­den käsite

Toim­i­ju­u­den käsite on laa­jas­sa käytössä ihmisti­eteis­sä. Psyko­ana­lyytikko Jean Knox (2011) sum­maa toim­i­ju­u­den määritelmiä tode­ten, että toim­i­ju­us merk­it­see mah­dol­lisu­ut­ta vaikut­taa sekä fyy­siseen että rela­tion­aaliseen ympäristöön. Ollessamme toim­i­joi­ta toimen­piteil­lämme on vaiku­tus­ta, ja ne saa­vat vas­takaikua meitä ympäröiviltä ihmisiltä.

Koti­mai­sista psykoter­api­an tutk­i­joista muun muas­sa Jarl Wahlström ja Min­na-Leena Seilo­nen ovat määritelleet toim­i­ju­ut­ta. Hei­dän mukaansa toim­i­ju­us on voimaa tehdä tai voimaa, joka saa aikaan vaiku­tuk­sia. Tämä edel­lyt­tää tek­i­jältä akti­ivi­su­ut­ta ja itsenäisyyt­tä (Wahlström & Seilo­nen 2016).

Edelleen Hei­di Toivo­nen, Jarl Wahlström ja Kat­ja Kur­ri (2019) sum­maa­vat tutkimuskir­jal­lisu­ud­es­ta toim­i­ju­u­den eri aspek­te­ja, joi­ta ovat eril­lisyy­den tunne, tietoinen vaikut­ta­mi­nen, henk­i­nen omis­ta­ju­us, reflek­ti­ivisyys, johdon­mukainen ker­ronta ja intersubjektiivisuus.

Eril­lisyy­den tunne on käsite, joka kuvaa henkilön käsi­tys­tä omas­ta eril­lisyy­destään suh­teessa ympäristöön­sä. Tämä on edel­ly­tys sille, että henkilö voi olla yhtey­dessä toisi­in ihmisi­in ja asioi­hin. Eril­lisyy­den kaut­ta henkilö saa koke­muk­sen omas­ta toim­i­ju­ud­estaan. Tietoinen vaikut­ta­mi­nen on voimaa tehdä tai saa­da aikaan vaiku­tuk­sia. Näitä seu­raa muun muas­sa kyky tehdä eroa sen välille, ovatko vaiku­tuk­set omien toimien seu­rauk­sia vai seu­raus­ta ulkois­t­en olo­suhtei­den vaiku­tuk­ses­ta. Henk­i­nen omis­ta­ju­us syn­tyy, kun henkilö pystyy näkemään oman mie­len­sä autonomise­na ja eril­lisenä muiden mielistä. Täl­löin henkilö hah­mot­taa omia psykol­o­gisia koke­muk­si­aan men­taal­isi­na tapah­tu­mi­na. Näin hän ymmärtää oman mah­dol­lisuuten­sa luo­da omia ajatuk­sia, tun­tei­ta, toimia ja koke­muk­sia, jol­loin ne eivät seli­ty ulkoisil­la tek­i­jöil­lä. (Toivo­nen ym. 2019.)

Reflek­ti­ivisyys edel­lyt­tää tiet­tyä etäisyyt­tä ja mah­dol­lisu­ut­ta kri­it­tiseen itsearvioin­ti­in tai itsen arvioin­ti­in tois­t­en näkökul­mas­ta. Johdon­mukainen ker­ronta antaa henkilöstä jatku­vu­u­den vaikutel­man. Tämä on edel­ly­tys sille, että henkilöl­lä voi olla myös aja­tus siitä, että hänel­lä on mah­dol­lisu­us vaikut­taa omi­in olo­suhteisi­in­sa itse. Tämä johdon­mukaisu­us vaikut­taa myös siihen, että henkilö kokee elämässään tarkoituk­sel­lisu­ut­ta ja mielekkyyt­tä. Inter­sub­jek­ti­ivi­su­us merk­it­see henkilön kykyä sosi­aaliseen vuorovaiku­tuk­seen. Psykoter­api­as­sa tämä merk­it­see sitä, että asi­akas kyke­nee sisäl­lyt­tämään ter­apeutin omaan reflek­ti­iviseen itseym­mär­ryk­seen­sä. Samal­la asi­akas säi­lyt­tää tietoisuuten­sa ter­apeutin omas­ta, eril­lis­es­tä toim­i­ju­ud­es­ta. (Toivo­nen ym. 2019.)

Toim­i­ju­u­den ongelmat

Toim­i­ju­u­den ongel­mat näkyvät psykoter­api­aan hakeu­tu­van asi­akkaan elämässä monin tavoin. Toim­i­ju­u­den menet­tämistä pide­tään yht­enä tärkeim­mistä syistä, jon­ka vuok­si asi­akkaat hakeu­tu­vat ter­api­aan. Toim­i­ju­u­den saavut­ta­mi­nen on edel­ly­tys sille, että ter­apeut­ti­nen muu­tos on asi­akkaalle mah­dolli­nen (Wahlström & Seilo­nen 2016).

Toim­i­ju­u­den heikkous voi olla esimerkik­si avut­to­muu­den koke­mus­ta, kyvyt­tömyyt­tä sietää avut­to­muut­ta, hallinnan menet­tämisen koke­mus­ta, toisen tah­toon mukau­tu­mista, pyrkimys­tä kon­trol­loi­da mui­ta, yli­vas­tu­ullisu­ut­ta, vai­h­toe­hdot­to­muut­ta tai uhri­po­si­tioon jäämistä. Se on koke­mus siitä, ettei pysty tekemään jotain, mitä halu­aisi tehdä, tai ettei pysty lopet­ta­maan tekemästä jotain, mitä ei halu­aisi tehdä. Toim­i­ju­u­den tukem­i­nen onkin yksi tärkeim­mistä ter­api­an tavoit­teista. Sen vahvis­t­a­mi­nen mah­dol­lis­taa asi­akkaalle ulospääsyn tois­tu­van toimin­nan kehästä ja aut­taa selkiyt­tämään omia toim­intamah­dol­lisuuk­sia tule­vaisu­udessa. (Valko­nen 2018a.)

Leimanin mukaan toim­i­ju­u­den kehit­tymi­nen edel­lyt­tää itse­havain­noin­tia, mikä johtaa asi­akkaan lisään­tyneeseen tietoisu­u­teen omien ongelmien­sa luon­teesta ja avaa sen myötä mah­dol­lisu­u­den löytää niihin uuden­lainen suhde. Toim­i­ju­us ei siis ole ihmisen kyky tai omi­naisu­us, vaan kohteelli­nen ilmiö, jon­ka laat­ua voidaan arvioi­da vain suh­teessa toimin­nan kul­loiseenkin kohteeseen. Toim­i­ju­u­den puute näkyy avut­to­muute­na suh­teessa johonkin ongel­mallisek­si koet­tuun toimin­nan kohteeseen. Näin toim­inta ja toimin­nan kohde aset­tuvat vas­tavuoroiseen suh­teeseen toisi­in­sa näh­den. Tämä aja­tus vas­tavuorois­es­ta asetel­mas­ta on kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen ter­api­an yksi keskeinen tukip­i­lari. (Leiman 2008; Tikka­nen 2015.)

Toim­i­ju­u­den käsite kuvaa asi­akkaan oman koke­muk­sen omis­tamista ja itselähtöisyy­den tun­nistamista. Se on kykyä säädel­lä omaa koke­mus­ta ja nähdä vai­h­toe­htoisu­ut­ta ajat­telus­sa ja toimin­nas­sa. Toim­i­jal­la on valin­nan vapaus. Toim­i­ju­u­den vahvis­tamisen kannal­ta on oleel­lista, että asi­akas tulee tietoisek­si siitä, kuin­ka hänen oma sisäi­nen pros­essin­sa luo ja ylläpitää han­kalia tun­tei­ta. Asi­akas voi myös estää ja keskeyt­tää omien pri­maarien tun­tei­den­sa vir­iämistä ja samal­la estää itseään näin tun­nista­mas­ta omia tarpeitaan ja tavoit­teitaan. Esimerkkinä tästä on sisäi­nen puhe, joka saat­taa asi­akkaan ahdis­tuk­sen val­taan. Ter­apeutin tehtävänä on näi­den koke­musten ja tun­tei­den vali­doin­ti ja sym­bol­oin­ti, jot­ka ovat tärkeitä apu­vä­lineitä koke­musten itselähtöisyy­den tiedostamisek­si. Tämä taas on edel­ly­tys sille, että koke­mus tulee asi­akkaan oman sääte­lyn piiri­in. (Valko­nen 2018b.)

Toiseu­den­ta­ju

Leimanin mukaan toiseu­den artiku­loimi­nen eli toiseu­den­ta­ju on toim­i­ju­u­den perus­tavin rak­en­teelli­nen edel­ly­tys. Toiseu­den­ta­ju on kyky hah­mot­taa itsen­sä eril­lisek­si muista ihmi­sistä ja ympäröivästä maail­mas­ta. Jos kohde ilme­nee ihmiselle toise­na ja itses­tä eril­lisenä, hän voi muun­nel­la suh­tau­tu­mis­taan siihen, jol­loin toim­inta on jous­tavaa ja tilan­neko­htaista. Näin toim­inta tulee tah­don­alaisek­si ja tietoisem­mak­si, ja myös vas­tu­ullisu­us oman toimin­nan suh­teen kas­vaa: ihmi­nen voi parem­min päät­tää, miten kohteeseen suhtautuu.

Jos ihmi­nen samais­taa kohteen ja omat käsi­tyk­sen­sä, hän aset­tuu taval­la tai toisel­la pakot­tavaan suh­teeseen kohteen kanssa. Omien mieliku­vien ja kohteen samais­t­a­mi­nen johtaa myös siihen, että omat välit­tömät havain­not ja tulkin­nat koetaan maail­man omi­naisuuksi­na. Men­tal­isaa­tio­teo­ri­an kielel­lä puhutaan täl­löin psyykkises­tä ekvi­valenssista. (Allen ym. 2008.)

Leimanin mukaan sub­jek­ti­po­si­tion säi­lyt­tämi­nen esimerkik­si väki­val­lan keskel­lä voi olla läh­es kokon­aan mie­len­sisäis­ten kohtei­den varas­sa, kun mikään ulkoinen ei tuo­ta tur­vaa. Tätä kuvataan usein sanom­al­la, että ihmiset ovat pystyneet säi­lyt­tämään arvokkuuten­sa ja tyyneyten­sä kaiken väki­val­lan, nöyryy­tyk­sen ja hädän keskel­lä. (Leiman 2008; Valko­nen 2018b.)

Toim­i­ju­u­den kehittyminen

Miten ter­ve toim­i­ju­us ja siihen liit­tyvä eril­lisyys voivat kehit­tyä? Jean Knox­in (2011) mukaan toim­i­ju­u­den koke­mus on yksilön psykol­o­gisen kasvun ja kehi­tyk­sen ytimessä. Täysi psyykki­nen toim­i­ju­us merk­it­see hänen mukaansa yksilön kykyä ymmärtää itsen­sä riip­pumat­tomana siitä, miten suo­ra fyysi­nen tai emo­tion­aa­li­nen vaiku­tus hänel­lä toiseen ihmiseen on. Toim­i­ju­us merk­it­see kykyä itsere­flek­tioon ja tietoisu­ut­ta men­taalis­es­ta ja emo­tion­aalis­es­ta eril­lisyy­destä toiseen ihmiseen.

Knox tarkastelee toim­i­ju­u­den kehit­tymistä inte­grati­ivis­es­tä näkökul­mas­ta. Hänen mukaansa Bowl­byn kiin­tymys­suhde­teo­ria yhdessä kehi­tysp­sykolo­gian ja neu­rol­o­gisen tutkimuk­sen kanssa antaa tärkeän viiteke­hyk­sen, jos­sa toim­i­ju­ut­ta voidaan tarkastel­la. Läpikäyvänä tee­m­ana ovat kiin­tymys­suhde­teo­ri­an sisäiset työsken­te­ly­mallit ja varhai­sis­sa vuorovaiku­tus­suhteis­sa kehit­tyneet tiedosta­mat­tomat skeemat, jot­ka koske­vat vuorovaiku­tus­ta (engl. inter­sub­jec­tiv­i­ty). (Knox 2011.) Tässä näkyy yhtymäko­h­ta objek­tisuhde­teo­ri­aan, joka on myös kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tiseen teo­ri­an taustal­la: toimin­nal­la on aina kohde, johon yksilö on suhteessa.

Knox­in mukaan (2011) toim­i­ju­us alkaa kehit­tyä lapsen ensim­mäis­ten elinkuukausien aikana aluk­si kehol­lise­na vaikut­tamise­na ja vau­van siihen saa­man reak­tion seu­rauk­se­na. Knox perus­taa käsi­tyk­sen­sä eri­tyis­es­ti Daniel Stern­in, Ed Tron­ickin, Beat­rice Beeben ja Peter Fon­ag­yn tutkimuk­seen. Toim­i­ju­u­den eri aspek­tit (engl. phys­i­cal, social, tele­o­log­i­cal, inten­tion­al, rep­re­sen­ta­tion­al agency ja auto­bi­o­graph­i­cal self) kehit­tyvät lapsen kas­vaes­sa huipentuen siihen, että hän pystyy ilmaise­maan omaa toim­i­ju­ut­taan kie­len ja metaforien kaut­ta. Syn­tymästään saak­ka lapsel­la on koke­mus fyy­sis­es­tä toim­i­ju­ud­es­ta, jon­ka kaut­ta hän tutkii, mitä vaiku­tuk­sia hänen liikkeil­lään on maail­maan hänen ympäril­lään. Sosi­aa­li­nen toim­i­ju­us kehit­tyy van­hem­man kanssa tapah­tu­van vas­tavuoroisen toim­i­ju­u­den seu­rauk­se­na. Tämä koke­mus suh­teessa olemis­es­ta aluk­si tiedosta­mat­tomana ja implisi­it­tisenä toim­intana muut­tuu hil­jalleen kyvyk­si men­tal­isoi­da ja eksplisi­it­tisek­si kyvyk­si olla suh­teessa ja kom­mu­nikoi­da tois­t­en kanssa muista eril­lisenä yksilönä.

Lapsen kehi­tys on haavoit­tuvainen pros­es­si, kos­ka hän on niin riip­pu­vainen hoita­jien­sa palaut­teesta. Sik­si varhain koe­tut trau­mat voivat vahin­goit­taa vakavasti lapsen myöhempää kykyä liit­tyä toisi­in tur­val­lis­es­ti ja rakas­tavasti. Knox­in mukaan nämä toim­i­ju­u­den ongel­mat voivat johtaa per­soon­al­lisu­ushäir­iöi­den, dis­sosi­ati­ivis­ten häir­iöi­den, eri­lais­ten riip­pu­vuuk­sien ja syömishäir­iöi­den kehit­tymiseen. Silti kaikkein tur­val­lisim­minkaan kiin­tyneet eivät ole tur­vas­sa kohtaamis­saan kri­i­seis­sä, jos ne aktivoivat hei­dän sisäiset työsken­te­ly­mallinsa, jot­ka tuot­ta­vat voimat­to­muu­den ja ei-toim­i­ju­u­den tun­to­ja. (Knox 2011.)

Van­hempi­en kyvyl­lä men­tal­isoi­da on ratkai­se­va merk­i­tys sille, kuin­ka kehit­tyvän lapsen toim­i­ju­us mah­dol­lis­tuu (Knox 2011). Men­tal­isaa­tio on kykyä olla yhtey­dessä omaan ja toisen mieleen sekä kykyä havain­noi­da näi­den miel­ten suhdet­ta. Men­tal­isaa­tio­teo­ria on yksi käyt­tökelpoinen tapa arvioi­da asi­akkaiden toim­i­ju­u­den toteu­tu­mista. Teo­ri­an mukaan asi­akas on usein esi­men­tal­isoivas­sa tilas­sa, joka ilme­nee psyykkisen ekvi­valenssin, tele­ol­o­gisen mood­in ja uskot­telu­mood­in muodois­sa. Jokaises­sa näis­sä mood­eis­sa asi­akkaan toim­i­ju­us on rajoit­tunut. Asi­akkaan koke­mus voi täl­löin näyt­täy­tyä objek­ti­po­si­tioon juut­tumise­na, jos­sa havait­si­japo­si­tion tuo­ma näkökul­mien eri­laisu­us ei pääse toteu­tu­maan. (Allen ym. 2008.)

Asi­akkaiden esi­men­tal­isoi­vat mood­it kut­su­vat ter­apeut­tia samaan tanssi­in eli jaka­maan todel­lisu­ut­ta empaat­tis­es­ti esi­men­tal­isoivista mood­eista käsin. Ter­apeutin haas­teena on oman men­tal­isoivan, ei-tietävän asen­teen säi­lyt­tämi­nen tilanteis­sa, jois­sa asi­akas ohjau­tuu voimakkaasti oman tun­teen­sa poh­jal­ta (psyykki­nen ekvi­valenssi) tai toisaal­ta odot­taa konkreet­tista apua (tele­ologi­nen moo­di) oman tilanteen­sa helpot­tamiseen. Myös ana­lyyt­ti­nen, tun­teista irral­laan ole­va puhe (uskot­telu­moo­di) kut­suu ter­apeut­tia tarkastele­maan asi­akkaan pul­maa pelkästään kog­ni­ti­ivisel­la tasol­la. (Allen ym. 2008.)

Toim­i­ju­u­den kehit­tymisen ymmärtämi­nen on mielestäni ter­apeut­ti­na ensiar­voisen tärkeää. Toim­i­ju­us tapah­tuu tässä ja nyt, mut­ta sen juuret ovat yksilön varhaisim­mis­sa kehi­tys­vai­heis­sa. Tässä lyhyt­tä työsken­te­lyä käsit­televässä artikke­lis­sa en kuitenkaan voi juuri tutkia asi­akkaiden toim­i­ju­u­den elämän­his­to­ri­al­lisia ker­rostu­mia, sil­lä käytet­tävis­sä ole­va aika (5‒10 käyn­tiä) ei anna siihen riit­tävästi mahdollisuuksia. 

Tutkimus­menetelmät

Hei­di Toivo­nen, Jarl Wahlström ja Kat­ja Kur­ri ovat tutki­neet asi­akkaiden toim­i­ju­ut­ta diskurssi­ana­lyysin keinoin. He ovat havain­noi­neet, kuin­ka asi­akkaan puhe liikkuu toim­i­ju­u­den ja ei-toim­i­ju­u­den välil­lä, kun hän aset­taa itsen­sä suh­teessa omi­in toimi­in­sa ja koke­muk­si­in­sa. Ei-toim­i­ju­ud­es­ta on kyse siitä, kun asi­akas ilmaisee, ettei voi toimia kuten halu­aisi tai hänen odotet­taisi­in toimi­van. Toim­i­ju­udessa asi­akas kuvaa itseään puolestaan akti­ivise­na ja vas­tu­ullise­na suh­teessa käsiteltävään ongel­maan. (Kur­ri & Wahlström 2007a; 2007b; Toivo­nen ym. 2019.)

Toivo­nen ym. (2019) ovat luoneet oman ana­lyysi­mallin toim­i­ju­u­den tutkimiseen. He käyt­tävät siitä nim­i­tys­tä Toim­i­ju­u­den ja ei-toim­i­ju­u­den diskur­si­iviset kon­struk­tiot psykoter­api­as­sa: 10 diskur­si­ivisen keinon malli (engl. 10 Dis­cur­sive Tools for Agency Con­struc­tion, 10DT). Malli koos­t­uu kymmen­estä parista diskur­si­ivisia keino­ja, joiden avul­la voidaan arvioi­da, miten asi­akas aset­taa itsen­sä suh­teeseen tois­t­en ihmis­ten ja asioiden kanssa. 10DT-malli keskustelee mielestäni hyvin Leimanin psykoter­api­an perus­pros­esse­ja esit­televän meta­mallin kanssa. Myös Leimanin mallis­sa toim­i­ju­us nähdään kohteel­lise­na ilmiönä, jon­ka laat­ua voidaan arvioi­da vain suh­teessa kul­loiseenkin kohteeseen.

10DT-mallil­la hah­mote­taan asi­akkaan puheessa esi­in­tyvää toim­i­ju­u­den ja ei-toim­i­ju­u­den ase­moin­tia. Diskur­si­ivisil­la keinoil­la huomioidaan sekä asi­akkaan itse tuot­ta­ma puhe että muiden tuot­ta­mat diskurssit. Ana­lyysi­työkalul­la hah­mote­taan puheesta toim­i­ju­u­den ja ei-toim­i­ju­u­den ulot­tuvuuk­sia sekä reflek­ti­ivisyy­den ja ei-reflek­ti­ivisyy­den ulot­tuvuuk­sia. Reflek­ti­ivisyyt­tä määritel­lään sen poh­jal­ta, kuin­ka paljon asi­akas pystyy reflek­toimaan omaa toim­i­ju­ut­taan. Ei-reflek­ti­ivisessä puheessa asi­akas pyrkii ker­tomaan, kuin­ka asi­at ovat ikään kuin fak­toina. Reflek­ti­ivisessä puheessa asi­akas on havain­noivas­sa suh­teessa omaan toim­i­ju­u­teen­sa tai ei-toim­i­ju­u­teen­sa. Näin asi­akas voi samaan aikaan olla esimerkik­si toim­i­ja ja ei-toim­i­ja mut­ta ei-reflek­ti­ivi­nen. Toisaal­ta asi­akas voi olla molem­mis­sa posi­tiois­sa myös reflek­ti­ivi­nen. Näin työkalus­sa esite­tyt toim­i­ju­us/ei-toim­i­ju­us ja reflek­ti­ivisyys/ei-reflek­ti­ivisyys voivat esi­in­tyä toi­sis­taan riip­pumat­ta eri suhteissa.

Diskur­si­ivises­sa ter­apiatutkimuk­ses­sa on ehdotet­tu, että ter­api­an tarkoituk­se­na on mah­dol­lis­taa asi­akkaalle eri­laisia sub­jek­ti­po­si­tioi­ta ja rikas­tut­taa asi­akkaan mah­dol­lisuuk­sia vali­ta eri­lais­ten sub­jek­ti­po­si­tioiden väliltä. Ter­apeutin tehtävänä on aut­taa asi­akas­ta siir­tymään enem­män toim­i­ju­u­den ase­maan suh­teessa ongel­maan, jon­ka kanssa hän oli aiem­min enem­män ei-toim­i­ju­u­den posi­tios­sa. (Toivo­nen 2019; Toivo­nen ym. 2018.) Myös tämä tun­tuu tärkeältä yhtymäko­hdal­ta aikaisem­min esit­telemi­i­ni objekti‑, havait­si­ja- ja subjektipositiokäsitteisiin.

Toivo­nen ym. (2018) nimeävät diskur­si­ivis­ten työkalu­jen väit­tämät englan­niksi seu­raavasti: non-agency tools (NAT) ja agency tools (AT). Diskurssit koos­t­u­vat sekä ei-toim­i­ju­ut­ta kuvaav­ista että toim­i­ju­ut­ta kuvaav­ista puolista. Englan­ninkieliset ter­mit ovat mallin luo­jien anta­mat nimet (Toivo­nen ym. 2018). Suomen­nok­set ovat kir­joit­ta­jan, ja ne olen pyrkinyt saa­maan nimeno­maan väki­val­takoke­mus­taan käsit­televän asi­akkaan puhet­ta kuvaaviksi diskursseiksi.

Numeroin­nin kas­vaes­sa asi­akkaan reflek­ti­ivisyy­den aste suure­nee. Diskurssit 1‒6 ovat ei-reflek­toin­tia kuvaavia työkalu­ja (engl. non­re­flec­tive tools). Täl­löin asi­akas kuvaa omaa tilan­net­taan toteavasti ilman reflek­tio­ta, kuin itses­tään­selvyyksinä. Reflek­ti­iviset työka­lut (engl. reflec­tive tools) 7‒10 puolestaan kuvaa­vat asen­net­ta, jos­sa asi­akkaan ajatuk­set, koke­muk­set tai elämän­ta­pah­tu­mat tule­vat reflek­tion kohteik­si ikään kuin pienen etäisyy­den päästä. (Toivo­nen ym. 2018; 2019.)

Ei-reflek­ti­iviset työkalut:

1. Koe­tun väki­val­lan vähät­te­ly vs. väki­val­lan ja sen vaiku­tuk­sen tun­nist­a­mi­nen (engl. dis­miss­ing vs. accepting).

Ongel­ma ei liity itseen, sen merk­i­tys­tä vähätel­lään vs. ongel­ma liit­tyy itseen, ja se on vaikea.

2. Elämänkump­pani toim­i­jana vs. itse vapaa toim­i­maan (engl. oth­er as actor vs. free to act).

Asi­akas on uhri tai objek­ti, ja jokin asia, ilmiö tai tapah­tu­ma on sub­jek­ti vs. asi­akas on toim­i­ja, ja jokin asia, ilmiö tai tapah­tu­ma on objekti.

3. Omien koke­musten ulkois­t­a­mi­nen vs. omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuot­teina (engl. exte­ri­or­iza­tion vs. interiorization)

Koke­muk­set ovat ulkoisia objek­te­ja, joi­hin asi­akas on lähin­nä omis­tus­suh­teessa vs. koke­muk­set ovat sisäisiä tapah­tu­mia, joi­hin asi­akas voi vaikuttaa.

4. Kyvyt­tömyys ryhtyä toimeen vs. kyky ryhtyä toimeen (engl. not ini­ti­at­ing action vs. ini­ti­at­ing action).

Ei pysty aloit­ta­maan toiv­ot­tua toim­intaa vs. pystyy aloit­ta­maan toiv­o­tun toiminnan.

5. Antaa väki­val­lan tai sen vatvom­isen jatkua vs. väki­val­lan tai sen vatvom­isen lopet­ta­mi­nen tai hillit­sem­i­nen (engl. not stop­ping or cur­d­ing action vs. stop­ping or cur­d­ing action).

Ei pysty lopet­ta­maan ei-toiv­ot­tua toim­intaa vs. pystyy lopet­ta­maan ei-toiv­o­tun toiminnan.

6. Kyvyt­tömyys rak­en­tavi­in val­in­toi­hin vs. kyky rak­en­tavi­in val­in­toi­hin (engl. not mod­i­fy­ing action vs. mod­i­fy­ing action).

Ei pysty muut­ta­maan toim­intaansa vs. pystyy muut­ta­maan toimintaansa.

Reflek­ti­iviset työkalut:

7. Kyvyt­tömyys ymmärtää omaa koke­mus­ta tai olo­suhtei­ta vs. kyky ymmärtää omaa koke­mus­ta tai olo­suhtei­ta (engl. non-cog­nizance vs. cognizance).

Ei tiedä, huo­maa tai ymmär­rä jotain omas­sa toimin­nas­saan vs. tietää, huo­maa ja ymmärtää jotain omas­sa toiminnassaan.

8. Ei-reflek­toi­va asenne vs. reflek­toi­va asenne (engl. reflect­ed dys­func­tion vs. reflect­ed function).

Meta­po­si­tio, jos­ta käsin oma suh­tau­tu­mi­nen koke­muk­si­in tai toim­intat­apoi­hin näyt­täy­tyy ongel­mallise­na vs. toimivalta.

9. Oman koke­muk­sen epä­jatku­vu­us vs. koke­muk­sen jatku­vu­us (engl. dis­con­tin­u­ance vs. continuance).

Nykyi­nen toim­inta tai koke­muk­set eivät liity mielekkääl­lä taval­la men­neeseen tai tule­vaan vs. nykyi­nen toim­inta tai koke­muk­set liit­tyvät mielekkääl­lä taval­la men­neeseen tai tulevaan.

10. Toisen henkilön näkökul­man yli­o­let­ta­mi­nen tai sivu­ut­ta­mi­nen vs. toisen näkökul­man huomioimi­nen (engl. pre­sump­tive posi­tion­ing of oth­ers vs. per­spec­ti­val posi­tion­ing of others).

Ei pysty otta­maan aidosti huomioon toisen ihmisen per­spek­ti­iviä ja koordi­noimaan merk­i­tyk­siä vs. pystyy otta­maan aidosti huomioon toisen ihmisen per­spek­ti­ivin ja koordi­noimaan merkityksiä.

Tutkies­saan psykoter­api­aa aloit­tavia asi­akkai­ta mallin kehit­täjät Toivo­nen ym. (2019) tote­si­vat, että asi­akkaat oli­vat tyyp­il­lis­es­ti posi­tiois­sa 6 ja 2. Muuten asi­akkaat puhui­v­at vai­htel­ev­asti eri diskurs­seis­sa. Tämän vuok­si ei ollut pääteltävis­sä, että asi­akkaat olisi voitu määritel­lä hei­dän käyt­tämän­sä diskurssin perus­teel­la tietyn­laisik­si. Myöskään mitään sään­nön­mukaista muo­toa ei ollut siinä, miten asi­akkaat siir­tyivät diskurssista toiseen. Asi­akkaat saat­toi­vat kuitenkin siir­tyä ei-reflek­ti­ivi­sistä diskurs­seista reflek­si­ivisi­in puhetapoi­hin ter­api­ais­tun­non aikana. Edelleen havait­ti­in, että myöskään asi­akkaan ongel­mal­la ja hänen käyt­tämil­lään diskurs­seil­la ei ollut yhteyt­tä, vaan asi­akkaat käyt­tivät diskursse­ja tässä suh­teessa vapaasti.

Hyö­dyn­nän edel­lä kuvat­tu­ja teo­ri­oi­ta sovel­tuvin osin, kun paikan­nan oman asi­akkaani puheesta kohtia, jois­sa hän kuvaa oman toim­intansa tai ajat­telun­sa toim­i­ju­u­den heikkout­ta suh­teessa johonkin puheena ole­vaan asi­aan. Varsi­naise­na tutkimus­menetelmänä käytän 10DT-mallia.

Tutkimu­saineis­to

Tutkimu­saineis­toa olen kerän­nyt Mies­sakkien palvelu­un hakeu­tuneil­ta miehiltä, jot­ka ovat tai ovat olleet parisuhde­väki­val­lan uhre­ja. Olen nauhoit­tanut tai videoin­ut istun­to­ja, joista olen lit­teroin­ut tutkimu­saineis­toa sovel­tuvin osin. Tämän artikke­lin tutkimu­saineis­tok­si valikoin yhden asi­akkaan nauhoituk­set, jot­ka kuvas­ti­vat onnis­tunut­ta työsken­te­lyä. Min­ul­la on häneltä ja esimieheltäni kir­jal­liset luvat tapaamis­ten nauhoit­tamiseen ja videoin­ti­in. Hän on myös lukenut tämän artikke­lin ja voin­ut kom­men­toi­da itseään koske­via kohtia sekä antanut luvan työni julkaisuun.

Asi­akkaani on ammat­tik­oulu­taus­tainen, työssäkäyvä, nelikymp­pinen ja tapaamis­temme alka­es­sa puoli vuot­ta sit­ten avoli­itos­ta eron­nut mies, jol­la on neli- ja kak­sivuo­ti­aat lapset. Asi­akas tuli Mies­sakkei­hin las­ten­suo­jelun ohjaa­mana. Avoli­it­to puoli­son kanssa oli päät­tynyt, kun hän oli joutunut anop­pin­sa, entisen puolison­sa, las­ten­suo­jelun ja poli­isin toimen­pitei­den kohteek­si. Tapah­tu­mat oli­vat alka­neet, kun enti­nen puoliso ja anop­pi oli­vat alka­neet syyt­tää hän­tä hänen omien las­ten­sa sek­suaalis­es­ta hyväk­sikäytöstä. Tämän seu­rauk­se­na asi­akkaan enti­nen puoliso oli vaat­in­ut asi­akkaalle las­ten valvot­tu­ja tapaamisia, joi­hin tämä oli suos­tunut asiana­ja­jansa suosi­tuk­ses­ta. Asi­akkaan tul­lessa Mies­sakkei­hin poli­isi oli kuitenkin toden­nut häneen kohdis­tuneet syytök­set perät­tömik­si. Siitä huoli­mat­ta valvo­tut tapaamiset jatkui­v­at entisen puoli­son vaa­timuk­ses­ta, mihin asi­akkaani kat­soi vii­saim­mak­si suostua.

Työsken­te­lyni asi­akkaan kanssa käsit­ti yhteen­sä kymme­nen käyn­tik­er­taa. Olen muut­tanut lit­teroin­te­ja niiltä osin kuin se on ollut tarpeel­lista asi­akkaan anonymi­teetin turvaamiseksi.

Tulok­set

Alus­sa on syvää neuvottomuutta

Ensim­mäisel­lä käyn­tik­er­ral­la asi­akas ilmaisi ole­vansa neu­vo­ton eroon liit­tyvien käytän­nön ongelmien suh­teen. Tämä herät­ti ajatuk­sen, että asi­akas oli objek­ti­po­si­tios­sa pait­si käytän­nön pul­mien suh­teen myös omi­in koke­muk­si­in­sa ja tun­te­muk­si­in­sa. Hän tun­tui uppoutuneen tun­teeseen, ettei hänel­lä ollut juuri mitään valin­nan­mah­dol­lisuuk­sia tai henkistä liikkumatilaa.

Ilmaise­mal­la itseään näin hän aset­ti min­ut työn­tek­i­jänä ase­maan, jos­sa hän odot­ti min­ul­ta asiantun­ti­jan neu­vo­ja hänen pul­mi­in­sa. Asi­akas tun­tui kut­su­van min­ua tekemään jotain helpot­taak­seni hänen tilan­net­taan. Hän oli jo saanut las­ten­suo­jelus­ta neu­von, että kan­nat­taisi lahjoit­taa entiselle puolisolle tämän vaa­ti­ma merkit­tävä raha­sum­ma, jot­ta tämä rauhoit­tuisi. Minus­ta aja­tus oli huono, mut­ta en ker­tonut sitä asiakkaalle.

Työn­tek­i­jänä min­un on varot­ta­va asi­akkaan kut­sua tele­ol­o­giselle tasolle ja pidet­tävä mielessä, että lop­ul­ta parhait­en asi­akas­ta aut­taa hänen oman itse­havain­nointin­sa tukem­i­nen ja rikas­t­a­mi­nen. Näin asi­akas pystyy siir­tymään objek­ti­po­si­tios­ta enem­män sub­jek­ti­po­si­tioon, jos­sa oma toim­i­ju­us vahvistuu.

Käytän­nöl­lis­ten ratkaisu­jen tarve oli koros­tunut aluk­si muun muas­sa sik­si, että asi­akas oli joutunut tekemään selkoa toimin­nas­taan vira­nomaisille entisen puoli­son ja anopin tekemien ilmianto­jen vuok­si. Asi­akas oli mah­dot­toman tun­tuises­sa tilanteessaan objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa pait­si entisen kump­panin toimi­in myös vira­nomais­ten toimi­in näh­den. Asi­aa tutk­in­ut poli­isi oli kuitenkin pitänyt syytök­siä kuu­lus­telu­jen ja tutkimusten jäl­keen aiheet­tom­i­na. Tämä tieto aut­toi myös min­ua työn­tek­i­jänä keskit­tymään enem­män asi­akkaan koke­musten ja tun­tei­den vali­doin­ti­in ja tulk­in­taan kuin hänen tekemis­ten­sä aprikointiin.

Ote 1 ker­too, kuin­ka pyrin selvit­tämään, minkä suh­teen asi­akas oli eniten neu­vo­ton. Etsin sitä, mis­sä hän koki ole­vansa eniten objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa sil­lä het­kel­lä kokemi­in­sa ongelmi­in. Täl­löin myös hänen toim­i­juuten­sa oli siinä hen­noim­mil­laan. Tämä aut­taisi aset­ta­maan työsken­te­lyymme varsin konkreet­tisia tavoit­tei­ta vahvis­taen samal­la yhteistyö­suhdet­tamme. Lyhyt­ter­apeut­tises­sa työsken­telyssä on tärkeää pyrk­iä nopeasti kohti vaikeimpia koke­muk­sia ja oire­i­ta, jot­ka tuot­ta­vat asi­akkaalle toiv­ot­to­muu­den ja jumi­u­tu­misen tunteita.

Ote 1. Työn­tek­i­jä selvit­tää asi­akkaan neu­vot­to­muu­den aihetta.

Ter­apeut­ti: Niin, voidaan miet­tiä, että mis­sä sä olet eri­tyisen neu­vo­ton tai tarvit­set tukea.

Asi­akas: Niin ni mitä te teette, niin tämä olisi äärim­mäisen käyt­tökelpoista mulle siinä mielessä, ku tämä on mulle tosi sel­l­ainen tilanne, mis mä yhtään tiedä, mitä mun kan­nat­tais tehä.

Toim­i­ju­u­den näkökul­mas­ta kat­sot­tuna asi­akas koki ole­vansa kyvytön päät­tämään, mitä hänen tulisi tehdä käytän­nön ongelmien suh­teen. Hän tun­si ole­vansa olo­suhtei­den armoil­la ja neu­vo­ton siinä, mihin hänen olisi ryhdyt­tävä eri­tyis­es­ti entisen puolison­sa toimien suh­teen. Hän oli jo saanut run­saasti neu­vo­ja, mut­ta oli edelleen monin tavoin objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa omaan elämän­ti­lanteeseen­sa. Tämä näyt­täy­tyi kyvyt­tömyytenä tehdä mitään oman olon paran­tamisek­si: ”tämä on mulle tosi sel­l­ainen tilanne, mis mä yhtään tiedä, mitä mun kan­nat­tais tehä.” (4./ei-reflektiivinen työkalu, kyvyt­tömyys ryhtyä toimeen.)

Ker­ronnas­sa ei vielä ole merkke­jä oman sisäisen maail­man tutkimis­es­ta, mikä myöhem­män työsken­te­lyn aikana muo­dos­tui pain­opis­teek­si. Työsken­te­lyn alus­sa asi­akas oli näin objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa pait­si ulkoisi­in tek­i­jöi­hin myös omaan mieleen­sä. Asi­akas hah­mot­ti tilan­net­taan tapah­tu­mi­na ja fak­toina eikä niinkään asioina, joi­hin myös hänen omat tulk­in­tansa voisi­vat vaikut­taa (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten ulkoistaminen).

Toisaal­ta asi­akkaan toim­i­ju­ud­es­ta ker­toi jo se, että hän oli hakeu­tunut keskustelu­avun piiri­in ensim­mäistä ker­taa elämässään. Tämän voi nähdä hänen oman vapaut­en­sa piiri­in kuu­lu­vana mah­dol­lisuute­na toimia niis­sä rajois­sa, jot­ka ovat itselle juuri nyt mah­dol­lisia (2./ei-reflektiivinen työkalu, itse vapaa toim­i­maan). Avun etsimi­nen merk­it­si, että asi­akas ei vähätel­lyt koke­maansa henkistä väki­val­taa ja tun­si sen haitallisen vaiku­tuk­sen voin­ti­in­sa (1./ei-reflektiivinen työkalu, väki­val­lan ja sen vaiku­tuk­sen tun­nist­a­mi­nen). Näin ollen asi­akas käyt­ti jo ensim­mäisil­lä tapaamisil­la toim­i­ju­ut­ta ilmai­se­via, ei-reflek­ti­ivisiä puhetapo­ja ker­toes­saan omas­ta tilanteestaan.

Ote 2 kuvaa, kuin­ka asi­akkaan puheessa koros­tui entisen kump­panin toim­inta, jon­ka kohteek­si hän oli joutunut. Min­ulle työn­tek­i­jänä asetel­ma oli tut­tu, sil­lä työsken­te­lyn alus­sa väki­val­lan kok­i­jal­la voi olla voimakas tarve ker­toa yksi­tyisko­htais­es­ti, miten väärää, epäasial­lista tai rikol­lista kohtelua hän on joutunut kestämään kump­panin­sa tahol­ta. Tämän koke­muk­sen vali­doin­ti ja kan­nat­telu mah­dol­lis­ta­vat myöhem­min myös asi­akkaan oman koke­muk­sen tutkimisen, jol­loin päästään havain­noimaan lyhyessäkin työsken­telyssä myös asi­akkaan omaa, sisäistä koke­mus­ta. Täl­löin on mah­dol­lista rikas­taa myös asi­akkaan itse­havain­noin­tia suh­teessa omaan koke­muk­seen ja selviytymisstrategioihin.

Ote 2. Asi­akas joutuu elämänkump­panin­sa tekemien ilmianto­jen kohteeksi.

A: Kun ajat­telee, miten se käyt­täy­tyy nois­sa las­ten­suo­jelun tapaami­sis­sa. Se itkee siel­lä ja sanoo, että se yrit­tää suo­jel­la lap­sia. Että miten täl­laises­sa tilanteessa voi mie­len­rauhan säilyttää.

T: Onko siinä vähän se, että ei voi olla var­ma, mitä kaikkea siitä voi tul­lakaan vaan ikään kuin tulee toimia vain niiden reali­teet­tien poh­jal­ta, jot­ka ovat ilmeisiä ja nähtävil­lä? [Klar­i­fikaa­tio.]

A: Nii, sitä mä yritän tehä.

Asi­akkaani kuvasi ensim­mäisil­lä käyn­neil­lään laa­jasti, kuin­ka enti­nen puoliso ja anop­pi oli­vat hän­tä kohdelleet, jol­loin toim­i­ju­us oli heil­lä asi­akkaani ollessa objek­ti (2./ei-reflektiivinen työkalu, elämänkump­pani toim­i­jana). Kuvauk­ses­sa näkyy se neu­vot­to­muus, jota asi­akas tun­tee muun muas­sa hän­tä vas­taan tehty­jen ilmianto­jen vuok­si. Hän kuvaa tilan­net­taan enem­män toteavasti kuin reflek­toivaan sävyyn. Asi­akas pyr­ki parhaansa mukaan selviy­tymään tilanteesta, mut­ta ahdis­tus vaivasi: ”Että miten täl­laises­sa tilanteessa voi mie­len­rauhan säilyttää.”

Asi­akkaan mukaan enti­nen puoliso vaikut­ti suo­ras­taan manip­u­loivan vira­nomaisia instru­men­taal­isin tun­tein: ”Se itkee siel­lä”, minkä tarkoituk­se­na oli saa­da syr­jäytet­tyä hänet hei­dän yhteis­ten las­ten­sa elämästä. Asi­akas oli objek­tisuh­teessa niin ulkoisi­in tapah­tu­mi­in kuin omaan mieleen­sä, jos­sa ahdis­tus yltyi. Hän tun­tui ole­van monin tavoin kyvytön tekemään val­in­to­ja tilanteessa, jos­sa hän koki voivansa vain vähän vaikut­taa pait­si ulkoisi­in olo­suhteisi­in myös oman mie­len sisäisi­in tulk­in­toi­hin. (6./ei-reflektiivinen työkalu, kyvyt­tömyys rak­en­tavi­in valintoihin.)

Kos­ke­tus tun­teisi­in syvenee

Tapaamis­ten edetessä asi­akas alkoi tun­nustel­la sitä, mitä merk­i­tyk­siä eroon ja henkiseen väki­val­taan liit­tyvil­lä tapah­tu­mil­la hänelle oli. Ote 3 kuvaa sitä, kuin­ka asi­akas puhui tun­teis­taan aluk­si pas­si­ivis­sa etään­nyt­täen näin itseään omista koke­muk­sis­taan: ”Tun­tee sisäl­lä aika paljon.” Tun­teet myös ikään kuin vain tapah­tu­i­v­at hänelle ilman, että hän olisi voin­ut niihin vaikut­taa. Min­ulle työn­tek­i­jänä tun­nepuheen vir­iämi­nen kuitenkin ker­toi yhteistyö­suh­teemme syven­e­mis­es­tä, mikä mah­dol­listi myös vaikei­den tun­tei­den työstämistä.

Ote 3. Kos­ke­tus tun­teisi­in on etäinen.

A: Onhan se tot­ta, että itel­läkin tässä tul­lut aika paljon täm­mösiä, niin kyl­lä se täy­tyy myön­tää, että määrä­tyn­laista vihaa puolisoa kohtaan on tullut.

A: Tun­tee sisäl­lä aika paljon. Kokee niinku vääryyt­tä siinä, että koko ajan tun­tuu niinku hyökkäyk­seltä noi kaik­ki ratkaisut. Että pyritään kyseenalais­ta­maan se isän rooli ihan kokonaan.

Asi­akas puhuu tek­stinäyt­teessä taval­la, jos­sa hän läh­estyy tun­tei­den käsit­te­lyä kanssani. Asi­akas käyt­ti tun­nesano­ja, mut­ta ne vaikut­ti­vat ole­van enem­män ulkoisia tek­i­jöitä kuin hänen oman mie­len­sä tuot­tei­ta. Tun­teet tun­tu­i­v­at ole­van hänelle jotain, mihin hän oli enem­män omis­tus­suh­teessa kuin sel­l­aises­sa ase­mas­sa, jos­sa hän voisi sekä omis­taa tun­teen­sa että vaikut­taa niihin. Puheta­vat hei­jaste­liv­at asi­akkaan tapaa kuva­ta toim­i­ju­ut­taan, jos­sa hän oli pitkälti objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa tun­teisi­in­sa (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten ulkois­t­a­mi­nen). Puheessa oli kuitenkin myös reflek­ti­ivisyy­den ja itse­havain­noin­nin tun­tua: ”Onhan se tot­ta, että itel­läkin tässä tul­lut aika paljon täm­mösiä, niin kyl­lä se täy­tyy myön­tää, että määrä­tyn­laista vihaa puolisoa kohtaan on tul­lut” (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne).

Ote 4 kuvaa, miten asi­akas ker­toi omista tun­tei­den vält­te­lyn keinois­taan, kun foku­soimme keskustelus­sa niiden tutkimiseen. Asi­akas kuvasi vaikut­tavasti eri­laisia ”työkalu­ja”, joil­la hän oli säädel­lyt omaa koke­mus­taan: tuh­laamista, eri­lais­ten päi­htei­den käyt­töä ja parisuh­teesta toiseen liitämistä. Tässä hän on reflek­toivas­sa posi­tios­sa: ”Käyt­tänyt hirveästi rahaa, käyt­tänyt päi­hteitä ja käynyt suhtei­ta läpi ihan jär­jet­tömäl­lä taval­la” (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne).

Ote 4. Asi­akas kuvaa vält­te­lyn keinojaan.

A: Käyt­tänyt hirveästi rahaa, käyt­tänyt päi­hteitä ja käynyt suhtei­ta läpi ihan jär­jet­tömäl­lä taval­la. Kun ei ole mitään tas­apain­oa itten­sä sisällä.

A: Ei löy­dä mitään merk­i­tys­tä tun­teelle, kun on ollut koko ajan sel­l­ainen tais­tele‒­pak­ene-tilanne pääl­lä, niin ei siinä ole mitään ihmettä, jos se elämä on vähän sellasta.

Tun­tei­den vält­te­ly oli johtanut elämän­val­in­toi­hin, jot­ka eivät olleet rak­en­tavia. Asi­akkaan kyky stressin ja tun­tei­den käsit­te­lyyn oli ollut heikkoa. Asi­akkaan ker­ronta kuvaa, kuin­ka hän oli ollut selviy­tymiskeino­jen­sa vietävis­sä asettuen objek­ti­po­si­tioon myös niihin näh­den (6./ei-reflektiivinen työkalu, kyvyt­tömyys rak­en­tavi­in valintoihin).

Asi­akas kuvasi pas­si­ivis­sa oman toim­intansa ikään kuin se olisi hänestä itses­tään riip­puma­ton­ta ja vääjäämätön­tä. Tämä korosti vaikutel­maa, että hän koki ole­vansa voima­ton paran­ta­maan omaa hyv­in­voin­ti­aan rak­en­taval­la taval­la (4./ei-reflektiivinen työkalu, kyvyt­tömyys ryhtyä toimeen).

Samanaikaises­ti hän kuitenkin reflek­toi tapaamises­samme käytöstään tarkasti, mis­sä hän aset­tui sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa omaan toim­intaansa ja tun­teisi­in­sa. Asi­akas ymmär­si omaa toim­intaansa ja siinä tois­tu­via kuvioi­ta, joil­la oli lop­ul­ta oma ja ymmär­ret­tävä logi­ikkansa: ”Kun on ollut koko ajan sel­l­ainen tais­tele‒­pak­ene-tilanne pääl­lä, niin ei siinä ole mitään ihmettä, jos se elämä on vähän sel­l­as­ta” (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatkuvuus).

Ote 5 havain­nol­lis­taa, kuin­ka työsken­te­lyn edis­tyessä asi­akas saat­toi yhä enem­män kokea tun­teitaan tapaami­sis­samme. Tämä ker­toi min­ulle työn­tek­i­jänä, että työsken­telyssä val­lit­si kan­nat­tel­e­va yhteys ja että se liikkui asi­akas­ta hyödyt­tävään suun­taan. Kun vielä työsken­te­lyn alus­sa asi­akas puhui tun­teis­taan pas­si­ivis­sa, nyt ilmais­us­sa oli sub­jek­ti­ivisem­pi ote. Tämä vaikut­ti hyvältä, sil­lä se kieli asi­akkaan puheta­van muu­tok­ses­ta kohti vapaam­paa toimijuutta.

Ote 5. Kos­ke­tus tun­teisi­in syn­tyy las­ten tun­te­man kär­simyk­sen kautta.

A: Mulle on tässä eron jäl­keen kirkas­tunut aika paljon just se, että miten tärkeitä ne lapset on, vaik­ka siinä on hirveesti kaik­kee. Mut sit­ten kun ne lapset eivät olleet elämässä, kun just ne pari tun­tii viikos­sa, tuli vaan sit­ten tosi silleen, tota, niinku huo­mas, ettei mil­lään muul­la sit­ten ollutkaan niin merk­i­tys­tä. [Liikut­tuu painaen tun­net­ta alas.]

T: Mmm, joo. Niin että se ei ollut ylipäätään mikään itses­tään­selvyys, että lapset oli­vat siinä. Kun sait olla niiden kanssa, niin hei­dän merk­i­tys ja tärkeys tuli kirkkaam­min siinä esi­in. [Empaat­ti­nen kuvaus ja tulkinta.]

A: Mmm.

Läpi työsken­te­lymme pyrin toim­i­maan asi­akkaan itse­havain­noin­nin tuk­i­jana, jot­ta hän voisi saavut­taa uuden­laisen suh­teen omaan mieleen­sä. Pyrin myös mallinta­maan asi­akkaalle oma­l­la olemisel­lani rauhal­lista ja hyväksyvää tapaa tarkastel­la hänen kipeimpiä koke­muk­si­aan. Koetin vis­usti varoa, etten tar­joaisi omas­ta aut­tamisen­halus­tani ja asi­akkaan tilanteesta tun­temas­tani hädästä kumpuavia ratkaisu­ja tai liian vahvo­ja tulk­in­to­ja asi­akkaal­leni. Psykoter­api­atekni­ikoiden näkökul­mas­ta työsken­te­lyäni ohjasi aja­tus lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä toim­imis­es­ta lähin­nä sokraat­tisia kysymyk­siä vil­jellen, empaat­tis­es­ti kuvat­en ja tulk­in­to­ja esittäen.

Itse­havain­noin­nin avul­la poti­laan on mah­dol­lista saavut­taa havait­si­japo­si­tio. Vähitellen myös oma asi­akkaani saat­toi alkaa tarkastel­la ja omis­taa entistä vapaam­min omia tun­teitaan. Rohkaisin asi­akas­ta ilmaise­maan mieltään, jot­ta hän voisi monipuolis­taa ilmaisuaan ja päästä siten parem­min myös kos­ke­tuk­si­in tun­tei­den­sa kanssa. Reflek­tioon kykenevä asi­akkaani tart­tui tilaisu­u­teen ja onnis­tui syven­tymään koke­muk­seen­sa, mikä näkyi tapaami­sis­sa aluk­si liikut­tumise­na: ”Mulle on tässä eron jäl­keen kirkas­tunut aika paljon just se, että miten tärkeitä ne lapset on” (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuot­teina ja 8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne).

Pyrin suun­taa­maan asi­akkaan huomio­ta hänessä liikku­vi­in tun­teisi­in peri­aat­teel­la ”Tunne tun­teesi”, mis­tä ote 6 on esimerkkinä. Asi­akas kan­toi taakkaa, jos­sa painav­im­pana oli pelko omien las­ten tapaamis­ten menet­tämis­es­tä. Foku­soin pelkoon.

Ote 6. Työn­tek­i­jä foku­soi asi­akkaan tunteisiin.

T: Tavotatko sä sitä tun­net­ta, kun sä esimerkik­si viime kesänä pyrit vält­tämään jotain tiet­tyä tun­net­ta, kun sä et ottanut lomaa eikä aikaa miet­tiä. Nii mikä oli se tunne, mitä sä et sil­lä het­kel­lä halu­aisi ottaa vastaan.

Kun asi­akas koki tun­teitaan, pyrin nimeämään niitä akti­ivis­es­ti. Näin halusin mallintaa, että tun­teet ovat meille ”kovaa dataa” eli tietoa meil­lä tärkeistä suhteista ja asioista. Halusin aut­taa asi­akas­ta syven­tämään itse­havain­noin­ti­aan suh­teessa tun­teisi­in, jot­ka hän oli sivu­ut­tanut lukuisin tavoin, kuten otteesta 4 ilmeni.

Vähitellen asi­akas tun­nisti ja ilmaisi tun­teitaan entistä vapaam­min. Ote 7 kuvaa, kuin­ka työsken­te­lyn lop­pupuolel­la asi­akas liikkui pelon suh­teen objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon. Asi­akas näki tun­teitaan yhä enem­män oman mie­len tuot­teina kuin ulkoisi­na, hänestä riip­pumat­tom­i­na asioina (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuotteina).

Ote 7. Las­ten menet­tämisen pelko tulee käsittelyyn.

A: Pelko­han se on ollut tässä se, joka on tehnyt koko ajan stres­siä. Sel­l­aista tun­tei­den vuoris­torataa. Mut­ta ei se oikeas­t­aan jää jäytämään, jos ymmärtää mis­tä se tulee.

T: Mis­tä se pelko, mikä on sen pelon juuri? [Sokraat­ti­nen kysymys.]

A: No se on se, että jos mä menetän mun lapset kaikkien näi­den puhei­den takia. Et se, että enhän mä voi tietää, mitä kaikkea tässä touhutaan.

Sokraat­tisil­la kysymyk­sil­lä halusin tar­jo­ta asi­akkaalle tilaa, jos­sa hän voi muo­toil­la omaa koke­mus­taan. Oletin tämän mah­dol­lis­ta­van hänen itseil­maisun­sa monipuolis­tu­mista. Toivoin sen ohjaa­van hän­tä entistä tutkiskel­e­vam­paan ja uteliaam­paan asen­teeseen omia koke­muk­si­aan kohtaan.

Pelon lisäk­si myös surun työstämiseen päästi­in työsken­te­lyn lopus­sa. Ote 8 käsit­telee surua, jota kok­ies­saan asi­akas ilmaisee monipuolis­es­ti myös toim­i­ju­u­teen kuu­lu­vaa oman koke­muk­sen jatku­vu­ut­ta ja reflek­toivaa asennetta.

Ote 8. Suru per­heen mene­tyk­ses­tä tulee käsittelyyn.

A: Aikasem­min mä ajat­telin, että se [suru] liit­tyy mun lap­si­in, kun mä nään, että ne joutuu koke­maan sen, mitä mä lapse­na pelkäsin joutu­vani koke­maan. Että van­hem­mat eroaa ja menetetään se perheyhteys.

Asi­akas suri päät­tynyt­tä avoli­it­toaan ja las­ten tuskaa sekä miet­ti näi­den asioiden merk­i­tys­tä itselleen. Oli tapah­tunut juuri se, mitä hän on pelän­nyt jo lapse­na: oman per­heen hajoami­nen. Täl­lä tavoin asi­akas loi puheessaan yhtey­den oman lap­su­u­denkoke­muk­sen­sa ja omien las­ten­sa koke­muk­sen välille. Tämän voi nähdä his­to­ri­al­lisuute­na ja reflek­ti­ivisenä puheta­pana, jos­sa nykyiset koke­muk­set ver­tau­tu­vat mielekkääl­lä taval­la men­neisi­in koke­muk­si­in. Puheta­pa aut­taa asi­akas­ta ymmärtämään eron merk­i­tys­tä parem­min pait­si lap­silleen myös itselleen. (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatkuvuus.)

Surun taustal­la oli kuitenkin vielä sitäkin suurem­pi tus­ka: pelko, että asi­akas jou­tu­isi jäämään suh­teen lop­ut­tua yksin. Vaik­ka yksin­jäämisen pelko oli raas­ta­va, asi­akas tun­si nyt tun­teen­sa ja käsit­teli niitä tapaami­sis­samme. Ote 9 kuvaa asi­akkaan yksin jäämisen pelkoa.

Ote 9. Yksin jäämisen pelko on kauheinta.

A: Mut todel­lisu­udessa vielä kauheam­paa, jos oon ihan rehelli­nen, että mä olen ite kokenut sen, että mä oon yksin.

Työsken­te­lyn edetessä ja syven­tyessä asi­akkaan toim­i­ju­u­den ilmauk­set lisään­tyivät hänen puheessaan. Tun­teet tun­tu­i­v­at ole­van nyt enem­män hänen omis­tamia koke­muk­si­aan, jol­loin hän näki ne enem­män oman mie­len tuot­teina kuin pelkästään ulkoi­sista olo­suhteista johtuvina reak­tioina. Myös reflek­tio oli lisään­tynyt. (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuot­teina ja 8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne.)

Ote 10 kuvaa asi­akkaan reflek­toivaa suhdet­ta omi­in tun­teisi­in­sa. Tun­tei­den hyväksymisessä asi­akas näki vielä paljon tehtävää myös jatkos­sa. Tässä suh­tau­tu­mis­tavas­sa oli nähtävis­sä siir­tymä objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon: omia tun­tei­ta voi reflek­toi­da ja omis­taa oman mie­len tuotteina.

Ote 10. Asi­akas omis­taa omat tunteensa.

A: Mmm. Niin, nyt ei pitäisi lähteä ollenkaan niiden aja­tusten mukaan vaan tun­tea niitä tun­tei­ta. Että oppis tun­temaan niitä tun­tei­ta, muitakin kuin vaan sitä pelkoa.

Tun­teet ovat tärkeitä, mut­ta ne eivät yksin voi määrit­tää asi­akkaani val­in­to­ja. Asi­akas koki pystyvän­sä säätelemään aikaisem­paa enem­män sitä, mitä tun­tei­den vir­iämi­nen hänessä herät­tää: ”Niin, nyt ei pitäisi lähteä ollenkaan niiden aja­tusten mukaan vaan tun­tea niitä tun­tei­ta.” Näin ymmär­ret­tynä tun­teet ovat jotain, jot­ka syn­tyvät kok­i­jansa mielessä, ja niihin voi suh­tau­tua aikaisem­paa hyväksyväm­min ja jous­tavam­min. Tämä puolestaan antaa mah­dol­lisu­u­den myös toimia entistä rak­en­tavam­min. (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuot­teina ja 6./ei-reflektiivinen työkalu, kyky rak­en­tavi­in val­in­toi­hin.) Omaa koke­mus­ta voi rauhas­sa reflek­toi­da. Näin asi­akas on saavut­tanut uut­ta toim­i­ju­ut­ta sen suh­teen, että tun­tei­ta voi kokea ja aikaisem­paa rauhal­lisem­min (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne).

Lapsen uhrautu­misen ja aikuisen kon­trol­loin­nin tarpeelle välille löy­tyy yhteys

Otteessa 11 tulee käsit­te­lyyn asi­akkaan tapa yrit­tää uhrautu­mal­la ja hyvit­tämäl­lä pitää van­hempi­en avi­o­li­it­toa kasas­sa, kun hän oli lap­si. Tästä havain­nos­ta tuli tapaamisi­imme merkit­tävä aihe, joka näyt­täy­tyi nykyisel­lään asi­akkaan voimakkaana tarpeena kon­trol­loi­da omia parisuhteitaan.

Ote 11. Lapse­na syn­tynyt tapa uhrautua nousee esiin.

T: Toi vois olla hyödylli­nen käy­dä läpi sitä asetel­maa, mitä siel­lä sun lap­su­u­denkodis­sa oli ja vieläpä ehkä sitä, että miten sä pyrit ratkaise­maan niitä ongelmia, miten sä sopeuduit siihen tai mil­laisia strate­gioi­ta kek­sit omas­sa pienessä pojan päässä, että miten tästä nyt sit­ten men­nään eteen­päin. [Sokraat­ti­nen kysymys ja klarifikaatio.]

A: Mä aloin aina siivoomaan.

T: Okei.

A: Mä yritin niinku osot­taa van­hem­mille, että mä ainakin yritän tässä vielä pitää tätä hom­maa kasas­sa. Niin­ni mä rupesin aina siivoomaan.

T: Joo, se oli sun uhri­lah­ja heille.

A: Nii. [Liikut­tuu.]

T: Vähän surulliselta sekin tun­tuu kyllä.

A: Mmm. Se on var­maan yks syy, miks mun suh­teet, täähän on se just yksi syy, minkä takia se suhde muo­dos­tuu sel­l­aisek­si, niin että se palvelee molem­pia jol­lain tasol­la. Vaik­ka se on tiedo­ton­ta, niin täl­lä taval­la se on palvel­lut min­ua. Se on tuttua.

Lapse­na asi­akkaani pelkäsi eniten, että van­hem­mat eroa­vat. Van­hempi­en riidel­lessä hän pyr­ki sovit­tele­maan ja tyyn­nyt­telemään van­hempiaan. Lapsen tele­ol­o­gises­sa mood­is­sa hän ryhtyi siivoa­maan kotia: ”Mä yritin niinku osot­taa van­hem­mille, että mä ainakin yritän tässä vielä pitää tätä hom­maa kasas­sa. Niin­ni mä rupesin aina siivoomaan.”

Tutkimme tätä asetel­maa jokaisel­la tapaamisel­la, kun se tuli esi­in. Asi­akas reflek­toi, että hänen nykyi­nen taipumuk­sen­sa kon­trol­loi­da voimakkaasti parisuhdekump­paneitaan voisi selit­tyä lap­su­u­den koke­muk­sil­la van­hempi­en riito­jen tasaa­jana: ”Täähän on se just yksi syy, minkä takia se suhde muo­dos­tuu sel­l­aisek­si, niin että se palvelee molem­pia jol­lain tasol­la.” Asi­akkaan koros­tunut hallinnan­tarve oli häirin­nyt hänen parisuhteitaan voimakkaasti. Asi­akkaalle syn­tyi uuden­lainen näkymä oman mie­len­sä toim­intaan, jon­ka juuret voivat olla kaukana lap­su­udessa: ”Vaik­ka se on tiedo­ton­ta, niin täl­lä taval­la se on palvel­lut min­ua. Se on tut­tua.” (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatkuvuus.)

Tapaamisel­lani seu­railin asi­akas­ta empaat­tis­es­ti ja vali­doin hänen koke­muk­si­aan. Sen lomas­sa esitin varovaisen tulkin­nan: ”Joo, se oli sun uhri­lah­ja heille”, mikä aut­toi asi­akas­ta tutki­maan lisää lap­su­u­denkoke­musten ja nyky­is­ten parisuhdeon­gelmien välistä yhteyt­tä. Asi­akkaalle avau­tui toivon näkökul­ma, jon­ka mukaan itse­havain­noin­nin kas­vaes­sa hänel­lä oli mah­dol­lisu­us toimia jatkos­sa myös toisin. Hän näki oman toim­intansa pikem­minkin oman mie­len­sä tuot­teena kuin ulkoi­sista seikoista johtu­vana lainalaisuute­na. Se kuvasti toim­i­ju­u­den vahvis­tu­mista. (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen mie­len tuot­teina; 8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatku­vu­us.) Tar­josin psykoe­dukaa­tio­ta ja vali­doin näitä löytöjä, mis­tä esimerkkinä on ote 12.

Ote 12. Työn­tek­i­jä esit­tää tulkin­nan lap­su­u­den ja nyky­is­ten ongelmien yhteydestä.

T: Usein­han on niin, että tulee sel­l­ainen lap­su­u­den­malli, jon­ka sä oot ikään kuin sisäistänyt, se on sinus­sa. Sä oot oppin­ut, että näin tulee toimia siinä vai­heessa, kun on parisuh­teesta kysymys tai kun on riitaa. Nythän sä ite elät parisuhdet­ta. Ei olis kauheen kum­mallista, että sä alka­isit tehdä sitä samaa, mitä olet lapse­na oppin­ut. Ja sil­loin lapse­na se oli ain­ut, mitä sä pysty­it niinku tekemään. [Psykoe­dukaa­tio, tulkinta.]

Asi­akas hyväksyi tulk­in­tani. Näin hänen ongelmilleen tun­tui löy­tyvän ainakin osit­tain seli­tys. Tämän oival­luk­sen siivit­tämänä asi­akas siir­tyi entistä täs­mäl­lisem­pään oman elämän­his­to­ri­ansa havain­noin­ti­in. Hän näki oman lap­suuten­sa uhrautu­misen ja nyky­i­sis­sä parisuhteis­saan tekemän uhrautu­misen ja kon­trol­loin­nin välil­lä yhtey­den. Hän havait­si oman eros­ta johtu­van tuskansa juon­tu­van hänen lap­su­u­de­naikaises­ta pelostaan, vaille jäämis­es­tään ja yksin jäämisen pelosta. Van­hempi­en riito­jen välit­tämi­nen näyt­täy­tyi lapsen yri­tyk­senä pitää per­het­tä kasas­sa. Asi­akkaan puheta­vat vies­tivät uuden­laista meta­po­si­tio­ta, jos­ta hän saat­toi tarkastel­la omaa elämän­his­to­ri­aansa ja nyky­isiä toim­inta­malle­jaan (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatkuvuus).

Kon­trol­loin­nin tarve hel­lit­tää ja käyt­täy­tymiskokeilut alkavat

Ote 13 kuvaa, kuin­ka asi­akas tutkii oman yksin jäämisen pelon ja toisaal­ta oman kon­trol­lin tarpeen välistä yhteyttä. 

Ote 13. Kon­trol­loin­nin takana on pelko jäämis­es­tä yksin.

A: On se aikamoinen paine lähteä parisuh­teeseen ja saa­da jotain aikaseks. Tehä ihan mitä vaan, jos tää on se tilanne.

T: Niin.

A: Jos et sä osaa olla yksin, se voi olla mitä vaan, kun­han se on siinä. Kun se toinen hais­taa, että se toinen on riip­pu­vainen, se käyt­tää sitä aika hel­posti hyväk­si. Kun taas mä en tol­lases­sa tilanteessa toi­mi kauheen autenttisesti.

Jo lap­su­ud­es­ta omak­sumal­laan taval­la asi­akas kon­trol­loi parisuhdekump­pa­ni­aan uhrautu­mal­la ja pitämäl­lä toista tyy­tyväisenä. Hän halusi määritel­lä mah­dol­lisim­man pitkälle, mitä suh­teessa tapah­tuu. Asi­akas pyr­ki pitämään seu­rustelukump­panin tyy­tyväisenä jatku­val­la aut­tamisel­la, joka toisaal­ta aset­ti kump­panin myös kiitol­lisu­u­den­velka­an: ”On se aikamoinen paine lähteä parisuh­teeseen ja saa­da jotain aikaseks. Tehä ihan mitä vaan, jos tää on se tilanne.” (3./ei-reflektiivinen työkalu, omien koke­musten näkem­i­nen oman mie­len tuot­teina ja 8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne.) Toisaal­ta se altisti myös asi­akkaan hyväk­sikäytölle: ”Kun se toinen hais­taa, että se toinen on riip­pu­vainen, se käyt­tää sitä aika hel­posti hyväksi.”

Asi­akas havah­tui siihen, että hän on itse ollut tuot­ta­mas­sa parisuhteisin epäter­vet­tä sidos­ta, joka on pitkälti määrit­tänyt parisuhtei­ta. Hän tun­nisti ole­vansa riip­pu­vainen kump­panin­sa hyväksyn­nästä. Jot­ta mikään ei jäisi sat­tuman varaan, asi­akkaal­la oli tapana esimerkik­si ajatel­la tapah­tu­mien kulku­ja etukä­teen. Vain sil­loin asi­akas saat­toi olla var­ma, ettei kump­pani jätä hän­tä. Näil­lä pohdin­noil­laan asi­akas toi puheeseen­sa uuden reflek­ti­ivisen työkalun ensim­mäistä ker­taa tapaamis­temme aikana: hän pystyi otta­maan huomioon myös kump­panin­sa per­spek­ti­ivin ja koordi­noimaan merk­i­tyk­siä (10./reflektiivinen työkalu, toisen näkökul­man huomioiminen).

Ote 14 kuvaa, kuin­ka asi­akas hah­mot­ti oman toim­intansa vaiku­tus­ta parisuhdekump­pani­in. Edel­lä kuvat puheta­vat näkyvät myös tässä katkelmassa.

Ote 14. Asi­akas ymmärtää oman toim­intansa vaiku­tuk­sen parisuhdekumppaniinsa.

A: Jatku­va aut­ta­mi­nen on aika paljon sel­l­aista manip­u­loivaa ohjailua, joka taas ohjaa toista kiitol­lisu­u­den­velka­an. Se aset­taa hänet siihen ase­maan, että mä teen kaik­ki käytän­nön ratkaisut ja teen hänestä uhrin, kos­ka mä organ­isoin kaik­ki käytän­nön ratkaisut sil­lä perus­teel­la, mitä mä niinku sanon.

T: Mitä sä ajat­telet, että mikä sul­la on siinä moti­iv­ina? [Sokraat­ti­nen kysymys.]

A: Siinä on tosi voimakkaasti se, että saisi jol­lain tasol­la sel­l­aisen ns. var­muu­den koko ajan siitä suh­teesta, että se pysyy niis­sä para­me­treis­sä, mis­sä mä halu­an. Niin syvälle ku mä pääsen siinä ajat­telus­sa, nii jotenkin sitä että mä oon vähän niinku se pieni poi­ka, joka siivoaa. Että teen koko ajan niitä jut­tu­ja, että se pysyy kasas­sa se kuvio.

Asi­akas pohti monipuolis­es­ti omaa osu­ut­taan parisuhdeon­gelmi­in­sa, minkä voi nähdä toim­i­ju­u­den vahvis­tu­mise­na. Asi­akas hah­mot­teli myös parisuhdekump­panien­sa ase­maa suh­teessa, jos­sa hän pyr­ki varmis­ta­maan, että suhde ”pysyy niis­sä para­me­treis­sä, mis­sä mä halu­an. Niin syvälle ku mä pääsen siinä ajat­telus­sa, nii jotenkin sitä että mä oon vähän niinku se pieni poi­ka, joka siivoaa.”  Yliko­ros­tunut aut­ta­mi­nen ja ohjailu saat­toi­vat olla tois­es­ta jopa ”manip­u­loivaa”, kuten asi­akas itse asian ilmaisi asettuen näin kump­panin­sa ase­maan (10./reflektiivinen työkalu, toisen näkökul­man huomioimi­nen). Ymmär­rys oman lap­su­u­denkoke­muk­sen ja parisuhteis­sa tois­tu­vien kuvioiden välil­lä oli vah­vaa (8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne ja 9./reflektiivinen työkalu, koke­muk­sen jatkuvuus).

Tapaamis­jak­somme aikana asi­akas tun­nusteli suhdet­ta uuden naisen kanssa. Suhde syveni seu­rusteluk­si työsken­te­lymme lopus­sa. Otteessa 15 näkyy, kuin­ka asi­akas ryhtyy har­joit­tele­maan uuden­laista tapaa olla parisuh­teessa. Hän pyr­ki tietois­es­ti luop­umaan kon­trol­loin­nista. Oman kon­trol­lintarpeen näkem­i­nen toi asi­akkaan puheeseen entistä havain­noivam­paa otetta.

Ote 15. Asi­akas har­joit­telee uuden­laista tapaa olla parisuhteessa.

A: Tän naisen kanssa mä olen läht­enyt ihan toisel­la taval­la liik­keelle. On nähty enem­män har­vak­seltaan, ja mä oon ihan tietois­es­ti tehnyt sen, etten mä oo mis­sään yhteyk­sis­sä vaan annan sen ottaa yhteyt­tä. Mä katon, mikä sen ryt­mi on ja mitä se halu­aa. Siitä muo­dos­tuu ihan toisen­lainen sosi­aa­li­nen funk­tio. Se ei ole koko ajan sitä, että mä annan vai­h­toe­hdot, tehdäänkö näin vai näin.

T: Mitä se sus­sa on herät­tänyt? [Sokraat­ti­nen kysymys.]

A: Se on hyväksynyt sen mun olemisen sel­l­aise­na kuin se on. Siinä ei ole ollut sel­l­aista tarvet­ta kontrollointiin.

Asi­akas har­joit­teli nyt itselleen uut­ta eril­lisyyt­tä parisuh­teessa. Kysymyk­sessä on merkit­tävä asia. Leimanin mukaan toiseu­den­ta­ju on kykyä hah­mot­taa itsen­sä eril­lisek­si muista ihmi­sistä. Näin hän voi parem­min muun­nel­la omaa suh­tau­tu­mis­taan toiseen, jol­loin oma toim­inta on jous­tavaa ja tilan­neko­htaista. Toim­inta tulee tietoisem­mak­si, jol­loin myös vas­tu­ullisu­us omas­ta toimin­nas­ta kas­vaa. Ihmi­nen voi vapaam­min päät­tää, miten suh­tau­tua toim­intansa kohteeseen: ”Tän naisen kanssa mä olen läht­enyt ihan toisel­la taval­la liik­keelle. ‒ ‒ Mä katon mikä sen ryt­mi on ja mitä se halu­aa.” Näin asi­akas osoit­ti kykyään muut­taa omaa piin­tynyt­tä toim­intat­a­paansa ja sai näin aikaan merkit­tävän muu­tok­sen. (4./ei-reflektiivinen työkalu, kyky ryhtyä toimeen ja 8./reflektiivinen työkalu, reflek­toi­va asenne.)

Vaik­ka asi­akkaani vielä har­joit­teli, hän ilmaisi näin ole­vansa jo sub­jek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa aikaisem­min ongel­malliseen kon­trol­loin­ti­in ja tun­teista etään­nyt­tämiseen. Työsken­te­lymme lop­pua kohden toim­i­ju­ud­es­ta ker­to­vat puheta­vat rikas­tu­i­v­at. Vas­taavasti ei-toim­i­ju­u­den ilmaisut vähenivät.

Pohd­in­ta

Edel­lä kuvaa­mani välähdyk­set työsken­telystäni lähisuhteis­saan väki­val­taa koke­neen asi­akkaani kanssa kuvaa­vat, kuin­ka hän siir­tyy objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon. Leimanin luon­nehd­in­ta psykoter­api­apros­essin yleis­es­tä kulus­ta tun­tui sopi­van työsken­te­lyn kuvaamiseen. Siir­tymät mah­dol­lis­tu­i­v­at, kun työsken­telin asi­akkaan lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä hänen itse­havain­noin­ti­aan tukien, minkä asi­akas koki hyvänä työsken­tely­suh­teena ja kan­nat­telu­na. Pyrin mallinta­maan asi­akkaalle oma­l­la olemisel­lani rauhal­lista ja hyväksyvää tapaa tarkastel­la hänen kipeimpiä koke­muk­si­aan. Halusin toimia asi­akkaan itse­havain­noin­nin tuk­i­jana, jot­ta hän voisi saavut­taa uuden­laisen suh­teen omaan mieleensä.

Psykoter­api­atekni­ikoiden näkökul­mas­ta työsken­te­lyäni ohjasi aja­tus lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä toim­imis­es­ta lähin­nä sokraat­tisia kysymyk­siä vil­jellen, empaat­tis­es­ti kuvat­en ja tulk­in­to­ja esit­täen. Rohkaisin asi­akas­ta ilmaise­maan omaa mieltään, jot­ta hän voisi rikas­taa ilmaisuaan ja päästä siten parem­min myös kos­ke­tuk­si­in omien tun­tei­den­sa kanssa. Näin pyrin tuke­maan asi­akkaani itse­havain­noin­tia ja vahvis­ta­maan hänen havait­si­japo­si­tio­taan, jos­ta käsin hän saat­toi tarkastel­la ja omis­taa entistä vapaam­min omia tun­teitaan ja toim­intat­apo­jaan. Asi­akkaani pros­es­sis­sa toteu­tui näi­den aikaisem­pi­en vai­hei­den lisäk­si myös Leimanin meta­mallin neljäs vai­he, jos­sa hän ryhtyi kokeile­maan uusia toim­intat­apo­ja suh­teessa esi­in tulleisi­in ongelmi­in­sa, kuten tun­tei­den vält­te­lyyn sekä omaan tapaansa uhrautua ja ohjail­la parisuhdetta.

Leimanin meta­malli toi­mi hyvin työtäni ohjaa­vana teo­ri­ake­hyk­senä. Jäin kuitenkin kaipaa­maan lisäpo­hd­in­taa siihen, kuin­ka hän hah­mot­telee eril­lisyy­den ja toiseu­den­ta­jun merk­i­tyk­sen toim­i­ju­u­den edel­ly­tyk­senä. Käytän­nön työssä juuri eril­lisyy­den ja riip­pu­vu­u­den ongel­mat näyt­täy­tyvät tois­tu­vasti ihmis­suhdeon­gelmis­sa ja parisuhde­väki­val­tat­a­pauk­sis­sa. Psyko­ana­lyytikko Jean Knox­in (2011) mukaan eril­lisyy­den koke­mus on psykol­o­gisen kasvun tulos.

Tutkin asi­akkaani toim­i­ju­ut­ta hyö­dyn­täen 10DT-mallia. Ana­lyysi­työkalul­la voi kar­toit­taa yksi­tyisko­htais­es­ti, mil­laisia diskur­si­ivisia keino­ja asi­akas käyt­tää muo­toil­lessaan omaa toim­i­ju­ut­taan suh­teessa ongel­maan. Malli toimii sekä teo­ri­ana että tutkimus­menetelmänä siitä, mil­laisia muo­to­ja toim­i­ju­us saa asi­akkaan puheessa. Mallis­sa oli miel­lyt­tävää ja asi­akkaan toim­i­ju­ut­ta arvostavaa se, että siitä näkee eri diskurssit asi­akkaan käytössä olev­ina puhetapoina. Oman asi­akkaani tapauk­ses­sa saa­toin usein nähdä hänen toim­i­juuten­sa myös ikään kuin poten­ti­aalise­na, kun tarkastelin yksit­täisiä puhetapo­ja suh­teessa koko pros­es­si­in. Hän saat­toi puhua ei-toim­i­ju­u­den mood­is­sa ja ei-reflek­toiden, mut­ta kuitenkin tarkastellen asi­aa samal­la metata­sol­la toim­i­jana ja reflektoijana.

10DT-malli­in tutus­tu­mi­nen on antanut käytän­nön työhöni eväitä. Se on tarken­tanut havain­to­jani ei-toim­i­ju­u­den ja toim­i­ju­u­den eri muo­to­jen ilmen­e­mis­es­tä asi­akkaan puheessa. Se on tehnyt myös havain­nois­tani täs­mäl­lisem­piä, mikä on tehostanut työsken­te­lyäni asi­akkaiden parissa.

Oli valai­se­vaa tutkia omaa työsken­te­lyäni. Inte­grati­ivise­na ter­apeut­ti­na koen edus­ta­vani assim­i­lati­ivista inte­graa­tio­ta, jos­sa voin hyö­dyn­tää kog­ni­ti­ivisen koti­teo­ri­ani lisäk­si muiden suun­tausten teo­reet­tisia käsit­teitä ja psykoter­api­atekni­ikoi­ta. Koen sen rikkaut­e­na. Artikke­li­ni asi­akkaan kohdal­la val­itsin pitkälti per­in­teisiä, psyko­ana­ly­y­sis­sä kehit­tyneitä työmenetelmiä, kos­ka hänen kohdal­laan ne tun­tu­i­v­at toimi­van: asi­akas puhui vuo­laasti, ja hän oli reflek­ti­ivi­nen. Empaat­tisen kuvaamisen ja tulk­in­to­jen avul­la saa­toin tukea hänen itse­havain­noin­ti­aan. Asi­akkaani reflek­ti­ivis­es­tä kyvys­tä ker­toi, että hän saat­toi hyö­dyn­tää maltil­liset tulkintani.

Työn­tek­i­jänä min­un tuli muis­tut­taa itseäni, että vaik­ka asi­akkaan toim­i­ju­us tun­tui vähäiseltä suh­teessa hänen ilmion­gelmi­in­sa, kysymyk­sessä ei kuitenkaan ollut hänen per­soon­aansa kokon­aan leimaa­ma kyvykkyys tai omi­naisu­us. Asi­akas aset­tui vas­tavuoroiseen ase­maan suh­teessa käsil­lä ole­vi­in erokysymyk­si­in, ja tässä asetel­mas­sa hän ilmaisi min­ulle neuvottomuuttaan.

Mis­sä määrin artikke­li­ni löy­dök­set ovat yleis­tet­tävis­sä VKM-palvelu­un? Mitä mieser­i­ty­isiä kysymyk­siä väki­val­taa kokenei­den miesten aut­tamises­sa on? Yhden tapauk­sen perus­teel­la ei ole mah­dol­lista tehdä yleistyk­siä siitä, miten väki­val­taa kokenei­ta miehiä olisi paras hoitaa. Kuitenkin helpot­taak­seni luk­i­jan mielessä tapah­tu­vaa mah­dol­lista yleisem­pää tarkastelua olen pyrkinyt esit­tämään sekä taus­ta­teo­ri­ani että asi­akkaas­sa tapah­tu­vat muu­tok­set ja toisaal­ta inter­ven­tioni niin, että työsken­te­lyni olisi mah­dol­lisim­man läpinäkyvää.

Tutkimuk­sen yleis­tet­tävyys paranisi, jos tehtäisi­in use­ampia tapaus­tutkimuk­sia väki­val­taa kokenei­den miesten aut­tamis­es­ta. Sil­loin tulok­sia voitaisi­in ver­tail­la ja kehit­tää käytän­töjä eri­lais­ten asi­akkaiden kanssa työsken­te­lyyn. Olisi tarpeel­lista jatkaa väki­val­taa kokenei­den miesten toim­i­ju­u­den tutkimista. Mil­laisia yhteisiä tai eri­laisia piirteitä on siinä, kun näi­den asi­akkaiden toim­i­ju­us vahvis­tuu? Miten sitä voidaan parhait­en tukea? Mil­lainen miesten koke­mus väki­val­lan kok­i­jana on? Tutkimuk­sel­la olisi myös yhteiskun­nal­lista kiin­nos­tavu­ut­ta, sil­lä miesten koke­mus lähisuhde­väki­val­lan kok­i­joina on jäänyt miesten käyt­tämän väki­val­lan ja sen rajoit­tamista selvit­tävän tutkimuk­sen katveeseen.

Miesten koke­man väki­val­lan otta­mi­nen tutkimuk­seen voimakkaam­min olisi par­a­dig­man muu­tos, sil­lä tutkimus­ta tästä näkökul­mas­ta ei juuri ole tehty niin meil­lä kuin muual­lakaan maail­mas­sa muu­ta kuin sota­trau­mo­jen tutkimuk­ses­sa. Miesten näkökul­ma olisi tärkeä saa­da esi­in, jot­ta myös hei­dän aut­tamiseen­sa suun­nat­taisi­in väki­val­taprob­lemati­ikkaan pain­ot­tuvia resursse­ja. Se aut­taisi kiin­nit­tämään laa­jem­paa huomio­ta myös nais­ten tekemään väki­val­taan, joka edelleen on sekä tutkimuk­ses­sa että käytän­nön aut­tamistyössä heikosti edustettu.

Kir­jal­lisu­us

Allen, Jon G.; Fon­agy, Peter & Bate­man, Antho­ny W. (2008). Men­tal­iz­ing in clin­i­cal prac­tice. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­chi­atric Publishing.

Kan­ni­nen, Katri & Uusi­ta­lo-Aro­la, Liisa (2015). Lyhyt­ter­apeut­ti­nen työote. Jyväskylä: Ps-kustannus.

Knox, Jean (2011). Self-agency in psy­chother­a­py. Attach­ment, auton­o­my and inti­ma­cy. New York: W.W. Nor­ton & Company.

Krug, Eti­enne, G.; Dahlberg, Lin­da L.; Mer­cy, James A.; Zwi, Antho­ny B. & Lozano, Rafael (2003). Väki­val­ta ja ter­veys maail­mas­sa – WHO:n raport­ti. Suom. Eila Salo­maa. Jyväskylä: Lääkärin sosi­aa­li­nen vas­tuu ja Ter­vey­den edis­tämisen keskus ry.

Kur­ri, Kat­ja & Wahlström, Jarl (2007a). Dia­log­i­cal man­age­ment of moral­i­ty in domes­tic vio­lence coun­selling. Fem­i­nism & Psy­chol­o­gy, 11, 187‒208.

Kur­ri, Kat­ja & Wahlström, Jarl (2007b). Refor­mu­la­tions of agent­less talk in psy­chother­a­py. Text & Talk, 27(3), 315‒338.

Kur­ri, Kat­ja & Wahlström, Jarl (2021). Moraa­li­nen järjestys ja toim­i­ju­us­po­si­tiot psykoter­api­akeskustelus­sa. Psykolo­gia, 56(1), 67‒84.

Leiman, Mikael (2008). Dialogi­nen ohjaus ja neu­von­ta käytän­nössä. Teok­ses­sa Polku työ­markki­noille ‑osa­hanke. Tue­tus­ta toim­i­ju­ud­es­ta itsenäiseen toim­i­ju­u­teen. Dialogi­nen ohjaus käytän­nössä. Joen­suu: Optio työelämään — ja Joen­su­un Seudun Työl­lisyys Equal ‑han­kkeet.

Leiman, Mikael (2014). Psykoter­a­pi­oiden yhteinen perus­pros­es­si. Teok­ses­sa Ero­nen, San­na & Lahti-Nuut­ti­la, Paula (toim.), Mikä psykoter­api­as­sa aut­taa? Inte­grati­ivisen läh­estymis­ta­van perustei­ta, 71‒90. Helsin­ki: Edita.

Tikka­nen, Soile (2015). Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­tisen psykoter­api­an teo­reet­tisen kehit­te­lyn vai­heet. Teok­ses­sa Särkelä, Leena;Tikkanen, Soile & Haan­pää, Pirk­ka (toim.), Kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 31‒53. Helsin­ki: Duodecim.

Toivo­nen, Hei­di (2019). Con­struc­tions of agency and nona­gency in psy­chother­a­py. The 10 Dis­cur­sive Tools mod­el. Väitöskir­ja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Toivo­nen, Hei­di; Wahlström, Jarl & Kur­ri, Kat­ja (2018). Dis­cor­dances in ascrip­tions of agency and reflec­tiv­i­ty in the first psy­chother­a­py ses­sion. Jour­nal of Con­struc­tivist Psy­chol­o­gy, 32(4), 424‒443.

Toivo­nen, Hei­di; Wahlström, Jarl & Kur­ri, Kat­ja (2019). Con­struct­ing nona­gency at the begin­ning of psy­chother­a­py: The 10DT mod­el. Jour­nal of Con­struc­tivist Psy­chol­o­gy, 32(2) 160‒180.

Valko­nen, Har­ri (2018a). Muu­tos psykoter­api­as­sa. Luen­to inte­grati­ivises­sa YET-psykoter­api­ak­oulu­tuk­ses­sa 22.‒23.3.2019 Jyväskylän yliopistossa.

Valko­nen, Har­ri (2018b). The dynam­ics of self-obser­va­tion in patients with bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­der (BPD) diag­no­sis. Väitöskir­ja. Itä-Suomen yliopisto.

Wahlström, Jarl & Seilo­nen, Min­na-Leena (2016). Dis­play­ing agency at the out­set of psy­chother­a­py. Euro­pean Jour­nal of Psy­chother­a­py & Coun­selling, 18(4), 333‒348.