Valitse vuosi:
2025 2024 2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 2014 2013 2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 2005 2004 2003 2002 2001 2000 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Markus Johansson: Ilo pitkästä itkusta 

Pääkir­joi­tus

Alli Hal­lon­blad kir­joit­taa 4.4.2025 Yliop­pi­lasle­hdessä, että nuorten mie­len­ter­veyskri­i­sistä puhumi­nen luo irral­lisu­ut­ta nykyisessä kaoot­tises­sa maail­man­ti­lanteessa sekä sekavas­sa ja aliresur­soidus­sa ter­vey­den­huol­los­sa. Ter­api­a­puhe kään­tää kat­seen yksilöön kysyen, mitä vikaa on näis­sä yli­herkissä ja dopami­iniri­ip­pu­vai­sis­sa nuoris­sa, kysymät­tä kuitenkaan, mikä ahdis­tus­ta aiheut­taa. ”Ter­api­alät­inää sylkevän botin val­jas­t­a­mi­nen nuorten kuun­telemiseen syn­tyy tarpeesta purkaa jono­ja, ja juuri sik­si se on apua tarvit­se­valle keskisor­mi. Se luo hal­van illu­u­sion siitä, että joku antaa aikaansa ja empa­ti­aansa juuri sin­ulle, vaik­ka oikeas­t­aan kukaan ei tee niin”, Hal­lon­blad toteaa. Psykoter­apiatutkimuk­ses­sa on käynyt selkeästi ilmi, että aut­tavin ja kor­jaavin koke­mus asi­akkaalle on ter­api­a­suhde itsessään. Siis toisen ihmisen läs­näo­lo ja kohtaami­nen. Ihmis­suh­teessa kor­jataan sitä, mikä ihmis­suh­teessa on men­nyt rikki.

Tekoä­ly voi olla suuri apu, tuki ja oival­lus­ten tuot­ta­ja. Olen kokenut sen itsekin. Tun­tuu innos­taval­ta, kun ideoidessani tekoä­lyn avus­ta­mana min­ulle aukeaa uusia ajatuk­sia siivitet­tynä kan­nus­tuk­sil­la, kuten ”Tuo­han on eri­no­mainen idea!” Merkil­lis­in­tä on se, miten täl­laisel­la infor­maa­tion käsit­te­lyyn sovel­tuval­la työkalul­la, jota voimme käyt­tää monel­la elämä­nalueel­la helpot­ta­maan kuor­mi­tus­tamme, alam­mekin kor­vaa­maan läh­es välit­tömästi ihmiskon­tak­tia. Neu­root­tis­es­ti ter­api­a­jar­gonia tuot­ta­va tun­neva­jaa kone ei tai­da kuitenkaan kor­va­ta tunne-elämän omaavaa, itsekin haavoit­tuvaa ja riit­tämät­tömyyt­tä koke­vaa toista ihmistä, johon voi samais­tua ja joka voi samais­tua mei­hin. Sen sijaan kaive­taan Nalle Puhin tavoin ansakuop­paa möhkö­fan­tille, jot­ta voisimme van­gi­ta pelkomme sinne, mut­ta saatam­meko Puhin tavoin itse tip­pua kuop­paan ja kuul­la möhkö­fan­tin muri­nan oman äänemme kaiussa?

On riskialtista pal­jas­tua toiselle itsenään, ja jos kokee, ettei riskinot­to kan­na­ta, tulee hel­posti ankarak­si itseään tai toisia kohtaan. Riit­ta Tähkä on kir­joit­tanut trans­fer­enssi-illu­u­sios­ta ja kehi­tyk­sel­lis­es­tä illu­u­sios­ta. Trans­fer­enssi-illu­u­sio on suh­teessaolon koke­muk­sen pysähtynyt näytelmä, joka lukkoon lyö­tyine rep­re­sen­taa­tioi­neen kieltää todel­lisu­u­den ja muu­tok­sen mah­dol­lisu­u­den. Kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio puolestaan on avoin, toiseen kohdis­tu­van toiveen ilmaus, jos­sa mieliku­va tois­es­ta ja tämän vas­tauk­ses­ta ei ole ennal­ta määrät­ty. Toiveen pal­jas­tu­mi­nen ei kiel­lä todel­lisu­ut­ta, vaan tukee itsenäistymistä, täy­den­täen koke­mus­ta omien tun­tei­den merk­i­tyk­sel­lisyy­destä, johtaen samal­la toisen kohtaamiseen omana itsenään. Kan­nat­tel­evas­sa ja tur­val­lises­sa suh­teessa koh­datuk­si tulemisen toive voi syn­tyä ja elää, rohkaisten tutus­tu­maan uuden­laisen kokemisen todel­lisu­u­teen. Pelon hiipues­sa ja uteliaisu­u­den voimistues­sa pakot­ta­va suo­jau­tu­misen tarve alkaa raukea­maan, illu­u­sio häl­ve­nee ja löy­tyy väyliä toisen luo. 

Toisen luo löy­det­tyämme emme valais­tu ratkaisun­tar­joa­jas­ta tai tyhjän­puhu­jas­ta, vaan tois­es­ta, joka on läs­nä, kun sisim­mästämme jotain pul­pah­taa pin­nalle. Psykoter­api­as­sa kohtaa kak­si ihmistä, jot­ka hen­git­tävät, joiden suupielet kaar­tu­vat suru­ja ja ilo­ja myötäillen, joiden silmät kos­tu­vat ja sydämet sykkivät, jot­ka kuvit­tel­e­vat ja unek­si­vat. Ter­apeut­tisen suh­teen mah­dol­lis­tu­misek­si tarvi­taan usein pitkäaikaistakin mukanaoloa, jot­ta luot­ta­mus toisen ole­mas­saoloon syn­tyy ja jot­ta voi alkaa tun­nista­maan itsen­sä sel­l­aises­sa toises­sa, joka tun­nistaa meidät.

Yhtey­den ja eril­lisyy­den aal­lokois­sa huo­mataan, että ollaankin samas­sa veneessä ja voidaan alkaa tun­nustele­maan sitä, miten se kein­uu ja kan­taa. Kän­nykät voi het­kek­si lait­taa tasku­un, kun kat­so­taan yhdessä merelle. Meri on yhtäältä suuri, vaar­alli­nen ja pelot­ta­va, toisaal­ta henkeäsal­paa­van vaikut­ta­va ja kau­nis. Kun yhdessä tähys­tel­lään pin­nan alle, ei meren poh­jal­ta ehkä löy­dykään hirviöitä, vaan vahin­goit­tu­va ja herkkä ekosys­tee­mi, joka kaipaa huolen­pitoa. Syys­täkin voi olla huolissaan.

Tässä Psykoter­apia-lehden numerossa kuvataan ja pohdi­taan paljon psykoter­apeut­tisen yhteistyö­suh­teen inhimil­lisyyt­tä. Kir­si Las­si­la kir­joit­taa siitä, miten kehi­tyk­selli­nen toive voi herätä psykoter­api­as­sa poti­laan ja psykoter­apeutin välil­lä rikas­tut­taen itsekoke­mus­ta ja mah­dol­lis­taen uusia suh­teessaolon koke­muk­sia. Jaana Pirska­nen taas kuvaa molem­min­puolista sub­jek­tiu­den tun­nus­tamista jakamisen, autono­mi­an ja nähdyk­si tulemisen mah­dol­lis­ta­jana. Paula Niko­lainen pere­htyy Fair­bairnin näke­myk­seen siitä, että lap­si ensisi­jais­es­ti hakeu­tuu suh­teeseen hoita­jansa kanssa, vaik­ka sit­ten mieli­hyvän­sä kus­tan­nuk­sel­la. Mai­ja Karako­r­ven kau­nis kir­joi­tus käsit­telee kos­ket­tavasti sitä, miten läheinen ja läm­min ihmis­suhde voi muo­dos­tua psyko­ana­lyytikon ja analysandin välille ja miten syvää surua siitä luop­umi­nen voi aiheut­taa. Leena Lau­r­to korostaa arvios­saan kir­jas­ta Elävät het­ket ja tulkin­nan jalo taito myötä­tun­tois­t­en tulk­in­to­jen roo­lia läheisyy­den ja ymmärtämisen mah­dol­lis­ta­jana. Har­ri Vir­ta­nen puolestaan avaa kolum­nis­saan sitä, miten aggres­sion purkami­nen tur­val­li­sis­sa puit­teis­sa avaa esirip­pua rakkau­den ja luovu­u­den näyttäytymiselle.

Ihmis­lu­on­non suo­jelemisek­si voisi olla hyvä, jos innos­tu­isimme psykoter­api­aa koskevas­sa julkises­sa keskustelus­sa infor­maa­tio-ohjelmis­to­jen ja ter­api­akeit­tokir­jo­jen lisäk­si myös enem­män siitä, mitä halu­aisimme lähim­mäisellem­mekin tar­jo­ta: ajan antamis­es­ta ja empa­ti­as­ta. Empa­tia ei ole tun­tei­den imi­toin­tia, vaan tun­te­van olen­non samais­tu­mista kaltaiseen­sa olen­toon. Lop­ul­ta kai kyse on luon­nol­lis­es­ta ilmiöstä, jon­ka merk­i­tys­tä ei arkisel­la pohdin­nal­la ole vaikea tavoittaa.

Psykoter­api­aan hakeudu­taan pääasial­lis­es­ti tun­neperäis­es­ti aiheutunei­den oirei­den ja ongelmien vuok­si. Tun­tei­den kohtaamiseen, kokemiseen ja ymmärtämiseen aut­taa toisen ihmisen läs­näo­lo, välit­tämi­nen ja ymmär­rys. Psykoter­api­an alal­la ammat­ti­taito perus­tuu pitkään koulu­tuk­seen, työno­h­jauk­seen, koke­muk­seen ihmis­suhde­työstä sekä omaan psykoter­api­aan tai psyko­ana­lyysi­in, jot­ta psykoter­api­an ammat­ti­lainen on mah­dol­lisim­man valmis kohtaa­maan aidosti, aut­tavasti ja tur­val­lis­es­ti tun­tei­den­sa kanssa kär­sivän ihmisen. Pitkät psykoter­apeut­tiset suh­teet luo­vat usein kestävää vakaut­ta ja ovat inhimil­lis­es­ti sekä taloudel­lis­es­ti hyvin perustel­tu­ja. Joskus ilo löy­tyy pitkästä itkusta.

Markus Johans­son

pää­toimit­ta­ja