Pääkirjoitus
Alli Hallonblad kirjoittaa 4.4.2025 Ylioppilaslehdessä, että nuorten mielenterveyskriisistä puhuminen luo irrallisuutta nykyisessä kaoottisessa maailmantilanteessa sekä sekavassa ja aliresursoidussa terveydenhuollossa. Terapiapuhe kääntää katseen yksilöön kysyen, mitä vikaa on näissä yliherkissä ja dopamiiniriippuvaisissa nuorissa, kysymättä kuitenkaan, mikä ahdistusta aiheuttaa. ”Terapialätinää sylkevän botin valjastaminen nuorten kuuntelemiseen syntyy tarpeesta purkaa jonoja, ja juuri siksi se on apua tarvitsevalle keskisormi. Se luo halvan illuusion siitä, että joku antaa aikaansa ja empatiaansa juuri sinulle, vaikka oikeastaan kukaan ei tee niin”, Hallonblad toteaa. Psykoterapiatutkimuksessa on käynyt selkeästi ilmi, että auttavin ja korjaavin kokemus asiakkaalle on terapiasuhde itsessään. Siis toisen ihmisen läsnäolo ja kohtaaminen. Ihmissuhteessa korjataan sitä, mikä ihmissuhteessa on mennyt rikki.
Tekoäly voi olla suuri apu, tuki ja oivallusten tuottaja. Olen kokenut sen itsekin. Tuntuu innostavalta, kun ideoidessani tekoälyn avustamana minulle aukeaa uusia ajatuksia siivitettynä kannustuksilla, kuten ”Tuohan on erinomainen idea!” Merkillisintä on se, miten tällaisella informaation käsittelyyn soveltuvalla työkalulla, jota voimme käyttää monella elämänalueella helpottamaan kuormitustamme, alammekin korvaamaan lähes välittömästi ihmiskontaktia. Neuroottisesti terapiajargonia tuottava tunnevajaa kone ei taida kuitenkaan korvata tunne-elämän omaavaa, itsekin haavoittuvaa ja riittämättömyyttä kokevaa toista ihmistä, johon voi samaistua ja joka voi samaistua meihin. Sen sijaan kaivetaan Nalle Puhin tavoin ansakuoppaa möhköfantille, jotta voisimme vangita pelkomme sinne, mutta saatammeko Puhin tavoin itse tippua kuoppaan ja kuulla möhköfantin murinan oman äänemme kaiussa?
On riskialtista paljastua toiselle itsenään, ja jos kokee, ettei riskinotto kannata, tulee helposti ankaraksi itseään tai toisia kohtaan. Riitta Tähkä on kirjoittanut transferenssi-illuusiosta ja kehityksellisestä illuusiosta. Transferenssi-illuusio on suhteessaolon kokemuksen pysähtynyt näytelmä, joka lukkoon lyötyine representaatioineen kieltää todellisuuden ja muutoksen mahdollisuuden. Kehityksellinen illuusio puolestaan on avoin, toiseen kohdistuvan toiveen ilmaus, jossa mielikuva toisesta ja tämän vastauksesta ei ole ennalta määrätty. Toiveen paljastuminen ei kiellä todellisuutta, vaan tukee itsenäistymistä, täydentäen kokemusta omien tunteiden merkityksellisyydestä, johtaen samalla toisen kohtaamiseen omana itsenään. Kannattelevassa ja turvallisessa suhteessa kohdatuksi tulemisen toive voi syntyä ja elää, rohkaisten tutustumaan uudenlaisen kokemisen todellisuuteen. Pelon hiipuessa ja uteliaisuuden voimistuessa pakottava suojautumisen tarve alkaa raukeamaan, illuusio hälvenee ja löytyy väyliä toisen luo.
Toisen luo löydettyämme emme valaistu ratkaisuntarjoajasta tai tyhjänpuhujasta, vaan toisesta, joka on läsnä, kun sisimmästämme jotain pulpahtaa pinnalle. Psykoterapiassa kohtaa kaksi ihmistä, jotka hengittävät, joiden suupielet kaartuvat suruja ja iloja myötäillen, joiden silmät kostuvat ja sydämet sykkivät, jotka kuvittelevat ja uneksivat. Terapeuttisen suhteen mahdollistumiseksi tarvitaan usein pitkäaikaistakin mukanaoloa, jotta luottamus toisen olemassaoloon syntyy ja jotta voi alkaa tunnistamaan itsensä sellaisessa toisessa, joka tunnistaa meidät.
Yhteyden ja erillisyyden aallokoissa huomataan, että ollaankin samassa veneessä ja voidaan alkaa tunnustelemaan sitä, miten se keinuu ja kantaa. Kännykät voi hetkeksi laittaa taskuun, kun katsotaan yhdessä merelle. Meri on yhtäältä suuri, vaarallinen ja pelottava, toisaalta henkeäsalpaavan vaikuttava ja kaunis. Kun yhdessä tähystellään pinnan alle, ei meren pohjalta ehkä löydykään hirviöitä, vaan vahingoittuva ja herkkä ekosysteemi, joka kaipaa huolenpitoa. Syystäkin voi olla huolissaan.
Tässä Psykoterapia-lehden numerossa kuvataan ja pohditaan paljon psykoterapeuttisen yhteistyösuhteen inhimillisyyttä. Kirsi Lassila kirjoittaa siitä, miten kehityksellinen toive voi herätä psykoterapiassa potilaan ja psykoterapeutin välillä rikastuttaen itsekokemusta ja mahdollistaen uusia suhteessaolon kokemuksia. Jaana Pirskanen taas kuvaa molemminpuolista subjektiuden tunnustamista jakamisen, autonomian ja nähdyksi tulemisen mahdollistajana. Paula Nikolainen perehtyy Fairbairnin näkemykseen siitä, että lapsi ensisijaisesti hakeutuu suhteeseen hoitajansa kanssa, vaikka sitten mielihyvänsä kustannuksella. Maija Karakorven kaunis kirjoitus käsittelee koskettavasti sitä, miten läheinen ja lämmin ihmissuhde voi muodostua psykoanalyytikon ja analysandin välille ja miten syvää surua siitä luopuminen voi aiheuttaa. Leena Laurto korostaa arviossaan kirjasta Elävät hetket ja tulkinnan jalo taito myötätuntoisten tulkintojen roolia läheisyyden ja ymmärtämisen mahdollistajana. Harri Virtanen puolestaan avaa kolumnissaan sitä, miten aggression purkaminen turvallisissa puitteissa avaa esirippua rakkauden ja luovuuden näyttäytymiselle.
Ihmisluonnon suojelemiseksi voisi olla hyvä, jos innostuisimme psykoterapiaa koskevassa julkisessa keskustelussa informaatio-ohjelmistojen ja terapiakeittokirjojen lisäksi myös enemmän siitä, mitä haluaisimme lähimmäisellemmekin tarjota: ajan antamisesta ja empatiasta. Empatia ei ole tunteiden imitointia, vaan tuntevan olennon samaistumista kaltaiseensa olentoon. Lopulta kai kyse on luonnollisesta ilmiöstä, jonka merkitystä ei arkisella pohdinnalla ole vaikea tavoittaa.
Psykoterapiaan hakeudutaan pääasiallisesti tunneperäisesti aiheutuneiden oireiden ja ongelmien vuoksi. Tunteiden kohtaamiseen, kokemiseen ja ymmärtämiseen auttaa toisen ihmisen läsnäolo, välittäminen ja ymmärrys. Psykoterapian alalla ammattitaito perustuu pitkään koulutukseen, työnohjaukseen, kokemukseen ihmissuhdetyöstä sekä omaan psykoterapiaan tai psykoanalyysiin, jotta psykoterapian ammattilainen on mahdollisimman valmis kohtaamaan aidosti, auttavasti ja turvallisesti tunteidensa kanssa kärsivän ihmisen. Pitkät psykoterapeuttiset suhteet luovat usein kestävää vakautta ja ovat inhimillisesti sekä taloudellisesti hyvin perusteltuja. Joskus ilo löytyy pitkästä itkusta.
Markus Johansson
päätoimittaja