Ari-Pekka Skarp: Työ- ja koulutuselämään liittyvät kehykset ja dialogiset positiot psykoterapiaprosessissa

Mie­len­ter­veysongelmista on tul­lut yleisin sairaus­päivära­han peruste Suomes­sa, ohit­taen tuki- ja liikun­taelin­sairaudet. Vaik­ka Kelan tuke­man kuntou­tusp­sykoter­api­an on todet­tu aut­ta­van työelämässä pysymisessä, psykoter­api­apros­essin yhteyt­tä asi­akkaan työelämän kysymyk­si­in ei ole juurikaan tutkit­tu. Tässä artikke­lis­sa tarkastel­laan, kuin­ka psykoter­api­apros­es­si voi aut­taa asi­akas­ta muo­dosta­maan työ- ja koulu­tuselämässä pysymistä tuke­via näkökul­mia omaan elämään­sä. Rapor­toitavas­sa tutkimuk­ses­sa inte­groidaan nar­rati­ivisen psykoter­api­an, elämänku­lun tutkimuk­sen ja dial­o­gisu­u­den viiteke­hyk­siä. Tutkimus osoit­taa, että nar­rati­ivi­nen psykoter­api­apros­es­si voi lisätä asi­akkaan valin­nan­mah­dol­lisuuk­sia työ- ja koulu­tuselämän risteymäko­hdis­sa, laa­jen­taen hänen mah­dol­lisuuk­si­aan uudelleen­määrit­tää elämänku­lun tapah­tu­mia ja dial­o­gisia posi­tioi­ta niiden suh­teen. Tutkimus osoit­taa myös, että työ- ja koulu­tuselämään liit­tyvien elämänku­l­ullis­ten risteymäko­h­tien käsit­te­ly psykoter­api­as­sa on tärkeää, sil­lä men­neisyy­den risteymäko­h­tien kehys­ten muu­tok­set voivat tukea myös nyky­hetken ja tule­vaisu­u­den valintoja.

Johdan­to

Mie­len­ter­veysongel­mat ovat Suomes­sa ohit­ta­neet jo tuki- ja liikun­taelin­sairauk­sien osu­u­den sairaus­päivära­hapäivis­sä, siir­tyen näin yleisim­mäk­si sairaus­päivära­han perus­teek­si (Blom­gren 2019). Kansaneläke­laitos tukee rahal­lis­es­ti kuntou­tusp­sykoter­api­aa, joka tähtää asi­akkaan työ- tai opiskelukyvyn tukemiseen tai paran­tamiseen (Kela nd.). Vaik­ka psykoter­api­an tiede­tään tuke­van työelämässä pysymisessä (Tuulio-Hen­riks­son ym. 2019), psykoter­api­apros­essin kytkey­tymistä asi­akkaan työelämään liit­tyvi­in kysymyk­si­in ei ole juuri tutkittu.

Tässä artikke­lis­sa tarkastel­laan sitä, mil­lä taval­la psykoter­api­apros­es­si voi aut­taa asi­akas­ta muo­dosta­maan työ- ja koulu­tuselämässä pysymistä tuke­via näkökul­mia omaan elämänkulku­un­sa. Tutkimuk­ses­sa hyö­dyn­netään Zit­tounin ym. (2013) ajatuk­sia nar­rati­ivisen psykoter­api­an, kehi­tysp­sykolo­gian, sys­teemi­ti­etei­den, elämänku­lun tutkimuk­sen ja bakhtini­laisen dial­o­gisen viiteke­hyk­sen integroimisesta.

Nyt rapor­toitavass­sa tutkimuk­ses­sa asi­akkaan elämänku­lun tapah­tu­mia tarkastel­laan psykoter­api­apros­essin keskusteluis­sa muo­dos­tu­vien elämänku­l­ullis­ten tra­jek­tor­ei­den, kehys­ten ja dial­o­gis­ten posi­tioiden kaut­ta. Hypo­teesina on, että elämänkulku­un kiin­nit­tyvä nar­rati­ivi­nen psykoter­api­apros­es­si aut­taa asi­akas­ta jäsen­tämään ja uudelleen­tulk­it­se­maan omaa elämään­sä siten, että se lisää hänen valin­nan­mah­dol­lisuuk­si­aan työ- ja koulu­tuselämän risteymäkohdissa.

Keskeisiä käsit­teitä

Ihmisen elämänkulku voidaan nähdä tari­nal­lisi­na kehi­tys­vai­heina ja tapah­tu­maketjuina, jois­sa hän rak­en­taa iden­ti­teet­tiään suh­teessa koke­mushis­to­ri­aansa (McAdams 2001). Elämänkulku sisältää luke­mat­to­mia tapah­tu­maketju­ja, tra­jek­tor­e­i­ta, joi­ta ihmi­nen käy läpi sekä yhtä aikaa että vuorotellen. Tutkimuk­ses­sa käytet­ty tra­jec­to­ry equi­fi­nal­i­ty ‑malli (TEM) kar­toit­taa, mil­laisia vai­h­toe­hto­ja asi­akas luo mieliku­vi­tuk­sen­sa kaut­ta men­neisyy­den, nyky­hetken ja tule­vaisu­u­den elämän­ta­pah­tu­mien risteymäko­hti­in (Zit­toun ym. 2013). Toteu­tuneet ja toteu­tu­mat­tomat risteymäko­h­tien mah­dol­lisu­udet muo­dosta­vat rak­en­teen, jon­ka avul­la risteymäko­h­tien välisiä suhtei­ta voidaan tarkastel­la. Kun nyky­hetken tapah­tu­mi­in avau­tuu keskusteluis­sa uuden­laista ymmär­rystä, myös men­neisyy­den tra­jek­torit voivat muut­tua ja päinvastoin.

Ihmi­nen ei kuitenkaan voi muoka­ta mielessään elämänku­lun risteymäko­htia vapaasti. Yhteiskun­nal­liset ja henkilöko­htaiset nor­mati­iviset kehyk­set (Goff­man 1981) rajoit­ta­vat käytet­tävis­sä ole­via ymmär­ryk­sen ja tulkin­nan mah­dol­lisuuk­sia. Kehyk­set ovat käytän­nössä sisäis­tet­tyjä val­tarak­en­tei­ta ja norme­ja (Fou­cault 2005), jot­ka rajoit­ta­vat nar­rati­ive­ja ja ihmisen dial­o­gisia posi­tioi­ta niis­sä (Zit­toun ym. 2013). Dialogi­nen posi­tio tarkoit­taa tietyn­laiseen suh­teeseen aset­tumista mui­ta ihmisiä ja elämän­ti­lantei­ta kohtaan. Se sisältää samanaikaises­ti jatku­vu­ut­ta ja epä­jatku­vu­ut­ta, mikä mah­dol­lis­taa myös muu­tok­sia (Her­mans 2001).

Psykoter­api­apros­es­si on tärkeä näyt­tämö näi­den nar­rati­ivien tutkimiseen. Parhaim­mil­laan psykoter­api­apros­es­sis­sa alkaa muo­dos­tu­maan inno­vati­ivisia het­k­iä, jot­ka muut­ta­vat elämänku­l­ullis­ten tra­jek­to­rien risteymäko­h­tien ja kehys­ten merk­i­tyk­siä. Uudelleen­määrit­telyssä kehyk­set alka­vat säröy­tyä, ja näistä säröistä voi kas­vaa laa­jem­pia muu­tok­sia, jot­ka sisältävät oppimis­pros­esse­ja, iden­ti­teetin muu­tok­sia ja uuden ymmär­ryk­sen luomista (Zit­toun ym. 2013). Kehyk­set ja dial­o­giset posi­tiot voivat kokea suuri­akin muu­tok­sia asi­akkaan ymmärtäessä uudel­la taval­la sen, mis­tä hänen koke­muk­sen­sa ovat syntyneet.

Psykoter­api­apros­es­sis­sa asi­akas tutkii omaa elämänkulkuaan pait­si ihmis­suhtei­den, myös eri­lais­ten koulu­tuk­sel­lis­ten ja ammatil­lis­ten val­in­to­jen kaut­ta, joiden suh­teen hän aset­tuu eri­laisi­in dial­o­gisi­in posi­tioi­hin. Jous­tavampi­en valin­nan mah­dol­lisuuk­sien avaami­nen vaatii niin men­neisyy­den kuin nyky­hetken ja tule­vaisu­u­denkin tra­jek­to­rien psykoter­apeut­tista käsit­telemistä. Koher­entin nar­rati­ivin muo­dost­a­mi­nen oman työu­ran suh­teen on merkit­tävää myös sen muokkaamisen kannal­ta (Del Cor­so & Rehruss 2011).

Tapaus­tutkimus

Tapaus­tutkimuk­sen asi­akas ”Johan­na” on kes­ki-iän siir­tymä­vai­het­ta elävä nainen, jol­la on aviomies sekä kotona asu­via lap­sia. Hän pää­tyi psykoter­api­apros­es­si­in työter­veyshuol­lon kaut­ta, jos­sa oli asi­akkaana työu­upumuk­sen vuoksi.

Tapaus­tutkimuk­sen aineis­to koos­t­uu asi­akkaan kol­men vuo­den mit­taisen psykoter­api­apros­essin video­tal­len­teista ja niihin liit­tyvistä lit­teroin­neista, asi­akkaan ylös kir­joit­tamista unista, psykoter­apeutin tapaamisia koske­vista muis­ti­in­panoista sekä elämänku­l­ullis­es­ta haastattelusta.

Tutkimuk­sen tarkoituk­se­na on tilas­tol­lis­ten yleistyk­sien sijaan löytää teo­reet­tisia rak­en­tei­ta, jot­ka ovat käyt­tökelpoisia myös muis­sa tapauk­sis­sa. Aineis­toa analysoiti­in nar­rati­ivis­es­ti, tarkastellen eri­tyis­es­ti keskusteluis­sa muo­dos­tu­via elämänku­l­ullisia tra­jek­tor­e­i­ta, kehyk­siä ja dial­o­gisia posi­tioi­ta sekä niihin liit­tyviä uudelleen­määrit­te­lyjä ja transitioita.

Hypo­teesina oli, että elämänkulku­un kiin­nit­tyvä nar­rati­ivi­nen psykoter­api­apros­es­si aut­taa asi­akas­ta jäsen­tämään ja uudelleen­tulk­it­se­maan omaa elämään­sä siten, että se lisää hänen valin­nan­mah­dol­lisuuk­si­aan työ- ja koulu­tuselämän risteymäkohdissa.

Kuvas­sa 1 on havain­nol­lis­tet­tu sitä, mil­lä tavoin elämänku­l­ullis­ten tra­jek­tor­ei­den risteymäko­hdis­sa ilmen­tyviä kehyk­siä ja dial­o­gisia posi­tioi­ta voidaan aset­taa suh­teeseen toisi­in­sa nähden.

Tutkimus­tu­lok­set

Seu­raavis­sa kap­paleis­sa kuvataan sitä, mil­laisia kehyk­siä ja niihin liit­tyviä dial­o­gisia posi­tioi­ta psykoter­api­apros­essin eri vai­heis­sa muo­dos­tuu ja miten ne kehit­tyvät pros­essin edetessä.

Psykoter­api­apros­essin alku­vai­heen keskustelut

Psykoter­api­an alku­vai­heen keskusteluis­sa kar­toite­taan Johan­nan aiem­paa työ- ja koulu­tushis­to­ri­aa, jois­sa tehtyjä päätök­siä hän miet­tii han­kalan nykyti­lanteen­sa kannal­ta. Nykyi­nen työ on pain­o­tuk­seltaan fyy­sistä hoito­työtä, ja Johan­nan omat fyy­siset ongel­mat alka­vat aset­taa sen tekemiselle rajoituk­sia. Myös taloudel­liset tek­i­jät mieti­tyt­tävät. Toisen­laisel­la ammat­in­valin­nal­la Johan­na voisi olla nyt taloudel­lis­es­ti parem­mas­sa tilanteessa työssä, joka olisi myös fyy­sis­es­ti kevyempää.

Alku­vai­heen keskusteluis­sa Johan­nan elämänkulku näyt­täy­tyy melko kapeana ja muut­tumat­tomana polku­na, jon­ka val­in­toi­hin ei voi enää vaikut­taa. Ensim­mäi­nen keskusteluis­sa käsit­te­lyyn nou­se­va koulu­tuk­sel­lisen tra­jek­torin risteymäko­h­ta kohdis­tuu lukioon. Oman lapsen arvosanat eivät riitä ensisi­jaiseen koulu­tu­s­paikkaan pääsemiseen, ja tämä tuo mieleen omat valin­nat samas­sa ikä­vai­heessa. Johan­na katuu, ettei panos­tanut lukios­sa enem­män matemaat­tisi­in aineisi­in. Parem­min val­i­tut aineet oli­si­vat tehneet helpom­mak­si hakeu­tua lääketi­eteen opin­toi­hin, jot­ka oli­vat olleet hänel­lä yht­enä vai­h­toe­htona. Hän pää­tyi kuitenkin lop­ul­ta hakeu­tu­maan toiseen ter­vey­den­hoidon ammattiin.

Johan­na: Se, mitä omille lap­sille oon yrit­tänyt tuo­da esille, että täy­tyis tehdä asi­at sil­lä taval­la, että voi vali­ta, ettei oo kiin­ni siitä, että por­tit sulkeu­tuu, ku ei oo arvosano­ja, joi­ta tarvit­tais. Se mah­dol­lisu­us, että pystyy tekemään val­in­to­ja, mitä haluaa.

Ter­apeut­ti: Mitä se sun kohal­la sitte tarkoitti?

Johan­na: Mun kohdal­la se käytän­nössä tarkoit­ti sitä, että siinä jos­sain vai­heessa yläas­teel­la ja lukios­sa ei vält­tämät­tä panos­tanut niihin aineisi­in, jot­ka olis johtanut niihin uraval­in­toi­hin, joi­ta olis lop­pu­peleis­sä halunnut.

(27. tapaami­nen)

Tähän tra­jek­torin risteymäko­htaan muo­dos­tuu jäykkä ja pakot­ta­va ammatil­lisen men­estymisen kehys. Johan­na ker­too, että hänen per­heessään ja suvus­saan arvoste­taan aka­teemista koulu­tus­ta ja työelämässä men­estymistä. Johan­nan van­hem­mat ovat aka­teemis­es­ti koulutet­tu­ja, äiti on opet­ta­ja ja isä lääkäri. Van­hem­mat sis­aruk­setkin ovat opiskelleet pitkälle ja men­estyneet omil­la aloil­laan hyvin. Johan­na ei koe pär­jän­neen­sä tässä asetel­mas­sa, vaan kokee ole­vansa vähem­män arvoste­tus­sa amma­tis­sa. Samankaltainen kehys näyt­täy­tyy myös työelämän piiris­sä, jos­sa oma ammat­ti on ter­vey­den­huol­lon organ­isaa­tioiden hier­arki­as­sa alis­teinen. Kehyk­sen muo­dos­tu­mi­nen ei tässä vai­heessa ole kovinkaan jäsennelty.

Johan­na: Tok­i­han hän [isä] on van­him­man sis­aruk­sen ammat­in­valin­nas­ta hyvinkin ylpeä [liikut­tuu]. Mei­dän keskim­mäisen, en tiiä, mitä hän siitä ajat­telee… sem­mo­nen koke­mus että, ei hänel­lä ja varsinkaan hänen nykyisel­lä vaimol­laan oo, ole ollut, kovin suuri arvos­tus min­un ammat­tia kohtaan. ‒ ‒ Var­maan se [van­him­man sis­aruk­sen ammat­ti] on ollut vähän kaikkien suku­lais­ten silmis­sä sel­l­ainen arvostet­tu ammat­ti. ‒ ‒ Ja sem­mo­nen muis­to jäänyt jos­sain vai­heessa mieleen, ku äidil­lä oli joku vai­va ja koitin sitä hoitaa, ja teinkin sen, ja neu­voin, että voisit itse sitä näin hoitaa, niin ei ottanut sitä kuule­vi­in korvi­in­sa, ja sit­ten tuli jos­sain vai­heessa vas­taan, niin tuumasi, että [van­hin sis­arus] osaa aina antaa niin hyviä neu­vo­ja. ‒ ‒ Niinku, ei niil­lä sun neu­voil­la ole merk­i­tys­tä, olet pikku­sisko, joka ei tiiä eikä osaa. Se on vaan se tiet­ty asenne.

(28. tapaami­nen)

Käytän­nön ratkaisuna tilanteeseen­sa Johan­na ker­too siir­tyneen­sä jo uransa alku­vai­heessa yksi­ty­isyrit­täjäk­si. Yksi­ty­isyrit­täjyys oli keino vält­tää muiden hyväksyn­nän tarve sekä työn­haus­sa että organ­isaa­tioiden ammatil­li­sis­sa hier­arkiois­sa. Yrit­täjänä hän pystyi itse parem­min val­it­se­maan työn­sä eikä hänen tarvin­nut aset­tua myöskään työy­hteisö­jen hier­arkkisi­in asemi­in. Yrit­täjyys myös toi väljyyt­tä ammatil­lisen men­estymisen kehyk­seen, sil­lä yrit­täjänä men­estymi­nen ei ole samal­la taval­la kiin­ni koulu­tus­ta­sos­ta. Taloudelli­nen men­estymi­nen ei Johan­nan amma­tis­sa kuitenkaan yrit­täjänäkään yllä samalle tasolle kuin sis­aruk­sil­la. Lisäk­si yrit­täjyys käy kuormittavaksi.

Aiem­paan lukion ammat­in­val­in­taan kietoutuu toinenkin risteymäko­h­ta. Johan­na miet­ti muu­ta­man vuo­den työelämän jäl­keen uudelleen lääketi­eteen opin­to­ja ja suorit­ti tämän vuok­si lukion prep­pauskursse­ja. Tässä elämän­vai­heessa prep­pauskurssien tekem­i­nen töi­den ohel­la tun­tui kuor­mit­taval­ta, lisäk­si vaakakupin toisel­la puolel­la oli per­heen perus­t­a­mi­nen. Tässäkin risteymäko­hdas­sa lääketi­eteen opin­not jäivät toteu­tu­mat­ta, sil­lä Johan­na val­it­si per­heen oman urake­hi­tyk­sen sijaan.

Johan­na: Fysi­ikkaa, kemi­aa, yritin käy­dä niitä jopa iltalukios­sa jos­sain vai­heessa. Kun sen olisi tehnyt sil­loin, ku oli niinku se koulu­ai­ka, niin ei olis vaat­in­ut sitä ekstra­ef­fort­tia, joka ei sit­ten lop­ul­ta johtanut siihen, mitä olis toivonut.

Ter­apeut­ti: Eli mihin?

Johan­na: Eli olisin var­maankin jos­sain vai­heessa hak­enut sinne lääkik­seen. En tiiä, olisinko koskaan sinne päässyt, mut­ta en tiedä, olisiko se ollut oikea paik­ka vai olisinko ahdis­tunut, mut­ta se taval­laan se mah­dol­lisu­us sulkeu­tu siinä, tai jos­sain vai­heessa piti tehdä val­in­ta. Käytän­nössä se val­in­ta oli siinä, meenkö koulu­un vai saadaanko per­het­tä jol­lakin aikataululla.

(27. Tapaami­nen)

Myös tästä risteymäko­hdas­ta keskusteltaes­sa ammatil­lisen men­estymisen kehys on val­lit­se­vana, eikä siinä tun­nu ole­van juurikaan jous­toa. Johan­nan dialogi­nen posi­tio kehyk­sen suh­teen on alis­tu­va, sil­lä kehyk­sen kyseenalais­t­a­mi­nen ei tun­nu mahdolliselta.

Asi­as­ta keskustel­lessa syn­tyy kuitenkin kon­frontaa­tiokatkos (Safran & Muran 2003, 154‒155). Otan esille Johan­nan oman käsi­tyk­sen siitä, että hän ei ole toteut­tanut koko omaa poten­ti­aali­aan ammatil­li­sis­sa valin­nois­saan, vaan on alisuo­ri­u­tunut poten­ti­aali­in­sa näh­den. Johan­na kokee tarvet­ta puo­lus­taa omaa ammat­ti­aan ja val­in­taansa tätä käsi­tys­tä vas­taan. Dialogi­nen posi­tio muut­tuu alis­tu­vas­ta puo­lus­tau­tu­vak­si, vaik­ka kehys itsessään pysyy edelleen samana. Johan­na toivoo, että olisi tehnyt ammatil­lisen men­estymisen kannal­ta parem­pia val­in­to­ja mut­ta samal­la puo­lus­taa tekemiään val­in­to­ja. Keskusteluis­sa syn­tyneessä katkok­ses­sa voi nähdä pyrkimys­tä ammatil­lisen men­estymisen kehyk­sen kyseenalais­tamiseen, vaikkei se tässä vai­heessa vielä onnistukaan.

Johan­na: Viime ker­ras­ta jäi pyörimään sana alisuo­ri­u­tu­mi­nen. Jostakin syys­tä jäi elämään se aja­tus, että onko se oikeasti alisuo­ri­u­tu­mista, jos val­it­see eri taval­la. Käsit­tääk­seni se, mitä nyt oon tehny, niin en suinkaan oo alisuo­ri­u­tunut, vaan tehnyt asi­at kun­nol­la ja lop­pu­un asti, että sitä jäin pohti­maan… En ihan täysin allekir­joi­ta tuo­ta että.

Ter­apeut­ti: Jos oikein muis­tan, niin minä kai käytin sitä sen sun koulu­valin­nan suh­teen? ‒ ‒ Ajat­telin, että siinä vois olla alisuo­ri­u­tu­mista, ettei taval­laan tähtää siihen, mikä olis itel­lä se maksimipotentiaali

Johan­na: ‒ ‒ Jos miet­tii lukio­ta, niin oon kir­joit­tanut mei­dän per­heestä parhaat paper­it. Että ei se ollut sitä, että olisin jät­tänyt tekemät­tä jotakin, vaan se oli sitä todis­telun aikaa, että olisin ainakin yhtä hyvä kun toisetkin. Toisaal­ta val­itsinko ehkä sit­ten sel­l­aisia ainei­ta, ettei tarvitse edes ajatel­la menevän­sä, että sitä vält­teli. ‒ ‒ Kävin sil­loin iltalukios­sa jos­sakin kohtaa, olin jo valmis­tunut hoitoalalle. Se hoitoala tuli vähän vahin­gos­sa; en tien­nyt, että sel­l­aista ammat­tia on ole­mas­sakaan. Se [lääketi­eteen opin­toi­hin pyrkimi­nen] kar­i­u­tui siihen, ettei kaikkea voi saa­da yhtä aikaa, että olisko per­heen perus­t­a­mi­nen aiheel­lista, kolmekymp­piä läheni pikkuhiljaa.

(29. tapaami­nen)

Johan­nan työhis­to­ri­aan liit­tyy myös usei­ta lisäk­oulu­tuk­sia ja pätevöi­tymisiä, joiden kaut­ta omaa ammat­ti­taitoa on voin­ut kehit­tää. Siitä huoli­mat­ta ter­vey­den­huol­lon organ­isaa­tioiden sisäi­nen hier­arkia aiheut­taa kuitenkin alem­muu­den­tun­net­ta. Oma ammat­ti on edelleen alis­teinen esimerkik­si lääkäreille, ja tämä näkyy työn käytännöissä.

Ammatil­lisen men­estymisen kehys leimaa psykoter­api­apros­essin alku­vai­heen keskustelu­ja. Johan­na peilaa omia men­neisyy­den val­in­to­jaan tätä kehys­tä vas­ten, ja kehys määrit­telee myös hänen elämän­ti­lan­net­taan nyky­isyy­dessä. Näis­sä keskusteluis­sa kehys ja Johan­nan suhde siihen ovat vielä suurelta osin tiedosta­mat­to­mia ja ris­tiri­itaisia. Kehys määrit­telee sen, miten asioiden pitäisi olla suh­teessa siihen, miten asi­at todel­lisu­udessa ovat. Tässä kehyk­sessä Johan­na kokee itsen­sä epäon­nis­tuneek­si ja alem­piar­voisek­si, vaik­ka hän on itsea sias­sa oma­l­la alal­laan hyvin pätevä ja osaa­va ammat­ti­lainen. Kuitenkin per­he­in­sti­tuu­tios­ta per­i­tyssä kehyk­sessä ammatill­i­nen men­estymi­nen on määritel­ty sel­l­aisil­la kri­teereil­lä, joi­ta Johan­na ei ole kyen­nyt täyttämään.

Psykoter­api­apros­essin keski­vai­heen keskustelut

Psykoter­api­apros­essin keski­vai­heessa keskuste­lut siir­tyvät kos­ket­ta­maan sosioekonomiseen luokkas­tatuk­seen liit­tyviä asioi­ta. Johan­nan ollessa alle kouluikäi­nen tapah­tui avio­ero, jos­sa var­al­lisu­us jäi isän puolelle. Johan­na muis­taa, miten lap­su­u­den joului­hin äidin kanssa liit­tyi erään­lainen näytelmä, jos­sa esitet­ti­in varakkaam­paa kuin oltiinkaan.

Johan­na: Joulu on vaat­in­ut jotakin sel­l­aista illu­u­sion ylläpitämistä… siitä että, edelleen ollaan ikään kuin olisi vauras per­he, joka pystyy ikäänku niinkö tekeen kaiken mitä halu­aa… pitämään ikäänkuin sel­l­aisen kuvan niinku.

Ter­apeut­ti: Kenelle?

Johan­na: En oikein tiiä, kenelle sitä kuvaa on pidet­ty yllä; onko se niiku itse itseä varten. Se niinkö häirit­tee itseä, että täy­tyy yhteen päivää panos­taa ihan hirveästi. Ku miet­tii äidin tilan­net­ta aikanaan, ettei oo ihan niin paljon lait­taa kun halu­aisi, että onko se tarpeel­lista. Ehkä se on halun­nut meillekin jol­lain taval­la niiku pitää sitä entistä juh­la­mallia, en minä tiiä mitä se on palvellut.

(39. tapaami­nen)

Johan­na kävi nuoru­udessaan usein lomareis­suil­la varakkaampi­en ystävien­sä mukana. Tämä asetel­ma tois­tuu nykyti­lanteessa, sil­lä Johan­nan talo on varakkaal­la asuinalueel­la. On tunne, että muut ympäril­lä ovat selvästi varakkaam­paa väkeä kuin oma perhe.

Johan­na: En sil­loin ajatel­lut sitä sel­l­aise­na eri­ar­voisuute­na, mut­ta oon käyt­tänyt hyödyk­si näitä ystäviä ja tut­tavia, joit­ten per­heil­lä on ollut varaa kaiken­laiseen. Oon niit­ten mukana päässyt tekemään asioi­ta, jot­ka on ollut mukavia… että mon­en­laisia asioi­ta päässyt kuitenkin tekemään (Ter­apeut­ti: Joo) ‒ ‒ jostain syys­tä ne on ne omat ystävät on olleet ehkä sil­la taval­la ehkä niiku parem­pio­saisia siinä mielessä, että heil­lä on ollut mahol­lisu­us, mut­ta oon ajatel­lut niin päin, että se on antanut itelle mahol­lisu­u­den kokea asioi­ta, joi­ta ei olis muuten pääsyt tekemään.

Ter­apeut­ti: Peri­aat­teessa sul­la on ollut niiku näköalat siihen vähän parem­paan elämään taloudel­lis­es­ti, mut­ta sitte ei oo itel­lä ollut sitä var­al­lisu­ut­ta kuitenkaan?

Johan­na: Kyl­lähän se tosi­a­sia on, että Suomes­sa on luokkay­hteisö ihan samal­la taval­la ku… esimerkik­si täl­lä het­kel­lä se, mis­sä me asu­taan niin, niin naa­purei­den tulota­so on jotakin ihan muu­ta kuin mei­dän tulota­so on. Joten­ki mä niinku aina ajaudun sel­l­aseen tilanteeseen että, ja tuon­nekin me muutet­ti­in, kun sil­loin oli hyvä tilaisu­us saa­da tont­ti, ja me saati­in tont­ti sen takia, kun perustin siihen yri­tyk­sen, mut­ta sit­ten se ympäristö on jotakin ihan muu­ta kun. Jos­sain vai­heessa ajat­telin, että mei­dän pitää muut­taa sieltä pois, ettei mei­dän lapset kär­si siitä, kun ne on eri­laisia ku muut. ‒ ‒ Kyl­lähän se niinku helpot­ti, kun siinä on niitä, jot­ka tun­si min­un isän ja sis­aren, että siinä tulee taas tämä, mut­ta eihän he hyväksyneet min­ua min­una, vaan osana per­het­tä, osana jota­ki, joka ei oo osa minua.

(42. tapaami­nen)

Johan­na on ikään kuin kah­den yhteiskun­talu­okan välis­sä. Hänen van­hempansa ovat korkeak­oulutet­tu­ja, ja isäl­lä on myöskin var­al­lisu­ut­ta. Toisaal­ta Johan­nan äiti on tehnyt uraansa mata­la­palkkaises­sa työssä, eikä heil­lä tästä syys­tä ole ollut avio­eron jäl­keen taloudel­lista pääomaa.

Suo­ma­laista keskilu­okkaistu­mista koskevas­sa tutkimuk­ses­sa onkin todet­tu, että sosioekonomi­nen sta­tus määräy­tyy voimakkaam­min taloudel­lis­ten tulo­jen kuin koulu­tus­ta­son mukaan (Blom & Melin 2014). Tästä syys­tä esimerkik­si työ­paikan menet­tämi­nen voi johtaa luokka­putoamiseen, vaik­ka koulu­tus­ta­so säi­lyykin. Johan­nan lap­su­u­den­per­heessä voikin nähdä luokka­putoamisen, sil­lä avio­eron myötä katosi myös var­al­lisu­us. Vaikut­taa siltä, että Johan­na on kuitenkin sisäistänyt sosioekonomis­es­ti korkeam­mat kri­teer­it oman ammatil­lisen men­estymisen kehyk­selleen, eikä men­estymi­nen omas­sa amma­tis­sa sik­si riitä.

Psykoter­api­apros­essin keski­vai­heen keskusteluis­sa ammatil­lisen men­estymisen kehys tulee uudelleen­määritel­lyk­si, ja siitä kehkey­tyy sosi­aalisen statuk­sen kehys. Tässä kehyk­sessä ihmisiä ver­rataan toisi­in­sa koulu­tus­ta­son lisäk­si taloudel­lisen men­estymisen ja var­al­lisu­u­den perus­teel­la. Koulu­tus­ta­so on edelleen tärkeä, mut­ta sen täy­tyy johtaa myös taloudel­liseen men­estymiseen. Vaik­ka Johan­na onnis­tuu jos­sain määrin muut­ta­maan suhdet­taan ammatil­lisen men­estymisen kehyk­seen alka­mal­la yrit­täjäk­si, yrit­täjyys ei muu­ta hänen suhdet­taan sosi­aalisen statuk­sen kehyk­seen. Yrit­täjänä hän saa ton­tin ja pääsee hyvälle asuinalueelle, mut­ta var­al­lisu­us ei vas­taa asuinalueen normiin.

Johan­na ottaa näis­sä keskusteluis­sa esi­in koulu­tuk­sen, jos­ta hän ei ole aiem­min puhunut. Muu­ta­ma vuosi sit­ten Johan­nalle avau­tui mah­dol­lisu­us suorit­taa ylem­pi ammat­tiko­rkeak­oulu­tutk­in­to. Tämä on min­ulle yllät­tävä tieto, sil­lä YAMK-tutkin­non esi­in otta­mi­nen olisi ollut luon­te­vaa aiem­man kon­frontaa­tiokatkok­sen yhtey­dessä, jos­sa otin esi­in ajatuk­sen siitä, ettei Johan­na ole hyö­dyn­tänyt aka­teemista poten­ti­aali­aan opin­to­jen suhteen.

Ylem­pi AMK-tutk­in­to tun­tui Johan­nalle mah­dol­lisu­udelta nos­taa omaa ammatil­lista ja koulu­tuk­sel­lista sta­tus­taan. Niin­pä hän päät­ti tart­tua tilaisu­u­teen, vaik­ka se vaatikin paljon panos­tus­ta per­heen ja töi­den ohel­la. Koulu­tus oli raskas, mut­ta hän sai tutkin­non kuitenkin suoritet­tua. Johan­na haki jonkin ver­ran töitä uudel­la tutkin­nol­laan, mut­ta ei kokenut noi­ta työ­paikko­ja omak­seen. Lop­ul­ta uusi tutk­in­to jäi käytän­nössä hyö­dyn­tämät­tä, eikä siitä tun­tunut ole­van ammatil­lis­es­ti mitään hyö­tyä. Näin tutk­in­to ei tun­nu inte­groitu­van Johan­nan omaan ammatil­liseen iden­ti­teet­ti­in, eikä hän toden­näköis­es­ti sen vuok­si ole ottanut koulu­tus­ta aiem­min keskusteluis­sa esille.

Johan­na: Vaik­ka on hak­enut (YAMK-tutkin­nol­la) toisen­laisia hom­mia, ei ole avau­tunut mah­dol­lisuuk­sia. Luulen, että siel­lä on myös sitä, että jol­lain taval­la ei ole uskonut itseen­sä ja omi­in kyky­i­hin­sä. Ei ole ollut ihan satavar­ma itses­tä, se on sitte var­maan näkynyt hake­muk­sis­sa. Urapolku­ja olisi avau­tunut johonkin, mut­ta ne vai­h­toe­hdot ei oo olleet sil­lain taloudel­lis­es­ti kan­nat­tavia, että puo­likkai­ta hom­mia. Sitä itse selit­tää, mikä on järki­vai­h­toe­hto, mut­ta sit­ten ne paikat, jota on hak­enut, ja jot­ka olis olleet mah­dol­lisia, ei oo tun­tunut, että ne olis ollut ihan oma jut­tu. Kävin joskus kymme­nen vuot­ta sit­ten TE-keskuk­ses­sa ammat­in­val­in­tat­esteis­sä, niin se mikä sieltä tuli, niin sus­ta tulis hyvä terapeutti.

(70. tapaami­nen)

Johan­nan dialogi­nen posi­tio sosi­aalisen statuk­sen kehys­tä kohtaan on myöskin alis­tu­va, eikä tähän kehyk­seen tun­nu löy­tyvän puo­lus­tau­tu­vaa tai kap­inal­lista posi­tio­ta. Johan­na on pyrkinyt paran­ta­maan ase­maansa ylem­män ammat­tiko­rkeak­oulu­tutkin­nonkin kaut­ta, mut­ta nämä toimet eivät ole kyen­neet muut­ta­maan suhdet­ta kehyk­seen. Kehys itsessään on säi­lynyt kyseenalais­ta­mat­tomana. Ehkäpä tästä syys­tä men­neisyy­den tra­jek­tor­eis­sa koros­tu­vat lääketi­eteen opin­toi­hin liit­tyvät risteymäko­h­dat. Johan­nan ajatuk­sis­sa se vaikut­taa ain­oal­ta reitiltä, jon­ka kaut­ta hän olisi voin­ut onnis­tua sosi­aalisen statuk­sen kehyksessä.

Näis­sä keskusteluis­sa alkaa oras­taa myös toinen koulu­tus­polku, joka tun­tu­isi paran­ta­van Johan­nan ase­maa kehyk­sen suh­teen. Johan­nal­la on per­hetut­tu, joka on ammatil­taan psykoter­apeut­ti. Johan­nan näkökul­mas­ta psykoter­apeut­ti aset­tuu ter­vey­den­huol­lon hier­arkiois­sa samalle tasolle lääkärei­den kanssa, ja lisäk­si ammatin palkkaus on parem­pi kuin nyky­työssä. Tässä tule­vaisu­u­teen liit­tyvässä tra­jek­torin risteymäko­hdas­sa huole­nai­heena ovat kuitenkin per­heen vaa­timuk­set ja taloudelli­nen pär­jäämi­nen. Tästä syys­tä risteymäko­hdan toisek­si vai­h­toe­hdok­si aset­tuu lyhyem­pi psyko­fyysi­nen lisäkoulutus.

Johan­na: Se [lisäk­oulu­tus] on yks vai­h­toe­hto, joka on mielessä. Mut­ta sit­ten mietin, onko se sekään sitte kuitenkaan se, mikä itseä lop­pu­jen lopuk­si tyy­dyt­tää. Onko se sit­ten kuitenkin taas se toisek­si paras vaihtoehto.

Ter­apeut­ti: Mikä se ois se ensim­mäisek­si paras?

Johan­na: Jostain syys­tä se psykoter­apia on jol­lain taval­la niiku nous­sut kuitenkin sel­l­aisek­si mahol­lisu­udek­si, se mul­la oli alun perin mielessä, mut sit jos näyt­ti siltä, ettei ne rahoi­tusku­viot ratkea kovin järkeväl­lä taval­la, niin mä vähän siitä luovuin jos­sain vai­heessa. Se on taus­ta-ajatuk­se­na ollut siel­lä ehkä viime­set viisi vuot­ta. ‒ ‒ Vai­h­toe­hto­ja tietenkin on, mut­ta jotenkin tässä vai­heessa ei, enää ikään kuin halu­ais tyy­tyä siihen toisek­si parhaaseen vaihtoehtoon.

(71. tapaami­nen)

Psykoter­api­apros­essin keski­vai­heis­sa kehyk­sessä tapah­tuu tran­si­tio. Käy selväk­si, ettei per­heessä mita­ta onnis­tu­mista pelkästään koulu­tus­ta­son kaut­ta vaan myös taloudel­lisen men­estymisen kaut­ta. Tämä sosi­aalisen statuk­sen kehys sisältää onnis­tu­misen kri­teere­inä korkeak­oulu­tuk­sen lisäk­si myös riit­tävän var­al­lisu­u­den. Van­hempi­en avio­ero aiheut­taa Johan­nalle sisäisen ris­tiri­idan. Johan­nan toinen jal­ka on ylem­mässä keskilu­okas­sa ja toinen työväen­lu­okas­sa. Hänen äitin­sä on pitänyt kiin­ni keskilu­okkaises­ta iden­ti­teetistä, ja hänen van­hem­mat sis­aruk­sen­sakin ovat onnis­tuneet säi­lyt­tämään ylem­män keskilu­okan elin­ta­son. Johan­na ei kykene tulk­it­se­maan ammatil­lista men­estymistään oman ammat­tikun­tansa kri­tee­rien mukaises­ti, eikä edes ylem­män ammat­tiko­rkeak­oulu­tutkin­non suorit­ta­mi­nen auta nos­ta­maan Johan­nan koulu­tuk­sel­lista oma­nar­von­tun­toa. Tämä tun­tuu vas­taa­van Thomp­sonin & Subichin (2006) tutkimus­tu­lok­si­in, jois­sa sosi­aa­li­nen sta­tus on yhtey­dessä luot­ta­muk­seen oman työelämän hallinnassa.

Johan­nan dial­o­giset posi­tiot suh­teessa sosi­aalisen statuk­sen kehyk­seen ovat pääosin alis­tu­via. Psykoter­api­apros­essin keskusteluis­sakaan ei löy­dy näkökul­mia, jot­ka pysty­i­sivät mur­ta­maan näi­den hal­lit­se­vien kehys­ten val­lan, sil­lä kehys­tä mur­ta­maan pyrkivät puo­lus­tau­tu­misyri­tyk­set kilpistyvät lop­ul­ta Johan­nan omaan ratkaise­mat­tomaan sisäiseen ristiriitaan.

Psykoter­api­apros­essin lop­pu­vai­heen keskustelut

Psykoter­api­apros­essin lop­pu­vai­heen keskusteluis­sa koros­tu­vat tule­vaisu­u­den tra­jek­to­rien pohdin­nat. Johan­na saa lääkärikäyn­nistä vahvis­tus­ta sille, ettei nykyi­nen fyysi­nen työ ole vaivo­jen vuok­si hänelle real­isti­nen vai­h­toe­hto koko jäl­jel­lä ole­van työu­ran suh­teen. Niin­pä psykoter­api­at­a­paamis­ten keskusteluis­sa pain­opiste siir­tyy men­neisyy­den risteymäko­hdista enem­mänkin nyky­het­keen ja tule­vaisu­u­teen. Johan­na pohdiskelee eri­laisia vai­h­toe­hto­ja nyky­työssä pär­jäämisessä ja toisaal­ta mui­ta vai­h­toe­hto­ja uudelleenkouluttautumiseen.

Tässä psykoter­api­apros­essin vai­heessa mukaan tulee myös unien paris­sa työsken­te­lyä. Johan­na kir­joit­taa ylös joitain uni­aan, joi­ta käsit­telemme jungi­laisen viiteke­hyk­sen kaut­ta elämän­ti­lanteeseen liit­tyvänä sym­bol­ise­na ainek­se­na (Ehn­berg 2013). Eräs uni käsit­telee koulu­tuselämää hyvin suoraan.

Olin matkalla lumises­sa talvises­sa ympäristössä. Ympäril­lä oli tosi kau­nista, mut­ta tie oli han­kala, ja sen kulkem­i­nen vaati pon­nis­telua. Olin menos­sa johonkin koulu­tuk­seen tai sinne ainakin päädyin. Olin tyy­tyväi­nen, että selvisin matkas­ta. Poruk­ka, joka koulu­tuk­seen osal­lis­tui, oli aivan teine­jä. He eivät tajun­neet mis­tään mitään. Jostain syys­tä jouduin samal­la hoita­maan jotain viral­lista asi­aa, jon­ka hoit­a­mi­nen oli kohtu­ut­toman haas­tavaa. Aina tuli jotain vas­toinkäymisiä. Välil­lä tämä tehtävä muut­tui matkalip­pu­jen varaamisek­si. Kaiken lisäk­si joku työmies kaa­toi puun koulu­tu­s­paikan ‒ sel­l­ainen punainen puu­ta­lo, oikein viihty­isä ‒ katolle. Kukaan ei tun­tunut ole­van huolis­saan tästä. Jos­sain vai­heessa kat­selin video­ta, joka oli tehty koulu­tuk­sen ajal­ta. Sitä kat­soes­sani huo­masin, etten ollut oikein osal­lis­tunut koko koulu­tuk­seen tai ainakaan en kuu­lunut porukkaan. Samaan aikaan esitelti­in toisen koulu­tuk­sen ryh­mää, jos­sa oli osal­lis­tu­ji­na vahvo­ja ammat­ti­laisia, esit­täy­tyivät oikein omahyväis­es­ti. Jotenkin koin, että min­unkin olisi pitänyt olla siinä porukas­sa, mut­ta minä en sinne päässyt. En tiedä miksi.

Johan­nan unes­sa elämänku­l­ulli­nen tilanne näyt­tämöl­listyy kuvaavasti ja sen­suroimat­ta. Unen voi nähdä sym­bol­ise­na kuvauk­se­na kehyk­ses­tä, jon­ka piiris­sä Johan­na kokee ole­vansa. Tässä kehyk­sessä hänen ase­mansa on koke­mat­tomien ja ymmärtämät­tömien teinien joukos­sa. Johan­na kuitenkin kokee kuu­lu­vansa koke­neem­pi­en ammat­ti­lais­ten (omahyväiseen) porukkaan, mut­ta ei jostain itselleen tun­tem­at­tomas­ta syys­tä pääse sinne. Uni kuvaa Johan­nan tilan­net­ta hyvin samankaltaise­na kuin psykoter­api­apros­essin keskuste­lutkin. Johan­na on jatku­vasti sel­l­aisen kehyk­sen piiris­sä, jos­sa hänen oma ammatill­i­nen ja sosi­aa­li­nen statuk­sen­sa on ris­tiri­idas­sa siihen näh­den, mil­lainen sen hänen mielestään pitäisi olla.

Unes­sa tilanne ei kuitenkaan ole pelkästään stabi­ili ja muut­tuma­ton, sil­lä työmiehen edus­ta­ma ani­mus-hah­mo (naisen maskuli­ini­nen puoli) pyrkii rikko­maan kehys­tä kaata­mal­la puun koulu­tus­raken­nuk­sen päälle. Indi­vid­u­aa­tios­sa ani­muk­sen kohtaami­nen liit­tyy vapau­tu­miseen näen­näis­es­tä iden­ti­teetistä, joka iden­ti­fioituu pelkästään fem­i­ni­in­isi­in omi­naisuuk­si­in (Ehn­berg 2013). Unen voikin nähdä hei­jastel­e­van pyrkimys­tä muut­taa omaa dial­o­gista posi­tio­ta niihin odotuk­si­in ja ole­tuk­si­in näh­den, jot­ka ovat tähän saak­ka määritelleet Johan­nan ase­maa per­heessä ja työelämässä.

Psykoter­api­apros­essin lop­pu­vai­heen keskusteluis­sa Johan­na tun­nistaa, että hänen todel­li­nen ykkös­vai­h­toe­hton­sa tule­vaisu­u­den koulu­tuk­sis­sa olisi psykoter­apeu­tik­si opiskelem­i­nen. Hän aloit­taakin psykolo­gian opin­not, jot­ka tuo­vat kelpoisu­u­den psykoter­api­ak­oulu­tuk­seen hakeu­tu­miseen. Käytän­nössä nämä toimet liit­tyvät käsil­lä ole­van elämänku­l­ullisen tra­jek­torin risteymäko­htaan. Työu­ran jatko samas­sa työssä ei ole enää real­isti­nen vai­h­toe­hto, minkä vuok­si mui­ta vai­h­toe­hto­ja täy­tyy avata.

Sosi­aalisen statuk­sen kehys säi­lyy tässä vai­heessa muut­tumat­tomana, mut­ta Johan­nan dialogi­nen posi­tio sen suh­teen muut­tuu akti­ivisem­mak­si. Johan­na pyrkii etsimään sel­l­aista koulu­tuk­sel­lista tra­jek­to­ria, jos­sa hänel­lä on mah­dol­lisu­us rak­en­taa uraansa eteen­päin. Tämä ei ole kuitenkaan help­poa, sil­lä oman per­heen tarpeet aset­tuvat tätä val­in­taa vas­taan. Tässä risteymäko­hdas­sa onkin havait­tavis­sa uuden kehyk­sen esi­in­tu­lo, jota voisi kut­sua muiden tarpeista huole­hti­jan kehyk­sek­si. Johan­na ymmärtää, ettei hänen ole edes annet­tu luo­da omaa uraansa, sil­lä hänet on valit­tu jo lapse­na (äidis­tä) huole­hti­jan rooli­in. Sama vuorovaiku­tusku­vio on siir­tynyt myös omaan ydin­per­heeseen, jos­sa hänen miehen­sä aset­tuu vas­tar­in­taan opiskelui­hin käyte­tyn ajan vuok­si. Johan­na kokee, ettei edelleenkään saa tukea omille tarpeilleen, vaan hänen tehtävänään on olla mui­ta varten.

Johan­na: Se oli vähän lamaan­nut­ta­va aja­tus, ku siinä oli se tam­miku­un tent­ti­ti­lanne, ku se edelli­nen tent­ti ei ollutkaan men­nyt läpi, ja ajat­telin, että teen sen uud­estaan saman tien pois alta, niin siinä sen 20 min­uutin aikana, kun pähkin, läh­denkö vai enkö… että hänel­lä [miehel­lä] on se koke­mus, että jos minä en pysty rauhoit­tumaan, ku koko ajan sur­ras päässä, eli jos min­un tun­neti­la on täl­lainen, niin hänkään ei pysty rauhoit­tumaan… että jos se on aina minus­ta kiin­ni, miten hän pystyy ole­maan. Se tarkoit­taa sitä, että se sel­l­ainen sym­bioosi on hänel­lä niin vah­va, etten­hän mää koskaan pääse hänestä irti ja rauhas­sa tekemään niitä omia asioi­ta. ‒ ‒ Miten paljon siinä on sel­l­aista riip­pu­vu­ut­ta? Että jos ite jak­sais ja pystyis niin toinen siinä vaatii ja odot­taa niinku pikkuisen liian ylisu­uren siivun itsellensä?

(89. tapaami­nen)

Nykyti­lanteen aku­ut­ti tarve tehdä ratkaisu­ja esi­in­tyy useis­sa psykoter­api­at­a­paami­sis­sa. Johan­na avaa keskusteluis­sa eri­laisi­na vai­h­toe­htoina nyky­työssä sin­nit­te­lyn lisäk­si psykoter­apiaopin­not sekä jonkin­laise­na kom­pro­missi­na psyko­fy­y­siset lisäopin­not. Tässä elämän­ti­lanteessa jälkim­mäiset opin­not tun­tu­vat helpom­min toteutet­tavil­ta. Samaan aikaa Johan­na kuitenkin tiedostaa, että sisäi­nen kuva itses­tä jää täyt­tämät­tä, mikäli hän hylkää psykoterapiaopinnot.

Ter­apeut­ti: Mis­tä sää luovut, jos jätät sen [psykoter­apiaopin­not] jon­nekin hamaan tulevaisuuteen?

Johan­na: Luulen, että siinä tulee mon­ta pien­täkin jut­tua. Ihan ensin­nä tulee mieleen se, että antaako itel­len­sä perik­si, että on itel­lä joku aja­tus siitä, mitä halu­aisi olla. Et se on var­maan joku sem­mo­nen, mik­si on itel­lä sem­mo­nen olo, että halu­aa olla sel­l­ainen, se on ihan joku toinen jut­tu. Onko se ikäänku ihan vaan omak­si ilok­si vai että halu­an näyt­tää muille, että pystyn tähän; mä luulen, että se on vähän molempia.

Ter­apeut­ti: Kenelle halu­aisit sit­ten näyttää?

Johan­na: Niin en tiiä oikeestaa. Mus­ta tun­tuu, että se on hyvin sisäsyn­tyi­nen asia, että halu­aa näyt­tää vain itselle. Ter­apeut­ti: Itselle näyt­tää, että pystyn tähän? 

Johan­na: Niin, en mä usko oikeestaan, että kukaan muu sitä oot­taa. Jol­lain taval­la se ehkä, ehkä sitä pysty­isi itsen­sä aset­ta­maan samalle tasolle ikään kuin sis­arusten kesken ja… ja ehkä jol­lain taval­la niinku täyt­tämään sem­mosen oman sisäisen kuvan itses­täni. Et se on var­maan se kaik­ista suurin; se aja­tus, että mitä itse pysty­isi olemaan.

(106. tapaami­nen)

Näi­den keskustelu­jen kaut­ta Johan­na löytää uuden­laisen näkökul­man myös tra­jek­torin aiem­pi­in risteymäko­hti­in. Hän tiedostaa hau­dan­neen­sa omat haaveen­sa, sil­lä niille ei ole ollut tilaa. Elämän­valin­nois­sa on ollut paljon ulkoao­h­jau­tu­vu­ut­ta, pyrkimys­tä täyt­tää muiden odotuk­sia. Samal­la Johan­na ymmärtää, että ylem­pi ammat­tiko­rkeak­oulu­tutk­in­to on ollut kom­pen­saa­tioyri­tys­tä oman häpeän­tun­teen suh­teen, ei niinkään itses­tä läht­enyt todel­li­nen tavoite.

Psykoter­api­apros­essin lop­pu­vai­heen keskuste­lut jäsen­tävät aiem­pia elämänku­lun tapah­tu­mia laa­jem­mas­ta näkökul­mas­ta, jos­sa tra­jek­to­rien risteymäko­hti­in tulee enem­män tulkin­nan mah­dol­lisuuk­sia. Johan­nan isä on aina pistänyt oman työn­sä per­heen edelle, mut­ta Johan­na on toimin­ut päin­vas­toin, lait­taen per­heen ensim­mäisek­si. Tässä nar­rati­ivis­sa Johan­nan dialogi­nen posi­tio sosi­aalisen statuk­sen kehys­tä kohtaan uudelleen­määrit­tyy kapinoivak­si. Kyseessä ei olekaan epäon­nis­tu­mi­nen, vaan arvovalinta.

Tule­vaisu­u­den tra­jek­torin mah­dol­lisu­udet ovat nyt laa­jem­mat, sil­lä Johan­na on kyen­nyt muut­ta­maan suhdet­taan kehyk­si­in näh­den. Psykoter­apeu­tik­si opiskelem­i­nen ei ole vieläkään real­isoitunut, mut­ta Johan­na on ottanut aske­lia sen mah­dol­lis­tamisek­si. Myös psyko­fyysi­nen lisäk­oulu­tus rak­en­taa poh­jaa uuden­laiselle ammatil­liselle iden­ti­teetille, jos­sa Johan­na siir­tyy muiden kan­nat­telus­ta kohti ohjaavaa roo­lia. Ohjaavas­sa posi­tios­sa Johan­na ei tee työtä asi­akkaan puoles­ta, vaan asi­akas tekee työn itse.

Johan­na: Jos sitte [opin­to­jen jäl­keen] olisi peruste sanoa niille muu­tamille asi­akkaille, että sori en tee enää käsitöitä, että ettikää joku muu. Mul­la on sen jäl­keen lupa olla sitä, mitä jo kokee olevansa.

Ter­apeut­ti: Lupa olla mitä?

Johan­na: Lupa olla enem­män ohjaa­ja kuin hoivaa­ja, lupa kulkea enem­pi siinä vier­essä, vielä enem­pi, vielä enem­pi lupa antaa vas­tuu sille toiselle.

Ter­apeut­ti: Minkälaisia esimerkke­jä sul­la on ohjaa­jista, jot­ka on enem­män siinä vieressä?

Johan­na: Esimerkik­si tämä tilanne, ite­hän tässä tekee töitä [nau­raa]. 

(116. tapaami­nen)

Johan­na tulee myös tietoisem­mak­si siitä, miten hänen oma per­hetaus­tansa on vaikut­tanut niihin kri­teerei­hin, joil­la hän itseään mit­taa. Jo tei­ni-iässä hän koki ole­vansa ulkop­uo­li­nen varakkaista per­heistä tule­vien nuorten joukos­sa, sil­lä omat varat eivät riit­täneet muo­ti­vaat­teisi­in, vaik­ka oma per­hetaus­ta olikin ylem­mässä keskilu­okas­sa. Hänen oma sisäi­nen kuvansa siitä, mikä on riit­tävää, on tois­tu­vasti kyseenalais­tet­tu per­heessä ja tei­ni-iän kaveripi­ireis­sä. Johan­na ker­too, että on kokenut olon­sa parhaak­si lap­su­u­den lähiöy­hteisössä, jos­sa ihmiset oli­vat enim­mäk­seen työväen­lu­okkaisia duunareita.

Johan­na: Jos miet­tii, mis­sä itel­lä on ollu sem­mo­nen hyvä olla, niin se on var­maan ollu kuitenkin se, työväen­lu­okkainen [lähiön nimi].

Ter­apeut­ti: Niin koet, että se on ollu työväenluokkainen?

Johan­na: Niin, isän veli­hän on duu­nari, ihan rehelli­nen duu­nari, mut­ta on aina ollu sem­mo­nen niinku, oma­nar­von­tun­te­va duu­nari, tien­nyt osaa­vansa ja osan­nut tehdä luovia ratkaisu­ja ja, ikään kuin se että, ottanut ihmiset ihmis­inä, että pen­skat oli, ihan sama kuka mis­tä­ki tuli, niin kaik­ki oli sama­nar­voisia. ‒ ‒ Kuitenkin itessä on edelleen niinku se hen­ki ‒ en tiiä onko se sieltä tart­tunu, ku siel­lä vietin paljon aikaa ‒ mut ikäänku siihen jol­lain taval­la samas­taa itsen­sä. Ja sit­ten kuitenkin on annet­tu ymmärtää, ettei tää oo sulle sopi­vaa, tää ei oo hyvää, tää ei riitä. Jos sua koko ajan tuupi­taan pois siltä sun oma­l­ta alueelta; annetaan ymmärtää, ettei tuo oo sulle oikia, niin kyl­lähän sil­lä var­masti on jotakin vaikutusta.

(121. tapaami­nen)

Johan­na ymmärtää myös, että hänen val­in­toi­hin­sa vaikut­ti itselu­ot­ta­muk­sen puute, sil­lä hän ei uskonut selviy­tyvän­sä lääkärin amma­tis­sa. Ammat­in­valin­nan ja itse­tun­non tuki oli pitkälti äidin varas­sa, joka ei tun­tunut usko­van Johan­nan pär­jäämiseen. Isä puolestaan etään­tyi eron jäl­keen niin, ettei hänestä ollut tuek­si. Van­hem­mil­la sis­aruk­sil­la oli selkeästi suurem­pi molem­pi­en van­hempi­en tuki ja luot­ta­mus omille valinnoilleen.

Johan­na: Etenkin siinä vai­heessa, kun niitä ammatil­lisia päätök­siä teki niin… En muista, että olisin mei­dän äitin kans koskaan miet­tiny vai­h­toe­hto­ja. Jotenkin se suhde van­hempi­in on ollu, tai hei­dän aja­tus on ollut tästä van­him­mas­ta, että hän osaa kaiken ja pystyy kaik­keen… sem­mo­nen vankku­ma­ton luot­ta­mus että osaa ja pystyy.

Ter­apeut­ti: Kyl­lähän sil­lä aika iso merk­i­tys on ollu.

Johan­na: Mietin, että kun olin opin­nois­sa toista tai viimeistä vuot­ta ja… niinku ensim­mäisen ker­ran muis­tan, että äiti olis sanonut, että sinähän pystyt mihin vaan [liikut­tuu]. En tiedä, uskoinko. Oma vas­takaiku ei ollut siihen posi­ti­ivi­nen, se oli niinku, tosi kiva nytkö huo­m­a­sit vas­ta. ‒ ‒ Ku sil­lon pen­skana, se oli sem­mo­nen mieliku­va, että se [äidin] suh­tau­tu­mi­nen oli sil­lain eri­laista, että, et ehkä, toinen ei voi ymmärtää, että silleen­ki voi tehdä. Kun mietin sitä koulunkäyn­tiä, se oli aika help­poa kuitenkin. Ei tarvin­nut kauhean paljon pän­tätä, mut­ta hom­mat hoitu kuitenkin. Oliko se aja­tus, ettei tuos­ta ikinä tuu mit­tään, ku se ei paneudu mihinkään?

(120. tapaami­nen)

Johan­nan dialogi­nen posi­tio muut­tuu, kun hän alkaa uudelleen­määrit­telemään niitä syitä, jot­ka ovat johta­neet ammatil­lisi­in val­in­toi­hin. Valin­nat eivät ole olleet vain Johan­nan omia epäon­nis­tu­misia, sil­lä sosi­aalisen tilanteen vaiku­tus on ollut merkit­tävä. Val­in­toi­hin on liit­tynyt paljon ulkoao­h­jau­tu­vu­ut­ta. Johan­na tun­nistaakin, että aikoinaan suun­nit­teil­la ollut ulkopaikkakun­nal­la opiskelu olisi saat­tanut muut­taa hänen tilan­net­taan merkittävästi.

Johan­na: Kävin sil­lon Tam­pereel­la pääsykokeis­sa. En mää tiiä, se olis voin­ut olla lot­tovoit­to, että ois päässyt sinne [nau­raa], että ois ikäänku siinä kohti irtau­tunut ja päässyt jol­lain taval­la niinku kokeileen, että mitä kaikkea pystyy tekemään.

Ter­apeut­ti: Irtau­tu­un mistä?

Johan­na: Var­maan nimeno­maan siitä äidin ”älä nyt vaan hyvä ihmi­nen tee mitään ylimäärästä ja”.

(120. tapaami­nen)

Johan­na tulee tietoisem­mak­si siitä, mil­lä taval­la ulkoapäin asete­tut vaa­timuk­set ovat häneen sisäistyneet. Samal­la alkaa muo­dos­tua omien todel­lis­ten tarpei­den kehys. Tämä kehys mah­dol­lis­taa vaa­timusten tarkastelun etääm­mältä, jol­loin niiden syy‒seuraussuhteita voi parem­min tutkia. Aiem­mat kehyk­set eivät ole enää yhtä pakot­tavia ja jäykkiä. Uuden kehyk­sen myötä niihin tulee säröy­tymiä, ja oma dialogi­nen posi­tio saa enem­män jous­tavu­ut­ta. Kehys­ten validi­teet­tia voi kyseenalais­taa, sil­lä ne ovat suh­teel­lisia ja liit­tyvät tiet­ty­i­hin sosi­aal­isi­in piirei­hin. Johan­na pääsee parem­min kos­ke­tuk­si­in sen kanssa, mitkä asi­at ovat hänen omia tarpeitaan ja mitkä juon­tu­vat enem­mänkin ympäristön vaa­timuk­sista. Use­at valin­nat ovatkin olleet lähtöisin muiden ihmis­ten tarpeista tai mielip­iteistä, eikä niiden toteut­ta­mi­nen ole palvel­lut Johan­naa itseään. Tämä kehys ei ole vielä täysin jäsen­tynyt, mut­ta Johan­nan oma dialogi­nen posi­tio kehyk­sen suh­teen on yhteistyölli­nen. Tule­vaisu­u­den tra­jek­torin risteymäko­hdis­sa on ehkä mah­dol­lisuuk­sia tehdä val­in­to­ja enem­män omista todel­li­sista tarpeista käsin.

Kehys­ten ja dial­o­gis­ten posi­tioiden kehit­tymi­nen ja suhde toisiinsa

Kun psykoter­api­apros­essin eri vai­heis­sa käy­tyjä keskustelu­ja suh­teutetaan toisi­in­sa tra­jec­to­ry equi­fi­nal­i­ty ‑mallin avul­la, voidaan nähdä kehys­ten ja niihin liit­tyvien dial­o­gis­ten posi­tioiden kehit­tymistä ja tran­si­tioi­ta suh­teessa toisi­in­sa. Tätä on havain­nol­lis­tet­tu Kuvas­sa 2.

Psykoter­api­apros­essin alku­vai­heen keskusteluis­sa esi­in­tyy selkeänä tee­m­ana ammatil­lisen men­estymisen kehys. Dial­o­giset posi­tiot ovat tämän kehyk­sen suh­teen alis­tu­via tai puo­lus­tau­tu­via. Omat valin­nat tra­jek­torin risteymäko­hdas­sa ovat johta­neet tilanteeseen, jos­sa Johan­na tun­tee itsen­sä kehyk­sen suh­teen epäonnistuneeksi.

Keski­vai­heen keskusteluis­sa kehys muut­tuu ja laa­je­nee sosi­aalisen statuk­sen kehyk­sek­si, joka kos­kee ammatin lisäk­si myös taloudel­lista men­estymistä. Omat valin­nat risteymäko­hdis­sa johta­vat edelleen tilanteeseen, jos­sa Johan­na kokee itsenä epäon­nis­tuneek­si. Dialogi­nen posi­tio säi­lyy pääosin alis­tu­vana, mut­ta kehys­tä kohtaan nousee myös kapinoivia keskusteluja. 

Lop­pu­vai­heen keskusteluis­sa kehyk­sis­sä tapah­tuu suurem­pi tran­si­tio, kun Johan­na huo­maa sisäistäneen­sä vah­vasti ulkoa asetet­tu­ja vaa­timuk­sia. Muo­dos­tuu muiden tarpeista huole­hti­jan kehys, jos­sa hänen dialogi­nen posi­tion­sa on edelleen usein alis­tu­va mut­ta nyt myös avoimem­min kap­inalli­nen. Johan­na tietää, ettei tämä kehys ole oikeu­den­mukainen, vaan sen tulisi muuttua.

Johan­nan nyky­hetken risteymäko­h­tien valin­nois­sa on edelleen kom­pro­mis­se­ja, mut­ta suun­ta menee kohti omia todel­lisia tarpei­ta. Näin keskusteluis­sa syn­tyy uusi omien todel­lis­ten tarpei­den kehys, jon­ka suh­teen Johan­na on yhteistyöl­lisessä dial­o­gises­sa posi­tios­sa. Tule­vaisu­u­den tra­jek­torin risteymäko­hdas­sa on mah­dol­lisu­us tehdä sel­l­aisia val­in­to­ja, jot­ka lähtevät omista tarpeista käsin.

Pohd­in­ta

Tapaus­tutkimuk­ses­sa analysoiti­in Johan­nan kol­men vuo­den mit­taisen psykoter­api­apros­essin eri vai­heis­sa käy­tyjä työ- ja koulu­tuselämään liit­tyviä keskustelu­ja. Tutkimuskysymys­ten mukaises­ti tarkastelti­in, mil­laisia tra­jek­to­rien risteymäko­htia keskusteluis­sa muo­dos­tui, mil­laisia kehyk­siä ja dial­o­gisia posi­tioi­ta niihin liit­tyi sekä mil­laisia uudelleen­määri­tyk­siä ja tran­si­tioi­ta niihin psykoter­api­apros­essin aikana kohdistui.

Hypo­teesina oli, että psykoter­api­apros­es­sis­sa käy­dyis­sä keskusteluis­sa asi­akkaan mah­dol­lisu­udet eri­laisi­in dial­o­gisi­in posi­tioi­hin laa­jen­tu­vat, mikä puolestaan tukee työ- ja koulu­tuselämässä pysymistä ja pär­jäämistä. Tämä hypo­teesi vaikut­taa täyt­tyvän, sil­lä kehyk­set ja niihin liit­tyvät dial­o­giset posi­tiot kehit­tyivät psykoter­api­apros­essin aikana. Asi­akkaan ajat­telun ja toimin­nan mah­dol­lisu­udet laa­jeni­vat, mikä näkyi lisään­tyv­inä mah­dol­lisuuksi­na hyö­dyn­tää lisä- ja jatkok­oulu­tuk­sia oman työu­ran rak­en­tamises­sa. Tämä on erit­täin tärkeää nopeasti muut­tuvas­sa työelämässä, ja tässä mielessä psykoter­api­apros­es­si vas­taa konkreet­tis­es­ti kuntou­tusp­sykoter­api­an kannal­ta olen­naiseen opiskelu- ja työkyvyn ylläpitämiseen.

Elämänku­l­ullis­ten tra­jek­to­rien tarkastelu dial­o­gisen läh­estymis­ta­van kaut­ta tuo monia hyödyl­lisiä välineitä psykoter­api­apros­es­si­in. Elämänku­lun haas­tat­telu aut­taa jäsen­tämään asi­akkaan elämän­vai­hei­ta ja niihin liit­tyviä tra­jek­torin risteymäko­htia. Tämä antaa psykoter­api­apros­es­sille nar­rati­ivisen kar­tan, jon­ka kaut­ta keskusteluis­sa suun­nist­a­mi­nen muut­tuu jäsen­tyneem­mäk­si (White 2007). Nyky­hetken kannal­ta aku­ut­te­ja aihei­ta käsiteltäessä voidaan suun­nistaa tarkastele­maan niitä tra­jek­to­rien risteymäko­htia, jot­ka ovat merkit­täviä nykyti­lanteen suhteen.

Kehys­ten ja niihin liit­tyvien dial­o­gis­ten posi­tioiden analysoimi­nen aut­taa myös ymmärtämään, mil­laises­sa vai­heessa asi­akas on oman tilanteen­sa jäsen­tämisessä. Alku­vai­heen keskusteluis­sa asi­akkaan kehyk­set näyt­täy­tyivät vai­h­toe­hdot­tom­i­na tosi­seikkoina, joi­ta ei voin­ut muut­taa. Psykoter­apeut­ti­na tein pros­essin tässä vai­heessa kehyk­siä näkyväm­mik­si ja tiedoste­tum­mik­si aut­ta­mal­la asi­akas­ta jäsen­tämään niitä. Tämän kaut­ta hänelle tuli mah­dol­lisek­si kokeil­la myös vai­h­toe­htoisia posi­tioi­ta kehys­ten kohtaamiseen. Kon­frontaa­tiokatkos ja siihen liit­tyvä katkostyösken­te­ly oli­vat asi­akkaan pros­essin kannal­ta merkit­täviä, sil­lä niiden kaut­ta ammatil­lisen men­estymisen kehys uudelleen­määrit­tyi sosi­aalisen statuk­sen kehyk­sek­si. Saman­lainen kehys­ten jäsen­tämi­nen jatkui psykoter­api­apros­es­sis­sa lop­pu­un saak­ka. Aiem­min käsitel­tyjä risteymäko­htia ei uno­hdet­tu, vaan niistä tuli mate­ri­aalia, johon palat­ti­in yhä uudelleen myöhem­mis­sä keskusteluissa.

Psykoter­api­apros­essin myöhem­mis­sä vai­heis­sa asi­akkaan elämänku­l­ullisen tra­jek­torin risteymäko­h­dat oli­vat jo jäsen­tyneem­piä niin min­ulle psykoter­apeut­ti­na kuin hänelle itselleenkin. Tässä vai­heessa siirsin työsken­te­lyn pain­opis­tet­tä kehys­ten jäsen­tämis­es­tä akti­ivisem­min niiden uudelleen­määrit­te­lyyn. Työvä­li­neenä tässä oli­vat eri­tyis­es­ti risteymäko­h­tien toteu­tunei­den ja toteu­tu­mat­tomien mah­dol­lisuuk­sien tutkimi­nen ja niiden suhde nyky­het­keen. Dial­o­gis­ten posi­tioiden kehit­tymi­nen avasi uut­ta ymmär­rystä myös siihen, mil­laisia val­in­to­ja asi­akas oli tekemässä nyky­hetkessä. Kap­inal­liset posi­tiot toi­vat kehyk­si­in säröy­tymiä, jot­ka johti­vat lop­ul­ta suurem­pi­in transitioihin.

Kuvaa­mani dial­o­gis­es­ti ori­en­toituneen inte­grati­ivisen työsken­te­lypros­essin vahvuute­na on sen monikäyt­töisyys. Vas­taa­van­laista työsken­te­lyä voi hyvin soveltaa esimerkik­si työ­nan­ta­jan kus­tan­ta­mis­sa lyhytp­sykoter­a­pi­ois­sa, jois­sa on tärkeää päästä jäsen­tämään asi­akkaan tilan­net­ta nopeasti ja löytää työkyvyn ylläpitämisen kannal­ta olen­naisia inter­ven­tioi­ta. Vaik­ka tapaus­tutkimus kohdis­tui asi­akkaan työ- ja koulu­tuselämään, dialogi­nen läh­estymistapa sopii hyvin muidenkin elämä­naluei­den paris­sa työsken­te­lyyn. Myös mie­len­ter­vey­del­li­sis­sä ongelmis­sa on oleel­lista ymmärtää niihin liit­tyviä sosi­aal­isia kehyk­siä ja niiden suhtei­ta toisi­in­sa asi­akkaan eri elämän­vai­heis­sa sekä pyrk­iä löytämään sel­l­aisia dial­o­gisia posi­tioi­ta, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat laa­jem­paa toim­i­ju­ut­ta oman elämän suh­teen (Bergström ym. 2018). Kuvaa­maani dial­o­gista läh­estymistapaa voi näin ollen soveltaa hyvin myös eri­lais­ten mie­len­ter­vey­den ongelmien psykoter­apeut­tises­sa hoidossa.

Kir­jal­lisu­us

Bergström, Tomi; Seikku­la, Jaakko; Alakare, Bir­git­ta; Mäki, Pir­jo; Köngäs-Saviaro, Päivi; Task­i­la, Jyri J.; Tolva­nen, Asko & Aal­to­nen, Juk­ka (2018). The fam­i­ly-ori­ent­ed Open Dia­logue approach in the treat­ment of first-episode psy­chosis: nine­teen-year out­comes. Psy­chi­a­try Research, 270, 168‒175.

Blom, Raimo & Melin, Har­ri (2014). Keskilu­okkaistuuko Suo­mi? Teok­ses­sa Lem­piäi­nen, Kirsti & Sil­vasti, Tiina (toim.), Eri­ar­voisu­u­den rak­en­teet: hauras­tu­vat työ­markki­nat Suomes­sa. Tam­pere: Vastapaino.

Blom­gren, Jen­ni (2019). Mie­len­ter­vey­den häir­iöt ohit­ti­vat tuki- ja liikun­taelin­ten sairaudet sairaus­pois­saolopäivien määrässä. Kelan tutkimus­blo­gi. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://tietotarjotin.fi/tutkimusblogi/724405/mielenterveyden-hairiot-ohittivat-tuki-ja-liikuntaelinten-sairaudet-sairauspoissaolopaivien-maarassa

Del Cor­so, Jen­nifer & Rehfuss, Mark C. (2011). The role of nar­ra­tive in career con­struc­tion the­o­ry. Jour­nal of Voca­tion­al Behav­ior, 79, 334‒339.

Ehn­berg, Lars (2013). Unia, sat­u­ja ja myyt­te­jä. Joh­da­tus C.G. Jun­gin ana­lyyt­tiseen psykolo­giaan. Tam­pere: Noxbooks.

Fou­cault, Michel (2005). Tarkkail­la ja ran­gaista. 4. pain­os. Suom. Eevi Nivan­ka. Helsin­ki: Otava

Goff­man, Erv­ing (1981). Forms of talk. Philadel­phia, PA: Uni­ver­si­ty of Penn­syl­va­nia Press.

Her­mans, Hubert J. M. (2001). The dia­log­i­cal self: Toward a the­o­ry of per­son­al and cul­tur­al posi­tion­ing. Cul­ture & Psy­chol­o­gy, 7(3) 243‒281.

Kela (nd.). Kuntou­tusp­sykoter­apia. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia

McAdams, Dan P. (2001). The psy­chol­o­gy of life sto­ries. Review of Gen­er­al Psy­chol­o­gy, 5(2), 100‒122.

Safran, Jere­my D. & Muran, J. Cristo­pher (2003). Nego­ti­at­ing the ther­a­peu­tic alliance. New York: Guilford.

Thomp­son, Min­di N. & Subich, Lin­da M. (2006). The rela­tion of social sta­tus to the career deci­sion-mak­ing process. Jour­nal of Voca­tion­al Behav­ior, 69, 289‒301.

Tuulio-Hen­riks­son, Anna-Mari; Toik­ka, Tuu­la; Heino, Pekka & Laukkala, Tan­ja (2019). Kuntou­tusp­sykoter­apia tukee työssä pysymistä. Suomen lääkärile­hti, 74(13), 816‒824.

White, Michael (2007). Kart­to­ja nar­rati­iviseen työsken­te­lyyn. Jyväskylä: Gummerus.

Zit­toun, Tania; Valsin­er, Jaan; Vedel­er, Dankert; Sal­ga­do, João; Goncalves, Miguel M. & Fer­ring, Dieter (2013). Human devel­op­ment in the life course. Melodies of liv­ing. Cam­bridge, UK: Cam­bridge Uni­ver­si­ty Press.