Kaisa-Maria Leskinen: Pekka Töpöhännän kadehdittava kyky olla oma itsensä

Pekka Töpöhän­tä ‑tari­noiden kaut­ta voidaan tutkia kateu­den ilmaisua ja sen kohteena olemista. Pekka on utelias ja luot­tavainen kissa, joka saa kujakissa Mon­nin sapen kiehu­maan. Pekalta puut­tuu oikean kissan ylpeys, pitkä kaare­va hän­tä. Mon­nia ihail­e­vat toisi­in­sa psyykkises­ti kiin­ni jääneet kissakak­soset Pil­li ja Pul­la. Tari­noi­ta lukies­sa oma kateus voidaan pro­jisoi­da Mon­ni­in, Pillin ja Pul­lan sym­bioot­tisu­udelle voidaan nau­reskel­la. Töpöhän­nän seikkailu­ja voi tarkastel­la min­u­u­den eri puolien suhtei­den kuvauksi­na. Meis­sä kaikissa elää sekä Pekka että Mon­ni, mik­sei Pil­li ja Pul­lakin. Pekka on toimin­ut samais­tu­misko­hteena monille. Voidaan ajatel­la, että jos pieni ihan tavalli­nen, jopa hän­nätön, kissa selviää noin hienos­ti, niin mik­sen minäkin sit­ten? Pekka tar­joaa meille lohtua ja toivoa. Pekka Töpöhän­näl­lä on kade­hdit­ta­va kyky olla oma itsen­sä. Tätä kykyä voidaan myös yhteisöl­lis­es­ti vahvistaa.

Oli­pa ker­ran hoita­va satu

Tar­i­nat tuo­vat toivoa, sadut sulat­ta­vat suru­jamme, romaane­ja tai runo­ja lukies­samme rai­vo ja rakkaus meis­sä kos­ket­tuvat. Kir­jat kuu­lu­vat olen­naise­na osana las­tenpsykoter­apeutin välineistööni. Moni on hyö­tynyt etenkin Pekka Töpöhän­tä ‑tari­noista, vaikka­pa sis­arka­teu­den poltel­lessa mieltä. Tari­noista avau­tuu uusia näkymiä, syn­tyy yhteistä ihme­tys­tä ja uteliaisu­ut­ta. Tun­teista puhumi­nen ja niihin kon­tak­tis­sa olem­i­nen ker­to­musten hah­mo­jen kaut­ta on helpom­paa. Kir­jo­ja kat­sel­laan ja lue­taan yhdessä, usein vuorotellen toisillemme. Pysähdytään kohdis­sa, jol­loin mieleen nousee jotain yllät­tävää, muis­to tai oival­lus. Kir­jaa voi pala­ta tutki­maan, vaikkei aiheesta vielä saa­ta puhua tai sille on vaikea löytää sano­ja, aiheen sijoittues­sa elämän varhaisimpi­in vai­heisi­in. Lukies­sa tutkimme itseämme, ja min­u­utemme vahvis­tuu (Bloom 2001, 18‒19). Kir­jan tari­naa vas­ten voi peila­ta omaa sisäistä tari­naansa. Meille kaikille on tärkeä luo­da kun­ni­alli­nen elämän­ta­ri­na olo­suhteis­tamme huoli­mat­ta – sel­l­ainen tari­na, jos­sa vaikeuk­sista huoli­mat­ta olemme pär­jän­neet ja men­neet eteen­päin (Lesk­i­nen & Rita 2021, 48).

Sadut toimi­vat tun­tei­den säil­iönä ja aut­ta­vat lap­sia käymään läpi trau­mo­ja, kri­ise­jä ja mene­tyk­siä. Sadun lukem­i­nen ahdis­tuneelle lapselle voi joskus olla paras tapa aut­taa, sat­u­jen ollessa keino jopa hyvin prim­i­ti­ivis­ten ja tuskallis­ten fan­ta­sioiden käsit­te­lyyn ja niiden sisäl­lyt­tämiseen. Kun lap­si pyytää aikuista luke­maan sadun, hän taval­laan pyytää tätä ker­tomaan jotakin itses­tään. Lukies­saan lapselle aikuinen antaa samal­la vaku­u­tuk­sen siitä, että hän hyväksyy lapsen sisäisen maail­man. (Kaja­maa 1998, 125‒127.) Töpöhän­tä-tari­noista voi löytää sanat kiusat­tuna olemisen koke­muk­selle tai oma­lle kiusaa­jan roo­lille. Satu voi myös muut­taa las­ta. Loukkaavasti toisi­in suh­tau­tu­va lap­si saat­taa sadun ansios­ta alkaa ajatel­la ja toimia aikaisem­paa myötä­tun­toisem­min (Ylö­nen 2000, 63). Täl­lainen oppimi­nen on mielestäni mah­dol­lista vain, jos lap­si kokee sadun siivit­tämänä tule­vansa itse ymmär­re­tyk­si. Lap­sille voi ja kan­nat­taa lukea kir­jo­ja vielä sil­loinkin, kun lap­si jo itse osaa lukea. Kir­jat anta­vat tart­tumap­in­taa, mah­dol­lisuuk­sia läh­estyä sanat­to­mia aukko­ja ja pimeää ainet­ta vaivihkaa, epä­suo­rasti (Kain­u­lainen 2019, 159). Toiselle luet­taes­sa limit­tyvät sekä luk­i­jan että kuuli­jan tiedosta­mat­tomat oman itsen peilaamiset suh­teessa tari­naan. Ehkä myös luk­i­jan ja kuuli­jan suhde peilau­tuu uudel­la taval­la yhdessä jae­tun sadun avulla.

Pekka Töpöhän­tä ‑tar­i­nat mie­len peilinä

Pekka Töpöhän­nän seikkailu­jen perusku­vio on se, että kulkukissa-pääkon­na Mon­ni kiusaa kotikissa-Pekkaa ja yrit­tää kampit­taa tämän taival­ta adju­tant­tien­sa Pillin ja Pul­lan säestämänä, mut­ta vai­heikkaiden seikkailu­jen jäl­keen hyvä voit­taa aina pahan. Kiusaami­nen ja sen kohteena olem­i­nen tari­nois­sa voi tun­tua luk­i­jas­ta sietämät­tömältä, ja jotkut eivät ole halun­neetkaan kuul­la Töpöhän­nän elämästä. Toiset taas ovat lapse­na odot­ta­neet Pekka Töpöhän­nän uusien tari­noiden ilmestymistä ja janon­neet saa­da lukea nau­rat­tavia ja riipai­se­via tari­noi­ta hänen sat­tumuk­sis­taan. Nämä tar­i­nat ovat lohdut­ta­neet lap­sia, joil­la on elämässään koke­muk­sia puu­tok­sista tai hylkäämi­sistä. Eri hah­moissa, Mon­nia myöten tai ehkä juuri hänessä eri­tyis­es­ti, näyt­täy­tyvät myös mon­et han­kalat tun­teet, joi­ta mei­dän on itsessämme vaikea sietää.

Sadun viehä­tys perus­tuu kiehtovi­in tapah­tu­mi­in ja yllä­tyk­si­in mut­ta myös siihen, että luk­i­ja tai kuuli­ja on usein askeleen edel­lä sadun henkilöitä (Ylö­nen 2000, 11). Tämähän on Töpöhän­tä- tari­noiden ydin­tä. Lapselle ennakoitavu­us on tärkeää sadun kulun seu­raamises­sa, ja luot­ta­mus oikeu­den­mukaiseen lop­pu­un kan­nat­telee. Ter­apeut­tises­sa sadus­sa on henkilöitä tai usein yksi henkilö, jon­ka lap­si tun­tee läheisek­si tai johon hän eri­tyis­es­ti samais­tuu. Samais­tu­misen kohde – usein päähenkilö – ei saa olla täysin muit­ten ohjail­tavis­sa eikä tois­t­en avun varas­sa, vaan hänen toimin­nal­laan tulee olla merk­i­tys­tä, jol­loin lap­si saa kokea, että omaan elämään pystyy vaikut­ta­maan. Vaikeuk­sia seu­raa­vat onnis­tu­miset tai mene­tys­tä sen hyväksymi­nen, että surukin kuu­luu elämään ja hel­lit­tää aikaa myöten. Ter­apeut­tisen sadun edel­ly­tys on sen tar­joa­ma lohtu. (Ylö­nen 2000, 64‒65.)

J. C. Cooperin (1983) teok­ses­sa arkki­tyyp­pi­sistä sym­bol­eista ja tois­tu­vista kaavoista klas­si­sis­sa saduis­sa on kuvaus hölmöstä ja vei­jarista (engl. the fool and the trick­ster). Cooper­il­la (1983, 88) on esimerkke­jä hölmöistä tari­nan sankareista, joi­ta on help­po hui­ja­ta. Kuvat­tu hölmö on hiukan tyh­meli­i­ni, yksinker­tainen ajatuk­sis­saan sekä ole­vaiset asi­at hyväksyvä, usein sym­pa­at­ti­nen hah­mo, joka joutuu kiipeli­in tai selviy­tymään vaikeuk­sista, kyeten aina pelas­ta­maan nahkansa. Täl­lainen hölmö onnis­tuu kuin vahin­gos­sa saavut­ta­maan rikkauk­sia ja ihailua. Hölmö on avoimin mielin, luon­nolli­nen ja vas­taan­ot­taa apua. Via­ton hölmö on spon­taani ja myös oppii koke­muk­sis­taan, tavoit­taa merk­i­tyk­siä kas­vaes­saan ja kehit­tyessään. Eikö hän olekin ajal­laan kehit­tyvän lapsen kaltainen? Aikamoi­sen kade­hdit­ta­va, samais­tut­tavakin hah­mo? Coop­er (1983, 93) kuvaa vei­jar­i­hah­mon peilaa­van kaikissa saduis­sa poh­javireenä ole­van ambivalenssin käsit­te­lyä. Hän sanoo vei­jarin ole­van ambivalenssin ja paradok­saal­isu­u­den henkilöi­tymä, luo­va ja tuhoa­va samaan aikaan. Yksi Cooperin esimerkeistä on vei­jari Saa­pas­jalka­kissa. Hän­hän hui­jaa men­nen tullen mut­tei suinkaan omak­si eduk­seen kuten Mon­ni. Hui­jarivei­jari onkin ris­tiri­itainen hah­mo, joka voimansa oikein suun­nates­saan voisi saa­da paljon hyvää aikaan. Pul­mi­in pää­tyneitä vei­jare­i­ta voidaan las­tenpsykoter­api­as­sa aut­taa sietämään sisäisiä ris­tiri­itaisuuk­si­aan niin, että tuhoa­vana näyt­täy­tynyt voima val­jas­tuu enem­män kasvun ja luovu­u­den käyt­töön, elämän puolelle. 

Kateel­lis­ten panettelua

Halusin tutkia vaikei­den tun­tei­den ilmaisua ja käsit­te­lyä las­ten kir­jal­lisu­udessa, eri­toten kateut­ta. Ajatel­lessani sanon­taa ”kateel­lis­ten panet­telua” tulee hake­mat­ta mieleen töpöhän­täi­nen Pekka ja hän­tä lakkaa­mat­ta panet­tel­e­va Mon­ni lakei­joi­neen. Käytänkin Pekka Töpöhän­tä ‑tari­noi­ta avaime­na kateu­den ilmaisun ja eri­tyis­es­ti kateu­den kohteena olemisen tutkimiseen. Psyko­ana­lyytikko Eli­na Reenko­la (2020, 16) kir­joit­taa kateu­den ole­van vihainen tun­neti­la, joka nos­taa päätään tietoi­sis­sa tai tiedosta­mat­tomis­sa ver­tailuis­sa toisen parem­pi­in, ihail­tavi­in ja tavoiteltavi­in omi­naisuuk­si­in ja omis­tuk­si­in. Toisen tyy­tyväisyys ja nautin­to voimis­ta­vat kateut­ta. Kateel­lisen mielessä hän on itse puut­teelli­nen ja vajavainen, kun taas toinen on run­sas, tyy­tyväi­nen ja nautin­toon kykenevä (Reenko­la 2020, 20). Mon­ni sanoo ole­vansa kiukkuinen Pekalle ja tule­vansa tämän ärsyt­tävyy­destä aivan sairaak­si (Knutsson 1942/1978, 10). Kateu­den koke­mus voi olla voimakas ruumi­illi­nen elämys ja kos­ket­taa varhaisia tun­to­jamme. Melanie Klein (1957/2016) ymmär­sikin, että kateudel­la on hyvin varhaiset juuret.

Pekka on vil­pitön, riemul­la ja uteliaisu­udel­la maail­maan suh­tau­tu­va kissa, joka saa Mon­nin sapen kiehu­maan. Mikä Pekas­sa Mon­nia provosoi? Tai oikeam­min, mil­lainen on panet­teli­jan sielunelämä? Mon­nis­sa kilpistyy mus­tavalkoinen suhde itseen ja mui­hin. Pienu­u­den ja hau­rau­den tor­jun­ta vie voimia ja hor­jut­taa, tukipylväinä mauku­vat vierel­lä Pil­li ja Pul­la. Mus­tavalkoisu­us kuvaa osu­vasti Mon­nin lohkomisel­la suo­jau­tu­vaa mie­len­ti­laa. Mon­nia katso­vat ylöspäin pienet kissat, Pil­li ja Pul­la, joiden eril­listymi­nen ja yksilöi­tymi­nen toi­sis­taan, saati pylvään nokkaan korote­tus­ta Mon­nista, jää epä­selväk­si. Kir­jas­sa tode­taankin, että ”en minä ole koskaan näh­nyt Pil­liä ilman Pul­laa” (Knutsson 1943/1971, 27). Pil­li ja Pul­la sanovat, etteivät tarvitse peil­iä, kos­ka voivat kat­soa toisi­aan (Knutsson 1944/1974, 40). Hiih­tok­isois­sa Mon­ni halu­aa saat­taa Pekan häpeämään käyt­täen ident­tis­ten Pillin ja Pul­lan ole­mus­ta voit­taak­seen. Pil­li ja Pul­la heis­sä näyt­täy­tyvässä yksinker­taisu­udessaan pal­jas­ta­vat kata­lan suun­nitel­man tuo­den esi­in eril­lisyyten­sä ja Mon­nin raivon edessä koke­vat pilan­neen­sa kaiken (Knutsson 1943/1971, 30‒31). Mieleen tulee van­hem­muus, joka ei kestä lapsen omak­si itsek­si kehit­tymistä, omia halu­ja ja pyrkimys­tä kas­vaa. Mon­ni käyt­tää kak­sosia häikäilemät­tä tarkoituk­si­in­sa, omana jat­keenaan. Pil­li ja Pul­la tah­tomat­taan, ja tari­noiden edetessä jo tarkoituk­sel­lis­es­tikin, pal­jas­ta­vat Mon­nin ilkeät aikeet ja juonit­te­lut. Pekka Töpöhän­tä on har­maa, puh­taan valkeaa vat­sakar­vaa ja kuonon valko­laikku­ja luku­un otta­mat­ta. Pekalta puut­tuu oikean kissan ylpeys, pitkä kaare­va hän­tä. Niin, ja kukas kissan hän­nän nos­taisi, ellei kissa itse? Onko Pekalla nos­tet­tavaa? Miten hän nos­taa itsen­sä, kun itse­var­muu­den sym­boli puuttuu?

Läh­estyn kir­jasar­jaa Pekas­ta kuten leikkiä tai unta. Näis­säkin usein samat teemat tois­tu­vat, välil­lä jumit­taen ja ajoit­tain vauhdikkaasti tiedosta­mat­toman vir­ras­sa ede­ten. Las­tenpsykoter­apeut­ti havain­noi ja ajat­telee lapsen leikkiä. Vaikei­ta asioi­ta voidaan käsitel­lä leikissä ker­ta toisen­sa jäl­keen. Leikissä kuvas­tu­vat hah­mo­jen suh­teet toisi­in­sa, ja lap­si sijoit­taa niihin mieliku­via lähei­sistään. Osal­listues­saan leikki­in psykoter­apeut­ti saat­taa hah­mol­laan edus­taa monia lapsen tärkeitä sisäisiä objek­te­ja tai niiden puutet­ta. Leikkiä voidaan tarkastel­la myös kuvana lapsen koke­muk­ses­ta itses­tään. Eri hah­mot, niiden väliset suh­teet ja tapah­tu­mat voivat edus­taa lapsen eri puo­lia, joskus kovin kaukana toi­sis­taan ole­via min­u­u­den osia. Myös Pekka Töpöhän­nän seikkailu­ja voi tarkastel­la min­u­u­den eri puolien suhtei­den kuvauksi­na. Meis­sä kaikissa elää sekä Pekka että Mon­ni, mik­sei Pil­li ja Pul­lakin. Voimme olla myös kateel­lisia itsellemme.

Reenko­la (2020, 65–68) nimeää itsekade­hti­jan sisäisek­si kade­hti­jak­si. Sekä kade­hti­ja että kade­hdit­ta­va ovat tässä asetel­mas­sa samas­sa henkilössä, ja syn­tyy sisäi­nen kamp­pailu min­u­u­den eri osien välille. Sisäi­nen kade­hti­ja voi muotoutua myös samais­tu­mis­es­ta kateel­lisi­in van­hempi­in. Ajat­te­len, että luovu­u­den ja onnel­lisu­u­den koke­muk­sen esteenä saat­taa olla se, ettemme saa koko kap­a­siteet­ti­amme käyt­töön panetel­lessamme itseämme. Meitä voi kahli­ta sisäi­nen kamp­pailumme: voim­meko naut­tia osaamis­es­tamme ilman, että pelko epäon­nis­tu­mis­es­ta tai saavu­tusten tuhou­tu­mis­es­ta sitä tulee pilaa­maan? Pystym­mekö iloit­se­maan taidois­tamme, vaik­ka tai kos­ka meitä niistä kadehditaan?

Pekalla ei ole hän­tää, mut­ta Mon­nil­ta puut­tuu perhe

Siis, oli­pa ker­ran kissa; ihan tavalli­nen, har­maavalkoinen kissa. Surullisek­si asi­ak­si maini­taan hän­nät­tömyys. Se on noloa, kos­ka hän­nän on purrut poik­ki Rot­ta kisun ollessa muu­ta­man päivän ikäi­nen (Knutsson 1939/1978, 6). Häpeä ja häpäisy ovat läs­nä jo Pekan varhais­vai­heis­sa. Jotain oleel­lista on leikat­tu, pur­tu irti ja menetet­ty. Pekkaa ei ole kyet­ty suo­jaa­maan. Ympäristön kissat pilkkaa­vat poikkeavaa kisua sen pienu­ud­es­ta huoli­mat­ta. Vihaise­na kisu ei voi heilut­taa kuin töpöä, kissan omi­naistapoi­hin kuu­lu­va aggres­sion ilmaisu hän­näl­lä on jo alus­ta estynyt, kas­troitu (Knutsson 1939/1978, 6). Varhain trau­ma­ti­soituneen lapsen kos­ke­tus omaan aggres­sioon­sa ja sen ilmaisu­un on usein estynyt. Kun kiukkua pin­nis­tellen pide­tään pois­sa, kehit­tyy epäaidon itsen koke­mus. Vastapain­ona saat­ta­vat olla äkil­liset rai­voko­htauk­set, joiden syytä on het­kessä vaikea tavoit­taa. Ter­apeut­ti aset­tuu lapsen rin­nalle toiv­ot­ta­maan ter­ve­tulleek­si pienetkin harmin ilmaisut ja ottaa lapsen vihan mie­len­sä säil­iöön sulateltavak­si. Vähitellen aggres­sio tulee tutuk­si lapselle itselleenkin muotoutuen puolen­sa pitämisen, aikaan saamisen ja omak­si itsek­si kas­vamisen voimak­si. Tarvi­taan kuitenkin aut­ta­va toinen.

Mir­rin ollessa seit­sen­vi­ikkoinen tapah­tuu jotain eri­ty­istä (Knutsson 1939/1978, 7). Maalaistalon poikueen pieni kisu hypähtää uteliaisu­ut­taan työmiehen paket­ti­au­ton kyyti­in ja pää­tyy kaupunki­in. Per­il­lä setä huo­maa mir­rin, ja suh­tau­tu­mi­nen on mutkat­toman suo­pea. Per­heen tytär ihas­tuu mis­seen iki­hyväk­si per­heen pojan tuumies­sa, että koira olisi ollut parem­pi, tode­ten hän­nän puut­teen. Kisu ris­titään Pekak­si. Pekka syn­tyy myös ihmis­per­heen mielis­sä. Tytär Pirkko ottaa kissan lem­mikik­seen. Hänestä tulee Pekan tärkeä aut­ta­va toinen. Tari­nas­sa voi kuul­la myös sijoite­tun lapsen koke­muk­sen: varhainen ympäristö ei ole kyen­nyt suo­jaa­maan las­ta, on tapah­tunut trau­maat­ti­nen kaltoinko­htelu, ehkä sekä psyykkisessä että fyy­sisessä muo­dos­sa. Uusi mah­dol­lisu­us tar­joutuu uudessa elinympäristössä hoivaavien ja huol­ta pitävien ihmis­ten toimes­ta, siis onnistues­saan näin.

Mon­nil­la ei ole tärkeää toista, hän on kujien kas­vat­ti. Pekka ei ehkä innos­tu hänelle kaulaan laite­tus­ta rusetista, mut­ta päät­tää kestää pien­tä epä­mukavu­ut­ta saadessaan silakoi­ta ja ker­maa sekä lankak­erän leikkei­hin­sä. Ollessaan riip­pu­vainen Pirkon huolen­pidos­ta on ase­tut­ta­va jonkin ver­ran täyt­tämään odotuk­sia. Alus­sa Pekas­sa on epä­var­muut­ta siitä, mihin hän kuu­luu ja kokeeko per­he hänet jäsenek­seen. Maalle, per­heen tärkeään kesä­paikkaan, mukaan otta­mi­nen varmis­taa Pekalle hänen paikkansa per­heessä (Knutsson 1939/1978, 39). Tämä on koke­muk­seni mukaan mon­en sijais­lapsenkin koke­mus, tärkeä yhteinen mat­ka merk­i­tyk­sel­liseen paikkaan. Kun Pekka on pois seikkailuil­laan, Pirkko huolestuu. Palates­saan Pekka ihmettelee, etteikö Pirkko käsitä hänen ole­van jo iso kissa. Tässä kohtaa Pekka muis­tut­taa teiniä, joka ei pois­sa ollessaan akti­ivis­es­ti ajat­tele van­hempiaan eikä saa kiin­ni van­hempansa mielessä pitävästä puoles­ta, vaik­ka ehdot­tomasti sitä vielä tarvit­seekin. Näin voi toimia rajo­ja kokeil­e­va pienem­pikin lap­si, joka irtiotol­laan kysyy, huo­mat­ti­inko hänen pois­saoloaan, kai­vat­ti­inko häntä.

Erilleen jou­tu­mi­sis­sa kiin­tymys­suhdet­ta tes­tataan. Ker­rankin Pekka-par­ka uteliaana pää­tyy väärään junaan. Per­heen las­ten lähtiessä junapysähdyk­sel­lä osta­maan suk­laa­ta tulee Pekka kateel­lisek­si. Hänelle kuu­luu myös oikeus jaloitel­la! Pekka tavoit­telee akti­ivis­es­ti halu­a­maansa. Täl­lä ker­taa siitä seu­raa köm­mähdys. Väärä juna läh­teekin aivan vas­takkaiseen suun­taan. Pekan havain­toa vääristää tapah­tu­maa edeltävä loukkaan­tu­mi­nen: ase­mal­la ihmiset osoit­ta­vat hänen hän­nät­tömyyten­sä. Sil­loin äkisti liik­keelle lähtevää junaa ei onnis­tukaan totea­maan vääräk­si. (Knutsson 1939/1978, 65.) Kyl­lähän me tiedämme, ei tässä huonos­ti käy: Pekka löytää kyl­lä koti­in. Hän­tä aute­taan. Pekka jää ikävöimään monia kohtaami­aan ihmisiä tai eläim­iä. Kohtaami­sis­sa hän osoit­taa kykyn­sä liit­tyä ja kiin­tyä. Pekan ihmisys­tävien, Ollin ja Pirkon, kaver­it Lasse ja Kirsti tykkäävät myös Pekas­ta. Lasse tosin kiu­soit­telee aika ajoin Pekkaa töpöhän­täisyy­destä, mut­ta Pekka pyrkii tämän ohit­ta­maan, kos­ka ”se nyt ker­ta kaikki­aan on poikien tapa” (Knutsson 1944/1974, 5). Pekka sulat­taa myös työmi­esten sydämet, mut­ta tari­na toteaa, että ”Mon­nista he eivät pitäneet. Ihmekös, että Mon­ni oli kateelli­nen” (Knutsson 1944/1974, 118). Mon­ni yrit­tää pitää Pil­liä ja Pul­laa lähel­lään, kuin per­heenä, mut­ta kon­trol­lin keinoin.

Pekan ylpeys, nautin­to ja toipumiskyky

Yksi Pekan sankari­teoista on jo tari­noiden alus­sa tuli­palosta tiedot­ta­mi­nen per­heen pelas­tuk­sek­si. Pekka saa per­heeltään ylistys­tä ja mital­in, mut­ta Mon­nil­ta kateut­ta ja pilkkaa. Tämä on Pekan ja Mon­nin kuu­luisa ensiko­htaami­nen. Pekka ei suos­tu Mon­nin vaa­teeseen riisua mitalia kaulas­taan. Se on Mon­nille merk­ki siitä, että kotikul­mille on tul­lut kissa, joka julis­tau­tuu mui­ta, etenkin hän­tä parem­mak­si. Mon­nin mielestä Pekalla on kaikkea, vaik­ka tämän koke­muk­sen­sa kanssa hän ei pääsekään tietois­es­ti kos­ke­tuk­si­in. Mon­ni sijoit­taa Pekkaan määreen ’’kop­pa­va pikku kissa’’. Hän ei ker­ta kaikki­aan, tai ’’ker­ma kaikki­aan’’, kuten Pul­la asian ilmai­sisi, siedä Pekan kade­hdit­tavaa kykyä naut­tia omista saavu­tuk­sis­taan. Kisso­jen päiväle­hteen ilmestyy Pillin ja Pul­lan tuel­la Mon­nin kir­joi­tus ”suut­tumus­ta herät­tävästä kissas­ta”. Seu­raa joukkoli­ike, sak­in­hivu­tus. Muil­la kul­makun­nan kissoil­la ei ole kuin Mon­nin sana Pekan ylem­myy­den­tun­toisu­ud­es­ta, ja silti kolmekym­men­päi­nen lau­ma kisso­ja hyökkää pahaa-aav­is­ta­mat­toman Pekan kimp­pu­un ja riistää sankaru­ussym­bol­in tämän kaulas­ta. Pekka on järkyt­tynyt kohtelus­ta mut­ta toipuu nopeasti kotona selit­täen itselleen, että ilman mitalia onkin helpom­pi liikuskel­la. (Knutsson 1939/1978, 25.) Pekan kade­hdit­ta­va toipumiskyky lisää entis­es­tään Mon­nin raivoa.

Psyko­ana­lyytikko Riit­ta Hyr­ck (2018) puhuu kir­jas­saan Haavoit­tunut itse­tun­to sekä ohut- että pak­sunahkaisen nar­sistin häpeäkoke­muk­ses­ta. Hyr­ck aut­taa meitä eläy­tymään Mon­nin nahkoi­hin ja luo­maan tähän hie­man lem­peäm­män kat­seen. Pohties­saan nar­sis­min käsitet­tä Hyr­ck alle­vi­ivaa syvän häpeän aiheut­ta­maa vau­ri­o­ta itse­tun­non alueel­la. Pekkaan voi liit­tää kuvauk­sen laps­es­ta, joka uskaltaa onnis­tua, kun hänen saavu­tuk­sis­taan on vil­pit­tömästi iloit­tu eikä hänen tarvitse pelätä van­hem­man tule­van kateel­lisek­si onnis­tu­mis­es­taan. Mon­nia sen sijaan osu­vasti luon­nehtii Hyr­ckin kuvaus yksinäis­es­tä kuninkaal­lis­es­ta, pak­sunahkaises­ta nar­sis­tista: ellei hoita­ja osaa eläy­tyä vau­van avut­to­muu­den koke­muk­seen, joutuu tämä lohko­maan tai dis­so­sioimaan avut­to­muu­den mielestään. Ohut­nahkaises­ta nar­sis­tista tulee laimin­lyö­tynä pelokas ja tak­er­tu­van riip­pu­vainen, kun taas pak­sunahkainen tulee vihaisek­si ja suun­taa aggres­sion­sa mui­hin. (Hyr­ck 2018, 11–12, 29, 142‒143.) Las­tenpsykoter­apeutin vas­taan­otol­la voidaan koh­da­ta sekä ohut­ta että pak­sua mie­len ihoa, aidon itsen syn­tymät­tömyyt­tä tai sen naamioi­tu­mista kaikkivoipaisu­u­teen. Omnipotenssin ansas­sa rim­puil­e­valle lapselle mikään ter­apeutin sanois­sa, teois­sa tai ole­muk­ses­sa ei tun­nu aut­taval­ta, kun oma tarvit­se­vu­us on vielä tun­tem­aton­ta, tor­jut­tua. Mie­len iho on liian pak­su vas­taan­ot­ta­maan läm­pöä, ja empa­tia muis­tut­taa koe­tu­ista vaille jäämi­sistä. Ter­apeut­ti tekee har­ti­avoimin töitä säädel­läk­seen kom­mu­nikaa­tio­taan vas­taan­otet­tavam­paan muotoon.

Kauneus ja ylpeys kuu­lu­vat Mon­nin mielestä hänelle itselleen, ja on ennen kuu­luma­ton­ta, miten hän­nätön rääpäle Pekka voi ylpeil­lä itses­tään. Muis­tan, miten sis­arka­teud­es­ta kär­sivä pieni ter­api­alap­si­ti­itiäi­nen ihmetteli, miten parku­va pikku­sis­arnyyt­ti herät­ti aiheet­tomasti ihas­tus­ta hänen itsen­sä jäädessä pait­sioon. Mon­ni on pak­su­turkki­nen nar­sisti ja voimakas­ta kateut­ta tun­tien kokee, kuten Hyr­ck (2018, 153) asi­aa kuvaa, että itsekästä Pekkaa on lupa kohdel­la kaltoin. Eläy­tyvää rakkaut­ta ei Mon­ni tai­da olla saanut. Hänen his­to­ri­as­taan meil­lä ei ole tietoa. Tari­nois­sa Mon­ni edus­taa sitä hyl­jek­sit­tyä meis­sä, johon on vaikea luo­da suhdet­ta. Pekas­sa Mon­nia provosoi juuri silmit­tömästi raivos­tut­ta­va kyky selvitä mitä ilmeisem­män ja näkyvän puut­teen kanssa.

Mon­nin häpeä, kateus ja kosto

Reenko­la (2020, 22) liit­tää häpeän ja kos­ton läheis­es­ti yhteen. Eri­tyis­es­ti nöyryy­tyk­set ja häpeärai­vo lietso­vat kos­ton­hi­moa, joka voi lien­tyä vas­ta, kun henkilö on saanut kos­ke­tuk­sen sen taustal­la ole­vaan häpeään. Reenko­la (2020, 72‒73) hah­mot­telee kateu­den kom­pas­sia, jon­ka neljä eri suun­ti­maa ovat vetäy­tyjä, vält­täjä, hyökkääjä ja sisäi­nen kade­hti­ja. Hyökkääjä on kateu­den kohteen kim­pus­sa ja pyrkii pilaa­maan tai tuhoa­maan tämän. Väheksymäl­lä, halvek­sumal­la ja mitätöimäl­lä tätä hän tähtää oman kateu­den tun­teen­sa lievi­tyk­seen. Tun­nistamme kuvauk­ses­ta Mon­nin. Vaik­ka Pekan koko ole­mus­ta tois­t­en silmis­sä tun­tuu määrit­tävän hän­nän puute, on merkillepan­tavaa, että Pekan ja Mon­nin ensi­ta­paamisel­la siitä ei puhuta juuri mitään. Mon­ni­han kiin­nit­tää huomion lähin­nä siihen, että Pekalla on jotain, mitä hänel­lä ei ole; mitali sankaru­ud­es­ta, muiden pelas­tuk­sek­si toimimisesta.

Kun Pekka saa­puu paikalle, on Mon­nin mieli epälu­u­lon täyt­tämä. Yhdessä Lin­nan­mäen ilkei­den Ris­to- ja Rauha-kisso­jen kanssa Mon­ni pil­lip­ul­la-jatkei­neen joh­dat­taa mieli­hyvää, eli täl­lä ker­taa silakoi­ta, tavoit­tel­e­van Pekan rantaan kastet­tavak­si (Knutsson 1939/1978, 94). Veteen heit­tämi­nen ei ole tava­ton nolaamisen tapa. Nyt kylmäl­lä kylvyl­lä yritetään karis­taa Pekas­ta kop­pavu­ut­ta. Epälu­u­loa ei saa herät­tää, Mon­ni-kiusaa­ja on agi­toin­ut muut kissat esit­tämään ystäväl­listä. Ora­van huudel­lessa Pekalle hän­nät­tömyy­destä Pekka jopa kokee Mon­nin puo­lus­ta­van hän­tä. Pekka kuitenkin pelas­tuu, mut­ta Mon­ni seu­ralaisi­neen tulee aje­tuk­si järveen koirien toimes­ta. Se on sat­tumaa, ei Pekan suun­nitel­tu kos­to. Tapah­tu­mas­ta seu­raa Mon­nille nolous – Pekan häpäisy-yri­tys oli yri­tys pro­jisoi­da itses­tä pois vail­li­naisu­us, ja nyt sitä on het­kin tunnettava.

Mon­nin kateus ei suun­taudu ain­oas­taan Pekkaan, vaan mui­hinkin hänen vieraik­si tai eri­laisik­si kokemi­in­sa hah­moi­hin, kuten Lapista tulleeseen Pal­las-Palleen (Knutsson 1943/1971, 5). Mon­nin täy­tyy saa­da kokea, että hän on kaupun­gin tyy­likkäim­min hän­tään­sä heilut­ta­va kissa. Arka­di­an­mäen Ulla ihailee Pallen hän­nän heilu­tus­ta niin, että Mon­nin olo käy sietämät­tömäk­si. Palle on var­ma itses­tään, saavu­tuk­sis­taan hiih­tomes­ta­ri­na ja halu­aa jakaa oppia muillekin. Depres­si­ivisen posi­tion kyky kiitol­lisu­u­teen ja halu­un jakaa saa­maansa hyvää näkyy Pal­lessa. Ullan lisäk­si Pallen hän­nän heilu­tus­ta ja hiih­toa ihail­e­vat muutkin kissat. Mon­ni ei uskalla yrit­tää hiih­toa, vaan vetoaa reuma­tismi­in. Ver­tailu Palleen on muillekin kestämätön­tä, ja loukkaan­tunei­ta varpai­ta alkaa tul­la yhdelle sun toiselle. Ehdokkaak­si hiih­toa oppi­maan nos­te­taan Pekka, joka saa sanoik­si sen, mitä muut eivät toh­di ilmaista: ”En tiedä uskallanko…” Pekka viilet­tää suksi­neen alas rin­net­tä ja tuumaa onnis­tuneen­sa juuri hän­nät­tömyyten­sä vuok­si! Mon­nille ei jää muu­ta vai­h­toe­htoa kuin uho­ta äkkiä kadon­neen reuma­tismin­sa sal­li­mana näyt­tää muille parem­muuten­sa. Seit­semän kuperkeikan ja muiden nau­ru­jen saat­tele­m­ana Mon­ni suut­tuu syyt­täen epäon­nis­tu­mis­es­taan taas reuma­tismi­aan. Syy on aina ulkop­uolel­la. Tapah­tu­mas­ta tuli pahin, mitä Mon­ni koskaan muisti itselleen käyneen.

Jos Pekka uskaltaa pelätä, on hän muu­toinkin rohkea, mikä pal­jas­tuu kum­mi­tusjut­tu­jen lomas­sa: Mon­ni vapisee Pekkaa kut­su­van kum­mi­tuk­sen edessä, kun Pekka astuu reip­paasti esi­in. Pekka ei edes tiedä, että kyseessä on hän­tä per­heen keho­tuk­ses­ta etsimään tul­lut ystävä Mau­ri. (Knutsson 1944/1974, 112.) Mon­ni häpeää pelkäämistään ja halu­aa lait­taa Pekan pelkäämään. Luk­i­ja saa halu­a­mat­taankin samais­tua Mon­nin ahdinkoon, samal­la pro­jek­tion mekanis­mil­la; en minä ole kateelli­nen, vaan tuo Mon­ni. Mon­nil­ta saamme lah­jan oman han­kalan puolemme käsit­te­lyyn ja sulat­telu­un. Kuten ter­api­as­sakin, kehi­tys tapah­tuu usein salas­sa. Pro­jek­tion suo­jis­sa voidaan tutus­tua vaille jäämisen viil­loista kir­poavaan kateu­teen itsessämme.

Super­pekka vai tavalli­nen kissa?

Miten Pekka sit­ten selviää kateu­den kohteena olemis­es­ta? Onko hän jotenkin vaikei­den tun­tei­den yläpuolel­la? Tari­nois­sa Pekka on voimakkaiden tun­nekoke­musten äärel­lä tuon tuos­ta. Ker­ran Olli vie Pekan koulu­un ja kät­kee lem­mikin opet­ta­jan kateed­eri­in. Opetuk­sen aiheena ovat koirat. Tästäpä Pekka suut­tuu ja sähisee piilopaikas­saan niin että kaikuu, töpöhän­täisyys ei estäkään aggres­sion ilmaisua. (Knutsson 1945/1978, 6.) Maalle junal­la lähdet­täessä Pekka ihmettelee, mik­si junas­sa on eri­ty­is­vaunu­ja koir­ille mut­tei kissoille. ”Tarpee­ton­ta liehakoin­tia”, ajat­telee Pekka kateel­lise­na. (Knutsson 1939/1978, 43.) Koirat yleis­es­ti joutu­vat Pekan mielessä kan­ta­maan pahan roo­lia. Hän ei varsi­nais­es­ti pelkää koiria, mut­ta silti vält­tää niiden kohtaamista. Tässä itse asi­as­sa Pekas­sa tapah­tuukin kehi­tys­tä, kun hän tutus­tuu Mau­ri Mäyräkoiraan sekä pari­in muuhun kilt­ti­in hau­vaan ja tun­nistaa näis­sä hyviäkin puolia.

Kesäkoti­in tul­lessaan Pekkaa häm­men­tää. Maal­la syn­tynyt kissa ei muista varhais­vai­heis­taan mitään, ja koti kaupungis­sa on tul­lut edus­ta­maan tur­vaa. Ympäri kul­jeskelu ja nuuskimi­nen aut­ta­vat epä­var­muu­den selät­tämisessä ja sisäisen vakau­den saavut­tamises­sa. (Knutsson 1939/1978, 46.) Jäädessään epäon­nis­es­ti yksin saarelle yök­si, men­tyään ensin puuhun koiraa pakoon, Pekka on oikein alaku­loinen ja suruis­saan. Leikkien­sä jäl­keen Pekka itkee vähän ja tun­tee ikävää, ketään ei kuu­lu. Hän jou­tui vielä pelkäämään yössä lentelevää pöl­löäkin ennen nukah­tamis­taan. (Knutsson 1940/1978, 49‒50.) Uuden­vuo­den juh­las­sa kissat anta­vat Pekalle kop­pa­van kissan mital­in, jon­ka kään­töpuolel­la lukee: ”Hän­tä on kissan paras kau­nis­tus.” Omas­ta eri­no­maisu­ud­estaan riemukkaana Mon­ni ja muut eivät huo­maa Pekan kadon­neen juh­la­paikalta. Itkien se koti­matkalla suree, mik­si hänelle ollaan ilkeitä asi­as­ta, johon itse ei voi vaikut­taa; hän­nät­tömyys ei ole val­in­ta. (Knutsson 1939/1978, 117.)

Muiden ilkei­den kisso­jen kohtaami­sista muo­dos­tunei­den peru­so­let­ta­musten varas­sa Pekka ottaa vas­taan myös maalaiskissa Iso-Miinan. Pekka päät­tää sähistä, jot­ta kissarou­va antaisi hänelle arvoa. Rou­va ei onnek­si provosoidu, vaan ymmärtää pelon sähinän taustal­la. Hän ker­too, ettei tarvitse pelätä, hän ei ole vaar­alli­nen. Miinalle Pekka uskaltaakin ker­toa koko nimen­sä ja sen, ettei pidä Töpöhän­tä-nimestään, kos­ka ei halua muis­tutet­ta­van puut­teesta. Miina näkee hän­nät­tömyy­dessä myös etu­ja; eipä jää hän­tä oven­rakoon eikä siitä voi myöskään kiusat­en vetää. (Knutsson 1939/1978, 48.) Tari­nois­sa Pekan vaikeista tun­nekoke­muk­sista keskeisin on häpeä. Arka­di­an Ulla kehuu Sil­li-Villen tanssi­taito­ja, eri­tyis­es­ti hän­nän huo­jut­telua musi­ikin tahdis­sa. Pekka nuolee huu­li­aan surkean oloise­na. Hän yrit­tää pelas­tau­tua sanoen, että tanssies­sa hän­nät voivat myös olla tiel­lä ja että hän sitä pait­si aikoo tanssia Rauta­tienkadun Eevan kanssa. Ulla ivailee Eevan ole­van Rikun perään, joten Pekka jää nieleskelemään nolout­taan kok­ien ole­vansa yksin ja kaikkien hyl­jek­simä. (Knutsson 1947/1973, 6.) 

Pekka on ylpeä, juuri kuten Mon­ni hän­tä syyt­tääkin. Viat­tomasti iloise­na kukkakim­pus­ta kaulas­saan Pekka ter­ve­htii Mon­nia: ”Hyvää päivää, kuten huo­maat – minus­ta on tul­lut kevätkeikari!” (Knutsson 1940/1978, 10), käyt­täen Pirkon hel­lit­te­lyn­imeä itses­tään. Mon­ni ei kestä tätä, kimp­pu­un latau­tuu kaik­ki se ilo ja ylpeys, jota hän ei voi itse kokea. Pekka naut­tii ja pitää huol­ta itses­tään. Kissaystävämme ilmen­tää itse­hoivaa kissan tavoin pesemäl­lä itseään. Pekka saat­taa maa­ta kaikessa rauhas­sa lem­pituo­lil­laan kehräten – ajatellen elämän ole­van suloista ja hauskaa. Häm­men­tyessäänkin Pekka kisso­jen tavoin nuolee itseään, kuin mitään ei olisikaan. Nautin­nol­lista itses­tä huole­htimista ei kuva­ta Mon­nin kohdal­la. Kun Mon­ni häm­men­tyy, hän suut­tuu – itselo­htu on siitä kaukana.

Pekka siis ei ole superkissa, vaan hyvin kissamais-inhimilli­nen, keskenkasvuinen ja kehit­tyvä. Pekas­sa on kade­hdit­tavaa hänen kykyn­sä tun­nistaa tun­teitaan ja selvitä niiden kanssa käyt­tämäl­lä keino­ja, jot­ka eivät liiak­si kapeu­ta hänen omaa elämään­sä eivätkä haavoita mui­ta. Hän on sil­lä lail­la oma itsensä.

Elämää puut­teel­lisu­u­den kanssa

”Ken onkaan näh­nyt kissaa, mi vail­la hän­tää on? Ei kur­jem­paa raukkaa lie alla auringon! Kun tanssi­hin käymme illoin, siro hän­tämme huiskii sil­loin. Töpöhän­tä se tas­suansa vain syr­jässä nuolko­hon” (Knutsson 1939/1978, 6–7). Tätä laulua on har­maa kissamme joutunut kuule­maan aika ajoin jo varhai­sista vai­heis­taan saak­ka. Mon­nin mielestä hän­nät­tömyys on kissa­heikkouden sym­boli. Kyl­lä se hän­nät­tömyys Pekkaakin järisyt­tää. Käärmeen maal­la koh­dates­saan ensi­het­ki on mil­tei riemulli­nen: hän­tä ilman kissaa! (Knutsson 1939/1978, 47.) Tuos­sa on toinen puut­teelli­nen, mut­ta min­ul­la on se, mitä siltä puut­tuu! Ja sit­ten pelästys ja kauhis­tus; täy­den­nän­pä tuol­la toisel­la itseäni, se on saata­va sulaute­tuk­si min­u­un, jot­tei ole liian uhkaa­va. Hän­nän, siis käärmeen voisi liit­tää kissaan. Käärmeen kaut­ta Pekka ikään kuin joutuu kuono­tusten puut­teen­sa kanssa, sym­boli on niin vah­va. Hän­nät­tömyy­destä seu­raa se, ettei Pekka voi sil­lä osoit­taa aggres­sio­taan, itse­var­muut­taan. Hän­nät­tömyys on sel­l­ainen tun­tomerk­ki, että kun Pekka katoaa ja hän­tä etsitään, niin nimeno­maan etsitään hän­nätön­tä kissaa. Mon­ni on sitä mieltä, ettei hän­nät­tömänä tule ker­skail­la mis­tään. Hän­nät­tömyys tekee kaiken muun tyhjäk­si, arvot­tomak­si. Puute tulee olla mielessä koko ajan, mikään muu ei voi olla arvokas­ta, se tekee jatku­van haa­van kaik­keen, vaikkei se liit­ty­isi mitenkään vaikka­pa Pekan Amerikan matkaan. Mon­nin mielestä matkaa sinän­sä ei tärkeänä koke­muk­se­na voi muis­tel­la, kos­ka puut­teel­lise­na koko elämä on vajaa (Knutsson 1941/1969, 123).

Voiko Pekka jakaa koke­mus­taan puut­teesta? Kyl­lä! Naan­talin Nos­sel­lakaan ei ole hän­tää! Ver­tais­tu­ki tulee avuk­si – nämä kissat heti ajat­tel­e­vat hän­nät­tömyy­den merk­it­sevän sitä, että toinen on hyvä tyyp­pi (Knutsson 1943/1971, 95). Toinen ver­tainen löy­tyy Pekalle Mau­ri Mäyräkoiras­ta (Knutsson 1944/1974, 10). Pekan ennakkolu­u­lot koiraa kohtaan häl­venevät hänen huo­mates­saan ensin­näkin, ettei Mau­ri hauku tai murise muiden koirien tapaan, mut­ta sen lisäk­si huo­mates­saan Mau­rin ole­van yksiko­r­vainen. Mau­ri sitä pait­si on ylpeä kor­vas­taan, joka hänel­lä on ja osaa heilut­taa sitä hienos­ti. Kiusat­tuna olemisen koke­mus yhdis­tää Pekan ja Mau­rin. He sopi­vat ystävyy­destä, jos­sa kumpikaan ei haavoita toista; Pekka ei sähise tai raavi, eikä Mau­ri pure tai hauku Pekkaa. Mau­ri saat­taa joskus vedo­ta yksiko­r­vaisu­u­teen­sa, kun ei oikein jak­sa tai kykene. Sil­loin Pekka toteaa, että onhan täl­lä neljä jalkaa, mikä kuitenkin on tärkein­tä. (Knutsson 1944/1974, 66.) Onko­han kir­jois­sa yhtäkään kohtaa, jos­sa Pekka olisi vedonnut hän­nät­tömyy­teen­sä lais­taak­seen velvol­lisuuk­si­aan tai saadak­seen sääliä?

Mon­ni taasen saat­taa sääliä hakea, mut­ta jää sydän­tä särkevästi ilman aitoa myötäelämistä sekä tuskansa jakamisen mah­dol­lisu­ut­ta. Pekkaa aut­taa joidenkin kisso­jen kyky myötä­tun­toon. Mon­ni jär­jestää Pekalle joul­u­lah­jak­si irto­hän­nän ja ympärille pilkkaavia kavere­itaan, Pekan joulupukkiuskoakin käytetään nolaamisen aseena. Tilanteen pelas­taa Arka­di­an Ulla, joka toruu pahantek­i­jät ja jät­tää ne siihen luu­loon, että on itse oikea joulupuk­ki. (Knutsson 1943/1971, 119.)  Ulla saat­taa ajoit­tain olla pöyhkeilevä, mut­ta hänessä on Pekkaa myötäelävä puoli: ”Minä pidän sinus­ta, vaikkei sin­ul­la ole hän­tää – ja jos sin­ul­la se olisi, niin var­masti se olisi tyy­likäs!” (Knutsson 1943/1971, 31).

Puu­tok­sista puheen ollen; kir­jois­sa ei tätä alle­vi­iva­ta, mut­ta Pekalta puut­tuu myös äiti. Pekan äitiä ei tari­nois­sa esitel­lä, muiden äite­jä kyl­lä. Pekka jää ihan kaipaa­maankin kissaneito Inkerin äitiä, joka lämpimästi ottaa vas­taan Pekan kiin­nit­tämät­tä huomio­ta hän­nät­tömyy­teen ja haluten kuul­la tämän seikkailuista (Knutsson 1939/1978, 75). Näin­hän äidin toivoisi tekevän, ohit­ta­van lapsen virheet ja puut­teet, uteliaana suh­tau­tu­van siihen, mitä lap­si pitää tärkeänä. Luk­i­jakin saa tava­ta Inkerin äidin ja koh­da­ta oman äidinkaipuunsa.

Perus­lu­ot­ta­mus ja sisällyttämiskyky

Usko­mat­toman sin­isilmäis­es­ti ker­ta toisen­sa jäl­keen Pekka toteaa Mon­nin ole­van kilt­ti ja avu­lias sekä taita­va, aivan kuin olisi uno­htanut kaik­ki tämän kep­poset ja häi­jyy­det. Esimerkik­si Mon­nin hais­taes­sa Pekan tavan­neen koiraa, siis Mau­ri Mäyräkoiraa, ihailee Pekka vil­pit­tömästi Mon­nin eri­tyisen hienoa vain­ua (Knutsson 1944/1974, 17). Pekan ker­toes­sa ystävän­sä Mau­rin kilttey­destä pyrkii Mon­ni nujer­ta­maan nujer­ret­tua ihme­tellen, ettei yksiko­r­vaisel­la nyt tokikaan ole oikeut­ta haukkua: ”…se olisi melkein yhtä type­r­ää, kuin jos joku, jol­la ei ole hän­tää, yrit­täisi olla olev­inaan.” Mon­nin äänessä kaikuu rasis­mi ja muukalaisvi­ha, fobia ja ulkop­uolelta koe­tut vaarat. Häneltä perus­lu­ot­ta­mus puut­tuu. Mikä on tuo Pekan usko, että Mon­ni voisi muut­tua parem­mak­si ja kiltik­si? On tietenkin houkut­tavaa lähteä Mon­nin tar­joa­malle kanavaretkelle (Knutsson 1943/1971, 38) ja tor­jua aja­tus mah­dol­lis­es­ta katalu­ud­es­ta kut­sun taustal­la, mut­ta edus­taako Pekan toim­inta tässä mieli­hyväpe­ri­aat­teen lisäk­si syvää uskoa hyvään ja muu­tok­sen mah­dol­lisu­u­teen? Emme­hän voi kehit­tyä luotet­taviksi, elleivät muut sel­l­aisi­na meitä pidä? Kun Mon­ni sanoo hake­vansa maitoa Pekalle ja Mau­rille, Pekka kuiskaa ystävälleen, miten kilt­ti Mon­ni on eikä haista lainkaan pala­neen käryä (Knutsson 1944/1974, 71). Tässä luk­i­ja tai se, jolle lue­taan, kihertää jo vähän tuskas­tuneena, että Pekka hei, ei se Mon­ni taaskaan ole kilt­ti, etkö tajua! Mut­ta Pekka­pa ei Mon­nin tapaan käytä lohkomista, vaan tavoit­taa Mon­nis­sa mah­dol­lisu­u­den hyvään.

Psyko­ana­lyytikko Mar­got Wad­dell (2018, 99) kuvaa, että suo­tu­i­sis­sa olo­suhteis­sa tuhoa­va puolemme saa ymmär­rystä ja tulee sisäl­lyte­tyk­si, ter­veen puolemme neu­traloimak­si. Haas­tavam­mat olo­suh­teet edesaut­ta­vat kehi­tys­tä, jos­sa tuhoa­va puolemme uhkaa sekä itseä että niitä, jot­ka ovat lähel­lämme. Tästä seu­raa epä­toivoa, häm­men­nys­tä ja jäsen­tymät­tömyyt­tä; tuhoa­van osan, var­jop­uolemme, leikkaan­tu­mista irti minäkoke­muk­ses­ta. Van­git­tua ilkeää Mur­rea ajatel­lessaan Mon­ni ihmettelee, miten kum­mallista on, että maail­mas­sa on paho­ja kisso­ja (Knutsson 1943/1971, 47). Mon­nis­sa kitey­tyy hurskastelu ja peili­in kat­somisen haas­teet. Kun Mon­ni ei osaa eikä tiedä, hän tur­vau­tuu maneerei­hin, jois­sa hän­tä hänen mieliku­vis­saan uhataan ja kohdel­laan kaltoin. Mon­nia ei ole autet­tu tutus­tu­maan var­joon­sa, omi­in syyl­lisyyk­si­in ja puut­teisi­in, tuhoavaan puoleen­sa. Säil­iötä näille vaikeille tun­teille ei ole voin­ut kehit­tyä. Tämä vaikut­taa myös todellisuudentajuun.

Mon­nin vääristynyt havain­to ylit­tää muiden havain­not: kun hän näkee Pekan ohjaa­mas­sa laivaa kapteenin kanssa, hän alkaa väit­tää, ettei lai­va kul­je suo­raan. Vaikkei kukaan muu kiep­pumista havaitse, Mon­ni tuumaa, ettei sen väliä, kos­ka pääa­sia on, että hän niin kokee. Mon­ni halu­aa laivan kar­ille ja syyn Pekan niskoille. Ajatuk­set eivät reali­teet­tien hämär­tyessä meinaa pysyä kasas­sa, ja Mon­ni kiipeää sankoon tietoise­na suun­nitel­manaan pelästyt­tää mah­dol­lis­es­ti ohi kulke­va Pekka. Toisin käy, ja nukah­tanut Mon­ni las­ke­taan vahin­gos­sa san­gos­sa veteen. (Knutsson 1943/1971, 71). Tässäkin kohtaa Mon­ni herät­tää empa­tiani. Hänessä on se käytöshäir­iölähet­teel­lä las­tenpsykoter­apeutin vas­taan­otolle väk­isin tuo­tu vilpert­ti, joka kaiken hajotet­tuaan syk­er­tyy mytyk­si säkki­tuoli­in peiton alle. Nämä vilper­tit myös toimi­vat vas­toin toiv­ot­tua, hakien tiedosta­mat­taan lien­ny­tys­tä koke­malleen syyl­lisyy­delle rankaisun kautta.

Mon­ni on kateelli­nen Pekan kyvys­tä ottaa sisään­sä hyviä asioi­ta. Hän puut­tuu Pekan nautin­nol­lisi­in ruokailuhetki­in ja tuomit­see herkut­telun omahyväisyytenä ja muiden laimin­lyömisenä (Knutsson 1944/1974, 53). Rot­takomis­sios­sa Mon­ni taas vaatii syödäk­seen kaikkien kisso­jen kaik­ki rotat vail­la minkään­laista itsearvioin­tikykyä (Knutsson 1948/1972, 16). Kun Pekka tar­joaa muille apuaan, Mon­ni epäilee tämän kykyjä aut­taa, siis Pekan sisäl­lyt­tämiskykyä. Kun Pekka tar­joaa apuaan kissakaver­ille, hän selvästi on valmi­ina vas­taan­ot­ta­maan toisen tuskan, pitämään sitä mielessään ja sil­läkin taval­la ole­maan vaike­as­sa tilanteessa ystävän tun­neti­lan säil­iönä. Mon­ni kade­htii Pekan lomailua, itse­hoivan mah­dol­lisuuk­sia. Kun Pekkaa odot­taa per­heen kanssa kylpylälo­ma, Mon­ni vaatii Pekkaa häpeämään jär­jetön­tä aja­tus­ta ja luikki­maan koti­in näkymät­tömi­in muil­ta. Sin­nepä Mon­ni seu­raa­ji­neen kuitenkin ilmestyy kylpyran­nalle ja ujut­tau­tuu kisso­jen kylpy­seu­rapi­irei­hin. Kun sit­ten päivän lehtiuu­ti­nen onkin seu­rapi­irin sijaan Pekan ja Mau­rin eri­tyi­nen ystävyys, toteaa Mon­ni, että hän itse on liian ujo eikä tuol­lainen itseään esil­lä pitävä kuin Pekka. Kos­tok­si hän kut­suu Pekan seu­rapi­ir­ileikki­in, jos­sa hän­näl­lä siepataan ilmaan heit­et­tyjä renkai­ta, ja häpäisee Pekan jälleen. (Knutsson 1944/1974, 64.) Wad­dell (2018, 104) puhuu kiusaamisen taustal­la olev­as­ta sado­ma­sok­istisu­ud­es­ta. Rusen­taes­saan Pekan psyykkises­ti seu­rapi­ir­inäyt­tämöl­lä Mon­ni on oudol­la ja kierteisel­lä taval­la kos­ke­tuk­sis­sa omaan koke­muk­seen­sa kidut­tavu­ud­es­ta ja nöyryytet­tynä olemis­es­ta. Tästä oloti­las­ta hän pyrkii eroon pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion keinoin, jol­loin Pekka kokee kiusat­tuna olemisen tun­tei­ta hänen puolestaan.

Laiva­matkalla Mon­ni kieltää työn­täneen­sä Pekkaa ja vääris­telee totu­ut­ta: ”…saat­toi tun­tua työn­tämiseltä, mut­ta yritin estää putoa­mas­ta.” Mon­ni hui­jaa Pekan tutki­maan uut­ta kaupunkia niin, että Pekka jää laivakyy­dis­tä. Lohdut­tau­tu­mi­nen itse­hoival­la turkkia sukien saa yksinäisen Pekan het­kek­si uno­hta­maan han­kalan tilanteen­sa. (Knutsson 1943/1971, 52.) Itse­hoi­va toimii säil­iönä min­u­ut­ta uhkaavalle koke­muk­selle. Pekka kohtaakin kissan, joka arvostaa hänen kykyään kan­taa vas­tu­u­ta omas­ta hyv­in­voin­nistaan (Knutsson 1943/1971, 54). Smirre kyl­läkin ker­too heti hän­tän­sä pitu­u­den, ver­tailua Pekan ole­mus hänessäkin herät­tää. Smirre toteaa aut­ta­vansa Pekkaa löytämään päämäärään­sä, lisäten hän­tän­sä todel­lakin ole­van 36 cm. ”Sen minä taisin jo kuul­lakin”, sanoo Pekka. Smir­ren aut­taes­sa hänet pois kaupungista, jonne Mon­ni hänet hylkäsi, kehaisee Pekka Smir­relle: ”Sin­ul­la on muuten aika komea hän­tä.” Ja Smirre vas­taa: ”…se on 36 cm pitkä.” Pekalla on varaa toista nolaa­mat­ta osoit­taa tämän ylpeilevä puoli ja kiitol­lisuuten­sa siivit­tämänä vahvis­taa tämän itse­tun­toa. Pekka sanoo halu­a­vansa tehdä Smir­relle vastapalveluk­sen päät­täen lauseen­sa kysymyk­seen: ”Miten pitkä sin­un hän­täsi taas olikaan?” Smirre saa mah­dol­lisu­u­den ker­toa maagiset luvut jälleen ja naut­tia omi­naisu­ud­estaan toisen, hyväsy­dämisen Pekan avulla.

Olen korostanut, miten Pekka on kon­tak­tis­sa omi­in tun­teisi­in­sa niitä liikaa ja kapeut­tavasti tor­ju­mat­ta. Mut­ta onhan Pekankin mielessä tun­tem­aton­ta, mus­taa ainet­ta ja var­jo­ja. Päiväunel­moin­ti ja unen­näkö kuu­lu­vat Pekan elämään. Vaikei­den tun­nekoke­musten sisäl­lyt­tämistyötä tapah­tuu unis­sa. Tari­nas­sa Pekka näkee lep­päk­er­tun laskeu­tu­van kissatäti iso-Miinan nenälle, joka aikoo huitaista sitä, mut­ta kert­tu ehti­ikin lentää pois. Pekan koke­mus tilanteesta on, että hänen näkemän­sä esine halkeaa kah­teen osaan lep­päk­er­tun levitet­tyä siipen­sä. Pian tapah­tuneen jäl­keen Pekka vaipuu uneen ja näkee unes­sa uhkaa­van jät­tiläislep­päk­er­tun, joka lennät­tää hänet kesälai­tumelle syömään ruo­hoa. Pekka kokee tilanteen pakot­ta­vana, ja tunne on koko min­u­ut­ta uhkaa­va; hän pelkää muut­tuvansa lehmäk­si. (Knutsson 1939/1978, 56.) Mitä liikah­taa Pekas­sa, kun tun­tem­aton eläin näyt­tää hajoa­van? Tari­nois­sa on vas­taavia melko irral­lisek­si jääviä kohtia, jois­sa ei tun­nu ole­van päätä eikä hän­tää. Sat­ua kuun­tel­e­van lapsen voi kuitenkin kuvitel­la vai­vat­ta otta­van vas­taan nämä käsit­tämät­tömyy­det; se kos­ket­taa lapsen koke­mus­ta uusista, uhkaav­ista, sinän­sä viat­tomista tilanteista.

Pääsiäisenä Pekka saa Pirkol­ta kuul­la Kyöpe­liv­uores­ta, sinne lentävistä noidista ja kissoista näi­den luu­dan­var­sil­la. Heti koh­ta nukahdet­tuaan Pekka näkee unta pääsiäis­noidas­ta. Unen noi­ta on mon­nin­hah­moinen, ja muut lennol­la tavatut noi­dat hyvin pil­lip­ul­la­maisia. Tutut kissat tunkeu­tu­vat Pekan uneen karikatyyreinä, ja Pekka on unes­sa kon­tak­tis­sa pelkoi­hin­sa ja kauhui­hin­sa näi­hin liit­tyen. Pui­jat­tuna ja pilkan kohteena olem­i­nen tun­tuu unes­sa hirveältä. Pirkko tavoit­taa paina­jais­es­ta heräävän Pekan tun­nel­man empaat­tis­es­ti. Pekkaan unes­ta jäänyt epä­mukavu­us yhdis­tyy ärtymyk­seen nenälle istuneesta kär­päs­es­tä, ja hän pää­tyy nielaise­maan Iik­ka-nimisen surisi­jan vahvis­tu­ak­seen. Mon­nin pilkkaa on vaikea niel­lä, Iik­ka saa kokea kos­ton Mon­nin puoles­ta, vaik­ka Pekka sääliä tun­teekin kär­päsen nielaistes­saan.  (Knutsson 1944/1974, 27.)

Jään miet­timään, mil­lainen on Pekan sisäi­nen puhe itselleen. Joku toinen olisi vas­taav­ista koke­muk­sista alis­tunut tai katkeroitunut, mut­ta Pekkaa ehkä aut­ta­vat sekä tem­pera­ment­ti että suo­jaa­vat koke­muk­set. Syn­tyy vaikutel­ma, että Pekalla on hyväksyvä suhde sekä itseen että toiseen.

Kissan­polkkaa var­jomme kanssa

Teok­ses­saan Rakkauk­sien lokikir­ja Eli­na Hir­vo­nen (2023, 9) siteer­aa kir­jas­tovierailul­laan kohtaa­maansa naista: ”Ehkä on niin, että olemme ole­mas­sa toisillemme ennen kaikkea taiteen kaut­ta. Ehkä musi­ik­ki, kuvataide ja kir­joite­tut sanat tuo­vat mei­dät lähem­mäk­si toisi­amme kuin puhutut sanat koskaan voisi­vat tuo­da. Jos uskon­to on port­ti ikuisu­u­teen, ehkä taide on port­ti toiseen ihmiseen.” Kir­jal­lisu­us taiteenalana voi aut­taa luo­maan suh­teen itseen ja omi­in eri puoli­in taval­la, joka avaa port­te­ja myös suhteis­samme toisi­imme. de Bot­ton ja Arm­strong (2016/2022, 44‒52) kir­joit­ta­vat kasvun ja kehit­tymisen mah­dol­lisu­ud­es­ta taiteen avul­la. Hei­dän mukaansa taide haas­taa mei­dät näkemään ja kohtaa­maan sen, mitä emme halu­aisi. Raivoisan kateutemme voimme tavoit­taa vaik­ka mon­nin­hah­moi­se­na. Vaik­ka tari­nois­sa Mon­nille käy huonos­ti ja paha saa palkkansa, en näe kateu­den kohtaloa niinkään lohdut­tomana, vaan tutumpana, ymmär­ret­täväm­pänä ja läh­estyt­täväm­pänä. Yksinker­taisim­mil­laan voitaisi­in ajatel­la, että kateus johtaa vain tuhoon, mut­ta tiedosta­mat­tamme kos­ke­tumme Mon­nin vaille jäämisen koke­muk­sen voimas­ta, ja jotain meis­sä liikah­taa. Mon­ni, mei­dät, pelkomme ja toiveemme on nähty ja tunnistettu.

Pekka taasen aut­taa meitä pysähtymään kul­loiseenkin het­keen sel­l­aise­na kuin se tar­joutuu. Väitän, että Pekka on toimin­ut lois­ta­vana samais­tu­misko­hteena monille. Oma pahan­suop­u­us, mus­tavalkoisu­us ja kateus on voitu pro­jisoi­da Mon­ni­in oman hau­rautemme samal­la kos­kettues­sa. Pillin ja Pul­lan kaiku­maisu­udelle ja sym­bioot­tisu­udelle on voitu nau­raa oman epä­var­muu­den möy­hi­in­tyessä samal­la kestet­täväm­mäk­si. Ennen kaikkea on voitu ajatel­la, että jos pieni, ihan tavalli­nen, jopa hän­nätön, kissa selviää noin hienos­ti, niin mik­sen minäkin sit­ten? Pekka tar­joaa meille lohtua ja toivoa. Pekka Töpöhän­näl­lä on kade­hdit­ta­va kyky olla oma itsen­sä. Pekka selviää häneen kohdis­te­tu­ista hyökkäyk­sistä ja häpeän kanssa. Pekka ei pienene eikä pienen­nä itseään, hänen psyykki­nen turkkin­sa on sopi­va – ei liian pak­su tai ohut.

Jokainen meistä joskus joutuu tai pääsee kateu­den kohteek­si. Röy­histäm­mekö sil­loin rin­taamme ylpeinä ja iloiten saavu­tuk­sis­tamme tai kyvy­istämme vai vär­jym­mekö var­joon ja pyrimme piilot­ta­maan tait­o­mme ja ihail­lut tai kade­hdi­tut omi­naisu­utemme? Jos ajat­telemme Mon­nin ja Pekan suhdet­ta sisäisenä pros­essi­na – miten luomme suh­teen sisäiseen Mon­ni­imme? Pelko muiden kateud­es­ta saa aikaan yhtey­det­tömyyt­tä. Kuka tai ketkä ovat sin­ulle ne henkilöt, joille voit iloiten ker­toa aarteis­tasi, luot­taen hei­dän kykyyn­sä jakaa onnesi? Olemme ehkä silti itse pahimpia Mon­ne­ja itsellemme. Miten sujuu tanssi oman var­jomme kanssa? Kissan­polkan, elämän, tahdit kun eivät aina suju odote­tusti. Riit­tävästi omak­si itsek­si eril­listyneenä on helpom­pi sietää Mon­nia itsessään ja sen kaiku­ja Pil­liä ja Pul­laa; oma psyykki­nen iho, ter­ve nar­sis­mi, kestää sen, että toki toiset voivat kade­htia, mut­tei itseä tarvitse pienen­tää. Ja vaik­ka oma anti olisi töpö, siitä voi naut­tia täysin siemauksin vail­la liial­lista pelkoa häpeästä ja nau­runalaisek­si jou­tu­mis­es­ta. Pekka saat­taa töpöään sur­ra, mut­tei jää kiin­ni puut­teeseen, vaan hyväksyy rajal­lisuuten­sa – mikä sen kade­hdit­tavam­paa? Itse­hoi­va aut­taa kom­pas­tusten kohdalla.

Kissa- ja ihmisy­hteisöt voivat mon­i­naisu­udessaan olla tur­van ja yhtey­den tar­joa­jia, mut­ta myös sadis­tisia ja kiusaavia. Riit­tämät­tömyy­den ja häpeän tun­teet voi tun­nistaa itse kukin. Yhteisö­jen kil­pak­en­til­lä ei ole help­poa luot­taa omaan kykyyn antaa toisille. Miten Mon­nia meis­sä voisi yhteisöl­lis­es­ti kesyt­tää? Halu­an nos­taa esi­in psyko­ana­lyyt­tis­ten yhteisö­jen mah­dol­lisu­udet tur­van ja yhtey­den tar­jou­tu­miselle. On eri­ty­is­laa­tu­ista saa­da yhdessä leikkiä ajatuk­sil­la ja ideoil­la. Kukin voi aut­taa tois­taan eikä vähiten hyväksymäl­lä toinen sel­l­aise­na kuin hän yhteisöis­sämme näyt­täy­tyy. Olen omien aja­tusteni kanssa ollut välil­lä har­maa ja hän­nätön, kade­htien kol­le­go­jen kykyä sanoa asi­at hienos­ti ja tavoit­taa tulkin­nat vai­vat­toman olois­es­ti. Kol­le­go­jen hän­tiä on silmis­säni kas­vat­tanut laa­ja teo­reet­ti­nen tietämys ja koke­muk­sen syvät rin­taäänet. Voisiko silti uskaltaa ker­toa ajatuk­sis­taan, sil­lä lail­la aika yksinker­tais­es­ti, vähän hölmönä kuten Pekka? Las­tenpsykoter­apeuteil­la ei kovin koukeroisia sanan hän­tiä voikaan olla, vaan on paras­ta olla aika tavalli­nen kissa ja naukua mah­dol­lisim­man ymmär­ret­tävästi yhtey­den luomisek­si. Myös opiske­li­joiden äänille ja hän­nän nos­toille voivat yhteisöt tietois­es­ti rai­va­ta tilaa.

Kun Pekka Töpöhän­nän tar­joa­maan peili­in kat­so­taan, voidaan vain toivoa, että sieltä kat­soisi kanssakehrääjille sel­l­ainen var­jon­sa kanssa tanssahtel­e­va hah­mo, joka jak­saisi kesyt­tää kateel­lista ja sen takana pelokas­ta Mon­nia itsessään sekä kykenisi nau­ra­maan Pillille ja Pul­lalle, siis kesken­eräiselle eril­listymiskamp­pailulleen ja miel­lyt­tämispyrkimyk­silleen. Pekan lail­la voisimme löytää vapau­den elää taval­lista, puut­teel­lista, noloil­e­vaa, sure­vaa, suu­tut­tavaa, nautin­nol­lista ja ain­ut­laa­tu­ista sekä alati tois­tu­vu­udessaankin kiin­nos­tavaa elämää, hyväksyen itsemme sel­l­aise­na kuin olemme ja olla siitä myös ylpeitä. 

Kiitok­set Anna Col­lan­der­ille, Markus Johanssonille sekä Niina Ritalle avus­ta tek­stin työstämisessä.

Tek­sti poh­jau­tuu Ther­a­peian ”Ker­ro ker­ro kuvastin” ‑sem­i­naaris­sa 11.11.2023 pidet­tyyn luentoon.

Kir­jal­lisu­us

Bloom, Har­ry (2001). Lukemisen ylistys. Helsin­ki: Otava.

Coop­er, Jean C. (1983). Fairy tales. Alle­gories of the inner life. Arche­typ­al pat­terns and sym­bols in clas­sic fairy sto­ries. Welling­bor­ough, UK: Aquarian.

de Bot­ton, Alain & Arm­strong, John (2016/2022). Art as ther­a­py. Lon­too: Phaidon.

Hir­vo­nen, Eli­na (2023). Rakkauk­sien lokikir­ja. Helsin­ki: WSOY.

Hyr­ck, Riit­ta (2018). Haavoit­tunut itse­tun­to. Ohut- ja pak­sunahkaisen nar­sistin häpeäkoke­mus. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Kain­u­lainen, Siru (2019). Elämäni kir­jat. Tam­pere: Vastapaino.

Kaja­maa, Rit­va (1998). Sadut lapsen psyykkisen ter­vey­den edis­täjinä. Teok­ses­sa Saari­nen, Erja (toim.), Sairaan ja vam­maisen lapsen hyvä elämä, 125‒133. Helsin­ki: Las­ten­suo­jelun Keskusliitto.

Klein, Melanie (1957/2016). Kateus ja kiitol­lisu­us. Teok­ses­sa Kan­ta­nen, Irja & Schul­man, Mar­ja (toim.), Mie­len mosai­ik­ki: rakkau­den, vihan, kateu­den ja kiitol­lisu­u­den dynami­ik­ka. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Knutsson, Gös­ta (1939/1978). Pekka Töpöhän­nän seikkailut. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1940/1978). Pekka Töpöhän­nän uudet seikkailut. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1941/1969). Pekka Töpöhän­tä Amerikas­sa. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1942/1978). Pekka Töpöhän­tä pääsee pälkähästä. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1943/1971). Mitenkähän Pekka Töpöhän­nän käy? Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1944/1974). Pekka Töpöhän­tä ja Mau­ri Mäyräkoira. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1945/1978). Pekka Töpöhän­tä koulus­sa. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1947/1973). Pekka Töpöhän­tä ja Mai­ja Maitopar­ta. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1948/1972). Pekka Töpöhän­nän kol­moset. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Lesk­i­nen, Kaisa-Maria & Rita, Niina (2021). Yhteys vaaras­sa nuoru­u­den kyn­nyk­sel­lä. Teok­ses­sa Yhteys. Psyko­ana­lyyt­tisen ajat­telun ytimessä. Espoo: Prometheus.

Reenko­la, Eli­na (2020). Kateus. Helsin­ki: Minerva.

Wad­dell, Mar­got (2018). On ado­les­cence. Inside sto­ries. The Tavi­s­tock clin­ic series. Lon­too: Karnac.

Ylö­nen, Hilk­ka (2000). Loi­hdi­tut lin­nut. Sat­u­jen merk­i­tys lap­sille. Helsin­ki: Tammi.

Mui­ta Pekka Töpöhän­tä ‑kir­jo­ja

Knutsson, Gös­ta (1946/1973). Kiri kiri Pekka Töpöhän­tä. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.

Knutsson, Gös­ta (1951/1972). Ylive­to Pekka Töpöhän­tä. Suom. Tert­tu Liukko. Jyväskylä: Gummerus.