Harri Virtanen: Psykoterapiaa lämmenneellä planeetalla

Ilmas­tokatas­trofi kos­ket­taa kaikkia elämän aluei­ta kaikil­la inhimil­lisen olemisen tasoil­la. Se on suurin ris­ki ihmis­ten ter­vey­delle ja mie­len­ter­vey­delle välit­tömine ja välil­li­sine vaiku­tuksi­neen. Ilmas­tokatas­trofin ymmärtämi­nen on äärim­mäisen vaikeaa. Se on hyper­ob­jek­ti, kir­joit­taa kanadalainen Britt Wray kir­jas­saan Gen­er­a­tion dread, joka valit­ti­in Kanadan parhaak­si tietokir­jak­si vuon­na 2022.

Ilmas­toahdis­tus kos­ket­taa eri­tyis­es­ti lap­sia ja nuo­ria. Laa­jan kan­sain­välisen tutkimuk­sen (Hick­man ym. 2021) mukaan, jos­sa Suo­mi oli myös mukana, 75 pros­ent­tia 16‒25-vuo­ti­aista kokee tule­vaisu­u­den pelot­ta­vana. 56 pros­ent­tia uskoo, että ihmiskun­ta on tuomit­tu. Erit­täin huolestunei­ta heistä on 59 pros­ent­tia, ja 39 pros­ent­tia epäröi han­kkia omia lapsia.

Ilmas­ton­muu­tos näkyy luon­non mon­imuo­toisu­u­den tuhou­tu­mise­na, läm­pen­e­misenä, eli­nolo­suhtei­den muut­tumise­na, äärim­mäis­inä sääilmiöinä, pako­laisvir­toina, nälän­hätänä ja epi­demioina. Sen ytimessä ovat kuitenkin ahneus, itsekkyys ja apaat­tisu­us, ja sil­lä taval­la se on psykologi­nen ongel­ma. Kuin­ka moni on joskus valvonut sen vuok­si, että on ollut huolis­saan ympäristöstä?

Luon­non mon­imuo­toisu­u­den katoami­nen ei tapah­du vain ulkop­uolel­lamme. Se tapah­tuu myös mei­dän ruumi­is­samme ja mielessämme. Ihmis­ru­umis on ekosys­tee­mi, joka kär­sii luon­tokon­tak­tin vähen­e­mis­es­tä immu­nol­o­gis­es­ti ja monel­la muul­la taval­la. Mon­et krooniset sairaudet, lisään­tyvät aller­giat, suolis­to­sairaudet, yli­paino ja mie­len­ter­vey­den ongel­mat ovat suo­raan tai välil­lis­es­ti yhtey­dessä luontokatoon.

Ilmas­toahdis­tus ei kuitenkaan ole psykopa­tolo­giaa. Se on oikea reak­tio mas­si­iviseen ole­mas­saoloamme ja hyv­in­voin­ti­amme uhkaa­van ilmiöön, eikä sitä näin ollen pidäkään lievit­tää. Tun­teet syn­nyt­tävät ihmi­sis­sä toim­intaa, ja ne voivat muut­taa käytöstämme ja val­in­to­jamme. Ne voivat syn­nyt­tää aktivis­mia. Me motivoidumme, lähdemme liik­keelle, kos­ka tun­teet niin käskevät.

Ilmas­ton läm­pen­e­m­i­nen on kolo­nial­is­min ja kap­i­tal­is­min syn­nyt­tämää. Ilmas­to ei ole muut­tunut luon­nol­lis­es­ti, vaan polku nykyti­laan on tehty tieten tah­toen ja suun­nitel­mallis­es­ti. Kap­i­tal­is­mi tarvit­see hal­paa luon­toa, jos­ta se jalostaa kalli­ita tuot­tei­ta, ja niille tarvi­taan osta­jia. Rikas Pohjo­la tarvit­see etelän luon­non­va­ro­ja ja vähem­män kulut­tavia ihmisiä sekä kaatopaikan jät­teilleen. Kap­i­tal­is­mi tarvit­see epä­tasa-arvoa ja heikkoa demokratiaa.

Teol­lis­tu­mi­nen pakot­ti ihmiset muut­ta­maan maaseu­tuym­päristöistä kaupunkei­hin, jot­ta hei­dät saati­in työvoimak­si tehtaisi­in. Suhde maa­han ja ympäristöön piti katkaista. Teol­lis­tu­mi­nen tarvit­si tiukko­ja sukupuoliroole­ja, kesytet­tyjä ja alis­tet­tu­ja naisia hoita­maan kotia korvauksetta.

Kulut­ta­jaih­misen pitää olla huonovoin­ti­nen, jot­ta hän kulut­taisi korvikkei­ta oikean tarpeen­tyy­dy­tyk­sen sijaan. Suurin osa hyvän elämän edel­ly­tyk­sistä olisi ilmaisia, mut­ta kap­i­tal­is­mi tarvit­see masen­nus­ta ja elämän merk­i­tyk­set­tömyyt­tä ylläpitääk­seen kuluttamista.

Ilmas­toahdis­tus ei kohtele kaikkia tasa-arvois­es­ti. Kaikkein haavoit­tuvimpia ovat lapset ja nuoret; naiset; ne, jot­ka ovat ilmas­ton­muu­tok­sen etulin­jas­sa ja joi­hin tul­vat, met­sä­palot ja läm­pöaal­lot jo osu­vat; mie­len­ter­vey­den häir­iöille jo altistuneet; alku­peräiskansat; maanvil­jeli­jät ja ulkona työsken­televät ihmiset sekä ilmas­ton­muu­tok­sen ammat­ti­laiset. Lisään tähän lis­taan myös psykoterapeutit.

Kolmion, jon­ka yläkul­mas­sa on psyyke, alakul­mis­sa yhteiskun­ta ja luon­to, kaik­ki sivut on katkaistu tieten tah­toen. Psyyken suhde sekä yhteiskun­taan että luon­toon on katkaistu. Luon­non ja yhteiskun­nan suhde on katkaistu. Kap­i­tal­is­mi tarvit­see tätä rikkinäistä kolmio­ta. Ja jot­ta kor­jaavia teko­ja voitaisi­in tehdä, tarvi­taan uuden­laista kolmiolääkettä!

Ekop­sykolo­gia on suh­teessa olemisen psykolo­giaa ja pyrkii kor­jaa­maan katkok­sia. Miten psykoter­apia vas­taa läm­men­neen pla­nee­tan haasteisi­in? Psykoter­apia kohtaa ympäri maail­maa katas­tro­fe­ja, äärisääilmiöitä, pako­laisia, väki­val­lan ja kidu­tuk­sen uhre­ja, syvää trau­ma­ti­soi­tu­mista, joka syn­tyy sodis­sa ja dik­tatu­ureis­sa. Nyt ei ole aika vään­tää psykoter­api­an koulukun­nista, vaan nyt on koh­dat­ta­va yhteistä kär­simys­tä, opetel­la kanssakulkemista.

Yhteisöl­lisyyt­tä lisääviä ter­api­a­muo­to­ja on tuet­ta­va. Ryh­mäter­api­an pain­oar­voa on lisät­tävä. Samoin ter­api­aa, joka kohdis­tuu organ­isaa­tioi­hin ja yri­tyk­si­in. Tiedämme, että yhteisöl­lisyys lisää resilienssiä. Vah­vat yhteisöt, jois­sa on paljon sosi­aal­ista pääo­maa ja jakamista, selviävät katas­tro­feista parem­min. Koul­u­lu­okat selviävät kiusaamis­es­ta, jos niiden yhteisöl­lisyyt­tä tue­taan. Psykoter­api­an työkalu­ja pitää demokrati­soi­da, jakaa, antaa pois. On koulutet­ta­va ihmisiä tun­netaitoi­hin, kohtaamisi­in, kor­jaavi­in tekoihin.

Andy Fish­er, Rad­i­cal ecopsy­chol­o­gy ‑kir­jan kir­joit­ta­ja, jär­jestää ”Giv­ing away psy­chother­a­py” ‑työ­pa­jo­ja, jois­sa koulute­taan ihmisiä käyt­tämään psykoter­api­as­ta tut­tu­ja keino­ja vaikei­den tun­tei­den käsit­telyssä ja kri­isien kohtaamises­sa. Sen sijaan, että kul­jemme kohti medikalisoitua, raja­tumpaa psykoter­api­akäsi­tys­tä, mei­dän on avat­ta­va sitä.

Luon­toy­hteyt­tä kor­jaavia ja tuke­via ter­a­pi­oi­ta on otet­ta­va käyt­töön. Plan­e­taarista hyv­in­voin­tia ja yhteisöl­lisyyt­tä tuke­via käytän­töjä on sovel­let­ta­va ter­apeut­tisi­in kohtaamisi­in, samoin kuin luon­tolähtöisiä ja eläi­navusteisia työ­tapo­ja. Tul­laan juurille, radikalisoidu­taan, niin että ensim­mäiset ter­apeut­tiset kysymyk­set ovat: syötkö hyvin, nukutko ja liikutko riit­tävästi? Tämän jäl­keen voidaan ryhtyä kysymään mui­ta kysymyk­siä. Onnis­tunut ter­apia vaatii elämän­ta­pa­muu­tok­sia, ja niille pitää luo­da edellytyksiä.

Psykoter­api­an on vaikutet­ta­va niin, että liikumme kohti tasa-arvoisem­paa, demokraat­tisem­paa yhteiskun­taa, jot­ta demokra­tia ylipäätään säi­ly­isi. Psykoter­api­aa voi kohdis­taa myös paikkoi­hin, kär­sivään tai jo tuhot­tuun luon­toon. Pitää tehdä säi­lyt­täviä ja palaut­tavia teko­ja ja kor­ja­ta jo tehtyjä tuho­ja. Ympäristöä ja eläim­iä pitää koh­da­ta ter­apeut­tisel­la mielialalla.

Kulu­tusy­hteiskun­ta tar­joaa help­po­ja ja nopei­ta keino­ja. Meil­lä on pakkomielle help­poon toivoon: viisi askelta hyv­in­voin­ti­in, kah­den kuukau­den ohjel­ma lai­h­tu­miseen, älä nyt ole noin synkkä… Olen työsken­nel­lyt ukrainalais­ten ter­apeut­tien ja ana­lyytikko­jen kanssa. Tun­nen sekä palesti­inalaisia että israelilaisia ter­apeut­te­ja. Kär­simyk­sen määrä on poh­ja­ton. Meille ei ole enää tar­jol­la help­poa toivoa. On vain toivoa, joka on teko­ja, akti­ivista toivoa, kuten ympäristöak­tivisti Joan­na Macy sitä kut­suu. Teko­jen lop­putu­lok­ses­ta ei ole var­muut­ta, silti niitä on tehtävä. Toi­vo on vain siinä het­kessä, kohtaamises­sa, teossa.

Voimme lisätä kon­tak­tia luon­toon – se nimit­täin paran­taa ‒ sitoutua elämän­ta­pa­muu­tok­seen, joka edis­tää ter­veyt­tä eikä tuhoa pla­neet­taa, käyt­tää joogaa, med­i­taa­tio­ta, hen­gi­tyshar­joituk­sia, elää todek­si spir­i­tu­ali­teet­tia tyhjän kulut­tamisen sijaan, har­joit­taa kiitol­lisu­ut­ta ja luovu­ut­ta ja taitei­ta. Voimme olla läs­nä ystäville, per­heelle ja vaikka­pa esi-isille, sitoutua rohkeasti ilmas­to­työhön ja pitää siinä rajat niin, ettemme pala lop­pu­un vääjäämät­tömästi läm­peneväl­lä planeetalla.

Kir­jal­lisu­us

Hick­man, Car­o­line; Marks, Eliz­a­beth; Pihkala, Panu; Clay­ton, Susan; Lewandows­ki, R. Eric; May­all, Elouise E.; Wray, Britt; Mel­lor, Catri­ona & van Sus­teren, Lise (2021). Cli­mate anx­i­ety in chil­dren and young peo­ple and their beliefs about gov­ern­ment respons­es to cli­mate change: a glob­al sur­vey. Lancet Plan­et Health, 5(12), e863‒e873.