Markus Johansson: Mark Solms: The hidden spring

Markus Johans­son

Elävyy­den alkulähde

Solms, Mark (2021). The hid­den spring. Lon­too: Pro­file Books.

Kehoil­la on oma tulen­sa, jota ne kulut­ta­vat elääk­seen: ne hehku­vat, niitä ei sytytetä ulkop­uolelta. (Egon Schiele)

Elämänkulkua vaikut­ta­vat joskus ohjaa­van sat­tuman­varaiset tapah­tu­mat ja niiden seu­rauk­set. Mark Solm­sin ollessa 4‑vuotias hänen isovel­jen­sä putosi katol­ta ja mur­si kallon­sa. Veli kiidätet­ti­in sairaala­hoitoon, ja hän selvisi hengis­sä vakavas­ta onnet­to­muud­es­ta, mut­ta hän ei ollut enää entisen­sä. Muu­tos tun­tui salakavalal­ta ja vaikeasti käsitet­tävältä. Konkreet­tis­es­ti muu­tos näkyi kehi­tys­ta­son ongelmien ilmaan­tu­mise­na, mut­ta pelot­tavampi muu­tos tapah­tui vel­jen ole­muk­ses­sa. Tun­tui kuin hei­dän välilleen olisi ilmaan­tunut etään­nyt­tävä vier­aus. Aikaisem­mista mieliku­vi­tuk­sel­li­sista leikeistä tyh­jeni sisältö, vel­jesten timant­tikaivosten suun­nit­telem­i­nen ja rak­en­t­a­mi­nen osoit­tau­tui vain ole­van merk­i­tyk­setön­tä kuop­pi­en kaivamista. Sym­bol­isu­us riisu­un­tui pois, ja leikil­lisyy­den val­lat­to­muus rikkou­tui. Joitain vuosia myöhem­min Mark itse masen­tui. Oli tuskallista koh­da­ta tieto siitä, että oma tun­te­va ja ais­ti­va itse, oma tietoisu­us, oli niin hauras­ta ja katoavaa. Ker­tomansa mukaan tämä koke­mus ja havain­to rav­is­teli hän­tä siinä määrin, että hän ajan myötä ohjau­tui mit­tavalle neu­roti­eteel­liselle uralleen tutki­maan ihmisen ole­mas­saoloa koke­vana yksilönä.

Min­u­u­den tun­teen kadot­ta­mi­nen on ymmär­ret­tävä pelko. Kun olemme samaan aikaan itse sisäl­lytet­ty­inä koke­muk­seemme ja tulemme ole­viksi itsellemme tietoisu­u­den ja sen taustal­la vaikut­tavien pros­essien mah­dol­lis­ta­mana, on kysymys oman ole­mas­saolon tun­teesta luon­te­va esit­tää. Koko kysymyk­se­naset­telu saat­taa jo itsessään osu­vasti ker­toa paljon ihmisen tietoisu­u­den omi­nais­laadus­ta; kysymys­tä oman tajun­nal­lisu­utemme ole­muk­ses­ta ei olisi ole­mas­sa ilman tajun­tamme ole­mus­ta. Solms läh­estyy kysymys­tä oman koke­muk­sen­sa per­spek­ti­ivistä psyko­ana­lyytikkona, lääkärinä ja neu­roti­etei­den tohto­ri­na, kli­inikkona ja tutk­i­jana. Hän pohtii suh­tau­tu­mistapo­ja ihmis­mieleen tieteen­his­to­ri­an ja filosofi­an näkökul­mista sekä valaisee tieteel­listä yhteistyötään alal­laan arvostet­tu­jen tieteen­tek­i­jöi­den kanssa.

The hid­den spring on laa­ja teos ihmis­mie­len rak­en­tu­mis­es­ta. Pyrin tiivistämään ja valaise­maan sen keskeisiä teemo­ja, mut­ta syvem­pää ymmär­rystä saavut­taak­seen suosit­te­len kir­jaan tutus­tu­mista itse, kuten myös sen herät­tämi­in kysymyk­se­naset­telui­hin, jot­ka saat­ta­vat avar­taa omaa suh­tau­tu­mista ja ajat­telua ole­mas­saolon kysymyk­sistä, olkoon kyse tieteestä, taiteesta tai arkielämästä. Yritän ensin hah­motel­la neu­ro­bi­ol­o­gista raken­net­ta, joka Solm­sin näke­myk­sen mukaan syn­nyt­tää ole­mas­saolon koke­muk­sen. Tämän jäl­keen, ja väistämät­tä tähän osu­u­teen kietoutu­vasti, seu­raa luon­non­ti­eteel­listä hah­mot­telua, hänen pyrkiessään ymmärtämään ihmisen mie­len organ­isoi­tu­mista. Lopuk­si esitän vapaa­muo­tois­es­ti omaa ajat­telu­ani, joka on herän­nyt teok­seen pere­htyessäni, lähin­nä mieleen­jo­h­tu­mia psykol­o­giseen sekä psyko­ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan ja ihmisyy­teen liittyen.

Tunne on tietoisu­u­den perusta

Vuon­na 1890 julka­istua William Jamesin kir­joit­ta­maa mas­si­ivista teosta The prin­ci­ples of psy­chol­o­gy on pidet­ty psykolo­gian perus­teok­se­na. Yksi sen keskei­sistä teemoista on tietoisu­us, sen luonne ja rakenne, ennen kaikkea mie­len­sisäisen sub­jek­tiu­den ja objek­tiu­den paradok­saal­isu­us. Hän kuvaa mie­len rak­en­tu­misen kak­si­jakoise­na: sub­jek­tius, me, on tun­tei­den kasautu­ma, ruumi­il­lisi­in muu­tok­si­in kytkey­tyvä ydinkoke­mus itses­tä, kun taas objek­tius, I, on tulk­it­se­va ja iden­ti­teetin kannal­ta suh­teelli­nen. Objek­ti­ivisen koke­muk­sen jatku­vu­ut­ta ylläpitää tietyt mie­len funk­tiot, eri­tyis­es­ti muisti. (James 1890/2015, 221‒222.) James vah­vasti puo­lus­taa elävyy­den tun­net­ta ulkop­uolisen määrit­te­lyn sijaan.

Mark Solms ei kir­jas­saan esit­tele Jamesin teo­ri­oi­ta, mut­ta häm­mästyt­täväl­lä taval­la tämä perusasetel­ma yhä elää ja pain­ot­tuu edelleen melko yksipuolis­es­ti ulkoapäin määriteltävään objek­ti­ivisen koke­muk­sen ulot­tuvu­u­teen. Solms esit­tää psykol­o­gisen ja neu­rol­o­gisen tutkimuk­sen harhau­tuneen varhain objek­ti­ivisen näkökul­man polulle, vaik­ka ole­mas­saolon tun­teen lähde ei neu­rol­o­gis­es­ti tarkastel­tuna sijaitse aivo­jen myöhem­min kehit­tyneil­lä funk­tion­aal­isia toim­into­ja suorit­tavil­la kor­tikaal­isil­la alueil­la, vaan varhain kehit­tyvil­lä ja koko eläinkun­nan jakamil­la aivorun­gon alueilla.

Kor­tikaalisen akti­vaa­tion syn­nyt­tää ja mah­dol­lis­taa ylem­mässä aivorun­gos­sa sijait­se­va retiku­laari­nen aktivoin­ti­jär­jestelmä (engl. retic­u­lar acti­vat­ing sys­tem, RAS). Tämä RAS-jär­jestelmä on löy­det­ty jo 1950-luvun vai­h­teessa, alun perin kissoil­la, ja sen on toden­net­tu löy­tyvän läpi eläin­la­jien kir­jon kaloista ihmisi­in. Tämän alueen merkit­tävyyt­tä on kuitenkin väheksyt­ty, sil­lä tietoisu­u­den tutkimuk­ses­sa on paljon keski­tyt­ty behav­ior­is­mi­in ja kog­ni­ti­iviseen funk­tion­aal­isu­u­teen. On ajatel­tu, että RAS-jär­jestelmä toimii kuin kytkin, joka säätelee vain tietoisu­u­den tasoa mut­ta ei määrit­tele sen sisältöä, kvali­aa. Solm­sin mukaan tämä teo­ria ei kuitenkaan nyky­isin kestä lähempää tarkastelua, vaan alueen toim­inta on itsessään tietoista, ja sil­lä on oma kval­i­tati­ivi­nen sisältön­sä. Tämä kval­i­tati­ivi­nen sisältö on affektiivista.

Tarkem­mat peruste­lut aivorun­gon affek­ti­ivisen perus­tan merk­i­tyk­selle voi lukea kir­jas­ta, mut­ta hyvin lyhyesti tiivis­tet­tynä: 1) hydroke­falian seu­rauk­se­na ilman aivokuor­ta syn­tyneet lapset koke­vat tiedoste­tusti tun­tei­ta ja inten­tion­aal­isu­ut­ta, 2) rak­en­teel­lis­es­ti ter­veet koe­henkilöt ker­to­vat koke­vansa voimakkai­ta tun­tei­ta, kun ylem­män aivorun­gon aluet­ta stim­u­loidaan, 3) PET-tutkimuk­si­in osal­lis­tuneil­la koe­henkilöil­lä taas alue aktivoituu voimakkaasti hei­dän kok­ies­saan vahvo­ja tun­tei­ta ja 4) mielialalääkkeil­lä pyritään vaikut­ta­maan samoil­la alueil­la tapah­tu­vaan yksilön koke­mus­maail­maan vaikut­tavien hor­monien toimintaan.

Toisaal­ta tutkimusasetel­man kään­tämi­nen vaikut­taa osoit­ta­van samaan suun­taan. Kor­tikaal­is­ten aluei­den toimin­nan ehkäisy, esimerkik­si etuot­sa­lohkon tai insu­laarisen kor­teksin osalta, ei vaiku­ta affek­tien sub­jek­ti­iviseen tai objek­ti­iviseen kokemiseen, vaan oikeas­t­aan päin­vas­toin tun­tei­den kokem­i­nen voimis­tuu, ja tämä on toden­net­tu myös useil­la nisäkäs­la­jeil­la tehdy­il­lä tutkimuk­sil­la. Teok­ses­saan Solms kuvaa yksi­tyisko­htaisem­min, miten hor­mon­aa­li­nen akti­vaa­tio syn­tyy aivorun­gon alueel­la, miten ja mitkä alueet aktivoitu­vat tämän seu­rauk­se­na ‒ etu­aivo­jen kor­tikaaliset alueet mukaan lukien ‒ ja mille alueille (peri­akve­duk­taa­li­nen har­maa aine, supe­ri­or col­licul­li) akti­vaa­tioketju palaa.

Kog­ni­ti­ivisia toim­into­ja suorit­ta­vat aivo­jen alueet aut­ta­vat kon­tek­stu­al­isoimaan, struk­tur­oimaan ja sym­bol­isoimaan affek­ti­ivista sisältöä, mut­ta itses­tään ne eivät voi luo­da sisältöä, kun taas tietoiseen kokemiseen ne eivät vaiku­ta ole­van vält­tämät­tömiä. Tämä joh­dat­taa Solm­sin hyvin yksinker­taisen ja ehkä keskeisim­män kysymyk­sen ääreen: mik­si tietoisu­ut­ta sit­ten on ole­mas­sa? Mik­si mieli ei voisi organ­isoitua ilman tietoisu­ut­ta? Mihin sitä tarvi­taan? Maail­ma voisi toimia fysi­ikan lakien ja kog­ni­ti­ivis­ten toim­into­jen mukaan täysin ilman, että kukaan olisi sitä kokemassa.

Näi­hin kysymyk­si­in ei lop­ullista vas­taus­ta löy­dy, mut­ta Solms pysyy sub­jek­tin näkökul­mas­sa ja pyrkii tästä lähtöko­hdas­ta käsin ymmärtämään tietoisu­ut­ta ja tajun­taa. Yksilölle, elävälle organ­is­mille, kysymys on home­ostaat­tisen tilan ylläpitämis­es­tä ja entropi­an vas­tus­tamis­es­ta. Itsesäätelevä organ­is­mi pyrkii ylläpitämään sisäistä tas­apain­oaan suo­jel­lak­seen omaa ole­mas­saoloaan ja pystyäk­seen toteut­ta­maan luon­taisia tarpeitaan. Kun tas­apain­oti­la järkkyy sisäis­ten tai ulkois­t­en painei­den vuok­si, pitää organ­is­min pyrk­iä toim­i­maan niin, että se uudelleen löytää tas­apain­oisen tilan. Solms nos­taa use­asti esi­in Freudin viet­ti­teo­ri­an ja viit­taa siihen, miten Freud kuvasi viet­ti­tarpeen ole­van ruumi­il­li­sista pros­es­seista nou­se­va vaa­timus mie­len työsken­te­lyyn. Tarpeet voivat kuitenkin olla mielelle vaikeasti hah­motet­tavis­sa ja toteutet­tavis­sa tai ne voivat olla ristiriitaisia.

Tarpei­den ris­ti­aal­lokos­sa kuvaan astuu tunne. Eläimet ovat mobi­ile­ja olen­to­ja ja kehit­tyneet evoluu­tion myötä ole­maan vuorovaiku­tuk­ses­sa ympäristön­sä kanssa, jot­ta tarpeet tuli­si­vat riit­tävän tyy­dyte­tyik­si ja elämä voisi jatkua hajot­tavista voimista huoli­mat­ta. Tunne aut­taa eläin­tä nav­igoimaan, etsimään ja löytämään ympäristöstään toivo­maansa, tai suo­jau­tu­maan ulko­maail­man vaaroil­ta. Tun­teet eivät myöskään ole automaat­tisia toim­into­ja, joten tun­teitaan kuun­nellen voi pun­ni­ta ja hah­mot­taa omaa tilan­net­taan, mikä mah­dol­lis­taa val­in­to­jen tekemisen vaa­tivis­sa tilanteis­sa. Keskeistä on se, että eläi­men vael­lel­lessa maail­mas­sa etsien, tutkien, puo­lus­tautuen ja vetäy­tyen hän tun­tee ole­vansa ole­mas­sa, omas­sa ruumi­is­saan, ja tuo tunne on uskoak­seni juuri kyseisen yksilön koke­ma ain­ut­laa­tu­inen tunne omas­ta ole­mas­saolostaan, ja se puolestaan on tietoisu­u­den perusta.

Sisäpuoli ja ulkopuoli

Jokaisel­la koke­val­la organ­is­mil­la on oma sisäi­nen perus­tansa, yti­men­sä (engl. point of view), jos­ta käsin sen oma todel­lisu­us avau­tuu. Fysi­ikan lake­ja nou­dat­taen itsesäätelevät organ­is­mit ohjau­tu­vat ylläpitämään sisäistä home­ostaasi­aan, tas­apain­oti­laa, jota ylläpitääk­seen ja suo­jatak­seen ne eristäy­tyvät ympäristöstään luo­den pin­nan sisäpuolen ja ulkop­uolen välille. Tätä pin­taa arvostet­tu neu­roti­etelijä Karl Fris­ton kut­suu nimel­lä Markov blan­ket, jota kut­sun tässä yhtey­dessä peit­teek­si, jon­ka rooli nousee olen­naisek­si Solm­sin teoriassa.

Markovin peite siis erot­taa sisäpuolen ja ulkop­uolen, jot­ta organ­is­min rak­en­teelli­nen ja funk­tion­aa­li­nen eheys säi­ly­isi. Pysyäk­seen koos­sa ja säi­lyt­tääk­seen sisäisen eheyten­sä organ­is­min tulee min­i­moi­da siihen ulkoa tai sisältäpäin kohdis­tu­via entropi­aa edis­täviä voimia. Organ­is­mi pyrkii toim­i­maan ja ennus­ta­maan toim­intansa seu­rauk­sia niin, että se käyt­tää mah­dol­lisim­man tehokkaasti ener­giaansa hyväk­seen. Se pyrkii min­i­moimaan vapaasti liikku­van ener­gian, joka aiheut­taa ennus­tam­a­ton­ta epäjärjestys­tä, lisää entropi­aa ja uhkaa näin organ­is­min koos­sa pysymistä ja olemassaoloa.

Huo­mat­tavaa on se, että organ­is­mi ei ole suo­raan tekemi­sis­sä ulko­maail­man kanssa, vaan havain­noi vain omaa peit­et­tään ja tulk­it­see sen tilaa. Näin ollen se on totaalisen sub­jek­ti­ivi­nen. Se pystyy ais­ti­maan vain oman itsen­sä sisäisen tilan ja ole­mas­saolon, ei toisen. Ei pelkästään omas­ta rak­en­tu­mis­es­taan johtuen, oman peit­teen suo­jates­sa ulko­maail­mal­ta, vaan myös sik­si, että jokainen muu organ­is­mi on jär­jestäy­tynyt samoin oman yti­men­sä ympärille. Sen sijaan organ­is­mi joutuu ole­maan tietoinen omas­ta tilas­taan, tarkkaile­maan ja kysymään itseltään: mitä min­ulle on tapah­tu­mas­sa? Mitä tarvit­sen? Mitä tapah­tuu, jos toimin niin tai näin? Tähän voi nähdä perus­tu­van myös tun­te­van olen­non psyykkisen rak­en­teen kah­ti­a­jakoisu­u­den, sisäisen sub­jek­tiu­den ja objek­tiu­den. Solms esit­tää, että kog­ni­ti­ivis­es­ti pain­ot­tuvat tietoisu­us­teo­ri­at ovat usein tässä kohtaa puut­teel­lisia. Niistä puut­tuu infor­maa­tion käsit­te­lyn subjekti.

Solm­sin ja Fris­tonin näke­mys siis on, että ihmisen ja muiden tun­te­vien olen­to­jen tietoisu­us rak­en­tuu edel­lä kuvatun mallin mukaises­ti. Se tarkoit­taa Solm­sin mukaan myös sitä, että ihmisen tietoisu­us oikeas­t­aan perus­tuu epä­var­muudelle (engl. uncer­tain­ty), tai ymmärtääk­seni tietoisu­us itsessään on tuo­ta epä­var­muut­ta. Epä­var­muus ja ennakoimat­to­muus samais­tuu tun­tei­den kokemiseen tun­tei­den yrit­täessä viestit­tää meille, miten me voisimme tavoit­taa tur­val­lisu­ut­ta ja tas­apain­oa: miten toim­imme, miten ajat­telemme ja miten kom­mu­nikoimme, jot­ta voisimme kokea ole­vamme mah­dol­lisim­man tur­vas­sa ja riit­tävän tyytyväisiä.

Pohd­in­taa

The hid­den springin han­kit­tuani olin omas­ta mie­lenki­in­nos­tani selail­lut William Jamesin tek­ste­jä. Yllä­tyin kir­joit­ta­jien henkilöko­htais­ten koke­musten samankaltaisu­ud­es­ta. James oli pää­tynyt pohti­maan min­u­u­den kysymyk­siä oman koke­muk­sen­sa perus­teel­la, jos­sa hänet yksin olleessaan val­tasi kauhu hänen omas­ta ole­mas­saolostaan. Hän oli kohdan­nut mieli­sairaalas­sa poti­laan, joka päivästä toiseen istui paikallaan taakse nojat­en, pol­vet vedet­tynä leuan alle, tyhjän mus­tan kat­seen ollessa ain­oa elon merk­ki muuten epäin­himil­lisessä hah­mossa. James havah­tui ajatuk­seen siitä, mikä oikeas­t­aan erot­ti hänen mie­len­sä tuon poti­laan mie­len­ti­las­ta. Mikään hänessä ole­va omi­naisu­us ei voisi suo­ja­ta hän­tä samankaltaiselta kohtalol­ta, hänen min­uuten­sa katoamiselta, jos kohta­lo hänenkin kohdal­laan pää­ty­isi näin toteu­tu­maan. (Mod­ell 1993, 30‒32.) Tämä resonoi Solm­sin koke­muk­seen hänen vel­jestään, omas­ta depres­siostaan siihen liit­tyen ja myöhem­min ammat­in­val­in­taan näi­den kysymys­ten äärelle.

Muitakin yhtäläisyyk­siä löy­tyy. Solms puhuu tietoisu­u­den läh­teestä, ja James kuvaa tietoisu­ut­ta vir­tana. Vir­taavu­us viit­taa jatku­van muu­tok­sen tilas­sa ole­vaan elävyy­den koke­muk­seen, jon­ka keskiössä ovat aistien välit­tämät ruumi­il­liset tun­te­muk­set (James 1890/2015, 185). Aivo­jen jatku­va muu­tos­ti­la kor­reloi tietoisu­u­den jatku­van muu­tok­sen kanssa. James myös esit­ti, että jokainen tietoisu­us on erilli­nen, ulkop­uolisen määrit­te­lyn tavoit­ta­mat­tomis­sa, ja kok­i­jansa omis­tuk­ses­sa. Näin ollen ei voi sanoa, että tunne tai aja­tus ilman sub­jek­tia olisi ole­mas­sa. (James 1892/2022, 222‒225, 229.) Tämä muis­tut­taa min­ua Solm­sin käsi­tyk­sistä omaa home­ostaat­tista tilaa ylläpitämään pyrkivästä tun­tev­as­ta ihmis­es­tä, joka on jatku­van sisäisen ja ulkoisen muu­tok­sen riepot­telus­sa, monien kaltais­ten­sa kanssa mut­ta aivan ain­ut­laa­tuisel­la taval­laan itse koke­mas­saan omas­sa maail­mas­saan. Molem­mat tuo­vat esi­in luon­taisen taipumuk­sen yhtey­teen ulko­maail­man kanssa, mut­ta korosta­vat yksi­ty­isyy­den totaal­i­ut­ta siinä määrin, että jään itse miet­timään myös suh­teessaolon ja yhtey­den merk­i­tys­tä tietoisu­u­den ja min­u­u­den koke­muk­sen rakentumisessa.

Don­ald Win­ni­cott pohtii mielestäni samankaltais­es­ti ihmisen yksi­ty­istä ydin­tä mut­ta myös korostaa yhtey­den muo­dos­tu­misen merk­i­tys­tä. Hän pitää olen­naisen tärkeänä per­soon­al­lisu­u­den yti­men säi­lymistä suo­jat­tuna, jot­ta min­u­u­den jatku­vu­u­den tunne mah­dol­lis­tu­isi ja loisi tilan oman psyykkisen todel­lisu­u­den muo­dos­tu­miselle (Win­ni­cott 1960/1996, 152‒153). Toisaal­ta hän pitää tärkeänä objek­tin löy­tymistä ja yhtey­den muo­dos­tu­mista, varhaista jaet­tua koke­mus­ta, joka edeltää sisäisen ja ulkoisen maail­man eriy­tymistä. Vau­va luo mielessään tarvit­se­mansa objek­tin, joka on sekä omas­ta tarpeesta luo­tu illu­sori­nen fan­ta­sia että tarve, jota ulko­maail­mas­ta tulee tavoitel­la. Win­ni­cott esit­tää, että fan­ta­sia on reali­teet­tia varhaisem­pi ja vält­tämätön lapsen tule­valle kyvylle käsitel­lä luo­vasti omia koke­muk­si­aan ja ulko­maail­man reali­teet­te­ja sekä pystyä erot­ta­maan nämä toi­sis­taan. (Win­ni­cott 1945/1982, 152‒154.) Win­ni­cot­tin ja Solm­sin näke­myk­siä mukaillen voisi ajatel­la ole­van tärkeää, että sisäisen min­u­u­den ole­mas­saololle olisi tilaa, jot­ta ihmi­nen voisi olemisen keskiöstään suun­na­ta ulkoiseen todel­lisu­u­teen ja muo­va­ta siitä itsen­sä näköisen elämän eikä niinkään antaa ulkoisen muo­va­ta sis­in­tä itseä elot­tomak­si tai tunnistamattomaksi.

Uudem­pi tutkimus vielä tarken­taa kuvaa min­u­u­den ja tietoisu­u­den kehit­tymis­es­tä. Aikaisem­pi kor­tikaa­likeskeisyys syn­nyt­ti tulkin­nan, jon­ka mukaan syn­tyvän vau­van koke­mus­maail­ma olisi täysin ulko­maail­mas­ta eriy­tymätön primäärikoke­muk­sen ollessa kaoot­tista ilman etuot­sa­lohkon tulk­in­tatyötä. Näin ollen sub­jek­ti­ivi­nen koke­mus­maail­ma ei olisi tul­lut todek­si ilman reflek­tio­ta. Joona Taipale on ansiokkaasti selkiyt­tänyt näitä aat­e­vir­tauk­sia ja niihin liit­tyvää tutkimus­ta. Hän kuvaa, miten lap­si on eriy­tynyt jo alus­ta alka­en, tun­tee oman ole­mas­saolon­sa ja on sub­jek­ti­ivi­nen kok­i­ja kines­teet­tisessä mielessä mut­ta että täl­lä eriy­tyneel­lä lapsel­la on luon­tainen odotus ja suun­tau­tu­mi­nen ulko­maail­maan kohdistuen, varhainen tyy­dy­tys­tä ja yhteyt­tä etsivä fan­tasiansa. (Taipale 2013, 241‒262.)

Kuvaa­va esimerk­ki ajat­te­lu­tapo­jen muu­tok­ses­ta on 1970-luvul­ta alka­en käytet­ty peilitesti, jota käytet­ti­in tutki­maan lapsen tietoisu­u­den kehit­tymistä ja oletet­ti­in, että kun lap­si ei ero­ta itseään pei­liku­vas­taan, niin hän ei ero­ta itseään ympäristöstään. Nykytiedon val­os­sa tiede­tään, että täl­lainen itseti­etoisu­us on kuitenkin jo hyvin kehit­tynyt­tä. Lap­si pystyy erot­ta­maan oman käden liik­keen peilis­sä tapah­tu­vas­ta liik­keestä. Hän tun­tee käden liik­keen ja hän tun­nistaa ole­vansa se, joka kät­tä liikut­taa, ja erot­taa raa­jansa ympäröivästä tilas­ta, vaik­ka ei ymmärtäisi peilin funk­tio­ta (Taipale 2013, 248‒249.) Tämän perus­teel­la voi hyvin tul­la samaan johtopäätök­seen kuin Mark Solms; kor­tikaa­li­nen reflek­tiokyky kon­tek­stu­al­isoi itseä suh­teessa ympäristöön, avaa uusia per­spek­ti­ive­jä ja rikas­tut­taa itsekoke­mus­ta, mut­ta se ei ole tietoisu­u­den, eikä min­u­u­den tun­teen, edellytys.

Mark Solm­sin teos herät­telee ajat­tele­maan, miten tun­teeseen perus­tu­va tietoisu­us on kuin pulp­pua­va vir­taus. Jos Juice Lesk­i­nen lauloi, että elämä on kuolemista, voisi The hid­den springin luet­tuaan ajatel­la päin­vas­toin: että elämä on syn­tymistä, jatku­vaa syn­tymistä, niin kauan kunnes se ehtyy. Tietoisu­us on luomisen tilas­sa, se tekey­tyy. Ehkä se on suo­jaises­sa paikas­sa soli­se­va alkulähde, joka rav­it­see met­sän kasvus­ton, pehmeät sam­maleet ja taivaisi­in kohoa­vat puut.

Kir­jal­lisu­us

James, William (1890/2015). The prin­ci­ples of psy­chol­o­gy. Vol­ume 1. Scotts Val­ley, CA: Cre­ate­Space Inde­pen­dent Publishing.

James, William (1892/2022). Psy­chol­o­gy: Briefer course. E‑kirja. Dig­i­Cat Publishing.

Mod­ell, Arnold (1996). The pri­vate self. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

Taipale, Joona (2013). Facts and fan­tasies: Embod­i­ment and the ear­ly for­ma­tion of self­hood. Teok­ses­sa Jensen, Ras­mus Thy­bo & Moran, Der­mot (toim.), The phe­nom­e­nol­o­gy of embod­ied sub­jec­tiv­i­ty, 241‒262. New York: Springer.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1945/1982). Prim­i­tive emo­tion­al devel­op­ment. Teok­ses­sa Win­ni­cott, Don­ald W., Through pae­di­atrics to psy­cho­analy­sis. Lon­too: The Hog­a­rth Press. 

Win­ni­cott, Don­ald W. (1960/1996). Teorin om rela­tio­nen mel­lan förälder och barn. Teok­ses­sa Jem­st­edt, Arne (toim.) Den ska­pande impulsen, 142‒163. Ruots. Mar­garetha Wentz Edgardh. Köping: Natur och kultur.