Anna Collander: Suuri yksinäisyyden kehä – luovuudesta ja yhteydestä

Muis­tat­teko, kuin­ka ala-asteen kuvataide­tun­nil­la saat­toi nos­taa piirus­tuk­sen­sa ilmaan ja kovaan ääneen tode­ta, että kat­sokaa, miten ruman tein? Sitä teki toki vain sil­loin, kun oli salaa äärim­mäisen tyy­tyväi­nen aikaansaan­nok­seen­sa. Aikuisi­na emme enää voi käyt­tää täl­laista teen­näisen vaa­ti­mat­to­muu­den huipen­tu­maa pakopaikkana. Esseetä kir­joit­taes­saan tai esi­tyk­sen pitäessään pitää olla otsaa kuvitel­la, että on jotain annet­tavaa. Ana­lyytikkoina ja psykoter­apeut­teina olemme tot­tuneem­pia käyt­tämään luovu­ut­tamme poti­laiden palveluk­ses­sa näyt­tämöl­lä, jos­sa poti­las on koko ajan keskiössä. Voi tun­tua haas­taval­ta ja häpeäalt­ti­il­ta nous­ta itse lavalle. Kun pelkokyn­nyk­sen yli pääsee, siitä kuitenkin useim­miten avau­tuu avarampi maise­ma. Luovu­u­den ylläpitämi­nen on elämän­mit­tainen haaste. Tek­stis­säni mietin eri­tyis­es­ti yksinäisyyt­tä ja läheisyyt­tä, ja näi­den yhteyt­tä luovu­u­teen. Tapamme olla tai olla olemat­ta yhtey­dessä mui­hin ja itseemme voi joko ruokkia tai nään­nyt­tää luovuuttamme.

Löysin ihan lähipi­iristä kak­si koke­musasiantun­ti­jaa, joiden kamp­pailut luovu­u­den, yhtey­den ja yksinäisyy­den kanssa kovasti puhut­te­liv­at min­ua. He ovat kapel­limes­tari Thomas Bran­der, joka on toinen päähenkilöistä Kjell West­ön uusim­mas­sa Tri­tonus-nimisessä romaanis­sa (2020) sekä Muumi­mam­ma, jon­ka elämä- ja luovu­uskri­isi näkyy parhait­en Tove Janssonin kir­jas­sa Muumi­pap­pa ja meri (1965).

Luovu­ut­ta on kovin vaikea määritel­lä, ja aina kun yrit­tää, se hai­h­tuu ilmaan ja nau­reskelee jostain aivan tois­es­ta näkökul­mas­ta. Tarkoi­tan sil­lä jonkin­laista vil­leyt­tä ja uskallus­ta olla kuu­lol­la sekä itseen­sä että maail­man suh­teen ja kat­soa, mitä syn­tyy. Käsitän luovu­u­den enem­män mie­len tiet­tynä värähte­lyn taa­juute­na kuin eril­lisenä omi­naisuute­na tai per­soon­al­lisu­us­pi­ir­teenä. Michael Par­sons (2000) kuvaa kir­jas­saan The dove that returns, the dove that van­ish­es. Para­dox and cre­ativ­i­ty in psy­cho­analy­sis asian näin: ollak­seen luo­va ja leikkisä, ana­lyytikon tai psykoter­apeutin täy­tyy luot­taa omaan ali­ta­jun­taansa ‒ siihen, että oma ali­ta­jun­ta on pohjim­mil­taan hyvän­tah­toinen poti­las­ta kohtaan. Tähän hän sisältää myös sen, että osaa epäil­lä omaa ali­ta­jun­taansa; uskaltaa koh­da­ta omia vihamielisiä impulsse­jaan ja toiveitaan. Jos ana­lyytikko voi sal­lia täl­laista luo­vaa ja välil­lä vaikeasti hal­lit­tavaa leikkiä, poti­las voi pikkuhil­jaa tul­la vähem­män pelokkaak­si oman ali­ta­jun­tansa suh­teen nähdessään ana­lyytikon luot­ta­van omaansa. Par­sons puhuu luovu­ud­es­ta ana­lyysi­huoneessa, mut­ta luot­ta­mi­nen ali­ta­jun­taansa ja heit­täy­tymi­nen omien sisäis­ten voimien­sa kul­jetet­tavak­si on tärkeää mis­sä tahansa luo­vas­sa toimin­nas­sa ‒ kuten myös ihmissuhteissa.

Uskaltau­tu­mi­nen luo­vak­si on aina jol­lain lail­la häpeäaltista ja pelot­tavaa. Usein toivoo, että oma luo­va ele johtaisi vas­tavuoroisu­u­teen. Saman­su­un­tainen pelko löy­tyy mielestäni kaik­ista luo­vista eleistä; ei pelkästään niistä, jot­ka liit­tyvät konkreet­tiseen luo­muk­seen tai esil­lä olemiseen. Luovu­us psykoter­api­as­sa sisältää sen, että uskaltaa soveltaa uudel­la taval­la ja heit­täy­tyä siinä toivos­sa, että poti­las heit­täy­ty­isi mukana. Välil­lä poti­las jää kuitenkin vain ran­nalle ihmettelemään sitä, miten tuo psykoter­apeut­ti nyt siinä oikein pol­skut­taa. Se on aina hie­man haavoit­tu­va tilanne, ja ehkä niin pitää nimeno­maan ollakin.

Yri­tyk­set luo­da jotain konkreet­tista sisältää useim­miten myös mieliku­van toi­sista. Kir­joi­tus­ta on helpom­paa aloit­taa iloises­sa vim­mas­sa, mut­ta kun dead­line läh­estyy, tilanne kipeästi konkreti­soituu. Apua! Tuleeko tästä mitään? Onko tek­s­ti­ni ymmär­ret­tävä, kiin­nos­ta­va, hyvä? Tyl­sä, unet­ta­va, mitäänsanomaton?

Filosofi­an tohtori, psykoter­apeut­ti Bod­il Lind­fors kuvaa kir­jas­saan Att dröm­ma i Fin­land. Essäer om pas­sion­er, skam och sak­nad (2001) juuri tätä kohtaa, kun iloiseen leikki­in tuleekin mukaan Toisen arvioi­va silmä.

Kun asi­aa alkaa ajatel­la: ei se help­poa ole, täl­lainen luo­vaan työhön heit­täy­tymi­nen. Se on help­poa vain niin kauan kuin asi­aa ei ajat­tele, ja kuin­ka kauan tämä on mah­dol­lista? Niin kauan kuin se ei ole työtä vaan leikkiä; niin kauan kuin onnis­tuu keskit­tymään täy­del­lis­es­ti siihen mitä on tekemässä. Heti kun ilmaan­tuu sisäi­nen tai ulkoinen vaa­timus täy­del­lisyy­teen, tapah­tuu jakau­tu­mi­nen tarkkail­i­jak­si ja tarkkailun kohteek­si, sub­jek­tik­si ja objektiksi.

Ja samal­la ‒ ilman sin­ua, joka juuri nyt tätä luet, tämä essee ei oikein olisi ole­mas­sakaan. Jos ei ole luo­van eleen vas­taan­ot­ta­jaa, tek­i­jä muut­tuu vain heli­seväk­si vaskek­si tai kili­seväk­si kulkusek­si. Ei ole help­poa olla luo­va, eikä itse asi­as­sa ole help­poa elääkään ‒ ”todek­si tulem­i­nen on se mah­do­ton haaste, jota meil­lä ei ole varaa jät­tää kohtaa­mat­ta”. Tämäkin sitaat­ti tulee Lind­forsin kir­jas­ta (2001), jon­ka kanssa olen mielessäni keskustel­lut jo koh­ta kak­sikym­men­tä vuot­ta. Kir­ja sisältää kiin­nos­tavia ja kos­ket­tavia pohd­in­to­ja luovu­ud­es­ta, haavoit­tuvu­ud­es­ta ja ihmisenä olemis­es­ta. Soisin kir­jan ilon laa­jem­mallekin luk­i­japi­ir­ille ja toivoisin, että sen julkaisemista suomek­si voitaisi­in Ther­a­peia-säätiössä harkita.

Mut­ta nyt on aika päästä koke­musasiantun­ti­jamme kuu­lu­vi­in. Molem­pia oli vaikeaa saa­da rauhoit­tumaan divaanil­lani. Muumi­mam­ma hääräsi vas­taan­otol­lani ja tar­josi läm­mintä mehua ja vil­la­sukkia. Bran­der­il­la taas oli niin kova kiire ulos maail­maan lois­ta­maan. Onnek­si Bran­derin man­ageri Westö osasi aut­taa min­ua ja kuvasi Bran­derin pelkoa, pienu­u­den tun­tei­ta ja kaipui­ta jäh­mettyneen fasadin takana.

Yhtey­den haas­teet Kjell West­ön kir­jas­sa Tri­tonus

Thomas Bran­der on urao­hjuk­se­na lentänyt ylis­te­tys­tä kon­sertista toiseen, kau­ni­ista nais­es­ta toiseen. Me saamme tutus­tua häneen, kun ohjuk­sen suun­ta näyt­tää yhtäkkiä ole­van jyrkässä laskus­sa ja elämän kaik­ki palaset sor­tu­vat epämääräiseen kasaan, ja sil­loin Bran­der on todel­la pulassa.

[Hänen revanssi­hi­mon­sa] oli pois­sa, eikä Bran­der tien­nyt mitä tehdä. Hän oli kiitänyt ole­mas­saolon läpi vain pää­tyäk­seen lim­boon tähän huoneeseen, jos­ta oli upea näköala merelle, jos­sa oli mal­tai­ta mak­sanut pyöreä kuusikym­men­lu­vun tuoli, jos­sa oli kaik­ki se kau­nis musi­ik­ki, jota hän ei enää pystynyt loi­h­ti­maan esille sisältään, vain soit­ta­maan Spo­ti­fys­ta tai levyltä. Hän yrit­ti olla itseironi­nen ja ajat­teli, että jos hän olisi romaani­henkilö, hän syyt­täisi luo­jaansa siitä, että tämä oli hah­motel­lut hänet anta­mat­ta hänelle tarkoi­tus­ta, mielekästä ker­to­mus­ta elet­täväk­si, ja aja­tus toi hänen mieleen­sä aforis­min, jon­ka hän oli lukenut jostain: Ihmiselämä on vas­taus kysymyk­seen, jota kukaan ei ole esit­tänyt.

Romaani­henkilön itseironi­nen kuvaus itses­tään romaani­henkilönä ei mielestäni ole pelkkää vit­sikästä kir­jal­lisu­uskikkailua, vaan alle­vi­ivaa nähdyk­si tulemisen karmi­vaa tärkeyt­tä ja sen yhteyt­tä luovu­u­teen. Bran­der ei mil­lään lail­la olisi ole­mas­sa, ellei Westö olisi luonut hän­tä sisäisessä maail­mas­saan ja sanoit­tanut hän­tä henkilök­si. Tämä on hyvä kuvaus siitä, miten van­hem­mat luo­vat enem­män tai vähem­män sal­livia ja moni­u­lot­teisia kuvia lap­sis­taan ja sitä kaut­ta sanoit­ta­vat sitä psyykkistä maaperää, jos­sa lapsel­la on mah­dol­lisu­us liikkua ilman voimakas­ta syyl­lisyy­den­tun­net­ta ja hylä­tyk­si tulemisen tai suo­ras­taan anni­hi­laa­tion pelkoa. Varhai­sis­sa kiin­tymys­suhteis­sa luo­tu psyykki­nen tila ja liikku­vu­us vaikut­taa voimakkaasti mah­dol­lisu­u­teemme olla luovia. Tätä psyykkistä tilaa voi onnek­si elämän aikana laa­jen­taa monel­la taval­la, psykoter­api­an avul­la tai ilman.

Bran­derin haavo­jen alku­perästä emme saa kuin viit­teeno­maisia häivähdyk­siä. Saamme tietää, että hänel­lä on ollut vaa­ti­va ja etäi­nen isä ja että hänen vel­jen­sä on hukkunut huume­suo­hon. Aikuise­na hän jät­tää kohtaa­mat­ta läheisiään ja kär­sii itse siitä, mut­tei pysty muuttumaan.

Bran­der muisti vuodet Ele­nan ja Vuokon kanssa yht­enä kaaok­se­na. Hänel­lä oli ollut liikaa toimek­sianto­ja. Hän oli matkus­tanut liikaa. Hän oli riidel­lyt Amin kanssa avio­eron yksi­tyisko­hdista ja Vin­ni­estä. [‒ ‒] Hän oli kokenut Vuokon kuin pakopaikkana ja toivonut, että tämäkin koki hänet niin, eikä hän ollut halun­nut tämän kiin­tyvän häneen liikaa. Vuokol­la ja hänel­lä oli ollut hieno­ja tapaamisia, niin Bran­der sen muisti.  He oli­vat jutelleet tun­tikau­sia musi­ik­ista ja he oli­vat sopi­neet yhteen sek­suaalis­es­ti. Mut­ta Bran­der ei muis­tanut tapaami­sista eri­tyisen paljon. Niin kävi, kun hän yrit­ti ehtiä kaiken, kun hän ei pystynyt val­it­se­maan. Lop­putu­lok­se­na oli se, ettei hän ollut koskaan läs­nä, ei kokon­aan, ja sil­loin koe­tut asi­at kato­si­vat sumuun jälkeenpäin.

Bran­derin tari­na saat­taa ker­toa näkymät­tömäk­si jäämisen aukos­ta, jon­ka täyt­tämisek­si hän on luonut kokon­aisen rai­vokkaan men­estys­tari­nan. Läpi kir­jan hän pak­e­nee aito­ja kohtaamisia. Yhteys mui­hin ja nähdyk­si tulem­i­nen vaikut­ta­vat ole­van se, jota hän kipeim­min kaipaa ja eniten pelkää.

Bran­derin luovu­us ja ennen kaikkea lah­jakku­us on kan­tanut hän­tä tähän saak­ka. Aika pitkään pystyy surf­faa­maan nuoru­u­den bom­bas­tisel­la ener­gial­la ja itsen­sä pönkit­tämisel­lä, jos siihen on tarvet­ta. Mut­ta kes­ki-ikä riisuu useim­miten luu­lot pois ‒ ja niin käy myös Bran­der­ille. Hän joutuu tui­jot­ta­maan kuole­man kasvoihin yhtäkkises­ti ja väki­val­tais­es­ti ter­rori-iskun yhtey­dessä. Tyt­töys­tävä nöyryyt­tää hänet ker­ta toisen­sa jäl­keen ja jät­tää hänet nuorem­man miehen takia. Säärikar­vat ovat har­ven­tu­mas­sa, ja elämän merk­i­tyk­set­tömyys ympäröi hän­tä yhtäkkiä kuin ennenaikainen päivän­lasku. Yksinäisyy­den ja kohtaa­mat­to­muu­den tus­ka, jota Bran­der on koko elämän­sä ajan paen­nut, saa hänet hil­jaises­sa huoneessa kiin­ni. Jos hie­man kär­jistäisi, voisi sanoa, että hänen luovuuten­sa kui­h­tuu juuri sik­si, ettei hän ole pitänyt ihmis­suhteis­taan huol­ta. Hän on paen­nut aito­ja kohtaamisia itsen­sä ja läheis­ten­sä kanssa ja samal­la sulkenut itseltään tien kaikelle sel­l­aiselle tun­ney­htey­delle, joka ruokkisi luovu­ut­ta. Tämä rupeaakin näkymään urake­hi­tyk­sessä, hän saa huono­ja arvostelu­ja ja vähem­män työtarjouksia.

Jos on jäänyt liian kipeästi yksin, yhtey­den koko kauhu tun­tuu enem­män uhal­ta kuin mah­dol­lisu­udelta. Bran­der näyt­tää vihki­neen­sä uransa tämän kauhun vält­tämisek­si. Lind­fors kuvaa mielestäni osu­vasti ihmisen yri­tyk­siä täyt­tää näkymät­tömyy­destä jäänyt­tä aukkoa luo­val­la toiminnalla.

Ennen kaikkea puut­tuu lep­opaik­ka, jos­sa voisi rentoutua ja ottaa rauhal­lis­es­ti ja tun­tea itsen­sä rakas­tamisen arvoisek­si, kuka sit­ten onkaan, Itse Kukin. [‒ ‒] Mut­ta juuri siinä, tässä tyhjiössä, luovu­us syn­tyy, jos syn­tyy. Ja sil­loin sitä luo, luo vim­ma­tusti, ja tilapäis­es­ti uno­htuu se, että sitä on arvo­ton ja pohjim­mil­taan mität­tömyys, kos­ka jotakin kaikesta huoli­mat­ta on! Jatkoa ajatellen on tärkeää, että luovu­us näkyy myös ulospäin ja saadaan huomio­ta ja tun­nus­tus­ta, mut­ta oman taitavu­u­den tarkoituk­se­na on eri­toten täyt­tää tyhjiö, täy­dem­mäk­si ja täy­dem­mäk­si, yhä taitavam­min, jol­loin rak­en­tuu sulku tuskaa vas­taan, eikä tuskaa läh­es­tulkoon enää edes tunne.

Bran­der, Bran­der. Jos kuitenkin olisit rak­en­ta­mat­ta sulkua tuskaa vas­taan ja sen sijaan heit­täisit urasi ja oman merk­i­tyk­sesi hiiteen ja yrit­täisit kurot­taa kohti toisia? Mut­ta onhan se meille jokaiselle tun­nis­tet­tavaa, miten kauheal­ta kurot­ta­mi­nen voi tun­tua ‒ ollak­seen aitoa se sisältää raadol­lisel­la taval­la mene­tyk­sen ja hylkäämisen mah­dol­lisu­udet. Aito, luovu­ut­ta edel­lyt­tävä yhteys on nimeno­maan sitä, että on yhtey­dessä omaan kaipu­useen ja samal­la siihen kipeään todel­lisu­u­teen, ettei tiedä, tuleeko kaipuu vas­taan­ote­tuk­si ja täytetyksi.

Tri­tonus on musi­ikkiter­mi, jota kut­su­taan paho­laisen inter­val­lik­si. Casa Tri­tonus on myös se mahtipon­ti­nen kesähuvi­la, jon­ka Bran­der rak­en­taa pitkin romaa­nia. Huvi­la on ikään kuin konkreet­ti­nen ilmen­tymä kuvaa­maan sitä kak­sisu­un­taista tapaa, jol­la Bran­der yrit­tää ratkaista elämän- ja luovuuskriisinsä.

Toisaal­ta Bran­der koet­taa ylläpitää mahtipon­tista omaku­vaansa. Hän kiertää mielessään jatku­vasti oman merk­i­tyk­sen­sä ympäril­lä, kuin haa­va suus­sa, jota kieli kaiken aikaa houkut­tuu tun­nustele­maan. Casa Tri­tonuk­sel­la hän halu­aa itselleen ja maail­malle osoit­taa, miten mah­ta­va ja ainakin-melkein-kaikkivoipa hän on: siinä on kallioon räjähdytet­ty pore­al­las ‒ ja hissi! Kuvaako tämä ratkaisu- tai pakoyri­tys­tä, joka kult­tuuris­samme ken­ties on vahvem­min tar­jol­la miehik­si iden­ti­fioiduille yksilöille? Kyvykkyy­den ja vauhdin takana voi ‒ ja ehkä joutuukin ‒ piilot­ta­maan pienu­u­den ja tarvit­se­vu­u­den tunteet.

Ja toisaal­ta kaik­ki kaatuu lop­pu­jen lopuk­si omaan mah­dot­to­muu­teen­sa. Bran­der seisoo hissis­sään ja tajuaa, miten yksinäi­nen on. Sähkökatkok­set ovat saaris­tossa taval­lisia, ja jos hissi pysähty­isi tähän, voisi men­nä viikko ennen kuin kukaan rupeaisi kaipaa­maan hän­tä. Hän on todel­la heli­sevä vas­ki, tyhjä, avuton.

Ja samal­la ‒ nau­ret­tavas­ta hissistä huoli­mat­ta ‒ kesähuvi­lan rak­en­t­a­mi­nen mah­dol­lis­taa Bran­deris­sa jotain. Hän on rak­en­tanut sitä lap­su­u­den kesä­muis­to­jen päälle.

Hän oli unis­saan palan­nut lap­su­u­den kesi­in mökil­lä Raitios­sa. Kesiä ei ollut ollut kovin mon­ta, neljä tai viisi, mut­ta siel­lä oli ollut isä ja äiti ja Gus­tav ja hän, ja aivan eri­tyis­es­ti Gus­tav ja hän, ja se puna­mul­lat­tu mök­ki, jon­ka he oli­vat vuokran­neet, hir­sien ja sahan­pu­run tuok­su sisäl­lä ja myös vastapesty­jen liinavaat­tei­den tuok­su ja puu­tarhan pul­leat pio­nit, veren­punaiset, ja kaik­ki ne auringonpais­teiset päivät, polku rantaan, joka oli niin mul­lan­pehmeä jalko­jen alla ja aurinko­tuoli, jos­sa hän makasi ja luki Lucky Luke ‑albume­ja ja Sher­lock Holme­sia ja nuot­tivihko­ja. [‒ ‒] Kaik­ki muut­tuisi hyväk­si, Bran­der oli vaku­ut­tanut itselleen joka ker­ta kat­soes­saan sisäistä eloku­vaansa kaukai­sista Raition kesistä, myös Casa Tri­tonuk­ses­ta tulisi idyl­li. Sen synkkä nimi oli vain leikkiä: hän viihty­isi tääl­lä saaris­tossa, hän löytäisi taas luomisvoimansa ja sielunrauhansa.

Lap­su­u­den kesäunel­mas­sa on Gus­tav-veli ja hän, hänen kaipaa­mansa yhteys. Varovais­es­ti ja pikkuhil­jaa aikuinen Bran­der uskaltaa rak­en­taa ystävyyt­tä psykolo­gi- ja amatöörimuusikkon­aa­purin kanssa. Pikkukylässä hän joutuu tilanteisi­in, jois­sa hänen on vain uskallet­ta­va elää ja olla yhtey­dessä ‒ uus­nat­sis­mista innos­tuneeseen nuoreen, jota hän­tä pyy­de­tään kään­nyt­tämään, ja tur­va­paikan­hak­i­jaan, joka hoitaa Bran­derin pahan­näköistä punkkipure­maa. Elämä suo­ras­taan heit­tää kasvun mah­dol­lisu­u­den Bran­derin kasvoille. Hänen olisi löy­det­tävä aidom­pi ja haavoit­tuvampi yhteys itseen­sä ja toisi­in, jot­ta hänen luovuuten­sa ei kui­h­tu­isi, vaan voisi muut­taa muo­toaan ja kukois­taa. Psyko­ana­lyytikko Tor-Björn Häg­glu­nd kuvaa tätä pros­es­sia hyvin kir­jas­saan Kul­takalan muodon­muu­tos ja mui­ta esseitä (1988).

Yksilön luovu­ut­ta ei ole ole­mas­sa ilman toista ihmistä, ilman vuorovaiku­tus­ta. Luovu­us edel­lyt­tää yhteyt­tä omi­in alku­peräisi­in juuri­in­sa. Sen selkärankana on kauneuselämys; ris­tiri­idoista ja vas­tako­htaisuuk­sista syn­tynyt hal­lit­tu tas­apaino. Luovu­u­den keinot alka­vat kiitol­lisu­ud­es­ta ja arvo­nan­nos­ta. Toisen ihmisen osu­u­den arvost­a­mi­nen on edel­ly­tys suremiselle.

Halu­aisin muo­toil­la asian niin, ettei luovu­ut­ta ole ole­mas­sa ilman tietoisu­ut­ta tois­t­en ihmis­ten tärkey­destä. Bran­der on menos­sa kohti tätä tietoisu­ut­ta kir­jas­sa, mut­ta uskaltaako hän tiedostaa tois­t­en tärkey­den ja omaa avut­to­muut­taan koko nöyryyt­tävyy­dessään? Uskaltaako hän sur­ra kaikkia niitä menetet­tyjä mah­dol­lisuuk­sia, joi­ta hänen jo suurim­mil­ta osin elet­ty elämän­sä on pitänyt sisäl­lään? Bran­derin isot haas­teet ja mah­dol­lisu­udet puhut­tel­e­vat min­ua myös, kun mietin omaa suhdet­tani ilmas­ton­muu­tok­seen. Bran­derin kamp­pailun voi nähdä myös kuvaa­van mei­dän ‒ tai ainakin min­un! ‒ painimista ilmas­tokri­isin kanssa: jol­lain lail­la tietää jo, että on suru­työtä ja paljon tarvit­tavaa muu­tos­ta edessä. Ja samal­la ei uskaltaisi tai jak­saisi ottaa kaikkia osioi­ta pöy­dälle ja kat­soa niitä: yrit­tää ymmärtää jotain tule­vaisu­u­den ske­naar­i­oista ja miet­tiä oman akti­ivi­su­u­den mah­dol­lisuuk­sia ja rajoituk­sia. Ehkä sinä olet päässyt tässä pidem­mälle kuin minä, joka vielä Bran­derin tavoin seisoo ahdis­tuneena muu­tospros­essin kyn­nyk­sel­lä. Bran­der tietää, että hänen pitäisi saa­da jokin käänne aikaisek­si omas­sa tunne-elämässään, mut­ta hänel­lä on paljon ahdis­tus­ta ja aika vähän luot­ta­mus­ta siihen, että se voisi johtaa uuteen hyvään. Tri­tonuk­ses­sa ilmas­ton­muu­tos on itse asi­as­sa koko ajan taus­ta­sound­i­na läs­nä, ja Bran­der suh­tau­tuu siihen kuten mui­hin haasteisi­in­sa ‒ pelol­la. Hänen hyvä ystävän­sä Kuort­ti saa kir­jas­sa edus­taa epä­toivon ja maanisen defenssin ailahtelua juuri ilmas­ton­muu­tok­seen liittyen.

[Kuort­ti] oli sanonut viileim­mäl­lä äänel­lään, että heistä oli ehkä kaik­ista tulos­sa Titanicin orkesterin muusikko­ja, mis­sä päin maail­maa he sit­ten soit­ti­vatkin. Mut­ta Kuort­ti ei olisi ollut Kuort­ti ellei hän olisi heti nau­ranut sanoilleen: hän oli pyytänyt Bran­de­ria hake­maan pari pul­lol­lista talon paras­ta viiniä, sil­lä jos kaik­ki menee päin hel­vettiä, niin menköön sit­ten ainakin tyylil­lä.

Löytäisim­mekö me jotain kol­mat­ta tapaa olla elävässä yhtey­dessä muut­tuvaan ilmas­toomme? Luovu­us tarvit­see yhteyt­tä ‒ myös reali­teet­tei­hin. Psykoter­apeut­teina voimme nähdä, että jos Bran­der uskaltaisi sur­ra, tun­nistaa haavoit­tuvuuten­sa ja läh­estyä mui­ta tietoise­na hei­dän merk­i­tyk­ses­tään, hänelle voisi aue­ta uudet maise­mat. Samal­la toiveikkaal­la viisaudel­la voisimme yrit­tää aut­taa itseämme ilmas­tokri­isin sulat­telupros­es­sis­sa. Voisimme läh­estyä tätä “sairaan kau­nista maa­pal­loa” tietoise­na sen ratkai­sev­as­ta merk­i­tyk­ses­tä meille ja tuleville sukupolville. Voisimme ahdis­tua ja sur­ra, ja sitä kaut­ta pikkuhil­jaa löytää uusia teitä olla muu­tok­ses­sa, liik­keel­lä ja akti­ivisia. Uskoisin, että ympäristöak­ti­ivi­su­us voisi parhail­laan olla luovu­ut­ta ja omaa hyv­in­voin­tia ruokki­vaa. Se voi aut­taa syn­nyt­tämään mieliku­vaa siitä, ettei soi­ta uppoavas­sa laivas­sa, vaan on oma­l­la taval­laan mukana rak­en­ta­mas­sa jotain ‒ ei vält­tämät­tä kovin hulp­peaa mut­ta parhaim­mil­laan kuitenkin kel­lu­vaa. Ehkä suru jo menete­tys­tä on se, mikä erot­taa rak­en­ta­van akti­ivi­su­u­den maanis­es­ta defenssistä.

Kir­ja jät­tää mei­dät keskelle haavoit­tuvu­ut­ta, kun Bran­der seisoo kirkos­sa yleisöä kat­sellen sekun­te­ja ennen pikkukylän ensim­mäistä kamarikon­sert­tia. Hän kuvit­telee van­huuten­sa. Jatkaako hän pak­en­e­mista lois­tokku­u­den kiehto­vas­sa umpiku­jas­sa, jon­ka hän jo tietää johta­van vain yksinäisyy­teen, vai uskaltaako hän löytää uutta?

Hän asu­isi Casa Tri­tonuk­ses­sa, hän söisi ate­ri­ansa ja van­henisi yhtä yksin kuin tohtori Bow­man Kubrickin avaru­u­sodys­seias­sa, ain­oana seu­ranaan musi­ik­ki, joka ei enää puhutel­lut hän­tä ja jota hän ei enää ymmärtänyt. Ja jos­sain siel­lä ulkop­uolel­la, kaukana Ask­in­genselän takana ja kaukana avomeren takana maail­ma häli­sisi ja metelöisi, sen yhä jul­mem­mat tapah­tu­mat yltäi­sivät häneen otsikoiden ja raport­tien muo­dos­sa, mut­ta hän käper­ty­isi pelokkaaseen van­hu­u­teen­sa ja toivoisi ole­vansa suo­jas­sa kaikelta väki­val­lal­ta ja kaik­il­ta viruk­sil­ta ja kaikelta epäsovul­ta. Kaiken tämän Bran­der näki niiden sekun­tien aikana, jol­loin hän kat­seli yli kirkkos­alin ja kohot­ti hitaasti klar­inet­tia ja valmis­tau­tui soit­ta­maan. Kaiken tämän hän muisti, ja nyt hän kat­seli salin yli vielä viimeisen ker­ran, hän kat­seli Vin­ni­etä, Gus­tavia, isään­sä ja äitiään siel­lä toisel­la puolen ja hänestä näyt­ti, että he kat­soi­vat hän­tä silmi­in ja nyökkä­sivät, kuin oli­si­vat halun­neet sanoa, että ehkä hän oli yksinäi­nen, ehkä se oli hänen osansa, mut­ta silti hän oli vielä siel­lä, hänel­lä oli vielä se ilo, että hän sai soit­taa muiden kanssa, lohdut­taak­seen, mut­ta myös herät­tääk­seen, uno­htaak­seen, mut­ta myös muistaakseen.

Kaunein­ta ja riipai­sev­in­ta kir­jas­sa on se, että kir­jail­i­ja avaa Bran­derin sielunelämää luk­i­jalle taval­la, jota Bran­der ei itse uskalla tehdä läheisilleen. Ei ehkä ole sat­tuma, että kir­jail­i­ja on myöhäisessä kes­ki-iässä ole­va men­estynyt ja luo­va mies.

Kapel­limes­tarin ja psykoter­apeutin yksinäisyys

Mitä voimme oppia Bran­der­il­ta? Sitä, että tietoisu­us muiden ihmis­ten tärkey­destä jol­lain lail­la voi pelas­taa mei­dät. Jos emme uskalla rakas­taa ‒ rakas­tamisen koko haavoit­tuvu­udessa ja nöyryyt­tävyy­dessä ‒ niin osaam­meko olla luovia sanan syväl­lisem­mässä merkityksessä?

Rakkaus on elin­tärkeää ja äärim­mäisen pelot­tavaa meille jokaiselle. Meil­lä psykoter­apeuteil­la saat­taa olla yllät­tävän paljon yhteistä Bran­derin kanssa, ja luulen, että voimme oppia jotain tärkeää hänen tavas­taan käyt­tää ammatil­lisu­ut­taan suo­jana elämää vas­taan. Olemme ihmis­suhde­vir­tuoose­ja ja psyykkisten pros­essien kapel­limestare­i­ta. Mekin olemme valin­neet vaar­al­lisen kiehto­van tien, jol­la tohtori Bow­manin tavoin voimme “käper­tyä pelokkaaseen ammatil­lisu­u­teen ja toivoa ole­vamme suo­jas­sa”. Saamme ‒ ja joudumme ‒ ole­maan niin keskeisiä. Niin tarvit­tu­ja. Niin jatku­vas­sa inten­si­ivisessä vuorovaiku­tuscrescen­dos­sa. Psykoter­apeut­tien ja ana­lyytikoiden vaikeus perua tun­te­ja, sairas­tua tai jäädä eläk­keelle on surullisenku­u­luista. Työmme opet­taa paljon elämän ja ihmisen rajoituk­sista. Ja toisaal­ta työssään psykoter­apeut­ti on jol­lain taval­la aina niskan pääl­lä, jos kär­jis­te­tysti asian ilmaisee. Mitä se tekee meille, että suurim­man osan päivän ajas­ta ja vuorovaiku­tusti­lanteista keski­tymme muiden ihmis­ten tarvit­se­vuuk­si­in, pienuuk­si­in ja rajal­lisuuk­si­in? Bran­derin keskeisin ongel­ma on, ettei hän uskalla olla aidosti tietoinen tois­t­en ihmis­ten tärkey­destä ja samal­la mene­tyk­sen ainais­es­ta mah­dol­lisu­ud­es­ta. Psykoter­apeutin ammat­ti tar­joaa meille mah­dol­lisen pakopaikan tästä tietoisu­ud­es­ta. Mielestäni jokainen meistä ajoit­tain kär­sii siitä riskistä, että kietoudumme omaan tärkey­teemme kuten Bran­der kuu­luisu­u­teen­sa ja lah­jakku­u­teen­sa, ja keskitämme haavoit­tuvu­u­den muihin.

Psykoter­api­atyöhön kuu­luu hyvin keskeis­es­ti se, että olen yhtey­dessä kaik­keen siihen, mitä omas­sa sisim­mis­sään liikkuu. Sil­lä taval­la on toki tilaa myös oma­lle pienu­udelle. Ja samal­la: kaik­ki se, mihin olen ter­apiatun­nil­la itsessäni yhtey­dessä, yritän saa­da toisen käyt­töön ja toisen kasvun palveluk­seen. Olen paljon miet­tinyt, miten tämä pidem­män päälle vaikut­taa mei­hin. Yksi houku­tus mielestäni on se, että vaikeina het­k­inä rupeamme käyt­tämään tätä tut­tua asetel­maa defensiivisesti.

Lisäk­si työmme on niin kiehto­va yhdis­telmä älyl­lisiä haastei­ta ja suuria tun­nelmia, että sitä voisi ehkä ver­ra­ta psykedeelei­hin. Moni psykoter­apeut­ti lukee, kir­joit­taa, koulut­tau­tuu ja keskustelee aivan mielet­tömästi, ja useim­miten palkat­ta. Olen muo­toil­lut nämä lauseet sin­ulle, olen suuresti naut­tin­ut siitä. Puhun ihmisen ase­man nöyryyt­tävyy­destä ja samal­la saan siihen näp­pärästi hie­man etäisyyt­tä, kun koris­te­len sitä runol­lisil­la sanoil­la. Tämä on mei­dän psykoter­apeut­tien ris­ki ja samal­la mah­dol­lisu­us. Parhaas­sa tapauk­ses­sa kykymme ajatel­la ja olla voi tul­la tuek­si, kun joudumme kat­so­maan omaa pienu­ut­tamme ja mene­tyk­sen vääjäämät­tömyyt­tä silmi­in. Mut­ta mei­dän kan­nat­taa myös pitää silmäl­lä houku­tus­tamme bran­deris­mi­in, älyl­listämis- ja mie­lenki­in­tois­tamis­de­fens­sei­hin. Jon­ain päivänä reali­teet­tien verikoirat löytävät mei­dät kuitenkin: mekin olemme kuol­e­vaisia ja hyvin pieniä. Sil­loin toivon, ettei meil­lä ain­oana seu­rana olisi psyko­ana­lyyt­tiset teo­ri­at, jot­ka eivät enää puhut­tele meitä ja joi­ta emme enää ymmärrä.

Toivon, ettemme rak­en­taisi sulkua tuskaa vas­taan. Että uskaltaisimme olla yhtey­dessä ja lähellä.

Yhtä lail­la kuin tarvit­semme lähel­lä olemista, tarvit­semme omaa tilaa luovu­udelle. Jo ihan konkreet­tis­es­ti on tärkeää, etteivät muut ihmiset ole koko ajan hel­moissa pyörimässä, kun yrit­tää luo­da jotain. Yhtey­den vas­takap­pale ja elin­tärkeä toinen puoli on yksinäisyys. Uskallam­meko ottaa etäisyyt­tä ja vil­jel­lä yksinäisyyt­tä? Jos ei, niin miksi?

Oma tila luovu­u­den läh­teenä kir­jas­sa Muumi­pap­pa ja meri

‒ Ei kai teitä palele? isä huusi ilois­es­ti. Onhan sin­ul­la huopa ympäril­läsi? Näet­tekö, viimeinenkin saari on jäänyt taak­semme. Yö on pian pimeim­mil­lään. Yöl­lä pur­je­htimi­nen on hyvin vaikea­ta, täy­tyy olla varuil­laan joka sekunti.

‒ Tietenkin, kul­taseni, sanoi äiti, joka makasi käärönä veneen poh­jal­la. Tämä on hyvin suuri elämys. Huopa oli hiukan kas­tunut, ja hän siir­tyi varovasti tuulen puolelle. Poh­jakaaret oli­vat koko ajan hänen korvien­sa tiellä.

Muumi­pap­pa on tyl­sistynyt taval­liseen arkeen, jos­sa kaik­ki on jo hoidet­tu ja järjestyk­sessä. Hän tarvit­see uusia haastei­ta ja vapaa­ta taivaan­ran­taa, ja niin­pä koko per­he muut­taa kaukana ole­vaan majakkasaa­reen asumaan. Ensim­mäis­ten mer­i­mailien aikana luk­i­ja näkee, ettei Muumi­mam­ma nau­ti tästä seikkailus­ta ‒ ettei se ylipäätään ole hänen seikkailun­sa. Hän kuitenkin pakkaa kaik­ki tavarat, kos­ka tietää, että ”per­he tarvit­see paljon tavaraa voidak­seen naut­tia yhdestä ain­oas­ta päivästäkin oikeal­la taval­la”. Saa­reen saavut­tuaan hän huole­htii siitä, että heil­lä on riit­tävästi juo­mavet­tä ja öljy­lamp­pu pala­mas­sa iltaisin.

Muumi­mam­ma on elämän viihtyvyy­den ilmen­tymä, hyggen ruumi­il­lis­tu­ma. Hän myös on, hien­o­varais­es­ti ja taustal­la, elämän ja jatku­vu­u­den tun­teen ylläpitäjä, Äiti isol­la Ä:llä. Häneltä vir­taa rakkaut­ta ja pieniä raidal­lisia karkke­ja. Taikurin hat­tu ‑kir­jas­sa (1948/1956) Muumipeikko kömpii maagiseen hat­tuun ja muut­tuu sen sisäl­lä niin, etteivät muut enää hän­tä tun­nista, ja halu­a­vat ajaa tämän ruman ja vier­aan kakaran pois. Äiti kuitenkin tun­nistaa peikkon­sa, ja hänen kat­seen­sa alla Muumipeikko muut­tuu takaisin omak­si itsek­seen. Äidin tai psykoter­apeutin tun­nista­va katse on psyykkiselle ole­mas­saololle elintärkeä.

Kos­ka katse on niin tärkeä, on vaikeam­min siedet­tävä aja­tus, että se irrot­tau­tuu meistä ja kään­tyy sisään­päin ‒ että Muumi­mam­ma jät­tää mei­dät yksin ja läh­tee seikkaile­maan omien päähän­pis­to­jen­sa perässä. Miten ylipäätään selviän, kun äiti on pois­sa? Bran­der jo meille näyt­ti, miten sietämät­tömältä tun­tuu, kun kan­nat­tele­via kat­sei­ta on ollut liian vähän. Kat­seesta ja sylistä putoamisen kauhu on meille jokaiselle tut­tu. Luulen, että tämä kauhu on mukana muo­vaa­mas­sa mei­dän suhdet­tamme äitiy­teen ja naiseu­teen ‒ ja myös psykoter­apeut­ti­na olemiseen, kos­ka siinäkin posi­tios­sa jätämme omia tarpeita­mme taka-alalle toimi­ak­semme taus­tana tois­t­en kehi­tyk­selle. Eri­tyi­nen haaste hoi­va-amma­tis­sa oleville saat­taa olla tästä ase­mas­ta ulos astu­mi­nen ‒ lait­taa rin­tali­iv­it ja vas­taan­oton ovi kiin­ni ja lähteä met­sästämään omia halu­jaan. Syväl­lä tun­neta­sol­la ympäristö ei vält­tämät­tä tue meitä tähän suun­taan, ja jos siihen lähdemme, joudumme myös hyvästelemään sisäistä lohdut­tavaa kuvaa kaiken paran­tavas­ta katseesta.

Tukea näi­hin ajatuk­si­i­ni olen saanut kir­jas­ta Rethink­ing the rela­tion between women and psy­cho­analy­sis. Loss, mourn­ing, and the fem­i­nine (2019), jos­sa kahdek­san kir­jail­i­jaa käsit­televät nais­ten ja psyko­ana­lyysin suhdet­ta eri näkökul­mista. Mar­i­lyn Charles pohtii omas­sa luvus­saan eri­tyis­es­ti naisen vaikeut­ta saa­da aggres­sion­sa ja halun­sa kokon­ais­val­taisem­min omaan käyt­töön­sä. Hänen mukaansa naisille tar­joutuu pakopaik­ka, jota raken­netaan omien tarpei­den kieltämisen ide­al­isaa­tios­ta ‒ usein äidit­tämiseen tai hoivaamiseen liit­tyen. Julia Kris­te­vaan viitat­en hän kuvailee, miten helpot­taval­ta samais­tu­mi­nen täl­laiseen madon­nai­hanteeseen voi tun­tua: ei tarvitse häärätä omien halu­jen ja vajavaisuuk­sien kanssa, vaan sub­li­maa­tion nimis­sä voi hymy­il­lä eteeris­es­ti yläpuolelta, tukah­dut­taen kaiken itses­tä tule­van äidit­tämisen riemuun. Tätä aja­tus­ta lainat­en yksi tapa ymmärtää Muumi­mam­maa olisi defen­si­ivi­nen vetäy­tymi­nen ide­al­isoitu­un äitihahmoon.

Muiden tarpeet täyt­tävät Muumi­mam­man mieltä niin, ettei hänen oma­lle halulleen juurikaan jää tilaa ‒ ja luovu­us tarvit­see halua ravin­nok­seen. Toises­sa tek­stis­säni (Col­lan­der 2021) olen käyt­tänyt Astrid Lin­grenin Kul­ta­siskoni-kir­jaa (1949) kuvates­sani, miten lapsen yhteys omaan luovu­u­teen­sa saate­taan liian nopeasti kehi­tyk­sen nimis­sä katkaista. Kir­jan päähenkilöl­lä on ruusu­pen­saan alla kul­ta­siskon kanssa salainen, rehevä maail­ma, jonne port­ti lopus­sa sulkeu­tuu, kun hän saa todel­lisen koiran­pen­nun hoi­vatak­seen. Muumi­mam­ma on jäänyt kiin­ni saman­laiseen asetel­maan. Hänel­lä on Muumi­laak­sos­sa puu­tarhansa, hänen luovuuten­sa ilmen­tymä, jos­ta hän repäisee itsen­sä irti lähteäk­seen Muumi­pa­pan seikkailu­un. Saa­res­sa hän yrit­tää rak­en­taa uut­ta puu­tarhaa ja etsiskelee mul­taa sitä varten. Hän seikkailee karus­sa saa­res­sa ja löytää mul­taa vih­doin ran­nas­ta. Muumi­pap­pa selit­tää hänelle tarkan opet­tavais­es­ti, miten levä on muut­tunut ran­nas­sa mul­lak­si. Ja äiti luo lev­ästä ison kasvi­maan ‒ joka huuhtoutuu pois seu­raaval­la myrskyllä.

Mielestäni kir­ja ker­too meille jotain tärkeää luo­van tilan ja omien halu­jen vaal­imisen haasteista. Muumi­mam­ma näyt­tää Janssonin tuotan­nos­sa yleen­sä aika tyy­tyväiseltä omaan kulkusu­un­taansa. Muumi­pap­pa ja meri (1965) ‑kir­jas­sa hän kuitenkin seu­raa muiden unelmia niin pitkälle, että yhteys johonkin omaan tärkeään katkeaa. Voiko sitä enää kuva­ta rakkaudek­si, jos antaa toiselle niin paljon tilaa, että itse nääntyy?

Miten voisi rakkau­den keskel­lä rak­en­taa ja pitää kiin­ni omas­ta kasvi­maas­ta, luo­vas­ta tilas­ta? Se on vaikeaa, jos kaikki­ti­etävät Muumi­pa­p­at selit­tävät meille liian innokkaasti näkemiämme ilmiöitä. Thomas Ogden (2006) kir­joit­taa kau­ni­isti ja osu­vasti oidi­puskom­pleksin ratkais­us­ta lapsen sisäisen auk­tori­teetin, autono­mi­an ja vas­tu­unkan­non luomis­pros­essi­na. Pitää tap­paa van­hempia ja kehit­tää itses­tään omaa eti­ikkaansa ja elämän­sä kom­pas­sia. Jokainen meistä tarvit­see henkilöko­htaises­sa kasvus­saan rohkeut­ta ajatel­la itse ja sietää yksinäisyy­den kylmää viimaa, kun ei voi nojau­tua selit­televään Muumi­pap­paan. Pelot­taako­han se Muumi­mam­maa? Jot­ta hänel­lä olisi aitoa luo­vaa tilaa, hänen pitää lopet­taa piilou­tu­misen­sa hoivaa­van äidin tai kuun­tel­e­van vai­mon roolien taakse, olla Edith Söder­granin sanoin ”tuli ja vesi rehellisessä yhtey­dessä ilman ehto­ja” (Söder­gran 1916/2017). Hänen pitää avau­tua itselleen ajat­tel­e­vana, tarvit­se­vana ja halu­a­vana henkilönä eikä häärätä ympäri sam­munut­ta majakkaa ilman omaa päämäärää.

Psyko­ana­lyyt­ti­nen teo­ria voisi tul­la Muumi­mam­man avuk­si ‒ onhan sen tehtävä antaa tilaa vai­etulle ja vai­en­netulle. Väit­täisin kuitenkin, että psyko­ana­lyyt­tises­sa ajat­telus­sakin saat­taa välil­lä olla haaste nähdä naisek­si iden­ti­fioitu­ja hah­mo­ja ja äite­jä niin monipuolisi­na olen­toina kuin he oikeas­t­aan ovat. Äidin kat­seen tärkeys on niin syväl­lis­es­ti ymmär­ret­ty, että meil­lä on vaarana luiskah­taa sen ide­al­isaa­tioon. Eloku­va­maail­mas­sa käytetään ter­miä Bechdelin testi. Eloku­va läpäisee testin, jos sen tari­nas­sa esi­in­tyy vähin­tään kak­si nimet­tyä naishah­moa, jot­ka jos­sain kohtauk­ses­sa keskustel­e­vat keskenään jostakin muus­ta kuin miehistä. Yksi kohtaus siis riit­tää testin läpäisemiseen, ja silti näitä eloku­via löy­tyy suh­teel­lisen vähän. Testin taus­ta-aja­tus on tutkia, miten paljon tai vähän nais­ten näytetään ole­van ole­mas­sa yksilöinä ja itsessään, ei kulissi­na, jota vas­ten miehi­nen seikkailu voi piir­tyä väkevämmin.

Mis­sä määrin psyko­ana­lyyt­tisil­la teo­ri­oil­la on saman­su­un­taisia ongelmia? Mar­i­lyn Charles pohtii, mitä se tarkoit­taa, että oidi­pus­myyt­ti ‒ jon­ka yht­enä aiheena on äidin halun tuomit­sem­i­nen ja kieltämi­nen ‒ on teo­ri­araken­nelmis­samme niin merkit­tävä. Mitä kaikkea se aiheut­taa, että juuri täl­lainen tari­na on psyko­ana­ly­y­sis­sa sisäisen eet­tisyy­den ja super­egon kehit­tymisen mal­li­na? Miten se vaikut­taa siihen, mil­laisia tari­noi­ta luomme sukupuolisu­ud­es­ta ja halusta?

Ehkä voisikin kehit­tää leikkimielisen Col­lan­der-testin, jos­sa psyko­ana­lyyt­tisia kir­joituk­sia tarkastel­laan uuden suuren­nus­lasin läpi: tek­sti tai teo­ria läpäisee testin, jos se ker­too jotain naisen intrap­syykkises­tä maail­mas­ta tai kehi­tyk­ses­tä sisältämät­tä huolen­pitoa, hoivaa, toisen sisään ottamista tai toista varten olemista.

Tot­ta kai nämä puo­let ovat tärkeitä. Muuten emme ole vapai­ta naisia, miehiä ja muun­sukupuolisia, vaan psykopaat­te­ja. Tarkoi­tan lähin­nä sitä, että on ongel­mallista, jos tiet­ty ihmis­ryh­mä nähdään enem­män luon­nos­taan toi­sista huol­ta pitävänä ja vähem­män halu­a­vana. Se on ongel­mallista kaikille, ryh­mään kuu­luville ja sen ulkop­uolel­la jääville. Toi­sista huolen pitämi­nen voi parhail­laan olla hyvin luo­vaa, ja hoi­va voi ruokkia myös hoivaa­jaa. Jot­ta hoivaami­nen ei muut­tuisi pakopaikak­si, hoivaa­jal­la pitää kuitenkin olla riit­tävä yhteys omi­in halui­hin ja tarpeisi­in sekä sisäi­nen ja ulkoinen lupa lait­taa välil­lä rin­tali­iv­it kiinni.

Ulkoinen lupa liit­tyy muun muas­sa teo­ri­araken­nelmi­in. Psyko­ana­lyysi on alka­nut val­lanku­mouk­sel­lise­na teo­ri­ana, mut­ta jos­sain kohtaa psyko­ana­lyyt­ti­nen ajat­telu sukupuolista on saanut enem­män dog­maat­tisia piirteitä. Onnek­si tämä on jo muu­tok­ses­sa. Sukupuolisu­us ja sek­suaal­isu­us ovat nimeno­maan areenoi­ta, jois­sa psyko­ana­lyyt­tis­ten teo­ri­oiden pitäisi saa­da kir­ma­ta vapaasti pitkin pel­to­ja ja etsiä uusia ymmär­ryk­sen muotoja.

Mitä sit­ten tapah­tuu yksilölle, Muumi­mam­malle ja meille kaikille, jos emme saa kir­ma­ta vapaasti? Jos emme uskalla luo­da tilaa omille ajatuk­sille, tun­teille ja halulle? Sisäl­lämme vai­et­tu kas­vaa jäätävän kylmäk­si, yhteyk­siä ja luovu­ut­ta katkai­se­vak­si, yksinäisek­si ja nälkäisek­si mörök­si. Aja­tus Möröstä Muumi­mam­man vai­et­tuna puole­na taitaa tul­la alun perin kir­jal­lisu­usti­eteestä (ks. esim. Witt-Brattström 1993). Vaiken­e­mista voi myös yrit­tää siirtää sukupolvelta toiselle.

‒ Äiti, kuiskasi Muumipeikko. Mitä hänelle on oikein tapah­tunut? Mik­si hänestä on tul­lut niin ilkeä?

‒ Ken­estä?

‒ Möröstä. Onko joku tehnyt hänelle jotakin ja sik­sikö hänestä on tul­lut sellainen?

[‒  ‒] Äiti huokasi ja sanoi, ettei pidä puhua Mörön kanssa. Ei hänen kanssaan eikä hänestä. Muuten hän kas­vaa ja tulee perästä.

 ‒ Älä vain rupea säälimään Mörköä. Sinä arvelet, että hän ikävöi palavaa liekkiä, mut­ta hän tah­too vain istu­u­tua sen päälle, niin että se sam­muu eikä voi palaa enää koskaan. Ja nyt minä melkein luulen, että nukah­dan hetkeksi.

Jokainen psykoter­apeut­ti voisi ker­toa Muumi­mam­malle, ettei tuol­la asen­teel­la pitkälle pötk­itä. Minus­ta aja­tus Möröstä Muumi­mam­man yht­enä puole­na on lois­ta­va kuvaus siitä, miten meille käy, jos jumi­udumme liial­lisen altru­is­min lois­tokkaaseen umpiku­jaan. Luovu­us kui­h­tuu. Muumi­laak­sos­sa, äidin puu­tarhas­sa on kohtia, jois­sa Mörkö on istunut niin pitkään, että maa on palel­tunut kuo­li­aak­si, eikä äiti saa niis­sä kohdis­sa enää mitään kas­va­maan. Harmil­lisin löy­tyy keskeltä ruusupenkkiä.

Saman­lainen ide­al­isoitu vetäy­tymi­nen on houkut­tel­e­va meille psykoter­apeuteille. Onhan oikeasti etuoikeus nähdä, miten toinen kas­vaa. Ja on myös niin kiehto­vaa uno­htaa oma pienuuten­sa ja nälkän­sä, sisäisen tyhjyyten­sä, kuol­e­vaisuuten­sakin, irrot­taa kat­seen­sa kaik­ista näistä pelot­tavista asioista ja keskit­tyä toiseen, joka muut­tuu aidom­mak­si ja eläväm­mäk­si kat­seeni avulla.

Elämässä kuitenkin valitet­tavasti tup­paa käy­dä niin, että jos­sain vai­heessa vai­et­tu saavut­taa mei­dät. Karu­un saa­reen lähtem­i­nen vie Muumi­mam­maa elämän- ja luovu­uskri­isi­in. Tutut olemisen tavat eivät enää kan­na, kuolleek­si palel­tuneet maanalueet rupea­vat levit­täy­tymään. Mae­stro Bran­der ei uskaltau­tunut yhtey­teen, joka on luovu­u­den ja rakkau­den perus­ta. Tähän samaan perus­taan kuu­luu myös oman halun ja yksinäisyy­den sietämi­nen ja vaal­im­i­nen. Näi­den jälkim­mäis­ten kanssa Muumi­mam­ma taitaa kamp­pail­la. Läpi tari­nan hän kokeilee eri­laisia ratkaisuyri­tyk­siä. Hän ei suo­raan hais­ta­ta kenellekään, ja hänen neu­vot­teluyri­tyk­sen­sä omas­ta tilas­ta ovat varovaisia, mut­ta kuitenkin tari­nan lop­pupuolel­la ole­mas­sa. Jot­ta saisimme luovu­udelle parhaat edel­ly­tyk­set, joudumme raivaa­maan tyhjää tilaa ja odot­ta­maan, mitä siel­lä läh­tee syn­tymään. Joudumme rajaa­maan mui­ta ulkop­uolelle. Luulen, että tämä rajaami­nen usein nos­tat­taa yksinäisyy­den kauhua. Miten pär­jään irton­aise­na ja itsenäisenä sub­jek­ti­na? Olenko enää mis­sään kiinni?

Mitä jos saari irtoaisi poh­jas­taan ja äkkiä, jon­akin aamu­na se liplat­telisikin koti­lai­turin lähet­tyvil­lä. Tai mitä jos se ajele­htisi kauem­mas ja pur­je­htisi vuosikau­sia, kunnes luiskah­taisi maail­man­laidan yli kuten kahvikup­pi liukkaal­ta tar­jot­timelta… Se olisi Myys­tä hauskaa, ajat­teli äiti ja hihit­ti. Mis­sähän hän nukkuu öisin? Entä Muumipeikko… Vahinko, etteivät äid­itkin saa lähteä mil­loin heitä huvit­taa ja ruve­ta nukku­maan ulkos­al­la. Varsinkin äid­it sitä toisi­naan tarvitsisivat.

Myyn kuvitel­lus­ta huvit­tuneisu­ud­es­ta huoli­mat­ta kir­ja mielestäni ker­too siitä, mil­laisia pelko­ja meil­lä voi olla läpikäytävänä, jot­ta voisimme “lähteä mil­loin huvit­taa” seu­raa­maan omia halu­jamme. Kuten Bran­der Muumi­mam­ma on joutunut tilanteeseen, jos­sa hänen tapansa olla ja piiloutua ei enää toi­mi, ja hän joutuu etsimään aidom­paa ver­sio­ta itses­tään. Hän yrit­tää rak­en­taa puu­tarhaa, sahaa vim­ma­tusti polt­topui­ta ja sit­ten hän rupeaa maalaa­maan majakan seinille Muumi­laak­son puu­tarhaa, jos­ta tulee entistä vil­limpi ja upeampi. Luovu­us ja kauhu näyt­tävät asu­van mielessä vieri vieressä.

Äiti seisoi ruokapöy­däl­lä ja maalasi mön­jäl­lä punaisia ome­nia erään puun latvuk­seen. Mitä jos hän olisi näil­lä väreil­lä voin­ut maala­ta ulkona, mil­laisia ome­nia ja mil­laisia ruusu­ja! Hänen kat­sel­lessaan taivas­ta hiipi iltaka­jas­tus seinää pitkin ylöspäin ja sytyt­ti kukat hänen puu­tarhas­saan. Ne tuli­vat eläviksi ja alkoi­vat hehkua. Äiti las­ki käpälän­sä puu­run­golle, se oli läm­min auringos­ta, hän tun­si siree­nien puh­jen­neen kukkaan. Äkkiä var­jo lensi ulkona ikku­nan ohi. Suuri mus­ta lin­tu lensi majakan ympäri, joka vilahti vuoroin kus­sakin ikku­nas­sa, län­tisessä, eteläisessä, itäisessä, pohjoises­sa… se lensi rai­vokkaasti pitkin, viuhu­vin siiveniskuin.

‒ Nyt mei­dät on saar­ret­tu, äiti ajat­teli joutuen suun­nil­taan. Se on noidanke­hä, min­ua pelot­taa… Minä tah­don vih­doinkin koti­in tästä kauheas­ta, tyhjästä saares­ta ja ilkeästä mer­estä… Hän kietoi käsi­varten­sa ome­na­pu­un ympärille ja sul­ki silmän­sä. Puun kuori oli karkea ja läm­min. Meren kohi­na häipyi. Äiti oli men­nyt puutarhaansa.

Muumi­mam­ma, miten sin­un tässä kävi? Luovu­u­den yksi tärkeistä tehtävistä on olla pakopaik­ka maail­man rasit­tavu­ud­es­ta, jos Michael Par­son­si­in on uskot­ta­va. Mut­ta minus­ta tun­tuu, että omaan luovu­u­teen liit­tyvä ihme­tys ja mukaansatem­paavu­us ‒ “Mitä jos voisi maala­ta ulkona?” ‒ on usein pelot­tavaa eikä vähiten, jos hoivaa­jaiden­ti­teet­ti on toimin­ut jonkin­laise­na suo­jana. Sil­loin voi joutua luop­umaan ide­al­isoidus­ta äiti-iden­ti­teetistään ja tule­maan taval­lisek­si, vajavaisek­si, halu­avak­si ja välil­lä mudas­sa rämpiväk­si yksilök­si. Muumi­mam­mal­la on run­saasti työtä edessään, jot­ta hän saisi luovu­u­teen­sa liit­tyviä tun­teitaan kesytet­tyä. Hänen pitää saa­da vihaisuuten­sa ja kauhun­sa hal­tu­un­sa, jot­ta oma­lle luovu­udelle voisi tul­la arjes­sakin pysyvästi tilaa. Onnis­tuuko hän siinä? Kir­ja antaa vielä varovaisem­man vas­tauk­sen kuin Tri­tonus Bran­derin kohtalosta. Muumi­mam­ma ei itse tässä tari­nas­sa muu­tu. Mut­ta joku kuitenkin muut­tuu hänen avullaan.

Läpi kir­jan majakan­var­ti­ja on kateis­sa, ja saaren yksinäisim­mäl­lä niemel­lä elää kalas­ta­ja, ohkaisenkalpea olen­to, joka ei tiedä mitään eikä puhu kenellekään. Jostain per­heelle selviää, että kalas­ta­jal­la on syn­tymäpäivä, ja sil­loin Muumi­mam­ma ottaa asian tassuihinsa.

Äiti nousi ja meni päät­täväis­es­ti ovelle. ‒ Ei, tiedät­tekö mitä, hän sanoi. Nyt minä menen ja kut­sun tuon erakko­raukan van­haan hyvään tapaan. Pikku Myy saa kaivaa hänet esille ryteiköstä.

Kun he tuli­vat per­ille, kalas­ta­ja istui ryteikön laidas­sa orvokke­ja tukas­saan. Hän nousi heti ja kat­soi hei­hin odot­tavasti. Saanko onnitel­la, sanoi äiti ja niiasi. Kalas­ta­ja kumar­si vaka­vana päätään.

‒ Te olette ensim­mäi­nen, joka on muis­tanut min­ua syn­tymäpäivänäni, hän sanoi. Tämä on min­ulle suuri kunnia.

‒ Me olemme jär­jestäneet teille koti­imme pienen juh­lan, sanoi äiti.

‒ Majakkaanko!? kysyi kalas­ta­ja ja hänen kasvon­sa kutis­tu­i­v­at. Sinne minä en tah­do tulla.

‒ Kuulkaa nyt min­ua, äiti sanoi rauhal­lis­es­ti. Tei­dän ei tarvitse edes kat­soa majakkaa. Pankaa silmänne kiin­ni ja antakaa min­ulle tas­sunne. Myy, juokse sinä edelle ja pane kahvi kiehu­maan, niin olet kilt­ti. Ja sytytä kynttilät. [‒ ‒]

Hän sai kalas­ta­jan kyn­nyk­sen yli, ja he alkoi­vat kulkea hitaasti kier­re­por­tai­ta ylös. Lounainen mylvi tornin ulkop­uolel­la, toisi­naan se ulvoi jos­sakin rikkinäisessä ikku­nas­sa. Äiti tun­si kalas­ta­jan käden vapi­se­van ja sanoi: Ei tääl­lä ole vaar­al­lista. Se vain kuu­lostaa siltä. Olemme pian perillä.

Synt­tärikekkerei­den aikana kalas­ta­ja rak­en­taa valmi­ik­si majakas­ta löy­tyneen palapelin ja lop­ul­ta lait­taa päähän­sä majakan­var­ti­jan hatun ‒ ja kaikille selviää, kuka hän sisim­mältään on. Majakan­var­ti­ja on jostain syys­tä paen­nut tehtävään­sä ja lois­toaan ‒ mik­si emme koskaan saa tietää ‒ ja piilot­tanut itsen­sä iden­ti­teetit­tömän kalas­ta­jan hah­moon. Muumi­mam­man avul­la hän kuitenkin uskaltaa tul­la omak­si itsek­seen, ja vih­doin majakkava­lo taas palaa. Filosofi­an tutk­i­ja San­na Tirkko­nen on Psykoter­apia-lehdessä (2019) käsitel­lyt Muumi­pap­pa ja meri -kir­jaa yksinäisyy­den näkökul­mas­ta kir­joit­taen kos­ket­tavasti siitä, miten Muumi­mam­ma ter­apeut­tis­es­ti aut­taa kalas­ta­jaa pois omas­ta yksinäisyy­destään. Minus­ta kalas­ta­jan voi nähdä myös Muumi­mam­man halun ja luovu­u­den edus­ta­jana, vapi­se­vana mut­ta kuitenkin ole­mas­sa. En ole var­ma, onnis­tuuko Muumi­mam­ma oikeasti pelas­ta­maan itsen­sä vai pitääkö hän epä­toivois­es­ti kiin­ni tur­val­lis­es­ta pakopaikas­taan. Majakan­var­ti­jan pelas­tamisop­er­aa­tio kuitenkin antaa viit­teitä siitä, mitä äiti tarvit­sisi: lem­peää päät­täväisyyt­tä, pelko­jen ymmärtämistä mut­ta niistä huoli­mat­ta määräti­etoista itsen­sä kul­jet­tamista kohti majakkaa, omaa luo­vaa voimaa. Parhaim­mil­laan tämä voisi johtaa luovu­u­den, hoivan ja nähdyk­si tulemiseen inte­graa­tioon: palapelin palaset lok­sah­taisi­vat paikoilleen.

Lopuk­si

Muumi­mam­mal­la ja maail­manku­u­l­ul­la kapel­limes­tari Bran­der­il­la on jol­lain lail­la aivan vas­takkaiset haas­teet. Äiti ottaa muut liikaa huomioon eikä uskalla olla yksin. Bran­der taas ei uskalla olla muiden kanssa läs­nä. Muumi­mam­ma ei saa laitet­tua rajo­ja, kapel­limes­tari ei saa avat­tua port­tia taidokkaasti raken­netus­sa aitauk­ses­saan. Molem­mat edus­ta­vat tietyn­laista pelkoa, joka voi rajoit­taa meitä ja pitää meitä naulit­tuna tur­val­lisen tuntuisesti.

Palaan taas Lind­for­si­in, joka kir­jas­saan (2001) käyt­tää Otto Rankin käsit­teitä kuole­man­pelko ja elämän­pelko. Kuole­man­pelko tarkoit­taa Rankille pelkoa tul­la kokon­aan nielais­tuk­si, kadot­taa riip­pumat­to­muuten­sa ja viime kädessä henkilöl­lisyyten­sä. Sil­loin joutuu ide­al­isoimaan voimaa ja itsenäisyyt­tä, kun taas läheisyys ja riip­pu­vu­us ovat halvek­sut­tavia para­me­tre­ja. Elämän­pelko taas merk­it­see eriy­tyneisyy­den, yksinäisyy­den ja itsenäisyy­den pelkoa.

Molem­mat ovat puo­lus­tusasen­tei­ta, jot­ka liit­tyvät riip­pu­vu­ut­ta ja autono­mi­aa, vapaut­ta ja sidon­naisu­ut­ta, läheisyyt­tä ja etäisyyt­tä koske­vaan perus­ta­van­laa­tuiseen ja ali­tuis­es­ti tois­tu­vaan pul­maan. Läheisyy­den pelko on yhteen­punoutuneena ja suh­teessa kaipauk­seen toiseen uppou­tu­miseen, kuten sym­bioot­ti­nen riip­pu­vu­uskin voi vai­h­tua vihak­si ja tuhoamishaluk­si. Kumpikin ääri­asenne tuot­taa kouris­tuk­seno­maisen pitäy­tymisen jom­mas­sakum­mas­sa näen­näis­es­ti toisilleen vas­takkai­sis­sa kan­nois­sa, jot­ka kuitenkin lop­pu­jen lopuk­si eivät ole toi­sis­taan riip­pumat­to­mia, vaan pikem­minkin tois­t­en­sa etu- ja taka­puo­lia. Kumpikin tarkoit­taa myös epä­toivoista pysähtyneisyy­den val­it­semista muu­tok­sen sijaan.

On vain yksi suuri vajavuus,

rohkeu­den puute. Kaik­ki muu

seu­raa siitä.

Tämä on ehkä juuri se, mikä Bran­der­il­la ja Muumi­mam­mal­la on yhteistä. He edus­ta­vat eri­laisia pako­r­e­it­te­jä ja rohkeu­den puut­tei­ta, mut­ta lop­pu­jen lopuk­si molem­pia kauhis­tut­taa oma haavoit­tuvu­us ja muu­tok­sen mah­dol­lisu­us ‒ etten sanoisi vääjäämät­tömyys. Bran­der työn­tää toiset pois, Muumi­mam­ma sitoo mui­ta itseen­sä ole­mal­la koko ajan käytet­tävis­sä, mut­ta samal­la hän vält­tää sil­lä aidon yhtey­den luomista ‒ yhtey­den sekä mui­hin että omaan sisimpäänsä.

Tot­ta kai kär­jistän. Olen käyt­tänyt näitä koke­musasiantun­ti­joi­ta kuvaa­maan erään­laisia polku­ja ja pelko­ja, joi­hin luulen mon­en meistä tör­määvän luo­van elämän­sä aikana. Parhaim­mil­laan voimme ottaa itseämme tas­sus­ta rohkai­sev­asti ja ohjail­la itseämme myrsky­is­inä ‒ tai liian tyhjän tun­tu­isi­na ‒ het­k­inä eteen­päin. Sil­loin kauheas­ta voi tul­la pelot­tavaa mut­ta siedet­tävää, ja pikkuhil­jaa aav­is­tamme aukea­maisil­laan ole­via maisemia.

Se oli kiihdyt­tävä aja­tus, uusi, vaar­alli­nen, hur­maa­va. Se muut­ti kaiken, se piir­si suuren yksinäisyy­den kehän hänen ympärilleen, suru­mielisen alueen, joka oli täyn­nä tun­tem­at­to­mia mahdollisuuksia.

Näin rohkean uhmakkaasti miet­tii Muumipeikko kotoa pois muut­tamista. Lau­sei­ta värit­tävät nuoren peikon dra­mati­ik­ka ja riemu, mut­ta kyl­lä niis­sä on sanoma kaikille meille jo jonkin aikaa sit­ten omilleen muut­taneille: tun­tem­at­to­mia mah­dol­lisuuk­sia on maail­ma pullollaan.

Tek­sti poh­jau­tuu Helsin­gin Psykoter­api­ay­hdis­tyk­sen jäse­nil­las­sa pidet­tyyn esi­tyk­seen. Lind­forsin kir­jan osiot ovat kään­täneet Mir­ja Malm­berg, Jar­mo Iko­nen ja Bod­il Lind­fors, joille suuri kiitos avus­ta. Kiitos myös Ant­to Luh­tavaar­alle, joka on aut­tanut esi­tys­tek­stin työstämisessä.

Kir­jal­lisu­us

Charles, Mar­i­lyn (2019). Phan­toms of fore­closed mourn­ing. Teok­ses­sa Soria Escalante, Hara (toim.), Rethink­ing the rela­tion between women and psy­cho­analy­sis. Loss, mourn­ing, and the fem­i­nine, 29‒53. Lon­too: Lex­ing­ton Books.

Col­lan­der, Anna (2021). Päät­täväi­nen, vil­li ja vapaa ‒ psykoter­apeutin luovu­u­den vaal­imis­es­ta. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 17, 82‒91.

Häg­glu­nd, Tor-Björn (1988). Kul­takalan muodon­muu­tos ja mui­ta esseitä. Oulu: Pohjoinen.

Jans­son, Tove (1965). Muumi­pap­pa ja meri. Suom. Laila Järvi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Jans­son, Tove (1948/1956). Taikurin hat­tu. Suom. Laila Järvi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Lind­fors, Bod­il (2001). Att dröm­ma i Fin­land. Essäer om pas­sion­er, skam och sak­nad. Hels­ing­fors: WSOY.

Lind­gren, Astrid (1949). Kul­ta­siskoni. Suom. L. Aro. Helsin­ki: WSOY.

Ogden, Thomas (2006). Read­ing Loe­wald: Oidi­pus recon­ceived. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 87, 651‒666.

Par­sons, Michael (2000). The dove that returns, the dove that van­ish­es. Para­dox and cre­ativ­i­ty in psy­cho­analy­sis. Lon­too: Routledge.

Söder­gran, Edith (1916/2017). Runo­ja. Suom. Uuno Kailas. Helsin­ki: WSOY.

Tirkko­nen, San­na (2019). Yksinäisyy­den tun­teet Tove Janssonin kir­jas­sa Muumi­pap­pa ja meri. Psykoter­apia, 38, 185‒195.

Westö, Kjell (2020). Tri­tonus. Suom. Lau­ra Beck. Helsin­ki: Otava.

Witt-Brattström, Ebba (1993). Ur könets mörk­er. Lit­ter­at­u­r­analyser. Tukhol­ma: Norstedts Förlag.