Vienna Pynnönen: Suuresta illuusiosta ja leikistä 

Voiko aikuinen leik­ki aut­taa sietämään lap­su­u­den koke­muk­sia harhakuvineen?

San­o­taan, ettei tutkimus­ta syn­ny sovit­ta­mat­ta yhteen näen­näis­es­ti toisi­in­sa liit­tymät­tömiä, jostain inhimil­lis­es­tä syys­tä vis­usti eril­lään pidet­tyjä asioi­ta. Valmis­telin esseetä leikin ja pelin eros­ta Don­ald Win­ni­cot­tin teok­sen Play­ing and real­i­ty (1971/2005) poh­jal­ta. Sat­u­in samaan aikaan luke­maan Mika Wal­tarin läpimur­to­teok­sen Suuri illu­sioni (1928). Esseestäni oli uhan­nut tul­la luet­teloi­va ja pakote­tun tieteelli­nen, kunnes tämä Wal­tarin teos sai min­ut kiin­nos­tu­maan leik­istä voimana harhaku­vista luop­umisen ja eri­toten niiden ennenaikaisen purkau­tu­misen äärel­lä. Näkyvi­in tuli myös jotain peli­in liit­tyvää, joka kulot­taa leikin aluetta.

Tutkin tässä esseessä aikuista leikkiä yhdis­tämäl­lä Wal­tarin Suuren illu­sion­in hah­mo­jen val­in­to­ja win­ni­cot­ti­laiseen eetok­seen. Toivon samal­la pystyväni sanomaan jotain läpi elämänkaaren meis­sä elävästä lap­su­ud­es­ta, kollek­ti­ivis­es­ta ali­ta­jun­nas­ta ja sosi­aal­is­ten yhteisö­jen dynamiikasta.

Kar­toi­tan leikin aluet­ta pain­ot­ta­mal­la kir­jatiedon kohteena ole­van koke­muk­sel­lista löytämistä. Viit­taan täl­lä käsi­tyk­seen, jon­ka mukaan kir­jalli­nen tra­di­tio ja tiedon hal­lus­sapi­to, ”kir­javi­isaus”, vali­doituu läpielämisen kaut­ta. Muodol­lis­es­ti tulokul­ma ilme­nee viit­tei­den sijoit­tamise­na tek­stin lop­pu­un tek­stin sisäis­ten lain­austen sijaan. Luotan luk­i­joiden kesken jaet­tuun ilman jae­tun ahdas­ta määrit­te­lyä. Kut­sukaamme otet­ta vaik­ka työtä tekevän ihmisen puheek­si toiselle työtä tekevälle ihmiselle.

Leikin ja pelin erosta

Ensin kui­va sana leik­istä ja pelistä. Wikipedi­an (2025) mukaan leik­ki on mieli­hyväsävy­istä toim­intaa ilman tietoista hyö­ty­tarkoi­tus­ta. Tiedon moni­tuises­sa kaanon­is­sa leikil­lä on tärkeä tehtävä lap­su­usa­jan kehi­tyk­sessä. Leikkiä voidaan pitää näkökul­mas­ta riip­puen elämän har­joit­telu­na tai elämänä parhaim­mil­laan. Melko yksimielisiä ollaan siitä, että leikin moti­ivi ei voi olla ulkoinen. Leik­it sit­ten kävy­il­lä tai sanoil­la, leik­ki tapah­tuu sym­bol­i­ikan alueel­la. Pyrkimys jonkin ris­tiri­idan sop­u­un lie­nee leikin kuin kaiken muunkin luo­van toimin­nan taustalla.

Pelis­sä on eksplisi­it­tiset sään­nöt ja tavoite. Vaik­ka voiton ei tarvitse olla pelaamisen moti­ivi – se voi olla vaikka­pa yhdessäo­lo – pelaa­jan on hyväksyt­tävä tavoite pelin ole­muk­se­na: tietoinen päämäärä, osal­lis­ten järjestys vai­hteluineen, lop­putule­ma. Toisin kuin leikissä pelis­sä luot­ta­mus kohdis­tuu sään­tö­jen nou­dat­tamiseen, ei niinkään yllät­tävi­in luo­muk­si­in tai luot­ta­muk­seen sel­l­aista tun­tem­aton­ta kohtaan, jos­sa pelin ole­mus voisi muut­tua kesken kaiken. Pelil­lä on ennal­ta sovi­tut rajat: peli lop­puu, kun joku voit­taa, tai peli päät­tyy yhdessä sovi­tun tavoit­teen saavut­tamiseen. Mon­et kort­tipelit päät­tyvät, kun kaik­ki kor­tit on nos­tet­tu pakas­ta. Muis­tipelis­sä eniten kuva­pare­ja kerän­nyt voit­taa tai peli päät­tyy tas­apeli­in, jos korkeimpia kort­tipino­ja on useita.

Pelin muo­to tuo tur­vaa – puhutaan reilus­ta pelistä. Pelaa­ja voi tukeu­tua sään­töi­hin sisäis­es­ti ja ulkois­es­ti. Toisin kuin leik­ki peli ei tarvitse toimi­ak­seen pelaa­jan vapaa­ta luovu­ut­ta. Pelin ilo voi toki tul­la siitä. Pelin ilo voi tul­la myös leikil­lis­es­tä kil­pailus­ta. Urheilun maail­mas­sa vallinnee kon­sen­sus pelistä sym­bol­ise­na tapana käsitel­lä yhteisö­jen ris­tiri­ito­ja ja val­ta­suhtei­ta. Peli, jon­ka sään­töjä pimitet­täisi­in yhdeltä tai use­am­mal­ta osa­puolelta, on eet­ti­nen mah­dot­to­muus, ja leikik­si täl­lä tavoin naamioitu­va peli on ‒ jos ei kiusaa ‒ jotain muu­ta kuin peliä. Pesä­pal­lon lyön­tivuorossa on voita­va luot­taa siihen, että lukkari syöt­tää pal­lon lyöjää varten eikä aidan taa met­sään. Pelin lop­putule­ma hyväksytään. Odote­taan uusia pelejä.

Jät­täkäämme reilun pelin tur­va ja kat­sokaamme vapaaseen leikki­in, näistä kahdes­ta toimin­nas­ta kiehto­vam­paan ja kukaties vaar­al­lisem­paan. Don­ald Win­ni­cott (1971/2025, 18) puhuu leik­istä lep­opaikkana siitä jatku­vas­ta työstä, jota jokaisen on tehtävä erot­taak­seen sisäi­nen maail­mansa ulkois­es­ta – ark­i­todel­lisu­ud­es­ta ja jonkun toisen sisäis­es­tä todel­lisu­ud­es­ta. Leikkien voimme käsitel­lä asioi­ta, joiden otta­mi­nen osak­si omaa per­soon­aa on vaikeaa arjen keinoin. Leik­ki vaatii rohkeut­ta koh­da­ta tun­tem­aton, mikä syn­tyy vapaal­la kokeilul­la ja vas­tavuoroisu­udel­la sanoin, elein ja teoin. Leikki­in antau­tu­va lait­taa sisim­mässään toivon­sa hyvään ja sitoutuu kan­ta­maan leikin itsessään herät­tämät han­kalat ja ohimenevät tunteet.

Aikuinen leik­ki

Yleis­es­ti ajatel­laan, että vain lapset leikkivät. Kuitenkin leikin poten­ti­aali on ole­mas­sa läpi elämän. Vaik­ka aikuinen voi leikkiä lapsen kanssa lapsen tavoin, aikuiset harvem­min kykkivät yksin pihal­la nimeämässä käpyjä. Silti tai juuri sik­si leik­ki vaatii aikuiselta sis­uskalu­ja. Leikkiville aikuisille nal­jail­laan ja nau­reskel­laan. Iso mies ja leikkii kävy­il­lä! Onko tämä syy siihen, että aikuiset leikkivät enim­mäk­seen pelaa­mal­la? Leikkiviä myös ihail­laan. Kun­pa minäkin uskaltaisin! Mik­si aikuisen on silti usein vaikea löytää leikin mahdollisuus?

Toisin kuin lap­sil­la aikuinen leik­ki vaatii tietoista antau­tu­mista. Leikkivä aikuinen joutuu luop­umaan arjen tur­val­li­sista kahleista ja kuvit­tele­maan rajat­ta kaikesta vähästä tai paljos­ta mitä elämä suo. Aikuisen leikki­jän on puret­ta­va leikin sisäisiä esteitä. On olta­va yhtä aikaa sokea ja kiin­nos­tunut sil­las­ta reaalisen ja sym­bol­isen välil­lä. Leikki­jän eti­ik­ka vaatii pitkäjän­teistä yhteyt­tä omien moti­ivien syvyyk­sien kanssa. Eikä tässä vielä kaik­ki – aikuinen ottaa val­ta­van häpeäriskin kurot­taes­saan tun­tem­at­tomaan toiveenaan löytää kanssaleikki­jöitä. Hän toisin sanoen luot­taa reaal­i­maail­mas­ta löy­tyvän hyvän­tah­toisia, työhön ja rakkau­teen kykeneviä ihmisiä; leikki­in tarvi­taan uskoa siihen, että virkamies ottaa käpylehmät esille use­am­min kuin ker­ran vuodessa tärkeäm­mäk­si uskotel­lun katveessa.

Leikin rajat ja taide leikkinä

Win­ni­cott puhuu taiteesta aikuise­na leikkinä, joka löy­tyy teosten luomisen ja vas­taan­oton pros­es­seista. Taiteen kokemisen voi ajatel­la tilana, jos­sa toteu­tuu leikkivien vapaa yhteys, tietoisen tiedostam­a­ton kohtaami­nen eril­lisyy­teen ja yhtey­teen kykenevien ja sitä har­joit­tele­vien välil­lä. Niin aikuinen leikki­jä kuin taiteen kok­i­ja tör­määvät leikin paradok­si­in: leikkiä voi vain tosis­saan, ja vain tosis­saan leikkimi­nen on leikkiä. Liit­tyipä aja­tus sit­ten vapau­teen ja vil­pit­tömyy­teen luovu­u­den pre­mis­seinä tai johonkin muuhun, melko var­maa on se, että jos leikin sisäl­lä nojataan reaalielämän normei­hin, leik­istä katoaa usko ja leik­ki tyre­htyy. Leikin vapau­den ei silti tarvitse tarkoit­taa kaaos­ta. Leikil­lä on uomansa, leikin sisäisiä lausumat­to­mia, vas­tavuoroisel­la kokeilul­la kar­toitet­tu­ja, enem­män tai vähem­män dynaamisia muo­to­ja. Leik­ki on ole­muk­sel­lis­es­ti täyn­nä alku­ja ja lop­pu­ja, siir­tymiä reaal­i­maail­mas­ta leikin maail­maan ja takaisin reaal­i­maail­maan. Herää kysymys siitä, onko näi­den rajo­jen ole­mas­saolon tun­nus­t­a­mi­nen peräti leikille vält­tämätön­tä. Arvot­ta­mat­ta edel­lä mainit­tu­ja maail­mo­ja sen kum­mem­min, kykyä erot­taa maail­mat toi­sis­taan voinee hyväl­lä syyl­lä pitää täyspäisyy­den merkkinä.

Win­ni­cott imp­likoi, että taiteeseen eläy­tymi­nen vaatii vas­taavaa rajata­juista irrot­telua kuin aikuinen leik­ki. On oma ja muiden sisäi­nen saman teok­sen äärel­lä, on oma ja muiden jaet­tu saman teok­sen äärel­lä. Koi­ta tätä sanoin kuva­ta! Tehtävä on vaikea päätellen siitä, miten mon­et näyt­telijät ja kir­jail­i­jat ker­to­vat tule­vansa puhutel­luik­si ruokakau­pas­sa luom­i­naan hah­moina. Ehkä eläy­tymisen ris­ki on silti ottamisen arvoinen. Leikin kart­ta voi ulot­taa rakkau­den sel­l­aisille alueille, jot­ka arkises­sa elämis­maail­mas­samme jäi­sivät kos­ket­telemat­ta sietämät­tömyyt­tään tai tuhoisuuttaan.

Leikin uhat

Mik­si kaik­ki aikuiset eivät sit­ten lei­ki? Leik­ki vaatii val­ta­van panok­sen tuot­taak­seen nautin­toa minkä tahansa työn tapaan. Suuri osa aikui­sista käy töis­sä pitääk­seen loitol­la juuri ne sisäisen elämän­sä ainek­set, joista leik­ki koos­t­uu. Lap­su­us ja nuoru­us korkein­taan kum­mit­tel­e­vat oudois­sa teois­samme. Kult­tuurin kohdal­la voikin perustel­lusti kysyä, mik­si jokin niin paljon hyvää maail­maan tuot­ta­va toim­inta kuin leik­ki hin­noitel­laan niin alas sekä työnä että koet­tuna. Onko niin, että jos minä en osaa leikkiä, en soisi, että muutkaan saa­vat leik­istä mielihyvää?

Leikkimieli­nen saat­taa inspiroitua elämän peruskysymyk­sistä pakon edessä. Varhaiset koke­muk­set huumaavine ris­tiri­itoi­neen elävät meis­sä elämänkaaren alus­ta lop­pu­un. Jotkut tah­to­vat tutus­tua itseen­sä vapaae­htois­es­ti ja jakaa löy­dök­sen­sä leikin keinoin. Niin tai näin – mis­tä muus­ta aikuinen leikki­jä motivoi­tu­isi kuin vält­tämät­tömyy­destä löytää muo­to itsessä oleville han­kalille asioille ja etsiäk­seen yhteyt­tä toisi­in samoin kokeviin?

Ehkä taiteeseen kohdis­tunut kyynisyys on per­im­miltään aikuista huol­ta leikin äärel­lä. Pelkoa ulkop­uolelle jäämis­es­tä tai siitä, ettei leik­ki pysy­isikään leikin alueel­la, vaan muut­tuisi pelik­si tai reaal­i­todel­lisu­udek­si. Sisäisen flow’n äärel­lä arkail­laan. Mitä tapah­tuu, jos leikin? Kestävätkö toiset? Tah­tooko kukaan leikkiä kanssani? Jospa jään yksin? Suo­ma­laista tanssikiel­toa perustelti­in aikanaan olet­ta­mal­la enem­män tai vähem­män intu­iti­ivis­es­ti edel­lä maini­tun kaltaista. Ajatelti­in, että jos kata­jaiseen kansaamme on valet­tu tun­nekylmäl­lä kas­vatuk­sel­la mega­lo­maa­ni­nen kos­ke­tuk­sen kaipuu, lie­nee paras­ta, ettei sitä sörk­itä hereille tanssil­la saati muul­lakaan leikil­lä. Leikin tehtävä on vaa­ti­va eikä vähiten sik­si, että leikissä koros­tuu luot­ta­mus tun­tem­at­tomaan, joka sisältää ihmisen per­im­mäiset halut ja vietit.

Aikuisen leikin ongel­mat syn­tyvät nähdäk­seni siitä, että leikille mah­dol­lises­sa tilas­sa on ero­ja yksilöi­den välil­lä. Tun­nemme sisäisen elämämme kär­jistäen hyvin (syväl­lis­es­ti) tai huonos­ti (pin­ta­puolis­es­ti). Herkkyys erot­taa sisäistä ulkois­es­ta vai­htelee leikkivien ja leikkien välil­lä, ja siir­tymis­sä kom­pastel­laan. Sanat­toman kollek­ti­ivisen alueelle muo­dos­tuu itse­tun­te­muk­sen syvyys­gra­di­en­teista riip­puen leikil­lisiä tilo­ja tai ahtaut­ta. Sosi­aa­li­nen media algo­rit­mei­neen on tästä hyvä esimerk­ki: jos leikin väli­aine puut­tuu, kavah­ta­mamme halut ja vietit vuo­ta­vat huo­maa­mat­ta reaalielämään. Ihmisyy­den pimeä puoli rehot­taa siel­lä, mis­sä tietoisu­ud­es­ta tor­jut­tu jää vaille reilun pelin sano­ja tai leikin rakkaudel­lista valoa.

Silti – onnek­si – leikin aikuis­ten muo­to­jen kaut­ta on jo tuhan­sia vuosia kyet­ty yhä uudelleen luo­maan alue, jos­sa ihmistä riivaa­vat himot voi kokea tuhovoimas­taan riisut­tuina. Miten var­jel­la leikkiä? Leikkimäl­lä. Jot­ta aikuisen leikin mah­dol­lisu­udet eivät jäisi val­lan aka­teemisek­si puheek­si, tutkin lopuk­si, miten Mika Wal­tarin läpimur­to­teos Suuri illu­sioni voi toimia leikkialus­tana sekä tek­i­jän että luk­i­jan kannalta.

Suuri illu­sioni ja suuri illuusio

Kun­nioi­tan Suuri illu­sioni ‑teosta samas­ta syys­tä kuin Eppu Nor­maalin sanoituk­sia tai Klaus Härön ohjauk­sia: kas tässä pari ihmistä elämän peruskysymyk­sen äärel­lä, kestätkö hei­dän tari­nansa vai tarvit­setko tuek­sesi Gazan sotaa ja Tehyn palkkaki­is­to­ja? Wal­tarin vuon­na 1928 ilmestyneen läpimur­to­teok­sen asetel­ma on iki­aikainen kolmio, kah­den miehen ja naisen (sukupuo­let muun­neltavis­sa) kuvitelmien täyteinen suhde toisi­in­sa. Nuori toimit­ta­ja Hart kil­pailee mais­teri Hel­laan kanssa neiti Car­i­tas Holmin suo­sios­ta, konero­man­ti­ik­ka kukkii 1920-luvun Helsin­gin ran­noil­la ja Pari­isin kaduil­la, kunnes reali­teet­ti tulee väli­in. Car­i­tas ker­too Har­tille rakas­ta­neen­sa kaik­ki vuodet Hel­las­ta, kup­patau­ti­nen Hel­las ei uskalla läh­estyä Car­i­ta­sia ja tap­paa itsen­sä, Hart jatkaa elämään­sä sydän särkyneenä.

Ole­tan lonkalta, ettei suurin osa Suuren illu­sion­in luk­i­joista ole poht­in­ut leikin ja pelin eroa. On niin ikään vaikea sanoa, minkä ver­ran Wal­tar­il­la on ollut tietoa varhais­ten koke­musten neu­rolo­gias­ta. Keskush­er­mostoomme on koodau­tunut siinä määrin ham­paankoloon jääneitä pet­tymyk­siä, että jos emme tietois­es­ti lei­ki, aikuis­ten yhteisöi­hin tup­paa muo­dos­tu­maan pelil­lisiä illu­u­sio­val­takun­tia, jois­sa ahtaus ja val­lan­hi­mo vievät leikin tilan. Illu­u­sio­val­takun­tien voima tapaa kum­mu­ta lap­su­u­den pet­tymyk­sistä: huonos­ti tiedoste­tus­ta sis­arka­teud­es­ta ja toiveesta syr­jäyt­tää samaa sukupuol­ta ole­va van­hempi. Niin kir­jal­lisu­u­den kuin psyko­ana­lyysin perinne tietää tästä ten­hos­ta: mitä suurem­pi vaille jäämi­nen varhai­sis­sa ihmis­suhteis­sa, sitä suo­jau­tu­vampi ja ahneem­pi ihmi­nen on myöhempiä suhteitaan kohtaan. Win­ni­cot­ti­laisit­tain ilmais­tu­na Suuri illu­sioni kos­ket­telee aikuisen toivet­ta omis­taa toinen ihmi­nen kuten vau­va kokee omis­tau­tuneen äidin.

Suuri illu­sioni myyti­in aikanaan kuumille kiville, ja kuo­huntaa riit­ti. Ihmis­ten ham­paankolot vis­si­in olleet täyn­nään pet­tymyk­siä ja himo­ja. Niin lap­su­u­denkatkuisia ja häpeäl­lisiä kuin illu­u­siomme ovatkin, monille taiteil­i­joille kolmioasetel­ma on kaiken luovu­u­den pon­nah­dus­lau­ta ja elämän ihanu­u­den voima. Rakkau­den hul­lut toiveet muo­dosta­vat ehtymät­tömän hyvän sam­mon leikki­jöille, jot­ka ovat saat­ta­neet illu­u­sion tietoisu­u­teen­sa ja löytäneet sen kanssa haipakan sovun. Wal­tarin teok­sen nimi­val­in­ta viit­taakin kiin­nos­tavasti harhaku­van tietoiseen tarkastelu­un – ainakin joku on tul­lut illu­u­sios­ta ulos. Wal­tari ja luk­i­ja siis tietävät illu­u­sios­ta: kas tässä elämäni suurin pet­tymys, mut­ta älä hel­vetti sano sitä ääneen, älä ainakaan noille kolmelle!

Illu­u­sio suojana

Leikkikäämme ja kuvitelka­amme Suuren illu­sion­in hah­mo­jen moti­ive­ja, hei­dän illu­u­sioiden­sa muo­toa. Car­i­tas pitää molem­mista miehistä ja val­it­see lop­ul­ta Hel­laan. Toimit­ta­ja Har­tille illu­u­sion särkymistä edus­taa häviö romant­tises­sa asetel­mas­sa. Leikki­jä tarkastelkoon toki asi­aa syvem­min: Hart joutuu sulat­ta­maan tiedon siitä, että Car­i­tas on koko ajan rakas­tanut illu­u­sio­taan Hel­laas­ta eikä (illu­u­sio­taan) Hartista. Voimme paikan­taa Hartin pet­tymyk­sen ”Car­i­tas-illu­u­sioon”, joka näyt­täy­tyy Hartin katk­er­ana pet­tymyk­senä lähin­nä itseään kohtaan. Voihan nimit­täin ajatel­la, että Hart sai huo­ma­ta alus­ta asti rakas­ta­neen­sa omaa illu­u­sio­taan Car­i­tak­ses­ta eikä elämää (Car­i­ta­sia) sellaisenaan.

Entäpä mais­teri Hel­las? Wal­tari on kir­joit­tanut Hel­laalle kup­pataudin, konkreet­tisen ja käsitet­tävän huonon puolen, vaik­ka useim­miten han­kalat puolemme ovat henkisessä keskenkasvuisu­udessa ja sen pal­jas­tu­misen pelos­sa. Hel­las naut­ti rakkau­den mah­dol­lisu­ud­es­ta kivu­li­aasti pitämäl­lä Car­i­tas­ta loitol­la voimat­ta kuitenkaan päästää irti. Kun kup­pa jo söi Hel­las­ta Pari­i­sis­sa, ei-tietämisen tila alkoi rakoil­la: Hel­las sai Hartin kaut­ta tietää Car­i­tak­sen vaali­van edelleen rakkaut­taan Hel­las­ta kohtaan. Tämä rohkaisi Hel­las­ta tapaa­maan Car­i­ta­sia, ja tapaami­nen päät­tyi avi­o­li­it­tolu­pauk­seen. Hel­las ottaa itseltään hen­gen tuu­dit­tautuen kuole­mas­sa Car­i­tak­seen omanaan.

Hel­laan ratkaisun voi nähdä kär­simyk­seen tur­vau­tu­mise­na, taustal­laan kauhu illu­u­sion särkymis­es­tä, ennen kuin sen tilalle on osan­nut tai voin­ut muo­dostaa mitään kyllin siedet­tävää. Tarkoi­tan siedet­tävyy­del­lä kenen tahansa uskoa omaan rakastet­tavu­u­teen­sa eril­lisenä yksilönä ver­tausku­val­li­sine kup­pi­neen. Uskon hor­ju­mi­nen tulee esi­in Hel­laan suh­teessa Car­i­tasi­in, mitä Panu Rajala (2006) kut­suu kau­ni­isti viharakkaudek­si. Ehkä Wal­tari tässä kohdas­sa puhut­telee luk­i­joiden mer­ta, joka saa voimia haaveista uskaltautues­saan etsimään rakkau­den kypsem­piä, ken­ties ennen koke­mat­to­mia muotoja.

Ken kär­simys­tä vihaa, tutkikoon Hel­laan ratkaisua tarkem­min. Suuren illu­sion­in päätök­sen voi nähdä niinkin, että Hel­las antaa rakas­ta­malleen naiselle aikaa. Ehkä Hel­las toivoi tai jopa olet­ti, että hänen salaisuuten­sa pal­jas­tuu: kuka­pa ei halu­aisi tul­la rakaste­tuk­si kaikkine puo­li­neen? Har­va sel­l­aista kuitenkaan ääneen kysyy, mikä on ymmär­ret­tävää, kun ajatel­laan vaikka­pa lat­tean kavah­tavia reak­tioi­ta Mika Wal­tarin ja Leena Ilmarisen kir­jeen­vai­h­don äärel­lä (ks. esim. Rajala 2025; Saarikos­ki 2025).

Kuvitelka­amme, että Hel­las ei tapa itseään vaan ker­too kupas­ta. 1920-luvul­la kup­pa eli syfil­is oli vaikea sairaus. Nuoren per­het­tä toivo­van naisen avi­o­li­it­tolu­paus olisi saat­tanut raue­ta. On kuitenkin hie­man vaikea kuvitel­la, ettei Car­i­tasin mieleen olisi välähtänyt sukupuoli­taudin mah­dol­lisu­us Hel­laan käytök­sen syynä. Sijoit­takaamme kupan tilalle edel­lä mainit­tu henk­i­nen epäkyp­syys ja ajatelka­amme, että ihmi­nen on koko ajan se per­soona, joka hän on: ennen han­kalan omi­naisu­u­den ilmi­t­u­loa sekä sen jäl­keen. Voinemme olet­taa Car­i­tasin lähtöko­htais­es­ti tun­te­neen kiin­nos­tus­ta kaik­keen Hel­laas­sa ais­ti­maansa, toden­näköis­es­ti Hel­laan ole­muk­ses­ta ja ajatuk­sista on ollut luet­tavis­sa ”kup­pa” mut­ta enim­mäk­seen muu­ta. Wal­tari tarkastelee Car­i­tasin ja Hel­laan suhdet­ta kestoro­manssi­na, jos­sa rakas­tuneet käyt­tävät ei-tietämisen tilaa omi­in tarkoituk­si­in­sa. Mitä pahaa tässä voisi olla? Elämään kuu­lunee jonkin ver­ran val­heen ja var­muu­den suo­jaa. Elämään kuu­luu myös tutkimus­ta, luop­umista ja iloa. Suuren illu­sion­in kaut­ta Wal­tari näyt­tää lem­peästi, miten koet­tuamme varhain sietämät­tömän pet­tymyk­sen illu­u­sio voi suo­ja­ta sisäi­sis­sä myrskyis­sä joskus parem­min kuin real­i­ty check.

Pet­tymys ja rakkau­den mahdollisuus

Car­i­tasin lähtöko­hdista Wal­tari suos­tuu ker­tomaan vain ohi­men­nen mut­ta jät­tää teok­ses­sa Car­i­tasille mah­dol­lisu­u­den elää eteen­päin ja vahvis­tua. Kuvitelka­amme Car­i­tasin jatka­neen Hel­laan kuole­man jäl­keen kohti Kon­stan­ti­nop­o­lia kiltin Hartin tuke­man illu­u­sion val­las­sa. Ehkäpä Car­i­tas sai voimia mielessään eläväk­si jääneestä suures­ta rakkaud­es­ta ja oli jon­ain päivänä kyp­sä tekemään sovun itsen­sä kanssa. Hel­las ei ollut vaku­ut­tunut Car­i­tasin sietokyvys­tä. Oliko toimit­ta­ja Hart?

Wal­tari piirtää Hartista kuvan totisen leikin lapse­na, onnen­poikana, joka sai selvitä pet­tymyk­ses­tään. Vaik­ka Hart kuun­teli Car­i­ta­sia Champs Ely­seel­lä sydän märkänä, Car­i­tasin lapsel­lisu­u­den pal­jas­tu­mi­nen antoi Har­tille eväät, joil­la rak­en­taa itselle parem­paa elämää. Voidaan ajatel­la, että juuri Hart sai kolmikos­ta lahjoista suurim­man: rakkau­den mah­dol­lisu­u­den, olkoonkin alku konero­mant­tisen huu­ru­inen – Hart sai nähdä itsen­sä ja Car­i­tasin myös muu­na kuin haavei­den välikappaleena.

Luk­i­jan pieni epäilys. Mik­si Hart suos­tui Hel­laan viimeiseen toiveeseen? Lojaal­isu­ud­es­ta ystävää kohtaan? Isäl­lis­es­tä suo­jelun­halus­ta Car­i­ta­sia kohtaan? Pimit­tämäl­lä Hel­laan salaisu­u­den Hart oli mukana viemässä Car­i­tak­selta mah­dol­lisu­ut­ta siihen rosoiseen mut­ta aitoon elämään, jon­ka Hel­laan todel­li­nen per­soona olisi tuonut Car­i­tasin ulot­tuville. Ehkä Hart oli hel­lä ja kaukonäköi­nen. Hän sulat­ti pet­tymyk­sen­sä ja jatkoi elämään­sä iloiten pikku­vel­jen siveel­lis­es­tä mopo­suh­teesta. Jäi­hän Car­i­taskin henki­in ja sai ainakin peri­aat­teessa mah­dol­lisu­u­den koh­da­ta illu­u­sion­sa omas­sa tahdis­saan. Ehkä Car­i­tas ja Hart tör­mä­sivät Kon­stan­ti­nop­o­lis­sa tai Kokemäel­lä viiden vuo­den kulut­tua. Mik­sei Hel­laskin olisi voin­ut tes­ta­ta reali­teet­te­ja ja toivoa ystävyy­den jatku­mista sel­l­aise­na kuin on, penisil­li­inikin oli juuri kek­sit­ty? Ainakin Wal­tarin ura kir­jail­i­jana jatkui.

Suuri illu­sioni ‑teok­sen vastaanotosta

Suuren illu­sion­in kohdal­la Wikipedi­as­sa (2024) ”Kir­jail­i­jan itsekri­ti­ik­ki” ‑otsikon alla lukee, että Mika Wal­taria nolot­ti 40 vuo­den jäl­keen teok­sen ”lapsekku­us”, ”kehit­tymät­tömyys” ja ”sen­ti­men­taal­isu­us”. Mitä arku­ut­ta! Wal­tari on var­masti ajatel­lut ja sanonut läpimur­to­teok­ses­taan kaikkea muu­takin. Wal­tari itse näki Suuren illu­sion­in ansion sen välit­tömyy­dessä. Vaik­ka ”mahan­po­h­jas­ta kouris­taisi” kuten Wal­taria teok­sen­sa uudelleen luvun äärel­lä, Suuren illu­sion­in arvo leikki­jälle lie­nee siinä, ettei se sor­ru kyynisyy­teen. Uskon Wal­tarin olleen tietoinen siitä, että elämänkaa­reen kuu­luu tiet­ty määrä pet­tymyk­siä ihmis­suhteis­sa ja että kohtu­ut­tomien pet­tymys­ten kokem­i­nen osana itseä voi olla no go. Elämä on keskimäärin niin vaikeaa, että raikkainkin tomu­ma­ja tup­paa väistämään työtä koh­dates­saan sitä, mitä on jäänyt pienenä vaille. Ihmiset pote­vat riip­pu­vuuk­sia, pelaa­vat leikin alueel­la, toivo­vat löytävän­sä kadon­neen parati­isin Gigan­tista tai Pris­mas­ta. Wal­tarikin poti var­masti kaiken­laista (ks. esim. Wal­tari 1980). Hän osoit­ti myös suur­ta leikkimieltä kir­joit­ta­mal­la kir­jo­ja: luk­i­ja saa rauhas­sa ajatel­la Suuren illu­sion­in eloon jäänei­den toiveikku­ut­ta tun­tem­at­toman äärellä.

Mik­si Suuri illu­sioni on niin huonos­ti tun­net­tu ver­rat­tuna Wal­tarin lip­pu­laivaan Sin­uhe egyp­tiläi­nen ‑teok­seen? Kun­nioit­taa­han Wal­tari molem­mil­la kir­joil­la ihmisen uni­ver­saalia tarvet­ta tul­la hyväksy­tyk­si omana itsenään, eri­toten toivet­ta siitä, että tarve täyt­ty­isi myös han­kalien puolien osalta. Suuri illu­sioni on erään­lainen Sin­uhe egyp­tiläisen (Wal­tari 1945) raakaver­sio. Sin­uhen ilmestyessä vuon­na 1945 Wal­tari on alistunut/kypsynyt käsit­telemään läpimur­to­teok­sen­sa kolmio­teemaa his­to­ri­al­lis-kult­tuurisen kehyk­sen turvin. Luk­i­ja voi läh­estyä muinaista Niil­iä kallon­po­rauksi­neen ja ajatel­la Sin­uhen ja Kap­tahin matkan fiin­isti ismeinä ja ties minkä sukanku­lut­ta­jien kaup­pa­soti­na rantau­tu­mat­ta sen äärelle, mikä on itselle ominta ja kipeintä.

Panu Rajala pohtii Suur­ta illu­sio­nia osana Wal­tarin tuotan­toa puheessaan ”Nuoru­u­den illu­u­siot” mut­ta ei tarken­na kolmio­draa­man semi­oot­tiseen ikon­isu­u­teen. Kovin vähän on kir­joitet­tu Suuren illu­sion­in ytimestä, ulkop­uolisu­u­den lohdut­to­muud­es­ta, vaik­ka tiety­istä osal­lisu­u­den toiveista luop­umista on anti­ik­ista asti pidet­ty tragi­ikan perus­savot­tana. Wal­tari tun­tuu kysyvän teok­sel­laan, miten selvitä mene­tyk­ses­tä tärkeässä ihmis­suh­teessa val­it­se­mat­ta kuole­maa tai (uut­ta) illu­u­sio­ta. Min­u­un Suuri illu­sioni tekee vaiku­tuk­sen juuri tämän kysymyk­sen rauta­lanka­muo­tona. Kas tässä Hart, Hel­las ja Car­i­tas ‒ hyvää matkaa, älä riko itseäsi. Joka väit­tää, että pet­tymyk­sen käsit­te­ly rakkaudessa ei ole taiteen tehtävä, ker­tokoon oitis, mikä sit­ten on.

Ehkä Wal­tarin läpimur­to­teok­sen unho­la on ajanku­va peloista ja kollek­ti­ivis­es­ti vai­e­tu­ista lap­su­us­peräi­sistä sekaan­nuk­sista. Mik­si illu­u­sioista pitäisi edes yrit­tää puhua? Suuri illu­sioni tulee niin lähelle luk­i­jaa, että ketä tahansa hirvit­tää. Sin­uhe egyp­tiläi­nen antaa luk­i­jalle enem­män aikuisen leikin tilaa salais­ten pet­tymys­ten­sä ja toivei­den­sa äärel­lä. Sin­uh­es­ta on tur­val­lista pitää. Aikuise­na leikkinä Suuri illu­sioni kuitenkin imp­likoi, että harhaku­vien tarkastelu on suun­na­ton elämän mah­dol­lisu­us sille, joka omia tun­teitaan sietää. Mitä Suuren illu­sion­in hah­mo­jen val­in­toi­hin tulee, teok­sen eetos lie­nee siinä, pehmen­tääkö illu­u­sios­ta luop­umisen tuskaa jatka­mal­la Hel­laan lail­la piilou­tu­mista vai sur­rako mene­tys­tään uskoen rakastettavuuteensa.

Wal­tarin Suuri illu­sioni on lapsekas kir­ja maail­mas­sa, jos­sa sietämät­tömät pet­tymyk­set aja­vat sotakonei­ta ja nään­nyt­tävät lap­sia nälkään. Kehit­tymät­tömänä sitä on vaikea pitää. Tur­val­lisen koke­muk­sen eril­lisyy­destä ja yhtey­destä soisi ole­van osa kaikkien elämää. Niille, joiden koke­muk­ses­ta tuo tur­va on lapse­na ja nuore­na puut­tunut, Wal­tari tun­tuu suo­van leikin lohdun ja lem­pey­den. Ainakin itsel­leni Suuri illu­sioni näyt­täy­tyy vil­pit­tömänä yri­tyk­senä lievit­tää yksinäisyyt­tä elämän kauneuk­sien ja kauheuk­sien äärel­lä. Kun­nia Wal­tar­ille ja kaikille, jot­ka uskalta­vat leikkiä tosis­saan siinä rosoises­sa val­os­sa, jol­la omien mene­tys­ten hyväksymi­nen maail­man valaisee. 

Kir­jal­lisu­us

Rajala, Panu (2006). Nuoru­u­den illu­u­siot. Näkökul­ma Mika Wal­tarin varhais­tuotan­toon. Puhe Mika Wal­tari ‑seu­ran vuosikok­ouk­ses­sa 22.3.2006. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://www.panurajala.fi/puheita/nuoruuden-illuusiot/

Rajala, Panu (2025). Wal­tari uudessa val­os­sa. Par­nas­so, 25(1), 26‒31.

Saarikos­ki, Son­ja (2025, 24. tammikuuta).Kuvittelun voima. Mika Wal­tarin ”raiskaus­ta­ri­na” yllät­ti. Voiko sitä tulki­ta todel­lisuute­na? Uusi Jut­tu. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://www.uusijuttu.fi/juttu/sLxNd8NI-mCdKSbpE-3d2cc

Wal­tari, Mika (1928). Suuri illu­sioni. Helsin­ki: WSOY.

Wal­tari, Mika (1945). Sin­uhe egyp­tiläi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Wal­tari, Mika (1980).  Kir­jail­i­jan muis­telmia. Toim. Rit­va Haavikko. Helsin­ki: WSOY.

Wikipedia (2024). Suuri illu­sioni. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_illusioni

Wikipedia (2025). Leik­ki. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Leikki

Win­ni­cott, Don­ald (1971/2025). Play­ing and real­i­ty. Lon­too: Routledge.