Vienna Pynnönen: Suuresta illuusiosta ja leikistä 

Voiko aikuinen leikki auttaa sietämään lapsuuden kokemuksia harhakuvineen?

Sanotaan, ettei tutkimusta synny sovittamatta yhteen näennäisesti toisiinsa liittymättömiä, jostain inhimillisestä syystä visusti erillään pidettyjä asioita. Valmistelin esseetä leikin ja pelin erosta Donald Winnicottin teoksen Playing and reality (1971/2005) pohjalta. Satuin samaan aikaan lukemaan Mika Waltarin läpimurtoteoksen Suuri illusioni (1928). Esseestäni oli uhannut tulla luetteloiva ja pakotetun tieteellinen, kunnes tämä Waltarin teos sai minut kiinnostumaan leikistä voimana harhakuvista luopumisen ja eritoten niiden ennenaikaisen purkautumisen äärellä. Näkyviin tuli myös jotain peliin liittyvää, joka kulottaa leikin aluetta.

Tutkin tässä esseessä aikuista leikkiä yhdistämällä Waltarin Suuren illusionin hahmojen valintoja winnicottilaiseen eetokseen. Toivon samalla pystyväni sanomaan jotain läpi elämänkaaren meissä elävästä lapsuudesta, kollektiivisesta alitajunnasta ja sosiaalisten yhteisöjen dynamiikasta.

Kartoitan leikin aluetta painottamalla kirjatiedon kohteena olevan kokemuksellista löytämistä. Viittaan tällä käsitykseen, jonka mukaan kirjallinen traditio ja tiedon hallussapito, ”kirjaviisaus”, validoituu läpielämisen kautta. Muodollisesti tulokulma ilmenee viitteiden sijoittamisena tekstin loppuun tekstin sisäisten lainausten sijaan. Luotan lukijoiden kesken jaettuun ilman jaetun ahdasta määrittelyä. Kutsukaamme otetta vaikka työtä tekevän ihmisen puheeksi toiselle työtä tekevälle ihmiselle.

Leikin ja pelin erosta

Ensin kuiva sana leikistä ja pelistä. Wikipedian (2025) mukaan leikki on mielihyväsävyistä toimintaa ilman tietoista hyötytarkoitusta. Tiedon monituisessa kaanonissa leikillä on tärkeä tehtävä lapsuusajan kehityksessä. Leikkiä voidaan pitää näkökulmasta riippuen elämän harjoitteluna tai elämänä parhaimmillaan. Melko yksimielisiä ollaan siitä, että leikin motiivi ei voi olla ulkoinen. Leikit sitten kävyillä tai sanoilla, leikki tapahtuu symboliikan alueella. Pyrkimys jonkin ristiriidan sopuun lienee leikin kuin kaiken muunkin luovan toiminnan taustalla.

Pelissä on eksplisiittiset säännöt ja tavoite. Vaikka voiton ei tarvitse olla pelaamisen motiivi – se voi olla vaikkapa yhdessäolo – pelaajan on hyväksyttävä tavoite pelin olemuksena: tietoinen päämäärä, osallisten järjestys vaihteluineen, lopputulema. Toisin kuin leikissä pelissä luottamus kohdistuu sääntöjen noudattamiseen, ei niinkään yllättäviin luomuksiin tai luottamukseen sellaista tuntematonta kohtaan, jossa pelin olemus voisi muuttua kesken kaiken. Pelillä on ennalta sovitut rajat: peli loppuu, kun joku voittaa, tai peli päättyy yhdessä sovitun tavoitteen saavuttamiseen. Monet korttipelit päättyvät, kun kaikki kortit on nostettu pakasta. Muistipelissä eniten kuvapareja kerännyt voittaa tai peli päättyy tasapeliin, jos korkeimpia korttipinoja on useita.

Pelin muoto tuo turvaa – puhutaan reilusta pelistä. Pelaaja voi tukeutua sääntöihin sisäisesti ja ulkoisesti. Toisin kuin leikki peli ei tarvitse toimiakseen pelaajan vapaata luovuutta. Pelin ilo voi toki tulla siitä. Pelin ilo voi tulla myös leikillisestä kilpailusta. Urheilun maailmassa vallinnee konsensus pelistä symbolisena tapana käsitellä yhteisöjen ristiriitoja ja valtasuhteita. Peli, jonka sääntöjä pimitettäisiin yhdeltä tai useammalta osapuolelta, on eettinen mahdottomuus, ja leikiksi tällä tavoin naamioituva peli on ‒ jos ei kiusaa ‒ jotain muuta kuin peliä. Pesäpallon lyöntivuorossa on voitava luottaa siihen, että lukkari syöttää pallon lyöjää varten eikä aidan taa metsään. Pelin lopputulema hyväksytään. Odotetaan uusia pelejä.

Jättäkäämme reilun pelin turva ja katsokaamme vapaaseen leikkiin, näistä kahdesta toiminnasta kiehtovampaan ja kukaties vaarallisempaan. Donald Winnicott (1971/2025, 18) puhuu leikistä lepopaikkana siitä jatkuvasta työstä, jota jokaisen on tehtävä erottaakseen sisäinen maailmansa ulkoisesta – arkitodellisuudesta ja jonkun toisen sisäisestä todellisuudesta. Leikkien voimme käsitellä asioita, joiden ottaminen osaksi omaa persoonaa on vaikeaa arjen keinoin. Leikki vaatii rohkeutta kohdata tuntematon, mikä syntyy vapaalla kokeilulla ja vastavuoroisuudella sanoin, elein ja teoin. Leikkiin antautuva laittaa sisimmässään toivonsa hyvään ja sitoutuu kantamaan leikin itsessään herättämät hankalat ja ohimenevät tunteet.

Aikuinen leikki

Yleisesti ajatellaan, että vain lapset leikkivät. Kuitenkin leikin potentiaali on olemassa läpi elämän. Vaikka aikuinen voi leikkiä lapsen kanssa lapsen tavoin, aikuiset harvemmin kykkivät yksin pihalla nimeämässä käpyjä. Silti tai juuri siksi leikki vaatii aikuiselta sisuskaluja. Leikkiville aikuisille naljaillaan ja naureskellaan. Iso mies ja leikkii kävyillä! Onko tämä syy siihen, että aikuiset leikkivät enimmäkseen pelaamalla? Leikkiviä myös ihaillaan. Kunpa minäkin uskaltaisin! Miksi aikuisen on silti usein vaikea löytää leikin mahdollisuus?

Toisin kuin lapsilla aikuinen leikki vaatii tietoista antautumista. Leikkivä aikuinen joutuu luopumaan arjen turvallisista kahleista ja kuvittelemaan rajatta kaikesta vähästä tai paljosta mitä elämä suo. Aikuisen leikkijän on purettava leikin sisäisiä esteitä. On oltava yhtä aikaa sokea ja kiinnostunut sillasta reaalisen ja symbolisen välillä. Leikkijän etiikka vaatii pitkäjänteistä yhteyttä omien motiivien syvyyksien kanssa. Eikä tässä vielä kaikki – aikuinen ottaa valtavan häpeäriskin kurottaessaan tuntemattomaan toiveenaan löytää kanssaleikkijöitä. Hän toisin sanoen luottaa reaalimaailmasta löytyvän hyväntahtoisia, työhön ja rakkauteen kykeneviä ihmisiä; leikkiin tarvitaan uskoa siihen, että virkamies ottaa käpylehmät esille useammin kuin kerran vuodessa tärkeämmäksi uskotellun katveessa.

Leikin rajat ja taide leikkinä

Winnicott puhuu taiteesta aikuisena leikkinä, joka löytyy teosten luomisen ja vastaanoton prosesseista. Taiteen kokemisen voi ajatella tilana, jossa toteutuu leikkivien vapaa yhteys, tietoisen tiedostamaton kohtaaminen erillisyyteen ja yhteyteen kykenevien ja sitä harjoittelevien välillä. Niin aikuinen leikkijä kuin taiteen kokija törmäävät leikin paradoksiin: leikkiä voi vain tosissaan, ja vain tosissaan leikkiminen on leikkiä. Liittyipä ajatus sitten vapauteen ja vilpittömyyteen luovuuden premisseinä tai johonkin muuhun, melko varmaa on se, että jos leikin sisällä nojataan reaalielämän normeihin, leikistä katoaa usko ja leikki tyrehtyy. Leikin vapauden ei silti tarvitse tarkoittaa kaaosta. Leikillä on uomansa, leikin sisäisiä lausumattomia, vastavuoroisella kokeilulla kartoitettuja, enemmän tai vähemmän dynaamisia muotoja. Leikki on olemuksellisesti täynnä alkuja ja loppuja, siirtymiä reaalimaailmasta leikin maailmaan ja takaisin reaalimaailmaan. Herää kysymys siitä, onko näiden rajojen olemassaolon tunnustaminen peräti leikille välttämätöntä. Arvottamatta edellä mainittuja maailmoja sen kummemmin, kykyä erottaa maailmat toisistaan voinee hyvällä syyllä pitää täyspäisyyden merkkinä.

Winnicott implikoi, että taiteeseen eläytyminen vaatii vastaavaa rajatajuista irrottelua kuin aikuinen leikki. On oma ja muiden sisäinen saman teoksen äärellä, on oma ja muiden jaettu saman teoksen äärellä. Koita tätä sanoin kuvata! Tehtävä on vaikea päätellen siitä, miten monet näyttelijät ja kirjailijat kertovat tulevansa puhutelluiksi ruokakaupassa luominaan hahmoina. Ehkä eläytymisen riski on silti ottamisen arvoinen. Leikin kartta voi ulottaa rakkauden sellaisille alueille, jotka arkisessa elämismaailmassamme jäisivät koskettelematta sietämättömyyttään tai tuhoisuuttaan.

Leikin uhat

Miksi kaikki aikuiset eivät sitten leiki? Leikki vaatii valtavan panoksen tuottaakseen nautintoa minkä tahansa työn tapaan. Suuri osa aikuisista käy töissä pitääkseen loitolla juuri ne sisäisen elämänsä ainekset, joista leikki koostuu. Lapsuus ja nuoruus korkeintaan kummittelevat oudoissa teoissamme. Kulttuurin kohdalla voikin perustellusti kysyä, miksi jokin niin paljon hyvää maailmaan tuottava toiminta kuin leikki hinnoitellaan niin alas sekä työnä että koettuna. Onko niin, että jos minä en osaa leikkiä, en soisi, että muutkaan saavat leikistä mielihyvää?

Leikkimielinen saattaa inspiroitua elämän peruskysymyksistä pakon edessä. Varhaiset kokemukset huumaavine ristiriitoineen elävät meissä elämänkaaren alusta loppuun. Jotkut tahtovat tutustua itseensä vapaaehtoisesti ja jakaa löydöksensä leikin keinoin. Niin tai näin – mistä muusta aikuinen leikkijä motivoituisi kuin välttämättömyydestä löytää muoto itsessä oleville hankalille asioille ja etsiäkseen yhteyttä toisiin samoin kokeviin?

Ehkä taiteeseen kohdistunut kyynisyys on perimmiltään aikuista huolta leikin äärellä. Pelkoa ulkopuolelle jäämisestä tai siitä, ettei leikki pysyisikään leikin alueella, vaan muuttuisi peliksi tai reaalitodellisuudeksi. Sisäisen flow’n äärellä arkaillaan. Mitä tapahtuu, jos leikin? Kestävätkö toiset? Tahtooko kukaan leikkiä kanssani? Jospa jään yksin? Suomalaista tanssikieltoa perusteltiin aikanaan olettamalla enemmän tai vähemmän intuitiivisesti edellä mainitun kaltaista. Ajateltiin, että jos katajaiseen kansaamme on valettu tunnekylmällä kasvatuksella megalomaaninen kosketuksen kaipuu, lienee parasta, ettei sitä sörkitä hereille tanssilla saati muullakaan leikillä. Leikin tehtävä on vaativa eikä vähiten siksi, että leikissä korostuu luottamus tuntemattomaan, joka sisältää ihmisen perimmäiset halut ja vietit.

Aikuisen leikin ongelmat syntyvät nähdäkseni siitä, että leikille mahdollisessa tilassa on eroja yksilöiden välillä. Tunnemme sisäisen elämämme kärjistäen hyvin (syvällisesti) tai huonosti (pintapuolisesti). Herkkyys erottaa sisäistä ulkoisesta vaihtelee leikkivien ja leikkien välillä, ja siirtymissä kompastellaan. Sanattoman kollektiivisen alueelle muodostuu itsetuntemuksen syvyysgradienteista riippuen leikillisiä tiloja tai ahtautta. Sosiaalinen media algoritmeineen on tästä hyvä esimerkki: jos leikin väliaine puuttuu, kavahtamamme halut ja vietit vuotavat huomaamatta reaalielämään. Ihmisyyden pimeä puoli rehottaa siellä, missä tietoisuudesta torjuttu jää vaille reilun pelin sanoja tai leikin rakkaudellista valoa.

Silti – onneksi – leikin aikuisten muotojen kautta on jo tuhansia vuosia kyetty yhä uudelleen luomaan alue, jossa ihmistä riivaavat himot voi kokea tuhovoimastaan riisuttuina. Miten varjella leikkiä? Leikkimällä. Jotta aikuisen leikin mahdollisuudet eivät jäisi vallan akateemiseksi puheeksi, tutkin lopuksi, miten Mika Waltarin läpimurtoteos Suuri illusioni voi toimia leikkialustana sekä tekijän että lukijan kannalta.

Suuri illusioni ja suuri illuusio

Kunnioitan Suuri illusioni -teosta samasta syystä kuin Eppu Normaalin sanoituksia tai Klaus Härön ohjauksia: kas tässä pari ihmistä elämän peruskysymyksen äärellä, kestätkö heidän tarinansa vai tarvitsetko tueksesi Gazan sotaa ja Tehyn palkkakiistoja? Waltarin vuonna 1928 ilmestyneen läpimurtoteoksen asetelma on ikiaikainen kolmio, kahden miehen ja naisen (sukupuolet muunneltavissa) kuvitelmien täyteinen suhde toisiinsa. Nuori toimittaja Hart kilpailee maisteri Hellaan kanssa neiti Caritas Holmin suosiosta, koneromantiikka kukkii 1920-luvun Helsingin rannoilla ja Pariisin kaduilla, kunnes realiteetti tulee väliin. Caritas kertoo Hartille rakastaneensa kaikki vuodet Hellasta, kuppatautinen Hellas ei uskalla lähestyä Caritasia ja tappaa itsensä, Hart jatkaa elämäänsä sydän särkyneenä.

Oletan lonkalta, ettei suurin osa Suuren illusionin lukijoista ole pohtinut leikin ja pelin eroa. On niin ikään vaikea sanoa, minkä verran Waltarilla on ollut tietoa varhaisten kokemusten neurologiasta. Keskushermostoomme on koodautunut siinä määrin hampaankoloon jääneitä pettymyksiä, että jos emme tietoisesti leiki, aikuisten yhteisöihin tuppaa muodostumaan pelillisiä illuusiovaltakuntia, joissa ahtaus ja vallanhimo vievät leikin tilan. Illuusiovaltakuntien voima tapaa kummuta lapsuuden pettymyksistä: huonosti tiedostetusta sisarkateudesta ja toiveesta syrjäyttää samaa sukupuolta oleva vanhempi. Niin kirjallisuuden kuin psykoanalyysin perinne tietää tästä tenhosta: mitä suurempi vaille jääminen varhaisissa ihmissuhteissa, sitä suojautuvampi ja ahneempi ihminen on myöhempiä suhteitaan kohtaan. Winnicottilaisittain ilmaistuna Suuri illusioni koskettelee aikuisen toivetta omistaa toinen ihminen kuten vauva kokee omistautuneen äidin.

Suuri illusioni myytiin aikanaan kuumille kiville, ja kuohuntaa riitti. Ihmisten hampaankolot vissiin olleet täynnään pettymyksiä ja himoja. Niin lapsuudenkatkuisia ja häpeällisiä kuin illuusiomme ovatkin, monille taiteilijoille kolmioasetelma on kaiken luovuuden ponnahduslauta ja elämän ihanuuden voima. Rakkauden hullut toiveet muodostavat ehtymättömän hyvän sammon leikkijöille, jotka ovat saattaneet illuusion tietoisuuteensa ja löytäneet sen kanssa haipakan sovun. Waltarin teoksen nimivalinta viittaakin kiinnostavasti harhakuvan tietoiseen tarkasteluun – ainakin joku on tullut illuusiosta ulos. Waltari ja lukija siis tietävät illuusiosta: kas tässä elämäni suurin pettymys, mutta älä helvetti sano sitä ääneen, älä ainakaan noille kolmelle!

Illuusio suojana

Leikkikäämme ja kuvitelkaamme Suuren illusionin hahmojen motiiveja, heidän illuusioidensa muotoa. Caritas pitää molemmista miehistä ja valitsee lopulta Hellaan. Toimittaja Hartille illuusion särkymistä edustaa häviö romanttisessa asetelmassa. Leikkijä tarkastelkoon toki asiaa syvemmin: Hart joutuu sulattamaan tiedon siitä, että Caritas on koko ajan rakastanut illuusiotaan Hellaasta eikä (illuusiotaan) Hartista. Voimme paikantaa Hartin pettymyksen ”Caritas-illuusioon”, joka näyttäytyy Hartin katkerana pettymyksenä lähinnä itseään kohtaan. Voihan nimittäin ajatella, että Hart sai huomata alusta asti rakastaneensa omaa illuusiotaan Caritaksesta eikä elämää (Caritasia) sellaisenaan.

Entäpä maisteri Hellas? Waltari on kirjoittanut Hellaalle kuppataudin, konkreettisen ja käsitettävän huonon puolen, vaikka useimmiten hankalat puolemme ovat henkisessä keskenkasvuisuudessa ja sen paljastumisen pelossa. Hellas nautti rakkauden mahdollisuudesta kivuliaasti pitämällä Caritasta loitolla voimatta kuitenkaan päästää irti. Kun kuppa jo söi Hellasta Pariisissa, ei-tietämisen tila alkoi rakoilla: Hellas sai Hartin kautta tietää Caritaksen vaalivan edelleen rakkauttaan Hellasta kohtaan. Tämä rohkaisi Hellasta tapaamaan Caritasia, ja tapaaminen päättyi avioliittolupaukseen. Hellas ottaa itseltään hengen tuudittautuen kuolemassa Caritakseen omanaan.

Hellaan ratkaisun voi nähdä kärsimykseen turvautumisena, taustallaan kauhu illuusion särkymisestä, ennen kuin sen tilalle on osannut tai voinut muodostaa mitään kyllin siedettävää. Tarkoitan siedettävyydellä kenen tahansa uskoa omaan rakastettavuuteensa erillisenä yksilönä vertauskuvallisine kuppineen. Uskon horjuminen tulee esiin Hellaan suhteessa Caritasiin, mitä Panu Rajala (2006) kutsuu kauniisti viharakkaudeksi. Ehkä Waltari tässä kohdassa puhuttelee lukijoiden merta, joka saa voimia haaveista uskaltautuessaan etsimään rakkauden kypsempiä, kenties ennen kokemattomia muotoja.

Ken kärsimystä vihaa, tutkikoon Hellaan ratkaisua tarkemmin. Suuren illusionin päätöksen voi nähdä niinkin, että Hellas antaa rakastamalleen naiselle aikaa. Ehkä Hellas toivoi tai jopa oletti, että hänen salaisuutensa paljastuu: kukapa ei haluaisi tulla rakastetuksi kaikkine puolineen? Harva sellaista kuitenkaan ääneen kysyy, mikä on ymmärrettävää, kun ajatellaan vaikkapa lattean kavahtavia reaktioita Mika Waltarin ja Leena Ilmarisen kirjeenvaihdon äärellä (ks. esim. Rajala 2025; Saarikoski 2025).

Kuvitelkaamme, että Hellas ei tapa itseään vaan kertoo kupasta. 1920-luvulla kuppa eli syfilis oli vaikea sairaus. Nuoren perhettä toivovan naisen avioliittolupaus olisi saattanut raueta. On kuitenkin hieman vaikea kuvitella, ettei Caritasin mieleen olisi välähtänyt sukupuolitaudin mahdollisuus Hellaan käytöksen syynä. Sijoittakaamme kupan tilalle edellä mainittu henkinen epäkypsyys ja ajatelkaamme, että ihminen on koko ajan se persoona, joka hän on: ennen hankalan ominaisuuden ilmituloa sekä sen jälkeen. Voinemme olettaa Caritasin lähtökohtaisesti tunteneen kiinnostusta kaikkeen Hellaassa aistimaansa, todennäköisesti Hellaan olemuksesta ja ajatuksista on ollut luettavissa ”kuppa” mutta enimmäkseen muuta. Waltari tarkastelee Caritasin ja Hellaan suhdetta kestoromanssina, jossa rakastuneet käyttävät ei-tietämisen tilaa omiin tarkoituksiinsa. Mitä pahaa tässä voisi olla? Elämään kuulunee jonkin verran valheen ja varmuuden suojaa. Elämään kuuluu myös tutkimusta, luopumista ja iloa. Suuren illusionin kautta Waltari näyttää lempeästi, miten koettuamme varhain sietämättömän pettymyksen illuusio voi suojata sisäisissä myrskyissä joskus paremmin kuin reality check.

Pettymys ja rakkauden mahdollisuus

Caritasin lähtökohdista Waltari suostuu kertomaan vain ohimennen mutta jättää teoksessa Caritasille mahdollisuuden elää eteenpäin ja vahvistua. Kuvitelkaamme Caritasin jatkaneen Hellaan kuoleman jälkeen kohti Konstantinopolia kiltin Hartin tukeman illuusion vallassa. Ehkäpä Caritas sai voimia mielessään eläväksi jääneestä suuresta rakkaudesta ja oli jonain päivänä kypsä tekemään sovun itsensä kanssa. Hellas ei ollut vakuuttunut Caritasin sietokyvystä. Oliko toimittaja Hart?

Waltari piirtää Hartista kuvan totisen leikin lapsena, onnenpoikana, joka sai selvitä pettymyksestään. Vaikka Hart kuunteli Caritasia Champs Elyseellä sydän märkänä, Caritasin lapsellisuuden paljastuminen antoi Hartille eväät, joilla rakentaa itselle parempaa elämää. Voidaan ajatella, että juuri Hart sai kolmikosta lahjoista suurimman: rakkauden mahdollisuuden, olkoonkin alku koneromanttisen huuruinen – Hart sai nähdä itsensä ja Caritasin myös muuna kuin haaveiden välikappaleena.

Lukijan pieni epäilys. Miksi Hart suostui Hellaan viimeiseen toiveeseen? Lojaalisuudesta ystävää kohtaan? Isällisestä suojelunhalusta Caritasia kohtaan? Pimittämällä Hellaan salaisuuden Hart oli mukana viemässä Caritakselta mahdollisuutta siihen rosoiseen mutta aitoon elämään, jonka Hellaan todellinen persoona olisi tuonut Caritasin ulottuville. Ehkä Hart oli hellä ja kaukonäköinen. Hän sulatti pettymyksensä ja jatkoi elämäänsä iloiten pikkuveljen siveellisestä moposuhteesta. Jäihän Caritaskin henkiin ja sai ainakin periaatteessa mahdollisuuden kohdata illuusionsa omassa tahdissaan. Ehkä Caritas ja Hart törmäsivät Konstantinopolissa tai Kokemäellä viiden vuoden kuluttua. Miksei Hellaskin olisi voinut testata realiteetteja ja toivoa ystävyyden jatkumista sellaisena kuin on, penisilliinikin oli juuri keksitty? Ainakin Waltarin ura kirjailijana jatkui.

Suuri illusioni -teoksen vastaanotosta

Suuren illusionin kohdalla Wikipediassa (2024) ”Kirjailijan itsekritiikki” -otsikon alla lukee, että Mika Waltaria nolotti 40 vuoden jälkeen teoksen ”lapsekkuus”, ”kehittymättömyys” ja ”sentimentaalisuus”. Mitä arkuutta! Waltari on varmasti ajatellut ja sanonut läpimurtoteoksestaan kaikkea muutakin. Waltari itse näki Suuren illusionin ansion sen välittömyydessä. Vaikka ”mahanpohjasta kouristaisi” kuten Waltaria teoksensa uudelleen luvun äärellä, Suuren illusionin arvo leikkijälle lienee siinä, ettei se sorru kyynisyyteen. Uskon Waltarin olleen tietoinen siitä, että elämänkaareen kuuluu tietty määrä pettymyksiä ihmissuhteissa ja että kohtuuttomien pettymysten kokeminen osana itseä voi olla no go. Elämä on keskimäärin niin vaikeaa, että raikkainkin tomumaja tuppaa väistämään työtä kohdatessaan sitä, mitä on jäänyt pienenä vaille. Ihmiset potevat riippuvuuksia, pelaavat leikin alueella, toivovat löytävänsä kadonneen paratiisin Gigantista tai Prismasta. Waltarikin poti varmasti kaikenlaista (ks. esim. Waltari 1980). Hän osoitti myös suurta leikkimieltä kirjoittamalla kirjoja: lukija saa rauhassa ajatella Suuren illusionin eloon jääneiden toiveikkuutta tuntemattoman äärellä.

Miksi Suuri illusioni on niin huonosti tunnettu verrattuna Waltarin lippulaivaan Sinuhe egyptiläinen -teokseen? Kunnioittaahan Waltari molemmilla kirjoilla ihmisen universaalia tarvetta tulla hyväksytyksi omana itsenään, eritoten toivetta siitä, että tarve täyttyisi myös hankalien puolien osalta. Suuri illusioni on eräänlainen Sinuhe egyptiläisen (Waltari 1945) raakaversio. Sinuhen ilmestyessä vuonna 1945 Waltari on alistunut/kypsynyt käsittelemään läpimurtoteoksensa kolmioteemaa historiallis-kulttuurisen kehyksen turvin. Lukija voi lähestyä muinaista Niiliä kallonporauksineen ja ajatella Sinuhen ja Kaptahin matkan fiinisti ismeinä ja ties minkä sukankuluttajien kauppasotina rantautumatta sen äärelle, mikä on itselle ominta ja kipeintä.

Panu Rajala pohtii Suurta illusionia osana Waltarin tuotantoa puheessaan ”Nuoruuden illuusiot” mutta ei tarkenna kolmiodraaman semioottiseen ikonisuuteen. Kovin vähän on kirjoitettu Suuren illusionin ytimestä, ulkopuolisuuden lohduttomuudesta, vaikka tietyistä osallisuuden toiveista luopumista on antiikista asti pidetty tragiikan perussavottana. Waltari tuntuu kysyvän teoksellaan, miten selvitä menetyksestä tärkeässä ihmissuhteessa valitsematta kuolemaa tai (uutta) illuusiota. Minuun Suuri illusioni tekee vaikutuksen juuri tämän kysymyksen rautalankamuotona. Kas tässä Hart, Hellas ja Caritas ‒ hyvää matkaa, älä riko itseäsi. Joka väittää, että pettymyksen käsittely rakkaudessa ei ole taiteen tehtävä, kertokoon oitis, mikä sitten on.

Ehkä Waltarin läpimurtoteoksen unhola on ajankuva peloista ja kollektiivisesti vaietuista lapsuusperäisistä sekaannuksista. Miksi illuusioista pitäisi edes yrittää puhua? Suuri illusioni tulee niin lähelle lukijaa, että ketä tahansa hirvittää. Sinuhe egyptiläinen antaa lukijalle enemmän aikuisen leikin tilaa salaisten pettymystensä ja toiveidensa äärellä. Sinuhesta on turvallista pitää. Aikuisena leikkinä Suuri illusioni kuitenkin implikoi, että harhakuvien tarkastelu on suunnaton elämän mahdollisuus sille, joka omia tunteitaan sietää. Mitä Suuren illusionin hahmojen valintoihin tulee, teoksen eetos lienee siinä, pehmentääkö illuusiosta luopumisen tuskaa jatkamalla Hellaan lailla piiloutumista vai surrako menetystään uskoen rakastettavuuteensa.

Waltarin Suuri illusioni on lapsekas kirja maailmassa, jossa sietämättömät pettymykset ajavat sotakoneita ja näännyttävät lapsia nälkään. Kehittymättömänä sitä on vaikea pitää. Turvallisen kokemuksen erillisyydestä ja yhteydestä soisi olevan osa kaikkien elämää. Niille, joiden kokemuksesta tuo turva on lapsena ja nuorena puuttunut, Waltari tuntuu suovan leikin lohdun ja lempeyden. Ainakin itselleni Suuri illusioni näyttäytyy vilpittömänä yrityksenä lievittää yksinäisyyttä elämän kauneuksien ja kauheuksien äärellä. Kunnia Waltarille ja kaikille, jotka uskaltavat leikkiä tosissaan siinä rosoisessa valossa, jolla omien menetysten hyväksyminen maailman valaisee. 

Kirjallisuus

Rajala, Panu (2006). Nuoruuden illuusiot. Näkökulma Mika Waltarin varhaistuotantoon. Puhe Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa 22.3.2006. Luettavissa osoitteessa https://www.panurajala.fi/puheita/nuoruuden-illuusiot/

Rajala, Panu (2025). Waltari uudessa valossa. Parnasso, 25(1), 26‒31.

Saarikoski, Sonja (2025, 24. tammikuuta).Kuvittelun voima. Mika Waltarin ”raiskaustarina” yllätti. Voiko sitä tulkita todellisuutena? Uusi Juttu. Luettavissa osoitteessa https://www.uusijuttu.fi/juttu/sLxNd8NI-mCdKSbpE-3d2cc

Waltari, Mika (1928). Suuri illusioni. Helsinki: WSOY.

Waltari, Mika (1945). Sinuhe egyptiläinen. Helsinki: WSOY.

Waltari, Mika (1980).  Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. Helsinki: WSOY.

Wikipedia (2024). Suuri illusioni. Luettavissa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_illusioni

Wikipedia (2025). Leikki. Luettavissa osoitteessa https://fi.wikipedia.org/wiki/Leikki

Winnicott, Donald (1971/2025). Playing and reality. Lontoo: Routledge.