Kirsi Lassila: ”Ei tarvii pelätä sitä yksin jäämistä” – terapiasuhde kehityksellisenä illuusiona 

Ter­api­a­suhde on uuden­laisen kokemisen ja kehi­tyk­sen mah­dol­lisu­us. Tämän artikke­lin tarkoituk­se­na on tutkia, mil­laisin sanal­lisin ilmaisuin kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio näyt­täy­tyy ter­api­a­suh­teessa. Teo­ria ammen­taa psyko­ana­lyyt­tis­es­ta per­in­teestä ja poh­jau­tuu Riit­ta (2005) ja Veikko Tähkän (2010) näke­myk­si­in ter­api­a­suh­teesta jumi­u­tuneen psyykkisen kehi­tyk­sen jatku­misen mah­dol­lis­ta­jana. Näkökul­ma on poti­laan luot­ta­muk­ses­sa aset­tua niin san­otun kehit­tyvän lapsen posi­tioon ja psykoter­apeutin ”ter­apeut­ti­van­hem­man” eli kehi­tysob­jek­tin posi­tioon. Tästä ain­ut­laa­tuis­es­ta suh­teesta Tähkät käyt­tävät nim­i­tys­tä kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio. Kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion lisäk­si läh­estyn aihet­ta psyko­ana­lyytikko Don­ald Win­ni­cot­tin (1971) teo­ri­an kaut­ta, joka korostaa luovu­u­den ja leikin roo­lia psykoter­api­as­sa. Riit­ta Tähkä korostaa leikin ja luovu­u­den vält­tämät­tömyyt­tä kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion käyn­nistäjänä, joten ne osu­vat tutkimuk­sel­lis­es­ti osak­si kehi­tyk­sel­listä illu­u­sio­ta. Tutkimus­tu­lok­sia tarkastel­laan poim­i­mal­la poti­laan puheesta kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion sanal­lisia ilmaisu­ja ja ver­rataan niitä ter­apeutin koke­muk­si­in vas­tauk­sis­saan. Lähtöko­htani on tutkia, miten ter­api­a­suhde voi toimia kehi­tyk­sen käyn­nistäjänä ja miten tämä tapah­tuu poti­laan ja ter­apeutin välil­lä. Tavoit­teeni on syven­tää ymmär­rystä siitä, miten ter­api­a­suh­teessa muo­dos­tuu jaet­tu sisäisen ja ulkoisen todel­lisu­u­den välis­sä ole­va tila, jos­sa luo­va ja kehi­tyk­selli­nen toive herää poti­laas­sa eloon. Otan leikin ja luovu­u­den mukaan tutkimuk­seen. Heit­täy­tymi­nen ja arkire­al­is­mista irrot­tau­tu­mi­nen luo­vat uut­ta ter­api­a­suh­teessa, ja vain sil­loin voidaan olla poti­laan sisäisen ja ulkoisen kokemisen väli­maas­tossa, kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion alueel­la. Siinä illu­u­sio ei ase­tu todel­lisu­ut­ta vas­taan, vaan rikas­taa sitä (Muuri­nen 2011).

Johdan­to

Psyko­ana­lyyt­tises­sa per­in­teessä näke­mys ter­api­a­suh­teesta mah­dol­lisuute­na poti­laan jumi­u­tuneen kehi­tys­vai­heen aukaisi­jana on tun­net­tu läh­estymistapa etenkin klas­sises­sa psyko­ana­lyyt­tises­sa per­in­teessä. Sen sijaan ter­api­a­suhde ter­apeutin ja poti­laan välisenä luo­vana, kehi­tyk­sel­lisenä illu­u­siona, on vähem­män tun­net­tu tai tutkit­tu läh­estymistapa ter­api­a­suh­teen tutkimiselle. Tässä läh­estymis­tavas­sa keskiöön nousee se ulkoisen ja sisäisen todel­lisu­u­den väli­nen tila, jon­ka poti­las ja psykoter­apeut­ti yhdessä luo­vat ja joka onnistues­saan johtaa jumi­u­tuneen kehi­tyk­sen käyn­nistymiseen. Tähän tarvi­taan kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion lisäk­si koke­mus­ta kan­nat­telus­ta eli holdingista sekä kykyä leikkiä. Luo­va, kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio keskit­tyykin per­in­teistä objek­tisuhde­teo­ri­aa enem­män tutki­maan leikin ja luovu­u­den ulot­tuvu­ut­ta, joka voi herät­tää poti­laan kehi­tyk­sen jumi­u­tu­mien käyn­nistymisen eloon.

Ker­ron seu­raavak­si lyhyesti holdin­gin tärkey­destä psykoter­api­an perus­pi­la­r­i­na. Sen jäl­keen syven­nyn kehi­tysob­jek­tin ja kehit­tyvän lapsen roolei­hin luo­van kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion lähtöko­hti­na ter­api­a­suh­teessa. Lopuk­si kiedon nämä yhteen empati­soiduk­si tulemisen sekä luovu­u­den ja leikin näkökul­mi­in. Teo­riao­su­u­den jäl­keen esit­te­len aineis­toni ja tulok­set. Tulosten tarkastelus­sa pohdin vielä tämän tutkiel­man antia aineis­toni valossa.

Hold­ing kan­nat­telun perustana

Hold­ing-teo­ria nojaa lapsen ja äidin ‒ äiti tarkoit­taa tässä tutkimuk­ses­sa ensisi­jaista hoita­jaa ‒ain­ut­laa­tuiseen ja lapsen eril­lisyy­den kannal­ta vält­tämät­tömään kehi­tyk­seen. Psyko­ana­lyytikko Don­ald Win­ni­cot­tin kehit­tämä hold­ing tarkoit­taa kan­nat­telua ja eri­tyis­es­ti sel­l­aista tapaa kan­natel­la ja olla ole­mas­sa, joka mah­dol­lis­taa ja vauhdit­taa vau­van luon­nol­lista kehi­tyspros­es­sia. Win­ni­cott näkee äidin ole­van lapsen ensim­mäi­nen tärkeä kasvuym­päristö (”hold­ing-ympäristö”). Sarane­va (2003) pohtii Win­ni­cot­tin per­in­töä käsit­televässä artikke­lis­saan psykoter­api­aa holdin­gin näkökul­mas­ta. Hänen mukaansa ter­api­a­suh­teessa toteutues­saan hold­ing on tiet­ty­jen kasvu- ja kehi­tyspros­essin vai­hei­den käyn­nistämisen mah­dol­lis­tu­mista. On kuitenkin tärkeää huomioi­da, ettei se ole vain pas­si­ivista kan­nat­telua, vaan tähtää kehi­tyk­sel­lis­ten juut­tumien purkamiseen. Riit­ta Tähkä (2001) kuvaa holdin­gia äidin lapselle tar­joa­mak­si illu­u­sion maail­mak­si, joka on juuri vau­van sen­hetkisen toiveen täyt­tymys. Tässä suo­jas­sa on mah­dol­lista löytää yllyke, joka nousee vau­van todel­lisen itsen poten­ti­aal­ista, ei reak­tiona ulko­maail­maan. Psykoter­api­a­suh­teessa hold­ing on siis ter­apeutin tar­joa­maa, poti­laan tarpeista lähtevää akti­ivista kan­nat­telua, jon­ka päämääränä on kehi­tyk­sel­lis­ten juut­tumien purkaminen.

Kehi­tysob­jek­ti ja kehit­tyvä lapsi

Jos hold­ing tarkoit­taa kehi­tyk­sel­lis­es­ti kan­nat­tel­e­van psykoter­apeut­tisen suh­teen perus­taa, rak­en­ta­vat kehi­tysob­jek­ti ja kehit­tyvä lap­si vankat raamit sen ympärille. Eri­tyis­es­ti Riit­ta ja Veikko Tähkä ovat tutki­neet psykoter­api­a­suhdet­ta kehi­tysob­jek­tin ja kehit­tyvän lapsen näkökul­mas­ta. Veikko Tähkä (2010) kuvaa lyhyesti kehi­tysob­jek­tiu­den tarkoit­ta­van sitä tapah­tu­masar­jaa, jos­sa ter­apeutista tulee poti­laalle uusi kehi­tyk­sen käyn­nistäjä: kehi­tysob­jek­ti, ter­api­a­van­hempi. Riit­ta Tähkä (2005) lisää, että ter­api­an päämääränä on käyn­nistää uudelleen vuorovaiku­tus­suh­teessa umpiku­jaan ajau­tunut ja lukki­u­tunei­den defen­si­ivis­ten ratkaisu­jen suo­jaa­ma, men­neisyyt­tä tois­ta­va, tois­tamis­pakon sanele­ma rep­re­sen­taa­tiomaail­man rak­en­tu­mi­nen. Veikko Tähkä (2010) tarken­taa, että ter­apeut­ti ei siis edus­ta objek­tia kehi­tyspysähtymän trans­fer­enssir­atkaisuille ja tois­tolle, vaan siihen osal­lis­tu­mat­tomille, pysähtymän yhtey­dessä keskey­tyneille mut­ta dynaamisen akti­ivi­suuten­sa säi­lyt­täneille tarpeille ja valmiuk­sille jatkaa keskey­tynyt­tä kehi­tys­tään. Uut­ta suhdet­ta ei motivoi pyrkimys pakono­maiseen tois­toon, vaan ter­apeutin uuden­laisen ymmär­ryk­sen aktivoima illu­u­sio jonkin ennen koke­mat­toman kokemisen mahdollisuudesta.

Veikko Tähkän (2010) mukaan ter­apeutin tulee kuitenkin kuun­nel­la tarkasti men­neisyyt­tään tois­tavaa niin san­ot­tua trans­fer­enssi­las­ta, sil­lä se on ain­oa, joka koke­muk­sel­lis­es­ti tun­tee häir­iön­sä tari­nan. Poti­laas­sa ter­api­a­suh­teessa aktivoitu­va kehit­tyvä lap­si sen sijaan muo­dos­tuu työkaverik­si ter­apeutin edus­ta­malle uudelle kehi­tysob­jek­tille. Näi­den kah­den keskinäisessä suh­teessa aktivoitu­va mah­dol­lis­taa uuden kehi­tyk­sen. Kehit­tyvä lap­si edus­taa poti­laan mielessä poten­ti­aal­ista ja usein vas­ta ter­api­a­suh­teessa aktivoitu­vaa valmi­ut­ta uuteen kehi­tyk­sel­liseen vuorovaiku­tuk­seen. Tähän valmi­u­teen ter­apeut­ti vas­taa vai­heit­tain ymmärtäväl­lä taval­la, ja tämä on raken­nemuu­tok­sen edellytys.

Kehit­tyvää las­ta edus­ta­van koke­muk­sen käyn­nistymi­nen on riip­pu­vainen sel­l­ais­es­ta ter­apeutin välit­tämästä ymmär­ryk­ses­tä, joka on poti­laalle uut­ta ja ennen koke­ma­ton­ta. Näin ter­apeut­ti voidaan kokea uute­na kehi­tysob­jek­ti­na. Ter­apeut­ti luo tilan, jos­sa mah­dol­lis­tuu oman sisäisen koke­muk­sen merk­i­tyk­sel­lisyy­den jakami­nen toisen kanssa uudel­la taval­la, herät­täen eloon uuden­laisen mieli­hyvää tar­joa­van objek­tin. Tämä itsen­sä löy­de­tyk­si tulemisen ja siihen liit­tyvän mieli­hyvän tois­tu­va kokem­i­nen motivoi poti­laas­sa mieliku­van syn­tymisen ter­apeutista uute­na kehi­tysob­jek­ti­na suh­teessa poti­laas­sa aktivoitu­vaan kehit­tyvään lapseen. Men­neisyyt­tä ei voi muut­taa, mut­ta sen seu­rauk­sia voi. Tämä kiteyt­tää kehi­tysob­jek­tiu­den sanoman (Tähkä 2010). Pohjim­mil­taan kyse on poti­laan halus­ta itsekoke­muk­sen­sa vahvis­tu­miseen. Tämän tarpeen ymmärtämi­nen on edel­ly­tys käyt­tää kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion läh­estymistapaa ter­api­a­suh­teessa, ja se vahvis­taa kehi­tysil­lu­u­sioiden voimaa ja elävyyt­tä (Klemelä 2011).

Kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio terapiasuhteessa

Psykoter­api­a­suh­teessa oman koke­mus­maail­man jakami­nen on siis kehit­tyvälle lapselle keskeisen tärkeä kehi­tysob­jek­tin kanssa jaet­tu koke­mus. Se luo yhtey­den tun­teen, vaik­ka samal­la pitää sisäl­lään eril­lisyy­den (Tähkä 2005). Psykoter­api­as­sa tämä dynaami­nen tapah­tu­masar­ja, jos­sa poti­las kokee tule­vansa syvästi ymmär­re­tyk­si ja ter­apeut­ti aset­tuu kehi­tysob­jek­tin rooli­in, muo­dostaa yhdessä kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion. Merk­i­tyk­sel­lisen itsekoke­muk­sen rak­en­tu­mi­nen, hyvän itsen löy­tymi­nen tarvit­see toteu­tu­ak­seen toisen todel­lisen ihmisen osal­lis­tu­misen ja jakamisen. Ter­apeutin täy­den­tävät ja empaat­tiset tun­nev­as­teet soin­nut­tuvat poti­laan kehi­tyk­sel­lis­ten tarpei­den kanssa (Tähkä 2001). Kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio mah­dol­lis­taa lop­ul­ta illu­u­sios­ta irrot­tau­tu­misen vapaam­paan todel­lisu­u­den kokemiseen. Tämä tie kul­kee omien tun­tei­den ja sisäisen maail­man löy­tymisen kaut­ta, ja tässä pros­es­sis­sa merk­i­tyk­sel­lis­in­tä on vuorovaiku­tus toisen ihmisen kanssa. Poti­laan koke­mus psykoter­apeutista, joka on hän­tä varten ja ymmärtää sekä ottaa vas­taan hänen koke­mus­maail­mansa tuo­hon het­keen saak­ka täyt­tymät­tömine toivei­neen, on olen­nainen (emt. 2001). Saaden merk­i­tys­tä toinen toisil­taan todel­lisu­us ja illu­u­sio muo­dosta­vat yhdessä uuden koke­muk­sel­lisen todel­lisu­u­den, ja mah­dol­lisek­si tulee kokea luot­ta­muk­selle rak­en­tu­vaa, riit­tävän häir­iötön­tä olemisen jatku­vu­u­den tun­net­ta itses­tä vier­aan­nut­ta­van reak­ti­ivisen lev­ot­to­muu­den sijaan (Kurkela 2004; Muuri­nen 2011).

Empati­soiduk­si tuleminen

Veikko Tähkä (2010) ja Riit­ta Tähkä (2005) korosta­vat molem­mat empa­t­ian tärkeyt­tä osana ter­api­a­suhdet­ta. Empa­tia ja empati­soiduk­si tulem­i­nen on poti­laan psykoter­apeut­tises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa koke­ma keskeinen mieli­hyvän lähde. Kehit­tyvälle yksilölle on vält­tämätön­tä saa­da kokea koke­mus­maail­mansa tulleen löy­de­tyk­si ja jae­tuk­si, peilatuk­si ja ymmär­re­tyk­si. Näin kehi­tyspros­es­sis­sa voidaan ede­tä. Poti­laalle empaat­ti­nen kuvaus tar­joaa uuden­laisen koke­muk­sen, jota Riit­ta Tähkä kuvaa koke­muk­sek­si sub­jek­ti­ivisen koke­mus­sisäl­lön merk­i­tyk­sel­lisyy­destä ja kom­mu­nikoitavu­ud­es­ta; on ole­mas­sa sanat, joil­la syn­tyy yhteys toiseen ihmiseen muul­la tavoin kuin hal­lit­se­mal­la tai pakot­ta­mal­la. Myös ter­apeut­ti kokee poti­laan kasvu­ta­pah­tu­mista naut­timis­es­ta kehi­tysob­jek­ti­na mieli­hyvää. Tämä koke­mus vas­taa Veikko Tähkän mukaan lapselleen omis­tau­tuneen van­hem­man kokemista suh­teessa kehit­tyvään lapseen­sa. Empati­soiduk­si tulemisen mieli­hyvä aktivoi poti­laas­sa kehi­tyk­sessään keskey­tyneen kehit­tyvän lapsen ja sitä vas­taa­van mieliku­van ter­apeutista uute­na kehi­tysob­jek­ti­na. Vähitellen mah­dol­lis­tuu itsen ja objek­tin uusi koke­mus. Riit­ta Tähkä (2001) lisää, että koke­mus­maail­man jakami­nen on keskeinen kehi­tysob­jek­tin kanssa koet­tu koke­mus. Se luo yhtey­den tun­teen, vaik­ka samal­la sisältää toisen eri­laisu­u­den ja eril­lisyy­den. Tärkein­tä on poti­laan kannal­ta yksinker­tais­es­ti ymmär­re­tyk­si tulemisen koke­mus. Tässä riit­tävät ter­apeutin oikeat, ymmär­ryk­sen välit­tämät sanat.

Luovu­us ja leik­ki psykoterapiassa 

Kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion käsitet­tä täy­den­tämään sopii psyko­ana­lyytikko Don­ald Win­ni­cot­tin (1965, 86; 1971, 79–85) luovu­u­den ja leikin käsit­teet. Win­ni­cott esit­tää niiden ole­van vält­tämät­tömiä jumi­u­tuneen kehi­tyk­sen jatku­misen edel­ly­tyk­siä. Äidin oikea-aikainen mukau­tu­mi­nen vau­van koke­mus­maail­maan luo hoita­jan ja vau­van välille jae­tun illu­u­sion. Win­ni­cot­tin poten­ti­aa­li­nen tila on fan­tasian ja todel­lisu­u­den väli­nen tila, joka suh­teessa objek­ti­in sekä yhdis­tää että erot­taa. Äiti ja lap­si ovat sekä yhtä että eril­lisiä, ja tämä poten­ti­aa­li­nen tila hei­dän välil­lään täytetään illu­u­si­ol­la, leikil­lä ja sym­bol­eil­la. Täl­lä alueel­la myös psykoter­apia pitkälti tapahtuu.

Win­ni­cott (1971) aloit­taa artikke­lin­sa ”The loca­tion of cul­tur­al expe­ri­ence” lainaa­mal­la Tagorea: “Lop­pumat­tomien maail­mo­jen ran­noil­la lapset leikkivät.” Tämä aja­tus kuvaa hyvin juuri Win­ni­cot­tin tapaa sijoit­taa poten­ti­aa­li­nen tila ja leikin maail­ma sisäisen todel­lisu­u­den ja ark­i­todel­lisu­u­den, maan ja meren, väli­in. Se on raja-alue, jos­sa aal­lot huuh­to­vat hiekkaa ja tekevät siitä sopi­van hiekkakakku­jen tekoon, mut­ta toisaal­ta seu­raa­va aal­to voi pyyhkäistä hiekkakakut men­nessään. Tämä luo jän­ni­tyk­sen, jol­laisen voi koh­da­ta sisäisen ja ulkoisen todel­lisu­u­den välisel­lä raja-alueel­la, leikin maailmassa.

Kari Kurkela (2004) pohtii artikke­lis­saan ”Win­ni­cott, raja, luo­va asenne” Win­ni­cot­tin antia psyko­ana­lyysin kehit­täjänä ja luovu­u­den antia osana psykoter­apeut­tista työtä.  Hän esit­tää, että Win­ni­cot­tille luovu­us psykoter­api­as­sa tarkoit­taa kykyä olla spon­taani, fan­ta­sioi­da ja leikkiä. Leikkimi­nen tarkoit­taa kykyä liikkua vapaasti sisäisen ja ulkoisen maail­man välil­lä. Tämä puolestaan edel­lyt­tää psykoter­apeu­ti­l­ta kykyä päästä sisälle toisen ihmisen ajatuk­si­in, tun­teisi­in, toiveisi­in ja pelkoi­hin ja antaa toisen myös tehdä niin itselleen. Näin pelk­istymme kahdek­si tasaver­taisek­si ihmisek­si. Kurkela kuvaa Win­ni­cot­tin esit­tävän psykoter­api­apros­es­sia hoidok­si, joka on henkilöko­htaisen kehi­tyk­sen palveluk­ses­sa. Kristi­na Sarane­va (2003) puolestaan esit­tää Win­ni­cot­tin teo­ri­a­per­in­töä pohti­vas­sa artikke­lis­saan psykoter­apeutin tehtävi­in kuu­lu­van luo­da ympäristö ja suhde, jos­sa poti­las pystyy pal­jas­ta­maan itsen­sä itselleen tai yllät­tämään itsen­sä. Myös ter­apeutin tulisi yllät­tää itse itsen­sä. Win­ni­cott (1971, 51, 71, 73) toteaa leikin ole­van olen­naista lapsen kehi­tyk­sessä ja lisää psykoter­api­an ole­van kah­den ihmisen välistä leikkiä.

Trans­fer­enssi eli poti­laan jumi­u­tunut ja tois­tu­va tapa ratkaista ris­tiri­itati­lantei­ta ei ole kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion näkökul­mas­ta vain jotain puret­tavaa, analysoitavaa ja läpi­työstet­tävää. Se ei ole vain tiedosta­mat­toman tekemistä tietoisek­si tai men­neisyy­den tois­toa ja muis­tamista palvel­e­va ilmiö, vaan se kurot­tau­tuu aina myös omae­htois­es­ti kohti tun­tem­aton­ta tule­vaisu­ut­ta. Trans­fer­enssi tar­joaa ter­api­a­suhdet­ta elävöit­tävän ja luo­van ”leikkivä­lineistön” poti­laan ja ter­apeutin välille (Klemelä 2011). Win­ni­cott (1971) korostaa leikin spon­taa­ni­ut­ta. Todel­li­nen leik­ki ter­api­as­sa on löytämistä, ei sen tietämistä, mitä seu­raavak­si tapah­tuu. Kun näin on, leik­ki soljuu, ja sil­loin on tärkeää antaa sen olla. Jos ter­apeut­ti ei kykene leikki­in, hän ei ole sovelias ammat­ti­in. Jos leik­ki ei ole mah­dol­lista poti­laalle, ter­apeutin tehtävä on tuo­da poti­las tilas­ta, jos­sa tämä ei kykene leikkimään, tilaan, jos­sa tämä kyke­nee. Leik­ki mah­dol­lis­taa kom­mu­nikaa­tion ja luovu­u­den ja luovu­us koko per­soon­al­lisu­u­den käyt­tööno­ton. Vain luo­va ihmi­nen voi lop­ul­ta löytää minuutensa.

Riit­ta Tähkä (2001) kir­joit­taa kokemisen kol­mannes­ta alueesta (leikin, luo­van kokemisen ja ter­api­an toteu­tu­misen maaperästä), jos­sa psykoter­apeut­ti koetaan samal­la sekä itsen ulkop­uolises­sa maail­mas­sa ole­vak­si että itsen omak­si luo­muk­sek­si. Ulkoiseen todel­lisu­u­teen (ter­apeut­ti­in) sijoite­taan omien toivei­den merk­i­tyk­siä. Tästä syn­tyy jaet­tu illu­u­sio, koke­mus, jon­ka luomiseen molem­mat osa­puo­let osal­lis­tu­vat. Kri­isin läpi kulkies­saan eli sietämätön­tä todel­lisu­ut­ta muut­taes­saan poti­las voi löytää itses­tään uut­ta yhdessä ter­apeutin kanssa jaka­mas­saan illu­u­sios­sa, joka jaet­tuna tilana kul­kee fan­tasian ja todel­lisu­u­den sekä yksilön sisäisen ja ulkoisen maail­man välil­lä kohti voimis­tu­vaa eril­lisyy­den koke­mus­ta (Win­ni­cott 1971; Lin­tu 2013, 8).

Tutkimuskysymys, jol­la läh­den kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion ilmiötä tässä artikke­lis­sa tutki­maan, on: Mil­laisi­na poti­laan sanal­lisi­na ilmaisuina kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio näyt­täy­tyy ter­api­a­puheessa ja miten ter­apeut­ti vas­taa siihen?

Tutkimu­saineis­to ja ‑menetelmä

Koulu­tus­poti­lasSi­ni [nimi muutet­tu] on tutkimuk­sen aikaan noin 25-vuo­tias aka­teem­i­nen lop­pu­vai­heen opiske­li­ja. Hän seu­rustelee ja tekee lop­putyötä koulu­tuk­seen­sa liit­tyen. Sini tulee yllät­täen raskaak­si ehkäisys­tä huoli­mat­ta. Aluk­si hän on häm­men­tyneen ilah­tunut tästä yllä­tyk­ses­tä, mut­ta kos­ka kump­panin elämän­ti­lanne ei mah­dol­lista van­hem­mak­si tuloa, pää­tyy Sini pian keskeyt­tämään raskau­den. Raskau­denkeskey­tyk­seen Sini pää­tyy ter­api­an näkökul­mas­ta ilman ennakkoil­moi­tus­ta tai asian käsit­te­lyä yhdessä. Raskau­denkeskey­tys­tä seu­raa Sinin tilan huonone­m­i­nen. Hän viiltää itseään syvään käsi­var­teen – tapa, joka hänel­lä on ollut käytössään varhais­es­ta mur­rosiästä saak­ka mut­ta joka oli osoit­tanut päät­tymisen merkke­jä. Tässä kohtaa vaikut­taa siltä, että poti­laani jää ratkaise­maan tilanteet totu­tul­la taval­laan eli viil­telemäl­lä ja vetäy­tymäl­lä yksinäisyy­teen sen sijaan, että voisi jakaa tun­teitaan, pohtia koke­mus­taan ja tukeu­tua tur­val­liseen toiseen. Tutkin, mil­lä tavoin kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio mah­dol­lis­tuu täl­laisel­la psyykkisen kri­isin näyt­tämöl­lä ja mil­lainen pääsy ter­apeu­ti­l­la on siihen kehi­tysob­jek­tin positiossa.

Läh­estyn ajan­jak­soa teo­ri­apo­h­jaisen sisäl­lö­n­ana­lyysin keinoin poim­i­mal­la istun­noista kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion sanal­lisia ilmaisu­ja. Tutkimuk­sen aineis­to koos­t­uu kolmes­ta videoidus­ta istun­nos­ta. Aineis­to on poimit­tu kol­men kuukau­den pätkästä ter­api­a­suhdet­ta keväältä 2023, jol­loin yhteistä ter­api­a­suhdet­ta oli takana vajaa puoli vuot­ta. Ter­apia toteu­tui tuol­loin 2 ker­taa viikos­sa. Kol­men kuukau­den pätkä tarkastelu­jak­sok­si valikoi­tui sen perus­teel­la, että tänä aikana poti­laani voin­ti huononi äkisti hänen elämässään tapah­tuneen kri­isin vuok­si ja hänen oireilun­sa (viiltämi­nen, vetäy­tymi­nen ter­api­a­suh­teesta jät­tämäl­lä ter­apeut­ti koke­muk­sista ker­ronnan ulkop­uolelle) voimis­tui ja tarkastelu­jak­son lop­pupuolel­la puolestaan helpottui.

Tutkin sanal­lisia ilmaisu­ja poti­laan puolelta ja ter­apeutin vas­tauk­sia niihin. Lisäk­si tutkin, onko niis­sä havait­tavis­sa luovu­u­den tai leikin sanal­lisia ilmaisu­ja tai jakamista sekä sitä, mil­laise­na hold­ing näyt­täy­tyy tässä ter­api­a­suh­teessa. Ter­apeutin vas­tausten ana­ly­y­sis­sä käytän lit­ter­aa­tioiden lisäk­si omia muis­ti­in­pano­jani näistä ter­api­ais­tun­noista. Tutkimuk­seen on poimit­tu vain otteet, jois­sa on edeltävässä kap­paleessa esitel­ty­jen teo­ri­oiden mukaisia sanal­lis­tu­mia. Ne koske­vat siis joko kehi­tyk­sel­listä illu­u­sio­ta, kehit­tyvää las­ta ja kehi­tysob­jek­tiut­ta tai jaet­tua luovu­u­den ja leikin tilaa sekä holdin­gia, joka on kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion edellytys.

Tulok­set

Sinin tapa aset­tua ter­api­a­suh­teeseen on ollut alus­ta saak­ka osoit­taa, että hän pär­jää kyl­lä. Hänel­lä on tapana tois­tel­la ”kyl­lä mä pär­jään” hymy­illen ja etään­nyt­tää ter­apeut­tia siitä puoles­ta, joka kaipaisi kan­nat­telua ja toista sinne, mis­sä on ollut yksin tähän saak­ka. Istun­nol­la, jol­la hän ker­too tehneen­sä raskau­denkeskey­tyk­sen, juuri tämä puoli näyt­täy­tyy. Ter­apeut­ti pyrkii kohti kehi­tysob­jek­ti­ivista posi­tio­ta ja kään­tää huomion Sinin omaan psyykkiseen jaksavuuteen.

Istun­to 28

Sini: Mä tein sun­nun­taina sen raskaudenkeskeytyksen.

Ter­apeut­ti: [Hil­jaisu­us, nyökkää.]

Sini: Mä en oikein tiedä eth, mitä mun pitäs ajatella.

Ter­apeut­ti: Okeih. Se meni sit näin pian…

Sini: Jooh. Joo. Ne jo sil­lon keskivi­ikkona, kun me käyti­in siel­lä ultra­ssa ja siel tutkimuk­sis­sa niin. Ne ois jo niiku sil­lon antanut ne ensim­mäiset lääkkeet.

Ter­apeut­ti: Joo.

(…)

Sini: Mä en vaan joten­ki uskaltanu ottaa sitä riskii siit et, jos sen toisen ihmisen psyyke ei kestä.

Ter­apeut­ti: Joo‑o. Mm. Mites sun psyyke?

Sini: No. En mä oikein tiedä. Tai et. Kyl mä tiiän, et kyl mä aina niiku lop­ul­ta pärjään.

Ter­apeut­ti: Joo‑o. Se me ollaankin jo puhut­tu et pär­jäät. Mut­ta. Hhh. Sil­lä on aika kova hin­ta ollu sil­lä (mm) sun pärjäämisellä.

Sini: Mm mm.

Omis­sa muis­ti­in­panois­sani olen kir­joit­tanut koke­vani jääneeni ulkop­uolelle tässä Sinin päätök­sessä keskeyt­tää raskaus ilman, että sitä olisi mitenkään käsitel­ty terapiassa.

Sanon suo­raan Sinille tun­te­vani, että min­ut jätet­ti­in tässä raskau­den keskey­tysasi­as­sa ulkop­uolelle. Että olisin toivonut, että olisimme puhuneet siitä vielä ennen kuin Sini tekee päätöksensä.

Sini ker­too ris­tiri­idan ter­api­as­sa saa­mansa tuen ja kotona ole­van ”ahdis­ta­van ja piinaa­van ilmapi­irin” välil­lä olleen hänelle vaikeaa ja syynä ker­tomat­ta jät­tämiseen ter­api­as­sa keskey­tys­su­un­nitelmista. Sinin val­in­ta oli säi­lyt­tää sopu parisuh­teessa, ja tätä ter­apeut­ti jäsen­tää myös omis­sa muistiinpanoissaan.

Sini sanoo, että olisi ollut vaikeaa, kun olisi saanut täältä tukea omaan val­in­taansa ja sit­ten kuitenkin kotona tun­nel­ma oli todel­la ahdis­tunut ja piinaa­va. Jan­nen [Sinin kump­panin, nimi muutet­tu] hylkäys riskinä sille, että Sini olisi pitänyt pään­sä raskausasi­as­sa, oli Sinille ker­ta kaikki­aan liian uhkaavaa.

Ter­apeutin muis­ti­in­panois­sa tulee esi­in tässä kohtaa myös se, että hän alkaa kan­natel­la Siniä mielessään (hold­ing). Hän sanoit­taa tun­te­muk­si­aan moti­iv­inaan aset­tau­tu­mi­nen kehi­tysob­jek­tiu­teen ja holding-positioon.

Olo on todel­la raskas ter­apeut­ti­na. Sini tarvit­see nyt kan­nat­telua, ja min­un on tärkeää työstää omat vaikeat tun­teeni, jot­ka tämä raskau­denkeskey­tys herättää.

Istun­non lop­ul­la ter­apeut­ti osoit­taa sanoin välit­tävän­sä ja tun­te­vansa empa­ti­aa Sinin tilanteesta ja osoit­taa myös ole­vansa käytet­tävis­sä tarvit­taes­sa (hold­ing tulee ter­api­aan, ja ter­apeut­ti aset­tau­tuu kehi­tysob­jek­tik­si). Myös Sini osoit­taa vas­tauk­ses­saan aset­tuvansa trans­fer­enssi­laps­es­ta (tois­to) kehit­tyvän lapsen posi­tioon (ennenkoke­ma­ton, uusi reaktio).

Istun­to 28

Ter­apeut­ti: Mä aat­te­len täs kohtaa, että jos sul käy kauheen vaikeeks olo, niin (tota) sä voit lait­taa viestiä.

Sini: Joo. Kiitos. [Hil­jaisu­us.] Mä meinasin sanoa taas, että kyl mä pär­jään, mut mä en sano.

Ter­apeut­ti: Joo.

Sini: [Huokaa.]

Pär­jäävän minän takana on Sini, joka ratkaisee tilanteet vetäy­tymäl­lä yksinäisyy­teen, itsen­sä kon­trol­loin­ti­in tai viiltämiseen. Ter­apeut­ti kan­taa Siniä mielessään ja aav­is­taa Sinin saat­ta­van aset­tua men­neisyy­den tois­toon. Hän kir­joit­taa muis­ti­in­panois­saan huolestaan tämän saman ter­api­ais­tun­non jälkeen.

Huoli. Aito huoli Sin­istä nyt. Sini sanoo, että jos olo käy tosi vaikeak­si, mah­dol­lista on, että alkaa kon­trol­loi­da ja rankaista itseään sään­nöl­listämäl­lä syömistään, himourheilul­la tai sat­ut­ta­mal­la itseään. Sanoo, että on pet­tynyt itseen­sä, kun ei pystynyt sei­so­maan oman tah­ton­sa takana, vaan antoi perik­si toisen tah­dolle (tarkoit­taa raskau­denkeskey­tys­tä). Toisaal­ta sanoo ole­vansa itseen­sä myös tyy­tyväi­nen, kun miet­tii toista ja toisen unelmia ennen itseään. Kyl­lä hän pär­jää tulee taas. Sanon, että olen huolis­sani tästä! Pär­jäämis­es­tä. Esim. jo taas hän on menos­sa vetämään ryh­mä­tun­te­ja, vaik­ka vuo­taa ver­ta (kir­jaimel­lis­es­ti ja kuvain­nol­lis­es­ti), ja kaik­ki tämä oman tah­don uhraami­nen. Puhumme myös siitä, mitä on tapah­tunut lapse­na, jos Sini on pyrkinyt tekemään oman tah­ton­sa mukaan. Äiti on rankaissut, Sini toteaa. On liian uhkaavaa ottaa ris­ki yksin jäämis­es­tä pitäy­tymäl­lä omas­sa tah­dos­sa suh­teessa Jan­neen. Että jäisi yksin. Sanon, että lai­ta viestiä, jos olo käy todel­la vaikeak­si. Näemme vain ker­ran täl­lä viikol­la, sil­lä min­ul­la on lomaa loppuviikko.

Tämän istun­non jäl­keen kah­den viikon kulut­tua Sini saa­puu ter­api­aan ja ker­too viiltäneen­sä. Hän ker­too, että olisi voin­ut kään­tyä jonkun puoleen (sisko, Janne) mut­ta ter­apeut­tia hän ei mainitse.

Istun­to 32

Sini: Tai et kun mä en oo niinku, äää, tänä vuon­na oikeestaan jouluku­un jäl­keen ker­taakaan viil­lel­ly tai tehny mitään sem­most niinku sil­lai konkreet­tis­es­ti niinku sat­ut­tanu itteeni niin viime viikol­la se ahdis­tus meni siihen pis­teeseen, et sit­ten hh, viilsin käsivartta.

Ter­apeut­ti: Mm.

Sini: Mut­ta. Niin.

Ter­apeut­ti: Joo [tauko]. Miltä sus­ta tun­tuu nyt ker­toa siitä täällä?

Sini: Mm. No vähän hävet­tää. Ja. Mä en niinku haluis sanoo siit ääneen kos­ka, kos­ka se ärsyt­tää mua ja mä oon sillee aika pet­tynyt itteeni, et mä annoin sen men­nä siihen pis­teeseen. Ja kun mä viel tiiän, et mä oisin voinu vaik, vaik soit­taa mun siskolle tai sanoo siit Jan­nelle, mut mä en tehny sitä. Kos­ka must tun­tu, et se sem­mo­nen paha Sini otti vaan niin val­lan ja (mmh) ja mä en ehkä halun­nu, et kukaan helpot­taa sitä mun oloa ja estää sitä (mm) et mä viil, et mä, niinku viiltäisin. Kos­ka se oli niin vah­vasti se tunne, et mä halu­an tehä sen ja mun täy­tyy saa­da tehä se.

Ter­apeut­ti: Joo.

Seu­raavak­si ter­apeut­ti van­hem­moi (kehi­tysob­jek­ti­na) ja sanoo suo­raan huolen­sa (hold­ing). Sini ei vas­tustele tai ker­ro pärjäävänsä.

Istun­to 32

Ter­apeut­ti: Joo ja sit mä aat­te­len toi, toi että sä viil­lät. Ja sä viil­lät tosi teräväl­lä (mm) ää niinku vähän niinku par­tateräl­lä (mm) ja sitte sul­la vielä joku niinku sus­sa sanoo että, että sä et tässäkään onnis­tunu kun­nol­la, että sä et (mm) viiltänyt tarpeeks syvälle. Sä oot viiltänyt niin syvälle, että se on ollu niinku siinä rajoil­la, että lähetäänkö tikkaamaan.

Sini: Mm.

Ter­apeut­ti: Niin kyl se kuu­lostaa huolestut­taval­ta ja siltä, että sul­la ei oo kaik­ki hyvin.

Sini: Nii-in.

Ter­apeut­ti: Et ei todel­lakaan oo. Että on huono voin­ti (mm). Sä sanoitkin, että sul on ollut mon­ta viikkoa.

Sini: Niin.

Samas­sa yhtey­dessä on poimit­tavis­sa leikkiä ja luovu­ut­ta. Yhteinen jaet­tu tila löy­tyy kaiken bru­taal­i­u­den keskeltä jae­tus­ta mieliku­vas­ta. Kir­joi­tan siitä omis­sa muistiinpanoissani.

Siniä kuulem­ma ärsyt­tää, että sanoin noin, että väitin, että ehkä viil­te­ly ei olekaan osoi­tus sel­l­ais­es­ta luju­ud­es­ta kuin hän oli kuvitel­lut vaan keinot­to­muud­es­ta. Sanon, etten voi myötäil­lä Siniä, tai olemme koh­ta molem­mat ensi­avus­sa. Tämä mieliku­va hymy­i­lyt­tää Siniä, ja hymy­ilemme molemmat.

Ter­apeut­ti kysyy, ärsyt­tääkö Siniä ter­apeutin ”puut­tumi­nen”. Tätä voi pitää jään kop­ut­telu­na sille, hyväksy­isikö Sini uuden kan­nat­tel­e­van ja huole­hti­van kehitysobjektin.

Istun­to 32

Ter­apeut­ti: Ärsyt­tääks sua mun puuttuminen?

Sini: No vähän.

Sini ker­too käyn­nistä lääkäris­sä, ja lääkäri on kehot­tanut Siniä vähen­tämään töitä. Ter­apeut­ti palaa ärsytykseen.

Istun­to 32

Ter­apeut­ti: Mikä sua ärsyt­tää ter­api­as­sa ja terapeutissa?

Sini: [Nau­rah­taa.] Mm. No se että, kos­ka mä en haluu keskit­tyy siihen, että et mun voin­ti on huono. Kos­ka mä pelkään sitä, et jos, jos mä aat­te­len silleen että, että no nyt mun voin­ti on oikeesti täm­mö­nen huono ja pitäs tehä sille asialle jotain ja mis­tä se johtuu ja. Niin sitte mul ainakin on huono voin­ti (mm). Että mä en haluu niinku myön­tää sitä.

Ter­apeut­ti: Joo.

Seu­raavas­sa pätkässä näkyy, kuin­ka Sini alkaa hyväksyä kehi­tysob­jek­tin ja ottaa uuden­laisen posi­tion kehit­tyvänä lapse­na (”siis niin­hän se onkin”) mut­ta lisää, ettei ole var­ma luot­ta­muk­ses­taan ter­apeut­ti­in (”mä en haluu olla sil­lai taak­ka”). Käsit­telemme viiltelyä.

Istun­to 32

Sini: Ehkä se, että ku sä san­ot sen viil­te­lyn noin, niin se kuu­lostaa silt, et se olis tosi vaka­va ja paha asia.

Ter­apeut­ti: Mm mh.

Sini: Ja siis niin­hän se onkin

Ter­apeut­ti: Mitä se sulle kokem… Mitä, miltä se sust tun­tuu, kun sä aat­telet sitä, et mä sanon, että se on paha ja vaka­va asia?

Sini: No mul tulee sem­mo­nen olo, et et mun pitää selitel­lä sitä, et ei se oo niin vakavaa. Tai et ei se oo niin paha, (Ter­apeut­ti: Joo) kos­ka silt se must niinku tun­tuu. Et niinku, et en mä haluu silleen huolestut­taa, kos­ka mä aat­te­len, et no et no silleen no (Ter­apeut­ti: Ahaa) big deal.

Ter­apeut­ti: Niin että sä, pelkääks sä, että sä huolestu­tat mut, et et et taval­laan mä en kestä?

Sini: Mmh. Ei. Vaan ehkä se et mä en haluu olla sil­lai taakka.

Ter­apeut­ti sanoit­taa omis­sa muis­ti­in­panois­saan ole­vansa huolis­saan ja koke­vansa, että huoli pitää piilot­taa (ettei Sini koe ole­vansa taak­ka, kuten hän ilmaisee). Seu­raa­vana päivänä ter­apeut­ti kuitenkin ymmärtää, että juuri huole­hti­va van­hempi on Sinille jotain uut­ta ja kehityksellistä.

Tiis­tain istun­nol­la Sini ker­too viil­telystä mut­ta sanoo, ettei halua huolestut­taa ter­apeut­tia ja olla taak­ka. Ter­apeutin vas­tatunne on, että oma huoli pitää piilot­taa. Myötä­tun­toa ja surua saa olla mut­ta ei huol­ta. Keskivi­ikkona ymmär­rän tämän ja kor­jaan Sinille. Ker­ron tun­te­vani huol­ta hänen tilanteestaan ja ole­vani huolis­sani, mut­ta Sinin ei tarvitse olla huolis­saan ter­apeutista. Tajuan, ettemme pääse työstämään tätä (yksin pär­jäämi­nen), ellei huoles­tu­miseni ja sen aiheut­ta­mat reak­tiot Sinis­sä tule mei­dän väli­imme. Siniä ärsyt­tää huoles­tu­miseni, hän vähät­telee viil­te­lyä ja lisäk­si ker­too pelkäävän­sä, että hylkään hänet ja että hän on liian vaikea poti­las ja liian rik­ki ter­apeu­ti­lle. Sanon, etten hylkää. Trans­fer­enssi on alka­nut elää. Ter­apeut­ti on se huolestunut toinen, aikuinen, joka on tul­lut alueelle, jos­sa Sini on tähän men­nessä ollut yksin.

Tästä istun­nos­ta kah­den viikon kulut­tua Sini mainit­see ensim­mäistä ker­taa ter­api­an kan­nat­tele­vu­u­den merk­i­tyk­ses­tä itselleen. Tämä koke­mus syn­tyy hänel­lä leikin ja luovu­u­den het­kel­lä (hääräi­ly, musi­ikin kuun­telu). Tätä leikki­hetkeä emme jaa ter­apeut­tises­sa tilas­sa, mut­ta ter­apeut­ti on hänen mielessään leikin het­kel­lä. Luovu­us ja leik­ki ovat kehi­tyk­selli­nen illu­u­sion syn­ty­het­ki, sil­lä siinä psyykkises­ti vapaa tila mah­dol­lis­tuu. Seu­raavaa pätkää voi pitää sen todentumana.

Istun­to 39

Sini: Mul­la on jotenkin sem­mo­nen niinku kevyem­pi fiilis [tauko] psyykkisesti.

Ter­apeut­ti: Mm‑m.

Sini: Mä siivoilin tossa kotona. Teki vaan mieli siiv­ota. Mä laitoin musi­ikkia soimaan ja mä hääräsin siinä. Janne on tänään ja huomen­na Helsingis­sä, ja mä olin yksin kotona ja mä aat­telin, et on kiva, et se tulee siis­ti­in koti­in. Sit mietin, et se läh­tee tän vuo­den puolel­la sinne rauhan­tur­vaa­ji­in toden­näköis­es­ti, ja mä mietin, et miks ei se tun­nu must täl­lä het­kel­lä niin pelot­taval­ta. Sen puoles­ta et mä oon niinku yksin.

Ter­apeut­ti: Mm.

Sini: Ja ettei mul oo kotona tur­vaa, eikä pysty puhuu aina mieltä painav­ista asioista, kun se toinen ei oo siinä. Ja sit mul tuli vaan sem­mo­nen aja­tus, et eihän mul oo mitään hätää, et mul on tää terapia.

Ter­apeut­ti: Mmm.

Sini jatkaa vielä ker­toma­l­la, että vaik­ka ter­apia ei olisi juuri sil­loin, kun on jotain ker­rot­tavaa, tieto siitä, että se on tulos­sa, rauhoit­taa ja keven­tää hänen oloaan. Hän ei ole yksin.

Istun­to 39

Sini: Et sit jos mulle tulee niitä asioi­ta, mis­tä mus­ta tun­tuu, et mun on pakko saa­da niitä käy­dä läpi ihan kasvo­tusten jonkun kaa, niin sit mul on aina tää paik­ka, mihin mä voin tul­la ja mis­sä mä voin käy­dä niitä asioi­ta sit läpi. Se ei vält­tämät­tä ole just sil­lä het­kel­lä, kun se tulee, mut että ainakin mä tiiän, et se on se, mikä mua kan­nat­telee. Et okei ens viikol­la taas mä pääsen tänne. Ja se oli aika sem­mo­nen niinku huo­jen­ta­va tunne jotenkin ja sem­mo­nen, että ei tarvii pelätä sitä yksin jäämistä.

Ter­apeut­ti: Joo.

Sini: Ja se tun­tuu tosi kivalta.

Ter­apeut­ti: Joo. Se on jotenkin huo­jen­tavaa. Ja sul tuli jotenkin sem­mo­nen että, että se on sem­mo­nen kannatteleva.

Sini: Joo.

Ter­apeut­ti: Olis tää jotenkin sem­mo­nen uus olo tai?

Sini: Ehkä. Tai ehkä kun muis­tan muista ihmi­sistä, niin jotenkin tun­tuu silleen, että on vaikee ehkä luot­taa siihen, et se ihmi­nen pysyy ja on siinä.

Ter­apeut­ti: Mm.

Sini: Niin. Niin tää alkaa tun­tuu siltä, et mun ei tarvii pelätä sitä, et sä vaan yhtäkkiä katoisit ilman, että mä tietäisin siitä, että tää niinku päättyis.

(…)

Sini: Sem­mosii ihmisii mul ei oo kauheesti. Se tun­tuu niinku helpottavalta.

Omis­sa muis­ti­in­panois­saan psykoter­apeut­ti kir­joit­taa yht­eneväis­es­tä koke­muk­ses­ta Sinin kanssa sanoite­tus­ta ter­apeut­tis­es­ta tilas­ta kehi­tyk­sel­lisenä illu­u­siona. Tässä käytössä on ter­mi allianssi, mut­ta tämän tutkimuk­sen val­os­sa koke­muk­ses­ta on löy­det­tävis­sä kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion toteu­tu­misen aineksia.

Sini mainit­si ensim­mäistä ker­taa jotain ter­api­an kan­nat­tele­vu­ud­es­ta. Sanoi pohti­neen­sa, että kun Janne läh­tee rauhan­tur­vaa­jak­si, hänen ei tarvitse miet­tiä, että kenelle voi sit­ten puhua, kun hänel­lä on aina tämä ter­apia, joka kan­nat­telee. Hänel­lä ollut niin mon­ta ihmis­suhdet­ta, jot­ka eivät ole olleet luotet­tavia ja kestäviä, ja nyt alkaa pikkuhil­jaa luot­taa, että minä en ole menos­sa minnekään.

Allianssi on selkeästi läht­enyt kas­va­maan tai voimis­tunut nyt raskau­denkeskey­tyk­sen ja sitä seu­ran­neen viil­te­ly­ta­pauk­sen jäl­keen ja sen jäl­keen, kun ilmaisin ole­vani huolis­sani Sin­istä. Sini toi tänään esille, että tun­tee olon­sa vapaam­mak­si, kun on ter­apia, joka kan­nat­telee. Tämän eteen olemme ja olen tehnyt kyl­lä töitä.

Pohd­in­ta

Tulok­sia voi tarkastel­la kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion syn­nyn kaare­na. Alus­sa ter­apeut­ti kan­nat­teli Siniä mielessään. Tämä kan­nat­telu tuli mukaan ter­apeut­tiseen tilaan hold­ing-koke­muk­se­na, ja sen myötä ter­apeut­ti alkoi aset­tua kehi­tysob­jek­tik­si. Sini palasi vielä trans­fer­enssi­lapsen ase­maan ja men­neisyy­den tois­toon vetäy­tymäl­lä, kon­trol­loimal­la itseään ja viiltämäl­lä, mut­ta alkoi sit­ten uskaltaa ottaa kehit­tyvän lapsen roo­lia ter­api­as­sa. Kak­si mieltä aset­tau­tui yhteen, ja näin syn­tyi mah­dol­lisu­us kehi­tyk­sel­liseen illu­u­sioon. Win­ni­cot­tia mukaillen kehi­tyk­selli­nen illu­u­sion syn­tymi­nen mah­dol­listi poten­ti­aalisen tilan syn­tymisen ter­apeutin ja poti­laan välille. Tässä tilas­sa puolestaan alkoi heräil­lä ja elää luovu­us ja leik­ki, jot­ka tuli­vat osak­si ter­api­aa, esimerkik­si Sinin siivoil­lessa kotona musi­ikkia kuun­nellen ja kok­ien, ettei ole mitään hätää, kun on ter­apia. Myös ter­api­as­sa koimme yhdessä jaet­tua leikki­ti­laa, esimerkik­si kuvit­tele­mal­la itsemme yhdessä ensi­a­pu­un Sinin viil­te­lyn jäl­keen, jos läh­den myötäilemään hänen trans­fer­en­ti­aal­isia ratkaisu­jaan. Win­ni­cot­tin mukaan täl­lä alueel­la myös psykoter­apia pitkälti tapah­tuu. Sini tun­si tässä tilas­sa olon­sa tur­val­lisek­si, kan­natel­luk­si eikä enää niin yksin ole­vak­si. Ter­apeut­ti­na kehi­tysob­jek­tin rooli tar­josi sitä tyy­dy­tys­tä ja sisäistä läm­pöä, jota vain ter­api­a­suhde ja poti­laan kehi­tyk­sen seu­raami­nen ter­apeut­ti­van­hempana voi tar­jo­ta. Onnis­tu­in mielestäni hyö­dyn­tämään omia vas­tatun­tei­tani Sinin vuorovaiku­tuk­sel­lisi­in viestei­hin hänen mie­len ymmärtämisek­seen sen sijaan, että olisin omak­sunut trans­fer­enssiodotusten mukaisia roole­ja ja funk­tioi­ta (Tähkä 2001). Tämä ei kuitenkaan käynyt ere­hdyk­sit­tä, sil­lä koin ensin, että huoli pitää piilot­taa enkä saa ”rasit­taa” sil­lä Siniä.

On tärkeää muis­taa, että poti­laan kehi­tyk­sel­lis­ten poten­ti­aalien aktivoitu­mi­nen ja uudelleen käyn­nistynyt kehi­tyk­selli­nen pros­es­si voi ede­tä vain poti­laan per­soon­al­lisu­u­den sal­limis­sa rajois­sa (Tähkä 1996, 213). Sinin kohdal­la kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio tar­josi tässä ter­api­a­suh­teen kohdas­sa sitä kan­nat­telua, mitä hän tarvit­si, mut­ta todel­lisu­udessa tilanne on aina ris­tiri­itaisem­pi ja kesken­eräisem­pi. ”Kyl­lä mä pär­jään” ‑tyyp­pinen trans­fer­enssir­atkaisu on usein syväl­lä poti­laan ratkaisu­paletis­sa eikä niin vain muutet­tavis­sa. Myös Sinin kohdal­la jouduin ter­api­a­suh­teemme pää­tyt­tyä Sinin aloit­teesta vajaan kah­den vuo­den kohdal­la huo­maa­maan, etten tain­nut ainakaan täysin löytää tietä uute­na sisäistyneenä objek­ti­na hänen mieleen­sä. Hän halusi jatkaa yksin ilman terapiaa.

Psyko­ana­lyytikko Melanie Klein (1946) käyt­tää tästä yksin pär­jäämisen posi­tios­ta ter­miä para­noidi­nen posi­tio. Vaik­ka tämä koke­muk­selli­nen asetel­ma, mis­sä kaik­ki hyvä pide­tään sisäpuolel­la (”pär­jään kun tur­vaan itseeni”) ja kaik­ki paha ulkop­uolel­la (”maail­ma on paha”), on sinäl­lään kehi­tyk­selli­nen umpiku­ja, se tar­joaa tärkeän hätäratkaisun koe­tun eriy­tyneisyy­den säi­lyt­tämiselle itsen ja objek­tin välil­lä. Tästä käytetään nim­i­tys­tä para­noidi­nen ratkaisu (Tähkä 1996, 103–104). Joskus poti­laalle itsekoke­muk­sen ylläpitämi­nen jää riip­pu­vaisek­si kaikkivoipais­es­ti itseri­it­tois­es­ta itseku­vas­ta ja sel­l­ais­es­ta objek­timieliku­vas­ta, jos­sa objek­til­ta ei voi enää odot­taa mitään hyvää (Tähkä 2001).

Kehi­tyk­sel­lisessä illu­u­sios­sa on kyse pelkästään poti­laan koke­mus­maail­man todel­lisu­ud­es­ta. Se herät­tää uudelleen eloon tärkeän alueen poti­laan sisäistä maail­maa siitä mykkyy­destä ja toivei­den täyt­tymät­tömyy­destä, jos­sa se tähän saak­ka on elänyt. Vähitellen voi kyetä koke­maan kehi­tyk­sel­liset illu­u­siot omi­naan ja käyt­tää ter­apeut­tia uute­na kehi­tyk­sel­lisenä objek­ti­na (Tähkä 2001). Uskon Sinin saa­neen pysyvän ja kan­nat­tel­e­van koke­muk­sen siitä, ettei hän ole enää yksin ja sisäis­es­ti mykkä. Val­it­se­mani tapa tutkia psykoter­api­a­suhdet­ta per­in­teis­es­ti psyko­ana­lyyt­tiseen työsken­te­lyyn liitetyl­lä teo­reet­tisel­la viiteke­hyk­sel­lä osoit­tau­tui mielestäni pääosin toimi­vak­si ja kehi­tyk­sel­lisen illu­u­sion syn­nyn kannal­ta hedelmäl­lisek­si valin­naksi ter­api­an toteutues­sa kahdesti viikossa.

Sinin olo alkoi kohen­tua tämän artikke­lin valmis­tu­misen jäl­keen, ja hän esimerkik­si aloit­ti koulu­tus­ta vas­taa­vat työt. Lisäk­si masen­nus­lääk­i­tys toi Sinille hänen kaipaa­maansa tasaisu­u­den tun­net­ta. Hän koki, ettei tarvitse enää psykoter­api­aa tai oikein hyödy siitä ja että psykoter­api­aa on vaikea sovit­taa yhteen vai­htele­vien työaiko­jen kanssa. Viil­te­lyä hänel­lä ei sit­tem­min ole ollut. Päätän tutkimuk­seni siteer­at­en Riit­ta Tähkää: ”Avaa­mal­la mah­dol­lisu­u­den uuden­laiseen kokemiseen kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio on ulospääsytie tois­tamis­pakon alaisu­ud­es­ta” (Tähkä 2005, 142).

Kir­jal­lisu­us

Klein, Melanie (1946). Notes on some schizoid mech­a­nisms. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 27, 99‒110.

Klemelä, Esko (2011). Trans­fer­enssi ja vas­ta­trans­fer­enssi. Teok­ses­sa Klemelä, Esko; Mälkö­nen, Kris­ti­ina & Sam­mal­lahti, Pirkko (toim.), Ter­apeutin huoneessa. Kir­joituk­sia psyko­ana­lyyt­tis­es­ta menetelmästä, 81‒178. Helsin­ki: Therapeia-säätiö

Kurkela, Kari (2004). Win­ni­cott, raja, luo­va asenne. Psykoter­apia, 23(2), 128‒156.

Lin­tu, Rit­va (2013). Leik­ki ja leikil­lisyys poten­ti­aalises­sa tilas­sa. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Muuri­nen, Pert­ti (2011). Trans­fer­enssi-illu­u­sio ja kehi­tyk­selli­nen illu­u­sio psykoter­apeut­tises­sa hoito­suh­teessa. Psykoter­apia, 30(4), 346‒359.

Sarane­va, Kristi­na (2003). Win­ni­cot­tin henkilö ja teo­ria. Psykoter­apia, 22(3), 155‒169.

Tähkä, Riit­ta (2001). Illu­u­sio ja todel­lisu­us psyko­ana­lyyt­tisessä suh­teessa. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Välimä­ki, Juk­ka (toim.), Rakkaus, toive, todel­lisu­us. Psyko­ana­lyyt­tisia tutkielmia, 157‒192. Helsin­ki: Yliopistopaino

Tähkä, Riit­ta (2005). Eril­lisyy­destä ja vas­tavuoroisu­ud­es­ta. Teok­ses­sa Saari­nen, Pir­jo; Lehto­nen, Kaa­ri­na; Miet­ti­nen, Sei­ja & Rajala. Riit­ta (toim.) Pin­taa syvem­mältä: Itä-Suomen Psykoter­api­ay­hdis­tyk­sen 25-vuo­tisjuh­lakir­ja. Kuo­pio: Itä-Suomen psykoterapiayhdistys.

Tähkä, Veikko (1996). Mie­len rak­en­tu­mi­nen ja psyko­ana­lyyt­ti­nen hoit­a­mi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Tähkä, Veikko (2010). Mie­len ole­muk­ses­ta ja ymmär­ryk­sen välit­tymis­es­tä sen häiri­in­tyneen kehi­tyk­sen kor­jaa­jana. Teok­ses­sa Saari­nen, Pir­jo; Tuo­hi­maa, Anne & Heikki­nen, Anneli (toim.), Kätketyn jäljil­lä. Kuo­pio: Itä-Suomen psykoterapiayhdistys.

Win­ni­cott, Don­ald (1965). The mat­u­ra­tion process­es and the facil­i­tat­ing envi­ron­ment. Lon­too: Karnac.

Win­ni­cott, Don­ald (1971). Play­ing and Real­i­ty. New York: Basic Books.