Kirsi Lassila: ”Ei tarvii pelätä sitä yksin jäämistä” – terapiasuhde kehityksellisenä illuusiona 

Terapiasuhde on uudenlaisen kokemisen ja kehityksen mahdollisuus. Tämän artikkelin tarkoituksena on tutkia, millaisin sanallisin ilmaisuin kehityksellinen illuusio näyttäytyy terapiasuhteessa. Teoria ammentaa psykoanalyyttisesta perinteestä ja pohjautuu Riitta (2005) ja Veikko Tähkän (2010) näkemyksiin terapiasuhteesta jumiutuneen psyykkisen kehityksen jatkumisen mahdollistajana. Näkökulma on potilaan luottamuksessa asettua niin sanotun kehittyvän lapsen positioon ja psykoterapeutin ”terapeuttivanhemman” eli kehitysobjektin positioon. Tästä ainutlaatuisesta suhteesta Tähkät käyttävät nimitystä kehityksellinen illuusio. Kehityksellisen illuusion lisäksi lähestyn aihetta psykoanalyytikko Donald Winnicottin (1971) teorian kautta, joka korostaa luovuuden ja leikin roolia psykoterapiassa. Riitta Tähkä korostaa leikin ja luovuuden välttämättömyyttä kehityksellisen illuusion käynnistäjänä, joten ne osuvat tutkimuksellisesti osaksi kehityksellistä illuusiota. Tutkimustuloksia tarkastellaan poimimalla potilaan puheesta kehityksellisen illuusion sanallisia ilmaisuja ja verrataan niitä terapeutin kokemuksiin vastauksissaan. Lähtökohtani on tutkia, miten terapiasuhde voi toimia kehityksen käynnistäjänä ja miten tämä tapahtuu potilaan ja terapeutin välillä. Tavoitteeni on syventää ymmärrystä siitä, miten terapiasuhteessa muodostuu jaettu sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välissä oleva tila, jossa luova ja kehityksellinen toive herää potilaassa eloon. Otan leikin ja luovuuden mukaan tutkimukseen. Heittäytyminen ja arkirealismista irrottautuminen luovat uutta terapiasuhteessa, ja vain silloin voidaan olla potilaan sisäisen ja ulkoisen kokemisen välimaastossa, kehityksellisen illuusion alueella. Siinä illuusio ei asetu todellisuutta vastaan, vaan rikastaa sitä (Muurinen 2011).

Johdanto

Psykoanalyyttisessa perinteessä näkemys terapiasuhteesta mahdollisuutena potilaan jumiutuneen kehitysvaiheen aukaisijana on tunnettu lähestymistapa etenkin klassisessa psykoanalyyttisessa perinteessä. Sen sijaan terapiasuhde terapeutin ja potilaan välisenä luovana, kehityksellisenä illuusiona, on vähemmän tunnettu tai tutkittu lähestymistapa terapiasuhteen tutkimiselle. Tässä lähestymistavassa keskiöön nousee se ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välinen tila, jonka potilas ja psykoterapeutti yhdessä luovat ja joka onnistuessaan johtaa jumiutuneen kehityksen käynnistymiseen. Tähän tarvitaan kehityksellisen illuusion lisäksi kokemusta kannattelusta eli holdingista sekä kykyä leikkiä. Luova, kehityksellinen illuusio keskittyykin perinteistä objektisuhdeteoriaa enemmän tutkimaan leikin ja luovuuden ulottuvuutta, joka voi herättää potilaan kehityksen jumiutumien käynnistymisen eloon.

Kerron seuraavaksi lyhyesti holdingin tärkeydestä psykoterapian peruspilarina. Sen jälkeen syvennyn kehitysobjektin ja kehittyvän lapsen rooleihin luovan kehityksellisen illuusion lähtökohtina terapiasuhteessa. Lopuksi kiedon nämä yhteen empatisoiduksi tulemisen sekä luovuuden ja leikin näkökulmiin. Teoriaosuuden jälkeen esittelen aineistoni ja tulokset. Tulosten tarkastelussa pohdin vielä tämän tutkielman antia aineistoni valossa.

Holding kannattelun perustana

Holding-teoria nojaa lapsen ja äidin ‒ äiti tarkoittaa tässä tutkimuksessa ensisijaista hoitajaa ‒ainutlaatuiseen ja lapsen erillisyyden kannalta välttämättömään kehitykseen. Psykoanalyytikko Donald Winnicottin kehittämä holding tarkoittaa kannattelua ja erityisesti sellaista tapaa kannatella ja olla olemassa, joka mahdollistaa ja vauhdittaa vauvan luonnollista kehitysprosessia. Winnicott näkee äidin olevan lapsen ensimmäinen tärkeä kasvuympäristö (”holding-ympäristö”). Saraneva (2003) pohtii Winnicottin perintöä käsittelevässä artikkelissaan psykoterapiaa holdingin näkökulmasta. Hänen mukaansa terapiasuhteessa toteutuessaan holding on tiettyjen kasvu- ja kehitysprosessin vaiheiden käynnistämisen mahdollistumista. On kuitenkin tärkeää huomioida, ettei se ole vain passiivista kannattelua, vaan tähtää kehityksellisten juuttumien purkamiseen. Riitta Tähkä (2001) kuvaa holdingia äidin lapselle tarjoamaksi illuusion maailmaksi, joka on juuri vauvan senhetkisen toiveen täyttymys. Tässä suojassa on mahdollista löytää yllyke, joka nousee vauvan todellisen itsen potentiaalista, ei reaktiona ulkomaailmaan. Psykoterapiasuhteessa holding on siis terapeutin tarjoamaa, potilaan tarpeista lähtevää aktiivista kannattelua, jonka päämääränä on kehityksellisten juuttumien purkaminen.

Kehitysobjekti ja kehittyvä lapsi

Jos holding tarkoittaa kehityksellisesti kannattelevan psykoterapeuttisen suhteen perustaa, rakentavat kehitysobjekti ja kehittyvä lapsi vankat raamit sen ympärille. Erityisesti Riitta ja Veikko Tähkä ovat tutkineet psykoterapiasuhdetta kehitysobjektin ja kehittyvän lapsen näkökulmasta. Veikko Tähkä (2010) kuvaa lyhyesti kehitysobjektiuden tarkoittavan sitä tapahtumasarjaa, jossa terapeutista tulee potilaalle uusi kehityksen käynnistäjä: kehitysobjekti, terapiavanhempi. Riitta Tähkä (2005) lisää, että terapian päämääränä on käynnistää uudelleen vuorovaikutussuhteessa umpikujaan ajautunut ja lukkiutuneiden defensiivisten ratkaisujen suojaama, menneisyyttä toistava, toistamispakon sanelema representaatiomaailman rakentuminen. Veikko Tähkä (2010) tarkentaa, että terapeutti ei siis edusta objektia kehityspysähtymän transferenssiratkaisuille ja toistolle, vaan siihen osallistumattomille, pysähtymän yhteydessä keskeytyneille mutta dynaamisen aktiivisuutensa säilyttäneille tarpeille ja valmiuksille jatkaa keskeytynyttä kehitystään. Uutta suhdetta ei motivoi pyrkimys pakonomaiseen toistoon, vaan terapeutin uudenlaisen ymmärryksen aktivoima illuusio jonkin ennen kokemattoman kokemisen mahdollisuudesta.

Veikko Tähkän (2010) mukaan terapeutin tulee kuitenkin kuunnella tarkasti menneisyyttään toistavaa niin sanottua transferenssilasta, sillä se on ainoa, joka kokemuksellisesti tuntee häiriönsä tarinan. Potilaassa terapiasuhteessa aktivoituva kehittyvä lapsi sen sijaan muodostuu työkaveriksi terapeutin edustamalle uudelle kehitysobjektille. Näiden kahden keskinäisessä suhteessa aktivoituva mahdollistaa uuden kehityksen. Kehittyvä lapsi edustaa potilaan mielessä potentiaalista ja usein vasta terapiasuhteessa aktivoituvaa valmiutta uuteen kehitykselliseen vuorovaikutukseen. Tähän valmiuteen terapeutti vastaa vaiheittain ymmärtävällä tavalla, ja tämä on rakennemuutoksen edellytys.

Kehittyvää lasta edustavan kokemuksen käynnistyminen on riippuvainen sellaisesta terapeutin välittämästä ymmärryksestä, joka on potilaalle uutta ja ennen kokematonta. Näin terapeutti voidaan kokea uutena kehitysobjektina. Terapeutti luo tilan, jossa mahdollistuu oman sisäisen kokemuksen merkityksellisyyden jakaminen toisen kanssa uudella tavalla, herättäen eloon uudenlaisen mielihyvää tarjoavan objektin. Tämä itsensä löydetyksi tulemisen ja siihen liittyvän mielihyvän toistuva kokeminen motivoi potilaassa mielikuvan syntymisen terapeutista uutena kehitysobjektina suhteessa potilaassa aktivoituvaan kehittyvään lapseen. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen seurauksia voi. Tämä kiteyttää kehitysobjektiuden sanoman (Tähkä 2010). Pohjimmiltaan kyse on potilaan halusta itsekokemuksensa vahvistumiseen. Tämän tarpeen ymmärtäminen on edellytys käyttää kehityksellisen illuusion lähestymistapaa terapiasuhteessa, ja se vahvistaa kehitysilluusioiden voimaa ja elävyyttä (Klemelä 2011).

Kehityksellinen illuusio terapiasuhteessa

Psykoterapiasuhteessa oman kokemusmaailman jakaminen on siis kehittyvälle lapselle keskeisen tärkeä kehitysobjektin kanssa jaettu kokemus. Se luo yhteyden tunteen, vaikka samalla pitää sisällään erillisyyden (Tähkä 2005). Psykoterapiassa tämä dynaaminen tapahtumasarja, jossa potilas kokee tulevansa syvästi ymmärretyksi ja terapeutti asettuu kehitysobjektin rooliin, muodostaa yhdessä kehityksellisen illuusion. Merkityksellisen itsekokemuksen rakentuminen, hyvän itsen löytyminen tarvitsee toteutuakseen toisen todellisen ihmisen osallistumisen ja jakamisen. Terapeutin täydentävät ja empaattiset tunnevasteet soinnuttuvat potilaan kehityksellisten tarpeiden kanssa (Tähkä 2001). Kehityksellinen illuusio mahdollistaa lopulta illuusiosta irrottautumisen vapaampaan todellisuuden kokemiseen. Tämä tie kulkee omien tunteiden ja sisäisen maailman löytymisen kautta, ja tässä prosessissa merkityksellisintä on vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa. Potilaan kokemus psykoterapeutista, joka on häntä varten ja ymmärtää sekä ottaa vastaan hänen kokemusmaailmansa tuohon hetkeen saakka täyttymättömine toiveineen, on olennainen (emt. 2001). Saaden merkitystä toinen toisiltaan todellisuus ja illuusio muodostavat yhdessä uuden kokemuksellisen todellisuuden, ja mahdolliseksi tulee kokea luottamukselle rakentuvaa, riittävän häiriötöntä olemisen jatkuvuuden tunnetta itsestä vieraannuttavan reaktiivisen levottomuuden sijaan (Kurkela 2004; Muurinen 2011).

Empatisoiduksi tuleminen

Veikko Tähkä (2010) ja Riitta Tähkä (2005) korostavat molemmat empatian tärkeyttä osana terapiasuhdetta. Empatia ja empatisoiduksi tuleminen on potilaan psykoterapeuttisessa vuorovaikutuksessa kokema keskeinen mielihyvän lähde. Kehittyvälle yksilölle on välttämätöntä saada kokea kokemusmaailmansa tulleen löydetyksi ja jaetuksi, peilatuksi ja ymmärretyksi. Näin kehitysprosessissa voidaan edetä. Potilaalle empaattinen kuvaus tarjoaa uudenlaisen kokemuksen, jota Riitta Tähkä kuvaa kokemukseksi subjektiivisen kokemussisällön merkityksellisyydestä ja kommunikoitavuudesta; on olemassa sanat, joilla syntyy yhteys toiseen ihmiseen muulla tavoin kuin hallitsemalla tai pakottamalla. Myös terapeutti kokee potilaan kasvutapahtumista nauttimisesta kehitysobjektina mielihyvää. Tämä kokemus vastaa Veikko Tähkän mukaan lapselleen omistautuneen vanhemman kokemista suhteessa kehittyvään lapseensa. Empatisoiduksi tulemisen mielihyvä aktivoi potilaassa kehityksessään keskeytyneen kehittyvän lapsen ja sitä vastaavan mielikuvan terapeutista uutena kehitysobjektina. Vähitellen mahdollistuu itsen ja objektin uusi kokemus. Riitta Tähkä (2001) lisää, että kokemusmaailman jakaminen on keskeinen kehitysobjektin kanssa koettu kokemus. Se luo yhteyden tunteen, vaikka samalla sisältää toisen erilaisuuden ja erillisyyden. Tärkeintä on potilaan kannalta yksinkertaisesti ymmärretyksi tulemisen kokemus. Tässä riittävät terapeutin oikeat, ymmärryksen välittämät sanat.

Luovuus ja leikki psykoterapiassa      

Kehityksellisen illuusion käsitettä täydentämään sopii psykoanalyytikko Donald Winnicottin (1965, 86; 1971, 79–85) luovuuden ja leikin käsitteet. Winnicott esittää niiden olevan välttämättömiä jumiutuneen kehityksen jatkumisen edellytyksiä. Äidin oikea-aikainen mukautuminen vauvan kokemusmaailmaan luo hoitajan ja vauvan välille jaetun illuusion. Winnicottin potentiaalinen tila on fantasian ja todellisuuden välinen tila, joka suhteessa objektiin sekä yhdistää että erottaa. Äiti ja lapsi ovat sekä yhtä että erillisiä, ja tämä potentiaalinen tila heidän välillään täytetään illuusiolla, leikillä ja symboleilla. Tällä alueella myös psykoterapia pitkälti tapahtuu.

Winnicott (1971) aloittaa artikkelinsa ”The location of cultural experience” lainaamalla Tagorea: “Loppumattomien maailmojen rannoilla lapset leikkivät.” Tämä ajatus kuvaa hyvin juuri Winnicottin tapaa sijoittaa potentiaalinen tila ja leikin maailma sisäisen todellisuuden ja arkitodellisuuden, maan ja meren, väliin. Se on raja-alue, jossa aallot huuhtovat hiekkaa ja tekevät siitä sopivan hiekkakakkujen tekoon, mutta toisaalta seuraava aalto voi pyyhkäistä hiekkakakut mennessään. Tämä luo jännityksen, jollaisen voi kohdata sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisellä raja-alueella, leikin maailmassa.

Kari Kurkela (2004) pohtii artikkelissaan ”Winnicott, raja, luova asenne” Winnicottin antia psykoanalyysin kehittäjänä ja luovuuden antia osana psykoterapeuttista työtä.  Hän esittää, että Winnicottille luovuus psykoterapiassa tarkoittaa kykyä olla spontaani, fantasioida ja leikkiä. Leikkiminen tarkoittaa kykyä liikkua vapaasti sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Tämä puolestaan edellyttää psykoterapeutilta kykyä päästä sisälle toisen ihmisen ajatuksiin, tunteisiin, toiveisiin ja pelkoihin ja antaa toisen myös tehdä niin itselleen. Näin pelkistymme kahdeksi tasavertaiseksi ihmiseksi. Kurkela kuvaa Winnicottin esittävän psykoterapiaprosessia hoidoksi, joka on henkilökohtaisen kehityksen palveluksessa. Kristina Saraneva (2003) puolestaan esittää Winnicottin teoriaperintöä pohtivassa artikkelissaan psykoterapeutin tehtäviin kuuluvan luoda ympäristö ja suhde, jossa potilas pystyy paljastamaan itsensä itselleen tai yllättämään itsensä. Myös terapeutin tulisi yllättää itse itsensä. Winnicott (1971, 51, 71, 73) toteaa leikin olevan olennaista lapsen kehityksessä ja lisää psykoterapian olevan kahden ihmisen välistä leikkiä.

Transferenssi eli potilaan jumiutunut ja toistuva tapa ratkaista ristiriitatilanteita ei ole kehityksellisen illuusion näkökulmasta vain jotain purettavaa, analysoitavaa ja läpityöstettävää. Se ei ole vain tiedostamattoman tekemistä tietoiseksi tai menneisyyden toistoa ja muistamista palveleva ilmiö, vaan se kurottautuu aina myös omaehtoisesti kohti tuntematonta tulevaisuutta. Transferenssi tarjoaa terapiasuhdetta elävöittävän ja luovan ”leikkivälineistön” potilaan ja terapeutin välille (Klemelä 2011). Winnicott (1971) korostaa leikin spontaaniutta. Todellinen leikki terapiassa on löytämistä, ei sen tietämistä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun näin on, leikki soljuu, ja silloin on tärkeää antaa sen olla. Jos terapeutti ei kykene leikkiin, hän ei ole sovelias ammattiin. Jos leikki ei ole mahdollista potilaalle, terapeutin tehtävä on tuoda potilas tilasta, jossa tämä ei kykene leikkimään, tilaan, jossa tämä kykenee. Leikki mahdollistaa kommunikaation ja luovuuden ja luovuus koko persoonallisuuden käyttöönoton. Vain luova ihminen voi lopulta löytää minuutensa.

Riitta Tähkä (2001) kirjoittaa kokemisen kolmannesta alueesta (leikin, luovan kokemisen ja terapian toteutumisen maaperästä), jossa psykoterapeutti koetaan samalla sekä itsen ulkopuolisessa maailmassa olevaksi että itsen omaksi luomukseksi. Ulkoiseen todellisuuteen (terapeuttiin) sijoitetaan omien toiveiden merkityksiä. Tästä syntyy jaettu illuusio, kokemus, jonka luomiseen molemmat osapuolet osallistuvat. Kriisin läpi kulkiessaan eli sietämätöntä todellisuutta muuttaessaan potilas voi löytää itsestään uutta yhdessä terapeutin kanssa jakamassaan illuusiossa, joka jaettuna tilana kulkee fantasian ja todellisuuden sekä yksilön sisäisen ja ulkoisen maailman välillä kohti voimistuvaa erillisyyden kokemusta (Winnicott 1971; Lintu 2013, 8).

Tutkimuskysymys, jolla lähden kehityksellisen illuusion ilmiötä tässä artikkelissa tutkimaan, on: Millaisina potilaan sanallisina ilmaisuina kehityksellinen illuusio näyttäytyy terapiapuheessa ja miten terapeutti vastaa siihen?

Tutkimusaineisto ja -menetelmä

KoulutuspotilasSini [nimi muutettu] on tutkimuksen aikaan noin 25-vuotias akateeminen loppuvaiheen opiskelija. Hän seurustelee ja tekee lopputyötä koulutukseensa liittyen. Sini tulee yllättäen raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Aluksi hän on hämmentyneen ilahtunut tästä yllätyksestä, mutta koska kumppanin elämäntilanne ei mahdollista vanhemmaksi tuloa, päätyy Sini pian keskeyttämään raskauden. Raskaudenkeskeytykseen Sini päätyy terapian näkökulmasta ilman ennakkoilmoitusta tai asian käsittelyä yhdessä. Raskaudenkeskeytystä seuraa Sinin tilan huononeminen. Hän viiltää itseään syvään käsivarteen – tapa, joka hänellä on ollut käytössään varhaisesta murrosiästä saakka mutta joka oli osoittanut päättymisen merkkejä. Tässä kohtaa vaikuttaa siltä, että potilaani jää ratkaisemaan tilanteet totutulla tavallaan eli viiltelemällä ja vetäytymällä yksinäisyyteen sen sijaan, että voisi jakaa tunteitaan, pohtia kokemustaan ja tukeutua turvalliseen toiseen. Tutkin, millä tavoin kehityksellinen illuusio mahdollistuu tällaisella psyykkisen kriisin näyttämöllä ja millainen pääsy terapeutilla on siihen kehitysobjektin positiossa.

Lähestyn ajanjaksoa teoriapohjaisen sisällönanalyysin keinoin poimimalla istunnoista kehityksellisen illuusion sanallisia ilmaisuja. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmesta videoidusta istunnosta. Aineisto on poimittu kolmen kuukauden pätkästä terapiasuhdetta keväältä 2023, jolloin yhteistä terapiasuhdetta oli takana vajaa puoli vuotta. Terapia toteutui tuolloin 2 kertaa viikossa. Kolmen kuukauden pätkä tarkastelujaksoksi valikoitui sen perusteella, että tänä aikana potilaani vointi huononi äkisti hänen elämässään tapahtuneen kriisin vuoksi ja hänen oireilunsa (viiltäminen, vetäytyminen terapiasuhteesta jättämällä terapeutti kokemuksista kerronnan ulkopuolelle) voimistui ja tarkastelujakson loppupuolella puolestaan helpottui.

Tutkin sanallisia ilmaisuja potilaan puolelta ja terapeutin vastauksia niihin. Lisäksi tutkin, onko niissä havaittavissa luovuuden tai leikin sanallisia ilmaisuja tai jakamista sekä sitä, millaisena holding näyttäytyy tässä terapiasuhteessa. Terapeutin vastausten analyysissä käytän litteraatioiden lisäksi omia muistiinpanojani näistä terapiaistunnoista. Tutkimukseen on poimittu vain otteet, joissa on edeltävässä kappaleessa esiteltyjen teorioiden mukaisia sanallistumia. Ne koskevat siis joko kehityksellistä illuusiota, kehittyvää lasta ja kehitysobjektiutta tai jaettua luovuuden ja leikin tilaa sekä holdingia, joka on kehityksellisen illuusion edellytys.

Tulokset

Sinin tapa asettua terapiasuhteeseen on ollut alusta saakka osoittaa, että hän pärjää kyllä. Hänellä on tapana toistella ”kyllä mä pärjään” hymyillen ja etäännyttää terapeuttia siitä puolesta, joka kaipaisi kannattelua ja toista sinne, missä on ollut yksin tähän saakka. Istunnolla, jolla hän kertoo tehneensä raskaudenkeskeytyksen, juuri tämä puoli näyttäytyy. Terapeutti pyrkii kohti kehitysobjektiivista positiota ja kääntää huomion Sinin omaan psyykkiseen jaksavuuteen.

Istunto 28

Sini: Mä tein sunnuntaina sen raskaudenkeskeytyksen.

Terapeutti: [Hiljaisuus, nyökkää.]

Sini: Mä en oikein tiedä eth, mitä mun pitäs ajatella.

Terapeutti: Okeih. Se meni sit näin pian...

Sini: Jooh. Joo. Ne jo sillon keskiviikkona, kun me käytiin siellä ultrassa ja siel tutkimuksissa niin. Ne ois jo niiku sillon antanut ne ensimmäiset lääkkeet.

Terapeutti: Joo.

(...)

Sini: Mä en vaan jotenki uskaltanu ottaa sitä riskii siit et, jos sen toisen ihmisen psyyke ei kestä.

Terapeutti: Joo-o. Mm. Mites sun psyyke?

Sini: No. En mä oikein tiedä. Tai et. Kyl mä tiiän, et kyl mä aina niiku lopulta pärjään.

Terapeutti: Joo-o. Se me ollaankin jo puhuttu et pärjäät. Mutta. Hhh. Sillä on aika kova hinta ollu sillä (mm) sun pärjäämisellä.

Sini: Mm mm.

Omissa muistiinpanoissani olen kirjoittanut kokevani jääneeni ulkopuolelle tässä Sinin päätöksessä keskeyttää raskaus ilman, että sitä olisi mitenkään käsitelty terapiassa.

Sanon suoraan Sinille tuntevani, että minut jätettiin tässä raskauden keskeytysasiassa ulkopuolelle. Että olisin toivonut, että olisimme puhuneet siitä vielä ennen kuin Sini tekee päätöksensä.

Sini kertoo ristiriidan terapiassa saamansa tuen ja kotona olevan ”ahdistavan ja piinaavan ilmapiirin” välillä olleen hänelle vaikeaa ja syynä kertomatta jättämiseen terapiassa keskeytyssuunnitelmista. Sinin valinta oli säilyttää sopu parisuhteessa, ja tätä terapeutti jäsentää myös omissa muistiinpanoissaan.

Sini sanoo, että olisi ollut vaikeaa, kun olisi saanut täältä tukea omaan valintaansa ja sitten kuitenkin kotona tunnelma oli todella ahdistunut ja piinaava. Jannen [Sinin kumppanin, nimi muutettu] hylkäys riskinä sille, että Sini olisi pitänyt päänsä raskausasiassa, oli Sinille kerta kaikkiaan liian uhkaavaa.

Terapeutin muistiinpanoissa tulee esiin tässä kohtaa myös se, että hän alkaa kannatella Siniä mielessään (holding). Hän sanoittaa tuntemuksiaan motiivinaan asettautuminen kehitysobjektiuteen ja holding-positioon.

Olo on todella raskas terapeuttina. Sini tarvitsee nyt kannattelua, ja minun on tärkeää työstää omat vaikeat tunteeni, jotka tämä raskaudenkeskeytys herättää.

Istunnon lopulla terapeutti osoittaa sanoin välittävänsä ja tuntevansa empatiaa Sinin tilanteesta ja osoittaa myös olevansa käytettävissä tarvittaessa (holding tulee terapiaan, ja terapeutti asettautuu kehitysobjektiksi). Myös Sini osoittaa vastauksessaan asettuvansa transferenssilapsesta (toisto) kehittyvän lapsen positioon (ennenkokematon, uusi reaktio).

Istunto 28

Terapeutti: Mä aattelen täs kohtaa, että jos sul käy kauheen vaikeeks olo, niin (tota) sä voit laittaa viestiä.

Sini: Joo. Kiitos. [Hiljaisuus.] Mä meinasin sanoa taas, että kyl mä pärjään, mut mä en sano.

Terapeutti: Joo.

Sini: [Huokaa.]

Pärjäävän minän takana on Sini, joka ratkaisee tilanteet vetäytymällä yksinäisyyteen, itsensä kontrollointiin tai viiltämiseen. Terapeutti kantaa Siniä mielessään ja aavistaa Sinin saattavan asettua menneisyyden toistoon. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan huolestaan tämän saman terapiaistunnon jälkeen.

Huoli. Aito huoli Sinistä nyt. Sini sanoo, että jos olo käy tosi vaikeaksi, mahdollista on, että alkaa kontrolloida ja rankaista itseään säännöllistämällä syömistään, himourheilulla tai satuttamalla itseään. Sanoo, että on pettynyt itseensä, kun ei pystynyt seisomaan oman tahtonsa takana, vaan antoi periksi toisen tahdolle (tarkoittaa raskaudenkeskeytystä). Toisaalta sanoo olevansa itseensä myös tyytyväinen, kun miettii toista ja toisen unelmia ennen itseään. Kyllä hän pärjää tulee taas. Sanon, että olen huolissani tästä! Pärjäämisestä. Esim. jo taas hän on menossa vetämään ryhmätunteja, vaikka vuotaa verta (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti), ja kaikki tämä oman tahdon uhraaminen. Puhumme myös siitä, mitä on tapahtunut lapsena, jos Sini on pyrkinyt tekemään oman tahtonsa mukaan. Äiti on rankaissut, Sini toteaa. On liian uhkaavaa ottaa riski yksin jäämisestä pitäytymällä omassa tahdossa suhteessa Janneen. Että jäisi yksin. Sanon, että laita viestiä, jos olo käy todella vaikeaksi. Näemme vain kerran tällä viikolla, sillä minulla on lomaa loppuviikko.

Tämän istunnon jälkeen kahden viikon kuluttua Sini saapuu terapiaan ja kertoo viiltäneensä. Hän kertoo, että olisi voinut kääntyä jonkun puoleen (sisko, Janne) mutta terapeuttia hän ei mainitse.

Istunto 32

Sini: Tai et kun mä en oo niinku, äää, tänä vuonna oikeestaan joulukuun jälkeen kertaakaan viillelly tai tehny mitään semmost niinku sillai konkreettisesti niinku satuttanu itteeni niin viime viikolla se ahdistus meni siihen pisteeseen, et sitten hh, viilsin käsivartta.

Terapeutti: Mm.

Sini: Mutta. Niin.

Terapeutti: Joo [tauko]. Miltä susta tuntuu nyt kertoa siitä täällä?

Sini: Mm. No vähän hävettää. Ja. Mä en niinku haluis sanoo siit ääneen koska, koska se ärsyttää mua ja mä oon sillee aika pettynyt itteeni, et mä annoin sen mennä siihen pisteeseen. Ja kun mä viel tiiän, et mä oisin voinu vaik, vaik soittaa mun siskolle tai sanoo siit Jannelle, mut mä en tehny sitä. Koska must tuntu, et se semmonen paha Sini otti vaan niin vallan ja (mmh) ja mä en ehkä halunnu, et kukaan helpottaa sitä mun oloa ja estää sitä (mm) et mä viil, et mä, niinku viiltäisin. Koska se oli niin vahvasti se tunne, et mä haluan tehä sen ja mun täytyy saada tehä se.

Terapeutti: Joo.

Seuraavaksi terapeutti vanhemmoi (kehitysobjektina) ja sanoo suoraan huolensa (holding). Sini ei vastustele tai kerro pärjäävänsä.

Istunto 32

Terapeutti: Joo ja sit mä aattelen toi, toi että sä viillät. Ja sä viillät tosi terävällä (mm) ää niinku vähän niinku partaterällä (mm) ja sitte sulla vielä joku niinku sussa sanoo että, että sä et tässäkään onnistunu kunnolla, että sä et (mm) viiltänyt tarpeeks syvälle. Sä oot viiltänyt niin syvälle, että se on ollu niinku siinä rajoilla, että lähetäänkö tikkaamaan.

Sini: Mm.

Terapeutti: Niin kyl se kuulostaa huolestuttavalta ja siltä, että sulla ei oo kaikki hyvin.

Sini: Nii-in.

Terapeutti: Et ei todellakaan oo. Että on huono vointi (mm). Sä sanoitkin, että sul on ollut monta viikkoa.

Sini: Niin.

Samassa yhteydessä on poimittavissa leikkiä ja luovuutta. Yhteinen jaettu tila löytyy kaiken brutaaliuden keskeltä jaetusta mielikuvasta. Kirjoitan siitä omissa muistiinpanoissani.

Siniä kuulemma ärsyttää, että sanoin noin, että väitin, että ehkä viiltely ei olekaan osoitus sellaisesta lujuudesta kuin hän oli kuvitellut vaan keinottomuudesta. Sanon, etten voi myötäillä Siniä, tai olemme kohta molemmat ensiavussa. Tämä mielikuva hymyilyttää Siniä, ja hymyilemme molemmat.

Terapeutti kysyy, ärsyttääkö Siniä terapeutin ”puuttuminen”. Tätä voi pitää jään koputteluna sille, hyväksyisikö Sini uuden kannattelevan ja huolehtivan kehitysobjektin.

Istunto 32

Terapeutti: Ärsyttääks sua mun puuttuminen?

Sini: No vähän.

Sini kertoo käynnistä lääkärissä, ja lääkäri on kehottanut Siniä vähentämään töitä. Terapeutti palaa ärsytykseen.

Istunto 32

Terapeutti: Mikä sua ärsyttää terapiassa ja terapeutissa?

Sini: [Naurahtaa.] Mm. No se että, koska mä en haluu keskittyy siihen, että et mun vointi on huono. Koska mä pelkään sitä, et jos, jos mä aattelen silleen että, että no nyt mun vointi on oikeesti tämmönen huono ja pitäs tehä sille asialle jotain ja mistä se johtuu ja. Niin sitte mul ainakin on huono vointi (mm). Että mä en haluu niinku myöntää sitä.

Terapeutti: Joo.

Seuraavassa pätkässä näkyy, kuinka Sini alkaa hyväksyä kehitysobjektin ja ottaa uudenlaisen position kehittyvänä lapsena (”siis niinhän se onkin”) mutta lisää, ettei ole varma luottamuksestaan terapeuttiin (”mä en haluu olla sillai taakka”). Käsittelemme viiltelyä.

Istunto 32

Sini: Ehkä se, että ku sä sanot sen viiltelyn noin, niin se kuulostaa silt, et se olis tosi vakava ja paha asia.

Terapeutti: Mm mh.

Sini: Ja siis niinhän se onkin

Terapeutti: Mitä se sulle kokem… Mitä, miltä se sust tuntuu, kun sä aattelet sitä, et mä sanon, että se on paha ja vakava asia?

Sini: No mul tulee semmonen olo, et et mun pitää selitellä sitä, et ei se oo niin vakavaa. Tai et ei se oo niin paha, (Terapeutti: Joo) koska silt se must niinku tuntuu. Et niinku, et en mä haluu silleen huolestuttaa, koska mä aattelen, et no et no silleen no (Terapeutti: Ahaa) big deal.

Terapeutti: Niin että sä, pelkääks sä, että sä huolestutat mut, et et et tavallaan mä en kestä?

Sini: Mmh. Ei. Vaan ehkä se et mä en haluu olla sillai taakka.

Terapeutti sanoittaa omissa muistiinpanoissaan olevansa huolissaan ja kokevansa, että huoli pitää piilottaa (ettei Sini koe olevansa taakka, kuten hän ilmaisee). Seuraavana päivänä terapeutti kuitenkin ymmärtää, että juuri huolehtiva vanhempi on Sinille jotain uutta ja kehityksellistä.

Tiistain istunnolla Sini kertoo viiltelystä mutta sanoo, ettei halua huolestuttaa terapeuttia ja olla taakka. Terapeutin vastatunne on, että oma huoli pitää piilottaa. Myötätuntoa ja surua saa olla mutta ei huolta. Keskiviikkona ymmärrän tämän ja korjaan Sinille. Kerron tuntevani huolta hänen tilanteestaan ja olevani huolissani, mutta Sinin ei tarvitse olla huolissaan terapeutista. Tajuan, ettemme pääse työstämään tätä (yksin pärjääminen), ellei huolestumiseni ja sen aiheuttamat reaktiot Sinissä tule meidän väliimme. Siniä ärsyttää huolestumiseni, hän vähättelee viiltelyä ja lisäksi kertoo pelkäävänsä, että hylkään hänet ja että hän on liian vaikea potilas ja liian rikki terapeutille. Sanon, etten hylkää. Transferenssi on alkanut elää. Terapeutti on se huolestunut toinen, aikuinen, joka on tullut alueelle, jossa Sini on tähän mennessä ollut yksin.

Tästä istunnosta kahden viikon kuluttua Sini mainitsee ensimmäistä kertaa terapian kannattelevuuden merkityksestä itselleen. Tämä kokemus syntyy hänellä leikin ja luovuuden hetkellä (hääräily, musiikin kuuntelu). Tätä leikkihetkeä emme jaa terapeuttisessa tilassa, mutta terapeutti on hänen mielessään leikin hetkellä. Luovuus ja leikki ovat kehityksellinen illuusion syntyhetki, sillä siinä psyykkisesti vapaa tila mahdollistuu. Seuraavaa pätkää voi pitää sen todentumana.

Istunto 39

Sini: Mulla on jotenkin semmonen niinku kevyempi fiilis [tauko] psyykkisesti.

Terapeutti: Mm-m.

Sini: Mä siivoilin tossa kotona. Teki vaan mieli siivota. Mä laitoin musiikkia soimaan ja mä hääräsin siinä. Janne on tänään ja huomenna Helsingissä, ja mä olin yksin kotona ja mä aattelin, et on kiva, et se tulee siistiin kotiin. Sit mietin, et se lähtee tän vuoden puolella sinne rauhanturvaajiin todennäköisesti, ja mä mietin, et miks ei se tunnu must tällä hetkellä niin pelottavalta. Sen puolesta et mä oon niinku yksin.

Terapeutti: Mm.

Sini: Ja ettei mul oo kotona turvaa, eikä pysty puhuu aina mieltä painavista asioista, kun se toinen ei oo siinä. Ja sit mul tuli vaan semmonen ajatus, et eihän mul oo mitään hätää, et mul on tää terapia.

Terapeutti: Mmm.

Sini jatkaa vielä kertomalla, että vaikka terapia ei olisi juuri silloin, kun on jotain kerrottavaa, tieto siitä, että se on tulossa, rauhoittaa ja keventää hänen oloaan. Hän ei ole yksin.

Istunto 39

Sini: Et sit jos mulle tulee niitä asioita, mistä musta tuntuu, et mun on pakko saada niitä käydä läpi ihan kasvotusten jonkun kaa, niin sit mul on aina tää paikka, mihin mä voin tulla ja missä mä voin käydä niitä asioita sit läpi. Se ei välttämättä ole just sillä hetkellä, kun se tulee, mut että ainakin mä tiiän, et se on se, mikä mua kannattelee. Et okei ens viikolla taas mä pääsen tänne. Ja se oli aika semmonen niinku huojentava tunne jotenkin ja semmonen, että ei tarvii pelätä sitä yksin jäämistä.

Terapeutti: Joo.

Sini: Ja se tuntuu tosi kivalta.

Terapeutti: Joo. Se on jotenkin huojentavaa. Ja sul tuli jotenkin semmonen että, että se on semmonen kannatteleva.

Sini: Joo.

Terapeutti: Olis tää jotenkin semmonen uus olo tai?

Sini: Ehkä. Tai ehkä kun muistan muista ihmisistä, niin jotenkin tuntuu silleen, että on vaikee ehkä luottaa siihen, et se ihminen pysyy ja on siinä.

Terapeutti: Mm.

Sini: Niin. Niin tää alkaa tuntuu siltä, et mun ei tarvii pelätä sitä, et sä vaan yhtäkkiä katoisit ilman, että mä tietäisin siitä, että tää niinku päättyis.

(...)

Sini: Semmosii ihmisii mul ei oo kauheesti. Se tuntuu niinku helpottavalta.

Omissa muistiinpanoissaan psykoterapeutti kirjoittaa yhteneväisestä kokemuksesta Sinin kanssa sanoitetusta terapeuttisesta tilasta kehityksellisenä illuusiona. Tässä käytössä on termi allianssi, mutta tämän tutkimuksen valossa kokemuksesta on löydettävissä kehityksellisen illuusion toteutumisen aineksia.

Sini mainitsi ensimmäistä kertaa jotain terapian kannattelevuudesta. Sanoi pohtineensa, että kun Janne lähtee rauhanturvaajaksi, hänen ei tarvitse miettiä, että kenelle voi sitten puhua, kun hänellä on aina tämä terapia, joka kannattelee. Hänellä ollut niin monta ihmissuhdetta, jotka eivät ole olleet luotettavia ja kestäviä, ja nyt alkaa pikkuhiljaa luottaa, että minä en ole menossa minnekään.

Allianssi on selkeästi lähtenyt kasvamaan tai voimistunut nyt raskaudenkeskeytyksen ja sitä seuranneen viiltelytapauksen jälkeen ja sen jälkeen, kun ilmaisin olevani huolissani Sinistä. Sini toi tänään esille, että tuntee olonsa vapaammaksi, kun on terapia, joka kannattelee. Tämän eteen olemme ja olen tehnyt kyllä töitä.

Pohdinta

Tuloksia voi tarkastella kehityksellisen illuusion synnyn kaarena. Alussa terapeutti kannatteli Siniä mielessään. Tämä kannattelu tuli mukaan terapeuttiseen tilaan holding-kokemuksena, ja sen myötä terapeutti alkoi asettua kehitysobjektiksi. Sini palasi vielä transferenssilapsen asemaan ja menneisyyden toistoon vetäytymällä, kontrolloimalla itseään ja viiltämällä, mutta alkoi sitten uskaltaa ottaa kehittyvän lapsen roolia terapiassa. Kaksi mieltä asettautui yhteen, ja näin syntyi mahdollisuus kehitykselliseen illuusioon. Winnicottia mukaillen kehityksellinen illuusion syntyminen mahdollisti potentiaalisen tilan syntymisen terapeutin ja potilaan välille. Tässä tilassa puolestaan alkoi heräillä ja elää luovuus ja leikki, jotka tulivat osaksi terapiaa, esimerkiksi Sinin siivoillessa kotona musiikkia kuunnellen ja kokien, ettei ole mitään hätää, kun on terapia. Myös terapiassa koimme yhdessä jaettua leikkitilaa, esimerkiksi kuvittelemalla itsemme yhdessä ensiapuun Sinin viiltelyn jälkeen, jos lähden myötäilemään hänen transferentiaalisia ratkaisujaan. Winnicottin mukaan tällä alueella myös psykoterapia pitkälti tapahtuu. Sini tunsi tässä tilassa olonsa turvalliseksi, kannatelluksi eikä enää niin yksin olevaksi. Terapeuttina kehitysobjektin rooli tarjosi sitä tyydytystä ja sisäistä lämpöä, jota vain terapiasuhde ja potilaan kehityksen seuraaminen terapeuttivanhempana voi tarjota. Onnistuin mielestäni hyödyntämään omia vastatunteitani Sinin vuorovaikutuksellisiin viesteihin hänen mielen ymmärtämisekseen sen sijaan, että olisin omaksunut transferenssiodotusten mukaisia rooleja ja funktioita (Tähkä 2001). Tämä ei kuitenkaan käynyt erehdyksittä, sillä koin ensin, että huoli pitää piilottaa enkä saa ”rasittaa” sillä Siniä.

On tärkeää muistaa, että potilaan kehityksellisten potentiaalien aktivoituminen ja uudelleen käynnistynyt kehityksellinen prosessi voi edetä vain potilaan persoonallisuuden sallimissa rajoissa (Tähkä 1996, 213). Sinin kohdalla kehityksellinen illuusio tarjosi tässä terapiasuhteen kohdassa sitä kannattelua, mitä hän tarvitsi, mutta todellisuudessa tilanne on aina ristiriitaisempi ja keskeneräisempi. ”Kyllä mä pärjään” -tyyppinen transferenssiratkaisu on usein syvällä potilaan ratkaisupaletissa eikä niin vain muutettavissa. Myös Sinin kohdalla jouduin terapiasuhteemme päätyttyä Sinin aloitteesta vajaan kahden vuoden kohdalla huomaamaan, etten tainnut ainakaan täysin löytää tietä uutena sisäistyneenä objektina hänen mieleensä. Hän halusi jatkaa yksin ilman terapiaa.

Psykoanalyytikko Melanie Klein (1946) käyttää tästä yksin pärjäämisen positiosta termiä paranoidinen positio. Vaikka tämä kokemuksellinen asetelma, missä kaikki hyvä pidetään sisäpuolella (”pärjään kun turvaan itseeni”) ja kaikki paha ulkopuolella (”maailma on paha”), on sinällään kehityksellinen umpikuja, se tarjoaa tärkeän hätäratkaisun koetun eriytyneisyyden säilyttämiselle itsen ja objektin välillä. Tästä käytetään nimitystä paranoidinen ratkaisu (Tähkä 1996, 103–104). Joskus potilaalle itsekokemuksen ylläpitäminen jää riippuvaiseksi kaikkivoipaisesti itseriittoisesta itsekuvasta ja sellaisesta objektimielikuvasta, jossa objektilta ei voi enää odottaa mitään hyvää (Tähkä 2001).

Kehityksellisessä illuusiossa on kyse pelkästään potilaan kokemusmaailman todellisuudesta. Se herättää uudelleen eloon tärkeän alueen potilaan sisäistä maailmaa siitä mykkyydestä ja toiveiden täyttymättömyydestä, jossa se tähän saakka on elänyt. Vähitellen voi kyetä kokemaan kehitykselliset illuusiot ominaan ja käyttää terapeuttia uutena kehityksellisenä objektina (Tähkä 2001). Uskon Sinin saaneen pysyvän ja kannattelevan kokemuksen siitä, ettei hän ole enää yksin ja sisäisesti mykkä. Valitsemani tapa tutkia psykoterapiasuhdetta perinteisesti psykoanalyyttiseen työskentelyyn liitetyllä teoreettisella viitekehyksellä osoittautui mielestäni pääosin toimivaksi ja kehityksellisen illuusion synnyn kannalta hedelmälliseksi valinnaksi terapian toteutuessa kahdesti viikossa.

Sinin olo alkoi kohentua tämän artikkelin valmistumisen jälkeen, ja hän esimerkiksi aloitti koulutusta vastaavat työt. Lisäksi masennuslääkitys toi Sinille hänen kaipaamaansa tasaisuuden tunnetta. Hän koki, ettei tarvitse enää psykoterapiaa tai oikein hyödy siitä ja että psykoterapiaa on vaikea sovittaa yhteen vaihtelevien työaikojen kanssa. Viiltelyä hänellä ei sittemmin ole ollut. Päätän tutkimukseni siteeraten Riitta Tähkää: ”Avaamalla mahdollisuuden uudenlaiseen kokemiseen kehityksellinen illuusio on ulospääsytie toistamispakon alaisuudesta” (Tähkä 2005, 142).

Kirjallisuus

Klein, Melanie (1946). Notes on some schizoid mechanisms. International Journal of Psycho-Analysis, 27, 99‒110.

Klemelä, Esko (2011). Transferenssi ja vastatransferenssi. Teoksessa Klemelä, Esko; Mälkönen, Kristiina & Sammallahti, Pirkko (toim.), Terapeutin huoneessa. Kirjoituksia psykoanalyyttisesta menetelmästä, 81‒178. Helsinki: Therapeia-säätiö

Kurkela, Kari (2004). Winnicott, raja, luova asenne. Psykoterapia, 23(2), 128‒156.

Lintu, Ritva (2013). Leikki ja leikillisyys potentiaalisessa tilassa. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Muurinen, Pertti (2011). Transferenssi-illuusio ja kehityksellinen illuusio psykoterapeuttisessa hoitosuhteessa. Psykoterapia, 30(4), 346‒359.

Saraneva, Kristina (2003). Winnicottin henkilö ja teoria. Psykoterapia, 22(3), 155‒169.

Tähkä, Riitta (2001). Illuusio ja todellisuus psykoanalyyttisessä suhteessa. Teoksessa Roos, Esa; Manninen, Vesa & Välimäki, Jukka (toim.), Rakkaus, toive, todellisuus. Psykoanalyyttisia tutkielmia, 157‒192. Helsinki: Yliopistopaino

Tähkä, Riitta (2005). Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa Saarinen, Pirjo; Lehtonen, Kaarina; Miettinen, Seija & Rajala. Riitta (toim.) Pintaa syvemmältä: Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Kuopio: Itä-Suomen psykoterapiayhdistys.

Tähkä, Veikko (1996). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Helsinki: WSOY.

Tähkä, Veikko (2010). Mielen olemuksesta ja ymmärryksen välittymisestä sen häiriintyneen kehityksen korjaajana. Teoksessa Saarinen, Pirjo; Tuohimaa, Anne & Heikkinen, Anneli (toim.), Kätketyn jäljillä. Kuopio: Itä-Suomen psykoterapiayhdistys.

Winnicott, Donald (1965). The maturation processes and the facilitating environment. Lontoo: Karnac.

Winnicott, Donald (1971). Playing and Reality. New York: Basic Books.