Kati Kajastus: Epäonnistumisten tarpeellisuudesta psykoterapiatyössä

Yleistyneet etäk­oulu­tuk­set näyt­tivät jälleen hyvätkin puolen­sa, kun osal­lis­tu­in hel­teis­es­tä juhan­nus-Suomes­ta käsin yhdys­val­ta­laisen psyko­ana­lyytikon Howard B. Levi­nen koulu­tuk­seen “On the neces­si­ty of fail­ure”, jon­ka jär­jesti The British Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion kesäku­us­sa. Howard B. Levine työsken­telee muun muas­sa New York Uni­ver­si­tyssä, PINE Psy­cho­an­a­lyt­ic Cen­teris­sä sekä kir­joit­ta­jana, ja täl­lä ker­taa hänen aiheenaan oli epäon­nis­tu­mis­ten vält­tämät­tömyys psyko­ana­lyytikon ja psykoter­apeutin työssä. Levine toimii Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis ‑lehden toim­i­tus­neu­vos­tossa ja ker­toi luke­neen­sa pitkän koron­aeristyk­sen­sä vuok­si järjestyk­sessä kaiken Win­ni­cot­tin tuotan­non, joka kir­jahyllystä löy­tyi. Tämän huo­masi vah­vasti Levi­nen läh­estymis­tavas­sa epäon­nis­tu­misi­in. Toisaal­ta hän inte­groi pohd­in­toi­hin­sa aiheesta myös mui­ta suuria psyko­ana­lyyt­tisia ajat­telijoi­ta siinä mis­sä Game of Thronesin hah­mo­ja ja tapahtumiakin.

Tässä tek­stis­sä pohdin ter­api­atyön epäon­nis­tu­mis­ten käsit­te­lyä pitkälti kir­jal­lisu­u­den val­os­sa ja käytän enim­mäk­seen sanaa psykoter­apia kat­ta­maan laa­jasti sekä psykoter­api­an että ‑ana­lyysin. Howard B. Levine lie­nee julkaise­mas­sa aiheesta mate­ri­aalia, jon­ka sisältöä en tässä käsit­tele tarkem­min, mut­ta aiem­min hän on poht­in­ut eri­lais­ten vuorovaiku­tuk­sen ilmiöi­den toteu­tu­mista ana­lyyt­tises­sa pros­es­sis­sa esimerkik­si tek­steis­sään ”The ana­lyst’s par­tic­i­pa­tion in the ana­lyt­ic process” (1994) ja ”Reflec­tions on ther­a­peu­tic action and the ori­gins of psy­chic life” (2020). Levi­nen yhteis­toimit­ta­mas­sa teok­ses­sa Locat­ing trans­fer­ence: Actu­al­i­ty and illu­sion in the psy­cho­an­a­lyt­ic encounter (Levine & Reed, 1993) tarkastel­laan virheitä puolestaan muun muas­sa kuu­luisan Doran tapauk­sen kaut­ta, jota Sig­mund Freud aikoinaan pohti haavoit­tuvaiseen sävyyn omana epäon­nis­tu­mise­naan (Hay­nal & Falzed­er 1993, 359) mut­ta joka sit­tem­min aut­toi huo­mat­tavasti kehit­tämään trans­fer­enssin käsitettä.

Mitä tulee 2000-luvun ter­apeut­tei­hin, tuoreehkos­sa tutkimuk­ses­sa 94 pros­ent­tia psykoter­apeuteista myön­si koke­neen­sa jonkin­laisia epäon­nis­tu­misia työssään, ja suuri osa heistä viit­tasi epäon­nis­tu­misil­la poti­laan liian aikaiseen ter­api­an keskeyt­tämiseen (Małus ym. 2018, 33). Suur­in­ta ihme­tys­tä tässä tulok­ses­sa herät­tänevät jäl­jelle jäävät 6 pros­ent­tia ter­apeuteista, mikäli he tulk­it­se­vat syväl­lis­ten ter­api­apros­essien aina sujuneen solju­vasti ja ilman virheitä. Levinekin nos­ti luen­noi­jana esi­in pohd­in­to­ja siitä, kuin­ka ter­api­aan väistämät­tä jos­sain vai­heessa livah­taa huonos­ti muo­toil­tu­ja tai väärin ajoitet­tu­ja tulk­in­to­ja, lip­sautuk­sia, lasku­tusvirheitä, mon­en­laisia vas­ta­trans­fer­enssi­in poh­jau­tu­via mokaamisia tai mui­ta pienem­piä tai isom­pia epäon­nis­tu­misia. Epäon­nis­tu­misik­si on määritel­ty tutkimuk­sis­sa myös esimerkik­si riit­tämätön empa­tia, sen­si­ti­ivisyy­den tai spe­si­fien taito­jen puute sekä liian yksinker­tais­tet­tu läh­estymistapa ter­api­an kulku­un (Rønnes­tad ym. 2019, 217). Osa epäon­nis­tu­mi­sista voi eit­tämät­tä olla poti­laan kannal­ta hyvinkin merkit­täviä ja siten uha­ta koke­mus­ta tur­val­lis­es­ta ja luot­ta­muk­sel­lis­es­ta ter­api­a­suh­teesta. Esimerkik­si voi nos­taa vaikka­pa trans­fer­enssir­atkaisui­hin liit­tyvän virheel­lisen tai puut­teel­lisen ymmär­ryk­sen, joka saat­taa olla poti­laalle muser­ta­va koke­mus (Tähkä 2001, 173). Tässä tek­stis­sä keski­tyn sen kaltaisi­in epäon­nis­tu­misi­in, jot­ka eivät kuitenkaan esimerkik­si riko ter­api­atyöhön liit­tyviä eet­tisiä periaatteita.

Jos poti­laan vuorovaiku­tus pri­maar­i­ob­jek­tin kanssa on jät­tänyt toivom­isen varaa, voidaan psykoter­api­an puit­teis­sa pain­ot­taa hyvinkin voimakkaasti ja toiveikkaasti mah­dol­lisu­ut­ta uuteen ja parem­paan objek­ti­in, joka onnis­tuu vuorovaiku­tuk­ses­sa parem­min ja toimii vähem­män virheel­lis­es­ti ‒ siis epäon­nis­tuu vähem­män. Kor­jaavalle koke­muk­selle on annet­tu ajoit­tain hyvin suuri pain­oar­vo (alka­en Alexan­der & French 1946, 22), ja esimerkik­si Joseph San­d­lerin (1960) tur­val­lisu­u­teen liit­tyvät pohdin­nat saa­vat pain­ot­ta­maan ter­apeutin luotet­tavu­ut­ta, tarkkaavaisu­ut­ta, johdon­mukaisu­ut­ta ja mui­ta tärkeitä omi­naisuuk­sia vahvis­ta­mas­sa tur­val­lisu­u­den perus­taa. Kyseenalais­ta­mat­ta edel­lä mainit­tu­jen merk­i­tys­tä on havait­tu, että vaik­ka korkeat ideaalit liit­tyen ter­api­atyöhön aut­ta­vat ter­apeut­tia kehit­tymään, ne voivat myös lisätä ahdis­tuneisu­ut­ta työssä ja epäon­nis­tu­misen pelkoa (Rønnes­tad ym. 2019, 216). Virhei­den tekemisen pelko ei edis­tä vuorovaiku­tus­ta hoito­suh­teessa (Lind­fors 2016, 158), ja kaiken kaikki­aan psykoter­apeutin on mah­do­ton­ta tehdä työtään pal­jas­ta­mat­ta aika ajoin, että hänessä ja hänen työ­tavois­saan on vajavuuk­sia kuten muis­sakin ihmisissä.

Lapsen onnis­tu­mis­ten kohtaa­mat hyväksyn­tä ja ihastelu sekä epäon­nis­tu­misia seu­raa­vat ran­gais­tus ja uhka ovat mukana määrit­telemässä sitä, mil­lainen häpeä- tai muu koke­mus myöhempiä epäon­nis­tu­misia seu­raa. Sisäis­tet­ty pahek­sun­ta ja ylenkatse saat­ta­vat ilmetä psykoter­apeu­ti­l­la esimerkik­si niinä het­k­inä, kun ter­api­atyössä ei kykene yltämään oman egoideaalin­sa tasolle. Epäon­nis­tu­misen kohdis­sa vähin­tään väläyk­seno­mainen koke­mus itsekon­trol­lin het­kel­lis­es­tä mene­tyk­ses­tä lie­nee väistämätön. Useis­sa asiois­sa ja tekemi­sis­sä on kuitenkin epäon­nis­tut­ta­va ennen onnis­tu­mista, eikä psykoter­api­atyö eroa tästä paljonkaan. Epäon­nis­tu­miset sekä nolostu­mi­nen, joka seu­raa köm­mähdyk­siä, möläy­tyk­siä ja suo­ranaista met­sään men­e­mistä, lienevät väistämätön osa työtä, johon kuu­lu­vat tiivi­isti syvän ymmär­ryk­sen ja vaikeasti tavoitet­tavis­sa ole­vien taito­jen kehit­tämi­nen läpi uran (mm. Rønnes­tad ym. 2019, 216) sekä tois­tu­va riskinot­to vuorovaiku­tuk­ses­sa (mm. Mason 2005, 158).

Win­ni­cott puo­lusti varsin pon­tev­asti virheitä, jot­ka ovat vält­tämätön­tä käyt­tö­ma­te­ri­aalia ter­api­an eten­e­misen kannal­ta ja joi­ta tulisi kohdel­la poti­laan men­neisyy­den eikä (vain) ter­apeutin tämän­hetk­isinä epäon­nis­tu­misi­na (Win­ni­cott 1956, 388). Näin ter­apeut­ti ikään kuin saadaan ter­api­an puit­teis­sa ole­maan se van­hempi, joka epäon­nis­tuu (Win­ni­cott 1962, 239). Win­ni­cot­tin (1962, 239) mukaan on vält­tämätön­tä, että ana­lyytikko saa tois­tu­vasti epäon­nis­tu­jan roolin, joka on myös helpom­pi hyväksyä työssään, kun näkee roolin hyödyl­lisyy­den ja tärkey­den. Epäon­nis­tu­misia voidaan toki tutkia myös psykoter­api­an tulok­sel­lisu­u­den näkökul­mas­ta, kuten eri­tyis­es­ti kog­ni­ti­ivisen käyt­täy­tymis­ter­api­an puolel­la on tehtykin (mm. Lam­propou­los 2011, 1093). Levi­nen keskeinen sanoma kuitenkin oli Win­ni­cot­tia mukaillen, että poti­las saa jos­sain vai­heessa ter­api­aa psykoter­apeut­tin­sa epäon­nis­tu­maan taval­la, jota poti­las itse tarvit­see, jot­ta ker­ran elämän­his­to­ri­as­sa tapah­tunut voisi tois­tua ja tul­la ensim­mäisen ker­ran todel­la koe­tuk­si transferenssissa.

Moni paljon lainat­tu teo­reetikko on vuorol­laan esit­tänyt omas­ta näkökul­mas­taan epäon­nis­tu­mis­ten tarpeel­lisu­u­den psykoter­a­pi­ois­sa, joten sikäli aja­tus ei ole uusi. Freudin ajatuk­sia jo vuodelta 1914 (1914/1950, 154−155) voidaan pohtia suh­teessa pet­tymyk­siä aiheut­ta­van trans­fer­enssiob­jek­tin merk­i­tyk­seen ja sen käsit­telemisen vält­tämät­tömyy­teen. Wil­fred Bion (1970/1984, 49) pohti, voiko ana­lyytikon mieleen jäänyt virhe esimerkik­si poti­laan elämän­ti­lan­net­ta koske­vis­sa fak­tois­sa itse asi­as­sa pait­si olla epäolen­nainen myös täyt­tää jonkin funk­tion ana­ly­y­sis­sa. Myös Thomas Ogden (2014, 215) kir­joit­taa siitä, miten hoita­jan on paradok­saalis­es­ti yhtä aikaa kyet­tävä epäon­nis­tu­maan ja onnis­tu­maan, jot­ta poti­laan psykologi­nen kasvu mah­dol­lis­tuu, sil­lä kas­vamisen väylänä on kokea analyytikon/äidin epäon­nis­tu­mi­nen trans­fer­enssis­sa ja samal­la tul­la aute­tuk­si ana­lyyt­tis­es­ti ymmärtämään tätä koke­mus­ta. Jacques Lacan kuvasi virhei­den kut­sum­ista esi­in ja niiden osoit­tamista trans­fer­enssin hark­i­tuk­si tarkoituk­sek­si (Nobus 2013, 110). Virhei­den ja epäon­nis­tu­misen funk­tio­ta voisi myös pohtia suh­teessa esimerkik­si psyko­ana­lyytikko Willy Barangerin näke­myk­seen siitä, kuin­ka ana­lyytikon on aina puu­tut­ta­va suh­teeseen hajot­ta­mal­la äiti−lapsi-dyadia koske­va harhaku­va (Hora­cio Etchegoyen 2005, 125).

Vaik­ka virheitä voidaan siis tarkastel­la myös ikään kuin hyö­dyn­net­tävis­sä ole­vien epäon­nis­tu­mis­ten tar­joilemisen näkökul­mas­ta, useim­mat todel­liset epäon­nis­tu­miset tuskin ovat tarkasti hoidol­lisi­in funk­tioi­hin etukä­teen kaavail­tu­ja. Niitä tulee joka tapauk­ses­sa vas­taan suurem­pia ja aivan pieniä − alka­en vaikka­pa siitä, että viit­taa poti­laaseen vääräl­lä nimel­lä tai tapaamisi­in vääräl­lä viikon­päiväl­lä. Toisaal­ta epäon­nis­tu­misen koke­muk­si­in sisäl­tyy myös niitä het­k­iä, jot­ka ehkä vain ter­apeut­ti itse kokee virheinä, esimerkik­si tyl­sistymistä tai ärsyyn­tymistä poti­laaseen. On toki mah­dol­lista ja ken­ties syytäkin läh­estyä epäon­nis­tu­misi­na kokemi­aan het­k­iä pohti­mal­la sitä, onko itsel­lä huono päivä, heiken­tääkö vas­ta­trans­fer­enssi työn laat­ua, onko vihainen poti­laalle ja niin edelleen. Vaik­ka Win­ni­cot­tin (1952/2017, 64) mukaan tilantei­ta voi tutkail­la täl­lä tavoin itsekri­it­tis­es­ti ja vas­ta­trans­fer­enssi­aan miet­tien, voi olla hyödyl­listä nähdä epäon­nis­tu­mi­nen samaan aikaan myös jon­akin, minkä poti­las on mah­dol­lis­tanut toteutet­tavak­si tuo­dak­seen alku­peräisen ympäristön­sä epäon­nis­tu­misen nyky­het­keen. Näin ollen epäon­nis­tu­misen yhtey­dessä poti­laan voi olla mah­dol­lista tul­la vihaisek­si sen sijaan, että tulisi trau­ma­ti­soiduk­si, ja kohdis­taa trans­fer­enssin näyt­tämöl­lä osin infan­ti­ili viha ter­apeut­ti­in (Win­ni­cott 1963, 344; Win­ni­cott 1963/2016, 453).

Ei liene syytä tai tur­val­lis­takaan selit­tää työn epäon­nis­tu­misia olemat­tomi­in vetoa­mal­la poti­laan tarpeeseen saa­da ter­apeut­ti epäon­nis­tu­maan. Eri­tyisen tärkeää on kiin­nit­tää huomio­ta niihin epäon­nis­tu­misi­in, jot­ka rikko­vat ter­api­atyön eet­tisyy­den peri­aat­tei­ta. Toisaal­ta se, mikä ehkä on virheenä todel­li­nen tapah­tu­ma ja vas­ta­trans­fer­enssin ele­ment­ti, voi yhtä aikaa pitää sisäl­lään ter­apeut­tisen mah­dol­lisu­u­den poti­laan kannal­ta. Win­ni­cot­tin (1963/2016, 453) mukaan ter­apeutin usein pienet epäon­nis­tu­miset voivat olla pait­si poti­laan manöveröim­iä myös poti­laalle eri­tyisen hyödyl­lisiä, kos­ka tulok­selli­nen hoito edel­lyt­tää kor­jaa­van koke­muk­sen tar­joamisen lisäk­si mah­dol­lisu­u­den epäon­nis­tu­mis­ten toistamiseen.

Ken­ties itsekri­it­tis­ten tarkastelu­jen keskel­läkin on siis hyvä ja mah­dol­lista pitää mieli avoin­na myös poti­laan mah­dol­lisuuk­sille hyö­dyn­tää ter­apeut­tin­sa virheitä ja epäon­nis­tu­misia. Psyko­dy­naamiset ter­apeu­tit ovat kamp­pailleet psykoter­api­an epäon­nis­tu­misen määritelmän kanssa ken­ties sik­si, että myös ter­api­an onnis­tu­misen vahvis­tus voi olla vaikeampi tavoit­taa kuin selkeäm­min oirei­den vähen­tämiseen tähtäävis­sä ter­api­a­muodois­sa. Psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa psykoter­a­pi­ois­sa ter­apeutin ja ter­api­as­sakävi­jän näke­myk­set epäon­nis­tu­mi­sista lop­putu­lok­sen kannal­ta saat­ta­vat myös ero­ta toi­sis­taan: siinä mis­sä ter­apeut­ti pitää onnis­tu­mise­na yhteisessä psyykkisessä työssä syn­tyvää syvän ymmärtämyk­sen tavoit­tamista tai per­soon­al­lisu­u­teen liit­tyvää syväl­listä muu­tos­ta, ter­api­as­sakävi­jä halu­aa usein päästä oireis­taan, tun­tea voivansa parem­min ja kyetä toim­i­maan kokon­ais­val­taisem­min työelämässä ja ihmis­suhteis­saan (Gold & Strick­er 2011, 1096).

Toisaal­ta ter­apeutin epäon­nis­tu­misille voi olla paikkansa ja tarpeen­sa kum­mas­takin näkökul­mas­ta tutkail­tuna. Omas­sa tutkimuk­ses­sani, jos­sa keräsin kuntou­tusp­sykoter­api­aan liit­tyviä koke­muk­sia ammat­in­vai­h­ta­jil­ta, ter­api­as­sakävi­jät nos­ti­vat ter­apeutin pienehköt epäon­nis­tu­miset oma-aloit­teis­es­ti esi­in jopa yht­enä omaa työkykyään olen­nais­es­ti kohen­ta­vana seikkana ter­api­a­suh­teen vuorovaiku­tuk­ses­sa (Kajas­tus 2021, 70). Ter­apeutin inhimil­liset virheet ja hapuilu omas­sa työssään sekä lujit­ti­vat ter­api­a­suhdet­ta että antoi­vat ter­api­as­sakävi­jälle kai­vatun viestin työelämän sal­livu­ud­es­ta, minkä vuok­si työelämään hakeu­tu­mi­nen ja siel­lä toim­imi­nen tun­tu­i­v­at helpom­min läh­estyt­täviltä. Pait­si että psykoter­apeutin epäon­nis­tu­miset voivat olla ter­api­as­sakävi­jän kannal­ta hyödyl­lisiä mah­dol­lisuuk­sia merkit­tävien koke­musten tois­tamiseen ja sitä kaut­ta niiden tuomiseen tietoisu­u­den piiri­in, epäon­nis­tu­misil­la voi siis olla myös ratkai­se­va käytän­nön merk­i­tys ter­api­as­sakävi­jän arjen kysymyk­sis­sä. Voisiko ollakin lohdullista ajatel­la, että epäon­nis­tu­mi­nen on pait­si väistämätön­tä myös vält­tämätön­tä − että riit­tävän hyvä hoita­ja on myös riit­tävän huono hoitaja?

Kir­jal­lisu­us

Alexan­der, Franz & French, Thomas Mor­ton (1946). Psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py: Prin­ci­ples and appli­ca­tion. New York: Ronald Press.

Bion, Wil­fred R. (1970/1984). Atten­tion and inter­pre­ta­tion. Lon­too: Tay­lor & Fran­cis Group.

Freud, Sig­mund (1914/1950). Remem­ber­ing, repeat­ing and work­ing-through. Teok­ses­sa The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume XII (1911‒1913): The case of Schre­ber, Papers on tech­nique and oth­er works, 147−156. Lon­too: Hog­a­rth Press.

Gold, Jer­ry & Strick­er, George (2011). Fail­ures in psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­py. Jour­nal of Clin­i­cal Psy­chol­o­gy, 67(11), 1096–1105.

Hay­nal, André & Falzed­er, Ernst (1993). Slay­ing the drag­ons of the past or cook­ing the hare in the present: A his­tor­i­cal view on affects in the psy­cho­an­a­lyt­ic encounter. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 13(4), 357‒371.

Hora­cio Etchegoyen, R. (2005). The fun­da­men­tals of psy­cho­an­a­lyt­ic tech­nique. Revised edi­tion. Lon­too: Tay­lor & Fran­cis Group.

Kajas­tus, Kati (2021). Ter­api­a­suh­teen vuorovaiku­tuk­sen yhtey­destä kuntou­tusp­sykoter­a­pi­ois­sa koet­tui­hin työkyvyn muu­tok­si­in. Psyko­ana­lyyt­ti­nen Psykoter­apia, 17, 65−75.

Lam­propou­los, Geor­gios K. (2011). Fail­ure in psy­chother­a­py: an intro­duc­tion. Jour­nal of Clin­i­cal Psy­chol­o­gy, 67(11), 1093–1095.

Levine, Howard B. (1994). The analyst’s par­tic­i­pa­tion in the ana­lyt­ic process. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 75, 665–676.

Levine, Howard B. (2020). Reflec­tions on ther­a­peu­tic action and the ori­gins of psy­chic life. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 68(1), 9–25.

Levine, Howard B. & Reed, Gail S. (toim.) (1993). Locat­ing trans­fer­ence: Actu­al­i­ty and illu­sion in the psy­cho­an­a­lyt­ic encounter [Lehden tee­manu­mero]. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 13(4), 357‒371.

Lind­fors, Olavi (2016). Onnis­tu­misia ja epäon­nis­tu­misia. Psykoter­apia, 35(3), 157−158.

Małus, Alek­san­dra; Konarzews­ka, Bea­ta & Gal­ińs­ka-Skok, Bea­ta (2018). Patient’s fail­ures and psychotherapist’s suc­cess­es, or fail­ure in psy­chother­a­py in the eyes of a psy­chother­a­pist. Archives of Psy­chi­a­try & Psy­chother­a­py, 20(3), 31–41.

Mason, Bar­ry (2005). Rela­tion­al risk-tak­ing and the ther­a­peu­tic rela­tion­ship. Teok­ses­sa Flaskas, Carmel; Mason, Bar­ry & Per­lesz, Amaryll (toim.), The space between: Expe­ri­ence, con­text, and process in the ther­a­peu­tic rela­tion­ship, 157−170. Lon­too: Karnac.

Nobus, Dany (2013). Jacques Lacan and the Freudi­an prac­tice of psy­cho­analy­sis. Mak­ers of mod­ern psy­chother­a­py. Oxon, UK & New York: Routledge.

Ogden, Thomas H. (2014). Fear of break­down and the unlived life. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 95(2), 205–223.

Rønnes­tad, Michael Helge; Orlin­sky, David E.; Schröder, Thomas A.; Skovholt, Thomas M. & Willutz­ki, Ulrike (2019). The pro­fes­sion­al devel­op­ment of coun­sel­lors and psy­chother­a­pists: Impli­ca­tions of empir­i­cal stud­ies for super­vi­sion, train­ing and prac­tice. Coun­selling & Psy­chother­a­py Research, 19(3), 214–230.

San­dler, Joseph (1960). The back­ground of safe­ty. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 41, 352–356.

Tähkä, Riit­ta (2001). Illu­u­sio ja todel­lisu­us psyko­ana­lyyt­tises­sa suh­teessa. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Välimä­ki, Juk­ka (toim.), Rakkaus, toive, todel­lisu­us, 157–192. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1952/2017). Let­ter to Roger Mon­ey-Kyr­le. Teok­ses­sa Cald­well, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lect­ed works of D. W. Win­ni­cott. Vol­ume 4, 1952–1955, 63−68. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1956). On trans­fer­ence. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 37, 386−388.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1962). The the­o­ry of the par­ent-infant rela­tion­ship: Fur­ther remarks. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 43, 238–239.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1963). Depen­dence in infant-care, in child-care and in the psy­cho-ana­lyt­ic set­ting. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 44, 339–344.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1963/2016). Psy­chother­a­py of char­ac­ter dis­or­ders. Teok­ses­sa Cald­well, Les­ley & Robin­son, Helen T. (toim.), The col­lect­ed works of D. W. Win­ni­cott. Vol­ume 6, 1960–1963, 447−459. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.