Johannes Myyrä: Rutto

”…min­ul­la ei ole tästä epi­demi­as­ta muu­ta oppimista kuin velvol­lisu­us tais­tel­la sitä vas­taan. Tiedän aivan var­masti, … että rut­toa potee elämässään jokainen, kos­ka ei ole ketään, ehdot­tomasti ei ketään, joka ei voisi saa­da tar­tun­taa.”  (Camus 1971, 221)

Camus’n 1947 ilmestynyt romaani Rut­to tun­tuu ker­to­van nykyis­es­tä COVID-19-pan­demi­as­ta. Sen henkilöt suh­tau­tu­vat tau­ti­in kuten oman aikamme ihmiset. Aluk­si rot­tien ilmestymistä kaduille pide­tään vain ohimenevänä ilmiönä. Kaupun­ki ei ole mitenkään varautunut epi­demi­an puhkeamiseen eikä varas­tois­sa ole seeru­mia sen hoitoon. Jopa lääkärit kiistävät taudin ole­mas­saolon, kunnes Kiinas­sa toimin­ut lääkäri tun­nistaa sen rutok­si. Vähitellen on tur­vaudut­ta­va sairait­ten eristämiseen ja kaupun­gin sulkemiseen. Enää ei voi­da kieltää taudin vakavu­ut­ta. Pani­ikkimieliala yleistyy ja johtaa syyl­lis­ten etsin­tään. Kato­li­nen pap­pi pitää sitä saar­nas­saan syn­tien palkkana: ”Vel­jeni, teitä on kohdan­nut onnet­to­muus, vel­jeni, te olette sen ansain­neet” (Camus 1971, 84). Camus kiel­si ole­vansa eksis­ten­tial­isti ja määrit­teli filosofi­ansa absur­dis­mik­si. ”Filosofi­an ain­oa vakavasti otet­ta­va ongel­ma on itse­murha” (Camus 1942, 15). Mik­si me emme tapa itseämme tajutes­samme elämän mielet­tömyy­den? Romaani ker­too muu­tamien ihmis­ten rohkeud­es­ta toimia vas­tu­ullis­es­ti toiv­ot­tomas­sa tilanteessa. 

Kieltämi­nen, vähät­te­ly, syyl­lis­ten etsin­tä ja jär­jet­tömien hoito­jen kek­simi­nen ovat myös nyky­is­ten val­lan­pitäjien keino­ja suh­tau­tua ajanko­htaiseen katas­trofi­in. Kaduille saadaan ihmisiä osoit­ta­maan mieltään taudin lev­iämistä estäviä kiel­to­ja vas­taan ja riskiryh­mään kuu­lu­vien suo­jelem­i­nen saadaan näyt­tämään van­huk­si­in ja sairaisi­in kohdis­tu­val­ta vainolta. 

Camus ei kuitenkaan pitänyt romaa­ni­aan vain kuvauk­se­na fyy­sisen sairau­den aiheut­ta­mas­ta tuhos­ta. Hän kir­joit­ti romaanin­sa nat­sien miehit­tämässä Ran­skas­sa, ja Rut­toa voi lukea myös kuvauk­se­na henkisen ruton lev­iämis­es­tä. Nat­sit löy­sivät val­loit­tamis­saan mais­sa hel­posti yhteistyökump­panei­ta ja ilmi­anta­jia. Nyky­isin Euroopas­sakaan ei ole vaikea löytää etnisi­in ja mui­hin vähem­mistöi­hin kuu­lu­vi­in kohdis­tu­via fyy­sisiä ja psyykkisiä hyökkäyk­siä. Anti­semitis­mi on jälleen muut­tumas­sa uudek­si nor­maa­lik­si. Sama pätee myös islamin samais­tamiseen islamis­mik­si. Kris­til­lis­inäkin itseään pitävät piir­it halu­a­vat jät­tää lapset kuole­maan vankileireille. Toisaal­ta voi tietysti kysyä, kuka heitä suo­jelisi suo­ma­lais­ten vain­ol­ta, jos he pää­si­sivät mei­dän kult­tuurimme piiri­in. Mehän suvait­semme lop­ut­tomi­in kaikkea naisi­in, pako­laisi­in, poikkeav­i­in ja toisi­na­jat­tele­vi­in kohdis­tet­tua viha­puhet­ta, maalit­tamista ja uhkailua. Euroopas­sa ja lähialueil­la on yhä enem­män val­tioi­ta, jois­sa kansalaiset pyritään vaien­ta­maan val­lan­pitäjien tak­ertues­sa val­ta-ase­maansa, jon­ka he väit­tävät saa­neen­sa demokraat­ti­sis­sa vaaleis­sa. Onnek­si kansat eivät ole uno­hta­neet Camus’n rohkeut­ta aset­tua vas­tar­in­taan toiv­ot­tomas­sakin tilanteessa, eivätkä väki­val­ta ja val­taapitävien tilaa­mat murhat enää onnis­tukaan tukah­dut­ta­maan vapau­den vaatimuksia.

Psyko­ana­lyytikot oli­vat ennen etur­in­ta­mas­sa pal­jas­ta­mas­sa rut­toisu­ut­tamme, meis­sä ole­via tuhoisia voimia.  He pyrkivät tekemään mei­dät niistä tietoisik­si ja otta­maan vas­tu­un niiden käytöstä. Niitä saatet­ti­in pitää kuole­man­vi­etin ja jo syn­tymässä saatu­jen tiedosta­mat­tomien mieliku­vien ilmen­tyminä. Aina niitä ei pidet­ty todel­lis­ten trau­maat­tis­ten koke­muk­sien seu­rauk­se­na. Eihän ana­lyytikko voin­ut tietää, oliko sel­l­aisia oikeasti tapah­tunut. Paras­ta oli keskit­tyä siir­to­suh­teessa ilmenevään tuhoisu­u­teen ja siinäkin ennen kaikkea poti­laan hyökkäävyy­teen. Ana­lyytikon oma tuhoisu­us sai ennen Fer­encz­iä ja Sear­lesia vähem­män huomio­ta, vaik­ka yri­tys tehdä toinen hul­luk­si oli tiedosta­mat­ta mukana hei­dänkin toimin­nas­saan. Ther­a­peias­sa eli aikanaan vah­vana myös käsi­tys sosi­aali­pa­tolo­gias­ta psyykkisen kär­simyk­sen aiheut­ta­jana. Kleini­laises­sa hurmios­sa tuol­lainen ajat­telu lie­nee jo uno­htunut. Se voisi kuitenkin aut­taa ymmärtämään esimerkik­si, mik­si kansat ja organ­isaa­tiot val­it­se­vat johta­jik­seen val­taansa tak­er­tu­via itse­tun­to­vam­maisia hirviöitä, joi­ta maail­ma tun­tuu nyt ole­van täyn­nä. 1500-luvun filosofi La Boé­tien (1574/1983) Vapaae­htois­es­ta orju­ud­es­ta onkin taas kovin ajanko­htainen ja tun­tuu puhu­van juuri mei­dän maailmastamme. 

Monis­sa uusis­sa psykoter­a­pi­ois­sa pyritään opet­ta­maan elämän hallintaa. Nai­ivisti usko­taan sen ole­van hal­lit­tavis­sa. Muodis­sa ole­vaan posi­ti­iviseen ajat­telu­un ei sovi synkkä freudi­lainen näke­mys, jon­ka mukaan me emme ole her­ro­ja omas­sa talos­samme. Niin­pä puhutaankin mielu­um­min psykoe­dukaa­tios­ta kuin psyko­ana­ly­y­sista. Ennen psykoter­api­as­sa oli keskeistä kär­simyk­sen ja kauhu­jen jakami­nen ter­apeutin suostues­sa edus­ta­maan poti­laan mieliku­vis­sa niiden aiheut­ta­jaa ja toim­i­maan taakkasi­ir­tymän vas­taan­ot­ta­jana. Ana­lyytikkoa ei sil­loin pidet­ty opet­ta­jana. Freudin mielestä yri­tys määritel­lä, mikä on toiselle hyväk­si, on yri­tys tuho­ta toisen nautinto. 

Koron­aviruk­sen herät­tämä pelko ja ahdis­tus etsii Toista, jon­ka kanssa se voi tul­la jae­tuk­si. Se ei kaipaa ter­apeut­tia oikean elämän­ta­van opet­ta­jak­si, vaan etsii tais­te­lu­tove­ria (ther­a­pon), joka toivoaan menet­tämät­tä uskaltaa toimia Camus’n kuvaa­man lääkärin tavoin ja ymmärtää, että ”rut­to­basil­li ei kuole eikä häviä mil­loinkaan, se voi jäädä kym­meniksi vuosik­si uniseen elämään­sä huonekalui­hin ja vaat­teisi­in, se voi odot­taa kär­siväl­lis­es­ti asuin­huoneis­sa, kel­lareis­sa, matkalaukuis­sa, nenäli­inois­sa ja jätepa­pereis­sa, ja saat­taa tul­la päivä, jol­loin se ihmis­ten onnet­to­muudek­si ja varoituk­sek­si ajaa rot­tansa kuole­maan keskelle onnes­saan pahaa aav­is­tam­a­ton­ta kaupunkia” (Camus 1971, 269).

Kir­jal­lisu­us

Camus, Albert (1942). Le mythe de Sisyphe. Paris: Gallimard

Camus, Albert (1971). Rut­to. Suom. Juha Man­nerko­r­pi. Helsin­ki: Suuri suo­ma­lainen kirjakerho.

de la Boétie, Éti­enne (1574/1983). Dis­cours de la servi­tude volon­taire. Paris: Flammarion.