Harri Hyyppä: Erilaista osaamista

Osaami­nen on tul­lut ajan sanaksi. Ihmi­sistä on syn­tynyt eri­laisia osaa­jia ja pitem­mälle pääs­seistä vielä eri­ty­isosaa­jia. Huip­pu­osaa­jat ovat vielä erik­seen. Koulu­tusin­sti­tuu­tiot ja mon­et organ­isaa­tiot taas ovat muut­tuneet osaamiskeskuk­sik­si. Tämän ajat­telun taustal­la toimi­vat mon­et voimat, kil­pailu, main­on­ta ja markki­noin­ti sekä taloudel­lisen voiton tavoit­telu. Samal­la pyritään rak­en­ta­maan ammatil­lista iden­ti­teet­tiä. Osaamisen laadus­ta ja sisäl­löstä ei tiede­tä eikä paljoa puhuta. Yksi sana näyt­tää riit­tävän liian usein.

Jää miet­timään psykoter­api­an osaa ja luon­net­ta tässä ”osaamiskult­tuuris­sa”. Psykoter­apeut­tien lukumäärä on kas­vanut räjähdys­mäis­es­ti ja var­maan satak­er­tais­tunut viimeis­ten vuosikym­menten aikana. Ovatko psykoter­apeu­tit osaa­jia? Sana tun­tuu vier­aal­ta. Osaami­nen ei tun­nu oikein aset­tuvan psykoter­apeut­tisen työn luon­teeseen ja sisältöön, vaik­ka joil­takin osin hyvin tiedämme sen tarpeel­lisu­u­den. Psykoter­api­as­sa osaami­nen kohtaa ris­tiri­idan ja toisinajattelun.

Osaami­nen on oleelli­nen ja vält­tämätön osa kaikkia tekni­ikko­ja ja yksinker­taisia toim­i­tuk­sia. Sen opet­ta­mi­nen on yleen­sä johdon­mukaista ja selkeää. Tulok­set ovat arvioitavis­sa ja arvosanat ovat tulleet osaamisen mittareik­si. Help­po on mita­ta sitä, mikä on mitat­tavis­sa, mut­ta ydin jää usein tavoit­ta­mat­ta. Psykoter­api­atyössä mit­taami­nen jää vähem­mälle. Psykoter­api­as­sa nousee esille kokon­aan toisen­lainen maail­ma. Sen osa­puo­let joutu­vat kohtaa­maan sivu­ute­tun ja tun­tem­at­toman. Tutki­vaa työotet­ta edus­tavas­sa psykoter­api­as­sa olem­i­nen avau­tuu kokon­aan uudel­la taval­la. Vapaa olem­i­nen ja ajat­telu avau­tu­vat koke­muk­sel­lis­es­ti uusien näkökul­mien ja sano­jen valossa.

Valo ja vapaus ovat olemisen ydin­tä ja ovat iki­aikaise­na pyrkimyk­senä mah­dot­to­mia täy­del­lisenä tavoit­taa. Runous ja taide ovat sitä lähempänä. Oival­lus ottaa askelei­ta sitä kohti. Työ ja etsimi­nen vievät kuitenkin eteen­päin. Ihmisen yri­tys selit­tää ja ymmärtää koet­tua todel­lisu­ut­ta on syväl­lä ole­va into­hi­mo. Pyrkimys­tä ei ole ilman säröä. Täy­del­lisyys pysyy luo­vana toiveena ja pyrkimyk­senä. Val­he usein peit­tää ja sivu­ut­taa sen, mitä ei osa­ta ja mikä jää vajaaksi.

Filosofi Han­nah Arendt kir­joit­taa ihmisen yri­tyk­ses­tä selit­tää ja ymmärtää koke­mus­taan ja todel­lisu­ut­ta. Hän on kir­joit­tanut myös ihmisen yhteisöl­lisyy­destä ja ”val­heesta poli­ti­ikas­sa”; miten uskot­tavu­us voi muut­tua yhteisöl­lisek­si kuiluk­si. Monien val­hei­den ja epä­tosien väit­tämien kokon­aisu­us ”sal­paa luk­i­jan hen­gi­tyk­sen”. Val­he on van­ha ja sal­lit­tu keino poli­ti­ikas­sa. Suuret sys­teemiset vääristymät jäävät hel­posti tun­nista­mat­ta. Nousee mieleen myös tämä aika, jota elämme. Kokon­aisuuk­sien hah­mot­tamises­sa kohtaamme aina vajavu­utemme. Seli­tys- ja ymmär­rysvim­ma houkut­telee, mut­ta osaamise­na ne käyvät suurten sys­teemien suh­teen kevyek­si. Ymmärtämät­tömyy­den kan­t­a­mi­nen ja tun­nist­a­mi­nen vie kuitenkin eteen­päin. Filosofi­al­la saat­taisi olla paljon annet­tavaa niin psykoter­api­alle kuin sen rin­nal­la kulkeville eri­laisille tekni­ikoillekin. Total­i­taris­min hen­ki ei ilmene yksin val­tiois­sa, vaan myös paljon pienem­mis­sä yhteisöis­sä. Yhteisölli­nen hen­ki ja johta­ju­u­den ongel­ma värit­tävät myös koulutusyhteisöjä. 

Osaamista haetaan yleen­sä koulu­tuk­sen kaut­ta. Kerätään opin­topis­teitä ja yhteen­laskun avul­la tavoite­taan tutk­in­to. Psykoter­api­an alueel­lakin on seu­rat­tu samaa käytän­töä. Se on ollut kätevää ja tuot­toisaa monille jär­jestäjille. Pis­teistä rak­en­tu­va kokon­aisu­us on hauras. Varsi­nainen ter­apeut­ti­nen kouli­in­tu­mi­nen kehit­tyy kuitenkin kokon­aan toisel­la taval­la. ”Kouli­in­tu­mises­sa” kulke­vat rin­nan ammatill­i­nen ja per­soon­alli­nen kehi­tys sekä aika ja yhteisölli­nen tuki. Opin­topis­teet tun­tu­vat tässä vierail­ta, vaik­ka niin käte­viä ja tuot­tavia voivatkin jär­jestäjän näkökul­mas­ta olla. Pis­teistä olisi edet­tävä kohti ter­apeut­tista ja yhteisöl­listä ori­en­taa­tio­ta. Se on haaste myös yliopis­toille, jot­ka psykoter­api­an koulu­tuk­sia nykyään järjestävät. 

Mitä osaami­nen voisi olla? Seli­tysvim­ma ja seli­tysosaami­nen käy har­voin yksi­in todel­lisen osaamisen kanssa. Koke­muk­sel­lisu­us, aika ja ajat­telu pysyvät. Erno Paasilin­nan aforis­ti­ikkaa seu­rat­en: ”Ain­oa oppin­ut on itseop­pin­ut. Muut ovat opetet­tu­ja”! Tarvi­taan uskallus­ta, kokei­lu­mieltä, ere­htymisiä ja kor­jaamista. Kor­jaa­va työ ei ole vain tekni­ikkaa, vaan parem­minkin vapaan tilan mah­dol­lis­ta­maa etsimistä. Paasilin­nan per­heen ain­ut­laa­tu­inen elämänkulku ja kär­simys vapaut­ti­vat usko­mat­toman määrän luovu­ut­ta. Se nos­taa esille kysymyk­sen vapau­den ja pakon yhtey­destä sekä ”ei-tietämis­es­tä”, jon­ka jokainen ammat­ti­lainen osaamisen­sa ohel­la joutuu kohtaa­maan. Har­vat oppi­laitok­set opet­ta­vat ei-tietämistä ja kuun­telua siinä tilas­sa. Sal­limisen ja kurin yhdis­tämi­nen on kon­tra­punk­ti, osaamisen näkökul­mas­ta aina työläs. Mut­ta koke­mus osoit­taa, että ihmiset tois­tu­vasti menevät läpi mah­dot­tomas­ta; siitä, mitä emme usko tai tiedä. Särö ja yllä­tys ovat oleelli­nen osa tiedon ja osaamisen tavoit­tamises­sa. Musi­ikin tavoin, mestare­i­ta mei­dän on kuun­nelta­va, jos halu­amme tehdä etsimis­es­tämme luo­vaa osaamista.