Sami Kivikkokangas: Mitä unet ovat?

Pääkir­joi­tus

HBO:n men­estys­sar­jas­sa West­world ihmiset ovat luoneet rin­nakkaisen klas­sista west­ern-kuvas­toa hen­git­tävän maail­man, jos­sa ihmiset voivat toteut­taa vapaasti halu­jaan huole­hti­mat­ta seu­rauk­sista robot­tinäyt­telijöi­den ottaes­sa viihdetoimin­nan seu­rauk­set vas­taan. Jokaisen esi­tyk­sen jäl­keen kuolleet robot­it kerätään tal­teen, puhdis­te­taan kol­hut ja pyy­hitään muisti. Val­ta-asetel­mat alka­vat kään­tyä, kun toinen West­worldin kehit­täjä-luo­jista Robert Ford (tai sit­ten se oli Arnold, Fordin jo kuol­lut alku­peräi­nen kehit­täjä-luo­ja-kump­pani) lisää robot­tien uusim­paan päiv­i­tyk­seen kyvyn unek­simiseen, rever­iehen. He alka­vat muis­taa koe­tut trau­mansa uniku­vien kaut­ta. Häir­it­sevät tun­te­muk­set ja mieliku­vat tule­vat mieleen. Kun näitä alkaa kuun­nel­la ja työstää poistyön­tämisen sijas­ta, val­ta-asetel­mat alka­vat muuntua. 

Sar­jan alus­sa on koh­ta, jos­sa robot­tien sankar­i­tar Dolores Aber­nathy tapaa robot­tien ohjel­moin­nista vas­taa­van Bernard Lowen ensi ker­taa yhdel­lä hei­dän monista yksi­ty­i­sistä istun­nois­taan. Haas­tat­teluis­saan Bernard on kiin­nos­tunut siitä, mitä Dolores ajat­telee itses­tään ja West­world­is­tä, mis­sä hän elää. Bernard on pelois­saan ole­valle Dolorek­selle aut­ta­va toinen: ”Sin­ul­la ei ole mitään hätää, lupaan sen, niin pitkään kuin vas­taat oikein kysymyk­si­i­ni.” Kaik­ki on hyvin, kun­han ei kyseenalaista annet­tua todel­lisu­ut­ta. Sar­jan edetessä Dolores on alka­nut nähdä valve­u­nia, jot­ka häir­it­sevät hän­tä, puhut­tel­e­vat ja riivaa­vat hän­tä. Dolores ei saa niistä otet­ta, ne ovat epä­selviä havain­to­ja riv­ien välistä. Hän kysyy Bernardil­ta apua pal­jain jaloin hädässään: ”Mitä unet ovat? Mitä nämä tarkoit­ta­vat?” Bernard vas­taa, kään­tämät­tä kat­set­taan Dolorek­sen puoleen, katse tiukasti lat­ti­as­sa, ehkä häveten jo ennal­ta tapaansa olla toise­na toiselle: ”Unet – ne ovat vain kohinaa.” 

Miten robot­tien uneksin­ta muun­taa hei­dän vaiku­tus­taan suh­teessa mei­hin ihmisi­in? Kun robot­it alka­vat nähdä unia, heistä tulee autonomisia objek­te­ja (tai, oikeam­min, tämä uusi uneksin­nan funk­tio hei­jas­taa ihmisen koke­muk­sen muu­tos­ta). Uneksin­taan kykeneviä robot­te­ja ei voi vain käyt­tää. Kun heitä ei voi vain käyt­tää, heistä tulee riip­pu­vaisek­si. Jos he ovat autonomisia objek­te­ja, he voivat tehdä myös val­in­to­ja, ja sil­loin he voivat vali­ta min­ut pois. Tämä on sil­loin hei­dän val­las­saan – eli täl­lä tavoin joutuu hei­dän val­taansa. Esi­in nousee uusi kysymys: miten (ihmisenä) vas­ta­ta tähän (unek­sivien robot­tien) autono­mi­apyrkimyk­seen – aut­tavasti vai ehkäi­sevästi? Per­in­teisen ”val­tais­tu­in­pelin” (kumpi uhat­tu lop­ul­ta tuhoaa uhkaa­van toisen) rin­nal­la sar­ja tutkii myös eri hah­mo­jen, mm. Bernardin, Arnoldin ja Fordin hah­mo­jen kaut­ta eri­laisia tapo­ja vas­ta­ta unek­sivien robot­tien autonomiapyrkimykseen.

Tois­tu­va tem­ati­ik­ka tule­vaisu­u­teen sijoit­tuvis­sa tek­nol­o­gista kehi­tys­tä kuvit­tavis­sa maail­moissa on juuri uneksin­nan puute: on vaikea saa­da käyt­töön sitä, mitä itsessä on ja herää (halut, tarpeet, toiveet, pelot, ais­timuk­set). Aldous Hux­leyn Uljaas­sa uudessa maail­mas­sa häir­it­sevät ais­timuk­set hoide­taan pois soma­l­la. Jot­ta voi saa­da inten­si­ivisiä koke­muk­sia, jonkun on luo­ta­va vir­tu­aa­li­nen spek­taakke­li (joka ker­ta aina eri­tyisem­pi, ettei toinen totu ja kyl­lästy), johon voi heit­täy­tyä. Toisin sanoen tämä kyky tai funk­tio ei ole omas­sa hal­lus­sa vaan toisen. Joitakin yhtymäko­htia voidaan nähdä ide­olo­gioiden houku­tuk­seen: ide­olo­giat voidaan jäsen­tää reak­tiona ihmisenä olemisen haavoit­tuvu­u­teen. Voimme joko alis­taa mui­ta ”hyvän­tah­toisi­na” ide­olo­gian lähet­tiläinä tai etsiä masok­istis­es­ti lupaus­ta haa­vat­to­muud­es­ta (joskin usein nimeno­maan haavo­jen kaut­ta). Jos joku toinen ker­too, miten organ­isoi­da kaik­ki nämä häiritsevät/houkuttavat halut ja lupaa lop­ullista täy­del­listä ratkaisua (hyvä ihmi­nen, yhteiskun­tarakenne jne.), sil­loin suhde omaan koke­muk­seen jää passiiviseksi. 

Psyko­ana­lyyt­tisen tai minkä tahansa aut­ta­van pros­essin näkökul­mas­ta keskeinen kysymys tähän lie­nee: miten tuo toinen ottaa min­un koke­muk­seni käsi­in­sä? Muu­tok­seen sisäl­tyy aina ris­ki: jos otan uusia kykyjäni käyt­töön, niin miten siinä käy – olisiko parem­pi pitäy­tyä siinä posi­tios­sa, mis­sä jo olen ja osaan? Muu­tok­sen kyn­nyk­sel­lä kat­somme toista, toisen kat­set­ta ja ehkä kysymme epä­var­moina – mut­ta silti toiveikkaina toiselta – ”Mitä unet ovat? Mitä nämä tarkoit­ta­vat?” Kun Dolores kysyy näin, hän kysyy: ”Oletko siel­lä? Oletko siel­lä min­ua varten?” Vas­tates­saan ”kohi­naa”, Bernard ei ole siel­lä Dolores­ta varten, vaan tämän koke­mus tulee toisen (Bernardin) omien tarkoi­tus­pe­rien käyttöön. 

Ote­taan seu­raavak­si lyhyt esimerk­ki toisen­lais­es­ta kehi­tyk­sel­lis­es­tä avus­ta Doloroksen häir­it­se­vi­in uni­in, mis­sä West­worldin luo­ja Ford kysyy Dolorek­selta: ”Ker­ro min­ulle: tiedätkö mitä tämä uni merk­it­see?” Tähän Dolores vas­taa (kuten Bakhtin sanoisi: ”Ihmi­nen on vas­taus­ta siihen, miten hän­tä on puhutel­tu”): ”Unet ovat mie­len tari­noi­ta itselleen. Ne eivät merk­itse mitään.” Ford tekee kuitenkin jotain uut­ta: ”Ei, unet merk­it­sevät kaikkea. Ne ovat tari­noi­ta, joi­ta ker­romme itsellemme siitä, mitä voisi olla, kuka me voisimme olla.” Bernardin ja Fordin vas­tauk­set hei­jastel­e­vat kah­ta eri­laista käytet­tävis­sä olon posi­tio­ta, joista käsin olla aut­ta­vana toise­na, ”siel­lä” toiselle. Täl­lä tavoin ne ovat myös näkökul­mia haavoit­tuvu­u­teen: kun Dolores havait­see unien­sa kaut­ta itses­tään jotain, mitä ei ymmär­rä, ja näyt­tää tämän kysymyk­sessään toiselle – antaa tämän toisen käsi­in – hän on haavoit­tu­va. Tähän haavoit­tuvu­u­den koke­muk­seen kuu­luu, miten toinen tähän avut­to­muu­teen vas­taa: onko hän siel­lä min­ua varten (todel­lise­na toise­na todel­liselle toiselle) vai käyt­tääkö hän min­ua omi­in tarkoituk­si­in­sa (itsen­sä jat­keena, ei todel­lise­na toisena). 

Siinä mis­sä Bernard pyr­ki toimin­nas­saan käyt­tämään toista, Ford pyrkii vas­taa­maan tähän toisen (unek­si­van robotin) kehi­tyk­seen eri­laisel­la taval­la. Kun Ford (ihmisenä) ottaa sen askeleen, että toinen tulee toisek­si (eikä ole enää vain itsen jatke, jolle voi tehdä mitä halu­aa seu­rauk­sista välit­tämät­tä), toinen muut­tuu robo­t­ista unek­si­vak­si olen­nok­si. Tämä vas­taa Fordin unel­maa ihmisen kehi­tyk­ses­tä pro­jisoitu­na robot­tei­hin. Tässä unel­mas­sa ohjel­moi­ja-Bernardil­la oli Fordille tärkeä instru­men­taa­li­nen rooli, kun myöhem­min pal­jas­tuu tämän olleenkin Fordin ohjel­moima ja (vielä) hallinnas­sa ole­va robot­ti, joka oli luo­tu Fordin tarkoituk­si­in. Myöhem­min käykin ilmi, että Arnold eikä Ford oli lisän­nyt reve­r­ien robot­tien päiv­i­tyk­seen. Arnold uskoi toisen­laiseen kehi­tyk­sel­liseen apu­un siinä, mis­sä Ford puolestaan esti robot­tien kehit­tyvää itseti­etoisu­ut­ta, antoi nämä ihmis­ten käsi­in ennen kuin päästi (kaiken kaltoinko­htelun muis­ta­vat) robot­it vapaak­si (kaltoinko­htelijoiden­sa kimp­pu­un). Fordin ole­tuk­sen mukaan vas­ta kär­simyk­sen kaut­ta motivoituu uskallus ”todel­liseen” kehi­tyk­seen ja robot­tien val­lanku­mouk­seen. Ei olekaan niin selväpi­irteistä, mil­laise­na toise­na Ford on ”siel­lä” Dolorek­selle tämän epäröidessä ottaa uusia akti­ivisia funk­tioi­ta käyttöönsä. 

Usein muu­tok­sen het­kil­lä ihmi­nen on eri­tyisen tarkkaavainen ei ain­oas­taan sille, miten toinen on ”siel­lä” vaan myös sille, halu­aako toinen olla siinä. Tätä kir­joit­taes­sa tulee mieleen, mitä äiti­ni joskus sanoi eräässä tv-haas­tat­telus­sa: ”Tärkein­tä sairaan­hoita­jan työssä on, halu­aako oikeasti olla siinä paikas­sa aut­ta­mas­sa toista. Tämä tulee sit­ten näkyvi­in kaikissa pienis­sä asiois­sa, miten läh­estyy toista: miten ter­ve­htii, mit­taa kuumeen, nos­taa toisen sängyltä istu­maan ja antaa ruokaa.” Tapamme olla käytet­tävis­sä näyt­tää toiselle epä­suo­rasti, miten olemme ”siel­lä”. Tämä kos­kee psyykkises­ti käytössä oloa ja sitou­tu­mista siihen työhön, mut­ta myös ihan konkreet­tis­es­ti ”siinä paikas­sa” oloa. Var­muut­ta ”siel­lä” olosta ei voi antaa, vaan se on lop­ul­ta oman uskalluk­sen, antau­tu­misen varassa. 

Psyko­ana­lyysin tavoit­teena voinee pitää sitä, että psyko­ana­lyyt­tisen pros­essin myötä ihmiselle syn­tyy ja kehit­tyy sel­l­aisia mielel­lisiä funk­tioi­ta, joiden avul­la hän voi jatkaa pros­es­sia ter­api­an päät­tymisen jäl­keen. Psyko­ana­lyysin piiris­sä tätä kut­su­taan itseana­lyysik­si tai kyvyk­si itseana­lyyt­tiseen työhön, jon­ka merk­i­tys voidaan nähdä keskeisenä läpi eri psyko­ana­lyyt­tis­ten koulukun­tien. Se, mitä itseana­lyysi on, riip­puu aina kus­takin yksilöl­lis­es­tä psyko­ana­lyyt­tis­es­ta pros­es­sista. Eri koulukun­nat pain­ot­ta­vat eri kohtia muu­tospros­essin keskeisenä tek­i­jänä, mikä on paikoin luonut turhaakin koulukun­taisu­ut­ta vuorop­uhelun ja inte­graa­tion sijas­ta. Esimerkik­si vaik­ka jälk­ibion­i­laiset usein kuvaa­vat kään­täneen­sä koko freudi­laisen ”tiedostam­a­ton tietoisek­si” ‑pyrkimyk­sen päälaelleen ”tietoinen tiedosta­mat­tomak­si” ‑pyrkimyk­sek­si, molem­pia yhdis­tää pyrkimys aut­taa saat­ta­maan esi­ti­etoisen kos­ke­tuk­sen piiri­in sitä, mikä on tiedostamatonta. 

Tässä uni­in keskit­tyvässä Psykoter­apia-lehden tee­manu­merossa olemme koon­neet eri­laisia puheen­vuoro­ja, jot­ka kaik­ki ovat erääl­lä tapaa vas­tauk­sia siihen, miten läh­estyä psyykkistä koke­mus­ta – unia ja valve­u­nia – ja mil­lais­ten psykoter­apeut­tis­ten pros­essien kaut­ta tuo­ta muu­tos­ta pyritään auttamaan. 

Lopuk­si tule­vat vielä mieleen Freudin ajatuk­set siitä, miten ana­lyytikon tulisi läh­estyä analysandin unia (toisin sanoen ”mitä tahansa psyykkistä koke­mus­ta”). Hän varoit­taa ana­lyytikkoa feti­soimas­ta unta ja sen sisältöjä – jäämästä liiak­si kiin­ni siihen, mitä oli (esimerkik­si johonkin unen kohtaan) – sen sijaan että on kiin­nos­tunut siitä, mitä assosi­aa­tioi­ta herää ja mihin uuteen ne vievät, että on avoin­na kaikelle sille, mitä kohtaamises­sa on läs­nä tässä ja nyt. Ehkä tämä houku­tus on hel­posti läs­nä juuri unen äärel­lä. Jos tähän lankeaa, ter­apeut­tia ei tai­da sil­loin pelas­taa muu kuin avut­to­muu­den koke­muk­sen kaut­ta uudelleen herätet­ty suhde omaan haavoittuvuuteen. 

Sami Kivikkokan­gas
Uninu­meron vierail­e­va päätoimittaja

Kiitos eri­tyis­es­ti kaikille tämän uni-tee­manu­meron kir­joit­ta­jille sekä lehden toim­i­tuk­selle. Ilman tei­dän tärkeää työtänne tämä ei olisi ollut mah­dol­lista. Lisäk­si kiitok­set avus­ta Hen­rik Enck­ellille sub­stanssin ja Juhani Ihanuk­selle, Ant­to Luh­tavaar­alle, Mart­ti Tuo­himet­sälle sekä Tui­ja Arolle tämän tek­stin toimivu­u­den työstämisessä.