Sami Kivikkokangas: Mitä unet ovat?

Pää­kir­joi­tus

HBO:n menes­tys­sar­jas­sa Westworld ihmi­set ovat luo­neet rin­nak­kai­sen klas­sis­ta wes­tern-kuvas­toa hen­git­tä­vän maa­il­man, jos­sa ihmi­set voi­vat toteut­taa vapaas­ti halu­jaan huo­leh­ti­mat­ta seu­rauk­sis­ta robot­ti­näyt­te­li­jöi­den ottaes­sa viih­de­toi­min­nan seu­rauk­set vas­taan. Jokai­sen esi­tyk­sen jäl­keen kuol­leet robo­tit kerä­tään tal­teen, puh­dis­te­taan kol­hut ja pyy­hi­tään muis­ti. Val­ta-ase­tel­mat alka­vat kään­tyä, kun toi­nen Westworl­din kehit­tä­jä-luo­jis­ta Robert Ford (tai sit­ten se oli Arnold, For­din jo kuol­lut alku­pe­räi­nen kehit­tä­jä-luo­ja-kump­pa­ni) lisää robot­tien uusim­paan päi­vi­tyk­seen kyvyn unek­si­mi­seen, reve­rie­hen. He alka­vat muis­taa koe­tut trau­man­sa uni­ku­vien kaut­ta. Häi­rit­se­vät tun­te­muk­set ja mie­li­ku­vat tule­vat mie­leen. Kun näi­tä alkaa kuun­nel­la ja työs­tää pois­työn­tä­mi­sen sijas­ta, val­ta-ase­tel­mat alka­vat muun­tua. 

Sar­jan alus­sa on koh­ta, jos­sa robot­tien san­ka­ri­tar Dolo­res Aber­nat­hy tapaa robot­tien ohjel­moin­nis­ta vas­taa­van Ber­nard Lowen ensi ker­taa yhdel­lä hei­dän monis­ta yksi­tyi­sis­tä istun­nois­taan. Haas­tat­te­luis­saan Ber­nard on kiin­nos­tu­nut sii­tä, mitä Dolo­res ajat­te­lee itses­tään ja Westworl­dis­tä, mis­sä hän elää. Ber­nard on pelois­saan ole­val­le Dolo­rek­sel­le aut­ta­va toi­nen: ”Sinul­la ei ole mitään hätää, lupaan sen, niin pit­kään kuin vas­taat oikein kysy­myk­sii­ni.” Kaik­ki on hyvin, kun­han ei kysee­na­lais­ta annet­tua todel­li­suut­ta. Sar­jan ede­tes­sä Dolo­res on alka­nut näh­dä val­veu­nia, jot­ka häi­rit­se­vät hän­tä, puhut­te­le­vat ja rii­vaa­vat hän­tä. Dolo­res ei saa niis­tä otet­ta, ne ovat epä­sel­viä havain­to­ja rivien välis­tä. Hän kysyy Ber­nar­dil­ta apua pal­jain jaloin hädäs­sään: ”Mitä unet ovat? Mitä nämä tar­koit­ta­vat?” Ber­nard vas­taa, kään­tä­mät­tä kat­set­taan Dolo­rek­sen puo­leen, kat­se tiu­kas­ti lat­tias­sa, ehkä häve­ten jo ennal­ta tapaan­sa olla toi­se­na toi­sel­le: ”Unet – ne ovat vain kohi­naa.” 

Miten robot­tien unek­sin­ta muun­taa hei­dän vai­ku­tus­taan suh­tees­sa mei­hin ihmi­siin? Kun robo­tit alka­vat näh­dä unia, heis­tä tulee auto­no­mi­sia objek­te­ja (tai, oikeam­min, tämä uusi unek­sin­nan funk­tio hei­jas­taa ihmi­sen koke­muk­sen muu­tos­ta). Unek­sin­taan kyke­ne­viä robot­te­ja ei voi vain käyt­tää. Kun hei­tä ei voi vain käyt­tää, heis­tä tulee riip­pu­vai­sek­si. Jos he ovat auto­no­mi­sia objek­te­ja, he voi­vat teh­dä myös valin­to­ja, ja sil­loin he voi­vat vali­ta minut pois. Tämä on sil­loin hei­dän val­las­saan – eli täl­lä tavoin jou­tuu hei­dän val­taan­sa. Esiin nousee uusi kysy­mys: miten (ihmi­se­nä) vas­ta­ta tähän (unek­si­vien robot­tien) auto­no­mia­pyr­ki­myk­seen – aut­ta­vas­ti vai ehkäi­se­väs­ti? Perin­tei­sen ”val­tais­tuin­pe­lin” (kum­pi uhat­tu lopul­ta tuho­aa uhkaa­van toi­sen) rin­nal­la sar­ja tut­kii myös eri hah­mo­jen, mm. Ber­nar­din, Arnol­din ja For­din hah­mo­jen kaut­ta eri­lai­sia tapo­ja vas­ta­ta unek­si­vien robot­tien auto­no­mia­pyr­ki­myk­seen.

Tois­tu­va tema­tiik­ka tule­vai­suu­teen sijoit­tu­vis­sa tek­no­lo­gis­ta kehi­tys­tä kuvit­ta­vis­sa maa­il­mois­sa on juu­ri unek­sin­nan puu­te: on vai­kea saa­da käyt­töön sitä, mitä itses­sä on ja herää (halut, tar­peet, toi­veet, pelot, ais­ti­muk­set). Aldous Hux­leyn Uljaas­sa uudes­sa maa­il­mas­sa häi­rit­se­vät ais­ti­muk­set hoi­de­taan pois somal­la. Jot­ta voi saa­da inten­sii­vi­siä koke­muk­sia, jon­kun on luo­ta­va vir­tu­aa­li­nen spek­taak­ke­li (joka ker­ta aina eri­tyi­sem­pi, ettei toi­nen totu ja kyl­läs­ty), johon voi heit­täy­tyä. Toi­sin sanoen tämä kyky tai funk­tio ei ole omas­sa hal­lus­sa vaan toi­sen. Joi­ta­kin yhty­mä­koh­tia voi­daan näh­dä ideo­lo­gioi­den hou­ku­tuk­seen: ideo­lo­giat voi­daan jäsen­tää reak­tio­na ihmi­se­nä ole­mi­sen haa­voit­tu­vuu­teen. Voim­me joko alis­taa mui­ta ”hyvän­tah­toi­si­na” ideo­lo­gian lähet­ti­läi­nä tai etsiä maso­kis­ti­ses­ti lupaus­ta haa­vat­to­muu­des­ta (jos­kin usein nime­no­maan haa­vo­jen kaut­ta). Jos joku toi­nen ker­too, miten orga­ni­soi­da kaik­ki nämä häiritsevät/houkuttavat halut ja lupaa lopul­lis­ta täy­del­lis­tä rat­kai­sua (hyvä ihmi­nen, yhteis­kun­ta­ra­ken­ne jne.), sil­loin suh­de omaan koke­muk­seen jää pas­sii­vi­sek­si. 

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen tai min­kä tahan­sa aut­ta­van pro­ses­sin näkö­kul­mas­ta kes­kei­nen kysy­mys tähän lie­nee: miten tuo toi­nen ottaa minun koke­muk­se­ni käsiin­sä? Muu­tok­seen sisäl­tyy aina ris­ki: jos otan uusia kyky­jä­ni käyt­töön, niin miten sii­nä käy – oli­si­ko parem­pi pitäy­tyä sii­nä posi­tios­sa, mis­sä jo olen ja osaan? Muu­tok­sen kyn­nyk­sel­lä kat­som­me tois­ta, toi­sen kat­set­ta ja ehkä kysym­me epä­var­moi­na – mut­ta sil­ti toi­veik­kai­na toi­sel­ta – ”Mitä unet ovat? Mitä nämä tar­koit­ta­vat?” Kun Dolo­res kysyy näin, hän kysyy: ”Olet­ko siel­lä? Olet­ko siel­lä minua var­ten?” Vas­ta­tes­saan ”kohi­naa”, Ber­nard ei ole siel­lä Dolo­res­ta var­ten, vaan tämän koke­mus tulee toi­sen (Ber­nar­din) omien tar­koi­tus­pe­rien käyt­töön. 

Ote­taan seu­raa­vak­si lyhyt esi­merk­ki toi­sen­lai­ses­ta kehi­tyk­sel­li­ses­tä avus­ta Dolo­rok­sen häi­rit­se­viin uniin, mis­sä Westworl­din luo­ja Ford kysyy Dolo­rek­sel­ta: ”Ker­ro minul­le: tie­dät­kö mitä tämä uni mer­kit­see?” Tähän Dolo­res vas­taa (kuten Bakh­tin sanoi­si: ”Ihmi­nen on vas­taus­ta sii­hen, miten hän­tä on puhu­tel­tu”): ”Unet ovat mie­len tari­noi­ta itsel­leen. Ne eivät mer­kit­se mitään.” Ford tekee kui­ten­kin jotain uut­ta: ”Ei, unet mer­kit­se­vät kaik­kea. Ne ovat tari­noi­ta, joi­ta ker­rom­me itsel­lem­me sii­tä, mitä voi­si olla, kuka me voi­sim­me olla.” Ber­nar­din ja For­din vas­tauk­set hei­jas­te­le­vat kah­ta eri­lais­ta käy­tet­tä­vis­sä olon posi­tio­ta, jois­ta käsin olla aut­ta­va­na toi­se­na, ”siel­lä” toi­sel­le. Täl­lä tavoin ne ovat myös näkö­kul­mia haa­voit­tu­vuu­teen: kun Dolo­res havait­see unien­sa kaut­ta itses­tään jotain, mitä ei ymmär­rä, ja näyt­tää tämän kysy­myk­ses­sään toi­sel­le – antaa tämän toi­sen käsiin – hän on haa­voit­tu­va. Tähän haa­voit­tu­vuu­den koke­muk­seen kuu­luu, miten toi­nen tähän avut­to­muu­teen vas­taa: onko hän siel­lä minua var­ten (todel­li­se­na toi­se­na todel­li­sel­le toi­sel­le) vai käyt­tää­kö hän minua omiin tar­koi­tuk­siin­sa (itsen­sä jat­kee­na, ei todel­li­se­na toi­se­na). 

Sii­nä mis­sä Ber­nard pyr­ki toi­min­nas­saan käyt­tä­mään tois­ta, Ford pyr­kii vas­taa­maan tähän toi­sen (unek­si­van robo­tin) kehi­tyk­seen eri­lai­sel­la taval­la. Kun Ford (ihmi­se­nä) ottaa sen aske­leen, että toi­nen tulee toi­sek­si (eikä ole enää vain itsen jat­ke, jol­le voi teh­dä mitä halu­aa seu­rauk­sis­ta välit­tä­mät­tä), toi­nen muut­tuu robo­tis­ta unek­si­vak­si olen­nok­si. Tämä vas­taa For­din unel­maa ihmi­sen kehi­tyk­ses­tä pro­ji­soi­tu­na robot­tei­hin. Täs­sä unel­mas­sa ohjel­moi­ja-Ber­nar­dil­la oli For­dil­le tär­keä instru­men­taa­li­nen roo­li, kun myö­hem­min pal­jas­tuu tämän olleen­kin For­din ohjel­moi­ma ja (vie­lä) hal­lin­nas­sa ole­va robot­ti, joka oli luo­tu For­din tar­koi­tuk­siin. Myö­hem­min käy­kin ilmi, että Arnold eikä Ford oli lisän­nyt reve­rien robot­tien päi­vi­tyk­seen. Arnold uskoi toi­sen­lai­seen kehi­tyk­sel­li­seen apuun sii­nä, mis­sä Ford puo­les­taan esti robot­tien kehit­ty­vää itse­tie­toi­suut­ta, antoi nämä ihmis­ten käsiin ennen kuin pääs­ti (kai­ken kal­toin­koh­te­lun muis­ta­vat) robo­tit vapaak­si (kal­toin­koh­te­li­joi­den­sa kimp­puun). For­din ole­tuk­sen mukaan vas­ta kär­si­myk­sen kaut­ta moti­voi­tuu uskal­lus ”todel­li­seen” kehi­tyk­seen ja robot­tien val­lan­ku­mouk­seen. Ei ole­kaan niin sel­vä­piir­teis­tä, mil­lai­se­na toi­se­na Ford on ”siel­lä” Dolo­rek­sel­le tämän epä­röi­des­sä ottaa uusia aktii­vi­sia funk­tioi­ta käyt­töön­sä. 

Usein muu­tok­sen het­kil­lä ihmi­nen on eri­tyi­sen tark­kaa­vai­nen ei ainoas­taan sil­le, miten toi­nen on ”siel­lä” vaan myös sil­le, halu­aa­ko toi­nen olla sii­nä. Tätä kir­joit­taes­sa tulee mie­leen, mitä äiti­ni jos­kus sanoi erääs­sä tv-haas­tat­te­lus­sa: ”Tär­kein­tä sai­raan­hoi­ta­jan työs­sä on, halu­aa­ko oikeas­ti olla sii­nä pai­kas­sa aut­ta­mas­sa tois­ta. Tämä tulee sit­ten näky­viin kai­kis­sa pie­nis­sä asiois­sa, miten lähes­tyy tois­ta: miten ter­veh­tii, mit­taa kuu­meen, nos­taa toi­sen sän­gyl­tä istu­maan ja antaa ruo­kaa.” Tapam­me olla käy­tet­tä­vis­sä näyt­tää toi­sel­le epä­suo­ras­ti, miten olem­me ”siel­lä”. Tämä kos­kee psyyk­ki­ses­ti käy­tös­sä oloa ja sitou­tu­mis­ta sii­hen työ­hön, mut­ta myös ihan kon­kreet­ti­ses­ti ”sii­nä pai­kas­sa” oloa. Var­muut­ta ”siel­lä” olos­ta ei voi antaa, vaan se on lopul­ta oman uskal­luk­sen, antau­tu­mi­sen varas­sa. 

Psy­koa­na­lyy­sin tavoit­tee­na voi­nee pitää sitä, että psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin myö­tä ihmi­sel­le syn­tyy ja kehit­tyy sel­lai­sia mie­lel­li­siä funk­tioi­ta, joi­den avul­la hän voi jat­kaa pro­ses­sia tera­pian päät­ty­mi­sen jäl­keen. Psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä tätä kut­su­taan itsea­na­lyy­sik­si tai kyvyk­si itsea­na­lyyt­ti­seen työ­hön, jon­ka mer­ki­tys voi­daan näh­dä kes­kei­se­nä läpi eri psy­koa­na­lyyt­tis­ten kou­lu­kun­tien. Se, mitä itsea­na­lyy­si on, riip­puu aina kus­ta­kin yksi­löl­li­ses­tä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta pro­ses­sis­ta. Eri kou­lu­kun­nat pai­not­ta­vat eri koh­tia muu­tos­pro­ses­sin kes­kei­se­nä teki­jä­nä, mikä on pai­koin luo­nut tur­haa­kin kou­lu­kun­tai­suut­ta vuo­ro­pu­he­lun ja inte­graa­tion sijas­ta. Esi­mer­kik­si vaik­ka jäl­ki­bio­ni­lai­set usein kuvaa­vat kään­tä­neen­sä koko freu­di­lai­sen ”tie­dos­ta­ma­ton tie­toi­sek­si” ‑pyr­ki­myk­sen pää­lael­leen ”tie­toi­nen tie­dos­ta­mat­to­mak­si” ‑pyr­ki­myk­sek­si, molem­pia yhdis­tää pyr­ki­mys aut­taa saat­ta­maan esi­tie­toi­sen kos­ke­tuk­sen pii­riin sitä, mikä on tie­dos­ta­ma­ton­ta. 

Täs­sä uniin kes­kit­ty­väs­sä Psy­ko­te­ra­pia-leh­den tee­ma­nu­me­ros­sa olem­me koon­neet eri­lai­sia puheen­vuo­ro­ja, jot­ka kaik­ki ovat erääl­lä tapaa vas­tauk­sia sii­hen, miten lähes­tyä psyyk­kis­tä koke­mus­ta – unia ja val­veu­nia – ja mil­lais­ten psy­ko­te­ra­peut­tis­ten pro­ses­sien kaut­ta tuo­ta muu­tos­ta pyri­tään aut­ta­maan. 

Lopuk­si tule­vat vie­lä mie­leen Freu­din aja­tuk­set sii­tä, miten ana­lyy­ti­kon tuli­si lähes­tyä ana­ly­san­din unia (toi­sin sanoen ”mitä tahan­sa psyyk­kis­tä koke­mus­ta”). Hän varoit­taa ana­lyy­tik­koa feti­soi­mas­ta unta ja sen sisäl­tö­jä – jää­mäs­tä lii­ak­si kiin­ni sii­hen, mitä oli (esi­mer­kik­si johon­kin unen koh­taan) – sen sijaan että on kiin­nos­tu­nut sii­tä, mitä asso­si­aa­tioi­ta herää ja mihin uuteen ne vie­vät, että on avoin­na kai­kel­le sil­le, mitä koh­taa­mi­ses­sa on läs­nä täs­sä ja nyt. Ehkä tämä hou­ku­tus on hel­pos­ti läs­nä juu­ri unen äärel­lä. Jos tähän lan­ke­aa, tera­peut­tia ei tai­da sil­loin pelas­taa muu kuin avut­to­muu­den koke­muk­sen kaut­ta uudel­leen herä­tet­ty suh­de omaan haa­voit­tu­vuu­teen. 

Sami Kivik­ko­kan­gas
Uni­nu­me­ron vie­rai­le­va pää­toi­mit­ta­ja

Kii­tos eri­tyi­ses­ti kai­kil­le tämän uni-tee­ma­nu­me­ron kir­joit­ta­jil­le sekä leh­den toi­mi­tuk­sel­le. Ilman tei­dän tär­ke­ää työ­tän­ne tämä ei oli­si ollut mah­dol­lis­ta. Lisäk­si kii­tok­set avus­ta Hen­rik Enc­kel­lil­le subs­tans­sin ja Juha­ni Iha­nuk­sel­le, Ant­to Luh­ta­vaa­ral­le, Mart­ti Tuo­hi­met­säl­le sekä Tui­ja Arol­le tämän teks­tin toi­mi­vuu­den työs­tä­mi­ses­sä.