Mariola Paavilainen, Matti Pesola, Anna Collander & Antto Luhtavaara: Rakkaus koronan aikaan. Mitä pandemia opettaa meille psykoterapiasta?

Alkusa­nat

Mario­la Paa­vi­lai­nen

Vii­me kevää­nä puh­ke­si maa­il­man­laa­jui­nen krii­si. Koro­na ran­tau­tui jokai­seen maan­kolk­kaan, myös Suo­meen, joka useim­mal­le meis­tä on ollut tähän asti lin­tu­ko­to, jos­ta on saa­nut seu­ra­ta maa­il­mal­la syt­ty­viä ja sam­mu­via krii­se­jä tur­val­li­sen etäi­syy­den pääs­tä. Tar­tun­ta­lu­ku­jen kuriin saa­mi­sen nimis­sä ihmi­set siir­tyi­vät etä­työs­ken­te­lyyn, myös useim­mat psy­ko­te­ra­peu­tit. Etä­te­ra­pia-aika on herät­tä­nyt pal­jon aja­tuk­sia ja tun­tei­ta – huol­ta psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­seis­ta mut­ta myös myön­tei­siä yllä­tyk­siä ja edis­ty­sas­ke­lei­ta. Etä­työs­ken­te­ly on ravi­sut­ta­nut mei­dät valp­paik­si, pakot­ta­nut miet­ti­mään toi­min­ta­ta­po­jam­me. Samal­la tie­to­ko­neen ruu­tu on puu­dut­ta­nut ison osan itses­täm­me, ja psy­ko­te­ra­pia ilman fyy­sis­tä läs­nä­oloa on tun­tu­nut väsyt­tä­väl­tä hapui­lul­ta. Luke­mat­to­mia kysy­myk­siä ja poh­din­to­ja kai­kes­ta koke­mas­tam­me on herän­nyt ja vaa­tii pääs­tä yhtei­sen kes­kus­te­lun pariin. Lop­pu­tu­lok­se­na on tämä kol­men teks­tin koko­nai­suus, joka syn­tyi työyh­tei­söm­me koro­na­kes­kus­te­lu­jen hedel­mis­tä ja johon sain kun­nian kir­joit­taa alku- ja lop­pusa­nat.

Ensim­mäi­ses­sä osuu­des­sa Mat­ti Peso­la maa­laa kuvaa etä­te­ra­pia­ti­lan­tees­ta, jos­sa yhtäk­kiä jou­tuu kas­vo­tus­ten myös itsen­sä kans­sa. Kuka tuo oikeas­sa ylä­kul­mas­sa ole­va hen­ki­lö oikein on ja mik­si se näyt­tää noin oudol­ta? Myös läs­nä ole­vaa hil­jai­suut­ta etä­te­ra­pias­sa poh­di­taan. Mie­len­kiin­toi­nen tee­ma kir­joi­tuk­ses­sa on lisäk­si yhdes­sä luo­tu kol­mas ja sen mer­ki­tyk­sel­li­syy­den muu­tok­set. 

Toi­ses­sa osuu­des­sa Anna Col­lan­der poh­tii luo­van ajat­te­lun ja leik­ki­syy­den vaa­li­mis­ta han­ka­lien­kin rea­li­teet­tien edes­sä ja sitä, miten psy­ko­te­ra­pia­suh­de ja sii­nä hei­jas­tu­vat vuo­ro­vai­ku­tus­mie­li­ku­vat elä­vät etä- ja läs­nä­te­ra­pian vuo­ro­tel­les­sa. Oli­si tär­ke­ää her­kis­tyä sil­le, mitä asiak­kaan mie­les­sä ole­val­le psy­ko­te­ra­peu­til­le tapah­tuu ja mitä psy­ko­te­ra­peu­tin mie­les­sä ole­val­le asiak­kaal­le tapah­tuu, kun sisäi­siä kiin­ty­my­suh­de­ku­vioi­ta koe­tel­laan.

Kol­man­nes­sa osuu­des­sa Ant­to Luh­ta­vaa­ra käsit­te­lee set­tin­gin tär­keyt­tä sisäi­se­nä ele­ment­ti­nä ja sen koke­mia kol­hu­ja koro­na­krii­sin iskies­sä. Myös eri­lai­sia psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan jaka­mia transferenssi–vastatransferenssi-matriiseja hah­mo­tel­laan. Teks­ti kut­suu leik­ki­säs­ti miet­ti­mään omia asia­kas­suh­tei­ta: min­kä­lai­sia mat­rii­sien verk­ko­ja on kevään ensim­mäi­sen koro­na-aal­lon aika­na kudot­tu? Min­kä­lai­sia roo­le­ja psy­ko­te­ra­peu­til­le on kul­la­kin näyt­tä­möl­lä annet­tu? 

Toi­vom­me teks­tien herät­tä­vän poh­din­to­ja omis­ta koro­na­ko­ke­muk­sis­tan­ne. Kes­kus­te­lu jat­ku­koon!

Pää vinos­sa, vää­rät sil­mät

Mat­ti Peso­la

Video­yh­tey­des­sä tar­jol­la on kak­si pää­tä. Toi­nen on tutun näköi­nen, juu­ri se asia­kas, jota olen tot­tu­nut kat­so­maan, kun hänen nimen­sä lukee kalen­te­ris­sa­ni. Toi­nen on oudom­pi. Hänen kas­voi­hin­sa en ole tot­tu­nut lain­kaan kes­kit­ty­mään tera­pia­tun­neil­la. Tuo­ta­ko se toi­nen kat­se­lee.

Kat­so­tuk­si ja eri­tyi­ses­ti näh­dyk­si tule­mi­nen on yksi kes­kei­nen pro­ses­si, jon­ka kaut­ta sub­jek­ti raken­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Sen sijaan tun­tuu her­käs­ti han­ka­lal­ta tul­la tie­toi­sek­si toi­sen kat­seen koh­tee­na ole­mi­ses­ta, jos toi­sen kat­see­seen pro­ji­soi­daan kriit­ti­siä sisäi­siä arvioi­ta. Tämä on häpeä­al­tis tapah­tu­ma, joka irtaan­nut­taa välit­tö­mäs­tä koke­muk­ses­ta. Nuo­ruusiäs­sä han­ka­luus koros­tuu ja toi­mii välit­tä­jä­nä monin tavoin itse­tun­non kehi­tyk­ses­sä ja eri­lais­ten sosi­aa­lis­ten pel­ko­jen näyt­tä­mö­nä. Jos näyn toi­sel­le, olen – jos kukaan on – vas­tuus­sa sii­tä, miten näyn.

Toi­sis­sa etäyh­tey­den mah­dol­lis­ta­vis­sa video­so­vel­luk­sis­sa on niin sanot­tu auto­maat­ti­nen mir­ro­ring-toi­min­to, jon­ka kaut­ta kuva itsel­le päin näyt­tää luon­nol­li­sem­mal­ta, kun taas tois­ten sovel­lus­ten aidon kuvan lähet­tä­mi­nen aiheut­taa orien­taa­tio­tar­vet­ta. Mik­si pää­ni on vinos­sa vasem­mal­le? Kun yri­tän suo­ris­taa sitä, se kään­tyy enem­män vasem­mal­le! Mik­si kat­son omaa pää­tä­ni enkä tuo­ta tois­ta, joka on tämän tera­pia­tun­nin pää­hen­ki­lö?! Mik­si täl­lä­kin tera­pia­tun­nil­la on kak­si pää­tä?

Useim­mis­sa vies­ti­noh­jel­mis­sa on kui­ten­kin mah­dol­li­suus aset­taa oma kuva itsel­tä pii­loon. Sen lisäk­si vies­ti­mien mui­den toi­min­to­jen paris­sa on mah­dol­lis­ta hyvin­kin pit­käl­le aset­taa oma itsen­sä pii­loon, mut­ta sen käsit­te­ly ei kuu­lu enää tämän artik­ke­lin pii­riin. 

Vaik­ka kuvan­sa sai­si näky­mät­tö­miin, jää kuvayh­tey­teen edel­leen ei-tah­do­na­lai­nen epä­luon­nol­li­suus: kun kat­son tois­ta sil­miin – siis sin­ne mis­sä asiak­kaan pää näkyy lait­teel­la­ni –näy­tän hänen ruu­dul­laan kat­so­van enem­män tai vähem­män vinoon. Jos haluan näyt­tää sil­tä, että kat­son sil­miin, on minun kat­sot­ta­va lait­teen kame­raa. Se voi mones­sa tapauk­ses­sa tar­koit­taa, etten kat­so lain­kaan asiak­kaa­see­ni tai näe hänen ilmei­tään. 

Hyvä kat­se­kon­tak­ti on eräs tehok­kaim­pia läs­nä­oloa vies­ti­viä elei­tä. Kun toi­von voi­va­ni todel­la välit­tää asiak­kaal­le, että täs­sä minä olen, saan tui­jot­taa pien­tä lasis­ta sil­mää.

Läs­nä­olon tar­ve, mut­ta kenel­lä?

Läs­nä ole­va hil­jai­suus on koh­taa­mi­sen muo­to. Par­haim­mil­laan se voi toi­mia hyvän eril­li­syy­den vah­vis­ta­ja­na, yksi­no­lo­na yhdes­sä. Ais­tin ja koen toi­sen läs­nä ole­vak­si mut­ta omas­sa mie­les­sään elä­vä­nä toi­se­na, jol­la on val­ta liit­tyä yhtey­teem­me sano­mal­la tai eleh­ti­mäl­lä joten­kin mut­ta myös pysy­tel­lä oman mie­len­sä paris­sa. Kuin­ka hyvin voin ais­tia tämän saman, kun välil­läm­me on pät­ki­vä video­yh­teys? Entä kuin­ka oma yri­tyk­se­ni täl­lai­seen läs­nä­oloon välit­tyy asiak­kaal­le?

Hil­jai­suu­des­ta on etä­te­ra­pias­sa tar­ve kes­kus­tel­la uudel­la taval­la. Antaa sil­le lupa ja tila, jot­ta tulee mah­dol­li­sek­si uskal­taa itse­kin käyt­tää sitä pel­kää­mät­tä että toi­nen kokee psy­ko­te­ra­peu­tin häviä­vän. Kes­kus­tel­la sii­tä, mil­tä hil­jai­suus video­yh­tey­des­sä tun­tuu. Kun läs­nä­oloa tulee vai­keak­si välit­tää fyy­si­sel­lä läs­nä­olol­la, jää puhe her­käs­ti yli­ko­ros­tu­neek­si kana­vak­si, ja myös psy­ko­te­ra­peu­tis­sa herää tar­ve yrit­tää raken­taa yhteyt­tä vaik­ka sit­ten puhu­mal­la tyh­jem­piä­kin asioi­ta kuin ehkä taval­li­ses­ti teki­si mie­li. 

Ei niin hyvää, ettei jotain pahaa­kin

Kiin­nos­ta­va piir­re koro­na­jak­son etä­te­ra­piois­sa oli se vaih­te­lu, jota ase­tel­man muu­tos aiheut­ti. Osa asiak­kais­ta kär­si etäyh­tey­des­tä sel­väs­ti, kiel­täy­tyi sii­tä, mikä­li sel­lai­nen oli mah­dol­lis­ta, tai sit­ten halusi esi­mer­kik­si ehdot­to­mas­ti puhua vain puhe­li­mit­se.

Useat kol­le­gat kuva­si­vat, kuin­ka jol­le­kin asiak­kaal­le mah­dol­lis­tui etäyh­tey­den kaut­ta eri­lai­nen työs­ken­te­ly­ta­pa kuin aiem­min kas­vo­tus­ten tava­tes­sa. Jot­kut asiak­kaat pys­tyi­vät myös hyö­dyn­tä­mään fyy­si­sen etäi­syy­den tuo­maa tur­va­vä­liä siten, että saat­toi­vat koh­da­ta tai käsi­tel­lä aiem­min häpeä­na­lai­sia koke­muk­si­aan, esi­mer­kik­si ker­toa omis­ta tun­te­muk­sis­taan hen­ki­lö­koh­tai­sem­min ja syvem­min kuin kas­vo­tus­ten. Useim­mat asiak­kaat pys­ty­vät sie­tä­mään etäyh­teyt­tä ja jat­ka­maan pro­duk­tii­vis­ta työs­ken­te­lyä sen avul­la. Se var­mas­ti on parem­pi vaih­toeh­to kuin psy­ko­te­ra­pioi­den kes­key­ty­mi­nen fyy­sis­ten kon­tak­tien vält­tä­mis­ke­hot­teen joh­dos­ta.

Psy­ko­te­ra­peu­tin näkö­kul­mas­ta mie­len­kiin­tois­ta oli huo­ma­ta, miten riip­pu­ma­ton­ta asiak­kaan kyvys­tä työs­ken­nel­lä saat­toi olla oma tur­hau­tu­mi­sen ja epä­mu­ka­vuu­den koke­mus. Yksi­löi­mät­tä ja asiak­kais­ta riip­pu­mat­ta vaik­ka vain nel­jän käyn­nin päi­vä tun­tui joka ker­ta pidem­mäl­tä ja ras­kaam­mal­ta kuin mil­tä se läs­nä­te­ra­pias­sa tun­tuu. Asiak­kaal­le etä­ta­paa­mi­sia psy­ko­te­ra­peu­tin kans­sa on saat­ta­nut ker­tyä ehkä kah­des­ti vii­kos­sa. Psy­ko­te­ra­peu­til­la nii­tä on hel­pos­ti kak­si­kym­men­tä.

Osa seli­tyk­sis­tä var­mas­ti liit­tyy tavan­omai­sen työn ulko­puo­li­siin kuor­mi­tus­te­ki­jöi­hin, kuten aiem­min mai­nit­tui­hin video­yh­tey­den muka­naan tuo­miin sivuil­miöi­hin tai video­yh­tey­den toi­mi­vuu­teen yli­pään­sä. Työ­er­go­no­mia on saat­ta­nut monel­la olla tila­päi­sek­si ole­te­tus­sa tilan­tees­sa vält­tä­väl­lä tasol­la. Stres­siä on voi­nut aiheu­tua myös oman per­heen tilan­tees­ta, jos esi­mer­kik­si las­ten hoi­to­ku­viot tai puo­li­son työ­ti­lan­ne ovat aiheut­ta­neet kuor­mi­tus­ta. Myös huo­li omas­ta ter­vey­des­tä, itsen tai lähei­sen ris­ki­ryh­mään kuu­lu­mi­nen ovat ilmei­siä kuor­mi­tus­te­ki­jöi­tä. 

Näi­den­kin asioi­den olles­sa suh­teel­li­sen tur­val­li­sel­la mal­lil­la hyvin laa­jal­ti on jaet­tu koke­mus­ta työn ilon katoa­mi­ses­ta etä­työs­ken­te­lyn jat­kues­sa. On kiin­nos­ta­vaa aja­tel­la, mis­tä osas­ta tätä työ­tä mei­dän psy­ko­te­ra­peut­tien hyvin­voin­ti on riip­pu­vais­ta, jos se ei lii­ty suo­raan ansioi­hin, tapaa­mis­ten raken­tee­seen viik­koai­ka­tau­lus­sa eikä edes mah­dol­li­suu­teen olla avuk­si asiak­kail­le!

Vaik­ka suu­rin osa asiak­kais­ta kui­ten­kin myös sel­keäs­ti pre­fe­roi läs­nä­te­ra­pi­aa, haluan tar­koi­tuk­sel­la kär­jis­täen valot­taa sitä epä­synk­ro­ni­aa, että asiak­kaan koke­mus psy­ko­te­ra­pian toi­mi­vuu­des­ta ei vält­tä­mät­tä kär­si vas­taa­vas­ti kuin psy­ko­te­ra­peu­tin tyy­dyt­tä­vyys oman työn suh­teen. Syi­tä voi­si poh­tia asia­kas­läh­töi­ses­ti – etäi­syy­den takaa asiak­kaat kui­ten­kin ovat kes­ki­mää­räis­tä defen­soi­tu­neem­pia, ja esi­mer­kik­si suo­ria konfron­taa­tio­ta on vai­keam­pi teh­dä, jol­loin työ­hön jää vähem­pien vai­kut­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien koke­mus. Myös tera­peut­ti­läh­töi­nen näkö­kul­ma on ajat­te­lun arvoi­nen – tar­vit­see­ko psy­ko­te­ra­peut­ti fyy­sis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta enem­män kuin asia­kas? Jos, niin mik­si? 

Ehkä vie­lä mie­len­kiin­toi­sem­paa oli­si kui­ten­kin kään­tää kat­se itse psy­ko­te­ra­peut­ti­seen pro­ses­siin ja ilmiöi­hin, jois­ta kyl­lä puhu­taan mut­ta jois­ta on vai­kea teh­dä havain­to­ja ennen kuin niis­sä tapah­tuu näin dra­maat­ti­sia muu­tok­sia. Tera­peut­ti­sen kol­man­nen (Ogden 2004) käsi­te avaa kiin­nos­ta­van näkö­kul­man tähän ilmi­öön.

Ei ole asia­kas­ta ilman psy­ko­te­ra­peut­tia eikä psy­ko­te­ra­peut­tia ilman asia­kas­ta

Ogden (2004) tote­aa, että myös psy­ko­te­ra­pias­sa sub­jek­ti ja objek­ti ovat kes­ki­näi­ses­sä riip­pu­vuus­suh­tees­sa. Kun asia­kas ja psy­ko­te­ra­peut­ti ovat vie­raan olo­suh­teen äärel­lä, jotain muut­tuu myös näi­den kah­den välil­le syn­ty­väs­sä inter­per­soo­nal­li­ses­sa tilas­sa.

Etäyh­tey­den ongel­ma­na voi­si olla yhdes­sä luo­dun (kol­man­nen) mer­ki­tyk­sel­li­syy­den vähe­ne­mi­nen tai kadot­ta­mi­nen, mikä ilme­nee tyl­syy­den tai tyh­jyy­den tun­tei­na. Tämä voi käyn­nis­tyä psy­ko­te­ra­peu­tin lii­al­li­sen epä­mu­ka­vuu­den (ja kiin­ty­mys­his­to­rian ongel­mien) tai asiak­kaan kiin­ty­mys­sä­rö­jen akti­voi­ma­na siten, että koke­muk­sel­li­ses­ti kum­pi­kin osa­puo­li rekis­te­röi, että asiat ovat nyt toi­sin epä­mää­räi­sel­lä taval­la. Kum­pi­kin kokee ja tul­kit­see tätä epä­mää­räis­tä muu­tos­ta omien kyky­jen­sä ja voi­ma­va­ro­jen­sa kaut­ta, mut­ta tilan­ne vai­kut­taa psy­ko­te­ra­peut­tiin eri taval­la, kos­ka tie­tyt piir­teet täs­sä muut­tu­nees­sa epä­mää­räi­ses­sä yhtey­den luo­mi­sen vai­keu­des­sa tois­tu­vat vii­kon monis­sa tapaa­mi­sis­sa.   

Voi­daan­ko aja­tel­la, että koke­mus­ta yhtei­ses­ti luo­dus­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta raken­ne­taan ja yllä­pi­de­tään pal­jon ei-kie­lel­li­sen ja nime­no­maan kehol­li­sen yhtey­den kaut­ta? Asiak­kaan näkö­kul­mas­ta tera­peut­tis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta on vii­kos­sa vähem­män. Ehkä koke­mus­ta yhtei­ses­tä suh­tees­ta ja kol­man­nes­ta pys­tyy pitä­mään yllä ohuem­man­kin kana­van yli, kun suh­de on riit­tä­vän latau­tu­nut. 

Lähi­töi­hin pala­tes­sa saat­toi huo­ma­ta, että kun fyy­si­nen vuo­ro­vai­ku­tus lisään­tyy tie­tyn mää­rän yli, on joku mää­rä etäyh­teyt­tä jak­set­ta­vis­sa toi­mi­vam­min. Yksi­no­maan etäyh­tey­den varas­sa toi­mi­mi­nen on kuor­mit­ta­vam­paa. Täl­lai­sen havain­to­lin­jan poh­jal­ta hil­jai­sen tie­don ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen osa-aluet­ta psy­ko­te­ra­pias­sa oli­si tär­ke­ää enti­ses­tään koros­taa pel­käs­tään kie­lel­li­sen tapah­tu­mi­sen ohel­la.

Kun tar­ken­taa sii­hen, mitä ali­ta­jun­nat sit­ten yhdes­sä luo­vat, löy­det­tä­neen vas­tauk­sek­si mat­rii­si eri­lai­sis­ta pelois­ta, toi­veis­ta ja odo­tuk­sis­ta. Näis­tä on sekä Anna Col­lan­de­rin että Ant­to Luh­ta­vaa­ran teks­teis­sä esi­merk­ke­jä.

Sil­loin kun etäyh­teys on koet­tu jol­lain tavoin yhteyt­tä köyh­dyt­tä­vä­nä, ollaan teke­mi­sis­sä sel­lais­ten mat­rii­sien kans­sa, jois­sa koros­tuu esi­mer­kik­si hyl­kää­mi­nen ja ulko­puo­lel­le jou­tu­mi­nen. Psy­ko­te­ra­peu­tis­sa voi lau­kais­ta depri­vaa­tion sävy­jä koke­mus yksin uuden tilan­teen äärel­le jou­tu­mi­ses­ta, monen­lai­ses­ta kon­kreet­ti­ses­ta epä­mu­ka­vuu­des­ta ja epä­luon­te­vuu­des­ta. Vai­keus pitää yllä elä­vää yhteyt­tä asiak­kaa­seen voi lou­ka­ta myös psy­ko­te­ra­peu­tin nar­sis­mia, kun itsel­le ei voi antaa yhtä hyvää palau­tet­ta kon­tak­tin onnis­tu­mi­ses­ta kuin taval­li­ses­ti.   

Ogde­nin (2004) ajat­te­lus­sa oleel­li­nen lin­ja on pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion käsit­tä­mi­nen tila­na, jos­sa yhtei­ses­ti yllä­pi­det­ty kol­mas välit­tyy alis­ta­vas­ti tai tun­keu­tu­vas­ti yksi­löl­li­seen koke­mi­seen. Hän käyt­tää täs­tä ilmaus­ta sub­ju­ga­ting third. Ana­lyyt­ti­nen onnis­tu­nut työs­ken­te­ly edel­lyt­tää tämän yhteis­tä tun­nis­ta­mis­ta ja eril­lis­ten – mut­ta yhtei­sen koke­muk­sen muok­kaa­mien – koke­mus­maa­il­mo­jen palau­tu­mis­ta yksi­löi­den käyt­töön. Ogden kui­ten­kin huo­maut­taa, että ana­lyyt­ti­nen kol­mas on epä­sym­met­ri­nen kon­struk­tio hoi­to­ti­lan­tees­sa, jota mää­rit­tä­vät psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan roo­lit. Vaik­ka yhtei­ses­ti muo­dos­tu­nut ase­tel­ma vai­kut­taa kum­man­kin koke­mus­maa­il­maan, niin ana­lyy­ti­kon koke­mus­puo­len teh­tä­vä­nä on toi­mia asiak­kaan hoi­don käy­tös­sä, aut­taen ymmär­tä­mään asiak­kaan tie­tois­ta ja tie­dos­ta­ma­ton­ta koke­mis­ta. 

Meil­le psy­ko­te­ra­peut­tei­na oli­si kovin tär­ke­ää voi­da tun­nis­taa oman epä­mu­ka­vuu­tem­me ja ahdis­tuk­sem­me läh­tei­tä, jot­ta niis­tä voi­si erot­taa uudes­sa olo­suh­tees­sa, mikä on omaa ja mikä toi­sen. Muut­tu­neen työs­ken­te­ly­muo­don (vää­rien sil­mien ja yli­mää­räis­ten päi­den) kans­sa jak­sa­mi­sen kan­nal­ta on oleel­lis­ta pitää dia­lo­gi elä­vä­nä – psy­ko­te­ra­peu­til­le itsen­sä ja kol­le­goi­den kans­sa mut­ta myös asiak­kaan suun­taan ja koke­mus­ta kuul­len.  

Uusia ikku­noi­ta

Anna Col­lan­der

Monel­le meis­tä koro­na­pan­de­mia on ollut isku tur­val­li­suusil­luusioom­me. Mei­tä on kipeäs­ti muis­tu­tet­tu sii­tä, miten haa­voit­tu­va yhteys on koko tähän elä­mään. Side ihan kaik­keen rak­kaa­seen voi kat­ke­ta, tulee yhte­nä päi­vä­nä kat­kea­maan. Jou­dun jät­tä­mään nämä sam­ma­loi­tu­neet kal­liot ja kieh­to­vat kir­jat. Nämä ihmi­set.

Samal­la suh­de mui­hin on muut­tu­nut ahdis­ta­vak­si. Voim­me mil­loin vaan, tie­tä­mät­täm­me, olla vaa­ral­li­sia toi­sil­lem­me. Kos­ka koro­na­vi­rus näyt­tää ole­van eri­tyi­sen koh­ta­lo­kas van­hem­mil­le ihmi­sil­le, on suku­pol­vien väli­ses­sä yhtey­des­sä monien koh­dal­la tul­lut kat­kok­sia.

Mei­dän jokai­sen sisäi­set kiin­ty­mys­suh­de­ku­viot ovat näis­tä syis­tä tul­leet ravis­tel­luk­si. Se tuo psy­ko­te­ra­pia- ja ana­lyy­si­suh­tei­siin uusia työs­tä­mis­mah­dol­li­suuk­sia ja tuo­rei­ta haas­tei­ta, kun psy­ko­te­ra­peu­tis­sa väräh­te­lee hen­ki­lö­koh­tai­se­na koke­muk­se­na saman­suun­tai­set pelot, surut ja tur­vat­to­muu­det kuin asiak­kais­sa. Koro­na­pan­de­mia on tuo­nut yhtei­sen inhi­mil­li­syy­den sel­keäm­min näy­til­le. Psy­ko­te­ra­peut­tei­na jou­dum­me kamp­pai­le­maan omien sisäis­ten myrs­ky­jem­me kans­sa samal­la, kun moni asia­kas tar­vit­see mei­tä eri­tyi­sen pal­jon ja set­tin­giä jou­tuu muut­ta­maan nopeas­ti. 

Siir­ty­mi­nen etä­te­ra­pian ja läs­nä­te­ra­pian välil­lä tuo asia­kas­suh­tei­siin uusia väräh­te­ly­jä, haas­tei­ta ja mah­dol­li­suuk­sia. Täs­sä kuvaan jotain sii­tä, mil­tä paluu läs­nä­te­ra­pi­aan saat­taa herät­tää. Ennen kesä­tau­koa tapa­sin mel­kein kaik­ki asiak­kaa­ni muu­ta­mia ker­to­ja kas­vok­kain. Moni oli sitä kovas­ti odot­ta­nut, mut­ta samal­la palaa­mi­nen läs­nä­te­ra­pi­aan oli ris­ti­rii­tais­ta. Toki tur­val­li­suus oli yksi tee­ma. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­ti kiin­nos­ta­vam­pa­na nousi kui­ten­kin riip­pu­vuu­den ja häpeän han­ka­luu­det, jot­ka jäl­leen­nä­ke­mi­nen asiak­kais­sa saat­toi herät­tää. Läs­nä­te­ra­pian uudel­leen­mah­dol­li­suu­des­ta innos­tu­nee­na ana­lyy­tik­ko­na on help­poa ymmär­tää, miten nöy­ryyt­tä­vää ja häpeä­al­tis­ta voi asiak­kaal­le olla, kun odot­taa jota­ku­ta kovas­ti ja iloit­see jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä. Mitä jos asia­kas saa­kin vai­ku­tel­man – var­hais­ten koke­muk­sien­sa takia – ettei ana­lyy­tik­ko iloit­se tai halua näh­dä? Mitä jos yhteys taas tun­tui­si kat­kea­van?

Elä­vöit­tääk­se­ni tätä tun­nel­maa loin kak­si fik­tii­vis­tä vin­jet­tie­si­merk­kiä, jois­sa on ainek­sia vuo­ro­vai­ku­tus­kons­tel­laa­tiois­ta monien asiak­kai­den kans­sa.

Nuo­ri mies tuli aivan tun­nin lopus­sa, kun pää­si takai­sin har­taas­ti toi­vo­mal­leen läs­nä­te­ra­pi­aan. Hän ker­toi, kuin­ka oli pyö­ri­nyt vas­taan­o­ton ympä­ri pit­kään löy­tä­mät­tä oike­aa reit­tiä, häpeän val­las­sa, kun ei osan­nut löy­tää peril­le, vaik­ka tie oli­si pitä­nyt olla jo tut­tu. Samaan aikaan pyö­rin yhteis­vas­taan­o­ton käy­tä­väl­lä rea­goi­den useam­paan ovi­kel­lon soit­toon ja pala­ten taas huo­nee­see­ni, kun oven taka­na ei ollut­kaan oma asia­kas. Sii­nä sit­ten menim­me ympy­rää, jäl­leen­nä­ke­mi­sen häpeä­alt­tiu­den tah­dis­sa. Kun­nes löy­sim­me toi­siam­me, ja jotain koke­muk­ses­ta saa­tiin ver­ba­li­soi­tua.

Mon­ta vuot­ta psy­ko­te­ra­pias­sa käy­nyt nai­nen muut­tui etäi­sek­si ja epä­kiin­nos­tu­neek­si etä­te­ra­pian myö­tä. Konee­ni ruu­dul­la nai­nen uppou­tui koti­töi­hin ja yrit­ti samal­la väsy­neen koh­te­li­aas­ti esit­tää jotain kiin­nos­tus­ta kon­tak­tiy­ri­tyk­siä­ni koh­taan. Jäl­leen­nä­ke­mi­nen kas­vok­kain aut­toi mei­dät saa­maan tun­ne­ta­sol­la kiin­ni hänen hylä­tyk­si tule­mi­sen koke­muk­ses­taan ja sii­hen liit­ty­väs­tä pelos­ta ja louk­kaan­tu­mi­ses­ta. Psy­ko­te­ra­pian aikai­sem­mat etääl­lä olot – tauot ja lomat – eivät olleet riit­tä­väs­ti aut­ta­neet mei­tä saa­maan nii­hin koke­muk­sel­lis­ta yhteyt­tä. Aut­toi­ko etäyh­teys hän­tä tun­te­maan, että hän on edes jol­lain tasol­la vie­lä yhtey­des­sä hyl­kää­vään objek­tiin? Aut­toi­ko se minua saa­maan parem­min kiin­ni hänen koke­mus­maa­il­mas­taan taval­la, joka ei ole ollut tau­ko­jen aika­na mah­dol­lis­ta – kos­ka sil­loin olen ollut muu­al­la? Vai herät­ti­kö koro­na­pan­de­mia minus­sa tun­nel­mia, jot­ka mah­dol­lis­ti­vat her­kis­ty­mi­sen hänen olo­ti­loi­hin­sa?

Jos sai­sin vali­ta, koro­naa ei tie­ten­kään oli­si ja heit­täi­sin saman tien tie­to­ko­neen ulos ikku­nas­ta. Samal­la kui­ten­kin ajat­te­len, että siir­ty­mi­nen etä- ja läs­nä­te­ra­pian välil­lä antaa monen­lai­sia her­kis­ty­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia liit­tyen hyl­kää­mi­seen ja kiin­ty­mys­suh­tei­den kat­koi­hin.

Miten menet­te­lem­me ja kas­vam­me täs­tä eteen­päin? Pit­kil­lä etä­te­ra­pia­jak­soil­la mene­täm­me jotain läs­nä­te­ra­pian tun­nes­pekt­rin laa­juu­des­ta. Vaih­te­le­mi­nen läs­nä- ja etä­te­ra­pian välil­lä syysfluns­sien ja mah­dol­li­sen uuden koro­na-aal­lon takia tuo taas omia haas­tei­taan psy­ko­te­ra­peut­ti­seen tun­neyh­tey­teen. Tär­ke­ää oli­si vaa­lia mah­dol­li­suut­tam­me aja­tel­la ja yhdes­sä reflek­toi­da set­tin­giä ja sen muu­tok­sia. Set­tin­giä on perin­tei­ses­ti usein perus­tel­tu psy­ko­te­ra­pian ja asiak­kaan suo­jaa­mi­sel­la. Par­haim­mil­laan koro­na­pan­de­mia lah­joit­taa meil­le laa­jem­mat mah­dol­li­suu­det tun­nus­tel­la, miten psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kai­den väräh­te­lyt sekoit­tu­vat toi­siin­sa ja mil­lä kai­kil­la tavoil­la psy­ko­te­ra­peu­tin tapa luo­da ja yllä­pi­tää set­tin­giä liit­tyy hänen omiin tar­pei­siin­sa ja tun­tei­siin­sa. Jos uskal­lam­me kat­soa ei-tie­tä­väi­sin sil­min psy­ko­te­ra­peut­tien eri­lai­sia valin­to­ja pan­de­mia­ti­lan­tees­sa, voim­me löy­tää uusia aspek­te­ja psy­ko­te­ra­pia­työs­tä. Pan­de­mia on avan­nut meil­le useam­pia ajat­te­lun ikku­noi­ta, jot­ka taval­li­ses­ti ovat totut­tu­jen käy­tän­tö­jen ja illuso­ri­sen tur­val­li­suu­den­tun­teen ver­hoa­mia.

Samal­la toi­von, että vaa­li­sim­me eri­tyi­sen tar­kas­ti luo­vuu­den ja leik­ki­syy­den tilaa. Kun jou­dum­me sopeu­tu­maan anke­aan rea­li­teet­tiin ja kan­ta­maan uuden­lais­ta vas­tuu­ta set­tin­gis­tä, voi oikeas­sa ole­mi­nen koros­tua ja leik­ki­syys hävi­tä takao­ves­ta. Leik­ki­syy­del­lä oli­si kui­ten­kin pal­jon annet­ta­vaa – se toi­mii herk­kyy­den ja toi­veik­kuu­den kata­ly­saat­to­ri­na. Luo­va ajat­te­lu lisää kykyäm­me kat­soa itseäm­me, pro­ses­se­jam­me ja asiak­kai­tam­me uusis­ta näkö­kul­mis­ta.

Yllä­tin itseä­ni osta­mal­la kesäl­lä kirk­kaan­pu­nai­sen mekon. Se on iha­na, ja osa sen iha­nuu­des­ta on tämä: se huo­kuu elä­mää, hil­peyt­tä ja iloa. Se muis­tut­taa minua sii­tä, että vaik­ka olen ohuis­sa lan­gois­sa kiin­ni, elä­mä voi kan­taa ja lei­kil­le on tilaa – asia­kas­suh­teis­sa ja muu­al­la. Luo­va tun­neyh­teys on par­haim­mil­laan yhtä todel­li­nen rea­li­teet­ti kuin koro­na­pan­de­mian kas­va­vat luvut.

Schrö­din­ge­rin set­ting

Ant­to Luh­ta­vaa­ra

Kokeen tar­koi­tuk­se­na on osoit­taa, että kvant­ti­me­ka­niik­ka on epä­täy­del­lis­tä ilman sään­tö­jä, jot­ka kuvaa­vat, mil­loin alfa­funk­tio romah­taa ja kis­sa kuo­lee tai säi­lyy hen­gis­sä sen sijaan, että oli­si kum­paa­kin.” — Wiki­pe­dia (pait­si nel­jän kir­jai­men muu­tos)

Koro­na­krii­sin aika­na yhä useam­pi psy­ko­te­ra­peut­ti on aset­tu­nut kotin­sa rau­haan kat­so­maan Ylel­tä rans­ka­lais­ta Le Bureau -tv-sar­jaa, joka ker­too Rans­kan salai­sen pal­ve­lun kan­sain­vä­li­sis­tä pei­tea­gen­teis­ta. 

Olen lei­ki­tel­lyt aja­tuk­sel­la, että suo­sio perus­tuu video­pu­he­lui­den roman­ti­soin­tiin sar­jan alus­sa: ken­täl­lä ole­vat agen­tit puhu­vat video­pu­he­lun väli­tyk­sel­lä työ­noh­jaa­jil­leen sydän­tään rii­pi­vis­tä asiois­ta hädän, kaa­ok­sen, elä­män ja kuo­le­man kes­kel­lä. Me tar­vit­sim­me koro­na­krii­sin aika­na jota­kin buus­taa­maan mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä video­pu­he­lun äärel­lä.

Jak­sos­sa ”Pää­tök­sen aika” ken­täl­le mat­kaa­va agent­ti Mari­na Loi­seau on vii­mei­ses­sä kas­vok­kai­ses­sa ten­tis­sä työ­noh­jaa­jan­sa kans­sa har­joit­te­le­mas­sa, kuin­ka olla luo­pu­mat­ta pei­te­roo­lis­taan kovan­kaan pai­neen alla. 

”Mikä on Bay­on­nen aree­nan nimi?” työ­noh­jaa­ja tent­taa. ”En tie­dä. En tyk­kää här­kä­tais­te­lus­ta”, Loi­seau vas­taa pei­te­roo­lis­taan käsin. ”Tie­dät­te kyl­lä. Ette­kös vart­tu­nut Bay­on­nes­sa?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa har­joi­tet­ta. Sit­ten tapah­tuu jotain. Työ­noh­jaa­jan ilme muut­tuu, asen­to vaih­tuu ja hän aut­taa salais­ta agent­tia alkuun: ”Arè­nes de…” Salai­sen agen­tin­kin ilme ja asen­to muut­tu­vat. Agent­ti ajat­te­lee, että har­joi­tus on ohi. 

”…Lac­he­pail­let”, työ­noh­jaa­ja opet­taa. ”Lac­he­pal­let”, salai­nen agent­ti, joka on pudot­ta­nut pois pei­te­roo­lin­sa ja on oma­na itse­nään, tois­taa huo­li­mat­to­mas­ti huo­kais­ten. ”Ottaa­ko tent­taa­mi­se­ni pää­hän?” työ­noh­jaa­ja kysyy yhtäk­kiä. ”Ei”, agent­ti vas­taa. ”Onko sinus­ta muka­va jutel­la täs­sä kans­sa­ni?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa outo­jen kysy­mys­ten kysy­mis­tä itsek­seen itsen­sä rii­su­neel­ta agen­til­ta. ”Joo, ehkä. En ole miet­ti­nyt asi­aa”, agent­ti vas­taa huo­let­to­mas­ti. ”Sinua ei tai­da huvit­taa puhua kans­sa­ni?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa. ”Ei ole kyse sii­tä”, agent­ti vas­taa kai­kel­la vil­pit­tö­myy­del­lään mut­ta ihme­tel­len työ­noh­jaa­jan­sa käy­tös­tä. 

- ”Sinua siis ei huvi­ta.” 

- ”En minä niin sano­nut.” 

- ”Läh­ti­sit mie­lum­min kotiin, niin­kö?” 

- ”En!” agent­ti vas­taa koko sydän pelis­sään tämän intii­min ja tär­keän ihmis­suh­teen äärel­lä. 

- ”Mik­si minun pitää olla se joka sanoo, että… tes­taan yhä täs­sä pei­te­ta­ri­naa­si”, työ­noh­jaa­ja pal­jas­taa. 

- ”Hit­to!” salai­nen agent­ti kiro­aa. 

Koh­tauk­ses­sa on tär­keä ope­tus myös meil­le psy­ko­te­ra­peu­teil­le. Vaik­ka tuli­si kuin­ka suu­ri krii­si, tuli­pa­lo teat­te­ris­sa, me emme voi luo­pua pei­te­roo­lis­tam­me vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa asiak­kai­dem­me kans­sa. Set­ting elää ja sam­muu sisäl­läm­me. Ei sei­nis­sä, ei soh­vis­sa tai noja­tuo­leis­sa. Sisäl­läm­me. 

Koro­na­krii­sis­sä on loh­dul­lis­ta lukea esi­mer­kik­si ete­lä­ame­rik­ka­lai­sia (Cas­sor­la 2005) ja ita­lia­lai­sia (Civi­ta­re­se 2005) ana­lyy­ti­koi­ta, joil­le yhteis­kun­nal­li­set krii­sit (val­lan­kaap­pauk­set, luon­non­ka­ta­stro­fit, talou­del­li­set kata­stro­fit, mafian sekaan­tu­mi­nen jne.) ovat enem­män arki­päi­vää kuin meil­le tääl­lä lin­tu­ko­dos­sa. Krii­sien kes­kel­lä Cas­sor­lan sanat (Cas­sor­la 2005, 715–716) aut­ta­vat: ”Jokai­ses­sa ana­lyy­ti­kos­sa on jotain sel­lais­ta, joka on juu­ri hän­tä, joka tekee hänes­tä eri­lai­sen kai­kis­ta muis­ta ana­lyy­ti­kois­ta. Uskon että kou­lu­tuk­sem­me osa­set saa­vat mei­dät otta­maan nämä eri­tyi­syy­det huo­mioon joka het­ki ana­lyyt­ti­ses­sä työs­sä. Ja on hyvä pitää mie­les­sä, että se on asia­kas, joka aut­taa mei­tä huo­maa­maan ne asiat, joi­ta olem­me ana­lyy­tik­koi­na epä­on­nis­tu­neet huo­maa­maan. Ja tämä on mah­dol­lis­ta vain, kun luo­vum­me ylä­puo­lel­la ole­mi­ses­ta suh­tees­sa asiak­kaa­seen. Jos ana­lyy­tik­ko ei luo­pui­si ylä­puo­lel­la ole­mi­ses­taan, hän ei kos­kaan tajuai­si ole­van­sa itse­kin muka­na luo­mas­sa sokei­ta koh­tia, enact­men­te­ja, container–contained-häi­riöi­tä, ei-unia, näyt­tä­möi­tä ana­lyyt­ti­sel­le teat­te­ri­la­val­le.” 

Jos­sain mää­rin­hän meil­le kai­kil­le tapah­tui näin, mut­ta jokai­sel­le omal­la oma­la­ki­sel­la taval­lam­me. Me puto­sim­me osin pois pei­te­roo­lis­tam­me, kun koro­na­krii­si iski. Kos­ka aihe on vaka­va, aion tasa­pai­not­taa tilan­net­ta poh­ti­mal­la asi­aa iro­ni­ses­ta ja koo­mi­ses­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta käsin. 

Lach­mann koros­taa, kuin­ka jokai­sen psy­ko­te­ra­peu­tin oli­si hyvä jokais­ta käyn­nis­sä ole­vaa psy­ko­te­ra­pi­aa miet­ties­sään aja­tel­la pro­ses­sia romant­ti­ses­ta, traa­gi­ses­ta, iro­ni­ses­ta ja koo­mi­ses­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta käsin (Lach­mann 2007). Iro­ni­nen ja koo­mi­nen ajat­te­lu­ta­pa ovat tär­kei­tä tasa­pai­no­tuk­sia hau­dan­va­ka­vuu­del­le, jon­ka perin­tei­set romant­ti­nen ja traa­gi­nen rekis­te­ri luo­vat tera­pia­pro­ses­sin ajat­te­luun psy­ko­te­ra­peu­tin mie­les­sä. 

Lyhyes­ti sanot­tu­na se menee näin. Romant­ti­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa koet­te­le­mus pitää elää, voit­to ansai­ta tai tap­pio kär­siä ainut­laa­tui­ses­sa koke­muk­ses­sa eikä har­hai­ses­ti kuvi­tel­la mui­den luo­van koet­te­le­muk­sia. Traa­gi­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa koros­tu­vat voi­mak­kaat tun­ne­ti­lat konfron­taa­tion ja itse­konfron­taa­tion äärel­lä eikä niin­kään ulko­maa­il­man koh­taa­mi­sen äärel­lä, jol­loin konflik­ti, kau­hu ja epä­var­muus ovat odo­tet­ta­via vie­rai­ta ja kas­vu tapah­tuu onnet­to­muuk­sien, kivun, vail­le jää­mis­ten ja tur­hau­tu­mien kaut­ta. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­ta­vaa­ra 2019.) 

Koo­mi­nen ajat­te­lu­ta­pa piir­tää opti­mis­mia, eteen­päin­me­noa, vai­keuk­sien rakas­ta­vaa hyväk­sy­mis­tä, toi­veik­kuut­ta, uusis­ta aluis­ta tur­van ja nau­tin­non löy­tä­mis­tä, men­nei­syy­den uudel­leen teke­mis­tä uusis­sa suh­teis­sa raken­ta­vas­ti. Haus­kuus, spon­taa­nius, elä­vyys, sen koke­mi­nen, että on huo­len­pi­don ja huo­mion arvoi­nen ja vapaa pyr­ki­mään koh­ti menes­tys­tä, kuu­lu­vat tähän. Iro­ni­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa sisäi­set ris­ti­rii­dat löy­ty­vät para­dok­seis­ta ja moni­mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä (engl. ambi­guo­us). Koros­tuu dia­lek­tiik­ka ja se, ettei mitään pide­tä itses­tään sel­vä­nä. Psy­ko­te­ra­peu­tin omien sii­pien kat­kai­se­mi­nen voi olla vah­vis­ta­vaa iro­ni­ses­sa mie­les­sä. Itseä ei ota niin vaka­vas­ti. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­ta­vaa­ra 2019.) 

Teks­tis­sä­ni kes­kiös­sä ovat eri­lai­set psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan jaka­man transferenssi–vastatransferenssi-matriisin koh­ta­lot koro­na­krii­sin kes­kel­lä. Yksi tyy­pil­li­sim­mis­tä on var­mas­ti ollut ”hyl­kää­vä äiti – hylät­ty lap­si” -mat­rii­si. Psy­ko­te­ra­peut­ti on aja­tel­lut, että nyt tapah­tuu jotain niin poik­keuk­sel­lis­ta, että jok­si­kin het­kek­si työ­roo­lin voi lait­taa poik­ki ja ker­ta kaik­ki­aan sopia, miten tämän yhtei­sen objek­tii­vi­sen kata­stro­fin kes­kel­lä toi­mi­taan asiak­kaan kans­sa. Psy­ko­te­ra­peu­tin mie­li on kes­kit­ty­nyt työ­hön objek­tii­vi­se­na, ei-intii­mi­nä asia­na – ja oma per­he, suku­lai­set ja ystä­vät ovat val­lan­neet mie­len intii­mit sopu­kat. Jos­kus tämä on pää­osin asiak­kaan fan­ta­si­aa ja jos­kus osit­tain tot­ta­kin. 

Esi­tel­lään­pä tasa­pai­non vuok­si vas­tak­kai­nen ääri­pää, niin sanot­tu ”Bon­nie & Cly­de” -mat­rii­si. Sii­nä psy­ko­te­ra­peut­ti viit­taa kin­taal­la ylei­siin suo­si­tuk­siin ja jat­kaa pako­mat­kaa yhdes­sä samas­sa ahtaas­sa autos­sa asiak­kaan kans­sa. Hän vai­kut­taa uhraa­van jopa oman ja läheis­ten­sä ter­vey­den pitääk­seen huol­ta asiak­kaas­taan. (Ole­te­taan, ettei asia­kas kuu­lu koro­nan ris­ki­ryh­mään). Psy­ko­te­ra­peut­ti ei ehkä ole luo­pu­mas­sa ajois­sa kät­te­lys­tä tai live-tapaa­mi­sis­ta, vaik­ka hän itse vai­kut­taa kuu­lu­van ris­ki­ryh­mään. Tämä­kin voi olla tosia­sia tai asiak­kaan fan­t­asiois­ta nouse­va: joi­den­kin koh­dal­la psy­ko­te­ra­peu­tit, joil­la ei ole lähi­pii­ris­sä ris­ki­ryh­mä­läi­siä, ovat voi­neet jat­kaa har­ki­tus­ti live-tapaa­mi­sia, jol­loin tämä trans­fe­rens­si, vaik­ka­kin vain fan­ta­sia­läh­töi­nen, tulee käsi­tel­lä psy­ko­te­ra­pian aika­na. 

Mie­lee­ni tulee myös ”pakon­omai­nen psy­ko­te­ra­peut­ti – mie­li­val­tais­ten toi­min­ta­ta­po­jen uhri” ‑mat­rii­si, jos­sa psy­ko­te­ra­peu­tin OCD:lta vai­kut­ta­va sään­tö­jen ja toi­min­nan pik­ku­tark­ka vaa­ti­mi­nen saa aikaan saman­lais­ta härk­ki­mis­tä kuin mitä olem­me kuul­leet pak­ko-oireis­ten van­hem­pien aikuis­ten las­ten rapor­toi­neen lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan. Tot­ta tai fan­ta­si­aa? 

”Epäit­se­näi­nen psy­ko­te­ra­peut­ti – epä­kyp­sän huol­ta­jan uhri” -mat­rii­sis­sa psy­ko­te­ra­peut­ti vai­kut­taa tukeu­tu­van lii­kaa mui­den anta­miin suo­si­tuk­siin kuin ne oli­si­vat abso­luut­ti­nen Laki eikä hänel­lä vai­ku­ta ole­van sisäis­ty­nyt itse­näi­nen minäi­han­ne, jos­sa hän on lopul­ta itse itsen­sä auk­to­ri­teet­ti. Tie­tys­ti me kaik­ki seu­ra­sim­me suo­si­tuk­sia ja kes­kus­te­lim­me ryh­mäs­sä tera­pia­huo­neen ulko­puo­lel­la sii­tä, mikä oli­si vii­sas­ta. Nyt onkin enem­män kysy­mys sii­tä, mitä transferenssi–vastatransferenssiin ujut­tau­tuu. 

Ote­taan­pa täl­le vas­ta­pai­nok­si ”cowboy–palkintosonni”-mat­rii­si. Sii­nä psy­ko­te­ra­peut­ti näyt­täy­tyy yli­mie­li­se­nä cow­bo­y­na, muis­tut­taen jos­sain mää­rin Trum­pin, John­so­nin tai Bol­so­na­ron hah­moa. Hän vähät­te­lee hygie­nia­sää­dök­siä ja koro­nan vaa­ral­li­suut­ta ja pitää asiak­kaan pel­ko­ja yleis­ty­nee­nä ahdis­tuk­se­na. 

Luki­jal­la tulee var­maan itsel­lä­kin mie­leen aina­kin puo­li­sen tusi­naa mat­rii­sia nii­den lisäk­si, joi­ta olen nyt lue­tel­lut. Nos­tan­pa vie­lä vii­mei­sek­si valo­kei­laan ”inhoava–inhottu”-mat­rii­sin, joka saat­taa herä­tä hygie­nia- ja kon­tak­ti­ra­jaus­sään­tö­jen sekä psy­ko­te­ra­peu­tin koro­na­pai­nees­sa nouse­vien omien tun­tei­den kaut­ta. Asia­kas ”taju­aa”, että oikeas­ti psy­ko­te­ra­peut­ti poh­jim­mil­taan enem­män­kin vihaa ja inho­aa hän­tä kuin rakas­taa ja on hou­kut­tu­nut hänen seu­ras­taan. Ainoas­taan raha ja tera­pia­so­pi­mus pitä­vät psy­ko­te­ra­peu­tin jat­ka­mas­sa tera­pi­aa. 

Koros­tan, että näi­den transferenssi–vastatransferenssi-matriisien ei tar­vit­se perus­tua mil­lään taval­la psy­ko­te­ra­peu­tin puhei­siin, vaan nämä voi­vat herä­tä ihan sii­tä, kuin­ka psy­ko­te­ra­peut­ti on toi­mi­nut krii­sin äkil­li­syy­den kes­kel­lä – muis­ta­mat­ta vält­tä­mät­tä itse­kään, miten kaik­ki on men­nyt. 

No, ote­taan vie­lä ker­ta kiel­lon pääl­le yksi: ”ambi­va­lent­ti (heik­ko) objek­ti – epä­luot­ta­vai­nen fal­se self” -mat­rii­si. Täs­sä mat­rii­sis­sa psy­ko­te­ra­peu­tis­sa on näky­nyt huo­mat­ta­vas­ti enem­män kaoot­ti­sia ja hal­lit­se­mat­to­mia tun­tei­ta, aja­tuk­sia, teko­ja ja puhei­ta kuin kos­kaan psy­ko­te­ra­pian aika­na tähän men­nes­sä. Sen sijaan että asia­kas kehys­täi­si tämän koro­na­krii­sin glo­baa­lik­si, inhi­mil­li­sek­si reak­tiok­si, asia­kas ajat­te­lee, että pei­te­roo­li on nyt rii­sut­tu ja sen taka­na ole­va psy­ko­te­ra­peut­ti onkin tuu­lel­la käy­vä pyör­re­myrs­ky, jon­ka seu­ras­sa on parem­pi olla kilt­ti lap­si, joka ei tur­haan haas­ta ja hei­tä öljyä tun­ne­roi­huun. 

Kyse on lopul­ta nöy­ryy­des­tä (Iko­nen 2000). On vie­lä lii­an aikais­ta tie­tää, mitä kaik­kea jokai­ses­sa transferenssi–vastatransferenssi-matriisissa on lymyi­le­mäs­sä. Koro­nan ensim­mäi­ses­tä aal­los­ta on lii­an vähän aikaa. Koro­nan lop­pua emme osaa ennus­taa. Pan­de­mia tuli meil­le kai­kil­le yllä­tyk­se­nä. (Mut­ta ei kai­kil­le mil­le­ni­aa­li-asiak­kais­tam­me, jois­ta osa on ollut tie­toi­nen epi­de­mioi­den yleis­ty­mi­sis­tä ja ihmis­kun­nan varau­tu­mat­to­muu­des­ta sii­hen.) 

Kun pöly on las­keu­tu­mas­sa, on kiin­nos­ta­vaa seu­ra­ta ihan jokai­sen psy­ko­te­ra­pias­sa kävi­jän koh­dal­la, mitä mat­rii­sis­ta pal­jas­tuu. Kun mui­den tera­pia­suun­taus­ten psy­ko­te­ra­peu­tit val­mis­te­le­vat seu­raa­vaa tera­pia­ta­paa­mis­ta, me psy­koa­na­lyyt­ti­set psy­ko­te­ra­peu­tit­han val­mis­te­lem­me edel­lis­tä tapaa­mis­ta jäl­ki­kä­tei­ses­ti (ransk. àpres-coup). 

Tähän men­nes­sä­hän osa mat­rii­sis­ta niil­lä­kin, jot­ka ovat työs­ken­nel­leet monel­la taval­la hyvin myös etä­nä tai puhe­li­mes­sa, on jää­nyt sekä asiak­kaan että psy­ko­te­ra­peu­tin tie­dos­ta­mat­to­miin. Krii­sin kes­kel­lä kaik­ki asiak­kaam­me ovat tai­pu­vai­sia tie­dos­ta­mat­taan teke­mään tark­ko­ja havain­to­ja meis­tä var­hais­ten, para­noi­dis­ten self–objekti-matriisien ohjaa­mi­na. Myös kai­kis­ta ”ter­veim­mät­kin” asiak­kais­tam­me. Samaan aikaan monet asiak­kais­tam­me sel­viy­ty­vät krii­sis­tä tuo­den psy­ko­te­ra­pi­aan suu­rem­mas­sa mää­rin fal­se self ‑puol­taan kuin true self ‑puol­taan. Tähän on aina­kin ollut hyvä varau­tua. Fal­se self ‑puo­li elää meis­sä ja heis­sä kai­kis­sa ja on petol­li­sen huo­maa­ma­ton sil­loin, kun se ei ole äärim­mäi­nen ver­sio ilmiös­tä. 

Täs­tä syys­tä olen teh­nyt myös esi­merk­ki­mat­rii­seis­ta kar­ri­koi­tu­ja kuvael­mia. Trans­fe­rens­si tekee usein kär­pä­ses­tä här­kä­sen. On psy­ko­te­ra­peu­tin vas­tuul­la ottaa transferenssi–vastatransferenssi-matriisi käsit­te­lyyn omal­le tera­pia­tyy­lil­leen tyy­pil­li­sel­lä taval­la mut­ta pitäen huo­len, että se tulee moni­puo­li­ses­ti pera­tuk­si ennen kuin psy­ko­te­ra­pia päät­tyy. Par­haim­mil­laan täl­lai­set enact­men­tit oikein käsi­tel­tyi­nä voi­vat aut­taa psy­ko­te­ra­pi­aa saa­maan lisä­sy­vyyt­tä ja enem­män kipu­koh­tia käsi­tel­tyä kuin ilman täl­lai­sia koh­taa­mi­sia. 

Lop­pusa­nat

Mario­la Paa­vi­lai­nen

Mitä psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sil­le tapah­tuu, kun istum­me kau­ka­na asiak­kaas­ta, ikään kuin eri todel­li­suuk­sis­sa? Minä sau­nan puku­huo­nees­sa, toi­nen omal­la pihal­la. Minä vas­taa­no­tol­la yksin, toi­nen puun kan­nol­la met­sän suo­jas­sa. Minä autos­sa, toi­nen keit­tiös­sä. Itse huo­ma­sin tar­vit­se­va­ni lähei­syyt­tä pääs­täk­se­ni parem­min ”altis­tu­maan” toi­sel­le. Kiin­nos­tus, eläy­ty­mi­nen ja kes­kit­ty­mi­nen her­paan­tui hel­pom­min olles­sa­ni kau­ka­na. Joi­den­kin asiak­kai­den kans­sa taas huo­ma­sin ole­va­ni kii­tol­li­nen etä­työs­ken­te­lyn tuo­mis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta, esi­mer­kik­si kun etäi­nen ja varau­tu­nut asia­kas uskal­si­kin kau­ka­na olles­saan ava­ta mie­len­mai­se­maan­sa enem­män. Digi­loik­ka on ollut joil­le­kin van­ha tut­ta­va, toi­sil­le täy­sin uusi työs­ken­te­ly­muo­to. Joil­le­kin osit­tai­nen ja toi­sil­le täy­del­li­nen etäi­syy­den otto. Jokai­nen meis­tä on jou­tu­nut pun­nit­se­maan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti etä­työs­ken­te­lyyn ryh­ty­mis­tä, ja vari­aa­tioi­ta on ollut monen­lai­sia. 

Uskon, että digi­loik­ka opet­ti pal­jon. Mikä­li vas­taa­van­lai­seen on ryh­dyt­tä­vä uudes­taan, voi sii­hen hypä­tä luot­ta­vai­sem­min mie­lin, jos ensim­mäi­sen kier­rok­sen koke­muk­sia on riit­tä­väs­ti käsi­tel­lyt. Uskon, että poh­ti­mi­nen par­haim­mil­laan avaa uusia pol­ku­ja psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­siin tut­kit­ta­vak­si sekä yhdes­sä asiak­kaan kans­sa että kol­le­goi­den kes­ken. Olen kii­tol­li­nen etä­te­ra­pian herät­tä­mis­tä poh­din­nois­ta ja sii­tä, että meil­lä on mah­dol­li­suus jat­kaa työ­täm­me sel­lai­si­na­kin aikoi­na, kun lähel­lä olo ei ole tur­val­lis­ta. Vaik­ka ulkoi­nen set­ting muut­tuu­kin, yhteys etä­te­ra­pian aika­na voi säi­lyä sel­lai­se­na, että pro­ses­si ei häi­riin­ny, jos saam­me yhtey­den omiin mie­li­ku­viim­me säi­ly­mään elä­vi­nä. 

Peter Høe­gin uusim­mas­sa kir­jas­sa Sinun sil­mie­si kaut­ta (2019) käsi­tel­lään ihmis­ten välis­tä syvää yhteyt­tä ja sen vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia ihmis­mie­leen. Kir­jan pää­hen­ki­löt ovat lap­si­na oppi­neet mene­mään tois­ten­sa uniin ja aut­ta­maan sitä kaut­ta toi­si­aan. Myö­hem­min aikui­si­na yksi heis­tä on kehit­tä­nyt neu­rop­sy­ko­lo­gi­sen kuvan­ta­mis­me­ne­tel­män, jol­la ihmis­ten väli­nen syvä yhteys voi­daan saa­da näky­väk­si, ja sen avul­la voi­daan hoi­taa ihmis­mie­len haa­vo­ja ja vapau­tua men­nei­syy­den trau­mois­ta. Kir­jan tee­ma kos­ket­ti psy­ko­te­ra­peut­tia minus­sa. Kuin­ka paran­ta­vaa voi olla yhtey­den saa­mi­nen; kuin­ka kään­teen­te­ke­vää voi asiak­kaal­le olla se, että tulee ymmär­re­tyk­si omil­la ehdoil­laan. Tätä ske­naa­rio­ta voi­si leik­ki­säs­ti käyt­tää käsil­lä ole­van teks­ti­ko­koel­man­kin tee­mois­sa. Jos­kus yhteys syn­tyy unis­sa, jos­kus sii­hen tar­vi­taan moni­mut­kai­sia konei­ta. Tär­ke­ää kui­ten­kin on, että yhtey­teen pyri­tään ja sen luo­mia vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia vaa­li­taan.

Kir­jal­li­suus

Cas­sor­la, Roo­se­velt (2005). From bas­tion to enact­ment: The ‘non-dream’ in the theat­re of ana­ly­sis. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 86(3), 699–719. 

Civi­ta­re­se, Giusepp­pe (2005). Fire at the theat­re: (Un)reality of/in the trans­fe­rence and interpre­ta­tion. Inter­na­to­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 86(5), 1299–1316. 

Høeg, Peter (2019). Sinun sil­mie­si kaut­ta. Suom. San­na Man­ni­nen. Hel­sin­ki: Tam­mi.

Iko­nen, Pent­ti (2000). Psy­koa­na­lyyt­ti­siä tut­kiel­mia. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö. 

Luh­ta­vaa­ra, Ant­to (2019). Nai­sen vai­et­tu regres­sio. Psy­ko­te­ra­pia, 39, 138–149.

Ogden, Tho­mas (2004). The ana­ly­tic third: Implica­tions for psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry and tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 73(1), 167–195.