Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Mariola Paavilainen, Matti Pesola, Anna Collander & Antto Luhtavaara: Rakkaus koronan aikaan. Mitä pandemia opettaa meille psykoterapiasta?

Alkusa­nat

Mario­la Paa­vi­lai­nen

Vii­me kevää­nä puh­ke­si maa­il­man­laa­jui­nen krii­si. Koro­na ran­tau­tui jokai­seen maan­kolk­kaan, myös Suo­meen, joka useim­mal­le meis­tä on ollut tähän asti lin­tu­ko­to, jos­ta on saa­nut seu­ra­ta maa­il­mal­la syt­ty­viä ja sam­mu­via krii­se­jä tur­val­li­sen etäi­syy­den pääs­tä. Tar­tun­ta­lu­ku­jen kuriin saa­mi­sen nimis­sä ihmi­set siir­tyi­vät etä­työs­ken­te­lyyn, myös useim­mat psy­ko­te­ra­peu­tit. Etä­te­ra­pia-aika on herät­tä­nyt pal­jon aja­tuk­sia ja tun­tei­ta – huol­ta psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­seis­ta mut­ta myös myön­tei­siä yllä­tyk­siä ja edis­ty­sas­ke­lei­ta. Etä­työs­ken­te­ly on ravi­sut­ta­nut mei­dät valp­paik­si, pakot­ta­nut miet­ti­mään toi­min­ta­ta­po­jam­me. Samal­la tie­to­ko­neen ruu­tu on puu­dut­ta­nut ison osan itses­täm­me, ja psy­ko­te­ra­pia ilman fyy­sis­tä läs­nä­oloa on tun­tu­nut väsyt­tä­väl­tä hapui­lul­ta. Luke­mat­to­mia kysy­myk­siä ja poh­din­to­ja kai­kes­ta koke­mas­tam­me on herän­nyt ja vaa­tii pääs­tä yhtei­sen kes­kus­te­lun pariin. Lop­pu­tu­lok­se­na on tämä kol­men teks­tin koko­nai­suus, joka syn­tyi työyh­tei­söm­me koro­na­kes­kus­te­lu­jen hedel­mis­tä ja johon sain kun­nian kir­joit­taa alku- ja lop­pusa­nat.

Ensim­mäi­ses­sä osuu­des­sa Mat­ti Peso­la maa­laa kuvaa etä­te­ra­pia­ti­lan­tees­ta, jos­sa yhtäk­kiä jou­tuu kas­vo­tus­ten myös itsen­sä kans­sa. Kuka tuo oikeas­sa ylä­kul­mas­sa ole­va hen­ki­lö oikein on ja mik­si se näyt­tää noin oudol­ta? Myös läs­nä ole­vaa hil­jai­suut­ta etä­te­ra­pias­sa poh­di­taan. Mie­len­kiin­toi­nen tee­ma kir­joi­tuk­ses­sa on lisäk­si yhdes­sä luo­tu kol­mas ja sen mer­ki­tyk­sel­li­syy­den muu­tok­set. 

Toi­ses­sa osuu­des­sa Anna Col­lan­der poh­tii luo­van ajat­te­lun ja leik­ki­syy­den vaa­li­mis­ta han­ka­lien­kin rea­li­teet­tien edes­sä ja sitä, miten psy­ko­te­ra­pia­suh­de ja sii­nä hei­jas­tu­vat vuo­ro­vai­ku­tus­mie­li­ku­vat elä­vät etä- ja läs­nä­te­ra­pian vuo­ro­tel­les­sa. Oli­si tär­ke­ää her­kis­tyä sil­le, mitä asiak­kaan mie­les­sä ole­val­le psy­ko­te­ra­peu­til­le tapah­tuu ja mitä psy­ko­te­ra­peu­tin mie­les­sä ole­val­le asiak­kaal­le tapah­tuu, kun sisäi­siä kiin­ty­my­suh­de­ku­vioi­ta koe­tel­laan.

Kol­man­nes­sa osuu­des­sa Ant­to Luh­ta­vaa­ra käsit­te­lee set­tin­gin tär­keyt­tä sisäi­se­nä ele­ment­ti­nä ja sen koke­mia kol­hu­ja koro­na­krii­sin iskies­sä. Myös eri­lai­sia psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan jaka­mia transferenssi–vastatransferenssi-matriiseja hah­mo­tel­laan. Teks­ti kut­suu leik­ki­säs­ti miet­ti­mään omia asia­kas­suh­tei­ta: min­kä­lai­sia mat­rii­sien verk­ko­ja on kevään ensim­mäi­sen koro­na-aal­lon aika­na kudot­tu? Min­kä­lai­sia roo­le­ja psy­ko­te­ra­peu­til­le on kul­la­kin näyt­tä­möl­lä annet­tu? 

Toi­vom­me teks­tien herät­tä­vän poh­din­to­ja omis­ta koro­na­ko­ke­muk­sis­tan­ne. Kes­kus­te­lu jat­ku­koon!

Pää vinos­sa, vää­rät sil­mät

Mat­ti Peso­la

Video­yh­tey­des­sä tar­jol­la on kak­si pää­tä. Toi­nen on tutun näköi­nen, juu­ri se asia­kas, jota olen tot­tu­nut kat­so­maan, kun hänen nimen­sä lukee kalen­te­ris­sa­ni. Toi­nen on oudom­pi. Hänen kas­voi­hin­sa en ole tot­tu­nut lain­kaan kes­kit­ty­mään tera­pia­tun­neil­la. Tuo­ta­ko se toi­nen kat­se­lee.

Kat­so­tuk­si ja eri­tyi­ses­ti näh­dyk­si tule­mi­nen on yksi kes­kei­nen pro­ses­si, jon­ka kaut­ta sub­jek­ti raken­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Sen sijaan tun­tuu her­käs­ti han­ka­lal­ta tul­la tie­toi­sek­si toi­sen kat­seen koh­tee­na ole­mi­ses­ta, jos toi­sen kat­see­seen pro­ji­soi­daan kriit­ti­siä sisäi­siä arvioi­ta. Tämä on häpeä­al­tis tapah­tu­ma, joka irtaan­nut­taa välit­tö­mäs­tä koke­muk­ses­ta. Nuo­ruusiäs­sä han­ka­luus koros­tuu ja toi­mii välit­tä­jä­nä monin tavoin itse­tun­non kehi­tyk­ses­sä ja eri­lais­ten sosi­aa­lis­ten pel­ko­jen näyt­tä­mö­nä. Jos näyn toi­sel­le, olen – jos kukaan on – vas­tuus­sa sii­tä, miten näyn.

Toi­sis­sa etäyh­tey­den mah­dol­lis­ta­vis­sa video­so­vel­luk­sis­sa on niin sanot­tu auto­maat­ti­nen mir­ro­ring-toi­min­to, jon­ka kaut­ta kuva itsel­le päin näyt­tää luon­nol­li­sem­mal­ta, kun taas tois­ten sovel­lus­ten aidon kuvan lähet­tä­mi­nen aiheut­taa orien­taa­tio­tar­vet­ta. Mik­si pää­ni on vinos­sa vasem­mal­le? Kun yri­tän suo­ris­taa sitä, se kään­tyy enem­män vasem­mal­le! Mik­si kat­son omaa pää­tä­ni enkä tuo­ta tois­ta, joka on tämän tera­pia­tun­nin pää­hen­ki­lö?! Mik­si täl­lä­kin tera­pia­tun­nil­la on kak­si pää­tä?

Useim­mis­sa vies­ti­noh­jel­mis­sa on kui­ten­kin mah­dol­li­suus aset­taa oma kuva itsel­tä pii­loon. Sen lisäk­si vies­ti­mien mui­den toi­min­to­jen paris­sa on mah­dol­lis­ta hyvin­kin pit­käl­le aset­taa oma itsen­sä pii­loon, mut­ta sen käsit­te­ly ei kuu­lu enää tämän artik­ke­lin pii­riin. 

Vaik­ka kuvan­sa sai­si näky­mät­tö­miin, jää kuvayh­tey­teen edel­leen ei-tah­do­na­lai­nen epä­luon­nol­li­suus: kun kat­son tois­ta sil­miin – siis sin­ne mis­sä asiak­kaan pää näkyy lait­teel­la­ni –näy­tän hänen ruu­dul­laan kat­so­van enem­män tai vähem­män vinoon. Jos haluan näyt­tää sil­tä, että kat­son sil­miin, on minun kat­sot­ta­va lait­teen kame­raa. Se voi mones­sa tapauk­ses­sa tar­koit­taa, etten kat­so lain­kaan asiak­kaa­see­ni tai näe hänen ilmei­tään. 

Hyvä kat­se­kon­tak­ti on eräs tehok­kaim­pia läs­nä­oloa vies­ti­viä elei­tä. Kun toi­von voi­va­ni todel­la välit­tää asiak­kaal­le, että täs­sä minä olen, saan tui­jot­taa pien­tä lasis­ta sil­mää.

Läs­nä­olon tar­ve, mut­ta kenel­lä?

Läs­nä ole­va hil­jai­suus on koh­taa­mi­sen muo­to. Par­haim­mil­laan se voi toi­mia hyvän eril­li­syy­den vah­vis­ta­ja­na, yksi­no­lo­na yhdes­sä. Ais­tin ja koen toi­sen läs­nä ole­vak­si mut­ta omas­sa mie­les­sään elä­vä­nä toi­se­na, jol­la on val­ta liit­tyä yhtey­teem­me sano­mal­la tai eleh­ti­mäl­lä joten­kin mut­ta myös pysy­tel­lä oman mie­len­sä paris­sa. Kuin­ka hyvin voin ais­tia tämän saman, kun välil­läm­me on pät­ki­vä video­yh­teys? Entä kuin­ka oma yri­tyk­se­ni täl­lai­seen läs­nä­oloon välit­tyy asiak­kaal­le?

Hil­jai­suu­des­ta on etä­te­ra­pias­sa tar­ve kes­kus­tel­la uudel­la taval­la. Antaa sil­le lupa ja tila, jot­ta tulee mah­dol­li­sek­si uskal­taa itse­kin käyt­tää sitä pel­kää­mät­tä että toi­nen kokee psy­ko­te­ra­peu­tin häviä­vän. Kes­kus­tel­la sii­tä, mil­tä hil­jai­suus video­yh­tey­des­sä tun­tuu. Kun läs­nä­oloa tulee vai­keak­si välit­tää fyy­si­sel­lä läs­nä­olol­la, jää puhe her­käs­ti yli­ko­ros­tu­neek­si kana­vak­si, ja myös psy­ko­te­ra­peu­tis­sa herää tar­ve yrit­tää raken­taa yhteyt­tä vaik­ka sit­ten puhu­mal­la tyh­jem­piä­kin asioi­ta kuin ehkä taval­li­ses­ti teki­si mie­li. 

Ei niin hyvää, ettei jotain pahaa­kin

Kiin­nos­ta­va piir­re koro­na­jak­son etä­te­ra­piois­sa oli se vaih­te­lu, jota ase­tel­man muu­tos aiheut­ti. Osa asiak­kais­ta kär­si etäyh­tey­des­tä sel­väs­ti, kiel­täy­tyi sii­tä, mikä­li sel­lai­nen oli mah­dol­lis­ta, tai sit­ten halusi esi­mer­kik­si ehdot­to­mas­ti puhua vain puhe­li­mit­se.

Useat kol­le­gat kuva­si­vat, kuin­ka jol­le­kin asiak­kaal­le mah­dol­lis­tui etäyh­tey­den kaut­ta eri­lai­nen työs­ken­te­ly­ta­pa kuin aiem­min kas­vo­tus­ten tava­tes­sa. Jot­kut asiak­kaat pys­tyi­vät myös hyö­dyn­tä­mään fyy­si­sen etäi­syy­den tuo­maa tur­va­vä­liä siten, että saat­toi­vat koh­da­ta tai käsi­tel­lä aiem­min häpeä­na­lai­sia koke­muk­si­aan, esi­mer­kik­si ker­toa omis­ta tun­te­muk­sis­taan hen­ki­lö­koh­tai­sem­min ja syvem­min kuin kas­vo­tus­ten. Useim­mat asiak­kaat pys­ty­vät sie­tä­mään etäyh­teyt­tä ja jat­ka­maan pro­duk­tii­vis­ta työs­ken­te­lyä sen avul­la. Se var­mas­ti on parem­pi vaih­toeh­to kuin psy­ko­te­ra­pioi­den kes­key­ty­mi­nen fyy­sis­ten kon­tak­tien vält­tä­mis­ke­hot­teen joh­dos­ta.

Psy­ko­te­ra­peu­tin näkö­kul­mas­ta mie­len­kiin­tois­ta oli huo­ma­ta, miten riip­pu­ma­ton­ta asiak­kaan kyvys­tä työs­ken­nel­lä saat­toi olla oma tur­hau­tu­mi­sen ja epä­mu­ka­vuu­den koke­mus. Yksi­löi­mät­tä ja asiak­kais­ta riip­pu­mat­ta vaik­ka vain nel­jän käyn­nin päi­vä tun­tui joka ker­ta pidem­mäl­tä ja ras­kaam­mal­ta kuin mil­tä se läs­nä­te­ra­pias­sa tun­tuu. Asiak­kaal­le etä­ta­paa­mi­sia psy­ko­te­ra­peu­tin kans­sa on saat­ta­nut ker­tyä ehkä kah­des­ti vii­kos­sa. Psy­ko­te­ra­peu­til­la nii­tä on hel­pos­ti kak­si­kym­men­tä.

Osa seli­tyk­sis­tä var­mas­ti liit­tyy tavan­omai­sen työn ulko­puo­li­siin kuor­mi­tus­te­ki­jöi­hin, kuten aiem­min mai­nit­tui­hin video­yh­tey­den muka­naan tuo­miin sivuil­miöi­hin tai video­yh­tey­den toi­mi­vuu­teen yli­pään­sä. Työ­er­go­no­mia on saat­ta­nut monel­la olla tila­päi­sek­si ole­te­tus­sa tilan­tees­sa vält­tä­väl­lä tasol­la. Stres­siä on voi­nut aiheu­tua myös oman per­heen tilan­tees­ta, jos esi­mer­kik­si las­ten hoi­to­ku­viot tai puo­li­son työ­ti­lan­ne ovat aiheut­ta­neet kuor­mi­tus­ta. Myös huo­li omas­ta ter­vey­des­tä, itsen tai lähei­sen ris­ki­ryh­mään kuu­lu­mi­nen ovat ilmei­siä kuor­mi­tus­te­ki­jöi­tä. 

Näi­den­kin asioi­den olles­sa suh­teel­li­sen tur­val­li­sel­la mal­lil­la hyvin laa­jal­ti on jaet­tu koke­mus­ta työn ilon katoa­mi­ses­ta etä­työs­ken­te­lyn jat­kues­sa. On kiin­nos­ta­vaa aja­tel­la, mis­tä osas­ta tätä työ­tä mei­dän psy­ko­te­ra­peut­tien hyvin­voin­ti on riip­pu­vais­ta, jos se ei lii­ty suo­raan ansioi­hin, tapaa­mis­ten raken­tee­seen viik­koai­ka­tau­lus­sa eikä edes mah­dol­li­suu­teen olla avuk­si asiak­kail­le!

Vaik­ka suu­rin osa asiak­kais­ta kui­ten­kin myös sel­keäs­ti pre­fe­roi läs­nä­te­ra­pi­aa, haluan tar­koi­tuk­sel­la kär­jis­täen valot­taa sitä epä­synk­ro­ni­aa, että asiak­kaan koke­mus psy­ko­te­ra­pian toi­mi­vuu­des­ta ei vält­tä­mät­tä kär­si vas­taa­vas­ti kuin psy­ko­te­ra­peu­tin tyy­dyt­tä­vyys oman työn suh­teen. Syi­tä voi­si poh­tia asia­kas­läh­töi­ses­ti – etäi­syy­den takaa asiak­kaat kui­ten­kin ovat kes­ki­mää­räis­tä defen­soi­tu­neem­pia, ja esi­mer­kik­si suo­ria konfron­taa­tio­ta on vai­keam­pi teh­dä, jol­loin työ­hön jää vähem­pien vai­kut­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien koke­mus. Myös tera­peut­ti­läh­töi­nen näkö­kul­ma on ajat­te­lun arvoi­nen – tar­vit­see­ko psy­ko­te­ra­peut­ti fyy­sis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta enem­män kuin asia­kas? Jos, niin mik­si? 

Ehkä vie­lä mie­len­kiin­toi­sem­paa oli­si kui­ten­kin kään­tää kat­se itse psy­ko­te­ra­peut­ti­seen pro­ses­siin ja ilmiöi­hin, jois­ta kyl­lä puhu­taan mut­ta jois­ta on vai­kea teh­dä havain­to­ja ennen kuin niis­sä tapah­tuu näin dra­maat­ti­sia muu­tok­sia. Tera­peut­ti­sen kol­man­nen (Ogden 2004) käsi­te avaa kiin­nos­ta­van näkö­kul­man tähän ilmi­öön.

Ei ole asia­kas­ta ilman psy­ko­te­ra­peut­tia eikä psy­ko­te­ra­peut­tia ilman asia­kas­ta

Ogden (2004) tote­aa, että myös psy­ko­te­ra­pias­sa sub­jek­ti ja objek­ti ovat kes­ki­näi­ses­sä riip­pu­vuus­suh­tees­sa. Kun asia­kas ja psy­ko­te­ra­peut­ti ovat vie­raan olo­suh­teen äärel­lä, jotain muut­tuu myös näi­den kah­den välil­le syn­ty­väs­sä inter­per­soo­nal­li­ses­sa tilas­sa.

Etäyh­tey­den ongel­ma­na voi­si olla yhdes­sä luo­dun (kol­man­nen) mer­ki­tyk­sel­li­syy­den vähe­ne­mi­nen tai kadot­ta­mi­nen, mikä ilme­nee tyl­syy­den tai tyh­jyy­den tun­tei­na. Tämä voi käyn­nis­tyä psy­ko­te­ra­peu­tin lii­al­li­sen epä­mu­ka­vuu­den (ja kiin­ty­mys­his­to­rian ongel­mien) tai asiak­kaan kiin­ty­mys­sä­rö­jen akti­voi­ma­na siten, että koke­muk­sel­li­ses­ti kum­pi­kin osa­puo­li rekis­te­röi, että asiat ovat nyt toi­sin epä­mää­räi­sel­lä taval­la. Kum­pi­kin kokee ja tul­kit­see tätä epä­mää­räis­tä muu­tos­ta omien kyky­jen­sä ja voi­ma­va­ro­jen­sa kaut­ta, mut­ta tilan­ne vai­kut­taa psy­ko­te­ra­peut­tiin eri taval­la, kos­ka tie­tyt piir­teet täs­sä muut­tu­nees­sa epä­mää­räi­ses­sä yhtey­den luo­mi­sen vai­keu­des­sa tois­tu­vat vii­kon monis­sa tapaa­mi­sis­sa.   

Voi­daan­ko aja­tel­la, että koke­mus­ta yhtei­ses­ti luo­dus­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta raken­ne­taan ja yllä­pi­de­tään pal­jon ei-kie­lel­li­sen ja nime­no­maan kehol­li­sen yhtey­den kaut­ta? Asiak­kaan näkö­kul­mas­ta tera­peut­tis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta on vii­kos­sa vähem­män. Ehkä koke­mus­ta yhtei­ses­tä suh­tees­ta ja kol­man­nes­ta pys­tyy pitä­mään yllä ohuem­man­kin kana­van yli, kun suh­de on riit­tä­vän latau­tu­nut. 

Lähi­töi­hin pala­tes­sa saat­toi huo­ma­ta, että kun fyy­si­nen vuo­ro­vai­ku­tus lisään­tyy tie­tyn mää­rän yli, on joku mää­rä etäyh­teyt­tä jak­set­ta­vis­sa toi­mi­vam­min. Yksi­no­maan etäyh­tey­den varas­sa toi­mi­mi­nen on kuor­mit­ta­vam­paa. Täl­lai­sen havain­to­lin­jan poh­jal­ta hil­jai­sen tie­don ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen osa-aluet­ta psy­ko­te­ra­pias­sa oli­si tär­ke­ää enti­ses­tään koros­taa pel­käs­tään kie­lel­li­sen tapah­tu­mi­sen ohel­la.

Kun tar­ken­taa sii­hen, mitä ali­ta­jun­nat sit­ten yhdes­sä luo­vat, löy­det­tä­neen vas­tauk­sek­si mat­rii­si eri­lai­sis­ta pelois­ta, toi­veis­ta ja odo­tuk­sis­ta. Näis­tä on sekä Anna Col­lan­de­rin että Ant­to Luh­ta­vaa­ran teks­teis­sä esi­merk­ke­jä.

Sil­loin kun etäyh­teys on koet­tu jol­lain tavoin yhteyt­tä köyh­dyt­tä­vä­nä, ollaan teke­mi­sis­sä sel­lais­ten mat­rii­sien kans­sa, jois­sa koros­tuu esi­mer­kik­si hyl­kää­mi­nen ja ulko­puo­lel­le jou­tu­mi­nen. Psy­ko­te­ra­peu­tis­sa voi lau­kais­ta depri­vaa­tion sävy­jä koke­mus yksin uuden tilan­teen äärel­le jou­tu­mi­ses­ta, monen­lai­ses­ta kon­kreet­ti­ses­ta epä­mu­ka­vuu­des­ta ja epä­luon­te­vuu­des­ta. Vai­keus pitää yllä elä­vää yhteyt­tä asiak­kaa­seen voi lou­ka­ta myös psy­ko­te­ra­peu­tin nar­sis­mia, kun itsel­le ei voi antaa yhtä hyvää palau­tet­ta kon­tak­tin onnis­tu­mi­ses­ta kuin taval­li­ses­ti.   

Ogde­nin (2004) ajat­te­lus­sa oleel­li­nen lin­ja on pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion käsit­tä­mi­nen tila­na, jos­sa yhtei­ses­ti yllä­pi­det­ty kol­mas välit­tyy alis­ta­vas­ti tai tun­keu­tu­vas­ti yksi­löl­li­seen koke­mi­seen. Hän käyt­tää täs­tä ilmaus­ta sub­ju­ga­ting third. Ana­lyyt­ti­nen onnis­tu­nut työs­ken­te­ly edel­lyt­tää tämän yhteis­tä tun­nis­ta­mis­ta ja eril­lis­ten – mut­ta yhtei­sen koke­muk­sen muok­kaa­mien – koke­mus­maa­il­mo­jen palau­tu­mis­ta yksi­löi­den käyt­töön. Ogden kui­ten­kin huo­maut­taa, että ana­lyyt­ti­nen kol­mas on epä­sym­met­ri­nen kon­struk­tio hoi­to­ti­lan­tees­sa, jota mää­rit­tä­vät psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan roo­lit. Vaik­ka yhtei­ses­ti muo­dos­tu­nut ase­tel­ma vai­kut­taa kum­man­kin koke­mus­maa­il­maan, niin ana­lyy­ti­kon koke­mus­puo­len teh­tä­vä­nä on toi­mia asiak­kaan hoi­don käy­tös­sä, aut­taen ymmär­tä­mään asiak­kaan tie­tois­ta ja tie­dos­ta­ma­ton­ta koke­mis­ta. 

Meil­le psy­ko­te­ra­peut­tei­na oli­si kovin tär­ke­ää voi­da tun­nis­taa oman epä­mu­ka­vuu­tem­me ja ahdis­tuk­sem­me läh­tei­tä, jot­ta niis­tä voi­si erot­taa uudes­sa olo­suh­tees­sa, mikä on omaa ja mikä toi­sen. Muut­tu­neen työs­ken­te­ly­muo­don (vää­rien sil­mien ja yli­mää­räis­ten päi­den) kans­sa jak­sa­mi­sen kan­nal­ta on oleel­lis­ta pitää dia­lo­gi elä­vä­nä – psy­ko­te­ra­peu­til­le itsen­sä ja kol­le­goi­den kans­sa mut­ta myös asiak­kaan suun­taan ja koke­mus­ta kuul­len.  

Uusia ikku­noi­ta

Anna Col­lan­der

Monel­le meis­tä koro­na­pan­de­mia on ollut isku tur­val­li­suusil­luusioom­me. Mei­tä on kipeäs­ti muis­tu­tet­tu sii­tä, miten haa­voit­tu­va yhteys on koko tähän elä­mään. Side ihan kaik­keen rak­kaa­seen voi kat­ke­ta, tulee yhte­nä päi­vä­nä kat­kea­maan. Jou­dun jät­tä­mään nämä sam­ma­loi­tu­neet kal­liot ja kieh­to­vat kir­jat. Nämä ihmi­set.

Samal­la suh­de mui­hin on muut­tu­nut ahdis­ta­vak­si. Voim­me mil­loin vaan, tie­tä­mät­täm­me, olla vaa­ral­li­sia toi­sil­lem­me. Kos­ka koro­na­vi­rus näyt­tää ole­van eri­tyi­sen koh­ta­lo­kas van­hem­mil­le ihmi­sil­le, on suku­pol­vien väli­ses­sä yhtey­des­sä monien koh­dal­la tul­lut kat­kok­sia.

Mei­dän jokai­sen sisäi­set kiin­ty­mys­suh­de­ku­viot ovat näis­tä syis­tä tul­leet ravis­tel­luk­si. Se tuo psy­ko­te­ra­pia- ja ana­lyy­si­suh­tei­siin uusia työs­tä­mis­mah­dol­li­suuk­sia ja tuo­rei­ta haas­tei­ta, kun psy­ko­te­ra­peu­tis­sa väräh­te­lee hen­ki­lö­koh­tai­se­na koke­muk­se­na saman­suun­tai­set pelot, surut ja tur­vat­to­muu­det kuin asiak­kais­sa. Koro­na­pan­de­mia on tuo­nut yhtei­sen inhi­mil­li­syy­den sel­keäm­min näy­til­le. Psy­ko­te­ra­peut­tei­na jou­dum­me kamp­pai­le­maan omien sisäis­ten myrs­ky­jem­me kans­sa samal­la, kun moni asia­kas tar­vit­see mei­tä eri­tyi­sen pal­jon ja set­tin­giä jou­tuu muut­ta­maan nopeas­ti. 

Siir­ty­mi­nen etä­te­ra­pian ja läs­nä­te­ra­pian välil­lä tuo asia­kas­suh­tei­siin uusia väräh­te­ly­jä, haas­tei­ta ja mah­dol­li­suuk­sia. Täs­sä kuvaan jotain sii­tä, mil­tä paluu läs­nä­te­ra­pi­aan saat­taa herät­tää. Ennen kesä­tau­koa tapa­sin mel­kein kaik­ki asiak­kaa­ni muu­ta­mia ker­to­ja kas­vok­kain. Moni oli sitä kovas­ti odot­ta­nut, mut­ta samal­la palaa­mi­nen läs­nä­te­ra­pi­aan oli ris­ti­rii­tais­ta. Toki tur­val­li­suus oli yksi tee­ma. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­ti kiin­nos­ta­vam­pa­na nousi kui­ten­kin riip­pu­vuu­den ja häpeän han­ka­luu­det, jot­ka jäl­leen­nä­ke­mi­nen asiak­kais­sa saat­toi herät­tää. Läs­nä­te­ra­pian uudel­leen­mah­dol­li­suu­des­ta innos­tu­nee­na ana­lyy­tik­ko­na on help­poa ymmär­tää, miten nöy­ryyt­tä­vää ja häpeä­al­tis­ta voi asiak­kaal­le olla, kun odot­taa jota­ku­ta kovas­ti ja iloit­see jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä. Mitä jos asia­kas saa­kin vai­ku­tel­man – var­hais­ten koke­muk­sien­sa takia – ettei ana­lyy­tik­ko iloit­se tai halua näh­dä? Mitä jos yhteys taas tun­tui­si kat­kea­van?

Elä­vöit­tääk­se­ni tätä tun­nel­maa loin kak­si fik­tii­vis­tä vin­jet­tie­si­merk­kiä, jois­sa on ainek­sia vuo­ro­vai­ku­tus­kons­tel­laa­tiois­ta monien asiak­kai­den kans­sa.

Nuo­ri mies tuli aivan tun­nin lopus­sa, kun pää­si takai­sin har­taas­ti toi­vo­mal­leen läs­nä­te­ra­pi­aan. Hän ker­toi, kuin­ka oli pyö­ri­nyt vas­taan­o­ton ympä­ri pit­kään löy­tä­mät­tä oike­aa reit­tiä, häpeän val­las­sa, kun ei osan­nut löy­tää peril­le, vaik­ka tie oli­si pitä­nyt olla jo tut­tu. Samaan aikaan pyö­rin yhteis­vas­taan­o­ton käy­tä­väl­lä rea­goi­den useam­paan ovi­kel­lon soit­toon ja pala­ten taas huo­nee­see­ni, kun oven taka­na ei ollut­kaan oma asia­kas. Sii­nä sit­ten menim­me ympy­rää, jäl­leen­nä­ke­mi­sen häpeä­alt­tiu­den tah­dis­sa. Kun­nes löy­sim­me toi­siam­me, ja jotain koke­muk­ses­ta saa­tiin ver­ba­li­soi­tua.

Mon­ta vuot­ta psy­ko­te­ra­pias­sa käy­nyt nai­nen muut­tui etäi­sek­si ja epä­kiin­nos­tu­neek­si etä­te­ra­pian myö­tä. Konee­ni ruu­dul­la nai­nen uppou­tui koti­töi­hin ja yrit­ti samal­la väsy­neen koh­te­li­aas­ti esit­tää jotain kiin­nos­tus­ta kon­tak­tiy­ri­tyk­siä­ni koh­taan. Jäl­leen­nä­ke­mi­nen kas­vok­kain aut­toi mei­dät saa­maan tun­ne­ta­sol­la kiin­ni hänen hylä­tyk­si tule­mi­sen koke­muk­ses­taan ja sii­hen liit­ty­väs­tä pelos­ta ja louk­kaan­tu­mi­ses­ta. Psy­ko­te­ra­pian aikai­sem­mat etääl­lä olot – tauot ja lomat – eivät olleet riit­tä­väs­ti aut­ta­neet mei­tä saa­maan nii­hin koke­muk­sel­lis­ta yhteyt­tä. Aut­toi­ko etäyh­teys hän­tä tun­te­maan, että hän on edes jol­lain tasol­la vie­lä yhtey­des­sä hyl­kää­vään objek­tiin? Aut­toi­ko se minua saa­maan parem­min kiin­ni hänen koke­mus­maa­il­mas­taan taval­la, joka ei ole ollut tau­ko­jen aika­na mah­dol­lis­ta – kos­ka sil­loin olen ollut muu­al­la? Vai herät­ti­kö koro­na­pan­de­mia minus­sa tun­nel­mia, jot­ka mah­dol­lis­ti­vat her­kis­ty­mi­sen hänen olo­ti­loi­hin­sa?

Jos sai­sin vali­ta, koro­naa ei tie­ten­kään oli­si ja heit­täi­sin saman tien tie­to­ko­neen ulos ikku­nas­ta. Samal­la kui­ten­kin ajat­te­len, että siir­ty­mi­nen etä- ja läs­nä­te­ra­pian välil­lä antaa monen­lai­sia her­kis­ty­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia liit­tyen hyl­kää­mi­seen ja kiin­ty­mys­suh­tei­den kat­koi­hin.

Miten menet­te­lem­me ja kas­vam­me täs­tä eteen­päin? Pit­kil­lä etä­te­ra­pia­jak­soil­la mene­täm­me jotain läs­nä­te­ra­pian tun­nes­pekt­rin laa­juu­des­ta. Vaih­te­le­mi­nen läs­nä- ja etä­te­ra­pian välil­lä syysfluns­sien ja mah­dol­li­sen uuden koro­na-aal­lon takia tuo taas omia haas­tei­taan psy­ko­te­ra­peut­ti­seen tun­neyh­tey­teen. Tär­ke­ää oli­si vaa­lia mah­dol­li­suut­tam­me aja­tel­la ja yhdes­sä reflek­toi­da set­tin­giä ja sen muu­tok­sia. Set­tin­giä on perin­tei­ses­ti usein perus­tel­tu psy­ko­te­ra­pian ja asiak­kaan suo­jaa­mi­sel­la. Par­haim­mil­laan koro­na­pan­de­mia lah­joit­taa meil­le laa­jem­mat mah­dol­li­suu­det tun­nus­tel­la, miten psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kai­den väräh­te­lyt sekoit­tu­vat toi­siin­sa ja mil­lä kai­kil­la tavoil­la psy­ko­te­ra­peu­tin tapa luo­da ja yllä­pi­tää set­tin­giä liit­tyy hänen omiin tar­pei­siin­sa ja tun­tei­siin­sa. Jos uskal­lam­me kat­soa ei-tie­tä­väi­sin sil­min psy­ko­te­ra­peut­tien eri­lai­sia valin­to­ja pan­de­mia­ti­lan­tees­sa, voim­me löy­tää uusia aspek­te­ja psy­ko­te­ra­pia­työs­tä. Pan­de­mia on avan­nut meil­le useam­pia ajat­te­lun ikku­noi­ta, jot­ka taval­li­ses­ti ovat totut­tu­jen käy­tän­tö­jen ja illuso­ri­sen tur­val­li­suu­den­tun­teen ver­hoa­mia.

Samal­la toi­von, että vaa­li­sim­me eri­tyi­sen tar­kas­ti luo­vuu­den ja leik­ki­syy­den tilaa. Kun jou­dum­me sopeu­tu­maan anke­aan rea­li­teet­tiin ja kan­ta­maan uuden­lais­ta vas­tuu­ta set­tin­gis­tä, voi oikeas­sa ole­mi­nen koros­tua ja leik­ki­syys hävi­tä takao­ves­ta. Leik­ki­syy­del­lä oli­si kui­ten­kin pal­jon annet­ta­vaa – se toi­mii herk­kyy­den ja toi­veik­kuu­den kata­ly­saat­to­ri­na. Luo­va ajat­te­lu lisää kykyäm­me kat­soa itseäm­me, pro­ses­se­jam­me ja asiak­kai­tam­me uusis­ta näkö­kul­mis­ta.

Yllä­tin itseä­ni osta­mal­la kesäl­lä kirk­kaan­pu­nai­sen mekon. Se on iha­na, ja osa sen iha­nuu­des­ta on tämä: se huo­kuu elä­mää, hil­peyt­tä ja iloa. Se muis­tut­taa minua sii­tä, että vaik­ka olen ohuis­sa lan­gois­sa kiin­ni, elä­mä voi kan­taa ja lei­kil­le on tilaa – asia­kas­suh­teis­sa ja muu­al­la. Luo­va tun­neyh­teys on par­haim­mil­laan yhtä todel­li­nen rea­li­teet­ti kuin koro­na­pan­de­mian kas­va­vat luvut.

Schrö­din­ge­rin set­ting

Ant­to Luh­ta­vaa­ra

Kokeen tar­koi­tuk­se­na on osoit­taa, että kvant­ti­me­ka­niik­ka on epä­täy­del­lis­tä ilman sään­tö­jä, jot­ka kuvaa­vat, mil­loin alfa­funk­tio romah­taa ja kis­sa kuo­lee tai säi­lyy hen­gis­sä sen sijaan, että oli­si kum­paa­kin.” — Wiki­pe­dia (pait­si nel­jän kir­jai­men muu­tos)

Koro­na­krii­sin aika­na yhä useam­pi psy­ko­te­ra­peut­ti on aset­tu­nut kotin­sa rau­haan kat­so­maan Ylel­tä rans­ka­lais­ta Le Bureau -tv-sar­jaa, joka ker­too Rans­kan salai­sen pal­ve­lun kan­sain­vä­li­sis­tä pei­tea­gen­teis­ta. 

Olen lei­ki­tel­lyt aja­tuk­sel­la, että suo­sio perus­tuu video­pu­he­lui­den roman­ti­soin­tiin sar­jan alus­sa: ken­täl­lä ole­vat agen­tit puhu­vat video­pu­he­lun väli­tyk­sel­lä työ­noh­jaa­jil­leen sydän­tään rii­pi­vis­tä asiois­ta hädän, kaa­ok­sen, elä­män ja kuo­le­man kes­kel­lä. Me tar­vit­sim­me koro­na­krii­sin aika­na jota­kin buus­taa­maan mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä video­pu­he­lun äärel­lä.

Jak­sos­sa ”Pää­tök­sen aika” ken­täl­le mat­kaa­va agent­ti Mari­na Loi­seau on vii­mei­ses­sä kas­vok­kai­ses­sa ten­tis­sä työ­noh­jaa­jan­sa kans­sa har­joit­te­le­mas­sa, kuin­ka olla luo­pu­mat­ta pei­te­roo­lis­taan kovan­kaan pai­neen alla. 

”Mikä on Bay­on­nen aree­nan nimi?” työ­noh­jaa­ja tent­taa. ”En tie­dä. En tyk­kää här­kä­tais­te­lus­ta”, Loi­seau vas­taa pei­te­roo­lis­taan käsin. ”Tie­dät­te kyl­lä. Ette­kös vart­tu­nut Bay­on­nes­sa?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa har­joi­tet­ta. Sit­ten tapah­tuu jotain. Työ­noh­jaa­jan ilme muut­tuu, asen­to vaih­tuu ja hän aut­taa salais­ta agent­tia alkuun: ”Arè­nes de…” Salai­sen agen­tin­kin ilme ja asen­to muut­tu­vat. Agent­ti ajat­te­lee, että har­joi­tus on ohi. 

”…Lac­he­pail­let”, työ­noh­jaa­ja opet­taa. ”Lac­he­pal­let”, salai­nen agent­ti, joka on pudot­ta­nut pois pei­te­roo­lin­sa ja on oma­na itse­nään, tois­taa huo­li­mat­to­mas­ti huo­kais­ten. ”Ottaa­ko tent­taa­mi­se­ni pää­hän?” työ­noh­jaa­ja kysyy yhtäk­kiä. ”Ei”, agent­ti vas­taa. ”Onko sinus­ta muka­va jutel­la täs­sä kans­sa­ni?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa outo­jen kysy­mys­ten kysy­mis­tä itsek­seen itsen­sä rii­su­neel­ta agen­til­ta. ”Joo, ehkä. En ole miet­ti­nyt asi­aa”, agent­ti vas­taa huo­let­to­mas­ti. ”Sinua ei tai­da huvit­taa puhua kans­sa­ni?” työ­noh­jaa­ja jat­kaa. ”Ei ole kyse sii­tä”, agent­ti vas­taa kai­kel­la vil­pit­tö­myy­del­lään mut­ta ihme­tel­len työ­noh­jaa­jan­sa käy­tös­tä. 

- ”Sinua siis ei huvi­ta.” 

- ”En minä niin sano­nut.” 

- ”Läh­ti­sit mie­lum­min kotiin, niin­kö?” 

- ”En!” agent­ti vas­taa koko sydän pelis­sään tämän intii­min ja tär­keän ihmis­suh­teen äärel­lä. 

- ”Mik­si minun pitää olla se joka sanoo, että… tes­taan yhä täs­sä pei­te­ta­ri­naa­si”, työ­noh­jaa­ja pal­jas­taa. 

- ”Hit­to!” salai­nen agent­ti kiro­aa. 

Koh­tauk­ses­sa on tär­keä ope­tus myös meil­le psy­ko­te­ra­peu­teil­le. Vaik­ka tuli­si kuin­ka suu­ri krii­si, tuli­pa­lo teat­te­ris­sa, me emme voi luo­pua pei­te­roo­lis­tam­me vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa asiak­kai­dem­me kans­sa. Set­ting elää ja sam­muu sisäl­läm­me. Ei sei­nis­sä, ei soh­vis­sa tai noja­tuo­leis­sa. Sisäl­läm­me. 

Koro­na­krii­sis­sä on loh­dul­lis­ta lukea esi­mer­kik­si ete­lä­ame­rik­ka­lai­sia (Cas­sor­la 2005) ja ita­lia­lai­sia (Civi­ta­re­se 2005) ana­lyy­ti­koi­ta, joil­le yhteis­kun­nal­li­set krii­sit (val­lan­kaap­pauk­set, luon­non­ka­ta­stro­fit, talou­del­li­set kata­stro­fit, mafian sekaan­tu­mi­nen jne.) ovat enem­män arki­päi­vää kuin meil­le tääl­lä lin­tu­ko­dos­sa. Krii­sien kes­kel­lä Cas­sor­lan sanat (Cas­sor­la 2005, 715–716) aut­ta­vat: ”Jokai­ses­sa ana­lyy­ti­kos­sa on jotain sel­lais­ta, joka on juu­ri hän­tä, joka tekee hänes­tä eri­lai­sen kai­kis­ta muis­ta ana­lyy­ti­kois­ta. Uskon että kou­lu­tuk­sem­me osa­set saa­vat mei­dät otta­maan nämä eri­tyi­syy­det huo­mioon joka het­ki ana­lyyt­ti­ses­sä työs­sä. Ja on hyvä pitää mie­les­sä, että se on asia­kas, joka aut­taa mei­tä huo­maa­maan ne asiat, joi­ta olem­me ana­lyy­tik­koi­na epä­on­nis­tu­neet huo­maa­maan. Ja tämä on mah­dol­lis­ta vain, kun luo­vum­me ylä­puo­lel­la ole­mi­ses­ta suh­tees­sa asiak­kaa­seen. Jos ana­lyy­tik­ko ei luo­pui­si ylä­puo­lel­la ole­mi­ses­taan, hän ei kos­kaan tajuai­si ole­van­sa itse­kin muka­na luo­mas­sa sokei­ta koh­tia, enact­men­te­ja, container–contained-häi­riöi­tä, ei-unia, näyt­tä­möi­tä ana­lyyt­ti­sel­le teat­te­ri­la­val­le.” 

Jos­sain mää­rin­hän meil­le kai­kil­le tapah­tui näin, mut­ta jokai­sel­le omal­la oma­la­ki­sel­la taval­lam­me. Me puto­sim­me osin pois pei­te­roo­lis­tam­me, kun koro­na­krii­si iski. Kos­ka aihe on vaka­va, aion tasa­pai­not­taa tilan­net­ta poh­ti­mal­la asi­aa iro­ni­ses­ta ja koo­mi­ses­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta käsin. 

Lach­mann koros­taa, kuin­ka jokai­sen psy­ko­te­ra­peu­tin oli­si hyvä jokais­ta käyn­nis­sä ole­vaa psy­ko­te­ra­pi­aa miet­ties­sään aja­tel­la pro­ses­sia romant­ti­ses­ta, traa­gi­ses­ta, iro­ni­ses­ta ja koo­mi­ses­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta käsin (Lach­mann 2007). Iro­ni­nen ja koo­mi­nen ajat­te­lu­ta­pa ovat tär­kei­tä tasa­pai­no­tuk­sia hau­dan­va­ka­vuu­del­le, jon­ka perin­tei­set romant­ti­nen ja traa­gi­nen rekis­te­ri luo­vat tera­pia­pro­ses­sin ajat­te­luun psy­ko­te­ra­peu­tin mie­les­sä. 

Lyhyes­ti sanot­tu­na se menee näin. Romant­ti­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa koet­te­le­mus pitää elää, voit­to ansai­ta tai tap­pio kär­siä ainut­laa­tui­ses­sa koke­muk­ses­sa eikä har­hai­ses­ti kuvi­tel­la mui­den luo­van koet­te­le­muk­sia. Traa­gi­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa koros­tu­vat voi­mak­kaat tun­ne­ti­lat konfron­taa­tion ja itse­konfron­taa­tion äärel­lä eikä niin­kään ulko­maa­il­man koh­taa­mi­sen äärel­lä, jol­loin konflik­ti, kau­hu ja epä­var­muus ovat odo­tet­ta­via vie­rai­ta ja kas­vu tapah­tuu onnet­to­muuk­sien, kivun, vail­le jää­mis­ten ja tur­hau­tu­mien kaut­ta. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­ta­vaa­ra 2019.) 

Koo­mi­nen ajat­te­lu­ta­pa piir­tää opti­mis­mia, eteen­päin­me­noa, vai­keuk­sien rakas­ta­vaa hyväk­sy­mis­tä, toi­veik­kuut­ta, uusis­ta aluis­ta tur­van ja nau­tin­non löy­tä­mis­tä, men­nei­syy­den uudel­leen teke­mis­tä uusis­sa suh­teis­sa raken­ta­vas­ti. Haus­kuus, spon­taa­nius, elä­vyys, sen koke­mi­nen, että on huo­len­pi­don ja huo­mion arvoi­nen ja vapaa pyr­ki­mään koh­ti menes­tys­tä, kuu­lu­vat tähän. Iro­ni­ses­sa ajat­te­lu­ta­vas­sa sisäi­set ris­ti­rii­dat löy­ty­vät para­dok­seis­ta ja moni­mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä (engl. ambi­guo­us). Koros­tuu dia­lek­tiik­ka ja se, ettei mitään pide­tä itses­tään sel­vä­nä. Psy­ko­te­ra­peu­tin omien sii­pien kat­kai­se­mi­nen voi olla vah­vis­ta­vaa iro­ni­ses­sa mie­les­sä. Itseä ei ota niin vaka­vas­ti. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­ta­vaa­ra 2019.) 

Teks­tis­sä­ni kes­kiös­sä ovat eri­lai­set psy­ko­te­ra­peu­tin ja asiak­kaan jaka­man transferenssi–vastatransferenssi-matriisin koh­ta­lot koro­na­krii­sin kes­kel­lä. Yksi tyy­pil­li­sim­mis­tä on var­mas­ti ollut ”hyl­kää­vä äiti – hylät­ty lap­si” -mat­rii­si. Psy­ko­te­ra­peut­ti on aja­tel­lut, että nyt tapah­tuu jotain niin poik­keuk­sel­lis­ta, että jok­si­kin het­kek­si työ­roo­lin voi lait­taa poik­ki ja ker­ta kaik­ki­aan sopia, miten tämän yhtei­sen objek­tii­vi­sen kata­stro­fin kes­kel­lä toi­mi­taan asiak­kaan kans­sa. Psy­ko­te­ra­peu­tin mie­li on kes­kit­ty­nyt työ­hön objek­tii­vi­se­na, ei-intii­mi­nä asia­na – ja oma per­he, suku­lai­set ja ystä­vät ovat val­lan­neet mie­len intii­mit sopu­kat. Jos­kus tämä on pää­osin asiak­kaan fan­ta­si­aa ja jos­kus osit­tain tot­ta­kin. 

Esi­tel­lään­pä tasa­pai­non vuok­si vas­tak­kai­nen ääri­pää, niin sanot­tu ”Bon­nie & Cly­de” -mat­rii­si. Sii­nä psy­ko­te­ra­peut­ti viit­taa kin­taal­la ylei­siin suo­si­tuk­siin ja jat­kaa pako­mat­kaa yhdes­sä samas­sa ahtaas­sa autos­sa asiak­kaan kans­sa. Hän vai­kut­taa uhraa­van jopa oman ja läheis­ten­sä ter­vey­den pitääk­seen huol­ta asiak­kaas­taan. (Ole­te­taan, ettei asia­kas kuu­lu koro­nan ris­ki­ryh­mään). Psy­ko­te­ra­peut­ti ei ehkä ole luo­pu­mas­sa ajois­sa kät­te­lys­tä tai live-tapaa­mi­sis­ta, vaik­ka hän itse vai­kut­taa kuu­lu­van ris­ki­ryh­mään. Tämä­kin voi olla tosia­sia tai asiak­kaan fan­t­asiois­ta nouse­va: joi­den­kin koh­dal­la psy­ko­te­ra­peu­tit, joil­la ei ole lähi­pii­ris­sä ris­ki­ryh­mä­läi­siä, ovat voi­neet jat­kaa har­ki­tus­ti live-tapaa­mi­sia, jol­loin tämä trans­fe­rens­si, vaik­ka­kin vain fan­ta­sia­läh­töi­nen, tulee käsi­tel­lä psy­ko­te­ra­pian aika­na. 

Mie­lee­ni tulee myös ”pakon­omai­nen psy­ko­te­ra­peut­ti – mie­li­val­tais­ten toi­min­ta­ta­po­jen uhri” ‑mat­rii­si, jos­sa psy­ko­te­ra­peu­tin OCD:lta vai­kut­ta­va sään­tö­jen ja toi­min­nan pik­ku­tark­ka vaa­ti­mi­nen saa aikaan saman­lais­ta härk­ki­mis­tä kuin mitä olem­me kuul­leet pak­ko-oireis­ten van­hem­pien aikuis­ten las­ten rapor­toi­neen lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan. Tot­ta tai fan­ta­si­aa? 

”Epäit­se­näi­nen psy­ko­te­ra­peut­ti – epä­kyp­sän huol­ta­jan uhri” -mat­rii­sis­sa psy­ko­te­ra­peut­ti vai­kut­taa tukeu­tu­van lii­kaa mui­den anta­miin suo­si­tuk­siin kuin ne oli­si­vat abso­luut­ti­nen Laki eikä hänel­lä vai­ku­ta ole­van sisäis­ty­nyt itse­näi­nen minäi­han­ne, jos­sa hän on lopul­ta itse itsen­sä auk­to­ri­teet­ti. Tie­tys­ti me kaik­ki seu­ra­sim­me suo­si­tuk­sia ja kes­kus­te­lim­me ryh­mäs­sä tera­pia­huo­neen ulko­puo­lel­la sii­tä, mikä oli­si vii­sas­ta. Nyt onkin enem­män kysy­mys sii­tä, mitä transferenssi–vastatransferenssiin ujut­tau­tuu. 

Ote­taan­pa täl­le vas­ta­pai­nok­si ”cowboy–palkintosonni”-mat­rii­si. Sii­nä psy­ko­te­ra­peut­ti näyt­täy­tyy yli­mie­li­se­nä cow­bo­y­na, muis­tut­taen jos­sain mää­rin Trum­pin, John­so­nin tai Bol­so­na­ron hah­moa. Hän vähät­te­lee hygie­nia­sää­dök­siä ja koro­nan vaa­ral­li­suut­ta ja pitää asiak­kaan pel­ko­ja yleis­ty­nee­nä ahdis­tuk­se­na. 

Luki­jal­la tulee var­maan itsel­lä­kin mie­leen aina­kin puo­li­sen tusi­naa mat­rii­sia nii­den lisäk­si, joi­ta olen nyt lue­tel­lut. Nos­tan­pa vie­lä vii­mei­sek­si valo­kei­laan ”inhoava–inhottu”-mat­rii­sin, joka saat­taa herä­tä hygie­nia- ja kon­tak­ti­ra­jaus­sään­tö­jen sekä psy­ko­te­ra­peu­tin koro­na­pai­nees­sa nouse­vien omien tun­tei­den kaut­ta. Asia­kas ”taju­aa”, että oikeas­ti psy­ko­te­ra­peut­ti poh­jim­mil­taan enem­män­kin vihaa ja inho­aa hän­tä kuin rakas­taa ja on hou­kut­tu­nut hänen seu­ras­taan. Ainoas­taan raha ja tera­pia­so­pi­mus pitä­vät psy­ko­te­ra­peu­tin jat­ka­mas­sa tera­pi­aa. 

Koros­tan, että näi­den transferenssi–vastatransferenssi-matriisien ei tar­vit­se perus­tua mil­lään taval­la psy­ko­te­ra­peu­tin puhei­siin, vaan nämä voi­vat herä­tä ihan sii­tä, kuin­ka psy­ko­te­ra­peut­ti on toi­mi­nut krii­sin äkil­li­syy­den kes­kel­lä – muis­ta­mat­ta vält­tä­mät­tä itse­kään, miten kaik­ki on men­nyt. 

No, ote­taan vie­lä ker­ta kiel­lon pääl­le yksi: ”ambi­va­lent­ti (heik­ko) objek­ti – epä­luot­ta­vai­nen fal­se self” -mat­rii­si. Täs­sä mat­rii­sis­sa psy­ko­te­ra­peu­tis­sa on näky­nyt huo­mat­ta­vas­ti enem­män kaoot­ti­sia ja hal­lit­se­mat­to­mia tun­tei­ta, aja­tuk­sia, teko­ja ja puhei­ta kuin kos­kaan psy­ko­te­ra­pian aika­na tähän men­nes­sä. Sen sijaan että asia­kas kehys­täi­si tämän koro­na­krii­sin glo­baa­lik­si, inhi­mil­li­sek­si reak­tiok­si, asia­kas ajat­te­lee, että pei­te­roo­li on nyt rii­sut­tu ja sen taka­na ole­va psy­ko­te­ra­peut­ti onkin tuu­lel­la käy­vä pyör­re­myrs­ky, jon­ka seu­ras­sa on parem­pi olla kilt­ti lap­si, joka ei tur­haan haas­ta ja hei­tä öljyä tun­ne­roi­huun. 

Kyse on lopul­ta nöy­ryy­des­tä (Iko­nen 2000). On vie­lä lii­an aikais­ta tie­tää, mitä kaik­kea jokai­ses­sa transferenssi–vastatransferenssi-matriisissa on lymyi­le­mäs­sä. Koro­nan ensim­mäi­ses­tä aal­los­ta on lii­an vähän aikaa. Koro­nan lop­pua emme osaa ennus­taa. Pan­de­mia tuli meil­le kai­kil­le yllä­tyk­se­nä. (Mut­ta ei kai­kil­le mil­le­ni­aa­li-asiak­kais­tam­me, jois­ta osa on ollut tie­toi­nen epi­de­mioi­den yleis­ty­mi­sis­tä ja ihmis­kun­nan varau­tu­mat­to­muu­des­ta sii­hen.) 

Kun pöly on las­keu­tu­mas­sa, on kiin­nos­ta­vaa seu­ra­ta ihan jokai­sen psy­ko­te­ra­pias­sa kävi­jän koh­dal­la, mitä mat­rii­sis­ta pal­jas­tuu. Kun mui­den tera­pia­suun­taus­ten psy­ko­te­ra­peu­tit val­mis­te­le­vat seu­raa­vaa tera­pia­ta­paa­mis­ta, me psy­koa­na­lyyt­ti­set psy­ko­te­ra­peu­tit­han val­mis­te­lem­me edel­lis­tä tapaa­mis­ta jäl­ki­kä­tei­ses­ti (ransk. àpres-coup). 

Tähän men­nes­sä­hän osa mat­rii­sis­ta niil­lä­kin, jot­ka ovat työs­ken­nel­leet monel­la taval­la hyvin myös etä­nä tai puhe­li­mes­sa, on jää­nyt sekä asiak­kaan että psy­ko­te­ra­peu­tin tie­dos­ta­mat­to­miin. Krii­sin kes­kel­lä kaik­ki asiak­kaam­me ovat tai­pu­vai­sia tie­dos­ta­mat­taan teke­mään tark­ko­ja havain­to­ja meis­tä var­hais­ten, para­noi­dis­ten self–objekti-matriisien ohjaa­mi­na. Myös kai­kis­ta ”ter­veim­mät­kin” asiak­kais­tam­me. Samaan aikaan monet asiak­kais­tam­me sel­viy­ty­vät krii­sis­tä tuo­den psy­ko­te­ra­pi­aan suu­rem­mas­sa mää­rin fal­se self ‑puol­taan kuin true self ‑puol­taan. Tähän on aina­kin ollut hyvä varau­tua. Fal­se self ‑puo­li elää meis­sä ja heis­sä kai­kis­sa ja on petol­li­sen huo­maa­ma­ton sil­loin, kun se ei ole äärim­mäi­nen ver­sio ilmiös­tä. 

Täs­tä syys­tä olen teh­nyt myös esi­merk­ki­mat­rii­seis­ta kar­ri­koi­tu­ja kuvael­mia. Trans­fe­rens­si tekee usein kär­pä­ses­tä här­kä­sen. On psy­ko­te­ra­peu­tin vas­tuul­la ottaa transferenssi–vastatransferenssi-matriisi käsit­te­lyyn omal­le tera­pia­tyy­lil­leen tyy­pil­li­sel­lä taval­la mut­ta pitäen huo­len, että se tulee moni­puo­li­ses­ti pera­tuk­si ennen kuin psy­ko­te­ra­pia päät­tyy. Par­haim­mil­laan täl­lai­set enact­men­tit oikein käsi­tel­tyi­nä voi­vat aut­taa psy­ko­te­ra­pi­aa saa­maan lisä­sy­vyyt­tä ja enem­män kipu­koh­tia käsi­tel­tyä kuin ilman täl­lai­sia koh­taa­mi­sia. 

Lop­pusa­nat

Mario­la Paa­vi­lai­nen

Mitä psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sil­le tapah­tuu, kun istum­me kau­ka­na asiak­kaas­ta, ikään kuin eri todel­li­suuk­sis­sa? Minä sau­nan puku­huo­nees­sa, toi­nen omal­la pihal­la. Minä vas­taa­no­tol­la yksin, toi­nen puun kan­nol­la met­sän suo­jas­sa. Minä autos­sa, toi­nen keit­tiös­sä. Itse huo­ma­sin tar­vit­se­va­ni lähei­syyt­tä pääs­täk­se­ni parem­min ”altis­tu­maan” toi­sel­le. Kiin­nos­tus, eläy­ty­mi­nen ja kes­kit­ty­mi­nen her­paan­tui hel­pom­min olles­sa­ni kau­ka­na. Joi­den­kin asiak­kai­den kans­sa taas huo­ma­sin ole­va­ni kii­tol­li­nen etä­työs­ken­te­lyn tuo­mis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta, esi­mer­kik­si kun etäi­nen ja varau­tu­nut asia­kas uskal­si­kin kau­ka­na olles­saan ava­ta mie­len­mai­se­maan­sa enem­män. Digi­loik­ka on ollut joil­le­kin van­ha tut­ta­va, toi­sil­le täy­sin uusi työs­ken­te­ly­muo­to. Joil­le­kin osit­tai­nen ja toi­sil­le täy­del­li­nen etäi­syy­den otto. Jokai­nen meis­tä on jou­tu­nut pun­nit­se­maan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti etä­työs­ken­te­lyyn ryh­ty­mis­tä, ja vari­aa­tioi­ta on ollut monen­lai­sia. 

Uskon, että digi­loik­ka opet­ti pal­jon. Mikä­li vas­taa­van­lai­seen on ryh­dyt­tä­vä uudes­taan, voi sii­hen hypä­tä luot­ta­vai­sem­min mie­lin, jos ensim­mäi­sen kier­rok­sen koke­muk­sia on riit­tä­väs­ti käsi­tel­lyt. Uskon, että poh­ti­mi­nen par­haim­mil­laan avaa uusia pol­ku­ja psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­siin tut­kit­ta­vak­si sekä yhdes­sä asiak­kaan kans­sa että kol­le­goi­den kes­ken. Olen kii­tol­li­nen etä­te­ra­pian herät­tä­mis­tä poh­din­nois­ta ja sii­tä, että meil­lä on mah­dol­li­suus jat­kaa työ­täm­me sel­lai­si­na­kin aikoi­na, kun lähel­lä olo ei ole tur­val­lis­ta. Vaik­ka ulkoi­nen set­ting muut­tuu­kin, yhteys etä­te­ra­pian aika­na voi säi­lyä sel­lai­se­na, että pro­ses­si ei häi­riin­ny, jos saam­me yhtey­den omiin mie­li­ku­viim­me säi­ly­mään elä­vi­nä. 

Peter Høe­gin uusim­mas­sa kir­jas­sa Sinun sil­mie­si kaut­ta (2019) käsi­tel­lään ihmis­ten välis­tä syvää yhteyt­tä ja sen vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia ihmis­mie­leen. Kir­jan pää­hen­ki­löt ovat lap­si­na oppi­neet mene­mään tois­ten­sa uniin ja aut­ta­maan sitä kaut­ta toi­si­aan. Myö­hem­min aikui­si­na yksi heis­tä on kehit­tä­nyt neu­rop­sy­ko­lo­gi­sen kuvan­ta­mis­me­ne­tel­män, jol­la ihmis­ten väli­nen syvä yhteys voi­daan saa­da näky­väk­si, ja sen avul­la voi­daan hoi­taa ihmis­mie­len haa­vo­ja ja vapau­tua men­nei­syy­den trau­mois­ta. Kir­jan tee­ma kos­ket­ti psy­ko­te­ra­peut­tia minus­sa. Kuin­ka paran­ta­vaa voi olla yhtey­den saa­mi­nen; kuin­ka kään­teen­te­ke­vää voi asiak­kaal­le olla se, että tulee ymmär­re­tyk­si omil­la ehdoil­laan. Tätä ske­naa­rio­ta voi­si leik­ki­säs­ti käyt­tää käsil­lä ole­van teks­ti­ko­koel­man­kin tee­mois­sa. Jos­kus yhteys syn­tyy unis­sa, jos­kus sii­hen tar­vi­taan moni­mut­kai­sia konei­ta. Tär­ke­ää kui­ten­kin on, että yhtey­teen pyri­tään ja sen luo­mia vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia vaa­li­taan.

Kir­jal­li­suus

Cas­sor­la, Roo­se­velt (2005). From bas­tion to enact­ment: The ‘non-dream’ in the theat­re of ana­ly­sis. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 86(3), 699–719. 

Civi­ta­re­se, Giusepp­pe (2005). Fire at the theat­re: (Un)reality of/in the trans­fe­rence and interpre­ta­tion. Inter­na­to­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 86(5), 1299–1316. 

Høeg, Peter (2019). Sinun sil­mie­si kaut­ta. Suom. San­na Man­ni­nen. Hel­sin­ki: Tam­mi.

Iko­nen, Pent­ti (2000). Psy­koa­na­lyyt­ti­siä tut­kiel­mia. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö. 

Luh­ta­vaa­ra, Ant­to (2019). Nai­sen vai­et­tu regres­sio. Psy­ko­te­ra­pia, 39, 138–149.

Ogden, Tho­mas (2004). The ana­ly­tic third: Implica­tions for psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry and tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 73(1), 167–195.