Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Andersson, Tarja Lounasmeri, Vesa Salmi: Psykoterapiasuuntausten peruskäsitteet ja niiden erot. Psykoanalyyttinen, kognitiivinen ja integratiivinen psykoterapia

The­ra­peia-sää­tiön Kou­lu­tus­kes­kus jär­jes­ti vii­me vuon­na mar­ras­kuun puo­li­vä­lis­sä (15.11.2019) Hel­sin­gis­sä semi­naa­rin, johon oli koot­tu kol­men psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­sen edus­ta­jat kom­men­toi­maan kah­den psy­koa­na­lyy­tik­ko-opis­ke­li­jan esit­tä­mää poti­las­ta­paus­ta, joka oli fik­tii­vi­nen mut­ta perus­tui kol­men eri poti­laan poti­las­ta­paus­ku­vauk­seen. Päi­vän puheen­joh­ta­ja­na toi­mi psy­koa­na­lyy­tik­ko Han­nu Sää­vä­lä, joka joh­dat­te­li semi­naa­riin osal­lis­tu­jat päi­vän kul­kuun ja muis­tut­ti mie­len­ter­veys­pal­ve­lui­den kehit­tä­mi­sen tär­key­des­tä. Semi­naa­rin yhte­nä pää­mää­rä­nä oli lisä­tä yhteis­työ­tä psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten kes­ken, ja tämä on tär­keä tavoi­te juu­ri pal­ve­lui­den suju­voit­ta­mi­sek­si. Päi­vän aika­na syn­tyi kes­kus­te­lua sii­tä, mil­lä perus­teel­la poti­laal­le suo­si­tel­laan tiet­tyä psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ta. Jos­kus saat­taa olla niin, että klii­ni­kot suo­sit­te­le­vat poti­laal­le suun­tauk­sen sijaan tiet­tyä tera­peut­tia, jon­ka he tun­te­vat ja tie­tä­vät toden­nä­köi­ses­ti sopi­van poti­laal­le esi­mer­kik­si luon­teen­piir­tei­den osal­ta. 

Ohjel­ma oli onnis­tu­nees­ti raken­net­tu siten, että psy­koa­na­lyy­tik­ko-opis­ke­li­jat Sami Sal­mi­nen ja Alex Ami­noff esit­ti­vät elä­väl­lä taval­la poti­las­ta­pauk­sen tera­peu­tin ja poti­laan simu­loi­tu­na vuo­ro­pu­he­lu­na. Toi­nen opis­ke­li­jois­ta, Sami, toi­mi poti­las­ta­pauk­sen kuvauk­ses­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­na ja toi­nen, Axel, poti­laa­na, joka saa­pui apea­na, hie­man häm­men­ty­neen oloi­se­na arvio­käyn­nil­le työ­ter­veys­lää­kä­rin ohjaa­ma­na. Haas­tat­te­lun alku­vai­hees­sa poti­las esit­ti vah­van toi­veen, että tera­peut­ti voi­si ”fik­sa­ta” hänen tilan­teen­sa, antaa vink­ke­jä oman asian­tun­ti­juu­ten­sa poh­jal­ta. Alun näy­tel­ty tapause­si­merk­ki oli hyvää vas­ta­lää­ket­tä ste­reo­tyyp­pi­sel­le käsi­tyk­sel­le psy­koa­na­lyy­sis­ta tai psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta tera­pias­ta: tera­peu­tin hil­jaa ole­mi­nen ei ole mikään yksioi­koi­nen riit­ti tai manee­ri. Haas­tat­te­lun päät­teek­si poti­las reflek­toi mel­ko suju­vas­ti, mikä tapaa­mi­ses­sa hän­tä poh­di­tut­ti ja mitä hän oli­si odot­ta­nut tera­peu­til­ta – vink­ke­jä, ohjaus­ta ja neu­vo­ja – mut­ta kuin­ka hyväl­tä tun­tui, kun tera­peut­ti oli­kin kiin­nos­tu­nut hänes­tä ja kuin­ka he yhdes­sä voi­si­vat tule­vai­suu­des­sa tutus­tua häneen, hänen aikai­sem­piin koke­muk­siin­sa ja toi­min­ta­ta­po­jen­sa hei­jas­tu­mi­seen nykyi­siin ilmiöi­hin. Semi­naa­ris­sa esi­tel­lys­sä tapause­si­mer­kis­sä tera­peut­ti oli aika ajoin hyvin­kin aktii­vi­nen ja konfron­ta­tii­vi­nen, mikä voi olla joi­den­kin psy­ko­te­ra­peut­tio­pis­ke­li­joi­den koke­muk­sel­le vie­ras­ta. 

Kut­su­tut psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten edus­ta­jat kom­men­toi­vat esi­tet­tyä poti­las­ta­paus­ta. Ensim­mäi­sen puheen­vuo­ron sai kog­ni­tii­vi­nen kou­lut­ta­jap­sy­ko­te­ra­peut­ti Jor­ma Fredriks­son, joka ava­si kog­ni­tii­vi­sen psy­ko­te­ra­pian perus­kä­sit­tei­tä ja täl­le vii­te­ke­hyk­sel­le omi­nais­ta lähes­ty­mis­ta­paa. Kog­ni­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa käy­te­tään muun muas­sa mie­li­ku­va­työs­ken­te­lyä, kehol­lis­ta työs­ken­te­lyä ja hyväk­sy­vää tie­tois­ta läs­nä­oloa oirei­den hal­lit­se­mi­sek­si, ei niin­kään ymmär­ryk­sen saa­mi­sek­si oirei­lun syis­tä. Kog­ni­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa kes­keis­tä on se, miten tul­kit­sem­me ja arvioim­me tilan­tei­ta, maa­il­maa.

Jor­ma Fredriks­son ava­si pro­po­si­tio­naa­li­sen ja impli­ka­tio­naa­li­sen mer­ki­tyk­sen ilmen­ty­mää: Pro­po­si­tio­naa­li­nen mer­ki­tys on asian tai asian­ti­lan sel­ke­ää, ilmais­ta­vis­sa ole­vaa mer­ki­tys­tä (tie­tois­ta toi­min­taa?), kun taas impli­ka­tio­naa­li­nen mer­ki­tys on koko­nais­val­tais­ta, ei-käsit­teel­lis­tä (ehkä tie­dos­ta­ma­ton­ta?) ja vai­keas­ti sanoil­la kuvat­ta­vis­sa ole­vaa. Jor­ma Fredriks­son toi esil­le oman tul­kin­tan­sa kuul­lus­ta poti­las­ta­pauk­ses­ta, kuten haas­tat­te­lun vai­heet: tulos­yy, siir­ty­mä pari­suh­de­te­ma­tiik­kaan, tun­ne­ko­ke­muk­sien avaa­mi­nen, poti­laan elä­män­his­to­rian kuu­le­mi­nen (kou­lu, per­he, työ), yhteen­ve­to tule­van tera­pian yhteis­työn odo­tuk­sis­ta ja reflek­toin­ti, mil­tä haas­tat­te­lu tun­tui. Hän poh­ti, mitä ero­ja kog­ni­tii­vi­nen haas­tat­te­lu oli­si mah­dol­li­ses­ti tuo­nut tapause­si­mer­kin kul­kuun. Pain­opis­tea­lu­eet oli­si­vat olleet var­mas­ti samat, mut­ta vai­hei­den jär­jes­tys oli­si luul­ta­vas­ti eron­nut. Tera­peut­ti­sen allians­sin mer­ki­tys koros­tui Fredriks­so­nin puheen­vuo­ros­sa, samoin muu­ta­man tilan­teen poh­jal­ta kog­ni­tii­vi­sen tera­peu­tin mah­dol­li­set poik­kea­vat inter­ven­tiot, tun­tei­den tun­nis­ta­mi­sen ja sanoit­ta­mi­sen lisäk­si. Yksi täl­lai­nen voi­si olla tilan­teen ”simu­loin­ti” uudes­taan tera­pian hal­li­tus­sa, tur­val­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä, jol­loin poti­las voi­si miet­tiä, miten oli­si rea­goi­nut ja sanoit­ta­nut tilan­teen, jos­sa oli työ­pai­kal­laan saa­nut tie­don, että esi­mies­paik­ka oli men­nyt hänel­tä ohi. Uneen oli­si myös mah­dol­li­ses­ti jo haas­tat­te­lu­vai­hees­sa puu­tut­tu, samoin sek­su­aa­li­suu­des­sa esil­le tul­lei­siin haas­tei­siin. Esi­tyk­ses­sä perus­tel­tiin kog­ni­tii­vi­nen lähes­ty­mis­ta­pa sel­keäs­ti ja esil­le nos­te­tut inter­ven­tiot lii­tet­tiin kog­ni­tii­vi­sen tera­pian peri­aat­tei­siin. Puheen­vuo­ron­sa päät­teek­si Jor­ma Fredriks­son esit­te­li tuo­reen Sak­sas­sa jul­kais­tun ja toteu­te­tun tut­ki­muk­sen, jos­sa todet­tiin, että kog­ni­tii­vi­ses­sa ja psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tera­pias­sa ei ollut vai­kut­ta­vaa eroa. Toki esil­le nousi tapaa­mis­ten istun­to­mää­rien erot: psy­koa­na­lyyt­ti­nen 234 käyn­tiä, kog­ni­tii­vi­nen 57 käyn­tiä. Mie­len­kiin­tois­ta oli­si tie­tää, mitä poti­lai­den psyyk­ki­sis­sä raken­teis­sa on kysei­sen pro­ses­sin aika­na ja tulok­se­na tapah­tu­nut ja mikä­li tulok­set tätä tar­kas­taen edel­leen oli­si­vat saman­kal­tai­sia. Oirei­den seu­raa­mi­nen on hyvin pal­jon hel­pom­paa kuin oirei­den taka­na ole­vien syi­den tar­kas­te­le­mi­nen. Jor­ma Fredriks­son päät­ti esi­tyk­sen­sä aja­tuk­seen, että poti­laan pitää saa­da hel­pot­tu­nut olo ensim­mäi­sen käyn­nin jäl­keen! Täs­tä esi­tyk­ses­tä jäi käsi­tys, että mikä­li asia­kas halu­aa tai tar­vit­see apua johon­kin var­sin spe­si­fiin ongel­maan eikä halua laa­jem­paa, pidem­piai­kai­sem­paa elä­män­his­to­ri­aan­sa ja mie­len­mai­se­maan­sa kos­ke­vaa tar­kas­te­lua, saa­tik­ka sii­hen koh­dis­tu­via laa­jem­pia muu­tos­pyr­ki­myk­siä, niin kog­ni­tii­vis­ta tera­pi­aa voi olla pai­kal­laan suo­si­tel­la. Näin on esi­mer­kik­si sel­lai­sen poti­laan koh­dal­la, joka kuvaa pel­ko­aan käy­dä kon­ser­teis­sa tai elo­ku­vis­sa ihmis­pal­jou­den vuok­si ja tämän lisäk­si on vakaas­ti sitä miel­tä, että psy­ko­te­ra­pian fre­kvens­si kah­des­ti vii­kos­sa on hänel­le lii­kaa, samoin pidem­piai­kai­nen sitou­tu­mi­nen hoi­toon.

Inte­gra­tii­vis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa edus­ta­va kou­lut­ta­jap­sy­ko­te­ra­peut­ti Har­ri Val­ko­nen tote­si, että eri­lai­set lähes­ty­mis­ta­vat voi­vat olla hyö­dyk­si poti­laan hoi­don eri vai­heis­sa, ja tera­peut­ti käyt­tää tilan­teen mukaan tasa­ver­tai­ses­ti mil­loin mitä­kin vii­te­ke­hys­tä. Inte­gra­tii­vi­sil­la psy­ko­te­ra­peu­teil­la ei Har­ri Val­ko­sen mukaan ole niin sanot­tua koti­teo­ri­aa (esi­mer­kik­si psy­ko­dy­naa­mi­nen tai kog­ni­tii­vi­nen). Val­ko­nen itse edus­taa ”diplo­maat­tis­ta lähes­ty­mis­ta­paa” – mikään mene­tel­mä ei ole toi­sia pois­sul­ke­va, ute­lias saa olla ja ottaa par­hai­ta käy­tän­tö­jä esil­le. Val­ko­nen ver­ta­si inte­gra­tii­vis­ta työ­ta­paa, jos­sa ilmiöi­tä tar­kas­tel­laan eri vii­te­ke­hyk­sis­tä käsin, sii­hen, että myös psy­ko­dy­naa­mi­sen suun­tauk­sen tera­peu­tit yhdis­te­le­vät perin­teen sisäl­lä ole­via suun­tauk­sia ja teo­rioi­ta. Val­ko­nen pai­not­ti, että hoi­to laa­di­taan elä­väs­ti niin, että se vas­taa poti­laan yksi­löl­li­siä tar­pei­ta, tera­peu­tin har­kin­nan mukai­ses­ti, mut­ta hyö­dyn­täen sel­lais­ta, mitä pro­ses­sin sisäl­lä tut­ki­mus­tu­los­ten mukaan tuot­taa tulos­ta. Semi­naa­ris­sa esi­tet­tyyn poti­las­ta­pauk­seen inte­gra­tii­vi­nen lähes­ty­mis­ta­pa tuot­ti ensi­tun­nel­man tul­kin­nan, että poti­las näki itse­ään mui­den sil­min (pro­jek­tii­vi­ses­ti) ja oli lap­sen­mie­li­nen, jopa res­suk­ka, jol­loin poti­laan oma ääni (true self) oli hei­ve­röi­nen. Har­ri Val­ko­nen oli­si kysy­nyt poti­laal­ta räjäh­dyk­ses­tä, jon­ka poti­las toi esil­le haas­tat­te­lus­sa. Poti­laan itse­tun­te­muk­sen ”puu­te”, nar­ra­tii­vin niuk­kuus häm­men­si myös, mikä lie­nee vii­tan­nut yli­sää­te­lyyn. Inte­gra­tii­vis­ta kou­lu­kun­taa koh­taan suun­nat­tua kri­tiik­kiä ”Ei ne osaa mitään kun­nol­la” Har­ri Val­ko­nen kumo­si oman puheen­vuo­ron­sa aika­na hyvin ja tote­si, että omien vas­ta­tun­tei­den tun­nis­ta­mi­nen on osa myös inte­gra­tii­vis­ta kou­lu­tus­ta!

Kou­lu­tusp­sy­koa­na­lyy­tik­ko, kou­lu­tus­ryh­mäp­sy­koa­na­lyy­tik­ko Kaj J. David­kin toi omas­sa puheen­vuo­ros­saan esil­le psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian yti­men. Vas­toin ennak­ko­kä­si­tyk­siä ana­lyyt­ti­ses­sa tera­pias­sa ei työs­ken­nel­lä vain lap­suu­des­sa ja his­to­rias­sa vaan juu­ri täs­sä ja nyt, koke­mus­ten kans­sa. Vaik­ka men­nei­syy­den koke­muk­sia ei voi muut­taa, voi nii­hin suh­tau­tua muut­tu­val­la taval­la – his­to­ria­ko­ke­muk­sia voi kir­joit­taa siten uudes­taan. Puheen­vuo­ros­sa tuli esil­le psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian fokus teh­dä tie­dos­ta­mat­to­mas­ta tie­tois­ta ja näin saa­da koke­muk­sel­li­nen yhteys ja syvä tun­neyh­teys esi­mer­kik­si pel­ko­jen taus­toi­hin. Pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio on sitä, että poti­las aset­taa tera­peu­tin johon­kin tiet­tyyn roo­liin. David­kin pai­not­ti, ettei ratio­naa­li­nen ymmär­rys rii­tä, vaan ennen asian ymmär­tä­mis­tä on koet­ta­va sii­hen liit­ty­viä tun­tei­ta ja ali­ta­jun­tai­sia fan­t­asioi­ta. Pit­käs­sä tera­pia­suh­tees­sa poti­las voi sisäis­tää tera­peu­tin sisäl­lyt­tä­mis­ky­vyn. Psy­koa­na­lyyt­tis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa voi suo­si­tel­la poti­lail­le, jot­ka ovat kiin­nos­tu­nei­ta itse­tun­te­muk­sen lisää­mi­ses­tä, ihmis­suh­tei­den­sa ja han­ka­lien sisäis­ten ris­ti­rii­to­jen tut­ki­mi­ses­ta sekä halua­vat tul­la tie­toi­sem­mak­si omis­ta sisäi­sis­tä pro­ses­seis­taan ja oppia ymmär­tä­mään itse­ään parem­min. 

Semi­naa­ri­päi­vän päät­ti panee­li­kes­kus­te­lu, jon­ka mode­raat­to­ri­na toi­mi­nut Han­nu Sää­vä­lä muis­tut­ti, että ter­mi­no­lo­gia, sanat ja mää­rit­teet eivät ole nii­tä mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä, vaan tar­kas­tel­laan ilmiöi­tä ja lähes­ty­mis­ta­po­ja. Kou­lut­ta­jat tun­tui­vat kaik­ki löy­tä­vän poti­las­ta­pauk­ses­ta sel­kei­tä tee­mo­ja ja käsit­teel­lis­ti­vät tapaus­ta. Yhtei­sik­si tee­moik­si suun­taus­ten kes­ken nousi­vat aina­kin psy­ko­te­ra­pias­sa tapah­tu­nut itse­reflek­tio, oman ajat­te­lun ja koke­mi­sen tar­kas­te­lu, psy­ko­te­ra­peu­tin ja poti­laan yhteis­työ­suh­teen tar­kas­te­lu, täs­sä ja nyt suh­tees­sa oppi­mi­nen ja totea­mus, että myös saman suun­tauk­sen sisäl­lä jokai­sel­la tera­peu­til­la on omat työ­ta­pan­sa. Ero­ja suun­taus­ten välil­lä tun­tui ole­van muun muas­sa työ­ta­vois­sa ja tavoit­tei­den laa­dus­sa, esi­mer­kik­si kog­ni­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa struk­tu­roi­dum­mat käyn­nit ja raja­tum­pi tavoi­te kuin psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa. Tun­tei­den sää­te­ly näyt­täi­si ole­van yhtei­nen tavoi­te psy­ko­te­ra­pial­le kog­ni­tii­vi­ses­sa ja inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­ses­sa. Lie­nee­kö täs­sä suu­rin ero psy­koa­na­lyyt­ti­sen ja kog­ni­tii­vi­sen psy­ko­te­ra­pian välis­sä: kog­ni­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa ei niin­kään hae­ta ymmär­rys­tä oirei­lun syis­tä, vaan pyri­tään vai­kut­ta­maan sii­hen, että oireet hel­pot­tu­vat? Sii­nä mis­sä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa pyri­tään aihei­den läpi­työs­ken­te­lyyn, kog­ni­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa näyt­täi­si ole­van val­lal­la psy­koe­du­ka­tii­vi­nen lin­ja.

Poti­las­ta­pauk­sen poh­ti­mi­nen yhdes­sä eri psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten edus­ta­jien kes­ken on tämän semi­naa­rin perus­teel­la toi­mi­va tapa lisä­tä yhteis­työ­tä ja kos­ke­tus­pin­taa toi­siin psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­siin. Kysy­mys sii­tä, mis­tä poti­las löy­tää tera­peu­tin itsel­leen, nousi esiin semi­naa­ria kuun­nel­les­sa. Vii­te­ke­hyk­siä on pal­jon, mut­ta tera­peu­tin per­soo­na vai­kut­taa poti­laa­seen enem­män kuin vii­te­ke­hys. Semi­naa­ris­sa poh­dit­tiin het­ken ver­ran myös psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten eri­lai­sia vaa­ti­muk­sia psy­ko­te­ra­peu­tin oma­koh­tai­ses­ti käy­dyn psy­ko­te­ra­pian mää­räs­tä. Oma tera­pia on hyvin suu­res­sa roo­lis­sa psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­ses­sa, ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen suun­tauk­sen vaa­ti­mus pidem­mäs­tä oma­koh­tai­ses­ta psy­ko­te­ra­pias­ta on näin ollen tär­keä osa kou­lu­tus­ta. Pää­tös kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pian pituu­des­ta vaa­dit­tu­jen tun­tien tul­les­sa täy­teen oli­si tär­keä teh­dä yhdes­sä kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­peu­tin ja psy­ko­te­ra­peut­tio­pis­ke­li­jan kans­sa.

Poh­dit­tiin sitä­kin, että aina poti­laan ensi­vai­ku­tel­ma tera­pian ”toi­mi­vuu­des­ta” ei ole se, johon voi luot­taa (yhden käyn­nin jäl­keen), sil­lä voi olla, että koke­mus ensi­käyn­nis­tä kuvaa enem­män poti­laan sisäi­sen maa­il­man tilaa. Jor­ma Fredriks­son ker­toi olleen­sa käy­tös­häi­riöis­ten las­ten ja nuor­ten Käy­pä hoi­to ‑suo­si­tuk­sen laa­ti­mis­ryh­mäs­sä, jos­sa ei lää­ke­val­mis­tei­ta mai­nit­tu, vain lääk­keen vai­kut­ta­va aine. Samal­la poh­dit­tiin, mikä voi­si olla psy­ko­te­ra­pian vai­kut­ta­va aine. Voi­si­ko se olla empa­tia, tera­peut­ti­nen allians­si, muu­tok­sen vah­vis­ta­mi­nen, toi­mi­mi­nen, kor­jaa­vien koke­mus­ten tuot­ta­mi­nen, tun­ne­sää­te­ly ja sen tun­nis­ta­mi­nen?

Psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­ses­sa ole­val­le poti­las­ta­pauk­sen kom­men­toin­nin seu­raa­mi­nen oli hyö­dyl­li­nen teo­reet­tis­ten käsit­tei­den havain­nol­lis­ta­mi­sek­si, psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten ero­jen poh­ti­mi­sek­si ja oman ammat­ti-iden­ti­tee­tin kehit­ty­mi­sen kan­nal­ta. Kog­ni­tii­vi­sen tera­pian tasa­ver­tai­suus­pyr­ki­mys on kun­nioi­tet­ta­va – tasa­ver­tai­seen poti­las- tai asia­kas­suh­tee­seen on var­mas­ti hyvä pyr­kiä suun­tauk­ses­ta riip­pu­mat­ta. Tasa­ver­tai­suus ja sym­met­ria ovat kui­ten­kin kak­si eri asi­aa, ja mene­vät hel­pos­ti kes­ke­nään sekai­sin. Suh­teen roo­lit­tu­nei­suut­ta ja sen asian­tun­ti­ja­pal­ve­lun luon­net­ta ei mis­sään tera­pias­sa voi vält­tää. Täs­tä seu­raa eri­lai­sia epä­sym­met­ri­syy­den vaa­ti­muk­sia, joi­ta on mah­do­ton­ta häi­vyt­tää. Kyse on pal­ve­lus­ta, jos­sa väli­nee­nä on ihmis­suh­de. Ihmis­suh­teen sym­met­rian mie­les­sä toteu­tu­va tasa­ver­tai­suus voi olla esi­mer­kik­si ystä­vyys- tai ver­tais­tu­ki­suh­teis­sa, ei asian­tun­ti­ja­pal­ve­luis­sa, jois­sa asia­kas mak­saa nime­no­maan asian­tun­ti­juu­des­ta.