Juhani Ihanus: Virtuaaliahdistuksen vertigossa

Pääkir­joi­tus

Kun syys­myrskyn keskel­lä ryhdyin Suomen­lin­nan holvikaarien alta pitämään etäe­sitelmää kan­sain­välisessä kon­fer­enssis­sa, kaik­ki näyt­ti aluk­si suju­van hyvin. Yhteys toi­mi, ääni kuu­lui, video ei pätkinyt, ja diat vai­h­tu­i­v­at suju­vasti, kunnes… Jo kol­man­nen dian jäl­keen kaik­ki diat kato­si­vat, eikä niitä enää saanut siir­re­tyik­si jaet­tavaan näyt­töti­laan. Kohtalon vai teknisen virheen iro­ni­aa, ehdin ajatel­la tuulen ujeltaes­sa ikku­nan takana. Olin näet juuri ker­tomas­sa ahdis­tuk­ses­ta ja siitä selviy­tymis­es­tä, ja nyt minus­ta tuli esimerk­ki ahdis­tuneesta esitelmöit­si­jästä, joka hoki itselleen ja yleisölle: ”Mah­do­ton­ta”, ”En saa tätä auki” ja ”Yhteys on epä­vakaa”. Kuuli­joista joku chat­tasi kan­nus­ta­van viestin, toinen esit­ti jo aiheesta kysymyk­sen, jol­loin huo­masin, että saa­toin häm­men­nyk­ses­tä huoli­mat­ta sen­tään edelleen puhua ja vas­ta­ta ja samal­la antaa kasvoni ahdis­tuk­selle ja siitä selviy­tymiselle. Yleisö avasi viestin­täkana­vat myötä­tun­toisel­la vas­taan­ot­tavaisu­udel­laan, joka tavoit­ti vitaale­ja ais­timuk­sia ontu­vien teo­ri­oiden ja hor­jahtele­vien etäy­hteyk­sien tuol­la puolen.

Esitelmä eteni lop­pu­un saak­ka ilman dio­ja. Tajusin vas­ta jäl­keen­päin olleeni erään­laises­sa ver­ti­go-per­for­manssis­sa, jon­ka jän­nit­teet ja epä­var­muudet kiin­nit­tivät osal­lis­tu­jien tarkkaavaisu­u­den jopa parem­min kuin tasais­es­ti vai­h­tu­vat diat. Lop­puchateis­sa lukikin: ”Oli eläväm­pää seu­ra­ta kasvo­jasi ja puhet­tasi kuin dio­ja” ja ”Näytit ahdis­tuk­sen ja siitä selviy­tymisen konkreettisesti”.

Episo­di sai pohti­maan sitä, miten ennal­ta-arvaa­mat­tomasti luon­non myrskyt ja teknolo­gian voimat vaikut­ta­vat mei­hin ja miten rajal­lisia hallintakeinomme lop­ul­ta ovat. Ahdis­tavu­us hel­lit­tämät­tömien muu­tosvoimien keskel­lä liit­tyy niiden näkymät­tömyy­teen. Voimme havai­ta myrskyn aiheut­ta­mat tuhot ja lan­gat­toman viestin­täjär­jestelmän vian vaiku­tuk­set, mut­ta emme saa selkeää mieliku­vay­hteyt­tä vaiku­tusten tun­tem­at­tomi­in lähtöko­hti­in. Siir­tymätilo­jen tuot­ta­maa eksis­ten­ti­aal­ista ahdis­tus­ta kut­sui Kierkegaard aikanaan kuole­m­anahdis­tuk­sek­si ja Freud minän kolmi­jakoisek­si ahdis­tuk­sek­si suh­teessa ulko­maail­maan, viet­tipe­rus­taan ja ylim­inään. Myös his­to­ri­at­tomas­ta trau­mas­ta ja nimet­tömästä ahdis­tuk­ses­ta on ollut puhet­ta psyko­ana­lyyt­tises­sa teoriassa.

Ahdis­tuk­sen uudet ilmen­tymät ovat muun­tuneet Freudin hah­mot­telemista syn­tymän, eron, kas­traa­tion ja rakkau­den menet­tämisen ahdis­tuk­sista, vaik­ka uhkaavien tilantei­den ja avut­to­muu­den koke­muk­set eivät ole väistyneet mihinkään. Nykyään ahdis­tuk­sen mit­takaa­vat ja ulot­tuvu­udet ovat yhä globaalimpia ja edel­lyt­tävät pikaisia selviy­tymiskeino­ja sekä tule­vaisu­u­den haastei­den ennakoin­te­ja ja ske­naar­i­oi­ta, jot­ta ihmis­la­ji jäisi eloon. Ahdis­tuk­sen lähteinä ovat muun muas­sa ilmas­to, pan­demia, joukko­tuhoaseet, media, teknolo­gia, ter­rori, Trump ja Putin.

Keskeistä nykyahdis­tus­ta olen kut­sunut ”vir­tu­aali­ahdis­tuk­sek­si” (engl. ”vir­tu­al anx­i­ety”, Clio’s Psy­che, 28[1], 2021, 51–56). Määrit­te­len sen jatku­vak­si ”taus­tako­hi­naksi”, jos­ta ei yleen­sä olla tietoisia mut­ta joka tois­tu­vasti ilmaan­tuu ihminen–systeemi-kytkennöissä häir­it­sevänä tun­te­muk­se­na ‒ ei tor­ju­tun palu­u­na, vaan ylitse hyökyvänä ja kasvot­tomana (tai monien kasvofrag­ment­tien) ahdis­tuk­se­na infor­maa­tio­tul­van ja kulu­tusvim­man kurimuk­ses­sa. Dig­i­taal­i­sis­sa rin­nakkaistodel­lisuuk­sis­sa kehkey­tyy kryp­toahdis­tus­ta, joka vaatii jous­tavia selviy­tymis­resursse­ja hait­tavaiku­tusten vält­tämisek­si. Emme tiedä, mikä arvo kryp­to­val­u­u­toil­la on metaver­sumis­sa. Het­kessä niil­lä ei ehkä olekaan mitään arvoa, ja vir­tu­aalisen todel­lisu­u­den ohjel­moin­ti voi äkisti pettää.

Tun­tei­den hallintaa, tietoisu­us­taito­ja ja empa­ti­akas­va­tus­ta koroste­taan monis­sa ter­apeut­ti­sis­sa ja ped­a­gogi­sis­sa yhteyk­sis­sä ahdis­ta­van teknokult­tuurin vastapain­ok­si. Samal­la on siir­ryt­ty tek­nol­o­gisen itsesääte­lyn ja ‑mit­taamisen sekä hoivan pari­in. Ihmisor­gan­is­min tekoä­lylisäk­keet jaka­vat verkkoon ryh­mä­fan­ta­sioi­ta ja totu­usaut­ofik­tioi­ta, jot­ka ter­apoi­vat verkko-osal­lis­tu­jia etään­nyt­tämäl­lä liial­lis­es­ta suremis­es­ta ja kait­se­vat näitä lop­ut­toma­l­la viih­teel­lisel­lä sar­jarakkaudel­la ja ‑väki­val­lal­la. Joskus fik­tio muut­tuu todek­si, ja filmitähti saat­taa oikeasti ampua kuvaajan. 

Katkel­malliset iden­ti­teetit, viih­teel­liset viet­te­lyk­set ja tiedosta­mat­toman kolonisoin­ti tähdil­lä ja brän­deil­lä ovat luo­mas­sa lisät­tyä todel­lisu­ut­ta, jos­sa henki­in­jäämisen takeina ovat medi­ate­htaat ja niiden virit­tämä vies­tiverkko. Tässä verkos­sa reaali­aikai­sista maail­man­laa­jui­sista kri­i­seistä on tul­lut selviy­tymis­men­tal­i­teetin uusi nor­maali. Tule­vaisu­usuhki­in tar­jo­taan pelas­tus­sanomia, ja kuvitel­tu­ja vihol­lisia vas­taan kohdis­te­taan ennal­ta ehkäi­se­viä isku­ja. Johta­ji­na ovat markki­navoimat, joi­hin kytkey­tyvät hal­li­tuk­set, poli­itikot, mega­tren­dit ja verkko­vaikut­ta­jat. Kulut­ta­jien tehtävänä on pysytel­lä mukana vauhdis­sa ja vai­h­taa nopeasti kanavia ja tuot­tei­ta, vaik­ka he eivät ymmärtäisikään edis­tyk­sen suun­taa. Kuole­m­anahdis­tus on aina ajanko­htainen, mut­ta sekin on saanut viestin­nän spi­raaleis­sa uusia vir­tu­aal­isia hah­mo­ja, joi­ta kulut­ta­jat voivat seu­ra­ta häivyt­tämäl­lä oman kuol­e­vaisuuten­sa ja uppou­tu­mal­la kuvit­teel­lisi­in tilanteisi­in, jois­sa ahdis­tus ja nautin­to limit­tyvät sarjauneksunnaksi.

Miten selviy­tyä edelleen? Klas­sises­sa teo­ri­as­saan Richard Lazarus (Psy­cho­log­i­cal stress and the cop­ing process, 1966) viit­tasi stressi­narvioin­nin koke­muk­sel­lis­es­ti liit­tyvän men­neisyy­den hait­taan tai mene­tyk­seen, nyky­hetken uhkaan ja tule­vaisu­u­den haas­teeseen. Hän erot­ti ongel­makeskeisen selviy­tymiskeinon ja emootiokeskeisen selviy­tymiskeinon, joi­ta voidaan akti­ivis­es­ti muoka­ta ja kehit­tää. Myöhem­min on huo­mat­tu näi­den Lazaruk­sen esit­tämien selviy­tymiskeino­jen rajoituk­set etenkin pitkäkestoi­sis­sa stres­seis­sä. Muun muas­sa Sarah Folk­man (”The case for pos­i­tive emo­tions in the stress process”, Anx­i­ety, Stress, & Cop­ing, 21[1], 2008, 3–14) on toden­nut, että posi­ti­ivisi­in ja negati­ivisi­in tun­teisi­in liit­tyvät merk­i­tyskeskeiset selviy­tymiskeinot voivat tukea ongel­man­ratkaisua ja pitää yllä emo­tion­aal­ista tas­apain­oa. Samal­la ne kan­nus­ta­vat otta­maan käyt­töön omia voimavaro­ja, rikas­ta­vat elämä­nar­vo­ja ja virit­tävät luovia sosi­aal­isia (ja sosi­aalisen medi­ankin) suhtei­ta. Yksilöl­liset posi­ti­iviset merk­i­tyk­set voivat suo­dat­tua elämänkaaren tapah­tu­mi­in, uusia myön­teis­es­ti sävyt­tyneitä arvo­ja ja tavoit­tei­ta voidaan omak­sua, ja vaikeis­sakin tilanteis­sa ymmär­rysho­rison­tit ja per­spek­ti­iv­it voivat saa­da suo­tu­isia kasvusykäyk­siä, kun­han tar­joutuu mah­dol­lisuuk­sia omako­htaiseen ja vuorovaiku­tuk­sel­liseen kokemiseen, muis­telu­un, reflek­toin­ti­in ja unek­sun­taankin, esimerkik­si psykoter­apeut­tises­sa työsken­telyssä tai yhteisöl­lisessä hyvinvointityössä.

Ehkä men­neet ja nykyiset stres­sit ja trau­mat on syytä suh­teut­taa myös tule­vaisu­uskeskeisi­in selviy­tymiskeinoi­hin. Koko ihmiskun­taa koske­vat hai­tat, uhat ja haas­teet edel­lyt­tävät kestävää kehi­tys­tä, tule­vat sukupol­vet ja koko bios­fäärin huomioon otta­van toimin­nan suun­nit­telua, kon­flik­tien väki­val­la­ton­ta sovit­telua ja tule­vaisu­ut­ta eet­tis­es­ti pun­nit­se­vaa ja rak­en­tavaa selviy­tymis­strate­giaa. Äärim­mäi­sistä kri­i­seistäkin voi juon­tua kasvua, ja myötä­tun­toisil­la vuorovaiku­tuk­sil­la voi syn­nyt­tää jaet­tavia koke­muk­sia elämän merkityksellisyydestä.

Juhani Ihanus
pää­toimit­ta­ja