Harri Virtanen: Mielenterveyden häiriöt rakkaussuhteessa ja pariterapiassa

Artikke­lis­sani tarkaste­len mie­len­ter­vey­den häir­iöi­den vaiku­tus­ta parisuh­teeseen ja niiden ilmen­e­mistä parit­er­api­as­sa. Toisen osa­puolen mie­len­ter­vey­den häir­iö määrit­tää sekä parisuhdet­ta että parit­er­api­aa voimakkaasti ja haas­taa ter­api­an tas­a­puolisu­u­den. Nar­sisti­nen tai masok­isti­nen patolo­gia vaikeut­taa rakkaus­suh­teen toteu­tu­mista monil­la tavoil­la. Varhaisen trau­man oireet näkyvät epä­vakaina tun­netiloina, vetäy­tymisenä tai syvänä epälu­ot­ta­muk­se­na. Masen­tunut puoliso voi tar­tut­taa toisenkin puoli­son. Päi­hderi­ip­pu­vu­ud­es­ta tulee koko per­heen sairaus. Tarvi­taanko psyki­a­trisia diag­noose­ja parien hoi­dos­sa vai onko kysymys inhimil­lisen kär­simyk­sen kohtaamises­sa? Mis­sä menevät parit­er­api­an rajat?

Avain­sanat: parit­er­apia, nar­sis­mi, masen­nus, trau­ma, per­soon­al­lisu­ushäir­iöt, päihderiippuvuus

Kun pari ajau­tuu eron par­taalle, toinen osa­puoli voi alkaa pelas­taa parisuhdet­ta. Hän tekee kaikken­sa löytääk­seen ratkaisu­ja ja uusia tapo­ja käsitel­lä ris­tiri­ito­ja. Hän sopii ajan parit­er­api­aan ja tun­nus­taa kaik­ki virheen­sä. Toinen osa­puoli voi olla halut­tomampi jatka­maan suhdet­ta tai kor­jaa­maan käytöstään. Harvem­min pelas­ta­jan asen­net­ta ymmär­retään nar­sis­tisek­si, vaik­ka sitä se juuri on: nar­sisti­nen pro­jek­ti parisuh­teen pelas­tamisek­si, hin­nal­la mil­lä hyvän­sä. Se pukeu­tuu epäit­sekkyy­teen ja muu­toshalukku­u­teen, katu­muk­seen ja rakkau­den­tun­nus­tuk­si­in, mut­ta pohjim­mil­taan se pyrkii palaut­ta­maan toim­i­mat­toman sta­tus quon taloudel­li­sista tai mukavu­u­den­halui­sista syistä, psykol­o­gis­es­ta riip­pu­vu­ud­es­ta tai yksin­jäämisen ja jäte­tyk­si tulemisen pelosta johtuen. Se on itsepetos­ta, mut­ta sitä on vaikea tun­nistaa näen­näisen hyvien ja rakas­tavien päämäärien vuok­si. Sen kään­töpuole­na on käsit­telemät­tä jäävä aggressio.

Nar­sis­mi nähdään usein julk­isu­u­den tai val­taa pitävien henkilöi­den piir­teenä. Ajatel­laan, että he tarvit­se­vat suo­sio­ta ja yleisön jatku­vaa ihailua. Nar­sis­mi voi kuitenkin toteu­tua myös neljän seinän sisäl­lä vain yhden ihmisen toimies­sa yleisönä. Se voi pukeu­tua mart­tyyrin viit­taan, jatku­vaan tyy­tymät­tömyy­teen tai toisen vähät­te­lyyn; ylipäätään siihen, ettei mitään muu­tos­ta lop­pu­jen lopuk­si halu­ta kur­ji­in olo­suhteisi­in. Nar­sis­mi jumit­tuu kur­ju­u­teen. Se elää ja kukois­taa yhtä hyvin köy­hyy­dessä kuin palat­seis­sa. Nar­sisti­nen pro­jek­ti parisuh­teen pelas­tamisek­si on halua pysyä van­hois­sa vuorovaiku­tuk­sen tavois­sa, jot­ka syys­tä tai tois­es­ta ruokki­vat haavoit­tuneen yksilön jatku­vasti tyy­dyt­tämätön­tä tarvetta.

Otto Kern­berg (2011) kir­joit­taa, että juut­tumi­nen men­neisyy­teen on nar­sis­tista suh­tau­tu­mista aikaan. Ihmi­nen ei halua päästää irti men­neestä. Hän ylläpitää katkeru­ut­ta ja vihaa vuosikau­sia, hau­too epäon­nis­tu­misia, irti­sanomisia ja loukkauk­sia men­neisyy­destä tässä ja nyt. Hän on kärsinyt epäoikeu­den­mukaisu­ut­ta ja vääryyt­tä ja tarvit­see päivit­täisiä katkeru­u­den koke­muk­si­aan kuin narkkari piikkin­sä. Hänen elämän­sä kier­tyy van­ho­jen vääryyk­sien muis­telu­un, jois­sakin tapauk­sis­sa myös näit­ten vääryyk­sien kor­jausyri­tyk­si­in oikeusju­tu­il­la tai vain­oav­il­la yhtey­de­no­toil­la, jot­ka voivat kohdis­tua vuosikym­meniä sit­ten päät­tyneisi­in suhteisi­in. Sil­loin aggres­sios­ta ja kos­ton­halus­ta on tul­lut mie­len määräävä sisältö. Tähän liit­tyvät eri­laiset tuhofantasiat.

Mon­esti halu­tumpi puoliso on sokea tai välin­pitämätön toisen tarpeelle. Voi olla, ettei halu­tumpi puoliso ole se, joka lop­ul­ta lopet­taa suh­teen. Mik­si lopet­taisi? Hänel­lä on kaik­ki valta.

Per­soon­al­lisu­ushäir­iöt, kuten mon­et muutkin mie­len­ter­vey­den ongel­mat, ovat sopeu­tu­misyri­tyk­siä olo­suhteisi­in, jot­ka ovat yksilölle haas­tavia tai mah­dot­to­mia. Monia per­soon­al­lisu­ushäir­iöitä voidaan kut­sua häir­iöik­si aggres­sion käsit­telyssä. Tämä kos­kee eri­tyis­es­ti anti­sosi­aal­ista ja nar­sis­tista per­soon­al­lisu­ushäir­iötä. Jotkut psyko­ana­lyytikot ovatkin ehdot­ta­neet pahan­laa­tu­ista (psykopaat­tista) nar­sis­tista per­soon­al­lisu­ushäir­iötä uudek­si diag­noosik­si, nar­sis­tisen ja anti­sosi­aalisen per­soon­al­lisu­ushäir­iön väli­maas­toon. Kern­berg esit­teli käsit­teen pahan­laa­tu­inen nar­sisti­nen syn­d­rooma (engl. malig­nant nar­cis­sism syn­drome) vuon­na 1984. Hän löysi poti­las­ryh­män, joka voiti­in diag­nosoi­da nar­sis­tisen per­soon­al­lisu­ushäir­iön ja anti­sosi­aalisen per­soon­al­lisu­ushäir­iön välille. Äärimuodois­saan nämä kulke­vat käsi kädessä, ja niille on yhteistä, että aggres­sios­ta on tul­lut keskeinen tek­i­jä per­soon­al­lisu­u­den rak­en­teessa (Vir­ta­nen 2012).

Varhaisen trau­ma­ti­soi­tu­misen aiheut­ta­ma epälu­ot­ta­mus lähei­sis­sä kiin­tymys­suhteis­sa on eri asia kuin nar­sisti­nen juut­tumi­nen van­hoi­hin pet­tymyk­si­in. Trau­man nos­ta­mat flash­back­it men­neisyy­destä ovat tahat­to­mia ja yllät­täviä. Men­neisyys tunkeu­tuu yksilön koke­mus­maail­maan taval­la, jota hän ei halua ja joka kiusaa hän­tä. Epälu­ot­ta­mus voi olla niin voimakas­ta, että trau­ma­ti­soitunut henkilö katkoo itse suhtei­ta eikä uskalla aset­tua läheiseen suh­teeseen, joka poten­ti­aalis­es­ti voisi haavoit­taa uudelleen. Omas­sa yksinäisessä maail­mas­sa, jos­sa ei ole läheisiä suhtei­ta, on tur­val­lisem­paa. Täl­laiseen sul­jet­tuun todel­lisu­u­teen voi syn­tyä tarve myös parisuh­teen sisäl­lä, jos henkilö on uskaltanut sel­l­aiseen aset­tua. Sil­loin hän voi kri­isi­ti­lanteis­sa vetäy­tyä omaan maail­maansa ja katkoa vahin­gol­lisik­si tulk­i­tut linkit ja yhteysyri­tyk­set, vaik­ka olisikin suh­teessa. Myös masen­nus aiheut­taa vetäy­tymistä suh­teen molem­mis­sa osapuolissa.

Trau­maat­ti­nen koke­mus varhaises­sa lap­su­udessa käsitel­lään dis­sosi­aa­ti­ol­la. Trau­ma pysyy hengis­sä uusi­u­tu­vien, jatku­vien dis­sosi­ati­ivis­ten hyökkäys­ten vuok­si. Trau­maih­mi­nen skan­naa ulkoista todel­lisu­ut­ta puo­lus­tus­mekanis­mien­sa kaut­ta, ja näin käsi­tys todel­lisu­ud­es­ta vääristyy (Kalsched 1996). Todel­lisu­us ilme­nee uhkaa­vana, petol­lise­na ja vaar­al­lise­na. Trau­man oireet tulk­i­taan usein per­soon­al­lisu­ushäir­iöik­si (John­son 2002). Keskeinen oire molem­mis­sa on tunne-elämän epä­vakaus, kyvyt­tömyys hal­li­ta tun­tei­ta. Myös voimakas, vakau­muk­selli­nen, per­im­mäi­nen yksinäisyys on varhaisen trau­man jälk­i­ti­la. Tur­vat­tomat kiin­tymys­suhde­mallit eivät ole sairai­ta – ne ovat sopeu­tu­misyri­tyk­siä. Depres­sio on luon­nolli­nen seu­raus yhtey­den menet­tämis­es­tä (John­son 2002).

Don­ald Kalsched (1996; 2013) esit­telee arkki­tyyp­pisen puo­lus­tus­mekanis­min, joka kehit­tyy varhaisen trau­man yhtey­dessä. Se eroaa minän puo­lus­tus­mekanis­meista siinä, että sen tehtävä on säi­lyt­tää ydin­minä hengis­sä mah­dot­tomis­sa olo­suhteis­sa. Aikuisel­la arkki­tyyp­pinen puo­lus­tus­mekanis­mi ei enää toi­mi yksilön parhaak­si, kos­ka se tulk­it­see ympäröivän maail­man virheel­lis­es­ti ja pyrkii edelleenkin suo­jele­maan yksilöä eristämäl­lä tämän masen­nuk­seen, riip­pu­vu­u­teen tai fan­tasia­maail­maan. Arkki­tyyp­piset puo­lus­tus­mekanis­mit ilmenevät saduis­sa ja unis­sa sadis­tisi­na ja tuhoav­ina hahmoina.

Parit­er­api­an käytän­nöt eivät kuitenkaan perus­tu psyki­a­trisi­in diag­noo­sei­hin. Ylipäätään psyki­a­trista diag­nos­ti­ikkaa on alet­tu arvostele­maan epäti­eteel­lisenä. Sitä ei voi ver­ra­ta somaat­tiseen diag­nos­ti­ikkaan, jos­sa sairaus, tai ruumi­in häir­iöti­la, voidaan toden­taa kuvaa­mal­la tai verikokeil­la. Dia­betes näkyy saman­laise­na Afrikas­sa ja Pohjo­is­mais­sa, mie­len­ter­vey­den ongel­mat taas ovat kult­tuurisidon­naisia. Sen sijaan että kysyt­täisi­in, mikä sinus­sa on vikana, pitäisi kysyä, mitä sin­ulle on tapah­tunut. Tämä on myös asenne, jota kut­su­taan trau­mati­etoisek­si ja joka onnek­si saa yhä enem­män jalan­si­jaa aut­tamisam­mateis­sa ympäri maail­maa. Psykolo­gian tohtori Lucy John­stone (2014) sanoo, ettemme tarvitse uut­ta diag­nos­tista jär­jestelmää, vaan tarvit­semme kokon­aan uuden tava­ta kuva­ta psyykkistä kär­simys­tä. Liv­er­poolin yliopis­to, jos­sa myös John­stone työsken­teli, on ehdot­tanut for­mu­loin­tia, jos­sa asi­akas ja ter­apeut­ti yhdessä luo­vat ker­to­muk­sen, jos­ta tulee ikään kuin ”diag­noosi.” John­stone lisää, että mod­erni psyki­a­tria on räikeäl­lä taval­la epäon­nis­tunut sadan vuo­den ole­mas­saolon­sa aikana ja aiheut­tanut val­ta­van määrän inhimil­listä kär­simys­tä. Mei­dän olisi luo­ta­va val­lanku­mouk­selli­nen, uusi käsi­tys mie­len­ter­vey­destä ja sen hoi­dos­ta. Tämä kos­kee myös parit­er­a­pi­oi­ta sil­loin, kun toinen tai molem­mat parisuh­teen osa­puo­let kär­sivät mie­len­ter­vey­den ongelmista.

Mie­len­ter­vey­den häir­iö on haaste parisuh­teelle ja parit­er­api­alle. Vaik­ka kump­panil­la olisi yksilöter­api­akin tuke­naan, hänen ongel­mansa man­i­festoituu myös parit­er­api­as­sa ja parisuh­teessa. Sadis­tises­sa, tois­tu­vas­sa väki­val­las­sa on help­po sanoa, että ter­api­aa ei voi­da toteut­taa ennen kuin väki­val­ta lop­puu. Päi­htei­den väärinkäytössä voidaan sanoa, että käyt­tö on lopetet­ta­va ennen kuin ter­apia voi alkaa. Mut­ta miten toimia masen­nuk­sen, ahdis­tuk­sen, psykoosien, kak­sisu­un­taisen mielialahäir­iön tai aikaisem­min esil­lä olleen nar­sis­min tai muiden per­soon­al­lisu­ushäir­iöi­den kanssa? Kuitenkin parin ongel­mat saat­ta­vat kitey­tyä juuri niihin, toisen osa­puolen psyykkiseen kär­simyk­seen. Tämä haas­taa tas­a­puolisu­u­den ter­api­as­sa ja ajatuk­sen siitä, että tarkastelun kohteena on parisuhde.

Eräässä tapauk­ses­sa mies sai aikuisiän ADHD-diag­noosin ja siihen lääk­i­tyk­sen, joka aut­toi hän­tä huo­mat­tavasti. Leikil­lis­es­ti nainen kysyi mieheltään: ”Oletko ottanut min­un ADHD-lääk­keeni?”, kos­ka lääk­i­tyk­sel­lä oli niin suuri vaiku­tus myös naisen hyvinvointiin.

Parit­er­api­as­sa rakenne ja tois­tu­vu­us sekä ter­apeutin asenne mah­dol­lis­ta­vat todel­lis­ten ongelmien esil­letu­lon. Ter­api­as­sa on olta­va tilaa molem­mille puolisoille. Parin on kyet­tävä kol­men suh­teeseen, jos­sa ter­apeut­ti on mukana. Ter­apeutin on arvioita­va sitä, onko muu­tos mah­dolli­nen esimerkik­si niis­sä väki­val­tai­sis­sa suhteis­sa, jois­sa väki­val­ta ei ole sadis­tista. Väki­val­lan tai sen uhan, pelon ilmapi­irin tai päi­htei­den käytön, on lop­ut­ta­va, jot­ta ter­apeut­ti­nen työsken­te­ly olisi mah­dol­lista. Ter­apia pyrkii ymmärtämään, liit­tämään puolisoiden koke­muk­sia yhteyk­si­in­sä ja anta­maan niille merkityksiä.

Mon­et toim­inta­mallit tai pyrkimyk­set, jot­ka näyt­tävät pyy­teet­tömiltä ja joil­la suhdet­ta halut­taisi­in jatkaa, ovat lähem­min tarkastel­tuna nar­sis­tisia pro­jek­te­ja, jois­sa ei lop­ul­ta ole vas­tavuoroisu­ut­ta tai pyrkimys­tä aut­ent­tiseen suh­teeseen. Ongel­ma on se, että ter­apeut­ti uskoo näi­den yhtey­teen pyrkivien kor­jaus­li­ikkei­den ole­van vil­pit­tömiä. On helpom­pi aset­tua rak­en­tavien ja yhteiseen tule­vaisu­u­teen tähtäävien päämäärien puolelle kuin negati­ivis­ten, vaa­tivien tai riite­lyn puolelle.

Kuitenkin riidat voivat olla merk­i­tyk­sel­lisiä, ja ne jatku­vat niin kauan, kunnes niiden alla ole­va asia on ratkot­tu. Usein se on jol­lakin taval­la perus­ta­van­laa­tu­inen epäoikeu­den­mukaisu­us suh­teessa, ja sil­loin tyy­tymät­tömyys tai arvostelu pyrkii ratko­maan epä­ta­saisen tilanteen, kun taas suh­teen jatku­miseen tähtäävät hyvätkin pyrkimyk­set halu­a­vat palaut­taa entisen epäoikeu­den­mukaisen tilanteen. Jos ter­apeut­ti tässä tilanteessa aset­tuu näi­den hyvien pyrkimys­ten puolelle, hän pakot­taa toisen osa­puolen alis­tu­maan. Riidat voivat näyt­tämöl­listää edel­li­sis­sä suhteis­sa tai varhaises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa kesken jääneitä emo­tion­aal­isia ongelmia, kehi­tys­te­htäviä tai vaille jäämistä. Riidat ilmen­tävät per­im­mältään kysymys­tä siitä, mah­dol­lis­tuuko suh­teessa kak­si eril­listä ihmistä. Ter­api­an keskeinen kysymys taas on se, mah­dol­lis­tuuko kump­paneille pros­es­si vai estetäänkö se.

Stern­berg (1998) on tutk­in­ut parisuhtei­den tari­noi­ta. Voimakas koos­s­apitäjä on yhteinen tari­na. Jos jaet­tu tari­na rakkaud­es­ta on sotati­lana, suhde voi kestää, vaik­ka se ulkop­uolis­ten silmin olisi jatku­vaa riitaa. Gottman (1999/2018) taas on tutkimuk­ses­saan analysoin­ut lukuisia parit­er­api­ais­tun­to­jen videoin­te­ja. Hän ja hänen tutkimus­ryh­män­sä väit­tävät pystyvän­sä ennus­ta­maan 15 min­uutin videok­lip­istä 91 pros­entin tarkku­udel­la, eroaako pari vai ei. Hän esit­telee seit­semän peri­aatet­ta, jot­ka aut­ta­vat ylläpitämään aut­ent­tista suhdet­ta. Niitä yhdis­tää aja­tus puolisoiden syvästä ystävyy­destä. ”Pet­tämistä on mitkä tahansa toimin­not tai valin­nat, jot­ka eivät ase­ta suhdet­ta ja kump­pa­nia etusi­jalle”, kir­joit­taa Gottman.

Syyl­listämi­nen ja syyl­lisyys värit­tävät usein lähisuhdet­ta. Molem­mat osa­puo­let saat­ta­vat suh­teessa syyl­listyä oma­l­la taval­laan ja omien taus­to­jen­sa vaiku­tuk­ses­ta. Nar­sisti­nen osa­puoli kokee ole­vansa syylli­nen kaik­keen. Hänen syyl­lisyyten­sä, syyl­listymisen­sä tai syyl­lisyy­den esit­tämi­nen, tarkoit­taa sitä, ettei kenenkään muun näkökul­maa saisi huomioi­da. Se on keskustelun tyre­hdyt­tävä syyl­listymi­nen. Nar­sisti­nen kump­pani ei pysty kohtaa­maan haavo­jaan kol­man­nen osa­puolen läs­nä ollessa, vaik­ka siltä saat­taakin näyttää.

Mus­ta­sukkainen, jatku­vasti toista epäilevä puoliso voi olla nar­sis­tis­es­ti kiin­tynyt mus­ta­sukkaisu­us­draamoi­hin, joi­ta hän saa aikaan. Hänen mie­len­sä tuot­taa parhaimpi­in tv-sar­joi­hin ver­rat­tavis­sa ole­via tari­noi­ta ja fan­ta­sioi­ta, jot­ka kiehtovu­udel­laan houkut­tel­e­vat koke­maan per­im­mäistä hylkäämistä ja riit­tämät­tömyyt­tä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän on lukki­u­tunut sisäisi­in usko­muk­si­in­sa ja kuvitelmi­in­sa ja tarvit­see niitä. Jokin hänessä tuot­taa mate­ri­aalia, joka lop­ul­ta tuhoaa parisuh­teen ja hänet itsen­sä: näin tuli­vat toteen näyte­tyk­si kaik­ki synkät kuvitel­mat. Aiheet­tomat, jatku­vat epäi­lyk­set voivat ajaa kump­panin toteut­ta­maan niitä, kos­ka joka tapauk­ses­sa on jo ollut syytet­ty­jen penkil­lä pahim­mas­sa tapauk­ses­sa usei­ta vuosia.

Yksilö on oman nar­sis­min­sa uhri. Hän ei suinkaan tietois­es­ti tai päämäärähakuis­es­ti tuo­ta mus­ta­sukkaisu­us­draa­maa tai myrkyl­listä katkeru­ut­taan. Hän halu­aa siitä eroon ja kär­sii siitä, mut­ta psyykki­nen pros­es­si on niin voimakas ja itsenäi­nen, ettei se ole hänen tah­ton­sa alainen. Hän ei val­itse sano­jaan, mieliku­vi­aan tai tun­teitaan, vaan on niiden val­las­sa. Hän on oman aggres­si­ivisen ja negati­ivisen sisäisen maail­mansa uhri. Tämä sisäi­nen maail­ma perus­tuu pohjim­mil­taan riit­tämät­tömyy­den, kel­paa­mat­to­muu­den tai hylkäämisen koke­muk­si­in, joiden todis­tusvoima on voimakkaampi kuin mitkään vaku­ut­te­lut. Parane­m­i­nen edel­lyt­tää uhrin ase­mas­ta pois­tu­loa ja vas­tu­unot­toa omien tun­tei­den­sa ilmaisusta.

Jos suhde päät­tyy eroon, enti­nen puoliso, rakastet­tu ja las­ten van­hempi muut­tuu vihol­lisek­si, joka on tuhot­ta­va tai mitätöitävä. Rakkau­den ja halun tun­teet ja toisen ihan­noin­ti siir­tyvät uuteen kohteeseen. Tämä tun­tei­den siir­to toiseen kohteeseen, kohteen vai­h­t­a­mi­nen, ker­too ihmisen nar­sis­tis­es­ti sulkeu­tuneesta sisäis­es­tä maail­mas­ta, jos­sa kaik­ki tapah­tuu. Entisel­lä kump­panil­la ja ulkoisel­la todel­lisu­udel­la ei ole juurikaan tekemistä tämän mie­len mekanis­min kanssa. Ihmi­nen tarvit­see sen käsitel­läk­seen pet­tymyk­sen­sä tai hylä­tyk­si tulemisen koke­muk­sen. Sekä demon­isoidut että ide­al­isoidut kohteet syn­tyvät sisäisessä maail­mas­sa ilman todel­lista vuorovaiku­tus­ta tai vas­tavuoroisu­ut­ta. Sisäi­nen ja ulkoinen sekoit­tuvat, toinen ihmi­nen nähdään vain oman sisäisen mie­len­ti­lan kaut­ta, ja pro­jek­tiot palvel­e­vat vain oman psyyken selviy­tymistä. Näin ollen myös alku­peräi­nen ihan­noin­ti ja rakas­tu­mi­nen voidaan nähdä yksipuolisi­na pro­jek­tioina. Kun ero ei sit­ten ratkaisekaan ihmisen per­im­mäistä pahaa oloa tai hylkäämis­pelkoa, seu­rauk­se­na on rai­vo ja pani­ik­ki. Rai­vo suun­tau­tuu entiseen kump­pani­in, rakkaus ja onnen odotuk­set uuteen kump­pani­in. Todel­lisu­us on spli­tat­tu, halot­tu, kah­tia jakaan­tunut. Ero ei päätäkään inten­si­ivistä viha-rakkaussuhdetta.

Epä­vakaa per­soon­al­lisu­ushäir­iö näkyy eri­tyis­es­ti tunne-elämän epä­vakaut­e­na. Epä­vakau­den taustal­la on usein rikkon­aiset per­heet, päi­hteitä ja mie­len­ter­veysongelmia; ylipäätään olo­suh­teet, jot­ka myös syn­nyt­tävät tur­vat­toman kiin­tymys­suhde­mallin. Epä­vakaan yksilön kanssa elämi­nen on jatku­vaa draa­maa, tai parem­minkin saip­puaoop­per­aa. Parisuh­teesta tulee kesken­eräis­ten ja kan­nat­telemat­tomien tun­tei­den näyt­tämö, jos­sa sisäiset demonit ulkois­te­taan. Se sisältää juo­nia, kos­toa ja pet­tämistä, näyt­täviä lähtöjä, ero­ja ja sopimisia, pro­jek­tioi­ta, joi­hin kump­pani upote­taan. Eräs epä­vakaa asi­akas kuvasi sisäistä tun­net­taan tuli­palok­si. Hänestä tun­tui, että hän oli tulessa.

Kun perus­lu­ot­ta­mus parisuh­teessa on vahin­goit­tunut, myös vuorovaiku­tus vahin­goit­tuu. Henkilöko­htaisia, aut­ent­tisia reak­tioi­ta jae­taan vähem­män. Toista ei nähdä yksilönä, vaan häneen pro­jisoidaan pet­tymyk­siä, odotuk­sia ja usko­muk­sia – kuten lop­ut­to­mia mus­ta­sukkaisia epäi­lyjä. Kom­mu­nikaa­tio vähe­nee entis­es­tään ja vääristyy. Täl­laises­sa tilanteessa molem­pi­en puolisoiden sisäi­nen kehi­tys pysähtyy, ja he jäävät pro­jek­tioiden­sa, sisäis­ten mieliku­vien­sa vangik­si. Parisuh­teen myrkylli­nen ilmapi­iri aiheut­taa ylisukupolvista vahinkoa. Eron vaiku­tuk­set eivät vält­tämät­tä näy lap­su­udessa, vaan nou­se­vat esi­in vas­ta aikuisu­udessa. Lapset eivät samais­tu van­hempi­in­sa ain­oas­taan yksilöinä, vaan myös hei­dän väliseen­sä parisuh­teeseen (Waller­stein ym. 2000/2007).

Eräs asi­akas muis­teli omaa lap­su­ut­taan ja van­hempi­en­sa riito­ja. Lapse­na hän toivoi, että van­hem­mat vihaisi­vat hän­tä eikä toisi­aan. Jos hän­tä ei olisi ollut, ehkä van­hem­mat oli­si­vat pysyneet yhdessä. Lapset koke­vat, että van­hempi­en riidat tai ero on hei­dän syytään, ainakin jol­lakin, usein mieliku­vi­tuk­sel­lisel­la, taval­la. He koke­vat häpeää: jos olisin toisen­lainen, van­hem­mat eivät riitelisi. Van­hem­mat saat­ta­vat ottaa lapset erori­itoi­hin mukaan ja pakot­taa heitä val­it­se­maan puolen­sa tai uhkaa­vat tois­tu­vasti lähteä. Tämä jät­tää elinikäiset jäl­jet. Kun per­heessä koh­dataan mie­len­ter­vey­den ongelmia, on salaami­nen yksi toim­inta­malli. Kenelle asi­as­ta voi ker­toa? Kiel­letäänkö ker­tomi­nen? Salaami­nen ja van­hempi­en suo­jelu tule­vat taakak­si lapsille.

Omas­ta lap­su­ud­estani muis­tan tilanteen, jos­sa min­ut on revit­ty yöl­lä sängys­tä ylös keskelle van­hempi­eni riitaa. Olin alle kouluikäi­nen. Van­hempani seisoi­vat olo­huoneessa, min­ut paiskat­ti­in hei­dän väli­in­sä. ”Nyt pitää vali­ta kum­man mukaan lähdet!” ja ”Jos lähdet tuon mukaan, et näe min­ua enää koskaan,” huu­taa isä. Äiti itkee. Minä itken. Muis­tan olo­huoneen ruskean maton, jon­ka keskel­lä sei­son. Muis­tan maton kuviot. En muista, miten tilanne päät­tyi. Ehkä se ei sisäis­es­ti päät­tynytkään. Ehkä omis­sa suhteis­sani näyt­tämöl­listin tätä repivää ris­tiri­itaa, jatku­vaa lähtemistä, suhtei­den ikuis­es­ti tois­tu­vaa katkaisemista.

Puoli­son alko­holis­mi pysäyt­tää parisuh­teessa molem­pi­en kehit­tymisen. Alko­holis­mista tulee rakenne, jon­ka ympärille koko per­heen dynami­ik­ka kier­tyy. Se ryt­mit­tää arkea ja ohjailee tun­tei­ta. Se määrit­tää per­heen ja parin todel­lisu­u­den. Tois­taes­saan tapah­tu­mia uudelleen ja uudelleen se syn­nyt­tää ehdot­toman, muut­tumat­toman todel­lisu­u­den, johon ei voi vaikut­taa. Se sairas­tut­taa koko per­heen. Sen kaut­ta riidel­lään ja kaikki(en) ongel­mat nähdään suh­teessa alko­holi­in. Alko­holis­mi parisuh­teessa on pait­si sairaus, myös pyrkimys eril­lisyy­teen, yksilöl­listymiseen, omi­in rajoi­hin, etäisyy­teen. ”Tästä ainakin voin itse päättää.”

Joil­tain osil­ta men­neisyy­den haa­mut aina määrit­tävät parisuhdet­ta. Mil­lä taval­la toteu­tan van­hempi­eni, iso­van­hempi­eni suhdekaavaa ja suhdet­ta edel­lisi­in kump­panei­hi­ni? Mikä asia min­ul­la on sil­lä taval­la kesken, että tois­tan sitä nyt suh­teessani? Mitä kehi­tyk­sel­listä tehtävää yritän ratkoa? Mihin tarvit­sen sadis­tista puolisoa? Tai alko­holis­tia? Mihin tarvit­sen omaa masen­nus­tani tai mus­ta­sukkaisu­ut­tani? Nämä kysymyk­set ohjaa­vat yksilöä koke­maan oman vas­tu­un­sa toimin­nas­taan, tun­teis­taan ja niiden ilmais­us­ta. Ne ohjaa­vat yksilöä pois uhrin ase­mas­ta, siitä ettei hän voi tilanteelle tai itselleen mitään.

Parit­er­api­an merk­i­tys mie­len­ter­vey­den hoi­dos­sa koros­tuu sil­loin, kun parisuh­teen ongel­mat ovat toipumisen esteenä. Masen­tuneen puoliso saat­taa masen­tua itsekin. Masen­tuneen henkilön aja­tus­mall­it tart­tuvat parisuh­teessa, puolisoiden maail­ma värit­tyy samal­la taval­la. On todet­tu, että vaka­va masen­nus tart­tuu myös hoitoalan ihmisi­in (Piikkilä 2012). Parisuh­teessa masen­tuneeseen ote­taan etäisyyt­tä, vetäy­dytään. Toisaal­ta myös masen­tunut vetäy­tyy per­heen arjes­ta, suh­teesta ja sosi­aal­i­sista kon­tak­teista. Jonkin ver­ran on ero­ja sen suh­teen, onko masen­tunut puoliso mies vai nainen. Masen­nus­ta koetaan ja ilmen­netään eri taval­la riip­puen sukupuoles­ta (Piikkilä 2012). Masen­nus vaikut­taa molem­pi­en itsear­vos­tuk­seen. Toim­i­mat­tomaan parisuh­teeseen saate­taan reagoi­da masen­nuk­sel­la. Kodista tulee pahan olon paik­ka. Ilmapi­ir­il­lä on merk­i­tys­tä myös las­ten kehit­tymisen ja ylisukupolvis­ten koke­musten kannal­ta. Tutkimusten mukaan puolisoiden yhteinen pros­es­si masen­nuk­sen hoi­dos­sa on hyödylli­nen (Rauti­ainen 2010). Parisuhdet­ta koos­sa pitävät voimat heikkenevät masen­nuk­sen myötä molem­mil­la osa­puo­lil­la, ja pari saat­taa pää­tyä eroon.

Ter­apeu­ti­lle olisi hyvä tapa kysyä tapaamisen päät­teek­si: olinko tei­dän molem­pi­en puolel­la, ymmärsinkö molem­pia? Se vas­tu­ut­taa osa­puo­let vas­taa­maan omas­ta koke­muk­ses­taan siitä, miten he koki­vat ter­api­an. He voivat kil­pail­la ter­apeutin suo­sios­ta, tai siitä, että tule­vat ymmär­re­tyik­si. Nar­sis­tis­es­ti asen­noitunut kump­pani yrit­tää mielis­tel­lä ter­apeut­tia mut­ta on useim­miten kuitenkin se enem­män pet­tynyt, jos hänen mis­sion­sa ja päämäärän­sä eivät toteudu. Erään miesasi­akkaan nar­sisti­nen pro­jek­ti ylläpitää suhdet­ta ei toteu­tunut parit­er­api­as­sa sil­lä taval­la kuin hän toivoi. Mies rankaisi ter­apeut­tia jät­tämäl­lä viimeisen ker­ran mak­samat­ta. Täl­lainen pro­jek­ti voi ilmi­a­sul­taan olla myös rakkau­den ja sek­suaalisen kiin­tymyk­sen yliampu­vaa ilmaisua, jon­ka pohjim­mainen viesti on se, ettei toisel­la tai tämän tun­teil­la juurikaan ole väliä, vain täl­lä val­taval­la rakkaudel­la on merk­i­tys­tä. Se on melkein väkivaltaista.

Mei­dän keskeinen defenssimme on nähdä viko­ja toi­sis­sa ja syypäitä oman itsemme ulkop­uolel­la. Tärkein seli­tyk­semme pahoin­voin­nillemme ja pet­tymyk­sillemme, omille reak­tioillemme, aggres­si­ivi­su­udelle, onnellemme ja valin­noillemme ovat muut ihmiset. Väitämme, että elämämme muut­tuu, jos vain tuo toinen muut­tuu. Olemme uhre­ja. Ei ole puolisosi tehtävä tehdä sin­ua onnel­lisek­si. Eikä seu­raa­van puoli­son. Ihmi­nen, joka kyke­nee vain hyvin niukkaan vas­tavuoroisu­u­teen parisuh­teessa, etsii kump­panin, jota hän yrit­tää muut­taa. ”Ole sel­l­ainen kuin tarvit­sen sin­un ole­van.” Muu­tos voi tapah­tua vain sisältä päin, hyväksymäl­lä oma vas­tu­umme. Jung kir­joit­taa: ”Hel­vetti on se, kun ihmi­nen joutuu tun­nus­ta­maan, että on tässä ja nyt omien val­in­to­jen­sa vuok­si” (Jung 2011).

Keskeinen piirre vakavasti nar­sis­tiselle ihmiselle on kyvyt­tömyys rakas­tua, kir­joit­taa Otto Kern­berg artikke­lis­saan ”Lim­i­ta­tions to the capac­i­ty to love” (2011). Täl­laisen henkilön on vaikea luo­da pysyviä suhtei­ta, kos­ka hän tun­tee tiedostam­a­ton­ta kateut­ta kump­pa­ni­aan kohtaan. Nar­sis­tiselta ihmiseltä puut­tuu uteliaisu­us ja kiin­nos­tus toista kohtaan. Suhde on enem­män kau­pankäyn­tiä kuin vuorovaiku­tus­ta, ja sitä määrit­tää kysymyk­set siitä, kumpi saa enem­män ‒ hyö­tyä, vapaa-aikaa tai nautin­toa. Kern­berg kuvailee nar­sis­tisen henkilön rakas­tu­mista laskel­mointi­na, plussien ja mii­nusten taulukointi­na. Masok­isti­nen henkilö taas ide­al­isoi rakas­tu­misen kohteen ja kokee mah­dol­lisen tor­jun­nan romut­ta­van oman arvon­sa. Para­noidi­nen henkilö pelkää tule­vansa hui­jatuk­si ja huonos­ti kohdelluksi.

Rakkaus­suh­teen perus­pi­lareina Kern­berg näkee jo edel­lä maini­tun syvän ja aidon kiin­nos­tuk­sen kump­panin elämän­pro­jek­tia ja tämän sisäistä maail­maa kohtaan, perus­lu­ot­ta­muk­sen ja kyvyn aitoon anteek­siantoon. Nöyryys ja kiitol­lisu­us toisen ole­mas­saolosta kuu­lu­vat myös rakkaus­suh­teeseen. Nöyryys on sen tun­nus­tamista, ettei tule­vaisu­us ole min­un päätet­tävis­säni. Jokainen rakkaus­suhde päät­tyy joko toisen kuole­maan tai eroon. Aidon rakkaus­suh­teen mene­tys­tä voi sur­ra ilman syyl­lisyy­den­tun­to­ja, itse­halvek­sun­taa tai tur­val­lisu­u­den menettämistä.

Sek­suaalisen kiin­nos­tuk­sen menet­tämi­nen pitkissä suhteis­sa on tyyp­illi­nen nar­sis­tisen patolo­gian ilmen­e­mis­muo­to. Kern­berg kir­joit­taa, että aidos­sa rakkaus­suh­teessa toisen ruumi­in kokem­i­nen kau­ni­ina on pysyvä rakkau­den omi­naisu­us, johon eivät vaiku­ta ikään­tymi­nen tai sairaudet.

Masok­isti­nen tai nar­sisti­nen patolo­gia vaikeut­taa rakkaus­suh­teen toteu­tu­mista. Ne ovat usein ris­tiri­ito­jen taustal­la. Ne rajoit­ta­vat ihmisen kykyä aset­tua rakkaus­suh­teeseen ja sen täysimääräistä kokemista. Parit­er­apia voi lisätä parin ymmär­rystä tiedosta­mat­tomista, patol­o­gi­sista rak­en­teista ja aut­taa selviy­tymään tuhoi­sista käyt­täy­tymis­mall­eista (Kern­berg 2011).

Mie­len­ter­vey­den häir­iöt ovat suurim­mak­si osak­si yri­tyk­siä sietää sietämätön­tä, koh­da­ta mah­dot­to­mia elämän­ti­lantei­ta ja selviy­tyä eri­lai­sista trau­moista, syr­jäy­tymis­es­tä tai epäoikeu­den­mukaisu­ud­es­ta. Ter­apeut­tises­sa kohtaamises­sa psyki­a­tri­nen diag­nos­ti­ik­ka menet­tää merk­i­tyk­sen­sä. Diag­nos­ti­ikkaa tarvi­taan sairaalaolois­sa, kun poti­lai­ta jae­taan ryh­mi­in oirei­den perus­teel­la tai kun määritel­lään eri­laisia kor­vauk­sia. John­stone (2014) on esit­tänyt, että diag­nos­ti­nen jär­jestelmä voitaisi­in näis­säkin tapauk­sis­sa kor­va­ta for­mu­loin­nil­la, poti­laan ja lääkärin yhteis­es­ti luo­ma­l­la tari­nal­la, jon­ka poti­las kok­isi omak­seen ja joka ei olisi leimaa­va. Ter­apeut­tises­sa kohtaamises­sa, oli­pa kysymys yksilö- tai parit­er­api­as­ta, käsitel­lään lop­ul­ta ihmisen kär­simys­tä ja vaikeut­ta olla vuorovaiku­tuk­ses­sa. Mik­si sit­ten tässäkin tek­stis­sä käytän diag­nos­tista kieltä? Mik­si kir­joi­tan nar­sis­tis­es­ta patolo­gias­ta, kak­sisu­un­tais­es­ta mielialahäir­iöstä, epä­vakaas­ta per­soon­al­lisu­ushäir­iöstä tai masen­nuk­ses­ta? Ne kuvaa­vat tiet­tyjä käyt­täy­tymis- ja kokemis­mall­e­ja psykolo­gian, psyki­a­tri­an ja psykoter­api­an – sielu­ti­etei­den – ken­tässä ymmär­ret­täväl­lä taval­la. En kuitenkaan ajat­tele niitä sairauksi­na tai pysyv­inä, ihmistä määrit­telev­inä, ominaisuuksina.

Niis­sä parisuhteis­sa, jois­sa toinen osa­puoli kär­sii mie­len­ter­vey­den häir­iöstä ja parit­er­api­an riskinä on hukkua sen ylivoimaiseen läs­näoloon, ter­apeutin on ylläpi­det­tävä kah­ta fokus­ta: toisaal­ta pitää keskit­tyä parisuh­teeseen ja toisaal­ta ongel­maan (Wan­lass 2018). Mie­len­ter­vey­den häir­iön aset­ta­mi­nen osak­si parisuh­teen dynami­ikkaa aut­taa paria ymmärtämään per­im­mäistä prob­lemati­ikkaa suh­teessaan ja käsit­telemään psyki­a­trista kär­simys­tä parem­min. Kär­simys voi olla niin suur­ta, että parin on vaikea tarkastel­la suhdet­taan. Sil­loin ter­apeu­ti­l­la täy­tyy olla keino­ja tarkastel­la sekä suhdet­ta että ongel­maa yhtä aikaa.

Kir­jal­lisu­us

Gottman, John M. & Sil­ver, Nan (1999/2018). The sev­en prin­ci­ples for mak­ing mar­riage work. Lon­too: Orion.

John­son, Susan M. (2002). Emo­tion­al­ly focused cou­ple ther­a­py with trau­ma sur­vivors: Strength­en­ing attach­ment bonds. New York: Guil­ford Press.

John­stone, Lucy (2014). A straight-talk­ing intro­duc­tion to psy­chi­atric diag­no­sis. Mon­mouth, UK: PCCS Books.

Jung, Carl Gus­tav (2011). The red book. Liber novus. Toim. Sonu Sham­dansani. New York: W.W. Nor­ton & Company.

Kalsched, Don­ald (1996). The inner world of trau­ma: Arche­typ­al defens­es of the per­son­al spir­it. Hove, UK & New York: Routledge.

Kalsched, Don­ald (2013). Trau­ma and the soul: A psy­cho-spir­i­tu­al approach to human devel­op­ment and its inter­rup­tion. Hove, UK & New York: Routledge.

Kern­berg, Otto (2011). Lim­i­ta­tions to the capac­i­ty to love. The Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 92, 1501‒1515.

Piikkilä, Eija (2012). Masen­nus parisuh­teessa puoli­son koke­m­ana. Pro gradu ‑tutkiel­ma. Tam­pereen yliopisto.

Rauti­ainen, Eija-Liisa (2010). Co-con­struc­tion and col­lab­o­ra­tion in cou­ple ther­a­py for depres­sion. Väitöskir­ja. Jyväskylän yliopis­ton julka­is­usar­ja Stud­ies in edu­ca­tion, psy­chol­o­gy and social research.

Stern­berg, Robert (1998). Love is a sto­ry: A new the­o­ry of rela­tion­ships. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Wan­lass, Janine (2018). But my part­ner “is” the prob­lem: Address­ing addic­tion, mood dis­or­ders, and psy­chi­atric ill­ness in psy­cho­an­a­lyt­ic cou­ple treat­ment. Teok­ses­sa Scharff, David E. & Scharff, Jill S. (toim.), Psy­cho­an­a­lyt­ic cou­ple ther­a­py: Foun­da­tions of the­o­ry and prac­tice. Hove, UK & New York: Routledge.

Vir­ta­nen, Har­ri (2012). Nor­jan kuningas, Anders Behring Breivik: negati­ivi­nen indi­vid­u­aa­tio, sankarimyyt­ti ja psykopaat­ti­nen nar­sis­mi suh­teessa äärim­mäiseen väki­val­taan. Psykoter­apia, 31(4), 365‒376.

Waller­stein, Judith; Lewis Julia & Blakeslee San­dra (2000/2007). Avio­eron per­in­tö ‒ Eron lapset aikuisi­na. Suom. Joel Sam­mal­lahti. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.