Teija Nissinen: Kysy neuropsykoanalyysista: Mark Solmsin Q&A webinaarit

On sun­nun­tai-ilta helmiku­un lop­ul­la. Lai­tan pyykkikoneen päälle ja hiuk­set kiin­ni – pian alkaa kah­den tun­nin webi­naari, jos­sa osal­lis­tu­jat saa­vat kysyä neu­rop­syko­ana­lyysin uranu­ur­ta­jal­ta Mark Solm­sil­ta mitä vain teo­ri­as­ta, kli­inis­es­tä työsken­telystä tai hänen tutkimuk­sis­taan. Jouluku­us­sa 2020 oli ollut ensim­mäi­nen kyse­ly­tun­ti, jon­ka lopus­sa päätet­ti­in pitää toinen saman­lainen pari kuukaut­ta myöhemmin.

Lasken ener­gia­juo­man lipas­ton reunalle ja avaan Zoom-linkin muu­ta­ma min­u­ut­ti ennen viral­lista alkua. Lin­joil­ta kuu­luu Solm­sin hyvän­tu­ulista rupat­telua oidi­puskom­plek­sista kir­joit­ta­mas­taan artikke­lista, jon­ka lupaa lähet­tää sähkö­pos­titse. Tun­nen jälleen virk­istyväni ilman tölkitet­tyä piris­tet­täkin – videovälit­teisyy­destä huoli­mat­ta tun­nel­ma oli ollut väl­itön ja innos­ta­va heti ensim­mäisen ker­ran alus­ta alkaen.

Kel­lo näyt­tää tasan 19:00, ja Neu­rop­syko­ana­lyyt­tises­sa yhdis­tyk­sessä (The Neu­ropsy­cho­analy­sis Asso­ci­a­tion, NPSA) akti­ivis­es­ti toimi­va psyko­ana­lyytikko Mag­gie Zell­ner New York­ista avaa illan. Osal­lis­tu­jia on yli 30 läh­es tusi­nas­ta eri maas­ta. Suomes­ta käsin olen Etelä-Afrikas­sa asu­van Solm­sin kanssa samal­la aikavyöhyk­keel­lä, mut­ta San Fran­cis­cos­sa syöti­in sun­nun­ta­iaami­aista, ja Aus­tralias­sa työvi­ikko alkoi klo 04:00 aamuluennolla.

Jotkut osal­lis­tu­jista oli­vat olleet jo Solm­sin Clin­i­cal Work­shop ‑ses­siois­sa, mut­ta mon­et min­un lail­lani tuli­vat vas­ta nyt mukaan. ”Kuten tiedätte, en tule pitämään luen­toa,” Solms aloit­taa puheen­vuoron­sa. ”Emme tiedä, mitä illan aikana tapah­tuu ja mitä kysytään – ja se tässä onkin hauskaa.” Nyökkään pon­nekkaasti kam­er­alle. Vaik­ka ses­siois­sa on kysymys-vas­taus-struk­tu­uri, juuri vapaa­muo­toisu­u­den joh­dos­ta siinä on samaa kuin ter­api­ases­siois­sakin. Eri iltana eri ihmis­ten kanssa se olisi muotoutunut toisen­laisek­si. Solm­sin tapa opet­taa on linkit­tävä ja assosi­ati­ivi­nen; hän vas­taa kat­tavasti yhdis­täen ker­tomansa aiem­pi­in kysymyk­si­in. Kah­den tun­nin aikana keskit­tymiskykyni on tästä syys­tä koe­tuk­sel­la, mut­ta teo­ri­an avaami­nen hie­man eri kul­mil­ta tamp­paa ymmär­rystäni neu­rop­syko­ana­lyysin perusteista tiivi­ik­si poh­jak­si pikaisen ylilen­non sijaan.

Ennen kuin vedän yhteen sen, mitä neljän tun­nin eloisan ja monipuolisen keskustelun aikana ehdimme käymään läpi, pohjus­tan lyhyesti neu­rop­syko­ana­lyysin taus­taa. Mark Solms on ensisi­jaiselta koulu­tuk­seltaan neu­rop­sykolo­gi, joka valmis­tui Anna Freud Cen­ter­istä psyko­ana­lyytikok­si ja joka perusti 1990-luvul­la neu­rop­syko­ana­lyysik­si kut­su­tun suun­tauk­sen. Se poh­jau­tuu eri­tyis­es­ti neu­roti­eteil­i­jä Jaak Panksep­pin affek­ti­tutkimuk­sille, jot­ka selit­tävät ihmisen psyyken raken­net­ta ja taustal­la ole­vaa viet­ti­maail­maa. ”Neu­rop­syko­ana­lyysi on nyt kehit­tynyt pis­teeseen, jos­sa voimme päivit­tää Freudin teo­ri­oi­ta ja laa­jen­taa ymmär­rystämme sel­l­aisi­inkin aiheisi­in kuin uskon­to, taide ja tietoisu­u­den synty.”

Irral­lise­na tämä lain­aus voi kuu­lostaa mahtipon­tiselle ja kir­voit­taa jopa tuhah­duk­sen. Ken­ties tätä ennakoiden Solms tois­tu­vasti toteaa ole­vansa freudi­lainen muis­tut­taen, että Freud itse oli vuosia neu­roti­eteil­i­jä ennen kuin tote­si aikansa tieteel­lis­ten meto­di­en ole­van vielä kyken­emät­tömiä kohtaa­maan aivo­jen aset­ta­maa haastet­ta. Neu­ro­tutkimuk­ses­sa käytet­tävät menetelmät ovatkin kehit­tyneet huimasti 1990-luvul­ta alka­en ja varsinkin kuluneen vuosikymme­nen aikana. Esimerkik­si nykyään vas­ta­syn­tyneen aivo­ja pystytään seu­raa­maan kotona tämän ollessa vuorovaiku­tuk­ses­sa ympäristön­sä kanssa siinä mis­sä aiem­min vaavi oli tuu­pat­ta­va tutkimus­laitok­sen tuubiin.

Solm­sille nämä edis­tysaskeleet merk­it­sevät ainakin kolmea asi­aa. Hän tohtii väit­tää, että Freud olisi ollut kehi­tyk­sen suun­nas­ta vain tyy­tyväi­nen – tätä het­keä Freud oli Solm­sin mukaan ennus­tanutkin tule­vak­si. Toisin sanoen aikanaan Freudille psykologi­nen tulokul­ma ihmis­mie­len tutkimises­sa oli ollut huo­mat­tavasti luotet­tavampi kuin tieteelli­nen. Tilanne on nyt tas­apain­ot­tunut siinä määrin, että neu­roti­etei­den löy­dök­siä voi hyö­dyn­tää sekä psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an kehit­tämisessä ja vahvis­tamises­sa että aikansa elänei­den rön­sy­jen karsimisessa.

Alus­sa oli affekti

Käsit­teet jäsen­tävät ja täs­men­tävät ajat­telua, mut­ta abstrak­tin luon­teen­sa vuok­si voivat aiheut­taa myös väärinkäsi­tyk­siä. Neu­roti­eteitä ja psyko­ana­lyysiä yhteenso­vitet­taes­sa tämä pitää myös paikkansa. Niin­pä on syytä pitää mielessä, että etenkin ter­me­jä ”affek­ti”, ”emootio” ja ”tunne” käytetään välil­lä syn­onyymeinä ja toisi­naan taas hyvinkin spe­sifeinä ja toi­sis­taan eroav­ina ilmauksina.

Neu­rop­syko­ana­lyyt­tises­sa ajat­telus­sa kaiken taustal­la on affek­ti – se on tietoisu­u­den vält­tämätön kivi­jal­ka. Kos­ka affek­ti on silkkaa tietoisu­ut­ta sen perus­tavim­mas­sa muo­dos­saan, ei ole mieltä puhua ”tiedosta­mat­tomista tun­teista”. Solms toteaakin, että kog­ni­tiomme – minkä per­in­teis­es­ti olemme ajatelleet ole­van inhimil­lisen tietoisu­u­den todiste – on mitä suurim­mas­sa määrin tiedostamatonta.

Ja niin sen kuu­luukin olla – organ­is­min sula­van ja ener­giaa säästävän elon kannal­ta on mielekästä automa­ti­soi­da suurin osa pääkop­pamme toimin­nas­ta. Aivokuori koodaa sään­nön­mukaisuuk­sia koke­mamme perus­teel­la, ja niiden poh­jal­ta hip­pokam­pus luo muis­to­ja tulev­as­ta, jota ei ole vielä tapah­tunut. Psyykkisiä pul­mia tulee, kun nämä automa­ti­soidut pros­es­sit ja ennakko-ole­tuk­set eivät vas­taa affek­teina ilmenevi­in tarpeisi­imme. Biolo­giaa ver­tailuko­htana käyt­täen voisi sanoa, että mikäli min­ul­la on nälkä ja juon lasil­lisen vet­tä, saatan kyl­lä sekä pitää janon loitol­la että het­kek­si helpot­taa nälkäisyyt­tä, mut­tei nälän­tun­teen takana ole­va tarve katoa minnekään.

Solms määrit­tääkin vietin juurikin syn­nyn­näisek­si tarpeek­si. Se on fys­i­olo­giaan poh­jau­tu­va vaa­timus, jon­ka tyy­dyt­tämisek­si meil­lä on joukko sisäsyn­ty­isiä vais­to­ja. Vais­tot ovat ensim­mäisiä ennakko-ole­tuk­si­amme siitä, miten viet­ti­tarpei­ta tulisi tyy­dyt­tää, mut­ta ne ovat stereo­tyyp­pisiä ja jäykkiä varsinkin nyky­maail­man mon­imutkaisu­u­den kannal­ta. Kun vielä otamme luku­un, että homo sapi­en­sia ei ohjaa yksi tai edes kak­si viet­tiä, vaan seit­semän – joil­la jokaisel­la on omat vais­ton­sa – niin sisäi­nen kuin ulkoinenkin ris­ti­aal­lokko on vääjäämät­tä eksis­tenssimme perus­ta, ei sivutuote.

Aika top­puutel­la itseäni. Kir­joitin, että viet­te­jä on seit­semän, ja näin Solms opet­taakin. Hän kuitenkin myös lisää, että tämä on tämän­hetki­nen käsi­tys ja luku perus­tuu usei­den eri tutk­i­joiden tutkimuk­si­in. Määrä voi kuitenkin muut­tua sitä mukaa, kun kuvan­tamis­menetelmät kehit­tyvät ja tieto lisään­tyy. Oli­pa viet­tiemme määrä mikä tahansa, kaikkien ytimessä on kuitenkin aivorun­gos­sa sijait­se­va PAG (engl. peri­aque­duc­tal gray). Tämä pienen pavun kokoinen nyk­erö löy­tyy niin Nobelil­la palk­i­t­ul­ta nerol­ta kuin ötökän kielel­lä suuhun­sa lipai­se­val­ta liskoltakin. PAG:lla on monia tehtäviä liit­tyen muun muas­sa kivun koke­muk­seen ja veren­paineen sääte­lyyn. Solm­sin mukaan PAG suorit­taa aistie­lim­istä ja kehos­ta tule­vien ärsykkei­den pri­or­isoin­tia. Val­taosan organ­is­min home­ostaat­tisen (varsinkin biol­o­gisen) tas­apain­on ylläpitämis­es­tä hoita­vat reflek­sit ja automa­ti­soin­ti, joista emme useinkaan ole tietoisia. Mut­ta kos­ka sisäiset ja ulkoiset olo­suh­teet muut­tuvat jatku­vasti, osa tarpeista on syytä kokea tun­teina tietoisu­udessa. Mitä tietoisem­pi yksilö on tun­teis­taan, sitä helpom­pi hänen on löytää adek­vaat­ti tyy­dy­tys tarpeelleen. Lasil­lisen vet­tä sijaan syön herkullisen leivän. Toisin sanoen mikäli automaa­tio tai reflek­sit eivät kykene pitämään yllä organ­is­min emo­tion­aal­ista home­ostaa­sia, yksilön on ryhdyt­tävä psyykkiseen työhön löytääk­seen parem­man ratkaisun affek­tipo­h­jaisille tarpeilleen.

Niin Solm­sille kuin affek­ti­tutk­i­joille laa­jem­minkin on tyyp­il­listä määrit­tää ”home­ostaasi” dynaamise­na ennem­min kuin mil­lään muo­toa pysyvänä – saati rauhan – tilana. Tämä tulee eri­tyisen hyvin ymmär­ret­täväk­si, kun muis­tamme viet­te­jäkin ole­van jo seit­semän kap­palet­ta. Kutakin näistä voi ajatel­la mit­ta­ri­na, jos­sa tyy­dy­tyk­sen tila tavoite­taan viis­arin osoit­taes­sa ylös. Mikäli viis­ari osoit­taa jom­mallekum­malle sivulle, tarpeeni kannal­ta jotain on liikaa tai liian vähän. Jos pale­len, sauna läm­mit­tää min­ut opti­maali­in oloon, kunnes tuskailen jo kuumuut­ta. Nir­vanape­ri­aate onkin yksi Solm­sin kri­ti­ikin kohteista. Siinä mis­sä Solm­sin kuvauk­sen mukaan Freud hah­mot­ti tyy­dy­tyk­sen ole­van lin­eaari­nen jatku­mo – mitä enem­män, sitä parem­pi – mit­tar­i­analo­gial­la nir­vana olisikin tila, jos­sa tarve on tyy­dytet­ty eikä toim­intaa vaa­ti­vaa tun­net­ta enää sik­si ole. Kun en palele tai ole kuumis­sani, kehoni läm­pöti­lan tiedost­a­mi­nen katoaa tietois­es­ta koke­muk­ses­tani. Mut­ta psyykki­nen elämä on har­voin yhtä suo­ravi­ivaista kuin fys­i­ol­o­gis­ten tarpei­demme tyy­dy­tys – seit­semän emo­tion­aal­ista viet­tiä vaatei­neen, ris­tiri­itoi­neen ja defens­sei­neen on kuin kissalau­maa pai­men­taisi. Tämän taidon oppimiseen ei useinkaan ihmisikä edes riitä.

Seit­semän viettiä

Panksep­pia mukaillen Solms kir­joit­taa vietit isoil­la kir­jaimil­la korostaak­seen niiden neu­raal­ista poh­jaa pelkän ilmen­e­mis­ta­van kuvaamisen sijaan. Haeskelu tai pyrkimi­nen (SEEKING) on dopami­ini­jär­jestelmä, jon­ka yli­ak­ti­ivi­su­us aiheut­taa psykoosien posi­ti­iviset oireet eli hal­lusi­naa­tiot. Yhdessä visuaalisen muistin kanssa SEEKING on myös vält­tämätön osa unen­näkemisessä. Vaik­ka se neu­raaliselta kannal­ta ei suo­ranais­es­ti ole masen­nuk­sen takana, masen­nus voi kyl­lä heiken­tää myös SEEK­ING-sys­teemin akti­ivi­su­ut­ta. Kli­inis­es­ti tämä voi näkyä kiin­nos­ta­mat­to­muute­na ja merk­i­tyk­set­tömyy­den tun­teena. Dopami­ini­jär­jestelmän ollessa yli­ak­ti­ivi­nen – kuten mani­as­sa, psykoosis­sa tai liian voimakkaas­sa Parkin­sonin taudin lääk­i­tyk­sessä – yksilö voi kokea laulun­sano­jen tai ohikulk­i­jan kat­seen liit­tyvän mitä tarkoituk­sel­lisem­mal­la taval­la häneen itseen­sä. Myös amfe­tami­inin täpinöit­tävä vaiku­tus johtuu samais­ten neu­raal­is­ten rato­jen aktivoitu­mis­es­ta. SEEKING onkin Solm­sin mielestä lähim­pänä Freudin libido-käsitet­tä, vaikkei niiden välille yhtä­su­u­ru­us­merkkiä olekaan mielekästä lait­taa. Siihen liit­tyvä nautin­to on mukana uteliaisu­u­den kutku­tuk­ses­sa ja jän­nit­tävän tari­nan yllät­tävässä kään­teessä. Yllä­tyk­sen­hakuise­na SEEKING eroaa muista vieteistä, jot­ka suo­si­vat mielu­um­min tut­tua ja tur­val­lista. Vas­takkaisu­ud­es­ta huoli­mat­ta tavoite on sama – vain uuteen akti­ivis­es­ti tutus­tu­mal­la voi vähen­tää epä­var­muu­den nos­tat­ta­maa lev­ot­to­muut­ta ja tehdä sen tutuk­si. Puh­taasti sek­suaa­li­nen himo (LUST) on oma kokon­aisuuten­sa, mut­ta kul­kee usein yhdessä akti­ivisen haeskelun kanssa.

Kli­inis­es­ti ja far­makol­o­gis­es­ti on syytä erot­taa pelolle (FEAR) ja pani­ik­ki-surulle (PANIC/GRIEF) poh­jau­tu­vat ahdis­tuk­sen muodot. Edelli­nen on tyyp­il­listä post-trau­maat­tises­sa oireku­vas­sa, jos­sa yksilö ei ole kyen­nyt puo­lus­tau­tu­maan vais­ton­sa mukaises­ti joko pak­en­e­mal­la tai hyökkäämäl­lä. Pelko itsessään ei ole huono asia – se voi aut­taa noin 25 ikävuo­teen asti kyp­syvää etuot­sa­lohkoa hark­it­se­maan uud­estaan sitä, onko vier­aal­ta sil­lal­ta pää edel­lä hyp­päämi­nen sit­tenkään hyvä ajatus.

Pani­ik­ki-surun jär­jestelmä liit­tyy kiin­tymys­suh­teeseen. Kun pieni nisäkäs on hoita­jan kyl­jessä, sil­lä on hyvä ja läm­min olla – sama autu­u­den tunne saavute­taan kemi­al­lis­es­ti mor­fi­inil­la ja opi­aateil­la. Jos eläin kuitenkin joutuu eroon hoita­jas­taan, on mielekästä parkaista asi­aanku­u­lu­va eroitku huomio­ta saadak­seen. Mikäli vas­takaikua ei tule, on evo­lu­tion­aaris­es­ti järkevää vai­eta ja pysähtyä apaat­tis­es­ti paikoilleen. Sil­loin ei vedä saal­is­ta­jien huomio­ta puoleen­sa, harhaile liian kauas pesältä eikä kulu­ta ener­giavaras­to­ja turhaan. Samas­ta syys­tä tulee ymmär­ret­täväk­si, mik­si PANIC-GRIEF jär­jestelmän vaimen­e­m­i­nen on usein masen­tuneil­la kytkök­sis­sä myös kiin­nos­tuk­sen (SEEKING) menet­tämiseen. Homo sapi­ensin kohdal­la tämä voi tarkoit­taa esimerkik­si lapsen koke­maa yhtey­den mene­tys­tä masen­tuneeseen tai emo­tion­aalis­es­ti tor­ju­vaan van­hempaan. Pelkoon ja pani­ik­ki-suru­un poh­jau­tu­van ahdis­tuk­sen erot­ta­mi­nen toi­sis­taan on sekä kli­inisen työsken­te­lyn että far­makol­o­gisen hoidon kannal­ta tärkeää. Ei siis ole mielekästä tai perustel­tua antaa bentso­di­at­sepi­ine­ja pani­ikkiko­htauk­si­in, kos­ka niiden vaiku­tus perus­tuu aivan toisen neu­raalisen radan toim­intaan ja välittäjäaineisiin.

Kiin­tymys­suh­teeseen liit­tyvä, joskin erilli­nen kokon­aisuuten­sa, on huolen­pito (CARE). Tilas­tol­lis­es­ti tämä on nais­puolisil­la vahvem­pi kuin uroil­la, mut­ta havain­nol­la ei voi perustel­la yhteiskun­ta­jär­jestelmien rak­en­tei­ta. Samal­la taval­la kuin jokaisel­la meil­lä on eri­laiset silmät, kor­vat ja varpaat, myös neu­rol­o­gis­es­tikin jokaisen viet­tipo­h­ja on oman­laisen­sa. Lisäk­si hor­moneil­la, pep­tideil­lä, koke­mal­lamme ja elinkaaremme kohdal­la on voima vaikut­taa viet­tien ilmen­e­miseen. Esimerkik­si PANIC-GRIEF sys­teemi­in liit­tyvä kiin­tymys­suhde aktivoituu noin 6 kuukau­den iässä, ja seesteisen latenssiän jäl­keen LUST lait­taa puber­teetis­sa nuoren koetukselle.

Rai­vo (RAGE) on eri kuin aggres­sio, jon­ka voi jakaa kylmään ja kuumaan. Kylmä aggres­sio voi olla lähempänä SEEK­ING-sys­teemin tuo­maa nautin­toa – jahdin huumaa. Kuuma aggres­sio puolestaan leimah­taa, jos joku aset­tuu min­un ja tavoit­tele­mani tyy­dy­tyk­sen väli­in. Juuri raivon ja kiin­tymyk­sen väli­nen viet­tiri­s­tiri­ita onkin ensim­mäisiä psyykkistä työtä edel­lyt­täviä tun­nemyller­ryk­siä. Olen raivois­sani äidille, joka kieltäy­tyy anta­mas­ta min­ulle halu­a­maani – mut­ta juuri rai­vo vaaran­taa lämpimän yhtey­den, mikä uhkaa sysätä min­ut epä­toivoon. Solm­sin mukaan super­ego kehit­tyykin tästä FEAR- ja RAGE-viet­tien – ja niiden vais­tom­ais­ten toim­inta­mallien – dilem­mas­ta. Vaik­ka raivon tyy­dyt­tävät ilmauk­set – kuten pikku­sis­aren tyrkkäämi­nen edestä – eivät olekaan lapsen yhteiskun­takelpoisek­si kas­vat­tamises­sa toiv­ot­tavia, on sen viet­tipo­h­jaisu­us kuitenkin syytä tiedostaa. Kun kas­vat­ta­jana patis­tan pyytämään anteek­si sis­arelta, voin tah­tomat­tani vahvis­taa false self ‑raken­net­ta depres­si­ivisen posi­tion sijaan. Kuten itses­tämme tiedämme, emme suinkaan aina ole pahoil­lamme kolt­tostemme seu­rauk­sista vaik­ka muu­ta väittäisimme.

Yllät­tävin viet­ti­tarpeemme on leik­ki (PLAY), joka kul­kee mukanamme läpi elämän. Solm­sin mukaan moni ter­apia-asi­akkaista kär­sii juuri vaikeuk­sista leikin alueel­la. He ovat hyvin konkreet­tisia, statuk­ses­taan tarkko­ja, usein ilot­to­mia ja jäykkiä. Hoidol­lis­es­ti onkin oleel­lista pohtia, onko nar­sis­mis­sa kyse PLAY-prob­lemati­ikas­ta vai defenssistä. Leik­ki on mukana mon­es­sa psyykkisessä kehi­tys­vai­heessa – huolta­jan ja lapsen varhaises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa, kie­len kehi­tyk­sessä sekä sosi­aal­is­ten suhtei­den luomises­sa, rajois­sa ja empa­ti­as­sa. Leikissä on myös kyse siitä, kuka määrää tahdin ja kuka seu­raa. Toinen voi olla hie­man min­ua domi­noivampi, mut­ta välil­lä min­unkin on saata­va päät­tää – muuten en enää lei­ki hänen kanssaan. Leikissä opi­taan tun­tei­den sääte­lyä, mut­ta myös luovia, tun­tei­ta työstäviä ratkaisu­ja. Vaik­ka leikissä on tosi kyseessä, se ei saa muut­tua todek­si. Mikäli näin käy, se voi muo­dos­tua trau­maat­tisek­si esimerkik­si sek­su­al­isoi­tu­misen tai sadis­min myötä. 

Neu­rop­syko­ana­lyysi ja kli­ini­nen teoria

Entä kun tun­teet pakot­ta­vat yksilön tekemään psyykkistä työtä? Kun asi­at eivät menekään odotuk­sen­mukaises­ti? Sil­loin kiihtymys kas­vaa, ja huo­maamme kog­ni­ti­ivisenkin tietoisu­u­den tasol­la olemis­tamme vaivaa­van tun­netarpeen. Tämän tun­teen avus­tuk­sel­la on mah­dol­lista löytää parem­pi ratkaisu sisäiseen vaa­teeseen kuin mitä automa­ti­soituneil­la ratkaisuil­la on ollut, tai on enää, tarjota.

Valitet­tavasti tämä on helpom­min san­ot­tu kuin tehty. Ker­ran, eri­tyis­es­ti lap­su­udessa, sisäis­tet­ty ei helpol­la muu­tu. Se on kon­soli­doitu pitkäkestoiseen, kie­len tavoit­ta­mat­tomaan muis­ti­in.  Solm­sille – toisin kuin per­in­teis­es­ti on ajatel­tu – repres­sios­sa ei ole kyse defenssistä, vaan infan­ti­ilista automa­ti­saa­tios­ta. Sanat ”infan­ti­ili” ja ”automa­ti­saa­tio” on selkey­den vuok­si hyvä het­kek­si erot­taa toi­sis­taan. Kuten yllä totesin automa­ti­saa­tio ei ole vain psyyken tavanomainen pros­es­si, vaan suo­ras­taan tavoitel­tu tila. Se säästää aikaa ja ener­giaa eikä kuor­mi­ta hyvin rajal­lista ja hel­posti uuvah­tavaa lyhytkestoista työ­muis­ti­amme. Tarvit­semme työ­muis­tia lukies­samme sähkö­poste­ja, opetel­lessamme kieliä, suun­nitel­lessamme työpäivää – ja käsitel­lessämme emo­tion­aal­isia ristiriitoja.

Toisin sanoen työ­muis­tia tarvi­taan automa­ti­soin­nis­sa, jon­ka takel­telu puolestaan kuor­mit­taa ja pakot­taa työ­muistin löytämään parem­pia ratkaisu­ja. Psyko­ana­lyyt­tiselta kannal­ta tämä parem­pi­en ratkaisu­jen miet­timi­nen tarkoit­taa useim­miten defenssien ja emo­tion­aal­is­ten ris­tiri­ito­jen käsit­te­lyä. Mut­ta kos­ka itse automa­ti­saa­tio on luon­teen­sa mukaises­ti siir­tynyt ei-deklar­a­tivi­iseen muis­ti­in, jos­sa ei ole sym­bol­e­ja, kieltä tai mieliku­via, emme voi sitä sel­l­aise­naan tietois­es­ti ajatel­la tai edes muut­taa. Tämä on trans­fer­enssin ja tois­tamis­pakon ytimessä – ei-deklarati­iviseen muis­ti­in on säilöt­ty tunne ja ennakko-odotus, jot­ka ilmenevät enact­mentinä. Psyko­ana­ly­y­sis­sä pyritään ymmärtämään tämä merk­i­tys, jot­ta tilalle voisi lujit­tua uusia ratkaisu­ja. Van­haa ei voi kuitenkaan pyyhk­iä pois. Mitä syvem­mälle men­nään, sitä enem­män muu­tok­selle on vas­tus­ta. Tässä sana ”infan­ti­ili” on keskeinen psyko­ana­lyyt­tisen kehi­tysp­sykolo­gian kannal­ta. Se viit­taa tiet­ty­jen psyykkisten automa­ti­soi­tu­mis­ten – kuten kiin­tymys­suhde­mallien – varhaisu­u­teen sekä siitä seu­raavaan ennenaikaisu­u­teen. Neu­rol­o­giselta kannal­ta vau­val­la tai taap­er­ol­la ei ole mah­dol­lisu­ut­ta neu­raalis­es­ti kypsem­män mie­len tapaan käsitel­lä psyykkises­ti koke­maansa, sil­lä häneltä puut­tuvat muun muas­sa sekä kie­len tuo­mat työka­lut että episodi­nen (omaelämäk­er­ralli­nen) muisti, joka kehit­tyy vas­ta noin 3‑vuotiaana. Episodises­sa muis­tis­sa on jo mieliku­via ja sym­bol­e­ja, minkä takia tapah­tu­mia on mah­dol­lista palaut­taa kog­ni­ti­iviseen tietoisuuteen.

Repres­sio on pienen mie­len ratkaisu emo­tion­aal­isi­in tarpeisi­in – kuten oidi­puskom­plek­si – joi­ta hän ei yksinker­tais­es­ti voi selvit­tää. Ne kuitenkin ohjaa­vat toim­intaa ja objek­tisuhtei­ta myöhem­mässäkin elämässä. Se, mikä siis repres­sios­sa palaa, on affek­ti, jon­ka kanssa toimeen tulemiseen on löy­det­ty toim­i­ma­ton automa­ti­saa­tio ja tun­tei­den suo­jak­si defensse­jä. Ennen kuin ter­api­as­sa päästään automa­ti­soitunei­den ennakko-ole­tusten päivit­tämiseen, usein vietetään tovi defenssien käsit­telyssä ja jous­tavu­u­den lisäämisessä.

Solms kuvaa Freudin viet­ti­te­o­ri­oiden ole­van pohjim­mil­taan ”objek­tit­to­mia” – niis­sä objek­ti löy­de­tään, kun se katek­toidaan vietil­lä. Solms on toista mieltä ja neu­roti­eteel­lisi­in löy­dök­si­in vedoten puoltaa ennem­min objek­tisuhde­te­o­ri­oi­ta. Selvim­min asia käy ilmi viet­tien CARE ja PANIC-GRIEF kohdal­la, jot­ka ovat objek­ti­in tiukasti kytket­tyjä, mut­ta myös muil­la viidel­lä vietil­lä on omat kytken­tän­sä objek­tei­hin. Esimerkik­si FEAR-vietis­sä kyseessä olisi kyse para­noidis­es­ta – takaisin hyökkäävästä ja kostavas­ta – objektista.

Hyvän ja pahan objek­tin voi kunkin vietin kohdal­la linkit­tää home­ostaasi­in; hyvä-objek­ti tyy­dyt­tää vietin ja paha-objek­ti turhaut­taa. Näin koet­tuina kyse on kuitenkin vielä skit­sopara­noidises­sa posi­tios­sa koe­tu­ista pri­maar­i­ob­jek­teista. Psyykkisenä kehi­tys­te­htävänä on saavut­taa depres­si­ivi­nen posi­tio, jos­sa eri viet­tien spli­tatut hyvät- ja pahat-objek­tit inte­groidaan per­soon­al­lisu­u­teen. Tässä leik­ki (PLAY) on tärkeässä osas­sa, sil­lä sen avul­la yksilö voi oppia uusia tapo­ja tyy­dyt­tää tarve (sub­limoi­da) vais­tom­aisen reagoin­nin sijaan.

Mielestäni seit­semän viet­tiä objek­tei­neen ja tyy­dy­tyksi­neen voi aut­taa myös sovit­ta­maan yhteen viet­ti- ja objek­tisuhde­te­o­ri­oi­ta kan­nat­tavien välistä skismaa. Toisi­naan kuulee kysyt­tävän, onko sek­si kadon­nut kokon­aan psyko­ana­ly­y­sista. Usein kysymys saate­taan esit­tää epä­suo­rasti eri­tyis­es­ti Yhdys­val­lois­sa viri­ilille rela­tion­aaliselle koulukun­nalle. Neu­rop­syko­ana­lyyt­tiselta kannal­ta oleel­lista on se, mis­tä vietistä on kyse. Solms tiivistää Freudin ajatelleen, että nautin­to – oli­pa kyse sek­sistä, kakus­ta tai huvipuis­toa­jelus­ta – on libid­i­naal­ista eli sek­suaal­ista. Mut­ta jos kat­somme seit­semän vietin pitävän paikkansa ja kunkin pyrkivän tahoil­laan home­ostaasi­in, niin nautin­to – eli tarpeen tyy­dy­tys – ei täl­löin ole aina suinkaan sek­suaal­ista. Oikeas­t­aan vain LUST-jär­jestelmässä kyse on yksiselit­teis­es­ti siitä itses­tään. Tämä ei tietenkään tarkoi­ta, etteivätkö asi­at voisi sek­su­al­isoitua psyykessä.

Neu­rop­syko­ana­lyysi ja kli­ini­nen työ

Webi­naareis­sa puhut­ti­in enem­män teo­ri­as­ta kuin konkreet­tis­es­ta kli­inis­es­tä työsken­telystä, johon keski­tytään enem­män Work­shopeis­sa tapaus­es­imerkkien kaut­ta. Rauta­lanka­mal­li­na kunkin asi­akkaan kohdal­la psykoter­apeut­ti pitää mielessään neljää kysymystä.

Ensim­mäisek­si on tarken­net­ta­va, mis­tä tun­teista poti­laan kär­simyk­sessä on kyse. Tai kään­täen: mikä viet­tien väli­nen kon­flik­ti on johtanut toisen viet­ti­tarpeen uhraamiseen? Ote­taan jälleen esimerkik­si masen­tunut van­hempi, jon­ka kon­flik­ti voisi olla RAGE- ja PAN­IC-GRIEF-viet­tien välil­lä, jos­sa syyl­lisyys torp­paa vihan­tun­teet altistaen masen­nuk­selle. Solms on häm­mästyt­tävän var­ma todetes­saan, että mon­imutkaises­sakin oireku­vas­tossa takana on viime kädessä kyse yhdestä emo­tion­aalis­es­ta tarpeesta.

Toinen kysymys on se, miten poti­las on yrit­tänyt tätä tun­netarvet­taan tiedosta­mat­taan tyy­dyt­tää. Eli mil­lainen on ennakko-ole­tus, jon­ka poh­jal­ta poti­las on löytänyt joskus ratkaisun ongel­maansa automa­ti­soiden sen tiedosta­mat­tomaan? Esimerkik­si mikäli oma viha nos­taa syyl­lisyyt­tä, tunne voi jäädä kog­ni­ti­ivises­sa tietoisu­udessa tun­nista­mat­ta altistaen masen­nuk­selle. Tämä joh­dat­taa kol­man­nen kysymyk­sen luokse: Mitä ovat sekun­daaride­fenssit? Solm­sin mukaan muun muas­sa obsess­si­ivis-kom­pul­si­ivi­nen toim­inta voi olla juuri RAGE-vietin sivu­ut­tamisen taustal­la. Neljäs tutkimuskysymys on, mil­lainen on trans­fer­enssi ja miten se on ilmen­nyt aiem­min poti­laan elämän aikana.

Lopuk­si

Neu­rop­sykologi­nen ja ‑tieteelli­nen ter­mi­nolo­gia voi tun­tua toisi­naan vier­aalle etenkin niille, jot­ka tun­te­vat enem­män vetoa jopa lyyriseen psyko­ana­lyyt­tiseen kir­jal­lisu­u­teen. Esimerkik­si Adam Phillips on haas­tat­telus­sa toden­nut neu­rop­syko­ana­lyysi­in liit­tyen, että kokee aiv­ot ihmisen vähiten houkut­tel­e­vak­si ruumi­inosak­si. Tämä oli pitkään omakin koke­muk­seni – sytyin enem­män lacani­lais­es­ta yhteiskun­takri­ti­ik­istä ja Freudin paikoin runol­li­sista kir­joituk­sista. Sytyn edelleen, mut­ta olen huo­man­nut eri teo­ri­oiden ris­tikkäis­pö­ly­tyk­sen ole­van vieläkin kiehto­vam­paa ja ter­apeut­tisen työsken­te­lyn kannal­ta hyödyl­lisem­pää. Varsinkin trau­ma-käsit­teen osalta olen kokenut mielekkääk­si pohtia ja erotel­la sitä aivo­jen, mie­len, ruumi­in ja sosio­his­to­ri­an näkökul­mista. Miljoo­nia vuosia van­hat vais­tomme ja neu­raa­li­nen arkkite­htu­urimme on hyvä tuntea.

Solms on myös tarkkana neu­rop­syko­ana­lyysin nimis­sä tehtävistä väit­tämistä. Toisin sanoen hän tuo esille tämän­hetkisen tiedon rajat ja puut­teet samal­la tarttuen väit­tämi­in, jois­sa kokee psyko­ana­lyytikko­jen ymmärtävän neu­roti­eteel­lis­ten löy­dösten antia väärin ja sen poh­jal­ta tekevän erheel­lisiä päätelmiä. Muun muas­sa Otto Ken­berg on Solm­sin mukaan erheel­lis­es­ti niput­tanut seit­semän viet­tiä joko libido- tai thanatos-kylt­tien alle. Väärinkäsi­tys johtuu siitä, että Kern­berg on kat­sonut viet­tien SEEKING, LUST, PLAY ja CARE ole­van mieli­hyvää ja puolestaan RAGE, FEAR ja PANIC-GRIEF mieli­pa­haa tuot­tavia. Mut­ta mieli­hyvä ja ‑mieli­pa­ha eivät syn­ny vieteistä, vaan affek­ti­tarpei­den tilas­ta. Neu­roti­eteel­lisessä näkökul­mas­sa ei siis mielestäni ole kyse – toisin kuin psyko­ana­lyysin ankara kri­itikko Fred­er­ick Crews väit­tää – Freudin uppoa­van laivan epä­toivois­es­ta pelastamisesta.

”Neu­rop­syko­ana­lyysi on mielestäni parem­pi teo­ria kuin aikaisem­mat,” Solms toteaa toisen webi­naarin lopus­sa. ”Mut­ta sil­lä ei voi selit­tää kaikkea.”