Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Outi Hietanen: Työnohjaaja psykoterapeutiksi kasvamisen tukena tietämisen ja ei-tietämisen maastoissa

Artik­ke­lis­sa kuva­taan inte­gra­tii­vi­sek­si psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen pro­ses­sia ja sii­hen liit­ty­viä kog­ni­tii­vi­sia ja emo­tio­naa­li­sia haas­tei­ta työ­noh­jauk­sen näkö­kul­mas­ta. Kir­joi­tus poh­jau­tuu kir­joit­ta­jan koke­muk­siin kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­ta työ­noh­jaa­jan ja kou­lu­tet­ta­van roo­leis­sa sekä aihee­seen liit­ty­vään amma­til­li­seen kir­jal­li­suu­teen. Työ­noh­jaa­jan ja työ­noh­jat­ta­van väli­sel­lä yhteis­työ­suh­teel­la sekä työ­noh­jaus­ryh­mäl­lä on kes­kei­nen roo­li psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa. Työ­noh­jaus­ryh­mäs­sä voi kui­ten­kin olla haas­ta­vaa saa­vut­taa riit­tä­vän tur­val­li­nen ilma­pii­ri, jos­sa mah­dol­lis­tuu työn reflek­toi­mi­nen men­ta­li­soi­val­la ja ”ei-tie­tä­väl­lä” taval­la. Kir­joi­tuk­ses­sa poh­di­taan eri­lai­sia työ­noh­jauk­sel­li­sia kei­no­ja kou­lu­tet­ta­vien oppi­mis­pro­ses­sin tuke­mi­seen.  Esi­tet­ty­jä aja­tuk­sia sido­taan työ­noh­jauk­sen allians­sin, men­ta­li­saa­tio­teo­rian ja psy­ko­dy­naa­mi­sen teo­rian käsit­tei­siin.

It’s not about you knowing what your client should do, it’s about you pro­vi­ding a rela­tions­hip in which he can disco­ver him­self” (Cozo­li­no 2021, 27).

Inte­gra­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus on yli­opis­to­lain (558/2009) mukais­ta täy­den­nys­kou­lu­tus­ta ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­lai­sil­le. Kou­lu­tuk­seen pää­se­mi­nen edel­lyt­tää sovel­tu­vaa aiem­paa perus­tut­kin­toa (taval­li­sim­min psy­ko­lo­gi, lää­kä­ri tai sai­raan­hoi­ta­ja) sekä vähin­tään kah­den vuo­den koke­mus­ta mie­len­ter­veys­pal­ve­luis­sa tai sitä vas­taa­vas­sa teh­tä­väs­sä (Val­ta­kun­nal­li­nen yli­opis­to­jen psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus­kon­sor­tio 2021). Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen haku­pro­ses­siin kuu­luu myös sovel­tu­vuus­haas­tat­te­lu, jos­sa arvioi­daan muun muas­sa haki­jan itsear­vioin­ti- ja vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja sekä hänen moti­vaa­tio­taan kou­lu­tuk­seen.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen (vähin­tään 60 opin­to­pis­tet­tä) sisäl­tyy teo­ria­kou­lu­tus­ta, tera­peut­tis­ta poti­las­työ­tä ja sen työ­noh­jaus­ta, kou­lu­tet­ta­van oma kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia sekä opin­to­ko­ko­nai­suuk­sia integroi­va opin­näy­te­työ. Kou­lu­tuk­sen jär­jes­tä­ji­nä toi­mi­vat yli­opis­tot joko yksin tai yhdes­sä muun kou­lut­ta­jaor­ga­ni­saa­tion kans­sa. Psy­ko­te­ra­peut­ti on nimi­ke­suo­jat­tu ammat­ti­ni­mi­ke, jon­ka käyt­tö­oi­keu­den myön­tää Val­vi­ra. Muut­kin kuin psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen omaa­vat ter­vey­den­huol­lon alan työn­te­ki­jät voi­vat käyt­tää työs­sään psy­ko­te­ra­peut­ti­sia mene­tel­miä, jot­ka eivät ole samal­la taval­la suo­jat­tu­ja kuin esi­mer­kik­si psy­ko­lo­gien käyt­tä­mät tes­ti­me­ne­tel­mät. Täl­löin ei kui­ten­kaan ole kysy­mys var­si­nai­ses­ta psy­ko­te­ra­pias­ta, vaan tera­peut­ti­ses­ta kes­kus­te­lus­ta tai hoi­to­suh­de­työs­ken­te­lys­tä. Kuva­tes­sa­ni täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen pro­ses­sia työ­noh­jauk­sen näkö­kul­mas­ta haluan myös osal­lis­tua Suo­men Psy­ko­lo­gi­lii­ton puheen­vuo­ron poh­jal­ta (Ahto­la 2021) vii­me aikoi­na käy­tyyn kes­kus­te­luun psy­ko­te­ra­pia-ter­min käy­tös­tä mui­den ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­lais­ten kuin psy­ko­te­ra­peut­tien teke­mäs­sä työs­sä.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa pyri­tään löy­tä­mään työs­ken­te­ly­ta­pa, jos­sa huo­mioi­daan asiak­kai­den yksi­löl­li­set hoi­dol­li­set tar­peet mah­dol­li­sim­man hyvin. Kou­lu­tuk­ses­sa pai­no­te­taan eri psy­ko­te­ra­pia­me­ne­tel­mil­le yhtei­siä, tut­ki­tus­ti muu­tos­ta tuot­ta­via teki­jöi­tä, kuten hyvää yhteis­työ­suh­det­ta asiak­kaan ja psy­ko­te­ra­peu­tin välil­lä. Kou­lu­tet­ta­va voi sovel­taa asiak­kai­den hoi­toon eri­lai­sia psy­ko­te­ra­pian teo­rioi­ta ja työs­ken­te­ly­ta­po­ja. Jous­ta­vuus, ei-tie­tä­vän asen­teen koros­ta­mi­nen ja vapaus kou­lu­kun­tai­ses­ta ajat­te­lus­ta teke­vät inte­gra­tii­vi­ses­ta kou­lu­tuk­ses­ta monil­le hou­kut­te­le­van vaih­toeh­don. Toi­saal­ta kou­lu­tus on myös vaa­ti­va, kos­ka kou­lu­tet­ta­va sekä saa että jou­tuu raken­ta­maan ajat­te­lu- ja työ­ta­paan­sa sekä ammat­ti-iden­ti­teet­ti­ään ilman yhtä sel­ke­ää koti­teo­ri­aa. Vapaus ja jous­ta­vuus voi­vat tun­tua sekä kog­ni­tii­vi­ses­ti että emo­tio­naa­li­ses­ti haas­ta­vil­ta asioil­ta kou­lu­tus­pro­ses­sin aika­na. Työ­noh­jaa­jan tär­keä­nä teh­tä­vä­nä on vali­doi­da ja nor­ma­li­soi­da inte­gra­tii­vi­sek­si psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­seen liit­ty­vää ahdis­tus­ta ja epä­var­muut­ta sekä ymmär­tää tiet­tyyn kou­lu­kun­taan kuu­lu­mi­sen ja amma­til­lis­ten esi­ku­vien kai­puu­ta (Gold 2005). Samal­la työ­noh­jaa­jan on tär­ke­ää vies­tiä luot­ta­mus­ta sii­hen, että kou­lu­tuk­sen aika­na kus­ta­kin kou­lu­tet­ta­vas­ta kas­vaa oman näköi­sen­sä, riit­tä­vän hyvä psy­ko­te­ra­peut­ti.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen hakeu­tu­val­la on aiem­min han­kit­tu amma­til­li­nen päte­vyys ja usein jo pit­kä­kin työ­ko­ke­mus mie­len­ter­vey­den alal­ta. Hänen ammat­ti-iden­ti­teet­tin­sä ja amma­til­li­nen itsear­vos­tuk­sen­sa ovat uuden kou­lu­tuk­sen alkaes­sa kui­ten­kin hel­pos­ti haa­voit­tu­vas­sa tilas­sa: hän jou­tuu tie­dos­ta­maan oman tie­tä­mät­tö­myy­ten­sä ja kes­ke­ne­räi­syy­ten­sä olles­saan oppi­mas­sa uut­ta. Psy­ko­te­ra­pia­työ on vas­tuul­lis­ta ja vaa­ti­vaa. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­nen on pit­kä pro­ses­si, jos­sa oma per­soo­na ja osaa­mi­nen tule­vat haas­te­tuk­si par­haim­mil­laan raken­ta­val­la ja kan­nat­te­le­val­la taval­la. Kou­lu­tuk­seen sisäl­ty­vä oma psy­ko­te­ra­pia on tämän pro­ses­sin hen­ki­lö­koh­tai­sin osuus, työ­noh­jaus tulee heti seu­raa­va­na. Onnis­tu­nees­sa kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pias­sa kou­lu­tet­ta­van itse­tun­te­mus ja ‑ymmär­rys lisään­ty­vät, hän oppii tun­nis­ta­maan omia psyyk­ki­siä kipu­pis­tei­tään ja hänel­le omi­nais­ta tapaan­sa aset­tua vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Tämä antaa kou­lu­tet­ta­val­le par­haim­mil­laan hyvän poh­jan ymmär­tää sitä, mil­lä tavoin eri­lai­set tera­pia-asiak­kaat haas­ta­vat hän­tä ja mihin suden­kuop­piin hän on altis tipah­ta­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa hei­dän kans­saan. Psy­ko­te­ra­peut­tien hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys­tä psy­ko­te­ra­pias­sa tut­ki­neen Leh­to­vuo­ren (2018) mukaan kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pias­sa on olen­nais­ta se, miten vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lis­ta, kou­lu­tet­ta­van tar­pei­ta ja ryt­miä luke­vaa oma hoi­to on ollut ja miten sii­nä on työs­tet­ty kou­lu­tet­ta­van puut­teel­li­set puo­let, lähel­lä olon mah­dol­li­suu­det ja omat han­ka­lat tun­teet. Leh­to­vuo­ri tote­aa, että psy­ko­te­ra­peu­tin omas­sa hoi­dos­sa sisäis­tet­ty mal­li siir­tyy myös poti­las­työ­hön.

Kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia antaa kou­lu­tet­ta­val­le tär­keän koke­muk­sen asiak­kaan roo­lis­sa ole­mi­ses­ta ja sii­tä, mikä psy­ko­te­ra­pia­suh­tees­sa voi olla paran­ta­vaa ja vai­ke­aa. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si opis­ke­le­van on kai­ken kaik­ki­aan tär­ke­ää olla kos­ke­tuk­sis­sa omaan inhi­mil­li­seen haa­voit­tu­vuu­teen­sa ja rajal­li­suu­teen­sa. Lind­qvis­tin (2016, 99‒100) sanoin: ”Aut­ta­ja itse kuu­luu samaan kär­si­myk­sen mai­se­maan kuin autet­ta­van­sa­kin. Aut­ta­jak­si ei voi tul­la, ellei ole elä­nyt autet­ta­van avu­ton­ta roo­lia poh­jia myö­ten.”

Työ­noh­jaus psy­ko­te­ra­pias­sa ja psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa

Työ­noh­jaus voi­daan mää­ri­tel­lä työ­noh­jat­ta­van ja useim­mi­ten hän­tä koke­neem­man, työ­noh­jaa­ja­na toi­mi­van asian­tun­ti­jan väli­seen sopi­muk­seen perus­tu­vak­si tavoit­teel­li­sek­si yhteis­työk­si, jol­la on seu­raa­via omi­nai­suuk­sia: työ­noh­jaus toteu­te­taan sään­nöl­li­se­nä ja mää­rä­ai­kai­se­na, sii­nä käsi­tel­lään ohjat­ta­van työ­hön liit­ty­viä ilmiöi­tä ja sen yleis­ta­voit­tee­na on ohjat­ta­van amma­til­li­nen oppi­mi­nen, kas­vu ja kehi­tys sekä työs­sä jak­sa­mi­nen (Kes­ki-Luo­pa 2015; Tiu­ra­nie­mi 2005). Mac­Ma­hon (2014) on nimen­nyt nel­jä työ­noh­jaus­työ­tä ohjaa­vaa peri­aa­tet­ta: 1) ohjat­ta­van amma­til­lis­ta ja hen­ki­lö­koh­tais­ta kehi­tys­tä tuke­van yhteis­työ­suh­teen raken­ta­mi­nen, 2) työ­noh­jaa­jan emo­tio­naa­li­nen, sen­si­tii­vi­nen läs­nä­olo, 3) työ­noh­jaa­jan tie­don ja koke­mus­ten jaka­mi­nen nöy­räl­lä taval­la ja 4) arvon anta­mi­nen sekä työ­noh­jat­ta­van osaa­mi­sel­le että haa­voit­tu­vuu­del­le.

Psy­ko­te­ra­pia­työn työ­noh­jaa­ja tasa­pai­not­te­lee työs­sään opet­ta­jan, kon­sul­tin ja psy­ko­te­ra­peu­tin välil­lä (Veil­leux ym. 2014). Hänen teh­tä­vä­nään on joh­da­tel­la ohjat­ta­vaa koh­ti uusia haas­tei­ta mut­ta samal­la tukea hän­tä riit­tä­väs­ti, jot­ta hän voi­si säi­lyt­tää men­ta­li­saa­tio­ky­kyn­sä, toi­sin sanoen kykyn­sä tar­kas­tel­la omaa ja toi­sen miel­tä toi­sis­taan eril­li­si­nä aja­tuk­si­neen, tun­tei­neen ja motii­vei­neen. Työ­noh­jaa­jan tulee antaa ohjat­ta­van toi­min­nas­ta palau­tet­ta sil­lä tavoin, että hän voi samal­la säi­lyt­tää riit­tä­vän myön­tei­sen yhteis­työ­suh­teen ohjat­ta­vaan. Työ­noh­jat­ta­van saat­taa olla vai­kea ottaa palau­tet­ta ja uusia näkö­kul­mia vas­taan, mikä voi olla jos­kus ter­vet­tä ja perus­tel­tua, mut­ta jos­kus myös työ­noh­jat­ta­van kehi­tys­tä jumiut­ta­vaa (Segerc­rantz 2009). Työ­noh­jauk­sen tar­koi­tuk­se­na on myös huo­leh­tia välil­li­ses­ti asiak­kaan hyvin­voin­nis­ta ja samal­la tukea työ­noh­jat­ta­van amma­til­lis­ta kehi­tys­tä.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on ede­saut­taa reflek­toi­vaa ja asioi­den moni­säi­kei­syy­den näke­mis­tä tuke­vaa kes­kus­te­lua, tukea ohjat­ta­vien pysy­mis­tä lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keel­lä (Vygots­ky 1934/1999) ja ede­saut­taa sitä, että ohjat­ta­vat saa­vat palau­tet­ta työs­ken­te­lys­tään (Røn­nes­tad ym. 2019). Kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa on eri­tyi­sen tär­ke­ää panos­taa tur­val­li­seen työ­noh­jausal­lians­siin, kos­ka sil­loin ohjat­ta­vien ahdis­tu­nei­suus ja epä­var­muus on usein voi­ma­kas­ta. Tähän kehi­tys­vai­hee­seen luon­nol­li­ses­ti kuu­lu­va koros­tu­nut itse­kriit­ti­syys kai­paa vas­ta­pai­nok­seen vah­vaa, ohjat­ta­van minä­pys­ty­vyyt­tä ja itse­luot­ta­mus­ta tuke­vaa työ­noh­jaus­suh­det­ta (DePue ym. 2020). Kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa pai­not­tuu työ­noh­jauk­sen ope­tuk­sel­li­nen puo­li, kun taas opin­to­jen lop­pu­vai­hees­sa ohjat­ta­van itseoh­jau­tu­vuus ja auto­no­mia lisään­ty­vät. Työ­noh­jaa­jan kan­nat­te­le­va ja tuke­va roo­li on kui­ten­kin tär­ke­ää koko kou­lu­tuk­sen ajan. Oman koke­muk­se­ni mukaan kou­lu­tet­ta­vien epä­var­muus omas­ta osaa­mi­ses­taan ja riit­tä­vyy­des­tään nousee aika ajoin pin­taan. Kou­lu­tuk­sen ede­tes­sä lisään­ty­vä tie­to voi myös lisä­tä tus­kaa. Aja­tus sii­tä, että psy­ko­te­ra­pia­työ­tä voi teh­dä hyvin monel­la taval­la, voi olla toi­saal­ta hel­pot­ta­vaa, mut­ta samal­la se voi jät­tää ohjat­ta­van vaa­ti­van teh­tä­vän eteen hänen raken­taes­saan omaa työ­ta­paan­sa. Kou­lu­tuk­sen lop­pu­vai­hees­sa kou­lu­tet­ta­vien mie­leen nousee usein epä­var­muut­ta sii­tä, ovat­ko he oppi­neet riit­tä­väs­ti ennen omil­le sii­vil­leen nouse­mis­ta.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa työ­noh­jaa­jan ope­tuk­sel­li­siin teh­tä­viin kuu­lu­vat kou­lu­tuk­sen ope­tus­suun­ni­tel­maan sisäl­ty­vät asiat. Hänen vas­tuul­laan on huo­leh­tia sii­tä, että kou­lu­tet­ta­vat oppi­vat riit­tä­vät tie­dot ja tai­dot psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mi­seen. Työ­noh­jauk­ses­sa on tär­ke­ää aut­taa ohjat­ta­via tun­nis­ta­maan omia vah­vuuk­si­aan ja haas­tei­taan sekä tuo­maan näi­tä yhtei­sen tar­kas­te­lun koh­teek­si. Yhden työ­noh­jaus­ker­ran sisäl­lä on pal­jon vaih­toeh­toi­sia tar­kas­te­lun koh­tei­ta, ja ohjauk­ses­sa jou­du­taan tasa­pai­noi­le­maan eri tavoit­tei­den välil­lä. Omaan työ­ta­paa­ni kuu­luu se, että pyy­dän työ­noh­jat­ta­via miet­ti­mään etu­kä­teen omia toi­vei­taan kun­kin työ­noh­jaus­ker­ran suh­teen. Taval­li­ses­ti kes­kus­te­lu pol­vei­lee eri tee­mois­sa, ja sekä ohjat­ta­vat että työ­noh­jaa­ja vai­kut­ta­vat sen kul­kuun. Roh­kai­sen työ­noh­jat­ta­via pyy­tä­mään apua juu­ri sel­lai­siin asioi­hin, jot­ka tun­tu­vat heis­tä haas­ta­vil­ta. Poik­keuk­se­na ovat sel­lai­set tilan­teet, jois­sa työ­noh­jaa­ja­na arvioin työ­oh­jat­ta­van toi­min­nan ole­van asiak­kaal­le vahin­gol­lis­ta. Täl­löin eet­ti­nen vel­vol­li­suu­te­ni on puut­tua työ­noh­jat­ta­van toi­min­taan ja käyt­tää työ­noh­jausai­ka sen käsit­te­le­mi­seen.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa (Jyväs­ky­län yli­opis­to) työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on tukea kou­lu­tet­ta­vaa seu­raa­vien oppi­mis­ta­voit­tei­den saa­vut­ta­mi­ses­sa:

• tai­to sovel­taa teo­reet­tis­ta tie­tä­mys­tä psy­ko­te­ra­pian käy­tän­nön työs­sä,

• tai­to luo­da yhteis­työ­suh­de poti­laan kans­sa ja neu­vo­tel­la tavois­ta, menet­te­lyis­tä ja hoi­don tavoit­teis­ta yhteis­työs­sä poti­laan kans­sa,

• tai­to luo­da ja yllä­pi­tää sel­lais­ta vuo­ro­vai­ku­tus­suh­det­ta, joka tukee poti­laan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta työs­ken­te­lyä, hänen itseil­mai­su­aan ja toi­vot­tua muu­tos­ta,

• tai­to tapaus­koh­tai­seen diag­nos­ti­seen arvioin­tiin ja poti­laan ongel­mien käsit­teel­lis­tä­mi­seen,

• tai­to suo­riu­tua itse­näi­ses­ti suun­ni­tel­mal­li­sen tera­pia­pro­ses­sin läpi­vie­mi­ses­tä,

• tai­to sovel­taa psy­ko­te­ra­peut­ti­sia väliin­tu­lo­ta­po­ja yksi­löl­li­ses­ti kun­kin poti­laan hoi­don edel­lyt­tä­mäl­lä taval­la,

• tai­to osoit­taa ammat­ti­mais­ta suh­tau­tu­mis­ta ja käyt­täy­ty­mis­tä asiak­kai­siin­sa ja hei­dän lähei­siin­sä,

• tai­to vies­tiä tera­pias­sa teh­dyis­tä toi­men­pi­teis­tä ja hoi­don tulok­sis­ta ja teh­dä niis­tä myös asian­mu­kai­nen doku­men­taa­tio,

• tai­to yhteis­työ­hön hoi­toon osal­lis­tu­vien mui­den taho­jen kans­sa esi­mer­kik­si yhtei­sis­sä neu­vot­te­luis­sa ja ver­kos­to­ko­kouk­sis­sa ja

• tai­to arvioi­da kriit­ti­ses­ti toteut­ta­mi­aan psy­ko­te­ra­pioi­ta ja reflek­toi­da omaa psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mis­taan.

Yllä kuvat­tu­jen tavoit­tei­den lomas­sa kou­lu­tet­ta­van on mie­les­tä­ni hyvä tul­la tie­toi­sek­si omis­ta arvois­taan sekä sii­tä, min­kä­lais­ta tavoi­tel­ta­va hyvä elä­mä on hänen mie­les­tään. Vaik­ka psy­ko­te­ra­pian ylei­si­nä tavoit­tei­na voi­daan näh­dä laa­jas­ti ottaen asiak­kaan hyvin­voin­nin lisään­ty­mi­nen ja psyyk­ki­sen kas­vun tuke­mi­nen, näi­den tavoit­tei­den sisäl­löt voi­vat olla eri asiak­kail­le hyvin­kin eri­lai­sia. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­van on hyvä säi­lyt­tää avoin ja kun­nioit­ta­va asen­ne sii­hen, min­kä­lai­nen psy­ko­te­ra­peut­ti­nen muu­tos on kul­le­kin asiak­kaal­le mah­dol­lis­ta ja riit­tä­vää juu­ri sii­nä koh­taa hänen elä­mään­sä, jol­loin kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia toteu­tuu. Hyvän ja tyy­dyt­tä­vän elä­män moni­nai­suu­den näke­mi­nen aut­taa työ­noh­jat­ta­vaa otta­maan huo­mioon kun­kin asiak­kaan yksi­löl­li­set tar­peet psy­ko­te­ra­pias­sa.

Ryh­mä­työ­noh­jaus psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa

Ryh­mä­työ­noh­jauk­seen osal­lis­tu­mi­nen on kes­kei­nen osa psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mis­ta. Työ­noh­jat­ta­va on kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­sa hyvin moni­nais­ten kysy­mys­ten äärel­lä. Työ­noh­jauk­ses­sa poh­di­taan kou­lu­tuk­sen semi­naa­reis­sa ja kir­jal­li­suu­des­sa opis­kel­tu­ja asioi­ta ja pyri­tään sovel­ta­maan nii­tä käy­tän­nön asia­kas­työ­hön. Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen työ­noh­jauk­ses­sa hyö­dyn­ne­tään ääni- tai video­tal­len­tei­ta (luon­nol­li­ses­ti kou­lu­tus­asiak­kai­den kir­jal­li­sel­la suos­tu­muk­sel­la), joi­den avul­la pääs­tään tar­kas­te­le­maan tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tus­ta in vivo, elä­väs­sä elä­mäs­sä. Psy­ko­te­ra­pia­työ on moni­ta­sois­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ole­mis­ta, jos­sa yhdis­ty­vät sanal­li­nen ja sana­ton (kehon­kie­li, ilmeet, eleet, äänen­sä­vyt) kie­li. Kou­lu­tet­ta­van mie­les­sä ris­tei­lee usein eri­lai­sia vaa­ti­muk­sia ja odo­tuk­sia sil­le, kuin­ka ”pitäi­si” toi­mia asiak­kaan kans­sa ja kuin­ka laa­ja-alai­sia tavoit­tei­ta yhteis­työs­sä tuli­si saa­vut­taa.

Työ­noh­jat­ta­va etsii toi­min­taan­sa ohjaa­vaa käsit­teel­lis­tä ja teo­reet­tis­ta perus­taa ja toi­mii toi­saal­ta aikai­sem­min oppi­mien­sa vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lien poh­jal­ta. Psy­ko­te­ra­pia­työ herät­tää monen­lai­sia tun­tei­ta, joi­den sää­te­le­mi­nen asia­kas­ti­lan­tees­sa ja sen ulko­puo­lel­la on sekä työ­noh­jat­ta­van työs­ken­te­lyn että hänen jak­sa­mi­sen­sa kan­nal­ta tär­ke­ää. Psy­ko­te­ra­pia­työs­sä nouse­vat tun­teet ja toi­min­ta­ta­vat voi­vat ilmen­tyä myös työ­noh­jaus­ti­lan­tees­sa paral­lee­li-ilmiön tavoin. Esi­mer­kik­si käsi­tel­täes­sä hyvin riip­pu­vais­ta kou­lu­tus­asia­kas­ta työ­noh­jauk­ses­sa riip­pu­vai­nen asen­ne voi ikään kuin hii­piä työ­noh­jaus­a­se­tel­maan. Työ­noh­jat­ta­va voi täl­löin odot­taa työ­noh­jaa­jal­ta ja muul­ta ryh­mäl­tä koros­tu­neen val­mii­ta vas­tauk­sia sii­hen, mitä hänen tuli­si kysei­sen asiak­kaan kans­sa teh­dä. Tämän tyyp­pi­sen paral­lee­li-ilmiön tun­nis­ta­mi­nen voi aut­taa kou­lu­tus­asiak­kaan ja hänen toi­sis­sa ihmi­sis­sä herät­tä­mien­sä reak­tioi­den ymmär­tä­mis­tä.

Ryh­mä­työ­noh­jaus voi par­haim­mil­laan luo­da yksi­lö­työ­noh­jaus­ta laa­jem­mat puit­teet työn tut­ki­mi­sel­le ja työs­sä esiin tule­vien ilmiöi­den jaka­mi­sel­le. Ryh­mäs­sä syn­tyy yksi­lö­työs­ken­te­lyä enem­män eri­lai­sia näkö­kul­mia, aja­tuk­sia ja tun­tei­ta käsi­tel­tä­viin tee­moi­hin liit­tyen. Kou­lu­tus­ryh­mäs­sä on mah­dol­li­suus tuen ja kan­nus­tuk­sen saa­mi­seen toi­sil­ta, mikä voi lisä­tä kou­lu­tet­ta­van omien vah­vuuk­sien ja onnis­tu­mis­ten tie­dos­ta­mis­ta. Tur­val­li­sen ryh­män sisäl­lyt­tä­vä (engl. con­tai­ning; Bion 1963) ja kan­nat­te­le­va (engl. hol­ding; Win­nicott 1963) toi­min­ta mah­dol­lis­taa myös haas­ta­vien koke­mus­ten, kuten osaa­mat­to­muu­den, riit­tä­mät­tö­myy­den ja yksi­näi­syy­den koke­mus­ten jaka­mi­sen. Moni työ­noh­jat­ta­va saat­taa pelä­tä oman tie­tä­mät­tö­myy­ten­sä pal­jas­tu­mis­ta ja arvos­tel­luk­si jou­tu­mis­ta tois­ten sil­mis­sä. Luot­ta­muk­sen raken­tu­mi­nen muu­hun ryh­mään ja työ­noh­jaa­jaan voi olla vai­ke­aa. Luot­ta­muk­sen raken­tu­mi­seen vai­kut­ta­vat muun muas­sa osal­lis­tu­jien aikai­sem­mat ryh­mä­ko­ke­muk­set sekä hei­dän koke­muk­sen­sa avun pyy­tä­mi­ses­tä ja vas­taa­not­ta­mi­ses­ta omis­sa kiin­ty­mys­suh­teis­saan. Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen liit­ty­väs­sä työ­noh­jauk­ses­sa työ­noh­jaa­jal­la on val­taa kou­lu­tet­ta­viin näh­den, mikä voi herät­tää monen­lai­sia tun­tei­ta, kuten esi­mer­kik­si ihai­lua, nola­tuk­si tule­mi­sen pel­koa tai kateut­ta. Kou­lut­ta­jan ja kou­lu­tet­ta­van val­ta-ase­tel­man kaut­ta saa­te­taan pääs­tä kiin­ni sii­hen, mil­lai­ses­sa auk­to­ri­teet­tia­se­mas­sa työ­noh­jat­ta­va on suh­tees­sa kou­lu­tus­asiak­kaa­seen­sa.

Työ­noh­jaus­ryh­mä toi­mii tie­toi­sen pää­mää­rän, psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen, saa­vut­ta­mi­sek­si, mut­ta eri­lai­set tie­dos­ta­mat­to­mat ryh­mäil­miöt (ks. esim. Bion 1961; Car­pe­lan 1996) tule­vat sii­hen ajoit­tain väis­tä­mät­tä ja kut­su­mat­ta mukaan. Täl­lai­sia ilmiöi­tä voi­vat olla muun muas­sa työ­noh­jat­ta­van hänel­le itsel­leen ei-toi­vot­tu­jen per­soo­nal­li­suu­den puo­lien pro­jek­tii­vi­nen sijoit­ta­mi­nen toi­siin ryh­mä­läi­siin ja täs­tä seu­raa­vat ris­ti­rii­dat ryh­män sisäl­lä. Työ­noh­jaa­jan on hyö­dyl­lis­tä olla tie­toi­nen ryh­mä­dy­naa­mi­sis­ta ilmiöis­tä, jot­ta hän voi ottaa huo­mioon tie­dos­ta­mat­to­mien puo­lien mer­ki­tyk­sen ryh­män toi­min­nas­sa. Täl­löin hän voi aut­taa ryh­mää koh­ti tur­val­lis­ta työ­ryh­mä­ti­laa, jos­sa kukin ryh­mä­läi­nen voi uskal­tau­tua lähes­ty­mään ja tun­nis­ta­maan myös sel­lai­sia puo­lia, joi­ta on ollut aiem­min vai­kea sisäl­lyt­tää omaan itseen.

Mikä sit­ten voi hor­jut­taa tur­val­li­suu­den tun­net­ta psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen ryh­mä­työ­noh­jauk­ses­sa? Ryh­mään kuu­lu­mi­nen ja hyväk­sy­tyk­si tule­mi­nen ovat syviä ihmi­syy­teen kuu­lu­via tar­pei­ta (Bau­meis­ter & Lea­ry 1995). Ryh­mä voi mer­ki­tä myös ylei­söä, joka saa työ­noh­jat­ta­van tun­te­maan olon­sa haa­voit­tu­vak­si ja tur­vat­to­mak­si (Hede­gaard 2020). Työ­noh­jauk­seen sisäl­ty­vä oman työn tut­ki­mi­nen herät­tää tun­tei­ta, ja sii­hen liit­tyy väis­tä­mät­tä häpeän tun­teen viriä­mi­sen mah­dol­li­suus. Häpeä kuu­luu niin sanot­tui­hin itse­tie­toi­suus­tun­tei­siin, jot­ka herää­vät sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa, kun näem­me itsem­me yksi­löi­nä tois­ten sil­mis­sä (Lewis 2000). Itse­tie­toi­suus­tun­teet edel­lyt­tä­vät yksi­löl­tä kykyä hah­mot­taa itsen­sä muis­ta eril­li­se­nä olen­to­na ja kykyä arvioi­da itse­ään (Myl­ly­vii­ta 2020). Häpeän tun­teen val­taan jou­tu­mi­nen voi herät­tää pel­koa ryh­män ulko­puo­lel­le jou­tu­mi­ses­ta ja kas­vo­jen menet­tä­mi­ses­tä tois­ten sil­mis­sä. Häpeä voi estää jaka­mas­ta sitä, min­kä suh­teen on epä­var­ma ja min­kä pel­kää ole­van tuo­mit­ta­vaa mui­den sil­mis­sä. Täl­lä tavoin häpeä voi estää työ­noh­jat­ta­vaa mene­mäs­tä koh­ti juu­ri sel­lai­sia kysy­myk­siä, joi­den jaka­mi­nen ja reflek­toin­ti oli­si eri­tyi­sen tär­ke­ää. Herät­täes­sään kiel­tei­ses­ti arvioi­duk­si tule­mi­sen pel­koa häpeä voi myös estää men­ta­li­soi­vaa työs­ken­te­lyä. Työ­noh­jat­ta­va voi poh­tia älyl­li­sel­lä tasol­la moni­mut­kai­sia asioi­ta, mut­ta oma­koh­tai­nen tun­ne­kos­ke­tus asi­aan jää puut­tu­maan. Ahdis­tuk­sen ja häpeän tun­teet herää­vät usein kou­lu­tus­te­ra­pia­ta­paa­mis­ten tal­len­tei­ta käsi­tel­täes­sä sekä tilan­teis­sa, jois­sa ohjat­ta­va kokee teh­neen­sä vir­heen.

Yhteis­työ­suh­de työ­noh­jauk­sen perus­ta­na

Psy­ko­te­ra­pia­suh­teen allians­si (engl. wor­king alliance; Bor­din 1979) on kes­kei­nen psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­teen vai­kut­ta­va teki­jä. Täl­le rin­nak­kai­se­na ilmiö­nä voi­daan puhua työ­noh­jaus­suh­teen allians­sis­ta (engl. super­vi­so­ry wor­king alliance; Bor­din 1983). Allians­si viit­taa yhtei­sym­mär­ryk­seen työs­ken­te­lyn tavoit­teis­ta (engl. goals) ja työs­ken­te­ly­ta­vois­ta (engl. tasks) sekä emo­tio­naa­li­seen sidok­seen (engl. bond) ohjaa­jan ja ohjat­ta­van välil­lä. Hyvä emo­tio­naa­li­nen sidos liit­tyy myön­teis­ten tun­tei­den, kuten pitä­mi­sen, välit­tä­mi­sen ja luot­ta­muk­sen tun­tei­siin työ­noh­jaa­jan ja ‑ohjat­ta­van välil­lä. Hyvä allians­si luo kes­kei­sen perus­tan tur­val­li­sen oppi­mis­ti­lan­teen raken­tu­mi­sel­le työ­noh­jauk­ses­sa. Ajat­te­len niin, että yhteis­työn tavoit­teis­ta ja mene­tel­mis­tä neu­vot­te­lun ohel­la työ­noh­jat­ta­van koke­mus sii­tä, että tulee yksi­lö­nä arvos­te­tuk­si (bond), ede­saut­taa niin sano­tun epis­tee­mi­sen luot­ta­muk­sen raken­tu­mis­ta työ­noh­jaa­jan ja ‑ohjat­ta­van välil­le. Epis­tee­mi­sel­lä luot­ta­muk­sel­la tar­koi­te­taan luot­ta­mus­ta sii­hen, että toi­sen välit­tä­mä tie­to on luo­tet­ta­vaa ja itsel­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­ki­tyk­sel­lis­tä (Sper­ber ym. 2010). Epis­tee­mi­sen luot­ta­muk­sen syn­ty­mi­nen edel­lyt­tää men­ta­li­soi­vaa vuo­ro­vai­ku­tus­ta (Fona­gy ym. 2019; Pyyk­kö­nen 2017), jos­sa työ­noh­jat­ta­va voi kokea tule­van­sa koh­da­tuk­si yksi­lö­nä, jon­ka ainut­laa­tui­ses­ta per­soo­nas­ta ja työs­ken­te­ly­ta­vas­ta työ­noh­jaa­ja on kiin­nos­tu­nut.

Kuten psy­ko­te­ra­pia­suh­teen allians­sis­sa, myös työ­noh­jaus­suh­teen allians­sis­sa voi tapah­tua eri­lai­sia allians­si­kat­kok­sia (engl. alliance rup­tu­res; Safran & Muran 2000), jot­ka voi­vat näyt­täy­tyä käyt­täy­ty­mi­sen tasol­la joko vetäy­ty­mi­se­nä tai konfron­toi­mi­se­na. Työ­noh­jaa­jan ja työ­noh­jat­ta­van väli­sen yhteis­työ­suh­teen kat­kok­set voi­vat olla erias­tei­sia vaih­del­len lie­väs­tä jän­nit­tei­syy­des­tä yhteis­työn vaka­vam­piin han­ka­luuk­siin. Allians­si­kat­kok­set voi­vat liit­tyä eri­lai­siin käsi­tyk­siin työ­noh­jauk­sen tavoit­teis­ta ja teh­tä­vis­tä sekä työ­noh­jaa­jan ja ohjat­ta­van väli­seen emo­tio­naa­li­seen sidok­seen. Kat­kos voi syn­tyä monen­lai­sis­ta ainek­sis­ta. Se voi liit­tyä esi­mer­kik­si sii­hen, että työ­oh­jaa­ja vaa­tii ohjat­ta­val­ta enem­män kuin täl­le on lähi­ke­hi­tyk­sen­sä puit­teis­sa mah­dol­lis­ta, jol­loin työ­noh­jat­ta­va suo­jau­tuu vetäy­ty­mäl­lä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta tai konfron­toi­mal­la työ­noh­jaa­jaa. Toi­si­naan kat­kok­seen ajau­tu­mi­nen voi olla tie­dos­ta­mat­to­mam­pi sel­viy­ty­mis­kei­no. Voi olla esi­mer­kik­si niin, että työ­noh­jat­ta­va­na ole­mi­nen ja omien epä­var­muuk­sien näyt­tä­mi­nen ei tun­nu tur­val­li­sel­ta, kos­ka työ­noh­jaa­ja muis­tut­taa jota­ku­ta ohjat­ta­van aikai­sem­man elä­män koh­tuut­to­man kriit­tis­tä ihmis­tä.

Kuvaan seu­raa­vas­sa sitä, miten kat­kok­set voi­vat oman koke­muk­se­ni mukaan näyt­täy­tyä kou­lu­tus­työ­noh­jauk­sis­sa. Vetäy­ty­mis­kat­kok­ses­sa työ­oh­jat­ta­va voi olla pas­sii­vi­nen ja etäi­nen. Hän ei ker­ro itses­tään mitään hen­ki­lö­koh­tai­sel­la tasol­la koet­tua, vaan puhuu työs­tään ulko­koh­tai­ses­ti. Hänen val­mis­tau­tu­mi­sen­sa työ­noh­jauk­seen voi olla vähäis­tä ja orien­toi­tu­mi­nen työ­noh­jaus­ti­lan­tee­seen seka­vaa. Vetäy­ty­mi­nen voi tapah­tua myös aktii­vi­sen toi­min­nan kaut­ta. Työ­noh­jat­ta­va voi esi­mer­kik­si vie­dä kai­ken työ­noh­jausa­jan puhu­mal­la yksin jät­tä­mät­tä tilaa yhtei­sel­le poh­din­nal­le. Voi vai­kut­taa sil­tä, että hän ei tar­vit­si­si työ­noh­jaa­jaa ja muu­ta ryh­mää mihin­kään, vaan esit­te­li­si omaa työ­tään pär­jä­ten hyvin yksin­kin.

Konfron­taa­tio­kat­kok­ses­sa ohjat­ta­va voi kri­ti­soi­da suo­raan työ­noh­jaa­jaa ja tämän toi­min­taa. Kriit­ti­nen kes­kus­te­lu työ­noh­jauk­sen toteu­tuk­ses­ta on toki asial­lis­ta ja ter­ve­tul­lut­ta, mut­ta konfron­taa­tio­kat­kok­ses­sa kri­tiik­ki on poik­keuk­sel­li­sen jyrk­kää ja mitä­töi­vää. Ohjat­ta­va saat­taa vaa­tia jäy­käs­ti jon­kin tie­tyn lähes­ty­mis­ta­van toteut­ta­mis­ta työ­noh­jauk­ses­sa tai hän voi yksi­puo­li­ses­ti sälyt­tää vas­tuun koko pro­ses­sin onnis­tu­mi­ses­ta työ­noh­jaa­jan har­teil­le.

Sekä vält­te­ly- että konfron­taa­tio­kat­kos­ten kans­sa työs­ken­te­lys­sä pääs­tään eteen­päin tar­kas­tel­len avoi­mes­ti molem­pien osa­puol­ten osuut­ta työ­noh­jaus­suh­tees­sa ja kat­kok­sen syis­sä. Työ­noh­jaa­jal­la on ohjat­ta­vaa suu­rem­pi vas­tuu ottaa havait­se­man­sa yhteis­työn kat­kos puheek­si ja raken­taa avoin­ta, ute­lias­ta ilma­pii­riä sen tut­ki­mi­sel­le, mitä kat­kok­seen joh­ta­nees­sa tilan­tees­sa tapah­tui. Työ­noh­jaa­jan vil­pit­tö­myys, nöy­ryys ja val­mius pyy­tää anteek­si omaa osuut­taan kat­kok­sen syn­ty­mi­seen ede­saut­ta­vat allians­sin kor­jaan­tu­mis­ta (Wat­kins ym. 2019). 

Allians­si­kat­kok­sia voi syn­tyä myös kou­lu­tet­ta­vien välil­lä. Ehkä eri­tyi­ses­ti inte­gra­tii­vi­sis­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sis­sa työ­noh­jat­ta­vil­la on jos­kus hyvin eri­lai­sia teo­reet­ti­sia käyt­tö­teo­rioi­ta ja työs­ken­te­ly­ta­po­ja. Hei­dän toi­sil­leen anta­ma palau­te ja vaih­toeh­toi­sen ajat­te­lu­ta­van esiin nos­ta­mi­nen voi­vat saa­da kat­kok­sen aikaan. Kysee­na­lais­ta­vaa palau­tet­ta vas­taa­not­ta­va osa­puo­li saat­taa pudo­ta syväl­le osaa­mat­to­maan tai epä­on­nis­tu­nee­seen koke­muk­seen, jos­sa häpeän tun­ne lamaan­nut­taa men­ta­li­saa­tio­ky­vyn ja estää oppi­mis­ta. Täl­löin työ­noh­jaa­jaa tar­vi­taan avuk­si kat­kos­työs­ken­te­lyyn niin kau­an, kun­nes ryh­mään voi­daan palaut­taa riit­tä­vän tur­val­li­nen ja men­ta­li­soi­va työs­ken­te­ly­ti­la. Työ­noh­jat­ta­vat saat­ta­vat luon­nol­li­ses­ti kokea kateut­ta ja kil­pai­lua suh­tees­sa toi­siin­sa. Kateus voi täs­sä­kin yhtey­des­sä olla kehi­tys­tä eteen­päin vie­vä ja raken­ta­va voi­ma, mut­ta han­ka­lim­mil­laan ryh­mäs­sä tur­vat­to­muut­ta herät­tä­vä ja tuhoa­va asia.

Työ­noh­jausal­lians­sin kat­kos­ten taus­tal­la vai­kut­ta­vat työ­noh­jat­ta­vien ja työ­noh­jaa­jan tie­toi­set ja tie­dos­ta­mat­to­mat aja­tuk­set, tun­teet ja toi­min­tayl­lyk­keet, jot­ka voi­vat kum­mu­ta osit­tain myös hei­dän trans­fe­rens­si- ja vas­tat­rans­fe­rens­si­reak­tiois­taan. Näi­hin kiin­ni pää­se­mi­nen voi olla mah­dol­lis­ta ryh­mä­työ­noh­jaus­ti­lan­teen ohel­la hei­dän omis­sa psy­ko­te­ra­pia- tai työ­noh­jaus­suh­teis­saan kou­lu­tus­työ­noh­jauk­sen ulko­puo­lel­la.

Men­ta­li­saa­tio näkö­kul­ma­na ryh­mä­työ­noh­jauk­seen

Men­ta­li­saa­tiol­la tar­koi­te­taan kykyä oman ja toi­sen toi­min­nan tar­kas­te­le­mi­seen mer­ki­tyk­sel­li­se­nä perus­tuen eri­lai­siin mie­len­ti­loi­hin, kuten halui­hin, usko­muk­siin, tun­tei­siin ja pää­tel­miin (Bate­man & Fona­gy 2004; Kei­nä­nen 2019).  Kes­keis­tä on ute­lias ja kiin­nos­tu­nut, ”ei-tie­tä­vä” asen­ne omaa ja toi­sen miel­tä koh­taan. Men­ta­li­saa­tio­ky­vyn kehit­ty­mi­sen perus­ta­na näh­dään van­hem­man ja lap­sen väli­sen kiin­ty­mys­suh­teen tun­ne­poh­jai­nen vuo­ro­vai­ku­tus. Ihan­teel­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa van­hem­pi pei­laa lap­sen tun­ne­ti­lo­ja osu­vas­ti ja sel­lai­sel­la taval­la, että syn­tyy vai­ku­tel­ma van­hem­man ja lap­sen koke­mus­ten eril­li­syy­des­tä.

Men­ta­li­saa­tio on tun­nus­tet­tu kes­kei­sek­si vuo­ro­vai­ku­tuk­sen meka­nis­mik­si psy­ko­te­ra­pias­sa, työ­noh­jauk­ses­sa ja muus­sa vuo­ro­vai­ku­tus­työs­sä. Psy­ko­te­ra­pia­työn kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­sa on tavoit­tee­na työ­noh­jat­ta­van työn tut­ki­mi­nen ja ohjaa­mi­nen sekä hänen amma­til­li­sen kehi­tyk­sen­sä ja jak­sa­mi­sen­sa tuke­mi­nen. Tavoit­tee­na on yllä­pi­tää ohjat­ta­vien ja työ­noh­jaa­jan men­ta­li­saa­tio­ta tuke­vaa työs­ken­te­ly­ti­laa, jot­ta työs­sä nouse­via ilmiöi­tä voi­tai­siin tut­kia luo­vas­sa, sal­li­vas­sa ja kaik­kia osal­lis­tu­jia kun­nioit­ta­vas­sa ilma­pii­ris­sä. Kou­lu­tus­työ­noh­jaus­ti­lan­tees­sa pääs­tään par­haim­mil­laan men­ta­li­soi­maan sekä psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lu­tet­ta­van, hänen kou­lu­tus­asiak­kaan­sa että mui­den ryh­mä­läis­ten miel­tä. Men­ta­li­soi­val­le työ­noh­jauk­sel­le tyy­pil­lis­tä on muun muas­sa mie­len moni­nai­suu­den ja ris­ti­rii­tai­suu­den ymmär­tä­mi­nen, aito kiin­nos­tus tois­ten koke­muk­sia koh­taan, jous­ta­vuus, eri­lais­ten näkö­kul­mien etsi­mi­nen sekä leik­ki­sä ja ei-tie­tä­vä ute­liai­suus (Rehnbäck & Pyyk­kö­nen 2020).

Työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on sää­del­lä ryh­män tur­val­li­suu­den tun­net­ta, jot­ta osal­lis­tu­jat pys­tyi­si­vät men­ta­li­soi­vaan työs­ken­te­lyyn. Men­ta­li­soi­vas­sa työ­noh­jauk­ses­sa pyri­tään saa­maan kos­ke­tus­ta tun­tei­siin, jot­ta käsi­tel­tä­vät asiat tuli­si­vat pro­ses­soi­tua osal­lis­tu­jia kos­ket­ta­val­la, hen­ki­lö­koh­tai­sel­la tasol­la. Tätä tukeak­seen työ­noh­jaa­ja voi tuo­da kes­kus­te­luun tun­tei­siin ja täs­sä ja nyt tapah­tu­viin mie­len ja kehon tun­te­muk­siin viit­taa­via kysy­myk­siä ja kom­ment­te­ja. Työ­noh­jaa­jan sää­te­lyä tar­vi­taan myös tun­tei­ta vii­len­tä­vään suun­taan sil­loin, kun voi­mak­kaat tun­teet tule­vat men­ta­li­soi­van työs­ken­te­lyn esteik­si. Täl­löin ohjaa­jan teh­tä­vä­nä on vas­taa­not­taa ja sanot­taa ryh­mäs­sä nouse­vaa tun­net­ta sekä ilmais­ta kiin­nos­tus­ta ja myö­tä­tun­toa tun­ne­ko­ke­mus­ta koh­taan.

Ahdis­tus­ta ja häpe­ää lie­vit­tä­viä kei­no­ja työ­noh­jauk­ses­sa

Myön­tei­sen ja tur­val­li­sen työ­noh­jaus­suh­teen raken­ta­mi­sen lisäk­si on käy­tet­tä­vis­sä eri­lai­sia kei­no­ja työ­noh­jauk­ses­sa herää­vien ahdis­tuk­sen ja häpeän tun­tei­den lie­vit­tä­mi­sek­si. Oppi­mi­seen ja oman työn tut­ki­mi­seen liit­ty­väs­tä ahdis­tuk­ses­ta ja häpeäs­tä puhu­mi­nen voi sinäl­lään muut­taa nämä tun­teet sie­det­tä­väm­mäk­si, jos se tapah­tuu myö­tä­tun­toi­ses­sa ja ymmär­tä­väs­sä ilma­pii­ris­sä. Ohjat­ta­va voi huo­ma­ta näi­den tun­tei­den ole­van jaet­tu­ja tois­ten kans­sa, mikä nor­ma­li­soi hänen koke­mus­taan. Jos esi­mer­kik­si epä­var­muu­den tun­teis­ta ei puhu­ta ääneen, ohjat­ta­va jää her­käs­ti ajat­te­le­maan, että hän on tun­teen kans­sa yksin, epä­var­muus on ongel­ma ja ker­too hänen osaa­mat­to­muu­des­taan ja kel­paa­mat­to­muu­des­taan. Sen totea­mi­nen, että epä­var­muus on psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tues­sa väis­tä­mä­tön mut­ta sie­det­tä­vis­sä ole­va tun­ne, voi aut­taa työ­noh­jat­ta­via tule­maan toi­meen sen kans­sa.

Työ­noh­jaa­ja voi teh­dä työ­noh­jauk­ses­sa nouse­vis­ta tun­teis­ta sie­det­tä­väm­piä myös vähen­tä­mäl­lä tie­toi­ses­ti yhden ryh­mä­läi­sen roo­lia jon­kin tun­teen kan­ta­ja­na. Esi­mer­kik­si jos­kus voi käy­dä niin, että yksi työ­noh­jat­ta­vis­ta uskal­taa ava­ta kes­kus­te­lus­sa kou­lu­tus­asia­kas­ta koh­taan tun­te­mi­aan ärty­myk­sen tun­tei­ta, mut­ta muu ryh­mä ei läh­de kes­kus­te­luun mukaan. Muun ryh­män hil­jai­suus ja aiheen väis­te­le­mi­nen voi jät­tää työ­noh­jat­ta­van kan­ta­maan yksin “sen ärty­neen” roo­lia ryh­mäs­sä. Jos ohjaa­ja ei tun­nis­ta tätä ilmiö­tä, ohjat­ta­va voi jää­dä ikään kuin syn­ti­pu­kin roo­liin ryh­mäs­sä, toi­sin sanoen kan­ta­maan jotain mui­den häneen pro­ji­soi­maa omi­nai­suut­ta. Ilmiön tun­nis­ta­va työ­noh­jaa­ja voi joh­da­tel­la ja hou­ku­tel­la koko ryh­mää kysei­sen koke­muk­sen äärel­le. Vaik­ka jokai­nen saa luon­nol­li­ses­ti säi­lyt­tää oman yksi­löl­li­sen koke­muk­sen­sa, on jokai­ses­sa ryh­mä­läi­ses­sä (työ­noh­jaa­ja mukaan lukien) yleen­sä kui­ten­kin löy­det­tä­vis­sä jon­kin­lais­ta reso­noin­ti­pin­taa mui­den koke­muk­siin. Tätä reso­noin­ti­pin­taa hake­mal­la työ­noh­jaa­ja vähen­tää asian esil­le nos­ta­neen ohjat­ta­van kipui­lua ja mah­dol­lis­ta häpe­ää tilan­tees­sa. Samal­la muut ryh­mä­läi­set tule­vat tie­toi­sem­mik­si omis­ta koke­muk­sis­taan, joi­hin heil­lä ei ehkä oli­si syn­ty­nyt kos­ke­tus­ta ilman ryh­mää. Kai­ken kaik­ki­aan yhteis­tä inhi­mil­li­syyt­tä koros­ta­va ilma­pii­ri las­kee työ­noh­jat­ta­vien pai­nei­ta näyt­täy­tyä osaa­vi­na ja antaa tilaa omien haa­voit­tu­vuuk­sien ja epä­var­muuk­sien jaka­mi­sel­le.

Video­vä­lit­tei­sen työ­noh­jaus­työn eri­tyis­haas­tei­ta

Koro­nae­pi­de­mian puh­kea­mi­sen jäl­keen kou­lu­tus­työ­noh­jauk­set siir­tyi­vät monien mui­den vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tei­den tapaan video­vä­lit­tei­sik­si. Työ­noh­jauk­sen toteut­ta­mi­nen video­vä­lit­tei­ses­ti tuo lisä­haas­tei­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­seen var­sin­kin sil­loin, kun ryh­mä­läi­set eivät ole alun perin­kään pääs­seet tutus­tu­maan toi­siin­sa lähi­ta­paa­mi­sis­sa. Video­vä­lit­tei­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta yleen­sä puut­tuu molem­min­puo­li­sen kat­se­kon­tak­tin mah­dol­li­suus, ja ei-kie­lel­lis­tä infor­maa­tio­ta välit­tyy vähem­män kuin samas­sa tilas­sa tavat­taes­sa. Tämä saat­taa häi­ri­tä ryh­män luon­te­vaa ja spon­taa­nia vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja luo­da pai­nei­ta koros­tu­neen fak­ta­pi­toi­sen sisäl­lön tuo­mi­sek­si kes­kus­te­luun. Tut­ki­muk­sis­sa (de Gui­nean ym:den 2012 meta-ana­lyy­si) on havait­tu, että ryh­män toi­min­nan vir­tu­aa­li­suu­den kas­vaes­sa ryh­män sisäi­nen vuo­ro­vai­ku­tus, tie­don jaka­mi­nen, suo­riu­tu­mi­nen teh­tä­vis­tä ja tyy­ty­väi­syys vähe­ne­vät ja konflik­tit lisään­ty­vät.

Työ­noh­jaa­ja voi vähen­tää video­vä­lit­tei­sen työ­ta­van mah­dol­li­sia kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia kiin­nit­tä­mäl­lä huo­mio­ta eri­tyi­sen pal­jon niin sanot­tu­jen osten­sii­vis­ten vih­jei­den (Ger­ge­ly 2013) käyt­tä­mi­seen. Hän voi toi­sin sanoen pyr­kiä koros­ta­maan vies­tin­sä tär­keyt­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä käyt­tä­mäl­lä sel­kei­tä kas­vo­nil­mei­tä, luo­mal­la kat­se­kon­tak­tin vai­ku­tel­maa kat­so­mal­la kame­raan sekä käyt­tä­mäl­lä vies­tiä tuke­vaa kehon­kiel­tä, asen­to­ja ja äänen­sä­vyä (Fis­her ym. 2020). Video­vä­lit­tei­sen työ­ta­van haas­tei­den kans­sa sel­viä­mis­tä voi hel­pot­taa myös se, että työ­noh­jaa­ja on aktii­vi­ses­ti kuu­lol­la sen suh­teen, miten kukin työ­noh­jat­ta­va kokee tämän työs­ken­te­ly­ta­van. Vaik­ka työs­ken­te­ly­ta­pa tuli­si­kin annet­tu­na ilman mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa sii­hen, voi koke­mus kuul­luk­si tule­mi­ses­ta aut­taa tule­maan toi­meen työ­ta­paan liit­ty­vien haas­tei­den kans­sa. Video­vä­lit­tei­sen työs­ken­te­lyn haas­teis­ta kes­kus­te­le­mi­nen aut­taa työ­noh­jat­ta­via myös huo­mioi­maan vas­taa­vat haas­teet hei­dän itsen­sä video­vä­lit­tei­ses­ti toteut­ta­mis­saan kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­piois­sa.

Työ­noh­jaa­ja ohjat­ta­vien kat­seen koh­tee­na

Työ­noh­jat­ta­vat saat­ta­vat näh­dä työ­noh­jaa­jan osaa­va­na ja koke­nee­na ammat­ti­lai­se­na, mikä voi­daan näh­dä tur­val­li­suut­ta tuo­va­na asia­na työ­noh­jaus­suh­tees­sa. Ohjat­ta­van on tär­keä kokea ole­van­sa hyvis­sä käsis­sä ja luot­taa riit­tä­väs­ti työ­noh­jaa­jan ammat­ti­tai­toon. Työ­noh­jaa­ja on mah­dol­li­nen idea­li­saa­tion koh­de, johon saa­te­taan hei­jas­taa epä­rea­lis­ti­sia­kin mie­li­ku­via kai­ken osaa­vas­ta ja hal­lit­se­vas­ta ammat­ti­lai­ses­ta, salai­seen tie­toon vihi­tys­tä ”gurus­ta”. Idea­li­saa­tion vähit­täi­nen pur­kau­tu­mi­nen voi olla ohjat­ta­val­le pet­ty­mys, mut­ta samal­la se voi aut­taa hän­tä höl­len­tä­mään omia, mah­dol­li­ses­ti koh­tuut­to­mia vaa­ti­muk­sia itse­ään koh­taan. Røn­nes­ta­din ja Skov­hol­tin (2003) mukaan psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tet­ta­va voi käy­dä läpi saman­tyyp­pi­sen pro­ses­sin kuin lap­si suh­tau­tu­mi­ses­saan van­hem­piin­sa kas­vu­vuo­sien­sa aika­na: kou­lu­tet­ta­va saat­taa näh­dä työ­noh­jaa­jan­sa aluk­si idea­li­soi­tu­na, mut­ta itse­näis­ty­mi­sen ja kysee­na­lais­ta­mi­sen jäl­keen lopul­ta inhi­mil­li­se­nä ihmi­se­nä vah­vuuk­si­neen ja puut­tei­neen.

Pit­kän työ­noh­jaus­pro­ses­sin aika­na ohjat­ta­van kehi­tys­tä voi tukea se, että työ­noh­jaa­ja jakaa sopi­vas­sa mää­rin myös omaa koke­mus­taan psy­ko­te­ra­pia­työ­hön liit­ty­väs­tä epä­var­muu­des­ta ja haas­ta­vuu­des­ta. Näin ohjat­ta­val­le kehit­tyy rea­lis­ti­sem­pi kuva psy­ko­te­ra­peu­tin työs­tä, ja hän voi samas­tua epä­täy­del­li­seen, mut­ta riit­tä­vän hyvään koke­neem­paan kol­le­gaan. Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa koros­te­taan ”ei-tie­tä­vää” suh­tau­tu­mis­ta asiak­kaa­seen. Työ­noh­jaa­ja on tär­keä roo­li­mal­li sii­nä, kuin­ka ei-tie­tä­vyys ja tie­tä­mi­nen voi­vat elää rin­nak­kain työ­noh­jaa­ja­na ja psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mi­ses­sa.

Lopuk­si

Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­nen on pit­kä ja inten­sii­vi­nen pro­ses­si, jon­ka aika­na kou­lu­tet­ta­va tutus­tuu kes­kei­siin psy­ko­te­ra­pian ele­ment­tei­hin, oppii aset­tu­maan psy­ko­te­ra­pia­suh­tee­seen ja kyke­nee tar­kas­te­le­maan omaa osuut­taan sii­nä, oppii tasa­pai­noi­le­maan tie­tä­mi­sen ja ei-tie­tä­mi­sen välil­lä ja hyö­dyn­tä­mään omia vas­ta­tun­tei­taan psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sin hyväk­si. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­nen edel­lyt­tää omien vah­vuuk­sien ja hen­kis­ten suden­kuop­pien tun­nis­ta­mis­ta, nöy­ryyt­tä ihmi­sen moni­nai­suu­den ja yksi­löl­li­syy­den edes­sä sekä toi­von yllä­pi­tä­mis­tä elä­män tus­kal­lis­ten ja jos­kus ylit­se­pää­se­mät­tö­män vai­keil­ta tun­tu­vien kysy­mys­ten äärel­lä.

Psy­ko­te­ra­pias­sa ei ole kyse mis­tä tahan­sa amma­til­li­ses­ta ”puhe­hoi­dos­ta” tai eri­lais­ten psy­ko­te­ra­peut­tis­ten mene­tel­mien tek­ni­sen käy­tön opet­te­le­mi­ses­ta ja nii­den sovel­ta­mi­ses­ta asiak­kai­den hoi­ta­mi­seen. Kysy­mys on koko­nais­val­tai­ses­ta, psy­ko­te­ra­peu­tin per­soo­naa haas­ta­vas­ta työs­tä, jos­sa psy­ko­te­ra­peu­tin itse­tun­te­mus ja itse­reflek­tio­ky­ky, avoi­muus jat­ku­val­le oppi­mi­sel­le ja työ­noh­jauk­ses­ta saa­ta­va tuki mah­dol­lis­ta­vat asiak­kaal­le tar­jot­ta­van avun. Tämä psy­ko­te­ra­pia­työn koko­nais­val­tai­suus jää her­käs­ti ymmär­tä­mät­tä puhut­taes­sa psy­ko­te­ra­pia­me­ne­tel­mien käy­tös­tä ilman psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus­ta esi­mer­kik­si psy­ko­lo­gin, lää­kä­rin ja sai­raan­hoi­ta­jan työs­sä. Vii­me aikoi­na Suo­men Psy­ko­lo­gi­lii­ton pii­ris­sä käy­dys­sä kes­kus­te­lus­sa (Ahto­la 2021) on nos­tet­tu esiin psy­ko­lo­gien val­miu­det tera­peut­tis­ten kes­kus­te­lui­den käy­mi­seen väit­tä­mäl­lä, että myös psy­ko­te­ra­pia­kou­lut­ta­mat­to­mat psy­ko­lo­git voi­si­vat antaa psy­ko­te­ra­pi­aa, mikä­li he itse tai hei­dän työ­nan­ta­jan­sa arvioi­vat heil­lä ole­van sii­hen riit­tä­väs­ti ammat­ti­tai­toa. Pyr­ki­myk­se­nä on käsit­tääk­se­ni ollut hyvää tar­koit­taen nos­taa esil­le psy­ko­lo­gien ammat­ti­kun­nan poten­ti­aa­lia vas­ta­ta huu­ta­vaan kes­kus­te­lua­vun pulaan yhteis­kun­tam­me mie­len­ter­veys­pal­ve­luis­sa. Mie­les­tä­ni psy­ko­te­ra­pia-sanan mer­ki­tyk­sen hämär­tä­mi­nen täl­lai­sil­la ulos­tu­loil­la on kui­ten­kin erit­täin ongel­mal­lis­ta, kos­ka se toden­nä­köi­ses­ti lisää asiak­kai­den epä­tie­toi­suut­ta ja häm­men­nys­tä hei­dän hakies­saan apua mie­len­ter­vey­den ongel­miin. Myös muul­la hoi­dol­li­sel­la työl­lä kuin psy­ko­te­ra­pial­la on kor­vaa­mat­to­man arvo­kas roo­li mie­len­ter­veys­työs­sä. Tämän työn mer­ki­tyk­sen ja arvon esiin nos­ta­mi­sen täy­tyi­si kui­ten­kin tapah­tua muil­la kei­noil­la kuin hämär­tä­mäl­lä psy­ko­te­ra­pia-käsit­teen mer­ki­tys­tä.

Kir­jal­li­suus

Ahto­la, Anna­ril­la (2021). Psy­ko­te­ra­pia on myös psy­ko­lo­gin työ­vä­li­ne. Psy­ko­lo­gi, 23(1), 4‒5.

Bate­man, Ant­ho­ny & Fona­gy, Peter (2004). Men­ta­liza­tion-based treat­ment of BPD. Jour­nal of Per­so­na­li­ty Disor­ders, 18(1), 36‒51.

Bau­meis­ter, Roy F., & Lea­ry, Mark R. (1995). The need to belong: Desi­re for inter­per­so­nal attach­ments as a fun­da­men­tal human moti­va­tion. Psyc­ho­lo­gical Bul­le­tin, 117, 497–529.

Bion, Wil­fred R. (1961). Expe­riences in groups and other papers. Lon­too: Tavis­tock.

Bion, Wil­fred R. (1963). Ele­ments of psyc­ho-ana­ly­sis. Lon­too: Kar­nac.

Bor­din, Edward S. (1979). The gene­ra­liza­bi­li­ty of the psyc­hoa­na­ly­tic concept of the wor­king alliance. Psyc­hot­he­ra­py: Theo­ry, Research, and Prac­tice, 16, 252–260.

Bor­din, Edward S. (1983). A wor­king alliance based model for super­vi­sion. The Coun­se­ling Psyc­ho­lo­gist, 11(1), 35‒42.

Car­pe­lan, Hen­rik (1996). Ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­ta – yleis­kat­saus. Teok­ses­sa Arp­po, Maa­rit; Pölö­nen, Rit­va & Sito­lah­ti, Tert­tu (toim.), Ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pian perus­teet, 9‒22. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Cozo­li­no, Louis (2021). What have I got­ten myself into? The Science of Psyc­hot­he­ra­py, 9(3), 23‒31.

de Gui­nea, Ana Ortiz; Webs­ter, Jane & Staples, D. San­dy (2012). A meta-ana­ly­sis of the con­sequences of vir­tual­ness on team func­tio­ning. Inte­gra­tion and mana­ge­ment, 49, 301‒308.

DePue, M. Kris­ti­na; Liu, Ren; Lam­bie, Glenn W. & Gonza­les, Jes­sica (2020). Exa­mi­ning the effects of the super­vi­so­ry rela­tions­hip and the­ra­peu­tic alliance on client outco­mes in novice the­ra­pists. Trai­ning and Educa­tion in Pro­fes­sio­nal Psyc­ho­lo­gy. Jul­kais­tu säh­köi­ses­ti ennen print­ti­leh­teä: https://doi.org/10.1037/tep0000320

Fis­her, Shim­rit; Gural­nik, Timur; Fona­gy, Peter & Zilc­ha-Mano, Sigal (2020). Let’s face it: video con­fe­rencing psyc­hot­he­ra­py requi­res the exten­si­ve use of osten­si­ve cues. Coun­sel­ling psyc­ho­lo­gy quar­ter­ly, 33, 1‒17.

Fona­gy, Peter; Luyten, Pat­rick; Alli­son, Eliza­beth & Camp­bell, Chloe (2019). Men­ta­liza­tion, epis­te­mic trust and the phe­no­me­no­lo­gy of psyc­hot­he­ra­py. Psyc­ho­pat­ho­lo­gy, 52(2), 94‒103.

Ger­ge­ly, Györ­gy (2013). Osten­si­ve com­mu­nica­tion and cul­tu­ral lear­ning: The natu­ral peda­go­gy hypot­he­sis. Teok­ses­sa Metcal­fe, Janet & Ter­race, Her­bert S. (toim.), Agency and joint atten­tion, 139–151. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Gold, Jer­ry (2005). Anxie­ty, conflict, and resis­tance in lear­ning an inte­gra­ti­ve pers­pec­ti­ve on psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py Inte­gra­tion, 15(4), 374‒383.

Hede­gaard, Anne Eng­holm (2020). The super­vi­so­ry alliance in group super­vi­sion. Bri­tish Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 36(1), 45–60.

Kei­nä­nen, Mat­ti (2019). Men­ta­li­saa­tioon perus­tu­va tera­pia; mie­len teo­rias­ta näyt­töön perus­tu­vaan hoi­to­käy­tän­töön. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 3‒18.

Kes­ki-Luo­pa, Lei­la (2015). Työ­noh­jaus vai super­vii­saus: työ­noh­jaus­pro­ses­sin filo­so­fis­ten ja kehi­tysp­sy­ko­lo­gis­ten perus­tei­den tar­kas­te­lua. Oulu: Meta­noia-ins­ti­tuut­ti.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Psy­ko­te­ra­pia, 37(2), 87‒99.

Lewis, Mic­hael (2000). Self-conscious emo­tions: Embar­rass­ment, pri­de, sha­me, and guilt. Teok­ses­sa Lewis, Mic­hael & Havi­land, Jean­net­te M. (toim.), Hand­book of emo­tions, 742‒756. New York: Guil­ford Press.

Lind­qvist, Mart­ti (2016). Aut­ta­jan var­jo: pahuu­den ja haa­voit­tu­vuu­den ongel­ma ihmis­työn etii­kas­sa. Hel­sin­ki: Ota­va.

Mac­Ma­hon, Ais­ling (2014). Four gui­ding principles for the super­vi­so­ry rela­tions­hip. Reflec­ti­ve Prac­tice, 15(3), 333‒346.

Myl­ly­vii­ta, Kat­ja (2020). Häpeän hoi­to. Hel­sin­ki: Duo­decim.

Pyyk­kö­nen, Nina (2017). Epis­tee­mi­nen luot­ta­mus kehi­tyk­sen mah­dol­lis­ta­ja­na: Klii­ni­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen näkö­kul­ma. Teok­ses­sa Lai­ti­nen, Irme­li & Olli­kai­nen, Sei­ja (toim.), Men­ta­li­saa­tio: Teo­rias­ta käy­tän­töön, 105‒130. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Rehnbäck, Kat­rii­na & Pyyk­kö­nen, Nina (2020). Työ­noh­jaus tar­vit­see men­ta­li­saa­tio­ta. Osviit­ta, 11(1), 15‒19.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge & Skov­holt, Tho­mas M. (2003). The jour­ney of the coun­se­lor and the­ra­pist: Research fin­dings and pers­pec­ti­ves on pro­fes­sio­nal deve­lop­ment. Jour­nal of Career Deve­lop­ment, 30(1), 5–44.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge; Orlins­ky, David E.; Schrö­der, Tho­mas A.; Skov­holt, Tho­mas M. & Wil­lutz­ki, Ulri­ke (2019). The pro­fes­sio­nal deve­lop­ment of coun­sel­lors and psyc­hot­he­ra­pists: Implica­tions of empi­rical stu­dies for super­vi­sion, trai­ning and prac­tice. Coun­sel­ling and Psyc­hot­he­ra­py Research, 19, 214‒230.

Safran, Jere­my D. & Muran, J. Chris­top­her (2000). Nego­tia­ting the the­ra­peu­tic alliance: A rela­tio­nal treat­ment gui­de. New York: Guil­ford Press.

Segerc­rantz, Ulri­ka (2009). Työ­noh­jaus. Teok­ses­sa Lindroos, Hei­di & Segerc­rantz, Ulri­ka (toim.), Yksi­lök­si ryh­mäs­sä: ryh­mä­ana­lyy­si suo­ma­lai­ses­sa tera­pia­työs­sä, 238‒248. Hel­sin­ki: Pal­me­nia Hel­sin­ki Uni­ver­si­ty Press.

Sper­ber, Dan; Clé­ment, Fabrice; Heintz, Chris­top­he; Masca­ro, Oli­vier; Mercier, Hugo; Orig­gi, Glo­ria & Wil­son, Deirdre (2010). Epis­te­mic vigi­lance. Mind & Lan­gua­ge, 25, 359–393.

Tiu­ra­nie­mi, Juha­ni (2005). Vuo­ro­vai­ku­tusil­miöt työ­noh­jauk­ses­sa. Aikuis­kas­va­tus, 25(2), 110‒120.

Val­ta­kun­nal­li­nen yli­opis­to­jen psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus­kon­sor­tio (2021). Psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­sia kos­ke­vat suo­si­tuk­set. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.jyu.fi/edupsy/fi/laitokset/psykologia/psykoterapiaklinikka/psykoterapeuttikoulutus/Valtakunnallinen%20yliopistojen%20psykoterapeuttikoulutuskonsortio/Suositukset

Veil­leux, Jen­ni­fer C.; San­deen, Eve­lyn & Levens­ky, Eric (2014). Dia­lec­tical ten­sions super­vi­sor atti­tu­des and con­tex­tual influences in psyc­hot­he­ra­py super­vi­sion. Jour­nal of Con­tem­po­ra­ry Psyc­hot­he­ra­py, 44, 31–41.

Vygots­ky, Lev S. (1934/1999). Thought and lan­gua­ge. Cam­brid­ge, MA: MIT Press.

Wat­kins Jr., Clif­ton Edward; Hook, Jos­hua N.; DeBlae­re, Cir­leen; Davis, Don E., Van Ton­ge­ren, Daryl R.; Owen, Jes­se & Cal­la­han, Jen­ni­fer L. (2019). Humi­li­ty, rup­tu­res, and rup­tu­re repair in cli­nical super­vi­sion: a simple concep­tual cla­ri­fica­tion and exten­sion. The Cli­nical Super­vi­sor, 38(2), 281‒300.

Win­nicott, Donald (1963). The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment: Stu­dies in the theo­ry of emo­tio­nal deve­lop­ment. Lon­too: Hogarth Press.