Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Outi Hietanen: Työnohjaaja psykoterapeutiksi kasvamisen tukena tietämisen ja ei-tietämisen maastoissa

Artik­ke­lis­sa kuva­taan inte­gra­tii­vi­sek­si psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen pro­ses­sia ja sii­hen liit­ty­viä kog­ni­tii­vi­sia ja emo­tio­naa­li­sia haas­tei­ta työ­noh­jauk­sen näkö­kul­mas­ta. Kir­joi­tus poh­jau­tuu kir­joit­ta­jan koke­muk­siin kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­ta työ­noh­jaa­jan ja kou­lu­tet­ta­van roo­leis­sa sekä aihee­seen liit­ty­vään amma­til­li­seen kir­jal­li­suu­teen. Työ­noh­jaa­jan ja työ­noh­jat­ta­van väli­sel­lä yhteis­työ­suh­teel­la sekä työ­noh­jaus­ryh­mäl­lä on kes­kei­nen roo­li psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa. Työ­noh­jaus­ryh­mäs­sä voi kui­ten­kin olla haas­ta­vaa saa­vut­taa riit­tä­vän tur­val­li­nen ilma­pii­ri, jos­sa mah­dol­lis­tuu työn reflek­toi­mi­nen men­ta­li­soi­val­la ja ”ei-tie­tä­väl­lä” taval­la. Kir­joi­tuk­ses­sa poh­di­taan eri­lai­sia työ­noh­jauk­sel­li­sia kei­no­ja kou­lu­tet­ta­vien oppi­mis­pro­ses­sin tuke­mi­seen.  Esi­tet­ty­jä aja­tuk­sia sido­taan työ­noh­jauk­sen allians­sin, men­ta­li­saa­tio­teo­rian ja psy­ko­dy­naa­mi­sen teo­rian käsit­tei­siin.

It’s not about you knowing what your client should do, it’s about you pro­vi­ding a rela­tions­hip in which he can disco­ver him­self” (Cozo­li­no 2021, 27).

Inte­gra­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus on yli­opis­to­lain (558/2009) mukais­ta täy­den­nys­kou­lu­tus­ta ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­lai­sil­le. Kou­lu­tuk­seen pää­se­mi­nen edel­lyt­tää sovel­tu­vaa aiem­paa perus­tut­kin­toa (taval­li­sim­min psy­ko­lo­gi, lää­kä­ri tai sai­raan­hoi­ta­ja) sekä vähin­tään kah­den vuo­den koke­mus­ta mie­len­ter­veys­pal­ve­luis­sa tai sitä vas­taa­vas­sa teh­tä­väs­sä (Val­ta­kun­nal­li­nen yli­opis­to­jen psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus­kon­sor­tio 2021). Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen haku­pro­ses­siin kuu­luu myös sovel­tu­vuus­haas­tat­te­lu, jos­sa arvioi­daan muun muas­sa haki­jan itsear­vioin­ti- ja vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­ja sekä hänen moti­vaa­tio­taan kou­lu­tuk­seen.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen (vähin­tään 60 opin­to­pis­tet­tä) sisäl­tyy teo­ria­kou­lu­tus­ta, tera­peut­tis­ta poti­las­työ­tä ja sen työ­noh­jaus­ta, kou­lu­tet­ta­van oma kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia sekä opin­to­ko­ko­nai­suuk­sia integroi­va opin­näy­te­työ. Kou­lu­tuk­sen jär­jes­tä­ji­nä toi­mi­vat yli­opis­tot joko yksin tai yhdes­sä muun kou­lut­ta­jaor­ga­ni­saa­tion kans­sa. Psy­ko­te­ra­peut­ti on nimi­ke­suo­jat­tu ammat­ti­ni­mi­ke, jon­ka käyt­tö­oi­keu­den myön­tää Val­vi­ra. Muut­kin kuin psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen omaa­vat ter­vey­den­huol­lon alan työn­te­ki­jät voi­vat käyt­tää työs­sään psy­ko­te­ra­peut­ti­sia mene­tel­miä, jot­ka eivät ole samal­la taval­la suo­jat­tu­ja kuin esi­mer­kik­si psy­ko­lo­gien käyt­tä­mät tes­ti­me­ne­tel­mät. Täl­löin ei kui­ten­kaan ole kysy­mys var­si­nai­ses­ta psy­ko­te­ra­pias­ta, vaan tera­peut­ti­ses­ta kes­kus­te­lus­ta tai hoi­to­suh­de­työs­ken­te­lys­tä. Kuva­tes­sa­ni täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen pro­ses­sia työ­noh­jauk­sen näkö­kul­mas­ta haluan myös osal­lis­tua Suo­men Psy­ko­lo­gi­lii­ton puheen­vuo­ron poh­jal­ta (Ahto­la 2021) vii­me aikoi­na käy­tyyn kes­kus­te­luun psy­ko­te­ra­pia-ter­min käy­tös­tä mui­den ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­lais­ten kuin psy­ko­te­ra­peut­tien teke­mäs­sä työs­sä.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa pyri­tään löy­tä­mään työs­ken­te­ly­ta­pa, jos­sa huo­mioi­daan asiak­kai­den yksi­löl­li­set hoi­dol­li­set tar­peet mah­dol­li­sim­man hyvin. Kou­lu­tuk­ses­sa pai­no­te­taan eri psy­ko­te­ra­pia­me­ne­tel­mil­le yhtei­siä, tut­ki­tus­ti muu­tos­ta tuot­ta­via teki­jöi­tä, kuten hyvää yhteis­työ­suh­det­ta asiak­kaan ja psy­ko­te­ra­peu­tin välil­lä. Kou­lu­tet­ta­va voi sovel­taa asiak­kai­den hoi­toon eri­lai­sia psy­ko­te­ra­pian teo­rioi­ta ja työs­ken­te­ly­ta­po­ja. Jous­ta­vuus, ei-tie­tä­vän asen­teen koros­ta­mi­nen ja vapaus kou­lu­kun­tai­ses­ta ajat­te­lus­ta teke­vät inte­gra­tii­vi­ses­ta kou­lu­tuk­ses­ta monil­le hou­kut­te­le­van vaih­toeh­don. Toi­saal­ta kou­lu­tus on myös vaa­ti­va, kos­ka kou­lu­tet­ta­va sekä saa että jou­tuu raken­ta­maan ajat­te­lu- ja työ­ta­paan­sa sekä ammat­ti-iden­ti­teet­ti­ään ilman yhtä sel­ke­ää koti­teo­ri­aa. Vapaus ja jous­ta­vuus voi­vat tun­tua sekä kog­ni­tii­vi­ses­ti että emo­tio­naa­li­ses­ti haas­ta­vil­ta asioil­ta kou­lu­tus­pro­ses­sin aika­na. Työ­noh­jaa­jan tär­keä­nä teh­tä­vä­nä on vali­doi­da ja nor­ma­li­soi­da inte­gra­tii­vi­sek­si psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­seen liit­ty­vää ahdis­tus­ta ja epä­var­muut­ta sekä ymmär­tää tiet­tyyn kou­lu­kun­taan kuu­lu­mi­sen ja amma­til­lis­ten esi­ku­vien kai­puu­ta (Gold 2005). Samal­la työ­noh­jaa­jan on tär­ke­ää vies­tiä luot­ta­mus­ta sii­hen, että kou­lu­tuk­sen aika­na kus­ta­kin kou­lu­tet­ta­vas­ta kas­vaa oman näköi­sen­sä, riit­tä­vän hyvä psy­ko­te­ra­peut­ti.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen hakeu­tu­val­la on aiem­min han­kit­tu amma­til­li­nen päte­vyys ja usein jo pit­kä­kin työ­ko­ke­mus mie­len­ter­vey­den alal­ta. Hänen ammat­ti-iden­ti­teet­tin­sä ja amma­til­li­nen itsear­vos­tuk­sen­sa ovat uuden kou­lu­tuk­sen alkaes­sa kui­ten­kin hel­pos­ti haa­voit­tu­vas­sa tilas­sa: hän jou­tuu tie­dos­ta­maan oman tie­tä­mät­tö­myy­ten­sä ja kes­ke­ne­räi­syy­ten­sä olles­saan oppi­mas­sa uut­ta. Psy­ko­te­ra­pia­työ on vas­tuul­lis­ta ja vaa­ti­vaa. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­nen on pit­kä pro­ses­si, jos­sa oma per­soo­na ja osaa­mi­nen tule­vat haas­te­tuk­si par­haim­mil­laan raken­ta­val­la ja kan­nat­te­le­val­la taval­la. Kou­lu­tuk­seen sisäl­ty­vä oma psy­ko­te­ra­pia on tämän pro­ses­sin hen­ki­lö­koh­tai­sin osuus, työ­noh­jaus tulee heti seu­raa­va­na. Onnis­tu­nees­sa kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pias­sa kou­lu­tet­ta­van itse­tun­te­mus ja ‑ymmär­rys lisään­ty­vät, hän oppii tun­nis­ta­maan omia psyyk­ki­siä kipu­pis­tei­tään ja hänel­le omi­nais­ta tapaan­sa aset­tua vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Tämä antaa kou­lu­tet­ta­val­le par­haim­mil­laan hyvän poh­jan ymmär­tää sitä, mil­lä tavoin eri­lai­set tera­pia-asiak­kaat haas­ta­vat hän­tä ja mihin suden­kuop­piin hän on altis tipah­ta­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa hei­dän kans­saan. Psy­ko­te­ra­peut­tien hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys­tä psy­ko­te­ra­pias­sa tut­ki­neen Leh­to­vuo­ren (2018) mukaan kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pias­sa on olen­nais­ta se, miten vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lis­ta, kou­lu­tet­ta­van tar­pei­ta ja ryt­miä luke­vaa oma hoi­to on ollut ja miten sii­nä on työs­tet­ty kou­lu­tet­ta­van puut­teel­li­set puo­let, lähel­lä olon mah­dol­li­suu­det ja omat han­ka­lat tun­teet. Leh­to­vuo­ri tote­aa, että psy­ko­te­ra­peu­tin omas­sa hoi­dos­sa sisäis­tet­ty mal­li siir­tyy myös poti­las­työ­hön.

Kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia antaa kou­lu­tet­ta­val­le tär­keän koke­muk­sen asiak­kaan roo­lis­sa ole­mi­ses­ta ja sii­tä, mikä psy­ko­te­ra­pia­suh­tees­sa voi olla paran­ta­vaa ja vai­ke­aa. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si opis­ke­le­van on kai­ken kaik­ki­aan tär­ke­ää olla kos­ke­tuk­sis­sa omaan inhi­mil­li­seen haa­voit­tu­vuu­teen­sa ja rajal­li­suu­teen­sa. Lind­qvis­tin (2016, 99‒100) sanoin: ”Aut­ta­ja itse kuu­luu samaan kär­si­myk­sen mai­se­maan kuin autet­ta­van­sa­kin. Aut­ta­jak­si ei voi tul­la, ellei ole elä­nyt autet­ta­van avu­ton­ta roo­lia poh­jia myö­ten.”

Työ­noh­jaus psy­ko­te­ra­pias­sa ja psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa

Työ­noh­jaus voi­daan mää­ri­tel­lä työ­noh­jat­ta­van ja useim­mi­ten hän­tä koke­neem­man, työ­noh­jaa­ja­na toi­mi­van asian­tun­ti­jan väli­seen sopi­muk­seen perus­tu­vak­si tavoit­teel­li­sek­si yhteis­työk­si, jol­la on seu­raa­via omi­nai­suuk­sia: työ­noh­jaus toteu­te­taan sään­nöl­li­se­nä ja mää­rä­ai­kai­se­na, sii­nä käsi­tel­lään ohjat­ta­van työ­hön liit­ty­viä ilmiöi­tä ja sen yleis­ta­voit­tee­na on ohjat­ta­van amma­til­li­nen oppi­mi­nen, kas­vu ja kehi­tys sekä työs­sä jak­sa­mi­nen (Kes­ki-Luo­pa 2015; Tiu­ra­nie­mi 2005). Mac­Ma­hon (2014) on nimen­nyt nel­jä työ­noh­jaus­työ­tä ohjaa­vaa peri­aa­tet­ta: 1) ohjat­ta­van amma­til­lis­ta ja hen­ki­lö­koh­tais­ta kehi­tys­tä tuke­van yhteis­työ­suh­teen raken­ta­mi­nen, 2) työ­noh­jaa­jan emo­tio­naa­li­nen, sen­si­tii­vi­nen läs­nä­olo, 3) työ­noh­jaa­jan tie­don ja koke­mus­ten jaka­mi­nen nöy­räl­lä taval­la ja 4) arvon anta­mi­nen sekä työ­noh­jat­ta­van osaa­mi­sel­le että haa­voit­tu­vuu­del­le.

Psy­ko­te­ra­pia­työn työ­noh­jaa­ja tasa­pai­not­te­lee työs­sään opet­ta­jan, kon­sul­tin ja psy­ko­te­ra­peu­tin välil­lä (Veil­leux ym. 2014). Hänen teh­tä­vä­nään on joh­da­tel­la ohjat­ta­vaa koh­ti uusia haas­tei­ta mut­ta samal­la tukea hän­tä riit­tä­väs­ti, jot­ta hän voi­si säi­lyt­tää men­ta­li­saa­tio­ky­kyn­sä, toi­sin sanoen kykyn­sä tar­kas­tel­la omaa ja toi­sen miel­tä toi­sis­taan eril­li­si­nä aja­tuk­si­neen, tun­tei­neen ja motii­vei­neen. Työ­noh­jaa­jan tulee antaa ohjat­ta­van toi­min­nas­ta palau­tet­ta sil­lä tavoin, että hän voi samal­la säi­lyt­tää riit­tä­vän myön­tei­sen yhteis­työ­suh­teen ohjat­ta­vaan. Työ­noh­jat­ta­van saat­taa olla vai­kea ottaa palau­tet­ta ja uusia näkö­kul­mia vas­taan, mikä voi olla jos­kus ter­vet­tä ja perus­tel­tua, mut­ta jos­kus myös työ­noh­jat­ta­van kehi­tys­tä jumiut­ta­vaa (Segerc­rantz 2009). Työ­noh­jauk­sen tar­koi­tuk­se­na on myös huo­leh­tia välil­li­ses­ti asiak­kaan hyvin­voin­nis­ta ja samal­la tukea työ­noh­jat­ta­van amma­til­lis­ta kehi­tys­tä.

Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on ede­saut­taa reflek­toi­vaa ja asioi­den moni­säi­kei­syy­den näke­mis­tä tuke­vaa kes­kus­te­lua, tukea ohjat­ta­vien pysy­mis­tä lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keel­lä (Vygots­ky 1934/1999) ja ede­saut­taa sitä, että ohjat­ta­vat saa­vat palau­tet­ta työs­ken­te­lys­tään (Røn­nes­tad ym. 2019). Kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa on eri­tyi­sen tär­ke­ää panos­taa tur­val­li­seen työ­noh­jausal­lians­siin, kos­ka sil­loin ohjat­ta­vien ahdis­tu­nei­suus ja epä­var­muus on usein voi­ma­kas­ta. Tähän kehi­tys­vai­hee­seen luon­nol­li­ses­ti kuu­lu­va koros­tu­nut itse­kriit­ti­syys kai­paa vas­ta­pai­nok­seen vah­vaa, ohjat­ta­van minä­pys­ty­vyyt­tä ja itse­luot­ta­mus­ta tuke­vaa työ­noh­jaus­suh­det­ta (DePue ym. 2020). Kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa pai­not­tuu työ­noh­jauk­sen ope­tuk­sel­li­nen puo­li, kun taas opin­to­jen lop­pu­vai­hees­sa ohjat­ta­van itseoh­jau­tu­vuus ja auto­no­mia lisään­ty­vät. Työ­noh­jaa­jan kan­nat­te­le­va ja tuke­va roo­li on kui­ten­kin tär­ke­ää koko kou­lu­tuk­sen ajan. Oman koke­muk­se­ni mukaan kou­lu­tet­ta­vien epä­var­muus omas­ta osaa­mi­ses­taan ja riit­tä­vyy­des­tään nousee aika ajoin pin­taan. Kou­lu­tuk­sen ede­tes­sä lisään­ty­vä tie­to voi myös lisä­tä tus­kaa. Aja­tus sii­tä, että psy­ko­te­ra­pia­työ­tä voi teh­dä hyvin monel­la taval­la, voi olla toi­saal­ta hel­pot­ta­vaa, mut­ta samal­la se voi jät­tää ohjat­ta­van vaa­ti­van teh­tä­vän eteen hänen raken­taes­saan omaa työ­ta­paan­sa. Kou­lu­tuk­sen lop­pu­vai­hees­sa kou­lu­tet­ta­vien mie­leen nousee usein epä­var­muut­ta sii­tä, ovat­ko he oppi­neet riit­tä­väs­ti ennen omil­le sii­vil­leen nouse­mis­ta.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa työ­noh­jaa­jan ope­tuk­sel­li­siin teh­tä­viin kuu­lu­vat kou­lu­tuk­sen ope­tus­suun­ni­tel­maan sisäl­ty­vät asiat. Hänen vas­tuul­laan on huo­leh­tia sii­tä, että kou­lu­tet­ta­vat oppi­vat riit­tä­vät tie­dot ja tai­dot psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mi­seen. Työ­noh­jauk­ses­sa on tär­ke­ää aut­taa ohjat­ta­via tun­nis­ta­maan omia vah­vuuk­si­aan ja haas­tei­taan sekä tuo­maan näi­tä yhtei­sen tar­kas­te­lun koh­teek­si. Yhden työ­noh­jaus­ker­ran sisäl­lä on pal­jon vaih­toeh­toi­sia tar­kas­te­lun koh­tei­ta, ja ohjauk­ses­sa jou­du­taan tasa­pai­noi­le­maan eri tavoit­tei­den välil­lä. Omaan työ­ta­paa­ni kuu­luu se, että pyy­dän työ­noh­jat­ta­via miet­ti­mään etu­kä­teen omia toi­vei­taan kun­kin työ­noh­jaus­ker­ran suh­teen. Taval­li­ses­ti kes­kus­te­lu pol­vei­lee eri tee­mois­sa, ja sekä ohjat­ta­vat että työ­noh­jaa­ja vai­kut­ta­vat sen kul­kuun. Roh­kai­sen työ­noh­jat­ta­via pyy­tä­mään apua juu­ri sel­lai­siin asioi­hin, jot­ka tun­tu­vat heis­tä haas­ta­vil­ta. Poik­keuk­se­na ovat sel­lai­set tilan­teet, jois­sa työ­noh­jaa­ja­na arvioin työ­oh­jat­ta­van toi­min­nan ole­van asiak­kaal­le vahin­gol­lis­ta. Täl­löin eet­ti­nen vel­vol­li­suu­te­ni on puut­tua työ­noh­jat­ta­van toi­min­taan ja käyt­tää työ­noh­jausai­ka sen käsit­te­le­mi­seen.

Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa (Jyväs­ky­län yli­opis­to) työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on tukea kou­lu­tet­ta­vaa seu­raa­vien oppi­mis­ta­voit­tei­den saa­vut­ta­mi­ses­sa:

• tai­to sovel­taa teo­reet­tis­ta tie­tä­mys­tä psy­ko­te­ra­pian käy­tän­nön työs­sä,

• tai­to luo­da yhteis­työ­suh­de poti­laan kans­sa ja neu­vo­tel­la tavois­ta, menet­te­lyis­tä ja hoi­don tavoit­teis­ta yhteis­työs­sä poti­laan kans­sa,

• tai­to luo­da ja yllä­pi­tää sel­lais­ta vuo­ro­vai­ku­tus­suh­det­ta, joka tukee poti­laan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta työs­ken­te­lyä, hänen itseil­mai­su­aan ja toi­vot­tua muu­tos­ta,

• tai­to tapaus­koh­tai­seen diag­nos­ti­seen arvioin­tiin ja poti­laan ongel­mien käsit­teel­lis­tä­mi­seen,

• tai­to suo­riu­tua itse­näi­ses­ti suun­ni­tel­mal­li­sen tera­pia­pro­ses­sin läpi­vie­mi­ses­tä,

• tai­to sovel­taa psy­ko­te­ra­peut­ti­sia väliin­tu­lo­ta­po­ja yksi­löl­li­ses­ti kun­kin poti­laan hoi­don edel­lyt­tä­mäl­lä taval­la,

• tai­to osoit­taa ammat­ti­mais­ta suh­tau­tu­mis­ta ja käyt­täy­ty­mis­tä asiak­kai­siin­sa ja hei­dän lähei­siin­sä,

• tai­to vies­tiä tera­pias­sa teh­dyis­tä toi­men­pi­teis­tä ja hoi­don tulok­sis­ta ja teh­dä niis­tä myös asian­mu­kai­nen doku­men­taa­tio,

• tai­to yhteis­työ­hön hoi­toon osal­lis­tu­vien mui­den taho­jen kans­sa esi­mer­kik­si yhtei­sis­sä neu­vot­te­luis­sa ja ver­kos­to­ko­kouk­sis­sa ja

• tai­to arvioi­da kriit­ti­ses­ti toteut­ta­mi­aan psy­ko­te­ra­pioi­ta ja reflek­toi­da omaa psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mis­taan.

Yllä kuvat­tu­jen tavoit­tei­den lomas­sa kou­lu­tet­ta­van on mie­les­tä­ni hyvä tul­la tie­toi­sek­si omis­ta arvois­taan sekä sii­tä, min­kä­lais­ta tavoi­tel­ta­va hyvä elä­mä on hänen mie­les­tään. Vaik­ka psy­ko­te­ra­pian ylei­si­nä tavoit­tei­na voi­daan näh­dä laa­jas­ti ottaen asiak­kaan hyvin­voin­nin lisään­ty­mi­nen ja psyyk­ki­sen kas­vun tuke­mi­nen, näi­den tavoit­tei­den sisäl­löt voi­vat olla eri asiak­kail­le hyvin­kin eri­lai­sia. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­van on hyvä säi­lyt­tää avoin ja kun­nioit­ta­va asen­ne sii­hen, min­kä­lai­nen psy­ko­te­ra­peut­ti­nen muu­tos on kul­le­kin asiak­kaal­le mah­dol­lis­ta ja riit­tä­vää juu­ri sii­nä koh­taa hänen elä­mään­sä, jol­loin kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia toteu­tuu. Hyvän ja tyy­dyt­tä­vän elä­män moni­nai­suu­den näke­mi­nen aut­taa työ­noh­jat­ta­vaa otta­maan huo­mioon kun­kin asiak­kaan yksi­löl­li­set tar­peet psy­ko­te­ra­pias­sa.

Ryh­mä­työ­noh­jaus psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa

Ryh­mä­työ­noh­jauk­seen osal­lis­tu­mi­nen on kes­kei­nen osa psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mis­ta. Työ­noh­jat­ta­va on kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­sa hyvin moni­nais­ten kysy­mys­ten äärel­lä. Työ­noh­jauk­ses­sa poh­di­taan kou­lu­tuk­sen semi­naa­reis­sa ja kir­jal­li­suu­des­sa opis­kel­tu­ja asioi­ta ja pyri­tään sovel­ta­maan nii­tä käy­tän­nön asia­kas­työ­hön. Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen työ­noh­jauk­ses­sa hyö­dyn­ne­tään ääni- tai video­tal­len­tei­ta (luon­nol­li­ses­ti kou­lu­tus­asiak­kai­den kir­jal­li­sel­la suos­tu­muk­sel­la), joi­den avul­la pääs­tään tar­kas­te­le­maan tera­pia­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tus­ta in vivo, elä­väs­sä elä­mäs­sä. Psy­ko­te­ra­pia­työ on moni­ta­sois­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ole­mis­ta, jos­sa yhdis­ty­vät sanal­li­nen ja sana­ton (kehon­kie­li, ilmeet, eleet, äänen­sä­vyt) kie­li. Kou­lu­tet­ta­van mie­les­sä ris­tei­lee usein eri­lai­sia vaa­ti­muk­sia ja odo­tuk­sia sil­le, kuin­ka ”pitäi­si” toi­mia asiak­kaan kans­sa ja kuin­ka laa­ja-alai­sia tavoit­tei­ta yhteis­työs­sä tuli­si saa­vut­taa.

Työ­noh­jat­ta­va etsii toi­min­taan­sa ohjaa­vaa käsit­teel­lis­tä ja teo­reet­tis­ta perus­taa ja toi­mii toi­saal­ta aikai­sem­min oppi­mien­sa vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lien poh­jal­ta. Psy­ko­te­ra­pia­työ herät­tää monen­lai­sia tun­tei­ta, joi­den sää­te­le­mi­nen asia­kas­ti­lan­tees­sa ja sen ulko­puo­lel­la on sekä työ­noh­jat­ta­van työs­ken­te­lyn että hänen jak­sa­mi­sen­sa kan­nal­ta tär­ke­ää. Psy­ko­te­ra­pia­työs­sä nouse­vat tun­teet ja toi­min­ta­ta­vat voi­vat ilmen­tyä myös työ­noh­jaus­ti­lan­tees­sa paral­lee­li-ilmiön tavoin. Esi­mer­kik­si käsi­tel­täes­sä hyvin riip­pu­vais­ta kou­lu­tus­asia­kas­ta työ­noh­jauk­ses­sa riip­pu­vai­nen asen­ne voi ikään kuin hii­piä työ­noh­jaus­a­se­tel­maan. Työ­noh­jat­ta­va voi täl­löin odot­taa työ­noh­jaa­jal­ta ja muul­ta ryh­mäl­tä koros­tu­neen val­mii­ta vas­tauk­sia sii­hen, mitä hänen tuli­si kysei­sen asiak­kaan kans­sa teh­dä. Tämän tyyp­pi­sen paral­lee­li-ilmiön tun­nis­ta­mi­nen voi aut­taa kou­lu­tus­asiak­kaan ja hänen toi­sis­sa ihmi­sis­sä herät­tä­mien­sä reak­tioi­den ymmär­tä­mis­tä.

Ryh­mä­työ­noh­jaus voi par­haim­mil­laan luo­da yksi­lö­työ­noh­jaus­ta laa­jem­mat puit­teet työn tut­ki­mi­sel­le ja työs­sä esiin tule­vien ilmiöi­den jaka­mi­sel­le. Ryh­mäs­sä syn­tyy yksi­lö­työs­ken­te­lyä enem­män eri­lai­sia näkö­kul­mia, aja­tuk­sia ja tun­tei­ta käsi­tel­tä­viin tee­moi­hin liit­tyen. Kou­lu­tus­ryh­mäs­sä on mah­dol­li­suus tuen ja kan­nus­tuk­sen saa­mi­seen toi­sil­ta, mikä voi lisä­tä kou­lu­tet­ta­van omien vah­vuuk­sien ja onnis­tu­mis­ten tie­dos­ta­mis­ta. Tur­val­li­sen ryh­män sisäl­lyt­tä­vä (engl. con­tai­ning; Bion 1963) ja kan­nat­te­le­va (engl. hol­ding; Win­nicott 1963) toi­min­ta mah­dol­lis­taa myös haas­ta­vien koke­mus­ten, kuten osaa­mat­to­muu­den, riit­tä­mät­tö­myy­den ja yksi­näi­syy­den koke­mus­ten jaka­mi­sen. Moni työ­noh­jat­ta­va saat­taa pelä­tä oman tie­tä­mät­tö­myy­ten­sä pal­jas­tu­mis­ta ja arvos­tel­luk­si jou­tu­mis­ta tois­ten sil­mis­sä. Luot­ta­muk­sen raken­tu­mi­nen muu­hun ryh­mään ja työ­noh­jaa­jaan voi olla vai­ke­aa. Luot­ta­muk­sen raken­tu­mi­seen vai­kut­ta­vat muun muas­sa osal­lis­tu­jien aikai­sem­mat ryh­mä­ko­ke­muk­set sekä hei­dän koke­muk­sen­sa avun pyy­tä­mi­ses­tä ja vas­taa­not­ta­mi­ses­ta omis­sa kiin­ty­mys­suh­teis­saan. Psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­seen liit­ty­väs­sä työ­noh­jauk­ses­sa työ­noh­jaa­jal­la on val­taa kou­lu­tet­ta­viin näh­den, mikä voi herät­tää monen­lai­sia tun­tei­ta, kuten esi­mer­kik­si ihai­lua, nola­tuk­si tule­mi­sen pel­koa tai kateut­ta. Kou­lut­ta­jan ja kou­lu­tet­ta­van val­ta-ase­tel­man kaut­ta saa­te­taan pääs­tä kiin­ni sii­hen, mil­lai­ses­sa auk­to­ri­teet­tia­se­mas­sa työ­noh­jat­ta­va on suh­tees­sa kou­lu­tus­asiak­kaa­seen­sa.

Työ­noh­jaus­ryh­mä toi­mii tie­toi­sen pää­mää­rän, psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­sen, saa­vut­ta­mi­sek­si, mut­ta eri­lai­set tie­dos­ta­mat­to­mat ryh­mäil­miöt (ks. esim. Bion 1961; Car­pe­lan 1996) tule­vat sii­hen ajoit­tain väis­tä­mät­tä ja kut­su­mat­ta mukaan. Täl­lai­sia ilmiöi­tä voi­vat olla muun muas­sa työ­noh­jat­ta­van hänel­le itsel­leen ei-toi­vot­tu­jen per­soo­nal­li­suu­den puo­lien pro­jek­tii­vi­nen sijoit­ta­mi­nen toi­siin ryh­mä­läi­siin ja täs­tä seu­raa­vat ris­ti­rii­dat ryh­män sisäl­lä. Työ­noh­jaa­jan on hyö­dyl­lis­tä olla tie­toi­nen ryh­mä­dy­naa­mi­sis­ta ilmiöis­tä, jot­ta hän voi ottaa huo­mioon tie­dos­ta­mat­to­mien puo­lien mer­ki­tyk­sen ryh­män toi­min­nas­sa. Täl­löin hän voi aut­taa ryh­mää koh­ti tur­val­lis­ta työ­ryh­mä­ti­laa, jos­sa kukin ryh­mä­läi­nen voi uskal­tau­tua lähes­ty­mään ja tun­nis­ta­maan myös sel­lai­sia puo­lia, joi­ta on ollut aiem­min vai­kea sisäl­lyt­tää omaan itseen.

Mikä sit­ten voi hor­jut­taa tur­val­li­suu­den tun­net­ta psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sen ryh­mä­työ­noh­jauk­ses­sa? Ryh­mään kuu­lu­mi­nen ja hyväk­sy­tyk­si tule­mi­nen ovat syviä ihmi­syy­teen kuu­lu­via tar­pei­ta (Bau­meis­ter & Lea­ry 1995). Ryh­mä voi mer­ki­tä myös ylei­söä, joka saa työ­noh­jat­ta­van tun­te­maan olon­sa haa­voit­tu­vak­si ja tur­vat­to­mak­si (Hede­gaard 2020). Työ­noh­jauk­seen sisäl­ty­vä oman työn tut­ki­mi­nen herät­tää tun­tei­ta, ja sii­hen liit­tyy väis­tä­mät­tä häpeän tun­teen viriä­mi­sen mah­dol­li­suus. Häpeä kuu­luu niin sanot­tui­hin itse­tie­toi­suus­tun­tei­siin, jot­ka herää­vät sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa, kun näem­me itsem­me yksi­löi­nä tois­ten sil­mis­sä (Lewis 2000). Itse­tie­toi­suus­tun­teet edel­lyt­tä­vät yksi­löl­tä kykyä hah­mot­taa itsen­sä muis­ta eril­li­se­nä olen­to­na ja kykyä arvioi­da itse­ään (Myl­ly­vii­ta 2020). Häpeän tun­teen val­taan jou­tu­mi­nen voi herät­tää pel­koa ryh­män ulko­puo­lel­le jou­tu­mi­ses­ta ja kas­vo­jen menet­tä­mi­ses­tä tois­ten sil­mis­sä. Häpeä voi estää jaka­mas­ta sitä, min­kä suh­teen on epä­var­ma ja min­kä pel­kää ole­van tuo­mit­ta­vaa mui­den sil­mis­sä. Täl­lä tavoin häpeä voi estää työ­noh­jat­ta­vaa mene­mäs­tä koh­ti juu­ri sel­lai­sia kysy­myk­siä, joi­den jaka­mi­nen ja reflek­toin­ti oli­si eri­tyi­sen tär­ke­ää. Herät­täes­sään kiel­tei­ses­ti arvioi­duk­si tule­mi­sen pel­koa häpeä voi myös estää men­ta­li­soi­vaa työs­ken­te­lyä. Työ­noh­jat­ta­va voi poh­tia älyl­li­sel­lä tasol­la moni­mut­kai­sia asioi­ta, mut­ta oma­koh­tai­nen tun­ne­kos­ke­tus asi­aan jää puut­tu­maan. Ahdis­tuk­sen ja häpeän tun­teet herää­vät usein kou­lu­tus­te­ra­pia­ta­paa­mis­ten tal­len­tei­ta käsi­tel­täes­sä sekä tilan­teis­sa, jois­sa ohjat­ta­va kokee teh­neen­sä vir­heen.

Yhteis­työ­suh­de työ­noh­jauk­sen perus­ta­na

Psy­ko­te­ra­pia­suh­teen allians­si (engl. wor­king alliance; Bor­din 1979) on kes­kei­nen psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­teen vai­kut­ta­va teki­jä. Täl­le rin­nak­kai­se­na ilmiö­nä voi­daan puhua työ­noh­jaus­suh­teen allians­sis­ta (engl. super­vi­so­ry wor­king alliance; Bor­din 1983). Allians­si viit­taa yhtei­sym­mär­ryk­seen työs­ken­te­lyn tavoit­teis­ta (engl. goals) ja työs­ken­te­ly­ta­vois­ta (engl. tasks) sekä emo­tio­naa­li­seen sidok­seen (engl. bond) ohjaa­jan ja ohjat­ta­van välil­lä. Hyvä emo­tio­naa­li­nen sidos liit­tyy myön­teis­ten tun­tei­den, kuten pitä­mi­sen, välit­tä­mi­sen ja luot­ta­muk­sen tun­tei­siin työ­noh­jaa­jan ja ‑ohjat­ta­van välil­lä. Hyvä allians­si luo kes­kei­sen perus­tan tur­val­li­sen oppi­mis­ti­lan­teen raken­tu­mi­sel­le työ­noh­jauk­ses­sa. Ajat­te­len niin, että yhteis­työn tavoit­teis­ta ja mene­tel­mis­tä neu­vot­te­lun ohel­la työ­noh­jat­ta­van koke­mus sii­tä, että tulee yksi­lö­nä arvos­te­tuk­si (bond), ede­saut­taa niin sano­tun epis­tee­mi­sen luot­ta­muk­sen raken­tu­mis­ta työ­noh­jaa­jan ja ‑ohjat­ta­van välil­le. Epis­tee­mi­sel­lä luot­ta­muk­sel­la tar­koi­te­taan luot­ta­mus­ta sii­hen, että toi­sen välit­tä­mä tie­to on luo­tet­ta­vaa ja itsel­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­ki­tyk­sel­lis­tä (Sper­ber ym. 2010). Epis­tee­mi­sen luot­ta­muk­sen syn­ty­mi­nen edel­lyt­tää men­ta­li­soi­vaa vuo­ro­vai­ku­tus­ta (Fona­gy ym. 2019; Pyyk­kö­nen 2017), jos­sa työ­noh­jat­ta­va voi kokea tule­van­sa koh­da­tuk­si yksi­lö­nä, jon­ka ainut­laa­tui­ses­ta per­soo­nas­ta ja työs­ken­te­ly­ta­vas­ta työ­noh­jaa­ja on kiin­nos­tu­nut.

Kuten psy­ko­te­ra­pia­suh­teen allians­sis­sa, myös työ­noh­jaus­suh­teen allians­sis­sa voi tapah­tua eri­lai­sia allians­si­kat­kok­sia (engl. alliance rup­tu­res; Safran & Muran 2000), jot­ka voi­vat näyt­täy­tyä käyt­täy­ty­mi­sen tasol­la joko vetäy­ty­mi­se­nä tai konfron­toi­mi­se­na. Työ­noh­jaa­jan ja työ­noh­jat­ta­van väli­sen yhteis­työ­suh­teen kat­kok­set voi­vat olla erias­tei­sia vaih­del­len lie­väs­tä jän­nit­tei­syy­des­tä yhteis­työn vaka­vam­piin han­ka­luuk­siin. Allians­si­kat­kok­set voi­vat liit­tyä eri­lai­siin käsi­tyk­siin työ­noh­jauk­sen tavoit­teis­ta ja teh­tä­vis­tä sekä työ­noh­jaa­jan ja ohjat­ta­van väli­seen emo­tio­naa­li­seen sidok­seen. Kat­kos voi syn­tyä monen­lai­sis­ta ainek­sis­ta. Se voi liit­tyä esi­mer­kik­si sii­hen, että työ­oh­jaa­ja vaa­tii ohjat­ta­val­ta enem­män kuin täl­le on lähi­ke­hi­tyk­sen­sä puit­teis­sa mah­dol­lis­ta, jol­loin työ­noh­jat­ta­va suo­jau­tuu vetäy­ty­mäl­lä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta tai konfron­toi­mal­la työ­noh­jaa­jaa. Toi­si­naan kat­kok­seen ajau­tu­mi­nen voi olla tie­dos­ta­mat­to­mam­pi sel­viy­ty­mis­kei­no. Voi olla esi­mer­kik­si niin, että työ­noh­jat­ta­va­na ole­mi­nen ja omien epä­var­muuk­sien näyt­tä­mi­nen ei tun­nu tur­val­li­sel­ta, kos­ka työ­noh­jaa­ja muis­tut­taa jota­ku­ta ohjat­ta­van aikai­sem­man elä­män koh­tuut­to­man kriit­tis­tä ihmis­tä.

Kuvaan seu­raa­vas­sa sitä, miten kat­kok­set voi­vat oman koke­muk­se­ni mukaan näyt­täy­tyä kou­lu­tus­työ­noh­jauk­sis­sa. Vetäy­ty­mis­kat­kok­ses­sa työ­oh­jat­ta­va voi olla pas­sii­vi­nen ja etäi­nen. Hän ei ker­ro itses­tään mitään hen­ki­lö­koh­tai­sel­la tasol­la koet­tua, vaan puhuu työs­tään ulko­koh­tai­ses­ti. Hänen val­mis­tau­tu­mi­sen­sa työ­noh­jauk­seen voi olla vähäis­tä ja orien­toi­tu­mi­nen työ­noh­jaus­ti­lan­tee­seen seka­vaa. Vetäy­ty­mi­nen voi tapah­tua myös aktii­vi­sen toi­min­nan kaut­ta. Työ­noh­jat­ta­va voi esi­mer­kik­si vie­dä kai­ken työ­noh­jausa­jan puhu­mal­la yksin jät­tä­mät­tä tilaa yhtei­sel­le poh­din­nal­le. Voi vai­kut­taa sil­tä, että hän ei tar­vit­si­si työ­noh­jaa­jaa ja muu­ta ryh­mää mihin­kään, vaan esit­te­li­si omaa työ­tään pär­jä­ten hyvin yksin­kin.

Konfron­taa­tio­kat­kok­ses­sa ohjat­ta­va voi kri­ti­soi­da suo­raan työ­noh­jaa­jaa ja tämän toi­min­taa. Kriit­ti­nen kes­kus­te­lu työ­noh­jauk­sen toteu­tuk­ses­ta on toki asial­lis­ta ja ter­ve­tul­lut­ta, mut­ta konfron­taa­tio­kat­kok­ses­sa kri­tiik­ki on poik­keuk­sel­li­sen jyrk­kää ja mitä­töi­vää. Ohjat­ta­va saat­taa vaa­tia jäy­käs­ti jon­kin tie­tyn lähes­ty­mis­ta­van toteut­ta­mis­ta työ­noh­jauk­ses­sa tai hän voi yksi­puo­li­ses­ti sälyt­tää vas­tuun koko pro­ses­sin onnis­tu­mi­ses­ta työ­noh­jaa­jan har­teil­le.

Sekä vält­te­ly- että konfron­taa­tio­kat­kos­ten kans­sa työs­ken­te­lys­sä pääs­tään eteen­päin tar­kas­tel­len avoi­mes­ti molem­pien osa­puol­ten osuut­ta työ­noh­jaus­suh­tees­sa ja kat­kok­sen syis­sä. Työ­noh­jaa­jal­la on ohjat­ta­vaa suu­rem­pi vas­tuu ottaa havait­se­man­sa yhteis­työn kat­kos puheek­si ja raken­taa avoin­ta, ute­lias­ta ilma­pii­riä sen tut­ki­mi­sel­le, mitä kat­kok­seen joh­ta­nees­sa tilan­tees­sa tapah­tui. Työ­noh­jaa­jan vil­pit­tö­myys, nöy­ryys ja val­mius pyy­tää anteek­si omaa osuut­taan kat­kok­sen syn­ty­mi­seen ede­saut­ta­vat allians­sin kor­jaan­tu­mis­ta (Wat­kins ym. 2019). 

Allians­si­kat­kok­sia voi syn­tyä myös kou­lu­tet­ta­vien välil­lä. Ehkä eri­tyi­ses­ti inte­gra­tii­vi­sis­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­sis­sa työ­noh­jat­ta­vil­la on jos­kus hyvin eri­lai­sia teo­reet­ti­sia käyt­tö­teo­rioi­ta ja työs­ken­te­ly­ta­po­ja. Hei­dän toi­sil­leen anta­ma palau­te ja vaih­toeh­toi­sen ajat­te­lu­ta­van esiin nos­ta­mi­nen voi­vat saa­da kat­kok­sen aikaan. Kysee­na­lais­ta­vaa palau­tet­ta vas­taa­not­ta­va osa­puo­li saat­taa pudo­ta syväl­le osaa­mat­to­maan tai epä­on­nis­tu­nee­seen koke­muk­seen, jos­sa häpeän tun­ne lamaan­nut­taa men­ta­li­saa­tio­ky­vyn ja estää oppi­mis­ta. Täl­löin työ­noh­jaa­jaa tar­vi­taan avuk­si kat­kos­työs­ken­te­lyyn niin kau­an, kun­nes ryh­mään voi­daan palaut­taa riit­tä­vän tur­val­li­nen ja men­ta­li­soi­va työs­ken­te­ly­ti­la. Työ­noh­jat­ta­vat saat­ta­vat luon­nol­li­ses­ti kokea kateut­ta ja kil­pai­lua suh­tees­sa toi­siin­sa. Kateus voi täs­sä­kin yhtey­des­sä olla kehi­tys­tä eteen­päin vie­vä ja raken­ta­va voi­ma, mut­ta han­ka­lim­mil­laan ryh­mäs­sä tur­vat­to­muut­ta herät­tä­vä ja tuhoa­va asia.

Työ­noh­jausal­lians­sin kat­kos­ten taus­tal­la vai­kut­ta­vat työ­noh­jat­ta­vien ja työ­noh­jaa­jan tie­toi­set ja tie­dos­ta­mat­to­mat aja­tuk­set, tun­teet ja toi­min­tayl­lyk­keet, jot­ka voi­vat kum­mu­ta osit­tain myös hei­dän trans­fe­rens­si- ja vas­tat­rans­fe­rens­si­reak­tiois­taan. Näi­hin kiin­ni pää­se­mi­nen voi olla mah­dol­lis­ta ryh­mä­työ­noh­jaus­ti­lan­teen ohel­la hei­dän omis­sa psy­ko­te­ra­pia- tai työ­noh­jaus­suh­teis­saan kou­lu­tus­työ­noh­jauk­sen ulko­puo­lel­la.

Men­ta­li­saa­tio näkö­kul­ma­na ryh­mä­työ­noh­jauk­seen

Men­ta­li­saa­tiol­la tar­koi­te­taan kykyä oman ja toi­sen toi­min­nan tar­kas­te­le­mi­seen mer­ki­tyk­sel­li­se­nä perus­tuen eri­lai­siin mie­len­ti­loi­hin, kuten halui­hin, usko­muk­siin, tun­tei­siin ja pää­tel­miin (Bate­man & Fona­gy 2004; Kei­nä­nen 2019).  Kes­keis­tä on ute­lias ja kiin­nos­tu­nut, ”ei-tie­tä­vä” asen­ne omaa ja toi­sen miel­tä koh­taan. Men­ta­li­saa­tio­ky­vyn kehit­ty­mi­sen perus­ta­na näh­dään van­hem­man ja lap­sen väli­sen kiin­ty­mys­suh­teen tun­ne­poh­jai­nen vuo­ro­vai­ku­tus. Ihan­teel­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa van­hem­pi pei­laa lap­sen tun­ne­ti­lo­ja osu­vas­ti ja sel­lai­sel­la taval­la, että syn­tyy vai­ku­tel­ma van­hem­man ja lap­sen koke­mus­ten eril­li­syy­des­tä.

Men­ta­li­saa­tio on tun­nus­tet­tu kes­kei­sek­si vuo­ro­vai­ku­tuk­sen meka­nis­mik­si psy­ko­te­ra­pias­sa, työ­noh­jauk­ses­sa ja muus­sa vuo­ro­vai­ku­tus­työs­sä. Psy­ko­te­ra­pia­työn kou­lu­tus­työ­noh­jauk­ses­sa on tavoit­tee­na työ­noh­jat­ta­van työn tut­ki­mi­nen ja ohjaa­mi­nen sekä hänen amma­til­li­sen kehi­tyk­sen­sä ja jak­sa­mi­sen­sa tuke­mi­nen. Tavoit­tee­na on yllä­pi­tää ohjat­ta­vien ja työ­noh­jaa­jan men­ta­li­saa­tio­ta tuke­vaa työs­ken­te­ly­ti­laa, jot­ta työs­sä nouse­via ilmiöi­tä voi­tai­siin tut­kia luo­vas­sa, sal­li­vas­sa ja kaik­kia osal­lis­tu­jia kun­nioit­ta­vas­sa ilma­pii­ris­sä. Kou­lu­tus­työ­noh­jaus­ti­lan­tees­sa pääs­tään par­haim­mil­laan men­ta­li­soi­maan sekä psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lu­tet­ta­van, hänen kou­lu­tus­asiak­kaan­sa että mui­den ryh­mä­läis­ten miel­tä. Men­ta­li­soi­val­le työ­noh­jauk­sel­le tyy­pil­lis­tä on muun muas­sa mie­len moni­nai­suu­den ja ris­ti­rii­tai­suu­den ymmär­tä­mi­nen, aito kiin­nos­tus tois­ten koke­muk­sia koh­taan, jous­ta­vuus, eri­lais­ten näkö­kul­mien etsi­mi­nen sekä leik­ki­sä ja ei-tie­tä­vä ute­liai­suus (Rehnbäck & Pyyk­kö­nen 2020).

Työ­noh­jaa­jan teh­tä­vä­nä on sää­del­lä ryh­män tur­val­li­suu­den tun­net­ta, jot­ta osal­lis­tu­jat pys­tyi­si­vät men­ta­li­soi­vaan työs­ken­te­lyyn. Men­ta­li­soi­vas­sa työ­noh­jauk­ses­sa pyri­tään saa­maan kos­ke­tus­ta tun­tei­siin, jot­ta käsi­tel­tä­vät asiat tuli­si­vat pro­ses­soi­tua osal­lis­tu­jia kos­ket­ta­val­la, hen­ki­lö­koh­tai­sel­la tasol­la. Tätä tukeak­seen työ­noh­jaa­ja voi tuo­da kes­kus­te­luun tun­tei­siin ja täs­sä ja nyt tapah­tu­viin mie­len ja kehon tun­te­muk­siin viit­taa­via kysy­myk­siä ja kom­ment­te­ja. Työ­noh­jaa­jan sää­te­lyä tar­vi­taan myös tun­tei­ta vii­len­tä­vään suun­taan sil­loin, kun voi­mak­kaat tun­teet tule­vat men­ta­li­soi­van työs­ken­te­lyn esteik­si. Täl­löin ohjaa­jan teh­tä­vä­nä on vas­taa­not­taa ja sanot­taa ryh­mäs­sä nouse­vaa tun­net­ta sekä ilmais­ta kiin­nos­tus­ta ja myö­tä­tun­toa tun­ne­ko­ke­mus­ta koh­taan.

Ahdis­tus­ta ja häpe­ää lie­vit­tä­viä kei­no­ja työ­noh­jauk­ses­sa

Myön­tei­sen ja tur­val­li­sen työ­noh­jaus­suh­teen raken­ta­mi­sen lisäk­si on käy­tet­tä­vis­sä eri­lai­sia kei­no­ja työ­noh­jauk­ses­sa herää­vien ahdis­tuk­sen ja häpeän tun­tei­den lie­vit­tä­mi­sek­si. Oppi­mi­seen ja oman työn tut­ki­mi­seen liit­ty­väs­tä ahdis­tuk­ses­ta ja häpeäs­tä puhu­mi­nen voi sinäl­lään muut­taa nämä tun­teet sie­det­tä­väm­mäk­si, jos se tapah­tuu myö­tä­tun­toi­ses­sa ja ymmär­tä­väs­sä ilma­pii­ris­sä. Ohjat­ta­va voi huo­ma­ta näi­den tun­tei­den ole­van jaet­tu­ja tois­ten kans­sa, mikä nor­ma­li­soi hänen koke­mus­taan. Jos esi­mer­kik­si epä­var­muu­den tun­teis­ta ei puhu­ta ääneen, ohjat­ta­va jää her­käs­ti ajat­te­le­maan, että hän on tun­teen kans­sa yksin, epä­var­muus on ongel­ma ja ker­too hänen osaa­mat­to­muu­des­taan ja kel­paa­mat­to­muu­des­taan. Sen totea­mi­nen, että epä­var­muus on psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tues­sa väis­tä­mä­tön mut­ta sie­det­tä­vis­sä ole­va tun­ne, voi aut­taa työ­noh­jat­ta­via tule­maan toi­meen sen kans­sa.

Työ­noh­jaa­ja voi teh­dä työ­noh­jauk­ses­sa nouse­vis­ta tun­teis­ta sie­det­tä­väm­piä myös vähen­tä­mäl­lä tie­toi­ses­ti yhden ryh­mä­läi­sen roo­lia jon­kin tun­teen kan­ta­ja­na. Esi­mer­kik­si jos­kus voi käy­dä niin, että yksi työ­noh­jat­ta­vis­ta uskal­taa ava­ta kes­kus­te­lus­sa kou­lu­tus­asia­kas­ta koh­taan tun­te­mi­aan ärty­myk­sen tun­tei­ta, mut­ta muu ryh­mä ei läh­de kes­kus­te­luun mukaan. Muun ryh­män hil­jai­suus ja aiheen väis­te­le­mi­nen voi jät­tää työ­noh­jat­ta­van kan­ta­maan yksin “sen ärty­neen” roo­lia ryh­mäs­sä. Jos ohjaa­ja ei tun­nis­ta tätä ilmiö­tä, ohjat­ta­va voi jää­dä ikään kuin syn­ti­pu­kin roo­liin ryh­mäs­sä, toi­sin sanoen kan­ta­maan jotain mui­den häneen pro­ji­soi­maa omi­nai­suut­ta. Ilmiön tun­nis­ta­va työ­noh­jaa­ja voi joh­da­tel­la ja hou­ku­tel­la koko ryh­mää kysei­sen koke­muk­sen äärel­le. Vaik­ka jokai­nen saa luon­nol­li­ses­ti säi­lyt­tää oman yksi­löl­li­sen koke­muk­sen­sa, on jokai­ses­sa ryh­mä­läi­ses­sä (työ­noh­jaa­ja mukaan lukien) yleen­sä kui­ten­kin löy­det­tä­vis­sä jon­kin­lais­ta reso­noin­ti­pin­taa mui­den koke­muk­siin. Tätä reso­noin­ti­pin­taa hake­mal­la työ­noh­jaa­ja vähen­tää asian esil­le nos­ta­neen ohjat­ta­van kipui­lua ja mah­dol­lis­ta häpe­ää tilan­tees­sa. Samal­la muut ryh­mä­läi­set tule­vat tie­toi­sem­mik­si omis­ta koke­muk­sis­taan, joi­hin heil­lä ei ehkä oli­si syn­ty­nyt kos­ke­tus­ta ilman ryh­mää. Kai­ken kaik­ki­aan yhteis­tä inhi­mil­li­syyt­tä koros­ta­va ilma­pii­ri las­kee työ­noh­jat­ta­vien pai­nei­ta näyt­täy­tyä osaa­vi­na ja antaa tilaa omien haa­voit­tu­vuuk­sien ja epä­var­muuk­sien jaka­mi­sel­le.

Video­vä­lit­tei­sen työ­noh­jaus­työn eri­tyis­haas­tei­ta

Koro­nae­pi­de­mian puh­kea­mi­sen jäl­keen kou­lu­tus­työ­noh­jauk­set siir­tyi­vät monien mui­den vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tei­den tapaan video­vä­lit­tei­sik­si. Työ­noh­jauk­sen toteut­ta­mi­nen video­vä­lit­tei­ses­ti tuo lisä­haas­tei­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­seen var­sin­kin sil­loin, kun ryh­mä­läi­set eivät ole alun perin­kään pääs­seet tutus­tu­maan toi­siin­sa lähi­ta­paa­mi­sis­sa. Video­vä­lit­tei­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta yleen­sä puut­tuu molem­min­puo­li­sen kat­se­kon­tak­tin mah­dol­li­suus, ja ei-kie­lel­lis­tä infor­maa­tio­ta välit­tyy vähem­män kuin samas­sa tilas­sa tavat­taes­sa. Tämä saat­taa häi­ri­tä ryh­män luon­te­vaa ja spon­taa­nia vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja luo­da pai­nei­ta koros­tu­neen fak­ta­pi­toi­sen sisäl­lön tuo­mi­sek­si kes­kus­te­luun. Tut­ki­muk­sis­sa (de Gui­nean ym:den 2012 meta-ana­lyy­si) on havait­tu, että ryh­män toi­min­nan vir­tu­aa­li­suu­den kas­vaes­sa ryh­män sisäi­nen vuo­ro­vai­ku­tus, tie­don jaka­mi­nen, suo­riu­tu­mi­nen teh­tä­vis­tä ja tyy­ty­väi­syys vähe­ne­vät ja konflik­tit lisään­ty­vät.

Työ­noh­jaa­ja voi vähen­tää video­vä­lit­tei­sen työ­ta­van mah­dol­li­sia kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia kiin­nit­tä­mäl­lä huo­mio­ta eri­tyi­sen pal­jon niin sanot­tu­jen osten­sii­vis­ten vih­jei­den (Ger­ge­ly 2013) käyt­tä­mi­seen. Hän voi toi­sin sanoen pyr­kiä koros­ta­maan vies­tin­sä tär­keyt­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä käyt­tä­mäl­lä sel­kei­tä kas­vo­nil­mei­tä, luo­mal­la kat­se­kon­tak­tin vai­ku­tel­maa kat­so­mal­la kame­raan sekä käyt­tä­mäl­lä vies­tiä tuke­vaa kehon­kiel­tä, asen­to­ja ja äänen­sä­vyä (Fis­her ym. 2020). Video­vä­lit­tei­sen työ­ta­van haas­tei­den kans­sa sel­viä­mis­tä voi hel­pot­taa myös se, että työ­noh­jaa­ja on aktii­vi­ses­ti kuu­lol­la sen suh­teen, miten kukin työ­noh­jat­ta­va kokee tämän työs­ken­te­ly­ta­van. Vaik­ka työs­ken­te­ly­ta­pa tuli­si­kin annet­tu­na ilman mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa sii­hen, voi koke­mus kuul­luk­si tule­mi­ses­ta aut­taa tule­maan toi­meen työ­ta­paan liit­ty­vien haas­tei­den kans­sa. Video­vä­lit­tei­sen työs­ken­te­lyn haas­teis­ta kes­kus­te­le­mi­nen aut­taa työ­noh­jat­ta­via myös huo­mioi­maan vas­taa­vat haas­teet hei­dän itsen­sä video­vä­lit­tei­ses­ti toteut­ta­mis­saan kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­piois­sa.

Työ­noh­jaa­ja ohjat­ta­vien kat­seen koh­tee­na

Työ­noh­jat­ta­vat saat­ta­vat näh­dä työ­noh­jaa­jan osaa­va­na ja koke­nee­na ammat­ti­lai­se­na, mikä voi­daan näh­dä tur­val­li­suut­ta tuo­va­na asia­na työ­noh­jaus­suh­tees­sa. Ohjat­ta­van on tär­keä kokea ole­van­sa hyvis­sä käsis­sä ja luot­taa riit­tä­väs­ti työ­noh­jaa­jan ammat­ti­tai­toon. Työ­noh­jaa­ja on mah­dol­li­nen idea­li­saa­tion koh­de, johon saa­te­taan hei­jas­taa epä­rea­lis­ti­sia­kin mie­li­ku­via kai­ken osaa­vas­ta ja hal­lit­se­vas­ta ammat­ti­lai­ses­ta, salai­seen tie­toon vihi­tys­tä ”gurus­ta”. Idea­li­saa­tion vähit­täi­nen pur­kau­tu­mi­nen voi olla ohjat­ta­val­le pet­ty­mys, mut­ta samal­la se voi aut­taa hän­tä höl­len­tä­mään omia, mah­dol­li­ses­ti koh­tuut­to­mia vaa­ti­muk­sia itse­ään koh­taan. Røn­nes­ta­din ja Skov­hol­tin (2003) mukaan psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tet­ta­va voi käy­dä läpi saman­tyyp­pi­sen pro­ses­sin kuin lap­si suh­tau­tu­mi­ses­saan van­hem­piin­sa kas­vu­vuo­sien­sa aika­na: kou­lu­tet­ta­va saat­taa näh­dä työ­noh­jaa­jan­sa aluk­si idea­li­soi­tu­na, mut­ta itse­näis­ty­mi­sen ja kysee­na­lais­ta­mi­sen jäl­keen lopul­ta inhi­mil­li­se­nä ihmi­se­nä vah­vuuk­si­neen ja puut­tei­neen.

Pit­kän työ­noh­jaus­pro­ses­sin aika­na ohjat­ta­van kehi­tys­tä voi tukea se, että työ­noh­jaa­ja jakaa sopi­vas­sa mää­rin myös omaa koke­mus­taan psy­ko­te­ra­pia­työ­hön liit­ty­väs­tä epä­var­muu­des­ta ja haas­ta­vuu­des­ta. Näin ohjat­ta­val­le kehit­tyy rea­lis­ti­sem­pi kuva psy­ko­te­ra­peu­tin työs­tä, ja hän voi samas­tua epä­täy­del­li­seen, mut­ta riit­tä­vän hyvään koke­neem­paan kol­le­gaan. Inte­gra­tii­vi­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tuk­ses­sa koros­te­taan ”ei-tie­tä­vää” suh­tau­tu­mis­ta asiak­kaa­seen. Työ­noh­jaa­ja on tär­keä roo­li­mal­li sii­nä, kuin­ka ei-tie­tä­vyys ja tie­tä­mi­nen voi­vat elää rin­nak­kain työ­noh­jaa­ja­na ja psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­mi­ses­sa.

Lopuk­si

Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kou­lut­tau­tu­mi­nen on pit­kä ja inten­sii­vi­nen pro­ses­si, jon­ka aika­na kou­lu­tet­ta­va tutus­tuu kes­kei­siin psy­ko­te­ra­pian ele­ment­tei­hin, oppii aset­tu­maan psy­ko­te­ra­pia­suh­tee­seen ja kyke­nee tar­kas­te­le­maan omaa osuut­taan sii­nä, oppii tasa­pai­noi­le­maan tie­tä­mi­sen ja ei-tie­tä­mi­sen välil­lä ja hyö­dyn­tä­mään omia vas­ta­tun­tei­taan psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sin hyväk­si. Psy­ko­te­ra­peu­tik­si kas­va­mi­nen edel­lyt­tää omien vah­vuuk­sien ja hen­kis­ten suden­kuop­pien tun­nis­ta­mis­ta, nöy­ryyt­tä ihmi­sen moni­nai­suu­den ja yksi­löl­li­syy­den edes­sä sekä toi­von yllä­pi­tä­mis­tä elä­män tus­kal­lis­ten ja jos­kus ylit­se­pää­se­mät­tö­män vai­keil­ta tun­tu­vien kysy­mys­ten äärel­lä.

Psy­ko­te­ra­pias­sa ei ole kyse mis­tä tahan­sa amma­til­li­ses­ta ”puhe­hoi­dos­ta” tai eri­lais­ten psy­ko­te­ra­peut­tis­ten mene­tel­mien tek­ni­sen käy­tön opet­te­le­mi­ses­ta ja nii­den sovel­ta­mi­ses­ta asiak­kai­den hoi­ta­mi­seen. Kysy­mys on koko­nais­val­tai­ses­ta, psy­ko­te­ra­peu­tin per­soo­naa haas­ta­vas­ta työs­tä, jos­sa psy­ko­te­ra­peu­tin itse­tun­te­mus ja itse­reflek­tio­ky­ky, avoi­muus jat­ku­val­le oppi­mi­sel­le ja työ­noh­jauk­ses­ta saa­ta­va tuki mah­dol­lis­ta­vat asiak­kaal­le tar­jot­ta­van avun. Tämä psy­ko­te­ra­pia­työn koko­nais­val­tai­suus jää her­käs­ti ymmär­tä­mät­tä puhut­taes­sa psy­ko­te­ra­pia­me­ne­tel­mien käy­tös­tä ilman psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus­ta esi­mer­kik­si psy­ko­lo­gin, lää­kä­rin ja sai­raan­hoi­ta­jan työs­sä. Vii­me aikoi­na Suo­men Psy­ko­lo­gi­lii­ton pii­ris­sä käy­dys­sä kes­kus­te­lus­sa (Ahto­la 2021) on nos­tet­tu esiin psy­ko­lo­gien val­miu­det tera­peut­tis­ten kes­kus­te­lui­den käy­mi­seen väit­tä­mäl­lä, että myös psy­ko­te­ra­pia­kou­lut­ta­mat­to­mat psy­ko­lo­git voi­si­vat antaa psy­ko­te­ra­pi­aa, mikä­li he itse tai hei­dän työ­nan­ta­jan­sa arvioi­vat heil­lä ole­van sii­hen riit­tä­väs­ti ammat­ti­tai­toa. Pyr­ki­myk­se­nä on käsit­tääk­se­ni ollut hyvää tar­koit­taen nos­taa esil­le psy­ko­lo­gien ammat­ti­kun­nan poten­ti­aa­lia vas­ta­ta huu­ta­vaan kes­kus­te­lua­vun pulaan yhteis­kun­tam­me mie­len­ter­veys­pal­ve­luis­sa. Mie­les­tä­ni psy­ko­te­ra­pia-sanan mer­ki­tyk­sen hämär­tä­mi­nen täl­lai­sil­la ulos­tu­loil­la on kui­ten­kin erit­täin ongel­mal­lis­ta, kos­ka se toden­nä­köi­ses­ti lisää asiak­kai­den epä­tie­toi­suut­ta ja häm­men­nys­tä hei­dän hakies­saan apua mie­len­ter­vey­den ongel­miin. Myös muul­la hoi­dol­li­sel­la työl­lä kuin psy­ko­te­ra­pial­la on kor­vaa­mat­to­man arvo­kas roo­li mie­len­ter­veys­työs­sä. Tämän työn mer­ki­tyk­sen ja arvon esiin nos­ta­mi­sen täy­tyi­si kui­ten­kin tapah­tua muil­la kei­noil­la kuin hämär­tä­mäl­lä psy­ko­te­ra­pia-käsit­teen mer­ki­tys­tä.

Kir­jal­li­suus

Ahto­la, Anna­ril­la (2021). Psy­ko­te­ra­pia on myös psy­ko­lo­gin työ­vä­li­ne. Psy­ko­lo­gi, 23(1), 4‒5.

Bate­man, Ant­ho­ny & Fona­gy, Peter (2004). Men­ta­liza­tion-based treat­ment of BPD. Jour­nal of Per­so­na­li­ty Disor­ders, 18(1), 36‒51.

Bau­meis­ter, Roy F., & Lea­ry, Mark R. (1995). The need to belong: Desi­re for inter­per­so­nal attach­ments as a fun­da­men­tal human moti­va­tion. Psyc­ho­lo­gical Bul­le­tin, 117, 497–529.

Bion, Wil­fred R. (1961). Expe­riences in groups and other papers. Lon­too: Tavis­tock.

Bion, Wil­fred R. (1963). Ele­ments of psyc­ho-ana­ly­sis. Lon­too: Kar­nac.

Bor­din, Edward S. (1979). The gene­ra­liza­bi­li­ty of the psyc­hoa­na­ly­tic concept of the wor­king alliance. Psyc­hot­he­ra­py: Theo­ry, Research, and Prac­tice, 16, 252–260.

Bor­din, Edward S. (1983). A wor­king alliance based model for super­vi­sion. The Coun­se­ling Psyc­ho­lo­gist, 11(1), 35‒42.

Car­pe­lan, Hen­rik (1996). Ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­ta – yleis­kat­saus. Teok­ses­sa Arp­po, Maa­rit; Pölö­nen, Rit­va & Sito­lah­ti, Tert­tu (toim.), Ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pian perus­teet, 9‒22. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Cozo­li­no, Louis (2021). What have I got­ten myself into? The Science of Psyc­hot­he­ra­py, 9(3), 23‒31.

de Gui­nea, Ana Ortiz; Webs­ter, Jane & Staples, D. San­dy (2012). A meta-ana­ly­sis of the con­sequences of vir­tual­ness on team func­tio­ning. Inte­gra­tion and mana­ge­ment, 49, 301‒308.

DePue, M. Kris­ti­na; Liu, Ren; Lam­bie, Glenn W. & Gonza­les, Jes­sica (2020). Exa­mi­ning the effects of the super­vi­so­ry rela­tions­hip and the­ra­peu­tic alliance on client outco­mes in novice the­ra­pists. Trai­ning and Educa­tion in Pro­fes­sio­nal Psyc­ho­lo­gy. Jul­kais­tu säh­köi­ses­ti ennen print­ti­leh­teä: https://doi.org/10.1037/tep0000320

Fis­her, Shim­rit; Gural­nik, Timur; Fona­gy, Peter & Zilc­ha-Mano, Sigal (2020). Let’s face it: video con­fe­rencing psyc­hot­he­ra­py requi­res the exten­si­ve use of osten­si­ve cues. Coun­sel­ling psyc­ho­lo­gy quar­ter­ly, 33, 1‒17.

Fona­gy, Peter; Luyten, Pat­rick; Alli­son, Eliza­beth & Camp­bell, Chloe (2019). Men­ta­liza­tion, epis­te­mic trust and the phe­no­me­no­lo­gy of psyc­hot­he­ra­py. Psyc­ho­pat­ho­lo­gy, 52(2), 94‒103.

Ger­ge­ly, Györ­gy (2013). Osten­si­ve com­mu­nica­tion and cul­tu­ral lear­ning: The natu­ral peda­go­gy hypot­he­sis. Teok­ses­sa Metcal­fe, Janet & Ter­race, Her­bert S. (toim.), Agency and joint atten­tion, 139–151. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Gold, Jer­ry (2005). Anxie­ty, conflict, and resis­tance in lear­ning an inte­gra­ti­ve pers­pec­ti­ve on psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py Inte­gra­tion, 15(4), 374‒383.

Hede­gaard, Anne Eng­holm (2020). The super­vi­so­ry alliance in group super­vi­sion. Bri­tish Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 36(1), 45–60.

Kei­nä­nen, Mat­ti (2019). Men­ta­li­saa­tioon perus­tu­va tera­pia; mie­len teo­rias­ta näyt­töön perus­tu­vaan hoi­to­käy­tän­töön. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 3‒18.

Kes­ki-Luo­pa, Lei­la (2015). Työ­noh­jaus vai super­vii­saus: työ­noh­jaus­pro­ses­sin filo­so­fis­ten ja kehi­tysp­sy­ko­lo­gis­ten perus­tei­den tar­kas­te­lua. Oulu: Meta­noia-ins­ti­tuut­ti.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Psy­ko­te­ra­pia, 37(2), 87‒99.

Lewis, Mic­hael (2000). Self-conscious emo­tions: Embar­rass­ment, pri­de, sha­me, and guilt. Teok­ses­sa Lewis, Mic­hael & Havi­land, Jean­net­te M. (toim.), Hand­book of emo­tions, 742‒756. New York: Guil­ford Press.

Lind­qvist, Mart­ti (2016). Aut­ta­jan var­jo: pahuu­den ja haa­voit­tu­vuu­den ongel­ma ihmis­työn etii­kas­sa. Hel­sin­ki: Ota­va.

Mac­Ma­hon, Ais­ling (2014). Four gui­ding principles for the super­vi­so­ry rela­tions­hip. Reflec­ti­ve Prac­tice, 15(3), 333‒346.

Myl­ly­vii­ta, Kat­ja (2020). Häpeän hoi­to. Hel­sin­ki: Duo­decim.

Pyyk­kö­nen, Nina (2017). Epis­tee­mi­nen luot­ta­mus kehi­tyk­sen mah­dol­lis­ta­ja­na: Klii­ni­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen näkö­kul­ma. Teok­ses­sa Lai­ti­nen, Irme­li & Olli­kai­nen, Sei­ja (toim.), Men­ta­li­saa­tio: Teo­rias­ta käy­tän­töön, 105‒130. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Rehnbäck, Kat­rii­na & Pyyk­kö­nen, Nina (2020). Työ­noh­jaus tar­vit­see men­ta­li­saa­tio­ta. Osviit­ta, 11(1), 15‒19.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge & Skov­holt, Tho­mas M. (2003). The jour­ney of the coun­se­lor and the­ra­pist: Research fin­dings and pers­pec­ti­ves on pro­fes­sio­nal deve­lop­ment. Jour­nal of Career Deve­lop­ment, 30(1), 5–44.

Røn­nes­tad, Mic­hael Hel­ge; Orlins­ky, David E.; Schrö­der, Tho­mas A.; Skov­holt, Tho­mas M. & Wil­lutz­ki, Ulri­ke (2019). The pro­fes­sio­nal deve­lop­ment of coun­sel­lors and psyc­hot­he­ra­pists: Implica­tions of empi­rical stu­dies for super­vi­sion, trai­ning and prac­tice. Coun­sel­ling and Psyc­hot­he­ra­py Research, 19, 214‒230.

Safran, Jere­my D. & Muran, J. Chris­top­her (2000). Nego­tia­ting the the­ra­peu­tic alliance: A rela­tio­nal treat­ment gui­de. New York: Guil­ford Press.

Segerc­rantz, Ulri­ka (2009). Työ­noh­jaus. Teok­ses­sa Lindroos, Hei­di & Segerc­rantz, Ulri­ka (toim.), Yksi­lök­si ryh­mäs­sä: ryh­mä­ana­lyy­si suo­ma­lai­ses­sa tera­pia­työs­sä, 238‒248. Hel­sin­ki: Pal­me­nia Hel­sin­ki Uni­ver­si­ty Press.

Sper­ber, Dan; Clé­ment, Fabrice; Heintz, Chris­top­he; Masca­ro, Oli­vier; Mercier, Hugo; Orig­gi, Glo­ria & Wil­son, Deirdre (2010). Epis­te­mic vigi­lance. Mind & Lan­gua­ge, 25, 359–393.

Tiu­ra­nie­mi, Juha­ni (2005). Vuo­ro­vai­ku­tusil­miöt työ­noh­jauk­ses­sa. Aikuis­kas­va­tus, 25(2), 110‒120.

Val­ta­kun­nal­li­nen yli­opis­to­jen psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus­kon­sor­tio (2021). Psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­sia kos­ke­vat suo­si­tuk­set. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.jyu.fi/edupsy/fi/laitokset/psykologia/psykoterapiaklinikka/psykoterapeuttikoulutus/Valtakunnallinen%20yliopistojen%20psykoterapeuttikoulutuskonsortio/Suositukset

Veil­leux, Jen­ni­fer C.; San­deen, Eve­lyn & Levens­ky, Eric (2014). Dia­lec­tical ten­sions super­vi­sor atti­tu­des and con­tex­tual influences in psyc­hot­he­ra­py super­vi­sion. Jour­nal of Con­tem­po­ra­ry Psyc­hot­he­ra­py, 44, 31–41.

Vygots­ky, Lev S. (1934/1999). Thought and lan­gua­ge. Cam­brid­ge, MA: MIT Press.

Wat­kins Jr., Clif­ton Edward; Hook, Jos­hua N.; DeBlae­re, Cir­leen; Davis, Don E., Van Ton­ge­ren, Daryl R.; Owen, Jes­se & Cal­la­han, Jen­ni­fer L. (2019). Humi­li­ty, rup­tu­res, and rup­tu­re repair in cli­nical super­vi­sion: a simple concep­tual cla­ri­fica­tion and exten­sion. The Cli­nical Super­vi­sor, 38(2), 281‒300.

Win­nicott, Donald (1963). The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment: Stu­dies in the theo­ry of emo­tio­nal deve­lop­ment. Lon­too: Hogarth Press.