Ossi Takala: Rakkauden haudalla

Tris­tan ja Isol­de eivät rakas­ta­neet toisi­aan. Se, mitä he rakas­ti­vat, oli rakkaus itsessään. Moni rakas­taa enem­män rakas­tu­mista ja rakkau­den tun­net­ta kuin sen kohdet­ta. Tämä johtuu siitä, että nyky­hetken rakkau­sob­jek­tit ovat alku­peräisen menete­tyn rakkau­sob­jek­tin korvikkei­ta, jot­ka hoita­vat van­ho­ja rakkau­den haavo­ja. Rakas­tu­mi­nen on lupaus men­neisyy­den tyy­dyt­tämät­tömien tarpei­den lop­ul­takin tapah­tu­vas­ta täyt­tymyk­ses­tä. Rakkau­den kohteen etsimi­nen on tas­apain­oilua alku­peräisen rakkau­sob­jek­tin jäl­jelle jät­tämien toivei­den ja tarpeen löytää uusi pohjim­mil­taan aivan eri­lainen rakkau­sob­jek­ti välil­lä. Rakkau­den kohde kokee itsen­sä pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion seu­rauk­se­na ide­al­isoiduk­si. Aikuise­na ei voi enää saavut­taa varhais­lap­su­u­den sym­bioot­tista yhteen­su­lau­tu­mista, vaan yri­tys sen tavoit­telemiseen johtaa ain­oas­taan kär­simyk­seen ja ker­ta toisen­sa perään rakkaudessa pet­tymiseen. (Diena 2018, 40‒45, 62‒77, 187‒188.)

”He laulavat ennen kaikkea rakkaud­es­ta, ja se on aivan paikallaan, sil­lä mikään ei tarvitse kau­nis­telua siinä määrin kuin rakkaus” (Lagerkvist 1976, 144).

Nar­sisti­nen rakkaus ei pysty tyy­dyt­tämään täysin sek­suaal­isia ja mui­ta rakkau­den tarpei­ta. Tyy­dy­tyk­sen saavut­ta­mi­nen edel­lyt­tää omnipotenssista ja riip­pu­vu­u­den kieltämis­es­tä luop­umista. Tarve rakas­taa ja tul­la rakaste­tuk­si on kaikkien ihmis­suhtei­den taustal­la ole­va perus­tarve. Tämän päivän Narkissos on psyykkises­ti deprivoitunut, emo­tion­aalisen vuorovaiku­tuk­sen ulkop­uolel­la kas­vanut ja rakkaut­ta odot­ta­va lev­o­ton lap­si. Hän ei kuu­lu mihinkään aikaan, paikkaan tai rakkau­teen. Häneltä puut­tuu mieliku­va rakas­tavas­ta van­hem­mas­ta. Kuin­ka voi rakas­taa toisia ilman tätä? Tyhjyys on aikamme nar­sis­mia, ja äärim­mäisen vapau­den nimi on yksinäisyys. Ohut­nahkaisen nar­sis­tisen muukalaisen on mah­do­ton­ta uskoa ole­vansa rakkau­den arvoinen. Vaku­ut­te­lut eivät auta, ja kun toiset väsyvät jatku­vi­in vaku­ut­telun vaa­timuk­si­in, tulee oma arvot­to­muus todis­te­tuk­si. Pak­sunahkainen rakas­taa egoideaali­aan niin, että ulkoisille ja sisäisille objek­teille ei riitä rakkaut­ta. Muut ovat arvot­to­mia. Kumpikin polku on yksinäi­nen ja rakkaudeton. Myös psykoter­api­an onnis­tu­mi­nen edel­lyt­tää riip­pu­vu­u­den löytämistä, mie­len ja ruumi­in avaamista toiselle kulkea. Usein yksinäisyys tiivistyy huokauk­seen: ”Kukaan ei rakas­ta min­ua.” Itsein­ho ja ‑tuhoisu­us kas­va­vat rakkau­den puut­teesta. Rakkau­den ulkop­uolelle jäämisen koke­muk­sen kipua voidaan helpot­taa monin keinoin, kuten päi­htein tai viil­telemäl­lä. Oras­tavien ihmis­suhtei­den, myös hoito­suh­teen, tiedostam­a­ton tuhoami­nen on alku­peräisen rakkau­den puut­teen tois­tamista. Tois­tu­vat rakkaudet­tomat suh­teet lisäävät tuskaa. Rakkau­den puut­teen täyt­tää aggres­sio itseä ja toisia kohtaan. (Sil­ta­la 2006, 339‒343; Takala 2013, 254.)

Rakkau­den synty

Rakkaus­suhde kohtu­vau­vaan syn­tyy raskau­den kestäessä. Äidin siir­to­taakat, vaikeat elämänolo­suh­teet ja ambivalenssi äitiy­teen liit­tyen vaikeut­ta­vat rakkaus­suh­teen syn­tyä. Kun vau­va syn­tyy, rakkaut­ta on vau­van kut­su­un vas­taami­nen. Har­moni­nen yhdessäo­lo, yhdessä olemisen koke­mus, vas­tavuoroinen ihastelu ja pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion kaut­ta kom­mu­nikoimi­nen sito­vat objek­tit tun­nekoke­muk­sel­lis­es­ti yhteen. Rakkaus on kat­selua, ymmärtämistä, etsin­tää ja merk­i­tyk­sen antamista. Rakkaus on toisen tarkoi­tus­pe­rien ja todel­lisu­u­den tun­nistamista ja ymmärtämistä. (Diena 2018, 29‒30.) Vau­van tarpeet, toiveet ja pelot välit­tyvät äidille tun­tei­den väl­i­tyk­sel­lä. Vas­tatun­teet vies­tivät vau­van tarpeista ja tun­teista. Äid­in­rakkaus suo­jaa vau­vaa liian suuril­ta frus­traa­tioil­ta. Jos vau­va pet­tyy rakkau­den ja hoivan tarpeis­saan, yhdis­tyy kaikki­in myöhempi­in kiin­tymys­suhteisi­in pet­tymyk­sen pelko ja häpeän var­jo, joka herää aina, kun rakkau­den, riip­pu­vu­u­den ja huolen­pidon tarpeet nos­ta­vat päätään. Häpeäla­maan­nus on tunne, joka herää, kun elin­tärkeä rakkaus­suhde on uhat­tuna. Rakkaut­ta ja kon­tak­tia tar­joam­a­ton äiti on Win­ni­cot­tin ja Greenin kuvaa­mal­la taval­la kuol­lut äiti, jon­ka vau­va on tuomit­tu yksinäiseen rakkaudettomuuteen.

Tove Janssonin Muumi­pap­pa ja meri (1965/1987) ‑kir­jan alus­sa lapse­na orvok­si jäänyt Muumi­pap­pa kokee tarpeet­to­muu­den tun­net­ta, joka uhkaa hylät­tyjä lap­sia. Pap­pa pelkää ole­vansa tarpee­ton, kun Muumi­mam­man rakkaus suun­tau­tuu lap­si­in. Hän kokee Laiok­sen kohtalon kok­ies­saan jäävän­sä rakkau­den elämänke­hän ulkop­uolelle. Tunne on tut­tu mon­elle tuoreelle isälle. Muumi­pap­pa löytää paikkansa miehisil­lä seikkailu­un ja suo­jelu­un liit­tyvil­lä keinoil­la. Tari­na ker­too rakkau­den kaipu­us­ta ja sen menet­tämisen pelosta. Kun per­he majoit­tuu vihamieliselle saarelle, per­heen keskinäi­nen rakkaus yhdis­tää hei­dät. Mörkö edus­taa tari­nas­sa rakkaudet­to­muut­ta ja tun­nekylmyyt­tä, joka on varhai­sista pelois­tamme kauhistuttavin.

”Jokainen joka on pidel­lyt kädessään

meren silot­ta­maa kiveä

tietää että jatku­val­la hyväi­lyl­lä on val­ta­va voima”

(Tom­my Taber­mann 2007)

Psykoter­api­as­sa havaitaan, että poti­laat kär­sivät ensi sijas­sa tun­teis­taan. Tun­teet edus­ta­vat tyy­dyt­tämät­tömiä tarpei­ta, ja tun­nehäir­iöt ovat seu­raus­ta epäon­nis­tuneista yri­tyk­sistä tyy­dyt­tää niitä. Psykoter­api­as­sa löy­de­tään toimi­vampia tapo­ja tyy­dyt­tää tarpei­ta, ja se johtaa parem­paan tun­nesääte­lyyn. Tavoit­teena on muut­taa yksilön tai ryh­män automaat­tisia toim­inta­su­un­nitelmia. Sik­si psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia keskit­tyy tun­nista­maan tun­tei­ta, joiden ei vält­tämät­tä tun­nis­te­ta liit­tyvän itseen. Niitä työstämäl­lä kehit­tyy kyky koh­da­ta maail­ma, löytää ja solmia tyy­dyt­täviä sek­suaali- ja ihmissuhteita.

Etenkin ryh­mi­in liit­tymistä ja niis­sä toim­imista varten yksilön tulee löytää myös kyky yhteiseen leikki­in. (Solms 2018, 1‒5). Aggres­sio hajot­taa ryh­miä ja yhteisöjä, kun taas rakkaus sitoo niitä yhteen. Pelko ja tunne rakkau­den ulkop­uolelle jäämis­es­tä herät­tää tuhoavu­ut­ta itseä ja mui­ta kohtaan. Kateel­lisen ja ahneen voi olla alku­un mah­do­ton­ta ottaa vas­taan hyvää muil­ta tai luo­da suhdet­ta toisi­in. Sen sijaan hän pyrkii tuhomaan koko ryh­män, kun rakkaus herät­tää tiedosta­mat­toman tuhovim­man. Tästä on esimerkkinä maa­han­muut­ta­ji­in kohdis­tu­va viha. Maa­han­muut­ta­ji­in kohdis­tu­va kateus kitey­tyy taloudel­lis­ten seikko­jen ympärille: pako­laiset saa­vat mieliku­vis­sa sen kaiken hyvän ilmaisek­si, jos­ta itse on jäänyt pait­si. Todel­lisu­udessa se hyvä, jota ei rahal­la saa, on puut­tunut van­hempi­en rakkaus.

Vihan ja rakkau­den tulee yhdis­tyä toisi­in­sa sekä objek­ti­in, jot­ta aggres­sio ei dis­so­sioidu eril­lisek­si saarek­keek­si vau­van per­soon­al­lisu­u­teen. Aggres­sio on osa prim­i­ti­ivisen rakkau­den ilmaisua. Jos kehi­tyk­selli­nen aggres­sio puut­tuu, jää kehit­tymät­tä myös kyky rakkau­teen ja ihmis­suhtei­den luomiseen. Vas­ta kun aggres­sio yhdis­tyy rakkau­teen, objek­tisuh­teet alka­vat tun­tu­maan todel­lisil­ta ja itsen ulkop­uolisil­ta. Viha syn­nyt­tää objek­tisuhteisi­in yksilöi­tymisen ja eril­lisyy­den tun­teet, jot­ka saa­vat tun­temaan itsen ole­mas­sa ole­vak­si, todel­lisek­si ja rakaste­tuk­si. Samal­la kehit­tyy kyky rakas­taa. Win­ni­cott puhuu kuole­man­vi­etin sijaan piit­taa­mat­tomas­ta rakkaud­es­ta. Kyse on vau­van häikäilemät­tömästä elämän­nälästä, joka kohdis­tuu objek­ti­in välit­tämät­tä tämän kohtalosta. Rakkaut­ta tes­tataan jatkuvil­la hyökkäyk­sil­lä. Jos rakkaudelle ei syn­ny kasvualus­taa mielessä, ahdis­tus, aggres­sio ja mie­len sisäi­nen hajaan­nus lisään­tyvät. Win­ni­cott sanoo äidin vihaa­van las­taan ennen kuin lap­si äitiään. Aggres­si­ivis­ten tun­tei­den yli­val­ta vaikeut­taa tyy­dyt­tävien ihmis- ja rakkaus­suhtei­den luomista ja ylläpi­toa. Myös psykoter­apeut­ti joutuu kipuile­maan poti­laaseen liit­tyvien tun­tei­den kanssa. Ilman vas­tatun­tei­ta ei syn­ny elävää yhteistyö­suhdet­ta, jos­sa poti­laan tun­tei­ta voidaan tutkia. Rakkaus sitoo ihmiset ryh­mis­sä yhteen ja on yhteiskun­nal­lis­ten rak­en­tei­den sekä sosi­aal­is­ten suhtei­den perus­ta. Ezrielin ja Bion­in mukaan ryh­mä pyrkii luo­maan tietyn­laisen suh­teen psykoter­apeut­ti­in vält­tääk­seen toisen­laisen suh­teen, jon­ka se pelkää johta­van katas­tro­faaliseen tuhoavaan suh­teeseen. (Ezriel 1972, 229‒245; Klein 1988, 5; Sarane­va 2006, 59, 62; Takala 2013, 255‒256.)

Vau­va ei vihaa äitiään, vaan halu­aa rakkaut­ta ja hoivaa. Depres­si­ivisen posi­tion kon­flik­ti on tais­telua tuhoavu­u­den, rakas­tamisen ja kor­jaamisim­pulssien välil­lä. Maag­i­sis­sa kor­jaamisyri­tyk­sis­sä epäon­nis­tu­mi­nen vähen­tää lapsen uskoa rakkau­den kaikkivoipaisu­u­teen. Vähitellen lap­si löytää vihansa ja rakkaut­en­sa rajat. Halu ja kyky palaut­taa ennalleen hyvä objek­ti, sisäi­nen ja ulkoinen, toimii perus­tana egon kyvylle säi­lyt­tää rakkaus ja objek­tisuh­teet eläv­inä huoli­mat­ta kon­flik­teista ja vaikeuk­sista. (Segal 1994, 70‒75, 93.) Monel­la poti­laal­la hyvä ja paha ovat säi­lyneet eril­lis­inä saarekkeina, mikä on yksinker­tais­tet­tuna poti­laan pääon­gel­ma. Nar­sis­tise­na raivona näyt­täy­tyvä piit­taam­a­ton rakkaus on poti­laan ain­oa keino yrit­tää tyy­dyt­tää rakkau­den tarpeet ja hakea yhteyt­tä toiseen ihmiseen. Taustal­la on keinot­to­muus ja pelot rakkaudessa tor­ju­tuk­si tulemis­es­ta. Kun vau­va puree rin­taa, ei kyseessä ole suinkaan aina vihan tai kateu­den ilmaisu, vaan objek­tista piit­taam­a­ton rakkaus ja yri­tys hyvän objek­tin sisälle ottamisek­si. Sama voi tois­tua psykoterapiassa.

Nälän tyy­dy­tys ei liity vau­val­la aluk­si rakkau­teen, vaan se on vietino­maista toim­intaa. Vähitellen vau­valle valke­nee, että tyy­dy­tyk­sen saami­nen riip­puu toisen ihmisen rakkaud­es­ta ja halus­ta. Omnipotenssista luop­umi­nen syn­nyt­tää objek­ti­rakkau­den idun. Sym­bioosin purkautues­sa vahvis­tuu synkro­ni­nen rakkaus­suhde äidin ja vau­van välil­lä. Kaik­ki psyykki­nen ener­gia ja myöhem­min eriy­tyvät tun­teet palau­tu­vat lop­ul­ta perusvi­et­ti­in, joka liit­tyy äidin rin­nan imemiseen. Balint nimit­tää äidin rin­taa imevän vau­van tun­neti­laa pri­maarik­si rakkau­den het­kek­si (Balint 1985). Jokainen rakas­tu­mi­nen herät­tää henki­in varhais­lap­su­u­den muis­tot ja toiveet. Äidin rin­nan imem­i­nen on jokaisen rakkaus­suh­teen malli. Ensim­mäisen rakkaus­suh­teen laatu hei­jas­tuu kaikki­in myöhempi­in ihmis­suhteisi­in. Jokainen, joka on pet­tynyt van­hempi­in­sa, kät­kee sisälleen toiveen vielä joskus saa­vansa van­hempi­en­sa rakkau­den. Myöhem­mät rakkaus­suh­teet ajau­tu­vat kuitenkin usein tois­ta­maan perus­trau­maa, ja sama uhkaa myös psykoterapiassa. 

Rakkau­den nälkä

Rakas­tumme hei­hin, jot­ka täy­den­tävät meitä ja syn­nyt­tävät meis­sä ole­mas­saolon tun­teen. Taustal­la on oidi­paalisen objek­tin tiedostam­a­ton etsimi­nen. Polt­toaineena ovat nyky­hetken toiveet ja halut objek­tia kohtaan sekä objek­tin ide­al­isoimi­nen. Kyky rakas­tua ja rakas­taa edel­lyt­tää kah­den kehi­tyk­sel­lisen pis­teen saavut­tamista: preoidi­paal­is­ten ja oidi­paal­is­ten kon­flik­tien sekä dynami­ikan suo­tu­isia ratkaisu­ja. Kun tun­nemme näi­hin liit­tyvät pul­mamme, kyken­emme löytämään pol­un rakkau­teen.  Kern­ber­gin ja Win­ni­cot­tin mukaan ihmisel­lä pitää olla ensin kyky olla yksin ennen kuin hän kyke­nee rakas­ta­maan ja parisuh­teeseen. On vis­si ero sil­lä, tavoit­teleeko ihmi­nen sym­bioot­tista yhteen­su­lau­tu­miskoke­mus­ta vai kah­den eril­lisen ihmisen välistä aitoa ihmissuhdetta.

”Mei­dän kotimme on siellä

mis­sä milloinkin

toinen odot­taa

Siel­lä on mei­dän kotimme

mis­sä mil­loinkin heräämme

sydä­men ääniin.”

(Pent­ti Saarikos­ki 1962)

Rakkaus­fan­tasi­at kumpua­vat voimakkaas­ta varhais­es­ta rakaste­tuk­si tulemisen tarpeesta. Rakas­tunut uskoo, että pelkkä rakkaus voi paran­taa kaik­ki haa­vat, jot­ka johtu­vat vaille riit­tävää van­hempi­en rakkaut­ta jäämisen tun­teesta. Tämä sisäis­ten objek­tien kor­jaan­tu­m­is­fan­ta­sia syn­tyy toiveesta saa­da hyvi­tys­tä men­neisyy­den puut­teisi­in. Aja­tus kul­kee näin: ”Olin ehdot­tomasti van­hempi­eni rakkau­den arvoinen ja min­un olisi pitänyt olla hei­dän elämän­sä tärkein sisältö.” Sama tiedostam­a­ton fan­ta­sia ja odotus suun­tau­tuu nyt psykoter­apeut­ti­in: ”Min­un on olta­va psykoter­apeutin aja­tusten, tun­tei­den ja elämän tärkein asia, kos­ka vain se voi hyvit­tää sen, että en ollut sitä alku­peräisille rakkau­sob­jek­teil­leni.” (Diena 2018, 171‒185.) Psykoter­apeutin ei pidä tyy­dyt­tää poti­laan toivet­ta otta­mal­la vas­taan tar­jot­tu ide­al­isoidun rakas­ta­van hyvän van­hem­man rooli. Psykoter­apeut­ti­nen kiin­tymys­suhde rak­en­tuu aikuisen reali­teetin kestävään yhteistyö­suh­teen varaan. Siihen liit­tyy aina eril­lisyy­teen ja eroavi­in näkökul­mi­in liit­tyvää tuskaa, surua ja väistämät­tömiä pet­tymyk­siä huolen­pidon toiveissa.

Psykoter­api­aan hakeudu­taan usein juuri, kun joku rakkaus­suhde on päät­tynyt. Sil­loin apua tarvit­se­va on rak­en­tanut koko elämän­sä, kiin­nos­tuk­sen­sa kohteet, itsear­vos­tuk­sen­sa ja iden­ti­teet­tin­sä sen rakkau­den varaan, joka liit­tyy menetet­tyyn objek­ti­in. Suh­teen päät­tymi­nen herät­tää vihaa, joka suun­tau­tuu vuorotellen hylän­neeseen rakkau­sob­jek­ti­in ja itseen. Psykoter­api­aan ohjau­tu­vat eri­tyis­es­ti he, joiden viha suun­tau­tuu itseen. Mon­et heistä tois­ta­vat kaavaa, jos­sa he tule­vat ker­ta toisen­sa jäl­keen hylä­tyik­si. He eivät tavoita taustal­la ole­via syitä ilman psykoter­api­as­sa syn­tyviä oival­luk­sia. Mon­et heistä solmi­vat suhtei­ta ker­ta toisen­sa jäl­keen edel­listä puolisoa muis­tut­tavien ihmis­ten kanssa, ja he aja­vat toimin­nal­laan suh­teet saman­laise­na tois­tu­vaan syöksykier­teeseen. Mon­et, jot­ka usko­vat, että uusi rakkaus paran­taa kaik­ki van­hat haa­vat, etsivät rakkaus- ja ter­api­a­suh­teesta ihmeparan­tu­mista. Enem­män kuin rakkaut­ta, he tarvit­si­si­vat kuitenkin kykyä rakastaa.

Rakkau­den tuskaa

Ihmisiä, jot­ka valit­ta­vat kyvyt­tömyyt­tään rakas­taa mui­ta, vaivaa ongel­ma, jota Balint kut­suu nimel­lä basic fault. Peru­songel­ma on se, että ihmi­nen on kyvytön rakas­ta­maan mui­ta, mut­ta hän kuitenkin olet­taa muiden rakas­ta­van itseään. Rakkau­den tarpeen tyy­dyt­tymi­nen on sil­loin vaikeaa. Usein poti­las tuo pet­tymisen­sä rakkaudessa esille hyökkäävästi ikään kuin kyseessä olisi elämän ja kuole­man kysymys. Vau­val­la näin onkin. Varhais­lap­su­u­den rakkaus­suh­teen puut­tumi­nen on polku, joka johtaa psyykkisi­in oireisi­in. Kaikkien myöhempi­en objek­tisuhtei­den kehi­tys liit­tyy varhais­lap­su­u­den rakkau­den koke­muk­si­in ja kehi­tyskulku­un. Bal­intin mukaan Klein oli väärässä varhaisen tuhoavu­u­den suh­teen, sil­lä hänen mukaansa vas­ta kär­simys tekee ihmis­es­tä häi­jyn. Mon­et tule­vat psykoter­api­aan tiedosta­mat­taan ajatuk­sel­la, että psykoter­apeut­ti tar­joaa heille rakkaut­ta, jota he ovat epäon­nis­tuneet muual­ta saa­maan. Psykoter­api­an toiv­otaan takaa­van rakas­ta­van objek­tin löy­tymisen, eikä sitä suinkaan nähdä mah­dol­lisuute­na löytää uusi objek­ti, joka odot­taa rakkaut­ta ja joka olisi rakkau­den arvoinen sekä seisoisi poti­laan rin­nal­la hänen heikkouk­sis­taan huoli­mat­ta. (Diena 2018, xi, 8‒11.)

Suuri rakkau­teen kyvyt­tömien poti­laiden ryh­mä ovat he, joiden van­hem­mat oli­vat hyvin riitaisia ja yhteen­sopi­mat­to­mia. Kotona val­lit­si jän­nit­tynyt ja ahdis­ta­va ilmapi­iri. Usein lap­si jou­tui val­it­se­maan puolen­sa van­hempi­en välil­lä. Tässä tilanteessa eläneet pelkäävät saman onnen puut­teen ja tun­nekylmyy­den tois­tu­van omis­sa liitois­saan. He kyl­lä rakas­tu­vat ja tun­te­vat mie­lenki­in­toa, mut­ta he eivät luo­ta toisi­in. He pelkäävät enem­män suh­teen mah­dol­lisia hait­to­ja kuin arvosta­vat siitä saatavia hyö­tyjä. Hei­dän pahin pelkon­sa on joutua saman kauhun ja kär­simyk­sen val­taan, joka val­lit­si lap­su­udessa. He voivat tukah­dut­taa rakkaut­en­sa ja men­nä rakkaut­ta sam­mut­tavas­sa askeesis­sa niin pitkälle, että he lop­ul­ta sam­mut­ta­vat koko psyykkisen elämän­sä, aivan kuten vau­va anakli­it­tises­sa depres­sios­sa. Jos ihmiseltä puut­tuu kyky rakkau­teen sijoit­tamiseen ja rohkeus sen sisältämien riskien kohtaamiseen, hän tukah­dut­taa hitaasti itsen­sä. (Diena 2018, 129‒132; Iko­nen 2001, 267.)

Vim­mainen rakkau­den tavoit­telu johtaa elämän- ja kuole­man­vi­etin väliseen vai­htelu­un niin, että lop­ulli­nen helpo­tus seu­raa vas­ta rakkau­den kuol­lessa. Täl­laiset ihmiset addik­toitu­vat pakkomiel­teiseen rakas­tu­misen tun­teen tavoit­telu­un, mut­ta hei­dän ihmis­suh­teen­sa eivät kestä. Avoin suhde on yri­tys ratkaista tämä ongel­ma. Yksi­avioisu­us on kuitenkin vallinnut mon­es­sa kult­tuuris­sa vuo­sisato­jen ajan, kos­ka vapaa rakkaus tuot­taa ihmisille kär­simys­tä. Yksi romant­ti­nen suhde ker­ral­laan hillit­see mus­ta­sukkaisu­ut­ta. Odysseuk­sen ja Penelopen tari­na kuvaa, kuin­ka vaikeaa on rakas­taa use­am­paa kuin yhtä ker­ral­laan. Tämän juuret löy­tyvät preoidi­paali­vai­heesta. Äiti‒lap­si-parin yhteenku­u­lu­vu­us ja riip­pu­vu­us on varhainen rakkauskoke­mustemme matrik­si, joka on tiedostam­a­ton ja hyvin pysyvä.

Sisäiset objek­tit ovat yhtä rakastet­tavia kuin ulkoiset. Kun sisäiset rakkau­sob­jek­tit hei­jaste­taan ulkoisi­in objek­tei­hin, heistä tulee tiedosta­mat­tomien sisäis­ten rakkau­sob­jek­tien edus­ta­jia. Kun täl­lainen ulkoinen objek­ti tor­juu sijoituk­sen, menet­tää sekä objek­ti että myös sisäi­nen rakkau­sob­jek­ti arvon­sa. Näin tor­ju­tuk­si tul­lut menet­tää samal­la sekä ulkoisen hyvän objek­tin että osan itseään. Sik­si objek­t­in­mene­tys on aina kaksinker­tainen mene­tys. Val­taosa surupros­es­sia on itsen menete­tyn osan henki­in palaut­tamista. Tätä nar­sis­tista pros­es­sia kuvaa San­d­lerin poti­lastapaus, jos­sa poti­laan nar­sis­tiset haa­vat aukea­vat uud­estaan, kun hän pet­tyy tul­lessaan tor­ju­tuk­si rakkaudessa. Hylkäyk­sen nos­ta­ma katkeru­us hei­jas­tuu poti­laan psyko­fy­y­siseen minäku­vaan, ja hän näkee itsen­sä peilis­sä rumana ja liha­vana. Tor­jut­tu itse näyt­täy­tyy kelvot­tomana, kun hyvä ja kau­nis itseku­va katoaa. Hylät­ty kokee ole­vansa yhtä vajavainen ja huono kuin hän kuvit­telee hylkääjän hänen ajat­tel­e­van ole­van. Tunne perus­tuu pro­jek­ti­iviseen iden­ti­fikaa­tioon. (Diena 2018, 46, 62‒77.) Itse­tuhoiset häpeän ja kel­paa­mat­to­muu­den tun­teet kumpua­vat ajatuk­ses­ta, että en ole rakkau­den arvoinen. Pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion kaut­ta psykoter­apeut­ti tun­tee saman tun­teen nahoissaan.

Rakkau­den haudalla

Trans­fer­enssir­akkau­den läpi­työstämi­nen palaut­taa henki­in alku­peräisen oidi­paal­i­ti­lanteen ja siihen liit­tyvistä toiveista luop­umiseen liit­tyvät surun tun­teet. Oidi­paali­vai­heen tiedosta­mat­tomat toiveet, infan­ti­ili sek­suaal­isu­us ja siihen liit­tyvät kon­flik­tit linkit­tyvät psyykkisen työn kaut­ta osak­si aikuista egoa. Sik­si rakkau­den illu­u­sio­ta voi jopa jos­sain määrin ruokkia. Psykoter­apeutin ongel­ma on, että hänen on vaikea olla yhtä aikaa särkemät­tä poti­laan illu­u­sio­ta ja toisaal­ta olla men­emät­tä liikaa mukaan tämän epäre­al­is­tisi­in odotuk­si­in. (Diena 2018, 78, 90.) Oidi­pus­myyt­ti näyt­tää, kuin­ka rakkaus ja sen menet­tämisen pelko sokai­se­vat ja aja­vat ihmisen hul­lu­u­teen. Voimakkaat tun­teet häir­it­sevät havain­to­jamme todel­lisu­ud­es­ta. Use­at tutkimuk­set osoit­ta­vat, että mus­ta­sukkaisu­us on pääasialli­nen syy väki­val­taan parisuhteis­sa. Mus­ta­sukkaisu­ut­ta tutki­neessa laa­jas­sa tutkimuk­ses­sa kak­si kol­ma­sosaa koki mus­ta­sukkaisu­ut­ta kump­panin­sa tahol­ta. Suomen henkirikok­sista mus­ta­sukkaisu­us on pää­moti­ivi 11 pros­en­tis­sa tapauk­sis­sa. Mus­ta­sukkaisen mie­len täyt­tävät pet­tymys, kateus, viha, ahdis­tus, rai­vo, pelko, epä­toi­vo, suru, toiv­ot­to­muus, epä­var­muus ja kos­ton­hi­mo. (Lehti 2016.) Taustal­la ovat pelot rakkau­den menet­tämis­es­tä, hylä­tyk­si tulemis­es­ta ja oidi­paalisen nöyryy­tyk­sen toistumisesta.

Psykoter­api­as­sa tun­teet pal­jas­ta­vat trans­fer­enssisuh­teen sisäl­lön. Niitä tutki­mal­la löy­tyy sen het­ken totu­us ja todel­lisu­us. Psykoter­apeut­ti kuu­lostelee poti­las­ta, jot­ta hän tavoit­taa poti­laan tun­teet ja tarpeet niiden takaa. Poti­laat luke­vat psykoter­apeutin tun­tei­ta ja hänen tapaansa suo­jau­tua niiltä. Tun­teet ovat sisäistä todel­lisu­ut­ta ja totu­ut­ta. Ongelmia syn­tyy, jos tun­teet eivät peilaa ulkoisen reaal­i­maail­man todel­lisu­ut­ta ja totu­ut­ta tai kun ulko­maail­ma ei vas­taa tun­tei­den pal­jas­tami­in tarpeisi­in. Kun ihmi­nen kieltää tun­teen ole­mas­saolon ja pro­jisoi sen mui­hin, sisäi­nen ris­tiri­ita muut­tuu ulkoisek­si. Ahdis­tus­ta ja ihmis­suhtei­den ris­tiri­ito­ja aiheut­tavien tun­tei­den sekä niihin liit­tyvien aja­tusten kieltämi­nen on usein psykoter­api­aan johtanei­den oirei­den, ihmis­suhdeon­gelmien ja psyykkisen pahoin­voin­nin taustal­la. Sik­si ahdis­tusten takana ole­vien tun­tei­den löytämi­nen ja käsit­telem­i­nen on psykoter­api­as­sa keskeistä. Kos­ka moni­in tun­teisi­in liit­tyy häpeää, on niiden käsit­te­ly egolle uhkaavaa ja ahdis­tus­ta aiheut­tavaa. Syyl­lisyy­den tunne liit­tyy usein rakkau­den menet­tämisen pelkoon.

Ana­lyyt­tisen tilanteen regres­sio ja riip­pu­vu­us rohkai­se­vat implisi­it­tis­es­ti yksipuolisen rakkau­den syn­tyyn. Trans­fer­enssir­akkau­den ana­lyysi pal­jas­taa sen etenevän aivan kuten muutkin rakkaus­suh­teet: psykoter­apeut­ti­in suun­tau­tuu pro­jek­tioi­ta, jot­ka muut­ta­vat hänet egoideaalin kaltaisek­si, mihin liit­tyy oidi­paaliseen objek­ti­in liit­tyvää ambivalenssia ja lapseno­mais­ten per­verssien toivei­den herät­tämiä puo­lus­tus­mekanis­me­ja. Rakas­tu­mi­nen johtaa het­kit­täisi­in sek­suaal­is­ten toivei­den sub­li­maa­tioi­hin ja inte­groi­tu­miseen osak­si per­soon­al­lisu­ut­ta. Jos trans­fer­enssir­akkaut­ta ei ilmaan­nu lainkaan, se ker­too voimakkaista defens­seistä oidi­paal­isia mieliku­via vas­taan tai Kohutin kuvaa­mas­ta nar­sis­tis­es­ta trans­fer­enssista. Trans­fer­enssir­akkaudessa ei ole kysymys ain­oas­taan neu­root­tis­ten eroot­tis­ten rakkaus­toivei­den esi­in nousemis­es­ta, vaan myös ihan nor­maal­ista lapseno­mais­es­ta tarpeesta tul­la rakaste­tuk­si. Sen kan­nus­ti­me­na toimii sek­suaalisen rakkaus­suh­teen solmimisen sijaan pikem­minkin toive päästä psykoter­apeutin kanssa sym­bioot­tiseen tai ylipäätään jonkin­laiseen preoidi­paaliseen riip­pu­vu­us­suh­teeseen. Sek­suaal­isu­u­den ide­al­isoimi­nen on suo­ja aggres­si­ivisia yllykkeitä vastaan.

Trans­fer­enssir­akkaus ei ole yhtä vapaa­ta ja jous­tavaa kuin nor­maali rakkaus, kos­ka se perus­tuu infan­ti­ilei­hin mallei­hin. On tärkeää pitää eroot­ti­nen trans­fer­enssi elos­sa ja pal­jas­taa sen varhaiset tau­s­tat. Sek­si­in liit­tyvä puhe peit­tää alleen varhaisen tarvit­se­vu­u­den. Sek­si nousee usein esille, kun halu­taan olla muka aikuisem­pia. Sek­suaal­i­sista trau­moista kärsi­neet poti­laat voivat myös yrit­tää vietel­lä psykoter­apeut­tia. Aggres­sori­in iden­ti­fioi­tu­mi­nen näyt­telee tässä tärkeää roo­lia. Poti­las suut­tuu, kun psykoter­apeut­ti ei vas­taa viet­te­lyyn, mut­ta lop­ul­ta hän kokee helpot­ta­vana sen, että psykoter­apeut­ti pitäy­tyy ana­lyyt­tises­sa set­tingis­sä. Eroot­tisel­la trans­fer­enssil­la ja pelkäl­lä toiveel­la ana­lyytikon rakkau­den kohteek­si pääsys­tä välil­lä on selvä ero. Toive psykoter­apeutin toivei­den ja halu­jen kohteek­si pääsys­tä on hyvin yleinen fan­ta­sia, jon­ka lähtöko­h­ta on varhaisen äiti‒lap­si-suh­teen tun­teis­sa. (Diena 2018, 78‒84).

Las­ten ryh­mäp­sykoter­api­as­sa las­ten sek­sistä puhumi­nen ker­too ahdis­tuk­ses­ta ja kateud­es­ta, joka johtuu pelosta ter­apeut­ti­parin rakkau­den ulkop­uolelle jäämis­es­tä. Lapsen ja joskus aikuisenkin mieli uskoo seksin ole­van yhtä kuin rakkaus. Pelkästään sek­suaalivi­etin tyy­dyt­tämiseen tähtäävä suhde ei ole rakkaut­ta, vaik­ka siinäkin on usein taustal­la välit­tämisen, hellyy­den ja rakkau­den kohteek­si pääsemisen tiedosta­mat­tomat toiveet. Psykoter­api­aryh­mässä val­lit­sevas­sa agape-rakkaus­suh­teessa koros­tuu pääl­lim­mäisenä toisen kun­nioi­tus ja halu toimia toisen hyväk­si. Täl­lainen rakkaus koetaan vah­vana ja merk­i­tyk­sel­lisenä, kun se on ryh­mässä yhdessä jaet­tu koke­mus. Se hei­jastelee Aris­toteleen rakkau­den määritelmää, joka on hyvän toivom­ista toiselle toisen eikä itsen vuok­si. Agape-rakkaus muo­dostaa työryh­mä­ta­sol­la ole­van kehit­tyneen psykoter­api­aryh­män matriksin. Freud­ista poiketen nykyään nähdään, että esimerkik­si äid­in­rakkaus ei ole sek­suaalisen rakkau­den sub­li­maa­tio­ta, vaan ihmisen evoluu­tion aikana kehit­tyneeseen CARE-sys­teemi­in kuu­lu­vaa epäsek­suaal­ista hoivaa ja hellyyt­tä (Tuo­himet­sä 2019, 81).

”Ihmi­nen tarvit­see ihmistä ollak­seen ihmi­nen ihmiselle,

ollak­seen itse ihminen.

Lämpimin peit­to on toisen iho,

toisen ilo on paras­ta ruokaa.”

(Tom­my Taber­mann 2006)

Osalle ihmi­sistä ain­oas­taan fyy­sis­es­ti osoitet­ta­va rakkaus muut­tuu todel­lisek­si koke­muk­sek­si rakkaud­es­ta. Pelkät sanat eivät riitä tai ne koetaan tyhjik­si. Vain konkreet­tiset näkyvät tapah­tu­mat ovat tot­ta. Näin etenkin sil­loin, kun men­tal­isaa­tiokyky on heikko, kuten laimin­lyödy­il­lä lap­sil­la on. (Kalland 2006, 386‒387.) Sek­suaal­isu­u­den yliko­rost­a­mi­nen viestii, että kaikkea rakkau­den kaipu­u­ta yritetään tyy­dyt­tää konkreet­tisin teoin. Ilmiö havaitaan mon­en nuoren pukeu­tu­mises­sa, käytök­sessä ja puheis­sa. Sama näkyy myös las­ten ryh­mäp­sykoter­api­as­sa, kun etenkin pojat sek­su­al­isoi­vat kaik­ki rakkau­den toiveensa.

Myös aikuis­ten pakko-oireinen sek­siri­ip­pu­vu­us on yri­tys saa­da sitä kaut­ta rakkaut­ta. Konkreet­tiset rakkau­den osoituk­sen toiveet voi ottaa esille sanom­al­la esimerkik­si: ”Se teis­sä ole­va pikku­tyt­tö tai poi­ka on samal­la kiin­nos­tunut mut­ta yhtä aikaa kauhuis­saan, kun se pelkää aja­tusten­sa esil­letu­lon pilaa­van kaiken hyvän täältä ter­api­as­sa. Halu­at­te käper­tyä ter­apeutin syli­in, mut­ta pelkäätte sitä kaikkien sen herät­tämien aja­tustenne vuok­si.” Toive sek­suaalis­es­ta suh­teesta psykoter­apeut­ti­in voi peit­tyä myös aggres­si­ivisen trans­fer­enssin taakse, jol­loin se ilme­nee esimerkik­si tor­ju­mise­na ja hylkäämisenä. Täl­laiset poti­laat koke­vat psykoter­apeutin sanat kelvot­tomana rakkau­den rav­in­tona. Psykoter­apeutin tulee jatkaa trans­fer­enssir­akkau­den analysoin­tia eikä hän saa ajau­tua vas­ta-ajeer­auk­seen. Se onnis­tuu kuun­tele­mal­la vas­tatun­tei­ta ja palaut­ta­mal­la kuul­tu poti­laalle. Tulk­in­ta tulee vas­ta myöhem­min. (Diena 2018, 80, 165.) Usein ero­ti­soituneen trans­fer­enssin taustal­la on syvem­piä tiedosta­mat­to­mia pyrkimyk­siä, jot­ka liit­tyvät aggres­si­ivisi­in tai kil­paile­vi­in yllykkeisi­in. Poti­las esimerkik­si pyrkii suis­ta­maan psykoter­apeutin ammatil­liselta jalustal­taan, tekemään hänet heikok­si ja voit­ta­maan hänet. Näin poti­las saa tilaisu­u­den halvek­sia ja nöyryyt­tää psykoter­apeut­tia. (Tähkä 1972, 230‒231.)

Kaiken teo­ria: tunteet

Fair­bairnin mukaan psykoter­apeut­ti on kiihot­ta­va objek­ti, joka herät­tää nukku­van karhun. Poti­laat suo­jau­tu­vat tun­teitaan – halu­jaan ‒ vas­taan psyykkisin ja fyy­sisin oirein, eri­laisil­la puo­lus­tus­mekanis­meil­la ja toimin­nal­la. Bion­in mukaan ihmisel­lä on luon­tainen halu totu­u­teen, vaik­ka se merk­it­see sisäistä kamp­pailua sil­loin, kun totu­us tuot­taa psyykkistä kipua. Se edel­lyt­tää tun­tei­den tun­nistamista ja hyväksymistä itseen kuu­lu­viksi. Tun­teet ovat äärim­mäistä totu­ut­ta, jon­ka kohtaamiselta poti­las pyrkii suo­jau­tu­maan. Tun­teet ovat het­ken sub­jek­ti­ivista totu­ut­ta, vaik­ka lop­ullista totu­ut­ta ei löy­dy. Tun­teet ovat perus­ta­van­laa­tu­isampi tietoisu­u­den muo­to kuin per­in­teiset ais­ti­havain­tomme (Solms 2019, 63).

Kun psykoter­apeut­ti kohtaa tun­tem­at­toman sisäl­lyt­täm­is­funk­ti­ol­laan, tapah­tuu psykoter­apeutin oman tunne- ja koke­mus­taus­tan poh­jal­ta tun­tem­at­toman muun­tu­mi­nen het­kel­lisek­si totu­udek­si. Syn­tyy toinen toisen­sa tun­temisen yhteys. Tässä ja nyt jaet­tu tun­nekoke­mus sitoo psykoter­api­as­sa yhteen men­neen, nyky­hetken ja tule­van. Kun psykoter­apeut­ti kuvaa, mitä psykoter­api­as­sa tapah­tuu, poti­las oppii koke­muk­sen­sa kautta.

Bion kuvasi käsit­teil­lä viha- ja rakkausy­hteys sitä merk­i­ty­seroa, joka eri kohteil­la on yksilön tun­nekoke­muk­sis­sa. Tun­teet eivät ole kog­ni­ti­ivisia jär­keen perus­tu­via lausum­ia, vaan ruumi­in tiedostam­a­ton­ta automaat­tista viestin­tää, punas­tu­mista, hen­ge­nahdis­tus­ta ja intu­iti­ivisia koke­muk­sia, jot­ka tiedämme mut­ta emme tiedä. Klemelä kir­joit­taa Bioni­in viitat­en: ”Aito kohtaami­nen on tun­nemyrsky. Ajat­telu on tun­nea­sia. Ennen ajatuk­sen syn­tyä täy­tyy syn­tyä linkke­jä mie­len poh­jal­la ole­vien alkeel­lis­ten sanat­tomien tun­nekoke­muk­sien välil­lä.” Myös Freud ja Mat­te Blan­co ovat kuvan­neet psyykkisen todel­lisu­u­den syr­jäyt­tävän ulkoisen todel­lisu­u­den, minkä seu­rauk­se­na psyykkises­tä ja ulkois­es­ta todel­lisu­ud­es­ta tulee itse asi­as­sa ident­tisiä. Näin tapah­tuu, kos­ka tiedosta­mat­toman pros­es­sit eivät ota huomioon reali­teet­tia. Tun­tei­den totu­us voit­taa mielessä. Filosofi Descartes näki unes­saan tietosanakir­jan, jos­sa piti olla kaik­ki tieto. Uneen ilmestyi kuitenkin seu­raavak­si runokir­ja, jol­loin Descartes oival­si, että tietokir­ja ei olekaan täy­delli­nen: on ole­mas­sa jotain muu­ta kuin tieto. Ajat­telu on tun­nea­sia, ja aito läs­näo­lo vaatii tun­teisi­in kos­ke­tuk­ses­sa olemista. (Ahlroth 2019; Broucek 1982; Klemelä 2018, 343; Takala 2014, 251‒255.)

”Totu­us ilman ystäväl­lisyyt­tä ei ole todel­lista totu­ut­ta eikä ystäväl­lisyys ilman totu­ut­ta ole ystävällisyyttä”

(Hyr­ck 2018, 274).

Alek­si­tyymiset poti­laat ovat haaste psykoter­apeu­ti­lle, kos­ka hei­dän on vaikea tavoit­taa ja sanoit­taa tun­teitaan. Heil­lä tun­teet ilmenevät ruumi­il­lis­ten tun­te­musten kaut­ta: ”ei sano­ja tun­teille”. Alek­si­tyymisyys on seu­raus­ta tun­neköy­hästä kasvuym­päristöstä. Kun tun­teisi­in ei kiin­nitetä huomio­ta, kehit­tyy alek­si­tyymisia per­soon­al­lisu­u­den­pi­irteitä. (Saar­i­järvi ym. 2006, 1279.) Myös mon­et mielialalääk­keet aiheut­ta­vat tun­tei­den latis­tu­mista, jol­loin tun­tei­den kanssa työsken­te­ly vaikeu­tuu (Jyl­hä & Isomet­sä 2014; Kajano­ja ym. 2018). Mon­et poti­laat kär­sivät lääkkei­den aiheut­ta­mas­ta tun­nehuip­pu­jen leikkaan­tu­mis­es­ta, kos­ka samal­la elämästä katoaa kyky kokea rakkau­den ja ilon tun­tei­ta. Haitallis­in­ta on tun­tei­den vält­te­ly rauhoit­tavien lääkkei­den avul­la. Bentso­di­at­sepi­init pois­ta­vat ahdis­tus­ta, jol­loin niihin liit­tyvien tun­tei­den ja tun­nemuis­to­jen käsit­te­ly estyy. Suu­ri­na annoksi­na ter­apiatun­nin tun­nemuis­tot pyyhkiy­tyvät pois lääkkei­den aiheut­ta­man amne­sian vuok­si. Esimerkik­si surupros­essin on havait­tu keskey­tyvän ja estyvän rauhoit­ta­van lääk­i­tyk­sen vuok­si. (Ash­ton 2006, 13‒14.) Ter­api­are­sisten­tik­si luul­tu poti­las voi hyö­tyä psykoter­api­as­ta, kun rauhoit­tavas­ta lääk­i­tyk­ses­tä luovu­taan ja tun­teet koh­dataan tässä ja nyt. Toisaal­ta joskus toim­intakyvyt­tömyys ja sietämätön kipu vaa­ti­vat psykoter­api­an rin­nalle lääkettä.

Tun­ney­hteys tuot­taa psykoter­api­as­sa hyviä tulok­sia. Sik­si yhteistyö­suh­teen laadun merk­i­tys on koulukun­taero­ja suurem­pi tek­i­jä hyvien hoito­tu­losten takana. Tutkit­taes­sa hoito­jen keskey­tyk­siä on todet­tu, että 87 pros­ent­tia keskey­tyk­sistä joh­tui ter­api­apros­es­sista tai psykoter­apeutin käyt­täy­tymis­es­tä. Psykoter­apeutin heikot vuorovaiku­tus- ja empa­ti­akyvyt myötä­vaikut­ta­vat poti­laan tilan huonone­miseen. Ver­rat­taes­sa psyko­dy­naamis­ten psykoter­a­pi­oiden hyviä ja huono­ja tulok­sia saavia psykoter­apeut­te­ja keskenään havait­ti­in, että huono­ja tulok­sia sai­vat ne, joil­la ilmeni enem­män vihamielistä kon­trol­loin­tia. Tämä ilmeni vähät­te­lynä, syyt­te­lynä, vihamielisenä suh­tau­tu­mise­na eroi­hin, huomioimat­ta jät­tämisenä, ris­tiri­itaise­na viestin­tänä ja vähäisem­pänä tuen tar­joamise­na. Psykoter­apeutin hyvien ihmis­suhde­taito­jen, kuten empa­ti­akyvyn ja kyvyn olla vas­taa­mat­ta vihamielis­es­ti poti­laan vihamielisyy­teen tai tor­jun­taan, havait­ti­in sen sijaan vaikut­ta­van myön­teis­es­ti hoidon tuloksiin.

Ystäväl­lisyys tuot­taa ystäväl­lisyyt­tä ja viha vihaa. Etenkin psykoter­apeutin epäadek­vaatit vas­ta­trans­fer­enssit ja hie­man yllät­täen myös liian hyvä tun­tei­den ilmaisukyky lisä­sivät huono­ja tulok­sia. Psykoter­api­an tulok­set ovat parhaat, kun psykoter­apeu­ti­l­la on kyky läheiseen ihmis­suh­teeseen, joka koos­t­uu huolen­pidos­ta, rakkaud­es­ta ja sitou­tu­mis­es­ta. Pitkää psyko­dy­naamista psykoter­api­aa teke­vien psykoter­apeut­tien poti­laiden todet­ti­in hyö­tyvän ter­api­as­ta enem­män. (Lehtovuori 2018, 38‒39, 91‒95.) Pitki­in psykoter­a­pi­oi­hin liit­tyvän syvän tun­nesuh­teen merk­i­tyk­sen ja eroi­hin sekä pet­tymyk­si­in liit­tyvien tun­tei­den jakami­nen on polku rakkau­den tun­teen löytämiseen. Tärkeää on tur­val­lisen set­tin­gin luomi­nen ja ylläpitämi­nen. Kun psykoter­api­aryh­män resilienssi para­nee, ryh­män tietoisu­us ja ymmär­rys toinen tois­t­en­sa tun­teista ja tarpeista lisään­tyy. Samal­la keskinäi­nen empa­ti­akyky kehit­tyy. (Zau­tra 2014, 13.)

Tun­tei­den tulkki

Psykoter­apeut­ti toimii rakas­ta­van henkilön roolis­sa. Poti­las tarvit­see myötäeläjän ja kanssakulk­i­jan, joka ei hylkää eikä tuomitse, vaan pysyy rin­nal­la ja rohkaisee: ”Rakas­tan sin­ua ter­apeut­ti, luul­lak­seni, jol­lakin taval­la. Puhun mielu­um­min hah­molle, joka on näkyvänä silmieni edessä kuin Jumalalle, jota en näe, selitän kuuli­jal­leni. Mut­ta Jumala onnek­si näkee min­ut, joka puhun, ja ter­apeutin, joka kuulee puheeni kuin puhuisin hänelle.” (Siev­ers 2018, 120‒125.) Joskus rakkaus löy­tyy uskon­nol­lisen heräämisen kaut­ta. Jumala on ide­al­isoitu­jen sisäis­ten objek­tien edus­ta­ja. Toisi­naan ankara ja tuomit­se­va. Anteek­sian­non kaut­ta viha laan­tuu, ja rakkau­den vas­taan­ot­ta­mi­nen sekä anta­mi­nen mahdollistuvat.

Psykoter­apeut­ti­nen rakkaus­suhde on hoita­va kiin­tymys­suhde. Psykoter­apeut­ti sal­lii rakkau­teen liit­tyvän ide­al­isaa­tion, joka liit­tyy trans­fer­enssi­in ja on vält­tämätön­tä riip­pu­vu­us­suh­teen syn­tymiselle. Toko­la-Kempin väitöskir­jas­sa (2020) psyko­ana­lyyt­tises­sa psykoter­api­as­sa käynyt kir­jail­i­ja kuvasi ter­api­aansa näin: ”Se on kyl­lä ollu mun elämäni tärkeimpiä koke­muk­sia se ter­api­apros­es­si. Mä aat­te­len nykyäänkin vielä, että se on ehkä mun tärkeimpiä rakkaus­suhtei­tani ollu tämä ter­api­a­suhde että.” Emo­tion­aal­ista suhdet­ta psykoter­apeut­ti­in kuvat­ti­in romant­tisek­si rakkaudek­si, rakkaudel­lisek­si tun­teek­si, kiin­tymyk­sek­si ja erään­laisek­si ystävyy­dek­si. Onnis­tuneessa hoito­suh­teessa olleet nos­ti­vat esi­in tun­tei­den keskeisyy­den psykoter­api­as­sa. Tätä kaut­ta he löy­sivät aidom­man yhtey­den omaan itseen­sä. (Toko­la-Kemp­pi 2020, 303‒305.)

Psykoter­apeutin on nar­sis­ti­sista tarpeis­taan huoli­mat­ta lop­ul­ta pudotet­ta­va hän­tä ide­al­isoi­va poti­las lem­peästi maan pin­nalle. Psykoter­apeut­ti voi väl­tel­lä tämän vaikeasti koh­dat­ta­van totu­u­den esille ottamista, jos hän pelkää poti­laan pitävän hän­tä tun­teet­tomana. Jalustal­ta alas laskeu­tu­mi­nen on vält­tämätön rakkau­den teko, joka johtaa aikuisen real­is­tisen ihmis­suh­teen ja lop­ul­ta rakkaus­suhtei­den löytämiseen ter­api­an ulkop­uolelta. Mitä tyy­dyt­tävämpiä ja antoisampia psykoter­apeutin ihmis­suh­teet ja sek­suaalielämä ovat, sitä vapaam­min hän kyke­nee aut­ta­maan poti­las­ta ratkaise­maan ja pois­ta­maan esteitä trans­fer­enssir­akkau­den tutkimisen tieltä. Joskus psykoter­apeut­ti tulee mus­ta­sukkaisek­si tai kateel­lisek­si poti­laansa onnel­lisu­ud­es­ta ja tämän löytämästä uud­es­ta rakkaud­es­ta ja vapaud­es­ta. Psykoter­apeut­ti voi kokea itsen­sä hylä­tyk­si, ja hän tulk­it­see poti­laan toimin­nan hyökkäyk­sek­si psykoter­api­aa vas­taan. Kyseessä on kuitenkin onnis­tu­mi­nen: poti­laan aiem­pi estyneisyys ja tun­tei­den kieltämi­nen eivät enää tuhoa poti­laan egoa, vaan poti­las uskaltaa vih­doin ava­ta siipen­sä ja lentää kohti uut­ta vapaut­ta. (Diena 2018, 165; Hyr­ck 2018, 274.) Psykoter­api­an tavoite on, että poti­laan rakkaus- ja ihmis­suh­teet siir­tyvät vas­taan­oton ulkop­uolelle, jol­loin poti­las itsenäistyy psykoter­apeutista. Itsenäistyessään poti­las hylkää psykoter­apeutin tun­tei­den siir­ron kohteena.

”Rakkau­den hin­ta on suru.”

(Jari Ter­vo 2010)

Niiden poti­laiden kanssa, joil­la on val­ta­va rakkau­den kaipuu, poh­jat­tomasti tarvit­se­vu­ut­ta ja paljon depri­vaa­tiokoke­muk­sia, psykoter­apeutin sisäisen maail­man – vas­tatun­tei­den – kuun­telem­i­nen on tärkein tie poti­laan ja tämän tun­tei­den ymmärtämiseen (Diena 2018, 185‒186). Tähän tarvi­taan tun­neä­lyä, joka on psyykkisen hyv­in­voin­nin ja ihmis­suhtei­den kannal­ta älykkyy­den muodoista tärkein. Se on omien ja muiden tun­tei­den tun­nistamista. Siihen kuu­luu myös sen tiedost­a­mi­nen, kuin­ka tun­teet vaikut­ta­vat ja miten niitä ilmais­taan, nimetään ja säädel­lään. Kog­ni­ti­ivi­nen älykkyys näyt­tää vaikut­ta­van ain­oas­taan 20 pros­ent­ti­in niistä tek­i­jöistä, jot­ka vaikut­ta­vat ihmisen men­estymiseen. (Saari­nen 2001, 27.) Myös psyko­ana­lyysin piiris­sä val­lit­see yleinen väärinkäsi­tys, että psykoter­apia vaatii poikkeuk­sel­lista kog­ni­ti­ivista älykkyyt­tä. Sitä ruokki­vat myös psykoter­apeut­tien nar­sis­tiset tarpeet. Ihmisen ei tarvitse olla poikkeuk­sel­lisen älykäs voidak­seen kokea ja tun­nistaa tun­tei­ta ja sitä kaut­ta hyö­tyä psykoter­api­as­ta. Älykkyy­deltään keskiver­to ihmi­nen voi olla tun­neä­lyltään suuri, kun taas kog­ni­ti­ivi­nen nero voi olla hukas­sa tun­tei­den­sa kanssa. Koirien koulut­ta­jat saa­vat aikaan käyt­täy­tymisen muu­tok­sia eläin­ten vähäisem­pää kog­ni­ti­ivista kap­a­siteet­tia hyö­dyn­täen. Sil­loinkin todel­li­nen muu­tos edel­lyt­tää aina eläin­ten tun­tei­den ja halu­jen merk­i­tyk­sen tunnustamista.

”Ain­oas­taan sydämel­lään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioi­ta ei näe silmil­lä” (de Saint-Exu­pery 1943/2009).

Rakkau­den löytöretki

Psykoter­apeut­ti­nen työ kohdis­tuu suurelta osin rakkau­den vas­tavoimien, kuten kateu­den, tutkimiseen ja tulk­it­semiseen. Psykoter­apeut­tisen kiin­tymys­suh­teen huolen­pito kor­jaa mie­len sisäistä epäjärjestys­tä ja hajaan­nus­ta, jol­loin kiitol­lisu­us, hyvit­tämi­nen, suru, empa­tia ja rakkau­den tun­tem­i­nen tule­vat mah­dol­lisek­si. Moni kokee psykoter­api­an päät­tyessä sen tärkeim­mäk­si tulok­sek­si rakkau­den tun­teen ja merk­i­tyk­sen löytämisen. Tämä rakkaus ei ole riip­pu­vainen muil­ta saatavas­ta viet­ti­tyy­dy­tyk­ses­tä ja rakkaud­es­ta, vaan sen lähtöko­h­ta on itsen, muiden ja itse elämän rakas­tamises­sa. Jo Freud määrit­teli ter­vey­den merkik­si kyvyn rakas­taa. Rakkaud­es­ta puhumi­nen psykoter­api­aan liit­tyen voi tun­tua nai­ivil­ta. Aja­tus on osoi­tus tun­tei­den merk­i­tyk­sen mitätöimis­es­tä: tiedosta­mat­tomas­ta aggres­sios­ta tunne-elämää ja rakkau­den merk­i­tys­tä vas­taan. Psykoter­api­a­suh­teen tun­nekoke­muk­set tulee yhdis­tää poti­laan mui­hin ihmis­suhdekoke­muk­si­in, jol­loin aiem­min väl­tel­ly­istä ja kiel­lety­istä tun­teista tulee vaarat­to­mia. Muu­tok­seen vaa­dit­ta­van tun­nesuh­teen, psykoter­apeut­tisen kiin­tymys­suh­teen, rak­en­tu­mi­nen vaatii aikaa ja halua tutus­tua toiseen. Kun suhde on syn­tynyt, psykoter­apeut­ti­nen työ on jo pitkälti tehty. Kaik­ki oppimi­nen tapah­tuu koke­muk­sel­lis­es­ti tässä tun­ney­htey­dessä. Psykoter­apeutin kan­nat­telemat tun­teet tule­vat poti­laalle tun­nis­tet­taviksi ja siedet­täviksi, minkä jäl­keen tämä voi koh­da­ta tun­teen­sa niitä kieltämät­tä tai pro­jisoimat­ta. Solm­sin mukaan psyko­ana­lyysi ei ole tärkeää, vaan se käsit­telee jotain, joka on tärkeää. Siinä on kyse siitä, mikä saa mei­dät elämään. Psyko­ana­lyysi tun­nus­taa tun­tei­den ehdot­toman vaikut­tavu­u­den. Poti­laan tun­teet viestit­tävät hänen todel­lis­es­ta itses­tään. Kun tun­teet jae­taan trans­fer­enssisuh­teessa, psykoter­api­a­suh­teen tun­nekoke­muk­set yhdis­tyvät poti­laan mui­hin ihmis­suhdekoke­muk­si­in. Katkeru­us ja viha väistyvät. Mie­len­sisäi­nen ankeut­ta­ja hel­lit­tää otteestaan, kun löy­tyy rakkaus. Jos sitä ei löy­dy, on psykoter­apia jäänyt vajaak­si (Solms 2018, 5‒6; Solms 2019, 68). Psykoter­apeut­tisen kiin­tymys­suh­teen tun­teet eivät väl­i­ty ja peilaudu inter­netin hoito­bot­tien ja itse­hoit­o­man­u­aalien sivuil­ta. Tun­neä­ly voit­taa selkoä­lyn kaikessa ihmis­suhteisi­in ja tun­teisi­in liit­tyvässä. Vaik­ka emo­jin väl­i­tyk­sel­lä voi ker­toa tun­teista, niin usein siitä puut­tuu juuri tunne. Kun tun­teet puut­tuvat, puut­tuu kaikki.

”Heräämme todel­la eloon sisim­mässämme vain sil­loin, kun elämme mui­ta varten”

(Leo Tol­stoi 1910; Sírenin 2019 mukaan).

Kir­jal­lisu­us

Ahlroth, Jus­si (2019, 9. mar­rasku­u­ta). 400 vuot­ta sit­ten filosofi näki kolme unta, jot­ka voivat ker­toa meille paljon itses­tämme – Yksi niistä oli ehkä selk­ouni, ja se muut­ti Descartesin elämän suun­nan. Helsin­gin Sanomat. Lauan­taiessee.

Ash­ton, C. Heather (2006). Bentso­di­at­sepi­init – vaiku­tuk­set – viero­tus. Suom. Ari Tien­suu. Lääketi­eteelli­nen edi­toin­ti Markus Sundqvist. Jär­ven­pään sosi­aal­i­sairaalan tutkimusyk­sikön julka­isu. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://www.vinkki.info/sites/default/files/bentsodiatsepiini_hoitomanuaali.pdf

Balint, Michael (1985). Pri­ma­ry love and psy­cho­an­a­lyt­ic tech­nique. Lon­too: Routlegde.

Broucek, Fran­cis, J. (1982). Shame and its rela­tion­ship to ear­ly nar­cis­sis­tic devel­op­ments. The Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 63, 187‒200.

de Saint-Exu­pery, Antoine (1943/2009). Pikku prinssi. Helsin­ki: WSOY.

Diena, Simon­et­ta (2018). Psy­cho­analy­sis lis­ten­ing to love: Pas­sion and bonds. Lon­too: Routledge.

Ezriel, Hen­ry (1972). Exper­i­men­ta­tion with­in the psy­cho­an­a­lyt­ic ses­sion. Con­tem­po­rary Psy­cho­analy­sis, 8, 229–245.

Hyr­ck, Riit­ta (2018). Psykoter­apeutin ylim­inä ja hänen asen­teen­sa poti­laisi­in ja kol­le­goi­hin. Psykoter­apia, 37(4), 272‒286.

Iko­nen, Pent­ti (2001). Pieni tutkiel­ma rakkaud­es­ta. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Välimä­ki, Juk­ka (toim.), Rakkaus, toive, todel­lisu­us, 255‒277. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Jans­son, Tove (1965/1987). Muumi­pap­pa ja meri. Suom. Laila Järvi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Jyl­hä, Pekka & Isomet­sä Erk­ki (2014). Muut­ta­vatko masen­nus­lääk­keet per­soon­al­lisu­ut­ta? Duodec­im, 130(16), 1579‒1581.

Kajano­ja, Jani; Scheinin, Noo­ra M.; Karukivi, Max; Karls­son, Lin­nea & Karls­son, Has­se (2018). Is anti­de­pres­sant use asso­ci­at­ed with dif­fi­cul­ty iden­ti­fy­ing feel­ings? A brief report. Exper­i­men­tal and Clin­i­cal Psy­chophar­ma­col­o­gy, 26(1), 2‒5.

Kalland, Mir­jam (2006). Men­tal­isaa­tio, reflek­ti­ivi­nen kyky ja psyko­ana­lyysi Peter Fon­ag­yn ajat­telus­sa. Kir­jas­sa Mälkö­nen, Kris­ti­ina & Hyr­ck, Riit­ta (toim.), Psyko­ana­lyysin isät ja äid­it: teo­reet­tisia näkökul­mia, 377‒395. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Klein, Melanie (1988). Love, guilt and repa­ra­tion and oth­er works 1921‒1945. Lon­too: Vira­go Press.

Klemelä, Esko (2018). Aja­tus ilman ajat­teli­jaa. Psykoter­apia, 37(4), 342‒343.

Lagerkvist, Pär (1976). Barab­bas-kääpiö. Helsin­ki: WSOY.

Lehti, Markku (2016). Henkirikoskat­saus 2016. Helsin­gin yliopis­ton val­ti­oti­eteel­lisen tiedekun­nan krim­i­nolo­gian ja oikeuspoli­ti­ikan insti­tuutin kat­sauk­sia 10/2016. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160000/Katsauksia_10_Lehti_2016.pdf

Lehtovuori, Pir­jo (2018). Psykoter­apeutin henkilöko­htais­ten omi­naisuuk­sien merk­i­tys psykoter­api­as­sa ja niiden vaiku­tus tulok­sel­lisu­u­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­telun perus­teel­la. Väitöskir­ja. Jyväskylän yliopisto.

Saar­i­järvi, Simo; Salmi­nen; Jouko K. & Äärelä, Erk­ki (2006). Tun­nista­mat­tomat tun­teet. Duodec­im, 122(11), 1279‒1280.

Saarikos­ki, Pent­ti (1962). Mitä tapah­tuu todel­la? Helsin­ki: Otava.

Saari­nen, Mikael (2001). Tunne älysi, älyä tun­tevasi. Helsin­ki: WSOY.

Sarane­va, Kris­ti­ina (2006). Freud eilen ja tänään. Kir­jas­sa Mälkö­nen, Kris­ti­ina & Hyr­ck, Riit­ta (toim.), Psyko­ana­lyysin isät ja äid­it: teo­reet­tisia näkökul­mia, 15‒90. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Segal, Han­na (1994). Melanie Klein ihmis­mie­len ymmärtäjänä. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Siev­ers, Pep­pi (2018). Muut­tuvatko poti­laiden uskon­nol­liset ja hen­gel­liset käsi­tyk­set psyko­dy­naamises­sa psykoter­api­as­sa? Psykoter­apia, 37(2), 117‒129.

Sil­ta­la, Pirkko (2006). Ker­rokselli­nen sub­jek­ti. Johdan­toa Julia Kris­te­van psyko­ana­lyyt­tiseen ajat­telu­un. Kir­jas­sa Mälkö­nen, Kris­ti­ina & Hyr­ck, Riit­ta (toim.), Psyko­ana­lyysin isät ja äid­it: teo­reet­tisia näkökul­mia, 322‒370. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Síren, Vesa (2019, 25. syysku­u­ta). Kun ystävä teki itse­murhan, Viv Groskop kaivoi suurten venäläiskir­jail­i­joiden viisaudet esi­in – syn­tyi taval­lista syväl­lisem­pi self help ‑opas. Helsin­gin Sanomat.

Solms, Mark (2018). The sci­en­tif­ic stand­ing of psy­cho­analy­sis. BJPsych Inter­na­tion­al, 15(1), 5–8.

Solms, Mark (2019). Mikä “tiedostam­a­ton” on ja mis­sä se sijait­see aivois­sa? Neu­rop­syko­ana­lyyt­ti­nen näkökul­ma. Psykoter­apia, 38(1), 62‒70.

Taber­mann, Tom­my (2006). Ihme nimeltä me. Helsin­ki: Gummerus.

Taber­mann, Tom­my (2007). Runot 1970‒2006. Helsin­ki: Gummerus.

Takala, Ossi (2013). Ole­mas­saol­e­vak­si ryh­mässä. Psykoter­apia, 32(3), 250‒263.

Takala, Ossi (2014). Psykoter­apia totu­u­den tapah­tu­mana. Psykoter­apia, 33(4), 251‒260.

Ter­vo, Jari (2010, 2. heinäku­u­ta). Tom­my Taber­mann. Helsin­gin Sanomat. Muis­tokir­joi­tus.

Toko­la-Kemp­pi, Sir­pa (2020). Psyko­ana­lyyt­ti­nen hoito asi­akaskoke­muk­sen näkökul­mas­ta. Psykoter­apia, 39(4), 297‒311.

Tuo­himet­sä, Mart­ti (2019). Mie­len arke­olo­giaa. Psykoter­apia, 38(1), 62‒70.

Tähkä, Veikko (1972). Psykoter­api­an perus­teet psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an poh­jal­ta. Helsin­ki: WSOY.

Zau­tra, Alex, J. (2014). Resilience is social, after all. Teok­ses­sa Kent, Martha; Davis, Mary C. & Reich, John W. (toim.), The resilience hand­book – Approach­es to stress and trau­ma. New York: Routledge.