Markus Johansson: Anssi Bwalya, Julia Sangervo & Marjukka Ajakainen (toim.): Psykologian vallan kumous 

Bwalya, Anssi, Sanger­vo, Julia & Ajakainen, Mar­juk­ka (toim.): Psykolo­gian val­lan kumous – irti ter­api­akult­tuurista (2026). Vastapaino.

Psykolo­gian val­lan kumous saat­taa luk­i­jansa läpi mon­en vireän ja ajatuk­sia herät­tävän artikke­lin. Biolääketi­eteelli­nen ja uus­lib­er­al­isti­nen ihmisku­va on syn­nyt­tänyt ter­api­akult­tuurin, joka korostaa suori­tuskeskeisyyt­tä ja psyykkistä opti­maal­isu­ut­ta. Suori­tu­s­painei­den keskel­lä yksit­täi­nen ihmi­nen voi alkaa kokea vial­lisu­ut­ta ja riit­tämät­tömyyt­tä, suun­nat­en kor­jaus­tarpeen itseen­sä, jol­loin medi­an, työelämän ja lääke­te­ol­lisu­u­den markki­nave­toisu­udelle aukeaa tilaisu­us käyt­tää inhimil­listä hätää omahyväis­es­ti eduk­seen. Psykolo­gian val­ta voit­taa alaa, kun ihmisen omi­naisuuk­sia ja tunne-elämää pyritään yksipuolis­es­ti mit­taa­maan luon­non­ti­eteel­lisil­lä tilas­tol­lisil­la menetelmil­lä, otta­mat­ta huomioon sosi­aal­isia, his­to­ri­al­lisia, kult­tuurisia ja yksilöl­lisiä tek­i­jöitä. Voi myös tun­tua konkreet­tiselta ja ymmär­ret­tävältä seli­tyk­seltä, että mie­len­ter­veysongel­mat joh­tu­isi­vat vaikka­pa yksi­no­maan aivo­jen toimin­nas­ta, mut­ta aiv­o­tutkimuk­set tai geen­i­tutkimuk­set eivät ainakaan tois­taisek­si ole tuot­ta­neet sel­l­aisia johdon­mukaisia tulok­sia, joil­la voitaisi­in tun­nistaa mie­len­ter­vey­den ongelmia aiheut­tavia biol­o­gisia poikkeavuuk­sia. Tilas­tol­lis­ten ja biol­o­gis­ten seli­tys­ten val­os­sa ongel­man juurisyy saadaan liitet­tyä yksilöl­liseen poikkeavu­u­teen, jol­loin esimerkik­si yhteiskun­nal­lisia tek­i­jöitä ei tarvitse ottaa huomioon.

Artikke­lit läh­estyvät ter­api­akult­tuurin ongelmia mon­es­ta suun­nas­ta kir­joit­ta­jien­sa kiin­nos­tuk­sen kohtei­den mukaan. Parhaim­mil­laan vaku­ut­tavasti argu­men­toidut ja rikkaasti lähteis­te­tyt kir­joituk­set avar­si­vat näköalaa psykolo­gian ja val­tarak­en­tei­den välis­es­tä yhtey­destä, sekä herät­tivät surua ja huol­ta inhimil­lisen näkökul­man puut­teesta nykya­jan mie­len­ter­vey­den hoi­dos­sa. Suurin osa kir­joituk­sista onnis­tui eri­no­mais­es­ti välit­tämään monipuolisen kuvan käsit­telemistään ilmiöistä, mut­ta ajoit­tain min­ua vaivaisi tiet­ty poleemisu­us ja yksinker­tais­t­a­mi­nen. Kun val­tarak­en­tei­ta kumo­taan, on hyvä olla varovainen sen suh­teen, mitä kaikkea luhis­tu­misen alle jää. Ettei toteuteta palat­si­val­lanku­mous­ta, mis­sä val­ta vain jae­taan uudelleen, mut­ta apua hakeville ihmisille ovi pysyy yhtälail­la sul­jet­tuna kuin aikaisemminkin.

Teok­sen toimit­ta­neet Anssi Bwalya, Julia Sanger­vo ja Mar­juk­ka Ajakainen täs­men­tävät johdan­nos­sa ja lop­pu­sanois­sa, että ana­lyysin kohteena ei ole psykolo­gia tai psykoter­apia sel­l­aise­naan, vaan ter­apeut­tisen val­lan kult­tuuri, jos­sa ongelmien seli­tyk­siä ja ratkaisu­ja haetaan yksilöi­den psykol­o­gi­sista omi­naisuuk­sista, sen sijaan että psyykkisen hyv­in­voin­nin nähtäisi­in rak­en­tu­van kokon­ais­val­taisem­min ja holis­tisem­min. Itse luin kir­jan käsit­televän yhtey­den kokemisen merk­i­tys­tä ja yhtey­den katkeamisen seurauksia.

Sini-Sofia Savola tuo artikke­lis­saan esi­in miten diag­nos­tiset oiremit­taris­tot eivät usein keski­ty siihen, mikä tekee ihmisen elämästä merk­i­tyk­sel­listä, kuten esimerkik­si ihmis­suhtei­den kehit­tymiseen. Siitä miten ihmis­suh­teet muo­dos­tu­vat, syvenevät ja muut­tuvat tai miten voi ilmaista itseään, ratkaista kon­flik­te­ja ja suh­tau­tua empaat­tis­es­ti tun­nekoke­muk­si­in. Savola kir­joit­taa, että ter­vey­den­hoidon kohtaamises­sa voidaan näin tyystin uno­htaa ne uni­ver­saalit tek­i­jät, jot­ka keskeisim­min vaikut­ta­vat mie­len haastei­den taustal­la ja miten keskit­tymäl­lä vain oireku­vauk­si­in voi menet­tää yhtey­den perus­tun­teisi­in­sa. Ajakainen sen sijaan läh­estyy ongel­maa luon­non­ti­eteel­lisen objek­tivis­min ja kon­tek­stit­toman kvan­ti­tati­ivisen tutkimuk­sen suunnal­ta: suurista otan­noista tis­latut totu­udet anta­vat kuvan, että tutkimuk­set päti­sivät sel­l­aise­naan kaikki­in ihmisi­in. Tutkimusten taustal­la vaikut­ta kuitenkin kysymys, johon ei ole vas­taus­ta: onko ole­mas­sakaan uni­ver­saalia ihmis­lu­on­toa, jota tutkia. Jos psykologi­nen tieto esitetään uni­ver­saali­na, voidaan jät­tää huomiotta näkökul­mien mon­i­naisu­us, ja näin toteut­taa epis­te­mol­o­gista väki­val­taa eli tiedol­lis­ten väit­tei­den kaut­ta tapah­tu­vaa sor­toa tiet­tyjä yksilöitä tai vähem­mistöjä kohtaan. Yhdis­täisin näi­den artikkelei­den sisäl­lön niin, että uni­ver­saale­ja tek­i­jöitä, kuten ihmiselämän puit­tei­ta ja elämän koke­muk­sel­lisu­ut­ta, tulisi huomioi­da, mut­ta määrit­televät väit­tämät ihmis­lu­on­nos­ta ovat tulkin­nan­varaisia, eivätkä sovel­lu kuva­maan yksit­täistä ihmistä tai ihmisryhmää.

Teemaa on pohdit­tu myös psyko­ana­lyysin piiris­sä akti­ivis­es­ti. Psyko­ana­lyysin juuret, kuten psykolo­gian tieteenalan, ulot­tuvat 1800-luvun lop­pu­un. Wil­helm Wundt perusti ensim­mäisen kokeel­lisen psykolo­gian lab­o­ra­to­ri­on Leipzigi­in 1879. Psykolo­gian tuli mod­ernistisen ajan hen­gen mukaises­ti olla havain­toaineis­toon poh­jau­tu­va luon­non­tiede, joka 1900-luvun alus­sa johti radikaaleim­mil­laan behav­ior­is­tiseen psykolo­giaan hyläten olet­ta­muk­sen, että mie­len­sisäisiä ilmiöitä voitaisi­in luotet­tavasti tutkia lainkaan. Tutkimus­ta toteutet­ti­in vain keskit­tymäl­lä käyt­täy­tymiseen, kuten ärsykkeisi­in ja niiden aiheut­tami­in vasteisi­in. Sig­mund Freud pyr­ki ymmärtämään psyy­keen sisäisiä ilmiöitä ja hänen alku­peräisenä toiveenaan oli toteut­taa tutkimus­ta neu­rolo­gian lainalaisuuk­si­in poh­jautuen, mut­ta jou­tui kään­tymään metap­sykol­o­gisi­in teo­ri­oi­hin tutkimus­me­to­di­en puut­teel­lisu­u­den vuok­si. Ajan hen­ki välit­tyi kuitenkin molem­pi­en läh­estymistapo­jen taustal­la vaikut­ta­vana mod­ernismin ratio­naal­isti­eteel­lisenä ihanteena, joka myöhem­mässä kat­san­nos­sa ei ole täysin ongel­ma­ton. Post­mod­ernis­mi aset­ti aiheel­lis­es­ti tämän ulkoapäin tarkkail­e­van näkökul­man kyseenalaiseen val­oon; ajan kulues­sa tieteel­liset totu­udet, varsinkin human­is­ti­sis­sa tieteen­haarois­sa, oli­vat aina vähin­tään joil­tain osin tutk­i­jan maail­manku­van näköisiä, eivät vain kohteensa.

Post­mod­erni tulk­in­ta on kuitenkin johtanut oman­laiseen­sa kri­isi­in. Jos kaik­ki totu­udet kyseenalais­te­taan, niin mitä jää jäl­jelle, mihin voimme tukeu­tua yrit­täessämme ymmärtää inhimil­listä kär­simys­tä ja tapo­ja, joil­la voisimme yrit­tää koh­da­ta ja lieven­tää emo­tion­aalisen kivun aiheut­ta­maa oire­hd­in­taa? Psyko­ana­ly­y­sis­sa on jo pitkään pohdit­tu paljon kon­tek­stu­aal­isu­ut­ta, hoito­suhtei­den val­ta-asetelmia ja suh­teessa olon katkok­sia, jot­ka johta­vat dual­is­tiseen vas­takkainaset­telu­un ja yhtey­det­tömyy­teen.  Suh­teessa oloon perus­tu­va yhteys on elol­lisille alkukan­tainen eline­hto, ja ihmiselle trau­maat­tiset koke­muk­set poh­jau­tu­vat taval­la tai toisel­la emo­tion­aaliseen kohtaa­mat­to­muu­teen. Luen Psykolo­gian val­lan kumous­ta niin, että se kuvaa ja pyrkii löytämään ymmär­rystä, jon­ka avul­la yhtey­det­tömyyt­tä ja sen aiheut­tamia haitallisia seu­rauk­sia tehdään näkyväk­si psykolo­gian kentällä.

Julia Sanger­von ja Juni Sinkkosen ekop­sykol­o­giset kir­joituk­set ovat todel­la kos­ket­tavia ja äärim­mäisen tärkeitä havain­nol­lis­taen nykya­jan pahoin­voin­nin taustal­la ole­via yhteyt­tömyy­den ympäristöl­lisiä olo­suhtei­ta. Sanger­vo kir­joit­taa käytän­nön­läheis­es­ti ja tutkimusti­etoon perustuen bio­di­ver­si­teetin merk­i­tyk­ses­tä ihmiselle, miten ter­ve ja mon­imuo­toinen ekosys­tee­mi hei­jas­tuu ihmisen psyykkisen hyv­in­voin­ti­in. Kil­pailua ja ver­tailua vaa­tivis­sa olo­suhteis­sa laji­tyyp­illi­nen tarpeemme yhteenku­u­lu­vu­u­teen kär­sii, samal­la kun luon­tainen kyky tun­tea – ja olla sitä kaut­ta yhtey­dessä itseemme, toisi­imme ja ympäristöön – vähe­nee. Tun­tei­den vält­telem­i­nen johtaa lieveilmiöi­hin kuten yliku­lu­tuk­seen ja päi­htei­den käyt­töön. Sinkkosen artikke­li syven­tää ja täs­men­tää ekop­sykolo­gian perusväit­tämää, että ihmi­nen ja luon­to eivät ole eril­lisiä enti­teet­te­jä. Pelkästään hen­git­tämis­es­tä käy ilmi, miten aineen­vai­h­dun­tamme on yhteinen pla­nee­tan kanssa: hap­pi syn­tyy ympäristön ekosys­teemeis­sä, jot­ka puolestaan käyt­tävät hiilid­iok­sidia omaan kasvu­un­sa ja selviy­tymiseen­sä. Tieteelli­nen tutkimus on tärkeää ja osaltaan tukee ympäristön ja ihmisen välisen yhtey­den merk­i­tys­tä, mut­ta jo ruumi­il­lisu­ud­estamme ja ais­til­lisu­ud­estamme käsin olemme osa elonke­hän yhteisöä ja voimme ymmärtää sen ole­mus­ta luon­tais­es­ti, jos emme sivu­u­ta vaikeasti koh­dat­tavia tun­tei­ta ja etään­nytä itseämme lajikump­paneis­tamme ja elonkir­jon perheestä. 

Työelämän, yhteiskun­nan ja psyykkisen uupumisen yhteyk­siä pohti­vat Ven­la Okko­nen ja Anni­ina Vir­ta­nen. Vir­ta­nen tas­apain­oilee artikke­lis­saan ansiokkaasti yksilön ja yhteisön oireilun väli­maas­tossa, molem­paa näkökul­maa kan­natellen. Muis­tut­taen Mart­ti Siiralan yhteisöp­sykol­o­gisia näke­myk­siä, Vir­ta­nen kir­joit­taa siitä, miten yhteisön ris­tiri­idat sisäistyvät yksilön sulatet­tavak­si, yhteiskun­nan vääristymien muuntues­sa ruumi­il­lisik­si koke­muk­sik­si. Kir­jas­sa tas­apain­oisen kir­joit­tamisen airuek­si nousee omas­sa mielessäni Anssi Bwalya, joka onnis­tuu eri­no­mais­es­ti val­ot­ta­maan autisminkir­jon, tarkkaavaisu­ushäiröi­den ja keskit­tymis­vaikeuk­sien ilmen­e­mistä humaanisti. Bwalya läh­estyy vaikeaa ja erit­täin ajanko­htaista aihet­ta nos­taen esi­in ja kyseenalais­taen diag­nos­ti­ikan ongel­mallisia ilmen­e­mis­muo­to­ja, mut­ta osaa aset­tua myös viiteryh­män koke­muk­si­in. Epi­demi­an kaltainen ADHD-diag­nosoin­ti ja autisminkir­jon haastei­den lisään­tymi­nen näyt­täy­tyvät sekä yhteiskun­nan muu­tok­se­na ja vaikeutena koh­da­ta inhimil­lis­ten piirtei­den kir­joa, että yksilöl­lis­inä ongelmi­na, joi­hin ihmiset aidosti tarvit­se­vat apua ja tukea. Täl­laisen kun­nioit­ta­van ja rak­en­ta­van läh­estymis­ta­van todel­la toivoisin lisään­tyvän keskustelukulttuurissamme.

Osa kir­jan kir­joituk­sista onkin rajal­la hor­jah­taa yksisilmäisyy­den sudenkuop­paan. Pidet­täessä vah­vasti esil­lä näke­mys­tä, että mie­len­ter­vey­den oireilu on pitkälti hoidet­tavis­sa muut­ta­mal­la yhteiskun­nan rak­en­tei­ta ja lopet­ta­mal­la mie­len­ter­vey­den ongelmista kär­sivien leimaami­nen, tul­laan hel­posti toiseen pää­tyyn mis­sä uno­hde­taan laa­jo­jen ja mon­isy­is­ten ilmiöi­den taustal­la ole­va yksilölli­nen kär­simys. Vakav­im­mil­laan tämä näkyy jo yhteiskun­nas­sa keskustelun sävynä, jos­sa voidaan tokaista huo­let­tomasti, että tunne-elämän kri­isit kuu­lu­vat elämään, eivätkä ne oikeas­t­aan vaa­di hoitoa ollenkaan. Työssään uupunut, kouluk­iusat­tu, väki­val­taises­sa suh­teessa elävä tai päi­hdeon­gel­maises­sa ympäristössä kas­vanut ihmi­nen on apua hakies­saan haavoit­tuvas­sa ase­mas­sa ja usein myös tarvit­see tukea ja kan­nus­tus­ta hoidon aloit­tamiseen. Vaik­ka ter­api­akult­tuurista ollaan puhut­tu jo iät ajat, niin tämä vir­taus ei ole pois­tanut kyn­nys­tä, joka estää monia ihmisiä hakeu­tu­mus­ta tuen piiri­in. Psyki­a­tri­an val­lan kri­ti­ikissä olisi hyvä muis­taa ja miet­tiä, että miten käytän­nössä tar­joamme sel­l­aista tukea ihmisille, jota he arjes­saan tarvit­se­vat. Vakavas­sa psyykkisessä kri­i­sis­sä tai tilas­sa ole­va tarvit­see tukea selviy­tyäk­seen. Jos ongel­ma nähdään vain yhteisöl­li­sis­sä rak­en­teis­sa, voiko ihmi­nen kär­simyksi­neen jäädä kohtaa­mat­ta? Ja tuon kär­simyk­sen arvo varoi­tussig­naali­na, joka paradok­saalis­es­ti jääkin lop­ul­ta ter­api­akult­tuurin kri­ti­ikin hampaisiin?

Mie­len­ter­vey­den hoi­dos­sa on ollut val­lal­la kyseenalais­ta­mat­to­mia käsi­tyk­siä, jot­ka auk­tori­teetin ase­mas­ta ovat sanelleet mikä ihmiselle on nor­maalia ja hyväksyt­tävää käyt­täy­tymistä. Talouselämä, kult­tuurilli­nen ilmapi­iri ja val­lit­se­va poli­it­ti­nen eli­it­ti eri mais­sa on voin­ut käyt­tää hyväk­si tätä toiseu­den herät­tämää epä­var­muut­ta ja haavoit­tuvu­ut­ta omi­in tarpeisi­in­sa. Ymmärtääk­seni ter­api­akult­tuurin kri­ti­ik­ki on lähtöisin 1960-luvul­ta, jol­loin on korostet­tu juuri tätä psyki­a­tri­an val­taa ja mie­len­sairau­den käsitet­tä sosi­aalisen kon­trol­lin oikeut­ta­jana. Myöhem­min kri­ti­ik­ki on kohdis­tunut ter­api­akie­len lev­iämis­es­tä arkeen, jon­ka on nähty korosta­van minäkeskeisyyt­tä, ja uus­lib­er­al­is­min var­jop­uoli­in, jos­sa liial­lis­es­ti koroste­taan yksilön vas­tu­u­ta omas­ta hyv­in­voin­nistaan, tun­tei­den hallinnas­ta ja itsen­sä jatku­vas­ta kehit­tämis­es­tä. Hen­gi­tyshar­joituk­si­in ja itsesääte­lyn hienosäätöön perus­tu­va käsi­tys psyykkises­tä hyv­in­voin­nista muis­tut­taakin itsekuri­in perus­tu­vaa behav­ior­is­mia, jol­loin omia tun­tei­ta lähin­nä tukah­dute­taan, niiden vas­taan­ot­tamisen ja ymmärtämisen sijaan. Nykykult­tuuris­sa on kuitenkin paljon piirteitä, jois­sa juuri näkyy kaipuu kohtaamiseen, ja inhimil­lisyy­den suo­jaamisek­si tätä olisi hyvä vaalia siel­lä mis­sä se näyttäytyy.

Psykolo­gian val­lan kumous tuo kiitet­tävästi esi­in aiheel­lista kri­ti­ikkiä, mut­ta välil­lä kadot­taa kohteen näkyvistä. Ter­api­akult­tuurin kri­ti­ik­istä itses­tään muo­dos­tuu tuol­loin val­lan väline, joka har­joit­taa kon­tek­stu­aal­ista väki­val­taa määritellen itse ulkop­uolelta sen, mil­lainen puhe mie­len­ter­vey­destä on kenellekin sopi­vaa ja miten emo­tion­aaliset kri­isit tulisi koh­da­ta. Onhan avoimem­pi puhe mie­len­ter­vey­destä myös ollut todel­la ter­ve­hdyt­tävää, vähen­tänyt stig­ma­ti­soin­tia ja edis­tänyt hyv­in­voin­tia yksilöl­lis­es­ti ja yhteiskun­nas­sa. Kei­häänkär­jen suun­tautues­sa lääke­te­ol­lisu­u­teen, markki­na­t­alouteen ja nykykult­tuurin eri­ty­ispi­irteisi­in, vai­etaan myös täysin ter­veys- ja sosi­aalisek­torin eri taho­jen kohtaav­ista, pitkäjän­tei­sistä ja toimivista käytän­nöistä, joi­ta pure­taan jo ilman val­lanku­mous­takin, ide­ol­o­gis­ten ja taloudel­lis­ten painei­den alla. Toki taitaa olla niin, että nämä seikat eivät varsi­nais­es­ti ole kyseisen teok­sen aiheena, joten ne vaatinevat ehkä oman kirjansa.

Oma kri­ti­ikki­ni tun­tuu itses­tänikin hie­man kohtu­umal­ta siihen näh­den, että esipuheessa, jälk­isanois­sa ja mon­es­sa kiitet­tävässä artikke­lis­sa on tuo­tu esi­in monipuolis­ten palvelu­iden saatavu­u­den tarve, sekä osut­tu upeasti ajanko­htais­ten aihei­den ydinkysymyk­si­in, samal­la kun on onnis­tut­tu käsit­telemään aihei­ta mon­isyis­es­ti, selkeästi ja arvostavasti. On onnis­tut­tu vält­tämään yksinker­tais­tamista ja todel­la syven­nyt­ty käsiteltävi­in aihealueisi­in. Nämä kir­joituk­set herät­tävät pait­si suur­ta kun­nioi­tus­ta kir­joit­ta­jia kohtaan, myös kiitol­lisu­ut­ta tämän kir­jan julkaisemiselle. Ajatuk­sia herät­tävänä, syven­tävänä ja opet­tavaise­na kat­san­tona kir­ja on parhaim­mil­laan innoit­tavaa ja rav­it­se­vaa luet­tavaa. Jos hitusen sati­irista polemi­ikkia ja mus­tavalkoisu­ut­ta voisi hioa pois, voisi teos olla todel­li­nen yhtey­den­lu­o­ja, ja täl­laise­naankin se toiv­ot­tavasti herät­tää keskustelua – toiv­ot­tavasti sel­l­aista keskustelua, jos­sa kaikkia osa­puo­lia kuun­nel­laan arvostavasti.

Sanger­vo kir­joit­taa miten rikkaan lin­nus­ton on todet­tu ole­van yhtey­dessä hyv­in­voin­ti­in. Tutk­i­joiden tulkin­nan mukaan lin­nus­ton mon­imuo­toisu­us voisi ker­toa kokon­ais­val­tais­es­ti ter­veestä ekosys­teemistä, joka hei­jas­tuu myös ihmis­ten psyykkiseen hyv­in­voin­ti­in. Mei­dänkin lau­mamme voisi parem­min, jos emme niin ärhäkkäästi haukkuisi ja muri­sisi tois­temme vier­audelle, ja ympäristöstä kan­tau­tu­valle epäi­lyt­tävälle vis­er­ryk­selle. Kuun­neltaisi­in toisi­amme kun­nioit­taen, kuun­neltaisi­in ympäril­lä ole­vaa maail­maa pelot­tomam­min, hiljen­nyt­täisi­in tois­temme äärelle tässä vaimenevas­sa met­sässä, ennen kuin lin­tu­jen laulu lop­ullis­es­ti hiljenee.