Joona Taipale: Perinne, vastuu ja fundamentalismin vaara 

Kun Päivi Räsä­nen sai maalisku­us­sa 2026 korkeim­mal­ta oikeudelta tuomion homosek­suaale­ja loukkaav­ista kir­joituk­sis­taan, Helsin­gin Sanomat veti pääkir­joituk­ses­saan (HS 26.3.2026) psyko­ana­lyysin sop­paan mukaan. Ja tot­ta tosi­aan, Räsäsen 1970- ja 1980-luku­jen vai­h­teessa käymä lääkärik­oulu­tus osin nojasi psyko­ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan sek­suaa­like­hi­tyk­ses­tä, normei­neen ja vinou­tu­m­i­neen. Kasvoil­leni nousi puna, kun mietin, voiko psyko­ana­lyysi enää vaivaan­nut­tavam­paan seu­raan tul­la vede­tyk­si: fun­da­men­tal­is­tiseen ajat­telu­un, joka ei uud­is­tu tieteel­lisen tietämyk­sen kehit­tyessä, vaan alis­taa jälkim­mäisen omille ”totuuk­silleen”?

Psyko­ana­lyyt­tisel­la per­in­teel­lä on tässä kuitenkin peili­in kat­somisen paik­ka. Vaik­ka suh­tau­tu­mi­nen esimerkik­si homosek­suaal­isu­u­teen on merkit­tävästi muut­tunut viimeis­ten vuosikym­me­nien aikana, psyko­ana­lyyt­ti­nen perinne on pitkään kamp­pail­lut oman­laisen­sa fun­da­men­tal­is­min kanssa. No joo, saat­taa luk­i­ja tässä kohtaa huoah­taa, vuosikym­menten ajan­han psyko­ana­lyysi toki eristäy­tyi muista tieteistä, psykol­o­gisoi sille (ulkoa ja sisältä) esitet­tyä kri­ti­ikkiä ja rak­en­si muure­ja oman ajat­te­lu­ta­pansa ympärille. Mut­ta ei kai täl­laista nyt enää nykyään tapah­du? Ei kai kukaan enää pokkana etsi syytä psyko­ana­lyyt­tis­ten esiku­vien ja ”yhteisön van­himpi­en” ajat­te­lu­tapo­jen kyseenalais­tamiselle siitä, että kyseenalais­tavaa henkilöä ei vain ole vielä analysoitu kun­nol­la – sil­lä onhan se jo selvää, että tämä olisi vain val­lankäyt­töä, joka tekee sip­ulin yti­men immuu­niksi kri­ti­ikille ja suo­jaa sen val­ta-ase­maa? Ja eikös se nykyään ole kaikille päivän­selvää, että pelkkä per­in­teen esiku­vien siteer­aami­nen ei voi mil­lään oikeut­taa kli­in­isiä ja metap­sykol­o­gisia ole­tuk­sia – kos­ka eiväthän vaikka­pa Freudin väit­teet mitään ikuisia totuuk­sia ole?

Ei kai täl­laiseen fun­da­men­tal­is­mi­in kukaan psyko­ana­lyysin piiris­sä enää nykypäivänä tör­mää? Toiv­ot­tavasti ei. Sil­lä jos tör­mäisi, niin se muo­dostaisi merkit­tävän esteen kyseisen oppi­alan elin­voimaisu­udelle, uskot­tavu­udelle ja uudistumiselle.

Yhteisön – minkä tahansa yhteisön – ole­mas­sao­lo on tas­apain­ot­telua iden­ti­teetin säi­lyt­tämisen ja uud­is­tu­misen välil­lä. Uud­is­tu­mi­nen puolestaan on vas­tu­un ottamista per­in­teestä. Tämä ei tarkoi­ta ensisi­jais­es­ti tai pääasial­lis­es­ti tuhoavaa liiket­tä, joka pyrkii muut­ta­maan jotain muut­tamisen itsen­sä vuok­si, vaan liiket­tä, joka kumpuaa vaa­timuk­ses­ta itse kyetä perustele­maan kaik­ki näke­myk­set, joiden varaan raken­namme omaa ajat­telu­amme. Täl­lainen vas­tu­un otta­mi­nen on äärim­mäisen työlästä, ja se onnis­tuu parhaim­mil­laankin vain osit­tain. Rajal­lisia ihmisiä kun olemme, tapaamme tukeu­tua per­in­teeseen ja siten men­neisi­in perustelui­hin. Mut­ta kos­ka näin tekivät osin myös nuo aikaisem­mat ajat­teli­jat, joi­hin niin mielu­usti nojaisimme, perinne on kunakin aikana ajatelta­va – ja siten luo­ta­va – uudelleen.

Perus­to­jen kyseenalais­t­a­mi­nen herät­tää kuitenkin närää. Se saa ennen kaikkea mieli­hyväpe­ri­aat­teen ärähtämään: ”Mitä sinä nyt siinä, eikös tämä ollut ihan hyvä näin?!?” Van­has­sa ja tutus­sa pitäy­tymi­nen sen sijaan saa lyhytjän­teisen mieli­hyväpe­ri­aat­teen suo­ras­taan kehräämään: ”Ah, sain­pas tämän epä­var­muuteni pois min­ua häir­it­semästä, kun vih­doin löysin tek­stiko­hdan, jos­sa Freud sanoo, että noin­han se on! Raken­nan­pa siis teo­reet­tisen ajat­telu­ni ja kli­inisen toim­intani sen varaan, niin jää muullekin aikaa tässä elämässä!”

Yliopis­tol­la työsken­nel­lessäni ohjaan usein opiske­li­joi­ta, joil­la on tapana piiloutua ”ajat­telijoiden taakse”: he perustel­e­vat väit­teitään viit­taa­mal­la siihen, että joku muukin on sanonut niin, ja he tapaa­vat ensin häkel­tyä, kun heiltä kysyy, oliko tuo kyseinen ajat­teli­ja hei­dän nähdäk­seen oike­as­sa. He ehkä mielu­um­min kiertäi­sivät kehää, jos­sa piiloudu­taan jonkun toisen ajat­teli­jan taakse, samas­tu­taan tämän näke­myk­si­in ja sit­ten perustel­laan ”oma” näke­mys sil­lä, että tuo men­neisyy­den merkki­henkilö ajat­teli niin. Tämä kehämäisyys näivet­tää ajat­telua; ajat­telun sijaan se on enem­mänkin tois­tamista tai ajat­telun imitoimista.

Jos tätä aja­tus­ta soveltaa yhteisöl­liselle tasolle, niin vaarana on se, että tiet­ty hah­mo­tustapa jatkaa kulkuaan henkilöltä toiselle ilman, että kukaan ottaa siitä vas­tu­u­ta: kunakin aikana yhteisön jäsenet voivat ”tehdä räsäset” ja perustel­la omaa ajat­te­lu­ta­paansa sil­lä, että ”no, täl­laista min­ulle koulu­tuk­seni aikana opetettiin”.

Per­in­teestä voi ottaa vas­tu­un vain ajat­tele­mal­la se itse läpi ja, vielä olet­ta­mat­ta sen totu­ut­ta, kri­it­tis­es­ti arvioi­da sitä suh­teessa mah­dol­lisim­man monipuoliseen saatavil­la ole­vaan tietämyk­seen. Tämä on kaikkea muu­ta kuin help­poa. Jos olemme vuosikau­sia tot­tuneet jäsen­tämään ajat­telu­amme tietyl­lä taval­la, vaatii hirvit­tävästi aikaa ja ener­giaa ylipäätään pysytel­lä ajan her­mol­la ja seu­ra­ta uus­in­ta tutkimusti­etoa, mut­ta vieläkin vaikeam­paa on sisäistää tuo­ta monipuolista tietämys­tä ja sen val­os­sa ali­tuis­es­ti kri­it­tis­es­ti arvioi­da sitä, kuin­ka hyvin oma totun­nainen jäsen­nyk­semme on lin­jas­sa sen kanssa. Paljon mieluisampi, houkut­tel­e­vampi ja vähem­män työläs on niin kut­sut­tu vahvis­tusharha eli tilanne, jos­sa kat­somme maail­maa totun­nais­ten linssiemme (tietyn teo­reet­tisen ja käsit­teel­lisen viiteke­hyk­sen) lävitse, näemme maail­mas­sa tietyn­laisia asioi­ta ja sit­ten käytämme tätä havain­toa vahvis­tuk­se­na sille, että meil­lä on päässämme juuri oikean­laiset linssit.

Perinne voi olla jotain, mitä kri­it­tis­es­ti, uud­istuen ja siten vas­tu­ullis­es­ti kehitämme ja kan­namme eteen­päin – mut­ta se myös voi olla sokean perustelemisen työkalu. Ja jälkim­mäisessä piilee fun­da­men­tal­is­min uhka. Vas­ta kun kieltäy­dymme ide­al­isoimas­ta Freudia ja kump­panei­ta tyyppeinä, jot­ka ”oli­vat oike­as­sa”; vas­ta kun hah­mo­tamme hei­dät eri­no­maisi­na mut­ta ere­htyväis­inä ajat­telijoina, jot­ka oli­vat aikansa lap­sia aivan kuten kaik­ki muutkin ihmiset; vas­ta kun näemme hei­dät ihmis­inä, joil­la oli saatavil­laan paljon kapeampi tieteelli­nen tieto mie­len luon­teesta; ja vas­ta kun sisäistämme ajatuk­sen siitä, että psyko­ana­lyyt­ti­nen ajat­te­lu­ta­pa antaa yhden rajal­lisen läh­estymis­ta­van ihmis­mieleen muiden joukos­sa – vas­ta täl­löin voimme ottaa vas­tu­un psyko­ana­lyyt­tis­es­ta per­in­teestä ja hyö­dyn­tää sen koko rikkaut­ta. Vas­ta sil­loin se on jotain, mitä akti­ivis­es­ti kan­namme eteen­päin ja kehitämme sen sijaan, että vain tois­telisimme van­haa otta­mat­ta siitä vastuuta.

Psyko­ana­lyysi on yksi läh­estymistapa ihmis­mieleen, eikä sil­lä ole eri­ty­isas­e­maa totu­u­teen näh­den – edes tiedostam­a­ton ei ole sen yksi­ty­i­so­maisu­ut­ta. Sen ei pidä piiloutua ulkoa tule­val­ta kri­ti­ik­iltä, vaan men­nä sitä kohti seu­raa­muk­sia pelkäämät­tä. Paradok­saal­ista kyl­lä, nähdäk­seni vain tässä suh­teel­lisu­udessaan, ja omat rajoit­teen­sa tun­nistaen, psyko­ana­lyysi voi säi­lyt­tää täy­den rikkaut­en­sa ja tieteel­lisen poten­ti­aalin­sa ja ottaa paikkansa yht­enä merkit­tävänä ihmis­mieltä kar­toit­ta­vana oppi­alana muiden joukos­sa. Psyko­ana­lyysin kukois­tuk­sen jämäkim­mät esteet eivät ole kri­it­ti­sis­sä äänis­sä vaan äänis­sä, jot­ka halu­a­vat suo­ja­ta sitä aina niin uhkaaval­ta Toiselta. Kuten psyykkisten ongelmien kohdal­la, tässäkään haas­teet eivät ratkea vetäy­tymäl­lä vaan men­emäl­lä kohti. Vaik­ka lupaavia aske­lia tähän suun­taan on jo otet­tu — esimerkkinä SPY:n sek­suaali- ja sukupuo­livähem­mistöille esit­tämä julki­nen anteek­sipyyn­tö vuon­na 2022 — työtä on tehtävä edelleen. Ja sikäli kuin perinne säi­lyy elin­voimaise­na tämä vaa­timus uusii aina itsensä.