Valitse vuosi:
2026 2025 2024 2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 2014 2013 2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 2005 2004 2003 2002 2001 2000 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Lilja: Vapauttava nauru – psykoanalyysi, huumori ja emansipaatio Erica Jongin romaanissa Lennä, uneksi 

In Eng­lish, every word means itself, the oppo­site, and some­thing dirty..1

– Eräs englanninopettaja

Romaani ei ole syn­ty­isin teo­reet­tis­es­ta mielestä vaan humoris­tis­es­ta mielestä. ‒ ‒ Jumalan nau­run inspiroima taide ei ole­muk­seltaan ole vain riip­puma­ton­ta ide­ol­o­gi­sista var­muuk­sista, se puhuu niitä vastaan.

– Milan Kun­dera, Romaanin taide, 163.

Tämä kir­joi­tus tutkii sitä, mil­laisen sati­irisen kat­seen Eri­ca Jon­gin romaani Lennä, unek­si (Fear of Fly­ing; 1973/1976) suun­taa psyko­ana­lyysi­in ja psyko­ana­lyytikoi­hin. Kysyn, miten psyko­ana­lyysi kuvau­tuu teok­ses­sa sen ker­to­jan, 29-vuo­ti­aan newyork­i­laisen kir­jail­i­janalun ja itseään etsivän nuoren naisen näkökulmasta.

Huumorin kos­ke­tus

Sati­iris­sa ja huumoris­sa voidaan puhua siitä, mis­tä ei voi puhua. Huumori ja vit­si voivat pal­jas­taa jotain tiedostam­a­ton­ta ja kiel­let­tyä, mut­ta tar­joil­la sen muo­dos­sa, joka vapaut­taa ener­giaa tor­jun­nan tai kieltämisen het­kek­si rauet­tua. Tämä koetaan mieli­hyvänä, ja asialle voi nau­raa. Nau­ru on ”yli­jäämäen­er­giaa”, joka vapau­tuu, kun tukah­dutet­tu sisältö pääsee pin­taan (Freud 1905/1983).

Huumorin lisäk­si pohdin kir­joituk­ses­sani myös, mis­sä määrin Jon­gin romaanin humoristi­nen ker­ronta kos­ket­taa psyko­ana­lyytikkoluk­i­jaa tänään. Voinko nau­raa itsel­leni vai loukkaan­nunko? Ensim­mäi­nen vai­h­toe­hto tun­tuu vapaut­taval­ta, eman­si­pa­toriselta, jälkim­mäisessä huumori ”epäon­nis­tuu” tarkoituk­ses­saan, jol­loin seu­rauk­se­na on närkästys tai häpeä, loukkaan­tu­mi­nen tai suut­tumus. Sil­loin nousee halu pitää entistä lujem­min kiin­ni omista näke­myk­sistä ja tuomi­ta sati­irin esit­täjä.2 Parhaim­mil­laan vit­sit ovat merk­ki yhteis­es­tä näkökul­mas­ta, jae­tus­ta maail­mas­ta ja läheisyy­destä; pahim­mil­laan vit­sit loukkaa­vat, erot­ta­vat ja aiheut­ta­vat kon­flik­te­ja (Hieta­lahti 2024).

Lennä, unek­si ‑romaanin huumori voisi ehkä aut­taa meitä tun­nustele­maan suhdet­tamme psyko­ana­lyysi­in ja sen kuvaami­in ilmiöi­hin sekä tehdä suh­teesta avoimem­man; sel­l­aisen, johon mah­tuu itsere­flek­tio ja uuden oival­t­a­mi­nen. ”Laskea leikkiä” on osu­va suomen kie­len ilmaus; viit­taus leikki­in tuo mieleen poten­ti­aalisen tilan, jos­sa tätä omaa suhdet­ta voisi vapaam­min tutkail­la. Huumori voi myös pal­jas­taa psyko­ana­lyysin diskurssis­sa vaikut­tavia tietoisia tai tiedosta­mat­to­mia ennakkoasen­tei­ta tai ide­ol­o­gisia pain­o­tuk­sia. ”Sati­irin tehtävä on olla jonkin­lainen moraal­in­var­ti­ja”, toteaa koomikko ja toimit­ta­ja Juk­ka Lind­ström (Lehtimä­ki 2025). Kaikkea, mihin liit­tyy val­lankäyt­töä – tässä tapauk­ses­sa ter­apeut­tista val­taa – kan­nat­taa käsitel­lä sati­iris­es­ti, sil­lä se voi näyt­tää ilmiön nur­jan puolen. Immanuel Kan­tin ker­ro­taan toden­neen: ”Val­lan ole­muk­seen kuu­luu, että sitä voidaan käyt­tää väärin.” Sati­iri aut­taa meitä näkemään sel­l­ais­takin, mitä emme haluaisi.

Voisiko huumori aut­taa psyko­ana­lyytikkoa näkemään itsessä piileskelevää totu­u­den omis­tamista, ajoit­taista tekopy­hyyt­tä, defen­si­ivisyyt­tä tai itsenkin yllät­tävää kon­ser­vati­ivi­su­ut­ta – ja voiko nau­ru tuol­loin olla vapaut­tavaa ja karneval­is­tista Mihail Bah­tinin (1965/1995) tarkoit­ta­mas­sa mielessä?

Romaanin humoristi­nen kehys ja karnevalismi

Isado­ra Wing on Jon­gin romaanin minäk­er­to­ja-päähenkilö. Teok­ses­sa kuvataan humoris­tis­es­ti ja melankolis­es­ti nuoren Isado­ran ris­tiri­ito­ja hänen seikkail­lessaan oman iden­ti­teetin etsimisen, rakkau­den mys­teerin ja psyko­ana­lyysin kolmios­sa. Romaani on tutkiel­ma eman­si­paa­tion, vapau­tu­misen mah­dol­lisu­ud­es­ta ja mah­dot­to­muud­es­ta. Teosta voi lukea kuvauk­se­na siitä, miten nuori ihmi­nen pyrkii irtau­tu­maan van­hem­mis­taan ja lap­su­u­den­per­heestään oman sek­suaal­isuuten­sa hal­tu­uno­ton kaut­ta; tai miten nainen pyrkii saa­maan oman sek­suaal­isuuten­sa takaisin itselleen patri­arkaatin val­las­ta; tai sen val­ot­tamise­na, mil­lä eri­laisil­la tavoil­la sek­suaal­isu­ut­ta kon­trol­loidaan yhteiskun­nal­lis­ten rak­en­tei­den kaut­ta. Michel Foucault’n (2010) Sek­suaal­isu­u­den his­to­ri­an mukaan län­si­mais­sa kansalais­ten ruumi­ita, nautin­to­ja ja halu­ja sekä sek­suaal­ista toim­intaa säädel­lään ja tarkkail­laan eri­lais­ten sek­suaal­isu­ut­ta määrit­tele­vien ja luokit­tele­vien diskurssien ja jär­jestelmien kaut­ta. Teosta voi lukea myös tämän linssin läpi: miten psyko­ana­lyysi aset­tuu tähän kon­trol­lin ja eman­si­paa­tion dynami­ikkaan?3

Venäläi­nen kir­jal­lisu­u­den­tutk­i­ja Mihail Bahtin (1965/1995) loi karneval­is­min käsit­teen tutkies­saan ran­skalaisen kir­jail­i­jan François Rabelais’n groteskia, keski­aikaista maail­manku­vaa. Groteskissa ja karneval­is­mis­sa maail­man val­ta­suh­teet kään­netään ylösalaisin irvokkaan, sati­irisen huumorin keinoin. Siinä kaik­ki ihmiset asete­taan samaan mate­ri­aalis-ruumi­il­liseen yhtey­teen, ilman ratio­naal­ista yksilöl­lisyy­den pyrkimys­tä, joka myös johtaa hel­posti eri­ar­voisu­u­teen. Karneval­isoin­ti on val­lanku­mouk­sel­lista. Se kyseenalais­taa val­lit­se­via käsi­tyk­siä, val­ta­suhtei­ta ja itses­tään­selvyyk­siä. Bah­tinin mukaan grote­skin kak­si­jakoisu­us – kam­mot­ta­va ja koomi­nen – ilmen­tää tietoisu­ut­ta rap­pi­on ja uusi­u­tu­misen väistämät­tömästä vuorot­telus­ta. Bahtin kuvaa romaa­nia parhaim­mil­laan eri­lais­ten kielel­lis­ten käytän­tö­jen ja maail­manku­vien törmäyspaikkana.

Lennä, unek­si ‑teok­ses­sa psyko­ana­lyysi ja psyko­ana­lyytikot asete­taan karneval­is­tisen kat­seen alle. Näkökul­ma on nuoren, vas­ta paikkaansa maail­mas­sa etsivän ihmisen, ja vastapooli­na kuvataan psyko­ana­lyysin ”viral­lista kult­tuuria”, estab­lish­men­tia, niin kuin se hänelle näyt­täy­tyy. Bah­tini­laista groteskia yhteen­tör­mäys­tä kah­den vas­takkaisen posi­tion välil­lä on toisaal­la luon­nehdit­tu näin:

Näin me siis näemme kah­den maail­man välisen yhteen­tör­mäyk­sen ja vuorovaiku­tuk­sen; toinen maail­ma on täysin julki­nen, viralli­nen, vir­ka-arvo­jen ja virka­puku­jen koris­ta­ma ja ”pääkaupunkielämän” haaveis­sa selkeästi ilmais­tu, toinen on taas se maail­ma, jos­sa kaik­ki on nau­ret­tavaa eikä vakavaa, jos­sa vakavaa on vain nau­ru (Bahtin 1979, 516).

Esseekokoel­mas­saan Romaanin taide (1986/1987) Milan Kun­dera korostaa romaanin merk­i­tys­tä taide­muo­tona, joka kyseenalais­taa uskon yleisi­in totuuk­si­in ja totu­u­den omis­tamiseen. Rabelais’ta ja Flaubert’ista läh­tien romaan­i­taiteessa on kyseenalais­tet­tu ihmisen suuria kuvitelmia itses­tään, itsen­sä liian vakavasti ottamista. Kun­dera ker­too Rabelais’n inhon­neen age­laste­ja, joil­la hän tarkoit­taa niitä, jot­ka eivät nau­ra ja joil­la ei ole huumor­in­ta­jua. Age­lastin ja romaanikir­jail­i­jan välil­lä ei voi val­li­ta rauha, ”kos­ka age­lastit eivät koskaan ole kuulleet Jumalan nau­ra­van, he ovat vuoren­var­mo­ja siitä, että totu­us on kirkas, että kaikkien on ajatelta­va samoin ja että he itse ovat täs­mälleen sitä mitä ajat­tel­e­vat ole­vansa” (emt. 161).

Toisaal­la Kun­dera (2001, 12) toteaa huumorin ole­van mod­ernin kult­tuurin suuri keksin­tö. ”Huumori ei siis ole nau­rua, pilkkaa, sati­iria, vaan eri­tyi­nen komi­ikan laji. (‒ ‒) Se tekee kaikesta mitä se kos­ket­taa mon­imielistä.” Kun­dera (emt. 13) tiivistää romaanin ole­van myös aluet­ta, jol­la pidät­täy­dytään moraal­i­tuomioista. Siinä on romaanin moraali. Se ei lankea inhimil­liseen tuomit­semisen vim­maan, vaan luo kuvit­teel­liseen alueen, jos­sa romaanin henkilöhah­mot saat­ta­vat kas­vaa yksilöinä, joi­ta ei ole valet­tu valmi­in totu­u­den muot­ti­in (Kun­dera 2001). Näin romaanista saat­toi tul­la aluet­ta4, joka opet­ti luk­i­jat ole­maan uteliai­ta tois­t­en suh­teen ja ymmärtämään omista totuuk­sis­taan poikkeav­ia ajatuk­sia (emt. 14).

Huumorin tutk­i­ja Jarno Hieta­lahti (2024) on kiin­nit­tänyt huomio­ta huumorin olen­naiseen rooli­in human­is­mis­sa ja sen romaan­i­taiteessa. Hän korostaa huumorin kuu­lu­van olen­nais­es­ti ihmisyy­teen. Jot­ta huumorin tai iron­ian voisi vas­taan­ot­taa, se ei saa tun­tua liian murskaaval­ta. Hieta­lahti toteaa, että huoli­mat­ta iro­ni­aan kuu­lu­vas­ta pure­vu­ud­es­ta huumoris­sa toista kun­nioite­taan kokon­aise­na ihmisenä. Huumorin ja pilkan välille voidaan tehdä ero, mut­ta ero voi silti joskus olla liukuva.

Myös Freud arvosti suuresti huumo­ria ja kehit­ti vitsin psyko­ana­lyyt­tista tulk­in­taa. Kir­jas­saan Vit­si ja sen yhteys piilota­jun­taan (1905/1983), joka julka­isti­in pian Unien tulkin­nan jäl­keen, Freud löysi vitsin kieliopista samo­ja piirteitä kuin unien muotou­tu­misen keinois­sa. Näitä ovat muun muas­sa vas­tako­hdan kaut­ta esit­tämi­nen, tiivistymä ja siir­tymä. Vit­sit liit­tyvät yleen­sä kiel­let­ty­i­hin aiheisi­in, kuten aggres­sioon, sek­si­in, val­taan tai tabui­hin, ja ne mah­dol­lis­ta­vat näi­den käsit­te­lyn ilman luk­it­se­vaa syyl­lisyyt­tä. Vitsin tekni­nen puoli viit­taa sen ilmi­a­su­un, piilotet­tu puoli tiedosta­mat­tomi­in halui­hin ja tun­teisi­in. Huumorin ymmärtämi­nen edel­lyt­tää posi­tion vai­h­tu­mista: jokin asia nähdään huumoris­sa toises­sa val­os­sa, tois­es­ta näkökul­mas­ta. Huumori voi näin toimia myös itsere­flek­tion väli­neenä. ”Nau­ru on pakos­ta vapau­tu­mista”, Freud (emt. 131) tiivistää.

Romaanin alkupuolel­la Isado­ra miet­tii val­in­to­jaan kah­den rakas­ta­mansa miehen välil­lä, joista toinen on freudi­lainen ja toinen laingi­lainen psyko­ana­lyytikko. Hän kokee tarvet­ta päästä omilleen, vapau­tua pakono­mais­es­ta miehen etsimis­es­tä ratkaisuna elämän­sä kysymyk­si­in. Täl­löin hän yrit­tää nau­raa myös itselleen:

Mikä tahansa jär­jestelmä oli pakkopai­ta kun siitä piti kiin­ni niin täy­del­lis­es­ti ja tosikko­mais­es­ti. Minä en uskonut jär­jestelmi­in. Kaik­ki inhimilli­nen oli epätäy­del­listä ja viime kädessä absur­dia. Mihin minä sit­ten uskoin? Huumori­in. Siihen että nau­roi jär­jestelmille, ihmisille, itselleen. (Jong 1973/1976, 134.)

117 psyko­ana­lyytikkoa

Romaanin alus­sa minäk­er­to­ja Isado­ra Wing (suom. ”siipi”) lentää psyko­ana­lyytikkomiehen­sä Ben­net­tin kanssa psyko­ana­lyyt­tiseen kon­gres­si­in Wieni­in. Vuosi on 1965. Kon­gressin ker­ro­taan ole­van ensim­mäi­nen Wienis­sä jär­jestet­ty psyko­ana­lyysikon­gres­si vuo­den 1938 jäl­keen, jol­loin Sig­mund Freud jou­tui Gestapon vain­oa­mana emi­groi­tu­maan Englan­ti­in. Näin 29-vuo­tias Isado­ra aloittaa:

Pan Amin lennol­la Wieni­in oli 117 psyko­ana­lyytikkoa. Minä olin ollut hoi­dos­sa ainakin kuudel­la heistä. Ja nain­ut seit­semän­nen. Luo­ja tietää oliko syynä ana­lyytikko­jen taita­mat­to­muus vai oma lois­ta­va kykyni vas­tus­taa ana­lyysia, mut­ta jos mah­dol­lista minä pelkäsin lentämistä nyt vielä enem­män kuin sil­loin kun aloitin ana­lyyt­tiset seikkailu­ni noin kol­me­toista vuot­ta sit­ten. (Jong 1973/1976, 11.)

Jo avaus­lauseessa nousee esi­in kir­jan kak­si tärkeää teemaa: lentämisen pelko (engl. fear of fly­ing), konkreet­tise­na ja metaforise­na, ja psyko­ana­lyysi – sekä poti­laan että puoli­son näkökul­mana. Myöhem­min näyt­täy­tyvät myös Isado­ran koke­muk­set psyko­ana­lyytikos­ta rakas­ta­jana ja psyko­ana­ly­y­sista ihmis­mie­len teo­ri­ana. Suh­tau­tu­mi­nen psyko­ana­lyytikoi­hin on alus­ta asti sati­iri­nen ja riemukas, mut­ta sama iro­nia kohdis­tuu yhtä lail­la ker­to­jaan itseen­sä. Mukana on myös tun­tu­vaa melanko­li­aa, onhan yhtä aikaa sekä hupaisaa että surullista, ettei Isado­ra ole paran­tunut lentopelostaan kol­men­toista vuo­den ”ana­lyyt­tisen seikkailun” kuluessa.

Ker­to­ja kuvailee lentokoneessa matkus­tavia psyko­ana­lyytikoi­ta näin:

Siel­lä on iso­tissi­nen ja äidilli­nen Rose Schwamm-Lip­kin jon­ka kanssa taan­noin neu­vot­telin siitä pitäisikö min­un jät­tää nykyi­nen ana­lyytikkoni (joka onnek­si ei ole näkösäl­lä). (‒ ‒) Siel­lä on mustapartainen tri Arnold Aaron­son joka on pelaav­inaan mag­neet­ti­lau­dal­la sakkia uuden vai­mon­sa, laula­jatar Judy Rosen kanssa (joka viime vuo­teen saak­ka oli hänen poti­laansa). (Jong 1973/1976, 12.)

Sitaatis­sa psyko­ana­lyytikot kuvataan perin juurin inhimil­lis­inä olen­toina, jot­ka toisi­naan teesken­televät kun­ni­al­lisem­paa kuin noloudessaan ovat ja jot­ka jopa joskus ryhtyvät suh­teeseen poti­laansa kanssa. Tri Aaron­son halu­aa osoit­taa, ettei ole mil­län­säkään tapah­tuneesta ammatil­lisen rajan yli­tyk­ses­tä, ja pelaa shakkia muina miehinä.

Päähenkilön nuoru­u­den odys­seia on alkamassa:

Ja tässä minä nyt olin jälleen keskel­lä omaa men­neisyyt­täni tai pahaa unta tai huonoa eloku­vaa (‒ ‒). Ympäril­läni lentokoneelli­nen psyko­ana­lyytikko­ja ja nuoru­ut­tani. Avut­tomana ilmas­sa Atlantin yläpuolel­la 117 sielun­paran­ta­jan kanssa joista mon­et oli­vat kuulleet min­un pitkän, surullisen tari­nani ja joista kukaan ei sitä muis­tanut. Ihanteelli­nen alku sille paina­jaisunelle jok­si mat­ka oli muut­tu­va. (Jong 1973/1976, 13.)

Tässä koros­tuu itseironi­nen melanko­lia. Isado­ra kokee elämän­sä huonok­si eloku­vak­si, his­to­ri­ansa surullisek­si tari­naksi, jota yksikään sielun­paran­ta­jista ei vaivaudu muis­ta­maan. Sitaat­ti luo myös jän­nitet­tä: mik­si mat­ka tulee muut­tumaan painajaisuneksi?

Per­il­lä Wienis­sä päähenkilö kuvaa psyko­ana­lyyt­tisen kon­gressin sisältöä yksi­tyisko­htais­es­ti luen­toi­neen ja keskusteluineen. Siel­lä hän näkee muun muas­sa Anna Freudin ”kuu­luisu­us­sakkei­neen”. Kon­gressin rakenne näyt­tää kovin tutulta:

(‒ ‒) Rathau­sis­sa jär­jestet­täisi­in vas­taan­ot­to. Houku­tuk­si­in kuu­lui ilmainen ruo­ka, ilmainen Schnaps, ris­teilyjä Tonaval­la, retkeilyjä viini­tarhoi­hin, laulua, tanssia, ryyp­päjäisiä, oppinei­ta esitelmiä ja puhei­ta ja verovähen­nyskelpoinen mat­ka Euroop­paan. (Jong 1973/1976, 13.)

Näyt­tää siltä, että Isado­ra oival­taa kon­gres­si­in osal­lis­tu­vien mon­i­naiset inhimil­liset moti­iv­it, joi­hin hän suh­tau­tuu hie­man sarkastisesti.

Isado­ral­la on myös oma tehtävä, kir­joit­taa kon­gres­sista erääseen uuteen aikakausle­hteen, nimeltä Voyeur, suomek­si ”tirk­istelijä”. Tirk­istelijäk­si psyko­ana­lyyt­tista estab­lish­men­tia ulkop­uolelta tarkastel­e­va itsen­sä tun­teekin: kon­gres­sei­hin on per­in­teis­es­ti pääsy ulkop­uolisil­ta kiel­let­ty. Tähän myös Isado­ra tör­mää, kun hän­tä ei päästetä luen­tos­ali­in tekemään havain­to­ja kir­joi­tus­taan varten. Ovien sulkem­i­nen ulkop­uolisil­ta on perustel­tua poti­laiden yksi­ty­isyy­den suo­jaamisek­si, kun käsitel­lään poti­lastapauk­sia.5 Mut­ta muista syistä tieteel­lisen kon­gressin pitämi­nen sul­jet­tuna herät­tää toki ajatuk­sen salaseuras­ta, kos­ka avoimuus ja kri­ti­ik­ki kuu­lu­vat tieteeseen. Isado­ra kokeekin itsen­sä ulko­maail­man vakoil­i­jak­si, vakoil­i­jak­si psyko­ana­lyysin talos­sa (Jong 1973/1976, 33). Mikä oidi­paa­li­nen asetelma!

Isado­ra läh­estyy muu­at­ta tri Smuck­e­ria toivoen, että tämä hymy­il­isi hiukan lehden nimen, Tirk­istelijä, kuul­lessaan. Näin ei käy. Sit­ten Isado­ra pyytää Smuck­e­ria ker­tomaan, miltä tästä tun­tuu se, että psyko­ana­lyysi palaa nyt takaisin Wieni­in. Mut­ta Smuck­er pysyy vaka­vana ja esit­tää vas­takysymyk­sen: ”No”, tri Smuck­er sanoi ilmeet­tömästi, ”miltä se sit­ten teistä tun­tuu?” (Jong 1973/1976, 14).

Ker­to­ja toteaa, että hänen olisi pitänyt tietää: psyko­ana­lyytikot vas­taa­vat aina kysymyk­seen kysymyk­sel­lä. Hän jatkaa:

”Se juu­ta­lainen tiede”, kuten anti­semi­itit psyko­ana­ly­y­sista sanovat. Jokainen kysymys kään­netään ympäri ja pukataan kysyjän pyllystä sisään. Ana­lyytikot tun­tu­vat ole­van tal­mud­is­te­ja jot­ka eivät pär­jän­neet vaan läh­tivät sem­i­naarista lätkimään jo ensim­mäisenä vuon­na. – Mieleeni muis­tui muuan isoisän mielip­i­loista: Kysymys: Mik­si juu­ta­lainen aina vas­taa kysymyk­seen kysymyk­sel­lä? Vas­taus: Ja mik­si juu­ta­lainen ei vas­taisi kysymyk­seen kysymyk­sel­lä? (Jong 1973/1976, 14.)

Juu­ta­lainen Isado­ra vit­sailee sekä juu­ta­laisu­ud­es­ta että psyko­ana­ly­y­sista, juu­ta­laisen tiedemiehen luo­muk­ses­ta. Isado­raa näyt­tää suun­nat­tomasti ärsyt­tävän ana­lyytikoiden tapa kään­tää kysymys takaisin kysyjälle, minkä hän vih­jaa periy­tyvän pyhien kir­jo­jen huonos­ta tun­te­muk­ses­ta. Isoisäkin vään­si vit­siä tästä juu­ta­lais­es­ta tavasta.

Kri­ti­soitu­aan psyko­ana­lyytikoiden saip­pua­maista vas­taustapaa ker­to­ja kuitenkin toteaa, että yksi heistä, hänen ensim­mäi­nen ana­lyytikkon­sa, oli aut­tanut hän­tä ”melko lail­la”. Toisin kuin mieliku­vi­tuk­set­tomat ana­lyytikot, tämä oli harv­inaista lajia: henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton. ”Hänessä ei ollut jälkeäkään siitä jämäkästä yksi­to­tisu­ud­es­ta joka saa lois­tavim­mankin ana­lyytikon vaikut­ta­maan niin tärkeilevältä” (Jong 1973/1976, 14).

Isado­ran asenne psyko­ana­lyysi­in ja psyko­ana­lyytikoi­hin näyt­tää ole­van hyvin jakau­tunut: toisaal­ta varsin ide­al­isoi­va, toisaal­ta ärtynyt, loukkaan­tunut ja kri­it­ti­nen. Psyko­ana­lyysi on iso osa hänen elämään­sä; jotakin, jos­sa hän ainakin aluk­si uskoo tärkeän totu­u­den tai viisas­ten kiv­en piilevän. Tämä herät­tää pait­si ihailua, myös kateut­ta ja halua alen­taa tuo itse ylhäisek­si nos­tet­tu; purkaa idealisaatiota.

Yllä maini­tu­il­la adjek­ti­iveil­la – henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton – voisi kuva­ta myös ker­to­jan pyrkimys­tä tavoit­taa ja kuva­ta eri­laisia puo­lia itsessään, sekä ylhäisiä että raukka­maisia. Tässä hän tukeu­tuu usein taiteeseen ja käyt­tää viit­tauk­sia kir­jal­lisu­u­teen. Itseiro­nia tekee tästä kaikesta Isado­ralle ehkä helpom­paa, mut­ta samal­la se peit­tää jotakin.

Tuleeko itku pitkästä iro­ni­as­ta, jääkö surulle tilaa?

Port­noyn tauti

Erään­laise­na vel­jes­teok­se­na Jon­gin romaanille voi pitää Philip Roth­in (1969/1971) Port­noyn tau­tia, jon­ka sati­irisen kuvauk­sen keskiössä ovat samat­en psyko­ana­lyysi, sek­suaal­isu­us ja juu­ta­laisu­us. Teosta on kut­sut­tu mas­tur­baa­tion Moby Dickik­si. Kir­ja rak­en­tuu päähenkilö Alexan­der Port­noyn monolo­gista, jos­sa hän pakono­mais­es­ti asso­sioiden tilit­tää elämään­sä psyko­ana­lyytikolle, tri Spielvo­gelille. Alexan­der kär­sii fik­ti­ivis­es­tä sairaud­es­ta, Port­noyn taudista:

Häir­iö jos­sa voimakkaasti tiedoste­tut eet­tiset ja altru­is­tiset impulssit jatku­vasti ovat ris­tiri­idas­sa äärim­mäis­ten sek­suaal­is­ten, usein per­verssien halu­jen kanssa (Roth 1969/1971, 15).

Kun romaani lop­puu, sivul­la 269, Alexan­derin monolo­gi taukoaa, ja psyko­ana­lyytikko, tri Spielvo­gel avaa ensim­mäistä ker­taa suun­sa: ”No niin [sanoi tohtori]. Nyt kai voitaisi­in sit­ten ruve­ta aloit­tele­maan. Vai mitä?” Mut­ta mik­si ana­lyytikko on kuun­nel­lut hil­jaa Alexan­derin koko kir­jan kestävän polveil­e­van vuo­datuk­sen, ennen kuin ottaa puheen­vuoron viimeisel­lä sivul­la? Mah­dol­lis­es­ti ana­lyytikko ajat­telee, että vas­ta sil­loin hänen nuori analysandin­sa on valmis todel­liseen yhteistyöhön, jos­sa uteliaisu­us voisi herätä ja mah­dol­lisu­us eri­lais­ten näkökul­mien ja merk­i­tys­ten etsin­tään voisi alkaa.

Sama diag­noosi, Port­noyn tau­ti, sopisi myös Isado­ra Wingille. Sama ”tau­ti” vaivaa itse asi­as­sa meitä kaikkia, kun yritämme selvitä arvoituk­sel­lisen sek­suaalisen halumme kanssa. Isado­ral­la ja Alexan­der­il­la kyse on pait­si ulkois­es­ta kamp­pailus­ta per­heen ilmapi­irin, ympäröivän yhteiskun­nan normien ja odotusten kanssa, myös sisäis­es­tä ris­tiri­idas­ta: miten sovit­taa oma halu­ami­nen (”per­verssit halut”) yhteen sen kanssa, mikä on mah­dol­lista ja mikä on oikein (”eet­tiset ja altru­is­tiset impulssit”). Tähän tapaan muo­toillen psyko­ana­lyytikko Vesa Man­ni­nen (2012) on kuvan­nut elämän moraal­ista dilem­maa ja ihmisen psyykkistä tehtävää elämän­sä yri­tyk­sessä. Tämän psyko­ana­lyysi on käsit­teel­listänyt myös Sen, ylim­inän ja reali­teetin vaa­timusten yhteen sovit­tamisen haas­teek­si. Voi ajatel­la ihmisen ole­van Sisy­fok­sen lail­la tuomit­tu tekemään psyykkistä työtä näi­den ris­tiri­itais­ten voimien kanssa elämän­sä lop­pu­un asti.

Roth­in ja Jon­gin kir­jois­sa kuvataan nimeno­maan nuoru­ut­ta, jol­loin halu hel­posti pur­suu yli äyräi­den. Mut­ta halu ja sen täyt­tymät­tömyys vaivaa ihmistä myös van­hempana, niin kauan kuin on elämää. ”Elos­sa pysymi­nen merk­it­si syn­tymistä yhä uud­estaan ja uud­estaan. Se ei ollut vai­va­ton­ta ja aina se oli tuskallista. Mut­ta muu­ta vai­h­toe­htoa ei ollut. Pait­si kuole­ma” (Jong 1973/1976, 319).

Napi­ton pano

Ilmestyessään vuon­na 1973 Jon­gin kir­ja kohaut­ti avoimel­la naisen sek­suaal­isu­u­den ja halun kuvauk­sel­la. Se oli osa aikakau­den sek­suaal­ista val­lanku­mous­ta, sekä sen osoi­tus että sen inspi­raa­tio. Teosta myyti­in maail­man­laa­juis­es­ti jopa 27 miljoon­aa kap­palet­ta (!), ja se kään­net­ti­in 43 kielelle. Jon­gia on luon­nehdit­tu sek­simyön­teisek­si feministiksi.

Teok­sen käsite ”napi­ton pano” (engl. zip­less fuck) on nous­sut kuu­luisak­si. Se kuvataan näin:

Minä vas­tasin kehit­telemäl­lä kuvitel­man napit­tomas­ta panos­ta. Napi­ton pano on enem­män kuin pelkkä naimi­nen. Se on pla­toni­nen ihanne. (‒ ‒) Napi­ton se on sik­si että kun te kak­si tapaisitte, napit lennähtäi­sivät tieltä kuin ruusun teräle­hdet, alus­vaat­teet lehah­taisi­vat yhdessä henkäyk­sessä pois kuin voikukan höy­tyvät. Kielet kietou­tu­isi­vat yhteen ja muut­tuisi­vat nes­teek­si. Koko sielu tul­vah­taisi ulos kie­len kaut­ta ja vir­taisi rakas­ta­jan suuhun. (Jong 1973/1976, 19.)

Sitaatista käy ilmi, että sek­suaa­li­nen akti ei oikeas­t­aan ole päämäärä vaan väline. Kuvitel­mas­sa sek­suaa­li­nen yhtymi­nen olisi pla­toni­nen tie sielu­jen yhtymiseen, ”enem­män kuin pelkkä naimi­nen”. Kyse on nimeno­maan fan­tasi­as­ta, kuvitel­mas­ta, toiveesta ylit­tää kah­den ihmisen väli­nen eril­lisyys ja toiseus het­kel­lis­es­ti. Se on kuvitel­ma kohtaamis­es­ta, joka olisi vapaa kaikesta katu­muk­ses­ta ja syyllisyydestä.

Napi­ton pano on absolu­ut­tisen puh­das. Se on vapaa taka-ajatuk­sista. Siinä ei ole val­tatais­telua. Mies ei ’ota’ eikä nainen ’anna’. (‒ ‒) Napi­ton pano on aidoin ja puh­tain asia mitä on. Ja se on harv­inaisem­pi kuin yksis­arvi­nen. Enkä minä ole päässyt siitä osal­lisek­si koskaan. Aina kun se on näyt­tänyt ole­van lähel­lä, se onkin sit­ten ollut pahvis­arvi­nen hevo­nen. (Jong 1973/1976,  21.)

Jo kir­jan alus­sa Isado­ra siis hämärästi aav­is­taa, että kyse taitaa olla yksis­arvis­es­ta, toiveku­vitel­mas­ta. Kun Isado­ralle kir­jan lop­ul­la koit­taisi käytän­nössä tilaisu­us toteut­taa tuol­lainen pika­pano tun­tem­at­toman juna­palveli­jan kanssa, se ei lainkaan houku­ta; päin­vas­toin aja­tus tun­tuukin lähin­nä turvattomalta.

Tänään, 50 vuot­ta kir­jan ilmestymisen jäl­keen, teok­sen lukem­i­nen vain sek­suaalisen vapau­tu­misen kuvauk­se­na olisi epäre­hellistä. Siinä kuvataan kyl­lä oival­lis­es­ti naisen sek­suaal­ista halua sekä kap­inaa, pyrkimys­tä vapau­tua yhteiskun­nan patri­arkaal­i­sista naiseen kohdis­tu­vien vaa­timusten ja rajoi­tusten ris­ti­paineista. Isado­ra kysyy ennen kaikkea, voisiko nainen olla itsenäi­nen, vapaa, naut­ti­va, ja silti rakas­taa tai sitoutua. Mutta…

Isado­ra pohtii aikansa naisen ris­tiri­ito­ja tähän tapaan:

Meil­lä oli muu­takin elämässämme kuin vain miehet; meil­lä oli työmme, matkus­t­a­mi­nen, ystäviä. (‒ ‒) Mik­si mei­dän elämämme näyt­ti ole­van pelkkää miesten met­sästämistä? Mis­sä oli­vat ne naiset, jot­ka oli­vat todel­la vapaat, jot­ka eivät viet­täneet elämään­sä poukkoile­mal­la miehestä mieheen, jot­ka tun­si­vat ole­vansa kokon­aisia oli heil­lä mies eli ei? Luo­timme häi­lyvien sankarit­tariemme apu­un, ja voi ihmettä – (Jong 1973/1976, 106.)

Hän ei löy­dä kir­jal­li­sista sankareis­taankaan kelvol­lista mallia. ”Ja lopuista – naiskir­jail­i­joista, nais­maalareista – useim­mat oli­vat ujo­ja, kuoreen­sa vetäy­tyviä, skit­soide­ja. Arko­ja elämässään ja rohkei­ta vain taiteessaan” (Jong 1973/1976, 106). Isado­ra luet­telee: Emi­ly Dick­in­son, Bron­tën sis­aruk­set, Vir­ginia Woolf, Sylvia Plath… Simone de Beau­voirkin näyt­tää usein kyse­levän, mitä Sartre mah­taa kul­lois­es­takin asi­as­ta ajatella.

Voi myös kysyä, oliko 1960-luvun val­lanku­mouk­ses­sa kyse enem­män normien muodon­muu­tok­ses­ta kuin todel­lis­es­ta eman­si­paa­tios­ta? 2020-luvul­la naiset tör­määvät edelleen vaa­timuk­si­in, vaik­ka ne ovat saa­neet toisen muodon. Jos vielä 1960-luvul­la, ennen tuon vapau­tu­misen kään­net­tä, sek­suaal­isu­u­den liialli­nen rajoit­ta­mi­nen tuot­ti ongelmia ja naut­timi­nen oli syn­tiä, niin nykypäivänä sek­suaal­isu­u­teen kohdis­tuu suori­tuskeskeisiä norme­ja. Tänään niin naisen ja miehen kuin muidenkin sukupuolien tulisi – hyv­inä kulut­ta­ji­na – suorit­taa sään­nöl­listä sek­siä ja naut­tia; naut­timis­es­ta (joka liitetään kulut­tamiseen) on kap­i­tal­is­mis­sa tul­lut velvol­lisu­us, kuten Slavoj Žižek (1989/2009) on toden­nut. Tätä nautin­toa main­on­ta kehot­taa aja­maan takaa. Halut­to­muudessa tai kär­simyk­sessä on kyse oireesta, jota on hoidet­ta­va yhä uusil­la tuot­teil­la tai palveluil­la (ter­api­al­la tai psyko­ana­lyysil­la!). Foucault’n (2010) Sek­suaal­isu­u­den his­to­ri­as­sa esit­tämä repres­sio­hy­po­teesi on edelleen ajanko­htainen: kiel­let­tyä ja tor­jut­tua sek­suaal­isu­ut­ta täy­tyy kon­trol­loi­da ja hal­li­ta, jot­tei se pää­sisi val­loilleen, ja parhait­en sek­suaal­isu­u­den kon­trol­loin­ti onnis­tuu pitämäl­lä se koko ajan näkyvis­sä, siis tarkkailun alaise­na. Oman aikamme kuvas­to on 1960-luvus­ta poiketen ylisek­suaal­ista ja yliseksualisoivaa.

Kult­tuuris­samme val­lit­see siis edelleen sek­suaal­isu­ut­ta säätele­viä sym­bol­isia sään­töjä ja norme­ja, myös psyko­ana­ly­y­sis­sa. Vuosikym­me­nien ajan psyko­ana­lyytikot saat­toi­vat – halutes­saan tai huo­maa­mat­taan – ”lyödä poti­laitaan päähän” normil­la ”kyp­sästä nor­maal­ista sek­suaal­isu­ud­es­ta” (Myyrä 2002, 98). Pahim­mil­laan yksilö yrit­ti mukau­tua täl­laiseen gen­i­taal­isu­u­den normi­in har­joit­ta­mal­la ”reseptin mukaista sek­siä”. Tämä on estänyt naut­ti­mas­ta sek­suaal­isu­u­den mon­imuo­toisu­ud­es­ta, poly­mor­fisu­ud­es­ta. Johannes Myyrän (emt.) mukaan foucault’lainen eman­si­pa­tori­nen tavoite olisi ennen kaikkea sek­suaal­isu­u­den ahtaas­ta käsit­teestä vapau­tu­mi­nen. Oikeus ja mah­dol­lisu­us mon­imuo­toiseen, oman­laiseen nautin­toon edel­lyt­täisi ei-nor­mati­ivisia positioita.

Psyko­ana­ly­y­sis­sa sek­suaali- ja sukupuo­livähem­mistö­jen patol­o­gisoin­nil­la ja ”ehey­tyshoidoil­la” on kan­sain­välis­es­ti pitkät juuret. Eri­no­mainen tutkimus asi­as­ta on Olli Stål­strömin (1997) väitöskir­ja ”Homosek­suaal­isu­u­den sairausleiman lop­pu”. Teok­sen nimeä 1990-luvul­la voi pitää kuitenkin yli-opti­mistise­na, sil­lä kaiku­ja patol­o­gisoin­nista on voin­ut kuul­la Suomes­sakin näi­hin päivi­in asti.6

Jon­gin teosta – kuten Rothinkin – syytet­ti­in aikanaan liian suo­ra­sukaises­ta seksin kuvaamis­es­ta ja pidet­ti­in pornografise­na. Mut­ta jos pornografia määritel­lään kir­jal­lisu­udek­si, jos­sa sek­suaal­isu­us eris­tetään muus­ta elämästä irral­lisek­si kuvausko­hteek­si, niin sen enem­pää Jon­gin kuin Rothinkaan kir­jaa ei voi pitää pornona. Päin­vas­toin: sek­suaal­isu­ut­ta kuvataan niis­sä ali­no­maa suh­teessa muuhun elämään, ihanteisi­in, tun­teisi­in ja per­soon­al­lisu­u­teen, moni­ta­soise­na ja jo lähtöko­htais­es­ti ris­tiri­itaise­na asiana. Myös syyl­lisyys on (nor­maali-neu­rootikon) jatku­va seu­ralainen.7 Ja vain siel­lä, mis­sä ei lange­ta moral­is­mi­in, voidaan päästä olen­naisi­in moraal­isi­in pohdintoihin.

Mat­ti Salo toteaa Port­noyn taudin esipuheessa (Roth 1969/1971, 12), että se on asialleen omis­tau­tunut ja nau­ru­un vapaut­ta­va kir­ja, joka edis­tää mielenterveyttä:

Vaik­ka kaik­ki siinä kuvat­tu sek­si on esitet­ty raju­jen syyl­lisyy­den­tun­to­jen lävitse ja nuoru­u­den häpeäl­lisimpiä tuskatilo­ja tiukasti vaarinot­taen, Roth­in teok­sel­la jos mil­lä on luk­i­jan mie­len­ter­veyt­tä edis­tävä vaiku­tus (Roth 1969/1971, 12).

Tämä liit­tynee sek­suaal­isu­u­den enig­maat­tisu­u­den ja moniker­roksisu­u­den rehelliseen, kau­nis­telemat­tomaan kuvauk­seen. Tässä kuu­luu sama vapaut­ta­va nau­ru kuin Jon­gin romaanissa.

Ris­tiri­ita on totta

Viisi vuot­ta avi­o­li­it­toa Ben­net­tin kanssa oli saanut Isado­ran tyy­tymät­tömäk­si ja halu­a­maan ris­tiri­itaisia asioi­ta: halu­a­maan miehiä ja halu­a­maan yksinäisyyt­tä, halu­a­maan sek­siä ja halu­a­maan erakkoelämää. ”Tiesin että halu­ni oli­vat keskenään ris­tiri­idas­sa – ja se vain pahen­si tilan­net­ta” (Jong 1973/1976, 18). Isado­ra ei ollut avi­o­li­it­toa vas­taan, sil­lä hänen mukaansa ihmi­nen tarvit­see yhden hyvän ystävän, joka on aina lojaali. Ja hän rakas­taa miestään. Kuitenkin – oli niin paljon muitakin kaipui­ta, joi­ta avi­o­li­it­to ei jonkin ajan päästä paljoakaan tyydyttänyt.

Tuo lev­ot­to­muus, nälkä, jumpu­tus mahas­sa, jysky­tys vitus­sa, halu täyt­tyä kokon­aan, tul­la nus­si­tuk­si jokaikisen reiän läpi; tuo kiihkeä ikävä kuiv­aa samp­pan­jaa ja märk­iä suudelmia, pio­nien tuok­sua kat­toteras­sil­la kesäkuise­na yönä (Jong 1973/1976, 16).

Isado­ra tapaa kon­gressin sisäänkäyn­nil­lä ana­lyytikon, vaalean, takku­tukkaisen, piip­pusu­isen englan­ti­laisen, jon­ka kanssa hän jutustelee mukavasti. Tilanne ete­nee. ”Sit­ten hän nap­pasi kouran­täy­deltä pyl­lyäni ja puristi sitä pitkään ja leikkisästi” (Jong 1973/1976, 34). Isado­ra on myyty.

Minä en muu­ta halun­nut kuin että hän uud­estaan puris­taisi pyl­lyäni. Olisin seu­ran­nut hän­tä minne hyvän­sä, Dachau­un, Auschwitzi­in, minne vaan. (Jong 1973/1976, 34.)

Val­i­tut sanat kuvaa­vat, miten suun­nat­toma­l­ta halu tuos­sa het­kessä tun­tuu. Ja sanat ovat groteske­ja – kukaan muu kuin juu­ta­lainen ei voisi käyt­tää kyseisiä kielikuvia.

Mies pal­jas­tuu laingi­laisek­si psyki­a­trik­si, Adri­an Goodlovek­si. Hänen kanssaan Isado­ra, käymän­sä sisäisen tais­telun jäl­keen, läh­tee kiertelemään autol­la Euroop­paa. Mat­ka kestää usei­ta viikko­ja. Isado­ra himoit­see, har­ras­taa sek­siä, kär­sii syyl­lisyy­destä, repivästä ambivalenssista. Hän naut­tii, hän pet­tyy, kaipaa aviomi­estään ja naut­tii taas. Hän on suun­nat­toman rakas­tunut ja kär­sii tun­non­tuskista ja himoit­see silti. Aviomies Ben­net­tkin kär­sii, sil­lä hän tietää mitä on tapah­tu­mas­sa. – Lop­ul­ta Isado­ra näyt­tää palaa­van Ben­net­tin luokse. Luk­i­ja ei saa tietää, ottaako Ben­nett hänet takaisin.

Isado­ral­la on ollut nuores­ta asti usei­ta vakavia suhtei­ta. Ensim­mäi­nen avi­o­li­it­to Bri­an-nimisen miehen kanssa oli päät­tynyt surullis­es­ti miehen sairas­tut­tua vakavaan psykoosi­in. Osit­tain sik­sikin oli ehkä tur­val­lista vali­ta seu­raavak­si miehek­si psyko­ana­lyytikko, ikään kuin vastalääkkeeksi.

Kos­ka ensim­mäi­nen mieheni oli ollut psykoot­ti­nen, näyt­ti aivan luon­nol­liselta men­nä toisel­la ker­taa naimisi­in psyki­a­trin kanssa. San­ot­taisi­inko vas­tamyrkyk­si. (Jong 1973/1976, 39.)

Tässä kohtaa Isado­ra näyt­tää myös vah­vasti ihail­e­van ana­lyytikoi­ta ja koke­van ajatuk­sen suh­teesta täl­laisen kanssa tur­val­lisek­si, pelas­tavak­si. Psyko­ana­lyytikko ei ikinä voisi seo­ta, se olisi kuin roko­tus elämän arvaa­mat­to­muut­ta vas­taan, ajat­telee Isadora.

Yhtä kaik­ki, ris­tiri­ita Ben­net­tin ja Adri­an­in välil­lä on polttava:

Ja minus­ta tun­tui jo kuin he kak­si oli­si­vat repimässä min­ua hajalle. Se ei tietenkään ollut hei­dän vikansa. He edus­ti­vat vain sitä sisäistä kamp­pailua joka oli käyn­nis­sä min­un sisässäni. (Jong 1973/1976, 79.)

Isado­ra tun­tee yksinäisyy­den kam­moa, tur­val­lisu­u­den ja jatku­vu­u­den tarvet­ta, mut­ta tot­ta ovat myös uteliaisu­us, seikkailun­halu, pur­sua­va riemu! ”En ollut koskaan onnis­tunut saa­maan sov­in­toa näi­den kah­den puoliskoni kesken. En ollut kyen­nyt muuhun kuin tukah­dut­ta­maan toisen puolen (het­kek­si) toisen kus­tan­nuk­sel­la” (Jong 1973/1976, 79). Ja kol­man­te­na Isado­ran kysymys, voisiko nainen olla autonomi­nen, koko-nainen ilman miestä.

Isado­ra hakee kuumeis­es­ti vas­tauk­sia kysymyk­si­in­sä – miehiltä. Hän­tä hoi­ta­neet ana­lyytikot ovat miehiä, ja myös molem­mat miesp­syko­ana­lyytikko-rakaste­tut analysoi­vat hän­tä kil­paa omista näkökul­mis­taan. Hän on varsi­naisen mies­selit­tämisen, mansplain­ingin ris­ti­t­u­lessa, keskel­lä miehiä, jot­ka selit­tävät hänen elämään­sä hänelle. Näitä samo­ja miehiä Isado­ra himoit­see, joten ulospääsy tästä kehästä näyt­tää epävarmalta.

Lop­pumat­tomat analyysit

Isado­ra on käynyt jo ”ainakin kuudel­la ana­lyytikol­la”, mut­ta suh­tau­tuu ana­lyytikoi­hin enim­mäk­seen kri­it­tis­es­ti. Hän pitää heitä kalkkeu­tuneina, sovin­is­tisi­na, omahyväis­inä, värit­töminä, ilot­tom­i­na. Hän oli het­keä ennen kon­gres­si­matkaa riitaan­tunut viimeisen ana­lyytikkon­sa, tri Kol­ner­in, kanssa tämän kon­ser­vati­ivi­su­u­den ja sek­sis­tisyy­den takia. Kaiken, mikä haiskahtikin nais­ten vapau­tus­li­ik­keeltä, Kol­ner oli tulkin­nut ”fal­lisek­si aggres­si­ivi­su­udek­si”. Isado­ran kiukun hän tulk­it­si kumpua­van siitä, ettei tämä halun­nut hyväksyä ole­vansa nainen. Lop­ul­ta Isado­ra sanoo suo­rat sanat ja ker­too lopet­ta­vansa ana­lyysin. Loukkaan­tuneena Kol­ner kehot­taa Isado­raa hakeu­tu­maan uuteen ana­lyysi­in selvit­tämään, mikä meni pieleen.

Isado­ra vas­taa: ”Ettekö te tajua minkä takia niin mon­et ihmiset tule­vat niin vitun kyl­lästyneik­si koko ana­lyysi­in? Se on kokon­aan tei­dän älyt­tömien ana­lyytikko­jen vika. Teette koko hom­mas­ta jonkin­laisen jekku­pelin. Poti­las käy ja käy ja käy ja mak­saa. Ja aina kun te olette liian hidasjärk­isiä kek­siäk­senne mis­tä on kysymys ja aina kun te taju­at­te ettette pysty aut­ta­maan poti­las­ta, te yksinker­tais­es­ti vain lisäätte niiden vuosien määrää jot­ka hei­dän vielä on käytävä…” (Jong 1973/1976, 27.)

Kir­ja kuvaa ennen kaikkea 1960-luvun New Yorkia, lähtöpis­teen ollessa vuodessa 1965 ja kon­gres­si­matkas­sa Wieni­in. Takau­mia on niin Isado­ran lap­su­u­teen kuin maail­man­so­taan ja holokausti­in. Mut­ta psyko­ana­lyysin kuvaus on ennen kaikkea 1960-luvun psyko­ana­lyysin kuvaus­ta. Minkälainen sit­ten oli psyko­ana­lyysin tilanne 1960-luvun Yhdysvalloissa?

Se oli todel­lista psyko­ana­lyysin kul­ta-aikaa, jota voi nykyään, psyko­ana­lyysin siir­ryt­tyä 1980-luvul­ta alka­en takaisin mar­gin­aali­in, vain kade­htia. USA:ssa oli paljon sodan vuok­si Euroopas­ta emi­groitunei­ta miesp­syko­ana­lyytikoi­ta, ja heitä opiske­li lisää Yhdys­val­lois­sa. Psyko­ana­lyysi oli koko psyki­a­tri­an val­tavir­taa, ja psyko­ana­lyytikoil­la oli paljon ter­apeut­tista ja lääketi­eteel­listä valtaa.

Kuten myös Woody Allenin eloku­vis­sa kuvataan, kaupunki­laisä­lykön tuli käy­dä psyko­ana­ly­y­sis­sa ollak­seen uskot­ta­va ja var­teenotet­ta­va; Isado­ran ystävä Piakin oli käynyt jo kolmes­sa ana­ly­y­sis­sa. Olti­in jopa siinä pis­teessä, että omas­sa elämässä tai parisuh­teessa ei uskallet­tu tehdä mitään ratkaisu­ja ilman analyysiä.

Puhun siitä kun sekä sinä että miehe­si olette olleet ana­ly­y­sis­sa jo niin kauan kuin jak­sat­te muis­taa; siitä kun on tul­tu vai­heeseen jos­sa mitään ratkaisua, vaik­ka kuinkakin pien­tä, ei voi­da tehdä ilman että molem­mat ana­lyytikot ikään kuin pitävät neu­voa pil­ven­lon­gal­la päit­tenne yllä. (– –) Puhun ajas­ta jol­loin avi­o­li­itos­ta on tul­lut menage à qua­tre. Sinä, miehe­si, sin­un ana­lyytikkosi, hänen ana­lyytikkon­sa. Neljä samas­sa sängyssä. Ehdot­tomasti lap­sil­ta kiel­let­ty. (Jong 1973/1976, 15.)

Ana­lyytikon vaimo on myös oppin­ut riidas­sa paiskaa­maan koko ammat­ti­sanas­ton päin miestään, kun tämä riidan yhtey­dessä vih­jailee eros­ta. ”Viisas­tuhan jo, Ben­nett poikaseni, (– –) naisit toden­näköis­es­ti jonkun joka olisi vieläkin fal­lis­tisem­pi, kas­troivampi ja nar­sis­tisem­pi kuin minä olen” (Jong 1973/1976, 17).

Isado­ral­la on siis ker­tomansa mukaan koke­mus­ta jo ainakin kuud­es­ta psyko­ana­lyytikos­ta elämän­sä aikana (vaik­ka hän ehkä sekoit­taakin psyki­a­trin ja psyko­ana­lyytikon toisi­in­sa8). Ja hän on vas­ta 29-vuo­tias! Yhdeltä näistä hän koki saa­neen­sa ratkai­se­vaa apua.

Ensim­mäi­nen hoitokon­tak­ti oli 14-vuo­ti­aana, kun Isado­ra oli lopet­tanut syömisen.

Kävin tri Schriftil­lä yhden ikimuis­toisen vuo­den kun olin neljän­toista ja tap­pa­mas­sa itseäni nälkään sovit­taak­seni sen että olin nuss­in­ut sormil­la van­hempi­eni olo­huoneen sohval­la. Hän väit­ti itsepin­tais­es­ti että unieni hevo­nen oli min­un isäni ja että kuukautiseni palaisi­vat jos vain ” hyväk­shy­isin sen että ole naa­nen” (Jong 1973/1976, 12).

Parikymp­pisenä, ensim­mäisen aviomiehen Bri­an­in suistues­sa psykoosi­in, Isado­ra oli käynyt kysymässä neu­voa tri Har­vey Smuck­er­il­ta. Muu­ta­man vuo­den kulut­tua Isado­ra pää­tyi eroon.

Tärkeäk­si ja hyödyl­lisek­si koke­muk­sek­si Isado­ra kuvaa ensim­mäisen tiivi­in psyko­ana­lyysin­sa tri Gun­ther Hap­pel­la, mikä tapah­tui toisen avi­o­li­iton alkuaikoina hei­dän asues­saan Hei­del­ber­gis­sä, Saksassa.

Kun aloin käy­dä hänen korkeakat­toises­sa, huonos­ti läm­mite­tyssä vas­taan­ot­to­huoneessaan Hei­del­ber­gis­sä ja maa­ta sohval­la neljästi viikos­sa, minä olin kak­sikym­men­täneljävuo­tias ja täysin pakokauhuises­sa tilas­sa. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ra kuvaa kärsi­neen­sä tuol­loin monista peloista, fobioista sekä vaikeuk­sista omas­sa työssään kirjoittajana.

Tun­sin ole­vani kuin hal­vauk­sen uhri joka jou­tui oppi­maan kir­joi­tus­taidon täysin uud­estaan ja tri Happe oli opas­ta­jani. Hän oli lem­peä ja kär­sivälli­nen ja haus­ka. Hän opet­ti min­ut lakkaa­maan vihaa­mas­ta itseäni. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ran koke­muk­ses­sa sak­salainen Happe oli harv­inaisu­us ana­lyytikok­si: leikkisä, haus­ka, Sak­saan kri­it­tis­es­ti suh­tau­tu­va. Hap­pen kanssa Isado­ran kir­joit­tamisen lukko avau­tui. Happe oli saanut Isado­ran myös ajat­tele­maan, että ehkä elämän ei tarvit­sisikaan olla mutka­ton­ta, ris­tiri­ida­ton­ta tai tuska­ton­ta (Jong 1973/1976, 177). Ja ymmärtämään, että Isado­ra oli hyvin ankara itselleen, puri­taani, joka kyl­lä tekee, mitä halu­aa, mut­ta potee niin ankaria syyl­lisyy­den­tun­tei­ta, ettei voi vapaud­estaan nauttia.

Myös kohtaami­nen tri Hap­pen kanssa kak­si ja puoli vuot­ta myöhem­min Wienin kon­gres­sis­sa on sydämellinen.

Ja sal­limusten sal­limus: minä kohtasin odot­ta­mat­ta sak­salaisen ana­lyytikkoni, tri Hap­pen. Hän oli halaa­mas­sa Erik Erik­so­nia jonkin ystäväl­liseltä vaikut­ta­neen jut­tuhetken päät­teek­si. Hän ter­ve­hti min­ua ja kysyi halu­aisinko jutel­la het­ken. Minä halusin. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ra oli kak­si ja puoli vuot­ta aiem­min lopet­tanut ana­lyysin ja ker­too nyt Hap­pelle kuu­lu­misi­aan. Hän miet­tii, että tätä nykyä on selvitet­tävä pul­mansa itse. Enää ei ollut ana­lyytikkoisää pelas­ta­mas­sa pulasta.

Toisen tun­nus­tamis­es­ta

Isado­ral­la on koke­musten­sa perus­teel­la kak­si hyvin eri­laista käsi­tys­tä psyko­ana­lyytikoista: sydämelli­nen, huumor­in­ta­juinen ja ymmärtäväi­nen sekä epäem­paat­ti­nen, tor­ju­va, ennakkolu­u­loinen hurskasteli­ja.9 Ikään kuin psyko­ana­lyysia voisi käyt­tää sekä itseym­mär­ryk­sen että itsepetok­sen väli­neenä, sekä vapau­tu­misen että val­lan pönkit­tämisen välineenä.

Isado­ra kuvaa ärtymys­tään (Jong 1973/1976, 25):

Kalkkeu­tuneisu­u­den äkeä ydin. Ja sehän min­ua useim­mis­sa ana­lyytikois­sa ärsyt­tikin. He niin kyse­lemät­tä hyväksyivät val­lit­se­van yhteiskun­ta­järjestyk­sen. Hei­dän lenseästi vasem­mis­to­laiset poli­it­tiset näke­myk­sen­sä, rauhan­vaa­timusten allekir­joit­tamiset ja vas­taan­ot­to­huonei­den koris­t­a­mi­nen Guer­ni­can jäl­jen­nök­sil­lä oli­vat kaik­ki pelkkää naamioin­tia. Mitä tuli ratkai­se­vi­in kysymyk­si­in: per­heeseen, nais­ten ase­maan, rahan vir­taamiseen poti­laal­ta lääkärille, he oli­vat taantumuksellisia.

1960-luvul­la niin san­ot­tu egop­sykolo­gia oli Yhdys­val­lois­sa johta­va psyko­ana­lyysin suun­taus. Suun­tauk­ses­sa korostet­ti­in minän eli egon voimaa suh­teessa irra­tionaaliseen, tiedosta­mat­tomaan mieleen.

Mukaan näyt­ti hiip­ivän myös toive siitä, että minä saat­taisikin päästä ker­takaikkises­ti ”her­rak­si omas­sa talos­saan”, vas­toin Freudin kuu­luisaa lausah­dus­ta10. Jos vain kävisi tarpeek­si mon­ta vuot­ta psyko­ana­lyysia, elämän hal­lit­se­mat­to­muus ja ris­tiri­idat jäi­sivät lop­ullis­es­ti taakse. Samal­la ana­lyytikos­ta alkoi tul­la auk­tori­teet­ti, Jacques Lacanin (1967) ter­mein ”hän jon­ka olete­taan tietävän”, mes­taridiskurssin halti­ja, myös omis­sa silmissään.

Myös poti­laan tiedostam­a­ton toive on ter­api­an aloit­taes­saan usein juuri tämä: että psyko­ana­lyytikko tietäisi, että psyko­ana­lyysi olisi se viisas­ten kivi, joka tuo ratkaisut elämään. Tätä illu­u­sio­ta tarvi­taan ana­lyysi­in motivoitu­mises­sa. Isado­ra kuvaa toisaal­ta vält­tämät­tömyyt­tä luop­ua tuos­ta haaveku­vas­ta, kun ker­too tri Hap­pel­la käy­dessään ymmärtäneen­sä, että ehkä elämän ei tarvit­sisikaan olla mutka­ton­ta, ris­tiri­ida­ton­ta tai tuska­ton­ta. Ja että lop­ul­ta on otet­ta­va itse vas­tuu elämästä.

Kir­jal­lisu­udessa on kuvat­tu yläpuolelle aset­tuvia ja kivikasvoisia (engl. still face) psyko­ana­lyytikoi­ta (esim. Renik 1996). Poti­laan on vaa­dit­tu usko­van kri­ti­ikit­tömästi kryp­tisetkin ana­lyytikon tulkin­nat ja mukau­tu­van auk­tori­teet­ti­in. Neu­trali­teet­ti11- ja absti­nenssiperi­aat­teet on viety äärim­milleen, ja poti­las on saat­tanut kokea jäävän­sä hoi­dos­sa trau­maat­tis­es­ti yksin, vaille tun­nekos­ke­tus­ta ilmeet­tömän ja reagoimat­toman psyko­ana­lyytikkon­sa kanssa. Poti­las jää täl­löin vaille ter­apeutin respon­si­ivi­su­ut­ta ja virit­tymistä; sitä, mikä hoi­dos­sa on tärkein­tä: tun­neta­son kohtaamista, jos­sa yhdessä luo­daan jotakin uut­ta, vas­taan­ote­tuk­si ja kan­natel­luk­si tulemista sekä koke­mus­ta siitä, että voi tul­la eri­lai­sine, ris­tiri­itai­sine puo­li­neen nähdyk­si ja rakaste­tuk­si. Pahim­mil­laan ana­lyysi olisi mukaut­ta­va ja psyykkistä tilaa kapeut­ta­va tapah­tu­ma, parhaim­mil­laan eman­si­pa­tori­nen, mie­len sisäistä vapaut­ta ja liikku­vu­ut­ta lisäävä vas­tavuoroinen prosessi.

Isado­ran katk­er­at kom­men­tit voi ymmärtää egop­sykolo­gian grote­ski­na kuvauk­se­na. Ilman groteskia linssiä ana­lyyt­tista pros­es­sia voisi kuva­ta vaik­ka seu­raaval­la taval­la. On toki väistämät­tä niin, että asetel­ma poti­laan ja ana­lyytikon välil­lä ei ole sym­metri­nen. Mut­ta tämä ei, hyvässä ter­apeut­tises­sa yhteistyö­suh­teessa, tarkoi­ta yläpuolelle aset­tumista. Psyko­ana­lyytikko Jes­si­ca Ben­jaminin (2018) käsit­tein voidaan sanoa, että kyse ei ole subjekti–objekti-asetelmasta, vaan subjekti–subjekti-suhteesta. Tätä voidaan kuva­ta myös tun­nus­tamis­suh­teek­si (engl. recog­ni­tion): toisen itsenäi­nen arvo ja eril­lisyys tun­nuste­taan, ja toinen nähdään kokon­aise­na, muuten kuin omien pro­jek­tioiden kaut­ta (emt.). Ana­lyytikko ei lähde tietämään poti­laan puoles­ta. Wil­fred Bion (1967) onkin käyt­tänyt käsitet­tä negati­ivi­nen kyvykkyys tai ei-tietämisen posi­tio.12 Täl­lä tarkoite­taan juuri edel­lä kuvat­tua asen­net­ta, jos­sa aut­ent­tisen kohtaamisen mah­dol­lis­ta­mana voi tapah­tua uuden kehkey­tymistä ja trans­for­maa­tio­ta, (molem­pi­en) aut­ent­tisem­mak­si itsek­si tulemista.

Osa­puo­lil­la on työsken­telyssä myös eri­laiset tehtävät. Pent­ti Ikosen (2014) ter­mein ana­lyytikko aset­tuu mah­dol­lisim­man vapaasti kuun­tele­maan toista ja ”toisen itse­havain­non assis­ten­tik­si”. Tässä pros­es­sis­sa on myös kipua, eikä ana­lyytikko voi tehdä tyhjäk­si toisen kär­simys­tä. ”Perus­paradok­si ana­ly­y­sis­sa on, että poti­laan täy­tyy voi­da kokea ana­lyytikko sekä sel­l­aise­na, joka halu­aa hän­tä hoitaa ja aut­taa, että sel­l­aise­na, jon­ka kanssa hän voi elää uudelleen, näyt­tämöl­listää omat pelkon­sa ja haa­vansa” (Ben­jamin 2018, 568, suom. kirjoittaja).

Psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmär­rys – oikeas­t­aan tämän päivän luke­mat­tomien eri psyko­ana­lyysien ymmär­rys – ja käytän­nöt ovat tänään mon­i­naisem­pia kuin 1960-luvul­la. Ter­api­a­suhdet­ta ymmär­retään parem­min, siinä toim­i­taan vas­tavuoroisem­min ja poti­laan tarpei­ta parem­min ymmärtäen. Silti ennakkolu­u­lo­jen ja dog­maat­tisu­u­den, ”tal­mud­is­min” vaara ei ole kadon­nut. Jon­gin romaanin peili voi yhä näyt­tää meis­sä taan­tu­muk­sel­lisu­ut­ta vaikka­pa suh­teessa näke­myk­si­in ”per­heestä, nais­ten ase­mas­ta” ja ”rahan vir­taamis­es­ta poti­laal­ta lääkärille”, hoito­jen kaava­mais­es­ta pitkit­tämis­es­tä tai poti­laan kysymys­ten ”pukkaamis­es­ta kysyjän pyllystä sisään”. Tai totu­u­den omis­tamis­es­ta. Täl­löin psyko­ana­lyysin pahin uhka olisi psyko­ana­lyysi itse. Psyko­ana­lyysin tärkein­tä empiri­aa ovat psyko­ana­lyyt­tiset pros­es­sit sekä maail­ma ympäril­lämme. Mut­ta jos sen teo­ri­at ja työ­ta­vat eivät kehi­ty tämän lisäk­si vuorop­uhelus­sa muiden tietei­den kanssa, rap­pio voit­taa uusi­u­tu­misen. Psyko­ana­lyysi ei olisi enää eman­si­pa­tori­nen teo­ria, vaan val­lit­se­van sym­bol­isen järjestyk­sen vartija.

Voi toisaal­ta ajatel­la, että Isado­ran ris­tiri­itaiset havain­not ana­lyytikoista ovat oikeas­t­aan yhden ja saman ana­lyytikon, min­un tai sin­un, eri puo­lia. Omahyväi­nen ja tärkeilevä, sisäistämistään kon­ser­vati­ivi­sista rak­en­teista tietämätön? Kyl­lä. Mut­ta myös lem­peä, sydämelli­nen, rakas­ta­va. Peilistä hei­jas­tu­isi täl­löin eri­lais­ten psyko­ana­lyysin äänien poly­fo­nia, minkä romaani aut­taa meitä näkemään.

Pelko ja outo ilo

Isado­ra pal­jas­taa jo Lentämisen pelon alus­sa, ettei ole paran­tunut – ainakaan lentopelostaan.

Luo­ja tietää oliko syynä ana­lyytikko­jen taita­mat­to­muus vai oma lois­ta­va kykyni vas­tus­taa ana­lyysia, mut­ta jos mah­dol­lista minä pelkäsin lentämistä nyt vielä enem­män kuin sil­loin kun aloitin ana­lyyt­tiset seikkailu­ni noin kol­me­toista vuot­ta sit­ten. (Jong 1973/1976, 11.)

Myös myöhem­mis­sä romaaneis­saan Eri­ca Jong (1995; 2016) on käsitel­lyt pelko­ja. Hän on nimen­nyt ne kes­ki-iän pelok­si ja kuolemanpeloksi.

Sen enem­pää elämän, van­hen­e­misen kuin kuole­man pelot­tavu­ud­es­ta tuskin voi ”paran­tua” psyko­ana­lyysinkaan turvin. Bio­nia mukaillen psyko­ana­lyysin tavoit­teena voisi kuitenkin pitää lisään­tyvää kykyä tun­tea, ajatel­la ja kuvitel­la. Hyvä kir­jal­lisu­us voi toimia samoin.

Huumo­ril­la saat­taa olla tässä eri­tyisen suuri merk­i­tys. Kun­der­an (2001) mukaan huumori on ”juma­li­nen välähdys”, joka pal­jas­taa maail­man moraalises­sa mon­imielisyy­dessään. Huumori voi tuo­da ”kaiken inhimil­lisen suh­teel­lisu­ud­es­ta syn­tyvän juop­umuk­sen, oudon ilon joka kumpuaa var­muud­es­ta että mikään ei ole var­maa” (emt. 41).

Kir­jan viimeisil­lä sivuil­la, koh­dates­saan haavoit­tuvan itsen­sä, oman ruumi­il­lisuuten­sa ja ris­tiri­itaisuuten­sa, odot­taes­saan hotel­li­huoneen kylpyam­meessa aviomiehen­sä mah­dol­lista palaamista – tai jäte­tyk­si tulemista – Isado­ra kuitenkin havah­tuu siihen, että hänen koko elämän­sä ajan tun­tema pelko, kylmä kivi, oli pois­sa. Ehkäpä vain het­kel­lis­es­ti, mut­ta pois­sa. Hänel­lä ei ollut ”kaukaisin­takaan aav­is­tus­ta” siitä, mitä seu­raavak­si tapah­tu­isi; ei selvyyt­tä siitä, miten tämä kaik­ki päät­ty­isi. Mut­ta hänel­lä oli tunne, että mitä tahansa tapah­tu­isi, hän selviäisi siitä hengis­sä. Ja ettei hän rupeaisi matele­maan, kuten koki usein aiem­min tehneen­sä. ”Minä tiesin var­masti etten matelisi. Mut­ta muu­ta en tien­nytkään. Se riit­ti” (Jong 1973/1976, 319).

Isado­ra pohtii, päät­tyykö suhde Ben­net­ti­in vai palaa­vatko he yhteen. Ehkä hänen elämän­sä ei kuitenkaan ole enää sen varas­sa. Pilk­istääkö lopus­sa kyky olla yksin, vapau­den häive, eril­lisyy­den yri­tys rakkaudessa, omille siiville nouseminen?

Isado­ra toteaa, että 1800-luvun romaaneis­sa men­nään naimisi­in, 1900-luvun romaaneis­sa erotaan.

Voiko olla sel­l­aista romaanin lop­pua jos­sa ei tehdä kumpaakaan? Nau­roin itsel­leni kos­ka olin niin kir­jalli­nen. (Jong 1973/1976, 318–319.)

Kiitän lämpimästi kom­menteista Maria Juuse­laa, Eija Repoa, Anna Col­lan­de­ria, Paa­vo Man­nista ja Timo Sam­po­lahtea sekä kaikkia Suomen psyko­ana­lyyt­tisen yhdis­tyk­sen Kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sen kurssin (2024) osal­lis­tu­jia. Olen kiitolli­nen myös Signe ja Ane Gyl­len­ber­gin säätiölle, joka on mah­dol­lis­tanut kir­joi­tustyöhön syventymisen.

Viit­teet

[1]Sitaatti kuvaa häm­mästyt­tävän hyvin myös tapaa, jol­la psyko­ana­lyysi läh­estyy tiedostam­a­ton­ta!

2Poli­it­tis­ten pilaku­vien tek­i­jät joutu­vat toisi­naan hengenvaaraan.

3Menetelmänä tässä artikke­lis­sa on psyko­ana­lyyt­ti­nen lähiluku, jos­sa analysoidaan teok­sen teemo­ja ja raken­net­ta sekä sitä, miten tek­sti tuot­taa merk­i­tyk­siä suh­teessa ympäröivään maail­maan (Alanko-Kahilu­o­to & Käkelä-Puumala 2014, 292–294). Suuri kir­jal­lisu­us voi samal­la olla syväl­listä psykolo­giaa. Kuvaus­ta romaani­henkilöstä voidaan lukea kuin kuvaus­ta todel­lis­es­ta henkilöstä tai kuin psyko­ana­lyyt­tista tapausker­to­mus­ta, kuvauk­se­na tämän psyko­dy­nami­ikas­ta, kuten esimerkik­si Sig­mund Freud (1907/1995) on tehnyt ana­ly­y­sis­saan romaanista Gradi­va. Toisaal­ta kir­jan henkilöt elävöi­tyvät ker­to­jan ja luk­i­jan välisessä tran­si­tion­aal­i­ti­las­sa, mihin vaikut­ta­vat myös luk­i­jan trans­fer­enssit (Man­ni­nen, P. 2025).

4Psyko­ana­lyyt­tises­sa tilanteessa ana­lyytikon ja analysandin välil­lä pyritään parhaim­mil­laan luo­maan juuri saman­lainen tila.

5Kuitenkin psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa kir­jois­sa ja aikakausle­hdis­sä anonymisoiduista poti­lastapauk­sista voi lukea vapaasti. – Ovien sulkemises­sa kyse lie­nee myös psyko­ana­lyysin tarpeesta suo­jau­tua ulkoa päin tule­val­ta kri­ti­ik­iltä, tai jopa uusil­ta ideoil­ta. Psyko­ana­lyysin ”parhaiden” per­in­tei­den mukaises­ti perustel­tu­unkin kri­ti­ikki­in on usein vas­tat­tu ad hominem ‑argu­mentein viit­taa­mal­la kri­ti­soi­jan defen­si­iviseen suo­jau­tu­miseen, vas­tar­in­taan ja oidi­paaliseen kap­inaan. Tai siihen, että toisen tieteenalan tutk­i­ja ei voi osal­lis­tua keskustelu­un, kos­ka ei ole psyko­ana­lyytikko. Ja kuitenkin – vaikka­pa filosofia, psykolo­gia ja mon­et muut human­is­tiset tieteet tutki­vat omista lähtöko­hdis­taan samo­ja ilmiöitä. Myös Freud toteut­ti työssään moni­ti­eteisiä näkökulmia.

6Tähän päät­ti Suomen psyko­ana­lyyt­ti­nen yhdis­tys (SPY) pureutua vuon­na 2019, jol­loin Eija Repo, Jus­si Kotkavir­ta ja allekir­joit­tanut käyn­nis­tivät yhdessä sek­suaali- ja sukupuo­livähem­mistö­jen edus­ta­jien kanssa kolme vuot­ta kestäneen työstämis­pros­essin, erään­laisen ”totu­us- ja sov­in­tokomis­sion”. Pros­es­si johti yhdis­tyk­sen itse­tutkiskelu­un, useisi­in yhteisi­in sem­i­naarei­hin ja keskustelui­hin. Näi­den tulok­se­na SPY vuon­na 2022 esit­ti julkisen anteek­sipyyn­nön näille vähem­mistöille aiheutetus­ta kär­simyk­ses­tä ja syr­jin­nästä. Pros­es­si on kuvat­tu yksi­tyisko­htais­es­ti Eija Revon (2024) tun­tei­ta herät­tävässä artikke­lis­sa. Lop­ul­ta anteek­sipyyn­töä tärkeäm­pää on kuitenkin se, muut­tuuko psyko­ana­lyysi. – Mainit­takoon, että varhainen Freud oli tun­netusti aikanaan radikaali puo­lus­taes­saan sek­suaal­isu­u­den mon­imuo­toisu­ut­ta, mut­ta myöhempi Freud muut­tui kon­ser­vati­ivisem­mak­si (Repo 2024).

7Philip Roth­in ker­ro­taan rakas­ta­neen Franz Kafkan kir­jo­jen ran­gais­tuk­sen ja syyl­lisyy­den teemo­ja, joi­ta hän alkoi kuva­ta koomis­es­ti Port­noyn taud­is­sa (Mat­ti Salon esipuhe, Roth 1969/1971).

8Jokainen ana­lyytikko toden­näköis­es­ti myös oli psyki­a­tri; tuo­hon aikaan USA:ssa vain lääkäri saat­toi koulut­tau­tua psyko­ana­lyytikok­si. Niin san­otus­ta maal­likko­ana­ly­y­sista, mis­sä myös psykolog­it ja muun­laisen sopi­van poh­jak­oulu­tuk­sen omaa­vat voisi­vat päästä koulu­tuk­seen, vas­ta kiis­telti­in, vaik­ka Freud oli ollut laa­jem­man kir­jon, maal­likko­ana­lyysin kan­nal­la. Tähän liit­tyi myös naiskysymys: suurin osa psykolo­geista taas oli naisia. Vas­toin Freudin varhaista nais­ten kan­nus­tamista alalle tuo­hon aikaan USA:ssa myös naisen pääsyä psyko­ana­lyytikok­si karsastettiin.

9Isado­ran sanoin: lem­peä, kär­sivälli­nen, leikkisä, haus­ka, henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton, toisaal­ta yksi­toti­nen, ilo­ton, hidasjärki­nen, tärkeilevä, omahyväi­nen, kalkkeu­tunut, taan­tu­muk­selli­nen, naisvi­hamieli­nen, mielikuvitukseton.

10Oli myös toisen­laisia ääniä. Esimerkik­si Her­bert Mar­cuse toi esi­in kir­jas­saan Eros ja sivil­isaa­tio (1955/2022) sen, että kap­i­tal­is­mis­sa viet­te­jä tukah­dute­taan liikaa ja että mon­imuo­toiselle nautin­nolle ja vapaudelle tulisi saa­da tilaa.

11Esimerkik­si Heinz Kohutin (1977, 250) mukaan neu­trali­teetin on toisi­naan tulkit­tu tarkoit­ta­van reagoimat­to­muut­ta (engl. min­i­mal response) poti­laaseen, mitä hän pitää väärinymmär­ryk­senä, joka estää empatian.

12Tosin tämänkään tavoit­teen suh­teen meil­lä ei ole aihet­ta omahyväisyy­teen: käytän­nössä lankeamme usein negati­iviseen kyvyt­tömyy­teen, Vesa Man­nisen (2025) sanoin. Ana­lyytikon ei ole help­poa pysyä nöyrässä ja kär­siväl­lisessä positiossa.

Kir­jal­lisu­us

Alanko-Kahilu­o­to, Outi & Käkelä-Puumala, Tiina (toim.) (2014). Kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sen peruskäsit­teitä. Helsin­ki: Suo­ma­laisen Kir­jal­lisu­u­den Seura.

Bahtin, Mihail (1965/1995). François Rabelais: Keski­a­jan ja renes­sanssin nau­ru. Suom. Paula Niem­i­nen ja Tapani Laine. Helsin­ki: Taifuuni.

Bahtin, Mihail (1979). Kir­jal­lisu­u­den ja esteti­ikan ongelmia. Suom. Kert­tu Kyhälä-Jun­tunen ja Veikko Airo­la. Mosko­va: Progress.

Ben­jamin, Jes­si­ca (2018). Beyond doer and done to. Recog­ni­tion the­o­ry, inter­sub­jec­tiv­i­ty and the third. New York: Routledge.

Bion, Wil­fred (1967). Notes on mem­o­ry and desire. Psy­cho­an­a­lyt­ic Forum, 2, 272‒280.

Fou­cault, Michel (2010). Sek­suaal­isu­u­den his­to­ria. Suom. Kaisa Sive­nius. Helsin­ki: Gaudeamus.

Freud, Sig­mund (1905/1983). Vit­si ja sen yhteys piilota­jun­taan. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Helsin­ki: Love Kirjat.

Freud, Sig­mund (1907/1995). Harhaku­vitelmia ja unia W. Jens­enin Gradi­vas­sa. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Teok­ses­sa Uni ja isän­murha, 19–98. Jyväskylä: Gummerus.

Hieta­lahti, Jarno (2024). Humour and human­ism. The role of fun­ni­ness in an imper­fect life. Euro­pean Jour­nal of Humour Research, 12(4), 1‒20.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Mayan huntu ja mui­ta kir­joituk­sia. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.

Jong, Eri­ca (1973/1976). Lennä, unek­si. Suom. Markku Lahtela. Helsin­ki: Ota­va. [Alku­peräis­teos Fear of fly­ing.]

Jong, Eri­ca (1995). Viidenkympin kauhu: Kes­ki-iän muis­tel­mat. Suom. Mai­ja Haa­pio. Helsin­ki: Ota­va. [Alku­peräis­teos Fear of fifty.]

Jong, Eri­ca (2016). Elä ja unek­si. Suom. Jaana Kapari-Jat­ta. Helsin­ki: S&S. [Alku­peräis­teos Fear of dying.]

Kohut, Heinz (1977). The restora­tion of the self. New York: The Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Kun­dera, Milan (1986/1987). Romaanin taide. Suom. Jan Blom­st­edt ja Riik­ka Stewen. Helsin­ki: WSOY.

Kun­dera, Milan (2001). Pete­tyt tes­ta­men­tit. Suom. Jan Blom­st­edt. Helsin­ki: WSOY.

Lacan, Jacques (1967). The mis­tak­ing of the sub­ject sup­posed to know. Sil­icet, 1, 31‒41. Luet­tavis­sa myös osoit­teessa 7ianworksexchange.net+1

Lehtimä­ki Eeva (2025, 28. mar­rasku­u­ta). Sati­iriset säkeet. Mitä tapah­tuu, kun huumori ja syn­nit yhdis­tetään? Uusi Jut­tu ‑verkkole­hti.

Man­ni­nen, Paa­vo (2025). Trans­fer­enssi kir­jal­lisu­udessa ja kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sessa. Väitöskir­ja. Jyväskylän yliopisto.

Man­ni­nen, Vesa (2012). Halun ja moraalin maisemia. Psyko­ana­lyyt­tista suun­nis­tus­ta. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.

Man­ni­nen, Vesa (2025). Suulli­nen tiedonanto.

Mar­cuse, Her­bert (1955/2022). Eros ja sivil­isaa­tio. Filosofinen tutkiel­ma Sig­mund Freudin ajat­telus­ta. Suom. Mika Pekko­la ja Sauli Havu. Tam­pere: Vastapaino.

Myyrä, Joha­nens (2002). Reseptin mukaista sek­siä. Psykoter­apia, 2, 98–107.

Renik, Owen (1996). The per­ils of neu­tral­i­ty. Psy­cho­an­a­lyt­ic Quar­ter­ly, 65(3), 495–517.

Repo, Eija (2024). Trans­mis­sion of sex­u­al and gen­der the­o­ries in psy­cho­an­a­lyt­ic soci­etes – how and why the Finnish psy­cho­an­a­lyt­i­cal soci­ety end­ed up mak­ing a pub­lic apol­o­gy to sex­u­al and gen­der minori­ties. The Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 47(2), 137–147.

Roth, Philip (1969/1971). Port­noyn tau­ti. Suom. Pent­ti Saarikos­ki. Helsin­ki: WSOY.

Stål­ström, Olli (1997). Homosek­suaal­isu­u­den sairausleiman lop­pu. Helsin­ki: Gaudeamus.

Žižek, Slavoj (1989/2009). Pehmeä val­lanku­mous. Psyko­ana­lyysi, taide, poli­ti­ik­ka. Suom. Janne Port­tikivi ja Elia Lennes. Helsin­ki: Gaudeamus.