Niina Rita: Kateuden kasvot Tuhkimo-tarinassa

Kansansadut mie­len syvis­sä kerroksissa

Tuhki­mo, moni­t­ulk­in­tainen psyko­dy­naamisia vir­to­ja seu­rail­e­va kansansatu, on Grim­min vel­jesten kokoa­ma kehi­tys­fan­ta­sia. Se on pri­maaria aines­ta sisältävä tari­na tytön kasvus­ta, äitisuh­teesta, uus­per­heestä ja kateud­es­ta. Kateelli­nen ei näe omia lahjo­jaan, vaan kokee puut­teen. Oma hyvä sijoite­taan toiseen, ja toisen lois­tokku­us sumen­taa näkymän. Omien lahjo­jen vaal­im­ista ei tapah­du, eikä niitä kehitetä. Tuhki­mon sis­arpuo­let leikkaa­vat iso­varpaansa tai kan­tapään­sä mah­dut­taak­seen jalka­nsa epä­sopivi­in kenki­in ja vam­mau­tu­vat. He eivät lähde psyykkisen kasvun tielle. Kir­joituk­ses­sani tarkaste­len Tuhki­mon kehi­tys­tä eri näkökul­mista pää­tyen mod­erni­in kaunokir­jal­lisu­u­teen ja siihen, mis­tä saduis­sa on lop­ul­ta kyse.

Kansansat­u­ja, kult­tuurin aartei­ta, on ker­rot­tu vuo­sisato­jen ajan, ja mitä pidem­mältä niiden alku­perää etsin, sitä kauem­mas niiden juuret yltävät. Tuhki­mon, ken­ties maail­man tun­ne­tu­im­man kansansadun, varhaisin kir­joitet­tu ver­sio on peräisin 800-luvun Kiinas­ta (Apo 2018, 95). Tuhki­mo-tari­nan ydin­tä on Sofok­leen Oidi­pus-mytolo­gias­sa (Sofok­les 406‒401 eaa./1994), mut­ta teema sisäl­tyy myös Raa­mat­tuun, Moosek­sen 1. kir­jaan, Joose­fi­in. Kateel­liset vel­jet myivät isän suosikkipo­jan Joosefin orjak­si Egyp­ti­in. Joosef saavut­ti huomio­ta taidoil­laan tulki­ta unia, ja tämän myötä faarao nimit­ti hänet käskyn­halti­jak­si, joka vas­tasi vil­jan varas­toin­nista. Katovu­osien aikana vel­jet tuli­vat pyytämään Joose­filta apua, ja hän antoi veljilleen anteek­si. Kir­jal­lisu­u­den nobelisti Thomas Man­nin (1947) yksi pää­teok­sista on 4‑osainen Joosef-sar­ja. Tari­nan juuret ulot­tuvat ihmisen alku­un niin his­to­ri­as­sa kuin yksilökehityksessä.

Tari­na tavoit­taa eri kehi­tys­vai­heis­sa ole­van kuuli­jan. Sadut neu­vot­tel­e­vat piilota­jun­nan kanssa siten, että on toinenkin tari­na, salat­tu, kut­su­va, joka vetää puoleen­sa. Mei­dän on uskallet­ta­va sukeltaa pet­tävän tur­val­lisen pin­nan alle ja oival­taa, että elämän draa­mas­sa me olemme sekä näyt­telijöitä että kat­so­jia (Kosk­i­nen 1996, 40–41). Kansansadut ovat luo­vaa vuorovaiku­tus­ta ker­to­jan ja kuuli­jan välil­lä, ja ne johta­vat parhaim­mil­laan yhteiseen luo­vaan Win­ni­cot­tin kuvaa­maan jaet­tuun illu­u­sioon (Häg­glu­nd & Häg­glu­nd 1985, 15).

Syvä, mie­len ker­roksia läpäi­sevä tari­na aut­taa meitä siinä, mis­sä emme itse pysty jatku­vu­u­teen tai emme uhkaavas­sa tilanteessa löy­dä ulkoista kan­nat­telua. Häg­glu­n­di­en (1985, 21‒25) mukaan ihme­sat­u­ja voidaan ymmärtää kehi­tyk­sel­lis­es­ti siten, että se, mikä tun­tuu yhdel­lä kehi­tys­ta­sol­la mah­dot­toma­l­ta, on jo seu­raaval­la mah­dol­lista. Kuuli­ja tun­tee sadun lopus­sa itsen­sä eheäm­mäk­si sadun sisältämän pul­man kanssa.

Tuhki­mo on arkki­tyyp­pinen ihmisyyt­tä ja kasvua yhdis­tävä tari­na, kehi­tys­fan­ta­sia, jos­sa pyritään kehi­tyk­sel­lis­es­tä pysähdyk­ses­tä eteen­päin (Häg­glu­nd & Häg­glu­nd 1985, 249). Ihmisen kehi­tys ete­nee eteen- ja taak­sepäin vuorot­televin liikkein, siir­tymin, jot­ka ovat kivu­li­ai­ta. Meil­lä on pelkoa siitä, ettemme selviä. Pidämme ohuin lan­goin kiin­ni psyykkises­tä jatku­vu­ud­es­ta ja kuro­tamme kehi­tyk­sen siir­tymäko­hdis­sa railo­jen reunoi­hin. Yritämme kaikin voimin vält­tää putoamisen arkaaiseen kauhu­un ja tun­tem­at­tomaan. Lev­o­ton sitou­tu­ma­ton libi­doen­er­gia etsiy­tyy uusi­in sisältöi­hin, sitoutuneem­paan muo­toon (Iko­nen & Rechardt 2012, 110).

Lap­su­u­den tar­i­nat ovat kuin sisäis­tet­ty­i­hin objek­tei­hin sulau­tunei­ta mieliku­via, sisäistyk­siä, jot­ka ovat käytössämme. Voimme aina pala­ta tari­naan, ja sil­loin emme ole koskaan yksin. Freudin (2018, 627) mukaan lap­su­u­den lem­p­isat­u­jen muis­tot saat­ta­vat aset­tua lap­su­u­den muis­to­jen tilalle johtaen peit­e­muis­toi­hin. Poti­laiden unis­sa lap­su­u­den sadut kietoutu­vat kehityshistoriaan. 

Sat­u­jen psyko­ana­lyyt­tiseen tulk­in­taan pere­htynyt psyko­ana­lyytikko Bruno Bet­tel­heim (1992, 371) ker­too saduista seuraavasti: 

Jokainen satu on taikapeili, joka hei­jas­taa joitakin puo­lia sisäis­es­tä maail­mas­tamme ja niistä vai­heista, jot­ka mei­dän on läpikäytävä kehit­tyessämme kyp­symät­tömyy­destä kyp­syy­teen. Niille, jot­ka todel­la paneu­tu­vat sadun ker­tomaan, siitä tulee syvä, tyyni lähde, joka aluk­si näyt­tää hei­jas­ta­van vain hei­dän ulkoisen kuvansa mut­ta jon­ka takaa he pian näkevät oman sielun­sa sisäiset myrskyt, sen syvyy­det ja sen keinot, joiden avul­la he voivat saavut­taa rauhan itsen­sä ja maail­man kanssa. Tämän rauhan löytämi­nen on palk­in­to käy­dy­istä taisteluista.

Mik­si Tuhki­mo-tari­na kiehtoo edelleen?

Tuhki­mo-tari­na on per­her­ak­en­teen ytimeen osu­va – uus­per­he ja sen dynaami­nen vaa­tivu­us ovat alati ajanko­htaisia teemo­ja. Uus­per­he on ollut psyko­dy­naamis­es­ti vaa­ti­va laji kaut­ta aiko­jen ja yleinen, ennen varhaisen kuolleisu­u­den ja nykyään avio­ero­jen myötä. Sadulle on ollut ja on edelleen tilaus­ta. Lapsen ase­ma sis­arus­parves­sa ei ole muut­tunut, eivätkä siihen liit­tyvät väkevät tun­teet. Se, miten uus­per­heen van­hem­mat onnis­tu­vat keskinäisessä suh­teessaan, hei­jas­tuu lapsen tun­nelmi­in itses­tään uuden per­heen jäsenenä.

Tuhki­mo on moni­t­ulk­i­nalli­nen psyko­dy­naamisia vir­to­ja seu­rail­e­va, uneno­mainen pri­maaria aines­ta omaa­va tari­na. Tuhki­mon eri ver­siois­sa vai­htelee se, mikä on piilotet­tua, esi­ti­etoista tun­nis­tet­tavaa tai pin­nal­la ole­vaa. Pää­jako on se, koroste­taanko Tuhki­mon viat­to­muut­ta vai syyl­lisyyt­tä (Bet­tel­heim 1992, 295). Tuhki­mo on tyyp­illi­nen ihme­satu, jos­sa parati­isi menetetään, koetaan epäon­nea ja lop­ul­ta onni tulee onnel­lisen lop­un kaut­ta (Coop­er 1983, 5). Esimerkik­si Suomes­sa on kerät­ty seu­raa­van­lainen Tuhki­mo (Apo 2018, 46):

Tuhki­mo-sadut: Sikapiika

Kak­si talon­tytärtä pyrkii kuninkaan­po­jan puolisok­si. Kol­mas tytär, sikapi­ika, läh­tee tois­t­en perään. Hän aut­taa avun­pyytäjiä ja saa van­hal­ta ukol­ta palkak­seen kepin. Sen kos­ke­tus avaa lin­nan lähel­lä ole­van kiv­en, jos­ta tyt­tö löytää upeat vaat­teet. Kuninkaan­poi­ka näkee tytön kirkos­sa kolme ker­taa. Tyt­tö pudot­taa paetes­saan kenkän­sä. Kenkätestin jäl­keen sikapi­ika saa prinssin, ja sis­aret menevät hirteen.

Kohti Grim­min vel­jesten kokoa­maa Tuhkimoa

Län­si­mais­sa Tuhki­mo ilmestyi ensim­mäisen ker­ran paine­tus­sa asus­sa vuon­na 1634 ital­ialaisen Giambat­tista Basilen Pen­tamerone-kokoel­mas­sa nimel­lä ”Tuhkakissa” (Apo 2018, 100), jos­sa tyt­tö tap­paa ilkeän äitipuolen­sa ja ylipuhuu isän­sä avioi­tu­maan kotiopet­ta­jattaren kanssa (Bet­tel­heim 1992, 292–293). Tämä on harv­inainen tuhki­mo­ta­ri­na siitä, että Tuhki­mo tekee itse rikok­sen eikä näyt­täy­dy viat­tomana. Seu­raa­va tun­net­tu Tuhki­mo on vuodelta 1697 peräisin ole­va ran­skalainen Charles Perrault’n ”Tuhkapyl­ly”, jos­sa juo­nen keskeistä sisältöä on se, että Tuhki­mo antaa sis­ar­illeen ilkey­det anteek­si (Apo 2018, 115–124). Äitipuoli on voin­ut olla pojan kohdal­la ilkeä isäpuoli (Coop­er 1983, 52). Tari­nas­sa yksi lap­sista on hyl­jek­sit­ty ja halvek­sit­tu mui­hin sis­aruk­si­in näh­den. Grim­min vel­jesten kokoa­ma Tuhki­mo, ”Aschen­put­tel” tarkoit­taa tuh­ka-astioi­ta tyh­jen­tävää piikaa (Bet­te­heim, 1992, 284).

Jacob ja Wil­helm Grim­min sadut lev­i­sivät Euroop­paan 1820-luvul­ta ja sisäl­sivät Basileen satukokoel­mas­ta ainek­sia. Tarkaste­len tarkem­min Grim­min vel­jesten Tuhki­moa, ja sadun lain­auk­set ovat Jänick­en ja Suomisen (1999, 43‒51) toimit­ta­mas­ta ja suo­men­ta­mas­ta satukokoel­mas­ta Grim­min sadut II.

Rikkaan miehen vaimo sairas­tui, ja tun­ties­saan lop­pun­sa lähenevän hän kut­sui ain­oan tyt­tären­sä vuo­teen ääreen ja sanoi: ”Rakas lap­si, ole aina hurskas ja hyvä, niin Jumala kyl­lä aut­taa sin­ua, ja minä kat­se­len sin­ua taivaas­ta ja olen turvanasi.”

Äiti näyt­täy­tyy tari­nan alus­sa hyvänä, pre­gen­i­taalisen ajan täy­del­lisenä tyy­dyt­tävänä äit­inä (Mar­cus 1963, 84–85). Kehi­tyk­sen edet­tyä Tuhki­mo on menet­tänyt inti­imin läheisyy­den äiti­in. Mene­tys on tari­nan kuvas­tossa todel­li­nen äidin kuole­ma, mut­ta se voisi myös tarkoit­taa muu­tos­ta suh­teessa äiti­in (Bet­tel­heim 1992, 305). Jos äidin mene­tys tarkoit­taa muu­tos­ta äitisuh­teessa, Tuhki­mo voisi yrit­tää pala­ta varhais­lap­su­u­den äidin luo kok­ies­saan pet­tymys­tä oidi­paalises­sa tilanteessa isän kanssa. Paluu varhais­lap­su­u­den äidin luo ei enää kuitenkaan ole mah­dol­lista, kos­ka äiti aset­taa lapselle ikä­ta­soisia vaa­timuk­sia, jot­ka nos­tat­ta­vat tässä äärim­mäisiä kiel­teisiä tun­tei­ta (Bet­tel­heim 1992, 298). Parati­isin aika on ohi. Tytär joutuu myös piilot­ta­maan kateut­taan kaikkivoipaa äitiään kohtaan, jot­ta tämä ei hylkäisi hän­tä. Äiti‒­tytär-suh­teen ambivalen­tit piir­tymät ovat läsnä.

Toisaal­ta äiti näyt­täy­tyy kil­pail­i­jana tytön siir­tyessä tavoit­tele­maan isän rakkaut­ta kohteen­si­ir­ron myötä (Man­ni­nen 1993, 13–42). Ehkä Tuhki­mo on fan­ti­soin­ut raivan­neen­sa äidin tieltään. 

Tyt­tö kävi joka päivä äidin hau­dal­la itkemässä ja oli aina hurskas ja hyvä. Tal­ven tullen lumi levit­ti hau­dalle valkean vaipan, ja kun aurinko kevääl­lä sen jälleen sulat­ti, otti tytön isä uuden vaimon.

Isä avioituu nopeasti ja aset­tuu uus­per­heen puolisok­si. Isä tun­tuu hylän­neen Tuhki­mon avioitues­saan uud­estaan ja ryhtymäl­lä uus­per­heen isäk­si. Tämä on Tuhki­molle sietämätöntä.

Vaimo toi taloon kak­si tytärtään, joil­la oli kau­ni­it valkeat kasvot, mut­ta ilkeä mus­ta sydän. Sil­loin koit­ti­vat poloiselle tytär­puolelle kovat ajat.

Sis­arpuo­let ovat vahin­go­niloisia ja kateel­lisia. He estävät Tuhki­moa saa­mas­ta hyviä asioi­ta ja tekevät hänet arvot­tomak­si mitätöimäl­lä ja kiusaa­mal­la. Tuhki­mon syyt­tämistä on hei­dän helpom­pi sietää kuin tun­nistaa omaa rakkau­den kaipu­u­taan suo­jat­en siten itseään vieläkin kipeäm­mältä vaille jäämisen koke­muk­selta (Reenko­la 2020, 32). Heil­lä ei ole omaa isää, ehkä he eivät ole tulleet sil­lä tavoin nähdyik­si kuin Tuhki­mo on tul­lut. Isä näki Tuhki­mon eri­tyisel­lä taval­la: vain Tuhki­mo oli yhtä kau­nis kuin hänen ensim­mäi­nen vai­mon­sa (Kesten­baum 1983, 122). Sis­arpuo­let eivät kykene sure­maan omaa riit­tämät­tömyyt­tään (Reenko­la 2020, 32). He eivät ole saa­neet äidiltä sel­l­aista hyvää, jon­ka varas­sa voisi itsenäistyä. Eli­na Reenkolan (2020, 35) mukaan vihamielisyys ja kateus fem­i­ni­in­isyyt­tä kohtaan yltyy lapsen jäädessä ilman yhteyt­tä hyvään äiti­samais­tu­miseen ja sisäti­lan luovu­u­teen. Äitipuolen sadis­mi on ken­ties kohden­tunut omi­in tyt­täri­in ennen uus­per­heen muo­dostamista, ja heille Tuhki­mon valikoi­tu­mi­nen kohteek­si on helpo­tus (Rosen­man 1978, 379–384). Jos he meni­sivät Tuhki­mon puolelle, he kään­ty­i­sivät äitiään vas­taan. Ehkä äiti täl­löin sekoaisi, ja he menet­täi­sivät isän toistamiseen.

Tuhki­mon sis­arpuo­let eivät tun­nista omia lahjo­ja ja omaa arvoa, vaan keskit­tyvät Tuhki­mon lahjo­jen kade­htimiseen ja tuhoamisyri­tyk­si­in. He ovat tyt­töjä siinä mis­sä Tuhkimokin, mut­ta hei­dän kasvon­sa vääristyvät irveeseen, ja se hyvä, mikä heis­sä on, jää piiloon siitä näkökul­mas­ta, jos­ta satu heitä tarkastelee ja joka meitä sadun kuuli­joi­ta hivelee. Onko sis­arpuo­lil­la edes nimeä? He ovat yksilöi­tymätön­tä mas­saa, pahu­u­den viitan alle jääviä, pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion kan­ta­jia. He ovat niin samais­tuneet toisi­in­sa, että piir­tyvät yhdek­si henkilök­si. He samais­tu­vat sadis­tiseen äiti­in­sä, eikä heil­lä ole mah­dol­lisu­ut­ta eriy­tyä ja itsenäistyä (Rosen­man 1978, 379, 383). Ehkä äitipuoli lait­taa Tuhki­mon koke­maan omaa trau­maat­tista menneisyyttään.

He otti­vat häneltä hänen kau­ni­it vaat­teen­sa, pani­vat hänen ylleen van­han har­maan mekon ja jalka­an puukengät. ”Kas kas ylpeä prins­es­sa, onpas hän nyt hienona!” he ilkkui­v­at ja veivät hänet keit­tiöön. Siel­lä hänen täy­tyi raataa aamus­ta iltaan, nous­ta ennen päivänkoit­toa kan­ta­maan vet­tä, virit­tämään tul­ta, keit­tämään ja pesemään. Päälle päät­teek­si sis­aruk­set tekivät hänelle kiusaa minkä ehtivät, pilkka­si­vat hän­tä ja heit­tivät herneet ja linssit tuhkaan ja käskivät poimia sieltä. Illal­la, kun hän oli työstä väsynyt, ei hänel­lä ollut edes vuodet­ta, vaan hän jou­tui nukku­maan tuhkas­sa lieden vierel­lä. Ja kun hän sit­ten näyt­ti aina tuhruiselta ja likaiselta, he sanoi­vat hän­tä Tuhkimoksi. 

Tuhki­mon sisäi­nen kasvu ete­nee hänen sur­res­saan äitiä, ja tuhkas­sa nukku­mi­nen sym­bol­oi tätä pros­es­sia (Bet­tel­heim 1992, 309). Hänel­lä ei kuitenkaan ole lupaa pitää yllä omaa iden­ti­teet­tiä ja tul­la nähdyk­si omana itsenään (Rosen­man 1978, 379). Hän joutuu patol­o­gisen per­he­dy­nami­ikan kohteeksi.

Tuhki­mo laite­taan tekemään likaiset työt, äitipuoli uhraa Tuhki­mon edun sis­arpuolten hyväk­si. Vaik­ka hän tekee työn­sä hyvin, hän ei saa kiitos­ta, ja häneltä vaa­di­taan lisää. Tuhki­mo kohtaa häpeää eikä saa hyväksyn­tää. Voi myös ajatel­la, onko kyseessä alen­nusti­la, johon Tuhki­mo joutuu tavoitel­lessaan rakas­ta­maansa isää ja kok­ies­saan tästä syyl­lisyyt­tä (Bet­tel­heim 1992, 294).

Oidi­paa­like­hi­tys, oma­nar­von tun­toa hor­jut­ta­va vai­he ja van­hempi­en toiveet lisään­tyvästä vas­tu­uno­to­s­ta ja muiden huomioin­nista ovat maaperää Tuhki­mon koke­muk­selle. Hän toivoo pää­sevän­sä eroon näistä epämiel­lyt­tävien tilantei­den aiheut­ta­jista, ja tämä saa hänet tun­temaan ansain­neen­sa huonon kohtelun (Bet­tel­heim 1992, 291). Tuhki­mo-satu nos­taa esille lapsen piilota­juiset syyl­lisyy­den tun­teet. Tari­na läh­estyy arjen tun­tei­ta siinä määrin piilota­juisel­la tasol­la, että sisältö ei häir­itse, mut­ta se osuu ytimeen.

Lap­si, joka sisim­mässään toivoo isän val­it­se­van hänet äidin ase­mes­ta, kokee ansait­se­vansa ran­gais­tuk­sen (Bet­tel­heim 1992, 296). Sadun Tuhki­mo alen­netaan, karkote­taan tai hän pak­e­nee tästä syys­tä. Bet­tel­heimin (1992, 294) mukaan on myös mah­dol­lista, että sadun äiti ja äitipuoli ovat sama äiti mut­ta edus­ta­vat lapsen omaa koke­mus­ta äidis­tä eri kehi­tys­vai­heis­sa, ja paha äitipuoli kuvas­taa oidi­paal­ista rankai­se­vaa äitiä. Äidis­tä on tul­lut Tuhki­molle kil­pail­i­ja, ja Tuhki­mon kiel­letyt sadis­tiset impulssit kään­tyvät hän­tä itseään kohden (Mar­cus 1963, 84). 

Sis­arpuo­let nöyryyt­tävät Tuhki­moa. Tari­na tun­tuu sis­arka­teut­ta tun­tev­as­ta laps­es­ta emo­tion­aalis­es­ti todelta (Bet­tel­heim 1992, 285–286). Esi­ti­etoise­na on tun­nel­ma siitä, että hyl­jek­sit­ty lap­si, kuten Tuhkimokin, on jol­lain tavoin itse syylli­nen kaltoinko­htelu­un­sa. Tämä liit­tyy lapsen omi­in salaisi­in tun­teisi­in ja tekoi­hin sis­aruk­sia kohtaan, ja hän halu­aa kuten Tuhkimokin olla via­ton van­hempi­en­sa silmis­sä, ja toisaal­ta hän ansait­see olla uhri, kos­ka hänel­lä on katalia ajatuk­sia. Tämä ei kuitenkaan tule sadun sisäl­lössä esi­in, vaan pysyy vähin­tään esi­ti­etoise­na sisältönä. Tämä on Bet­tel­heimin (1992, 288) mukaan yksi syy sadun kiehtovu­u­teen. Äiti- ja sis­arpuolten jul­ma ilkeys on niin kauheaa, että lapsen omat ilkeät ajatuk­set ovat vain kalpea aav­is­tus tämän rin­nal­la. Sis­arpuolten ilkeys myös oikeut­taa Tuhki­mon ajat­tele­maan ilkeitä asioi­ta sis­aruk­sis­taan säi­lyt­täen oman viattomuutensa.

Todel­lisi­na lähteinä sis­aruska­teudelle ovat lapsen tun­teet van­hempiaan kohtaan (Bet­tel­heim 1992, 288). Lapsel­la on huoli siitä, että sis­arus saa van­hem­mil­ta eri­ty­istä huomio­ta. Hän pelkää, ettei pysty kil­paile­maan van­hempi­en rakkaud­es­ta, eikä siitä, että sis­aruk­set oli­si­vat pätevämpiä. Toisaal­ta kateus liit­tyy myös van­hempi­in ja nuorem­pi­in sis­aruk­si­in, joil­ta lap­si halu­aa sel­l­aista, mitä hänel­lä ei ole tai minkä hän voimakkaasti kokee tarvit­se­vansa (Schalin 1980, 117). Anneli Lar­mo (2004; 2012) on kir­joit­tanut paljon varhais­es­ta sis­aruska­teud­es­ta ja sen ilmen­e­mis­es­tä myöhem­mässä kehi­tyk­sessä ja tulkin­nut myös sat­u­ja tästä näkökul­mas­ta. Kateus liit­tyy myöhem­min niihin objek­tisuhteisi­in, jot­ka ovat riit­tävän samal­la tasol­la, jot­ta ver­tailu ja samais­tu­mi­nen ovat mah­dol­lisia. Toisaal­ta sis­arusten välisen kateu­den merk­i­tys­tä ohen­netaan, ja se sivuutetaan.

Häg­glu­n­di­en (1985, 85) mukaan Tuhki­mo on tyt­tären ja äidin kateusprob­lemati­ikkaa kuvaa­va satu. Kateu­den ja vihan sijoit­ta­mi­nen äiti­in muut­taa äitiku­van vain­oavak­si (emt., 94). Tytön kehi­tyk­ses­tä ker­to­vis­sa saduis­sa paha äitipuoli on täl­löin tärkeä hah­mo (emt., 80–84). Tyt­tö tarvit­see kaiken­laisia ihmekeino­ja irtautues­saan kateusprob­lemati­ikas­taan, joka poh­jau­tuu eri kehi­tys­vai­heisi­in, ja pohjim­mil­taan se on suun­nat­tu sukupuolisen sisäti­lan omaavaa äitiä kohtaan. Tyt­tö suo­jau­tuu omaa kateut­taan vas­taan mielikuvil­la, jois­sa hän ulkois­taa sen kateuten­sa kohteeseen, tässä tapauk­ses­sa äitipuoleen. Hän pelkää äidin tuhoa­van omat mah­dol­lisuuten­sa saa­da se itselleen, mitä hän on kade­ht­in­ut äidiltä itselleen. Voi myös olla niin, että hänen kateuten­sa viha pilaa oman sisäti­lan, ja se saa hänet häpeämään ulkonäköään (emt., 80–84).

Kateus sijoit­tuu toisaal­ta ihailun ja toisaal­ta tuhoa­van kateu­den väli­in. Ide­al­isaa­tio, toisen ylit­se­vuo­ta­va nos­t­a­mi­nen voi suo­ja­ta kateudelta (Reenko­la 2020, 46), mut­ta se on eri asia kuin ihailu. Reenkolan (2020, 44) mukaan hyvän­tah­toinen kateus sisältää toisen ihailun, ja toisen yliv­er­taisu­ud­es­ta voi yhdessä naut­tia toisen kanssa. Onko mah­dol­lista ihail­la vai ryöp­sähtääkö kateus tuhoavak­si pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion keinoin mitätöimään toisen? Samal­la aset­taudu­taan ylem­mäk­si, peit­tämään omaa sietämätön­tä huo­nout­ta, ulkop­uolisu­ut­ta ja häpeää, joka on usein kateu­den takana. Näil­lä tuhoa­van kateu­den het­kil­lä saat­taa sijaa saa­da kosto­fan­ta­sia – ”jon­ain päivänä tilanne muut­tuu, ja odot­takaa vaan, mitä teille sit­ten tapah­tuu”. Tämä on mon­en men­estys­tari­nan takana, Tuhki­mossakin on tämä avut­to­muud­es­ta kumpua­va sankar­i­ta­ri­na. Ran­skalaisen Perrault’n Tuhki­mossa Tuhki­mo antaa sis­aruk­silleen päästyään kuninkaan­lin­naan myön­ny­tyk­siä, mut­ta niin, että nämä oppi­vat ole­maan alempana.

Bet­tel­heimin (1992, 290) mukaan Tuhki­mo voisi ajatel­la: ”Te voitte pan­na min­ut tekemään kaik­ki likaiset työt, ja minä olen olev­inani likainen, mut­ta sisim­mässäni minä tiedän tei­dän kohtel­e­van min­ua täl­lä taval­la sik­si, että te olette kateel­lisia min­ulle, kos­ka minä olen niin paljon teitä parempi.”

Kateel­lise­na joutuu käyt­tämään raju­ja defensse­jä, jot­ta pysty­isi inte­groimaan sietämätön­tä, kuten Vesa Man­ni­nen kir­joit­taa kir­jas­saan Vyötä kupeesi kuin mies kuvaa­mal­la kymme­nen keinoa kateu­den kuk­ista­jalle (Man­ni­nen 1996, 13–18).

Sat­tuipa ker­ran, että isä oli lähdössä markki­noille ja kysyi tytär­puo­lil­taan, mitä hän toisi heille tuli­aisik­si. ”Kau­ni­ita vaat­tei­ta”, sanoi toinen, ja toinen taas: ”Helmiä ja jalokiviä.” ”Entä sinä, Tuhki­mo”, isä sanoi, ”mitä sinä tahtoisit?”

”Isä tait­takaa ensim­mäi­nen oksa, joka hipaisee hat­tuanne, ja tuokaa se min­ulle.” Ja niin isä osti tytär­puo­lilleen kau­ni­ita vaat­tei­ta, helmiä ja jalokiviä. Hänen rat­sas­taes­saan palu­umatkalla vihreän lehdon hal­ki pyyhkäisi pähk­inäpen­saan oksa häneltä hatun päästä. Hän tait­toi oksan ja otti sen mukaansa.

Koti­in tul­tuaan hän antoi tytär­puo­lilleen hei­dän pyytämän­sä tuli­aiset ja Tuhki­molle pähk­inäpen­saan oksan. Tuhki­mo kiit­ti, meni äidin hau­dalle, istut­ti oksan sille ja itki niin katk­erasti että hänen kyyneleen­sä kaste­liv­at oksan. Se alkoikin ver­soa ja kasvoi kau­ni­ik­si puuk­si. Tuhki­mo kävi joka päivä kol­mesti sen alla itkemässä ja rukoile­mas­sa, ja joka ker­ta puuhun lensi valkea lin­tu. Aina kun hän lausui jonkin toivo­muk­sen, lin­tu pudot­ti hänelle sen mitä hän oli toivonut. 

Tuhki­mon oidi­paaliset toiveet isään on tukah­dutet­tu, ja ain­oana merkkinä on toivo­mus, että isä toisi hänelle salaperäisen oksan (Bet­tel­heim 1992, 298). Myöhem­min sadus­sa prinssi tulee kor­vaa­maan Tuhki­molle isän, jota tämä rakasti eniten maail­mas­sa. Kyynelil­lä kastel­tu puu sym­bol­oi varhais­lap­su­u­den äitiä ja kaipu­u­ta (emt., 307). Ihan­noitu kai­vat­tu äiti pysyy Tuhki­mol­la elävänä ja on tärkeä osa hänen sisäistä maail­maansa koet­tele­musten keskel­lä. Tari­nan hal­ti­akum­min eri ver­siot voivat edus­taa alku­peräistä hyvää äitiä. Tämä vas­taa tytön oidi­paal­ista kehi­tys­tä: hän rakas­taa ensin äitiään (emt., 297). Tuhki­mo suree äitiä. Puun kasvu hau­dal­la kuvaa Tuhki­mon sisäisen pros­essin muu­tos­ta. Valkoinen lin­tu edus­taa sadus­sa hyviä sisäis­tet­tyjä van­hempia (emt., 316). Elämän­pu­us­ta syn­tyvät tutut sankar­it monis­sa myyteis­sä, ja puu lohdut­taa suri­jaa (Coop­er 1983, 28). Tari­nois­sa puu on hen­gen asuinpaikka.

Kuul­lessaan pää­sevän­sä juh­li­in sis­arpuo­let oli­vat mielis­sään, ja he kut­sui­v­at Tuhki­mon luok­seen ja sanoi­vat: ”Kam­paa hiuk­semme, kiil­lota kenkämme ja kiin­nitä sol­jet, me lähdemme kuninkaan­lin­nan juh­li­in!” Tuhki­mo tot­teli mut­ta itki, sil­lä hänkin olisi mielel­lään läht­enyt tanssi­aisi­in. Hän pyysi äitipuolelta että pää­sisi mukaan. ”Vai tah­toisit sinä tuhru­inen ja likainen Tuhkimokin juh­li­in!” äitipuoli sanoi. ”Eihän sin­ul­la ole vaat­tei­ta eikä kenkiäkään, mut­ta tanssi­maan vain halu­at!” Mut­ta kun Tuhki­mo pyysi pyytämistään, äitipuoli lop­ul­ta sanoi: ”Kumosin kul­hol­lisen linsse­jä tuhkaan. Jos saat ne poim­i­tuk­si kahdessa tun­nis­sa, pääset mukaan”.

Kun mui­ta ei enää ollut kotona, meni Tuhki­mo äitin­sä hau­dalle pähk­inäpu­un alle ja lausui:

”Puu pieni, rav­ista oksia,

suo min­ulle kul­tia, hopeita!”

Sil­loin lin­tu pudot­ti hänelle kul­taisen ja hopeisen puvun ja silkil­lä ja hopeal­la kir­jo­tut kengät. Hän pukeu­tui kiireesti ja meni juh­li­in. Mut­ta sis­aret ja äitipuoli eivät tun­te­neet hän­tä vaan luuli­vat hän­tä vier­aak­si kuninkaan­tyt­tärek­si, niin kau­nis hän oli kultapuvussaan. 

Tuhki­mo ansait­see vas­ta sit­ten onnea, kun hän selviy­tyy koet­tele­muk­sis­taan (Bet­tel­heim 1992, 311). Linsse­jä noukki­mal­la hyvä seu­loon­tuu pahas­ta. Eläimet aut­ta­vat Tuhki­moa, mikä on yleistä monis­sa kansansaduis­sa (Coop­er 1983). Toisaal­ta aut­ta­vat fan­tasi­at voivat poh­jau­tua infan­ti­ili­in omnipotenssi­in ja aut­ta­vat pitämään yllä maag­ista ajat­telua (Mar­cus 1963, 91).

Seu­raa­vana aamu­na kuninkaan­poi­ka meni kenkä mukanaan sanomaan Tuhki­mon isälle: ”Puolisok­seni otan vain sen tytön, jon­ka jalka­an tämä kul­tak­enkä sopii.” Sil­loin sis­arpuo­let ilah­tu­i­v­at kovasti, sil­lä heil­lä oli kau­ni­it jalat. Van­hempi meni kamari­in kokeile­maan kenkää ja äiti meni mukaan. Mut­ta iso­var­vas­taan tyt­tö ei saanut kenkään mah­tu­maan, kenkä oli hänelle liian pieni. Sil­loin äiti ojen­si hänelle veit­sen ja sanoi: ”Leikkaa var­vas poik­ki!” Kun pääset kuningattarek­si, sin­un ei tarvitse enää kulkea jalan.” Tyt­tö leikkasi varpaan poik­ki, tun­ki kengän jalka­ansa, puri ham­mas­ta peit­tääk­seen tuskansa ja meni kuninkaan­po­jan luo, joka nos­ti hänet mor­si­a­me­naan hevosen selkään ja rat­sasti hänen kanssaan pois. Tie kul­ki ohi hau­dan, ja kak­si kyyhkys­tä istui pähk­inäpu­us­sa ja ne lauloivat:

Kukkerikuu, kukkerikuu,

ver­ta tielle tulvehtii.

Kenkä jalkaa puristaa,

yhä mor­sion kotona odottaa.

Sil­loin kuninkaan­poi­ka kat­soi tytön jalkaa ja näki, että siitä vuoti ver­ta. Hän kään­si rat­sun­sa, vei väärän mor­si­a­men takaisin koti­in ja sanoi, ettei tämä ollut oikea ja että toisen sis­aren pitäisi sovit­taa kenkää jalka­ansa. Sil­loin nuorem­pi sis­ar meni kamari­in ja saikin varpaansa mah­tu­maan kenkään, mut­ta kan­tapää oli liian iso. Äiti ojen­si hänelle veit­sen ja sanoi: ”Leikkaa kan­tapäästä pala pois! Kun pääset kuningattarek­si, sin­un ei tarvitse enää kulkea jalan.”

Tuhki­mon kenkä liit­tynee kiinalaiseen kauneusi­hanteeseen, johon kuu­luu jalko­jen pienu­us (Apo 2018, 99). Tuhki­mon kengän ei tul­lut jous­taa, jot­ta kenkä sopi juuri oikean nei­don jalka­an. Kengän sym­bol­i­ikkaan liit­tyy ambivalenssi (Coop­er 1983, 37). Kenkä sym­bol­oi toisaal­ta vapaut­ta, sil­lä orjil­la ei ollut kenkiä, mut­ta toisaal­ta kenkä merk­it­see kon­trol­lia ja sosi­aal­ista ase­maa (emt., 37). Toisaal­ta prinssi ei tunne Tuhki­moa kovin hyvin halutes­saan naimisi­in tämän kanssa, kos­ka tulee ere­htymään kahdesti (Rosen­man 1978, 391). Pieni jal­ka on tässä myös ei-falli­nen, avut­to­muut­ta kuvaa­va symboli.

Jois­sain Tuhki­mon ver­siois­sa äiti silpoo tyt­tärien­sä jalat. Ken­ties äiti kas­troi tyt­tären­sä (Mar­cus 1963, 84)? Äidin kateus kukois­tavia tyt­täriä kohtaan saa hänet ehdot­ta­maan silpomista. Tässä on viit­teitä myös laa­jem­paan kri­ti­ikki­in koskien tyt­tö­jen ja nais­ten kehoi­hin puut­tumista, jol­la naisen voimaa vähen­netään. Kateus naisia kohtaan voi ilmetä arvostelu­na ja osoituk­se­na, että nainen on väärän­lainen ja naisen luon­nol­liset piir­teet tulisi häivyt­tää väki­val­taisinkin keinoin. Tuhki­moa on tulkit­tu alis­tu­misen ja autono­mi­aan pelol­la suun­tau­tu­van naisen tari­nana, jos­sa nainen ei uskalla olla itsenäi­nen ilman ulkoapäin tule­vaa ihmettä. Tämän ajan tv-sar­jat, mis­sä seu­rataan äärim­mäisiä plas­ti­ikkakirur­gisia kauneusleikkauk­sia ovat samankaltaisia. Toimet muis­tut­ta­vat silpomista ja epäon­nistues­saan run­tel­e­vat naisen ulkonäön ja johta­vat entistä suurem­paan häpeään. 

Kukkerikuu, kukkerikuu,

ver­ta tielle tulvehtii.

Kenkä jalkaa puristaa,

yhä mor­sion kotona odottaa.

”Eikö teil­lä ole mui­ta tyttäriä?”

”Ei ole”, isä sanoi. ”Pait­si mitä nyt vaimovaina­jani tytär, pieni Tuhki­mo raiska, mut­ta ei hän mil­lään voi olla oikea morsian.”

Isä ei puo­lus­ta tytärtään, vaan aset­tuu uuden vai­mon puolelle jät­täen Tuhki­mon yksin (Rosen­man 1978, 381). Tuhki­mo ei tee mitään väärää isää kohtaan, mut­ta isä karkot­taa hänet, kos­ka Tuhki­mon rakkaus ei ole hänelle riit­tävää (Bet­tel­heim 1992, 295). Voidaan myös ajatel­la isän alen­ta­van tytärtään, joka on hän­tä lah­jakkaampi. Toisaal­ta Tuhki­mo voi muis­tut­taa hän­tä hänen kuolleesta vaimostaan ja siitä psyko­dy­nami­ikas­ta, joka ydin­per­heeseen liit­tyi. Tuhki­mo saa kan­taak­seen jotain äiti­in­sä liitet­tyä. Muis­tut­taako Tuhki­mo äitiään? Joidenkin tulk­in­to­jen mukaan isän omat oidi­paaliset toiveet muun­tu­vat piilota­juis­es­ti siten, että Tuhki­mo olisi vas­tu­us­sa äidin kuole­mas­ta. Tämä oikeut­taisi Tuhki­mon huonon kohtelun (Rosen­man 1978, 381). Vai onko Tuhki­mon kehit­tymi­nen puber­teetin myötä aikuisek­si isälle häm­men­tävää, ja hän ottaa Tuhki­moon etäisyyt­tä (Laak­so 1993, 97)? Isä on suo­jau­tunut väli­matkalla suh­tau­tu­mal­la Tuhki­moon pil­ka­llis­es­ti ja vähät­televästi (emt., 101). Sadus­sa kol­mesti tois­tu­vat rit­u­aalit kuvaa­vat ini­taa­tio­ta, aikuisek­si kyp­symisen pros­es­sia (Coop­er 1983, 139).

Tuhki­mo istui jakkar­alle, riisui raskaan puukengän ja pani jalka­ansa kul­tak­engän, joka istui kuin valet­tu. Ja kun Tuhki­mo nousi ja kuninkaan­poi­ka näki hänen kasvon­sa, hän tun­si kau­ni­in tytön, joka oli tanss­in­ut hänen kanssaan, ja huu­dahti: ”Hän on oikea morsian!” 

Prinssi tun­nistaa Tuhki­mon tämän sisäis­ten omi­naisuuk­sien takia ulkoi­sista riip­pumat­ta (Bet­tel­heim 1992, 302). Toisaal­ta hän val­it­see puoli­son, jol­la on Freudin tulkin­nan mukaan sis­aruk­sista vähiten arvokku­ut­ta (Rosen­man 1978, 391).

Äitipuoli ja sis­aret pelästyivät ja kalpeni­vat kiukusta.

Mut­ta kuninkaan­poi­ka nos­ti Tuhki­mon hevosen selkään ja rat­sasti hänen kanssaan pois. Kun he rat­sas­ti­vat pähk­inäpu­un ohi, kak­si valkoista kyyhkys­tä lauloi:

Kukkerikuu, kukkerikuu,

ei tielle ver­ta tulvehdi.

Kenkä ei jalkaa puristakaan,

nyt oikea mor­sian ratsastaa.

Sadun lop­pu­ratkaisu­is­sa Grim­min ja ran­skalaisen Perrault’n mukaan tule­vat eduste­tuik­si piilota­juis­ten ideaalien ääripäät: kosto­fan­ta­sia tai lojaali anteeksianto.

Grim­min vel­jesten Tuhki­mon loppuratkaisu:

Kun Tuhki­mon ja kuninkaan­po­jan häitä sit­ten vietet­ti­in, kavalat sis­aret tuli­vat liehakoimaan päästäk­seen osal­lisek­si Tuhki­mon onnes­ta. Hää­parin men­nessä kirkkoon asteli van­hempi sis­ar Tuhki­mon oikealle ja nuorem­pi sis­ar vasem­malle puolel­la, ja sil­loin kyyhky­set puhkaisi­vat kum­mal­takin toisen silmän. Kirkos­ta tul­taes­sa van­hempi sis­arpuoli vasem­mal­la puolel­la ja nuorem­pi oikeal­la puolel­la, ja sil­loin kyyhky­set puhkaisi­vat heiltä toisenkin silmän. Ran­gais­tuk­sek­si pahu­ud­estaan ja petol­lisu­ud­estaan he näin jou­tu­i­v­at elämään sokeina lop­un ikäänsä.

Tuhki­mo on nöyryy­tyk­sen kohteena tun­tenut äärim­mäistä häpeäraivoa, ja hän kostaa (Reenko­la 2020, 22). Tuhki­mon nar­sisti­nen haavoit­tuvu­us ja itse­tun­non hor­ju­mi­nen johta­vat kos­ton­hi­moon, ja sis­arpuo­let laite­taan kär­simään, jot­ta Tuhki­mon oma tas­apaino palau­tu­isi. Frus­traa­tio ja ilkeys ruokki­vat toisi­aan molem­pi­in suun­ti­in saaden juuren­sa varhai­sista pet­tymyk­sistä (Etchegoyen ym. 1987). Kos­to­toimet suun­tau­tu­vat sis­arpuolten silmi­in, ja he saa­vat kateud­estaan ankaran ran­gais­tuk­sen (Reenko­la 2020, 82‒83). Sokeudut­tuaan sis­arpuo­let voivat kään­tää kat­seen­sa sisim­pään ja kokea häpeää. Raa­ka pri­maaripros­es­sia mukail­e­va ali­ta­juinen fan­ta­sia saa toteu­mansa (Volkan & Ast 1997, 1‒10). Tari­naan sisäl­tyy Tuhki­mon aja­tus ”sisim­mässäni minä tiedän, että te olette kateel­lisia min­ulle, kos­ka minä olen niin paljon teitä parem­pi” (Bet­tel­heim 1992, 290).

Varhaisim­mis­sa Tuhki­mon ver­siois­sa sis­arpuolten osu­us ei koros­tu, vaan tari­nas­sa on keskiössä suhde van­hempi­in. Nyky­i­sis­sä ver­siois­sa äitipuolen (äidin) kaltoinko­htelua ei pahek­su­ta, vaan sis­arpuolten, ikään kuin sis­arpuolten tahol­ta väki­val­ta ei olisi oikeutet­tua, mut­ta äidin puoles­ta olisi (Bet­tel­heim 1992, 296). Sis­arpuolten väli­nen kateus tun­tuu myös enem­män hyväksytyltä kuin biol­o­gis­ten sis­arusten väli­nen, vaik­ka kateus on luon­nolli­nen asia sis­arusten välistä suhdet­ta ja säteilee vart­tuneem­mankin aikuisen sosi­aal­isi­in suhteisi­in (Bet­tel­heim 1992, 285; Malm­berg 2010).

Piilotet­tua masokismia

Vaik­ka pinnal­ta tarkastellen Tuhki­mo näyt­täy­tyy henkisen väki­val­lan ja riis­ton kohteena, on vir­ta toiseenkin suun­taan. Tuhki­mo pyrkii kieltämään haavoit­tuvuuten­sa, kos­ka se voisi johtaa sisäis­es­ti liian pelot­tavaan. Ennen kuin joku toinen tekee hänelle pahaa, hän jär­jestää itselleen kär­simyk­sen. Kukaan toinen ei sil­loin pääse hän­tä loukkaa­maan. Tuhki­mon olem­i­nen on ulkop­uolis­ten hal­lus­sa, ja se tekee hänestä riip­pu­vaisen: onni on tois­t­en taskus­sa, ja tois­t­en toim­inta vaikut­taa hänen tun­netiloi­hin­sa. Tuhki­mol­la ei ole vakaa­ta objek­tikon­stanssia, ja se tekee hänestä haavoit­tuvan suh­teessa toisi­in (Enck­ell 2023). Kär­simys­tä voi tarkastel­la siten, että hän tekee itselleen sen, minkä pelkää tois­t­en tekevän hänelle. Tuhki­mol­la ei ole täl­löin riit­tävää vakaut­ta psyykkiseen jatkuvuuteen. 

Samais­tu­mises­sa Tuhki­moon samais­tumme masok­ismi­in, sen juuri­in ja toteu­mi­in. On tyy­dyt­tävää kään­tyä kär­simyk­seen. Kär­simyk­sessä, masok­ismis­sa on tyy­dy­tys, joka jää piiloon (Grun­berg­er 1971). Masok­ismin tavoite voi lop­ul­ta olla saa­da sadis­ti­nen yliote ja val­ta, eikä masok­isti ole avu­ton. Masok­istin avut­to­muudessa kaik­ki ei ole ihan tot­ta. Tuhki­mo antaa rippeet onnes­taan sis­ar­ille päästessään kuninkaan­lin­naan tai ken­ties antaa lin­tu­jen nokkia hei­dän silmän­sä. Val­ta siir­tyy Tuhki­molle, ja hänel­lä on ollut aikaa kehit­tää kosto­fan­tasi­aa, jos­sa sis­aret muut­tuvat entistä rumem­mik­si, entistä arvot­tomim­mik­si. Sit­ten tulette kär­simään kuten minäkin olen kärsinyt.

Eli­na Reenko­la nos­taa kir­jas­saan Kateus (2020, 65–68) esi­in itseka­teu­den käsit­teen. Siinä mie­len ankara osa kade­htii mie­len myön­teisiä, nautin­toa tuot­tavia osia. Täl­löin yksilö on sisäistänyt kateel­lisen puolen itses­tään ylim­inään. Sekä kade­hti­ja että kade­hdit­ta­va ovat samas­sa ihmisessä sabotoiden omaa onnis­tu­mis­taan, johon ei ole oikeut­ta. Äärim­mäisen suuri sisäi­nen ris­tiri­ita muotoutuu esimerkik­si siitä, että lapsen onnis­tu­miset herät­tävät äidis­sä häpeää ja huonom­muut­ta, mikä hor­jut­taa äidin itse­tun­toa. Lapsel­la ei ole lupaa onnis­tua, mut­ta toisaal­ta hänen tulee kan­natel­la äitiään.

Perrault’n Tuhki­mon loppuratkaisu:

Sil­loin sis­aret huo­ma­si­vat, että Tuhki­mo oli sama kau­nis olen­to, joka oli ollut tanssi­ai­sis­sa. He heit­täy­tyivät hänen jalkoi­hin­sa ja pyy­sivät häneltä anteek­si huonoa käytöstään. Tuhki­mo nos­ti hei­dät pystyyn, syleili heitä ja lupasi antaa heille sydämestään anteek­si. Hei­dän pitäisi vain aina oikein rakas­taa hän­tä. (Apo 2018, 124–125.)

Perrault’n ver­sios­sa Tuhki­mo inte­groi han­kalia tun­tei­ta. Jos kyse on yhdestä ihmis­es­tä, jon­ka lohk­outuneet erilleen erkaan­tuneet mie­len osat inte­groitu­vat toisi­in­sa, kak­si pahaa siskoa ja yksi hyvä yhdis­tyvät kypsem­mäk­si, kehi­tyk­sessään eden­neem­mäk­si nuorek­si naisek­si. Jos sis­aret ymmär­retään eril­lis­inä, he pää­sevät yli kokemis­taan vääryy­den ja loukkaan­tu­misen koke­muk­sis­taan ja kykenevät luop­umaan keskinäis­es­tä ver­tailus­ta. He myös voivat antaa itselleen anteek­si oman epätäy­del­lisyyten­sä ja ymmärtävät, että heis­sä on sekä hyviä että paho­ja puolia.

Inte­graa­tion näkökul­maa edus­taa Zacharias Topeliuk­sen satu ”Adalmi­nan hel­mi” (2006, 62–74), jos­sa ide­al­isoitu prins­es­sa pais­tat­telee omnipotenssis­saan, kunnes kasvun ja reaali­teet­tien löytämisen myötä kohtaa itsessään sekä hyvän että pahan. Sadun lopus­sa Adalmi­na on 18-vuo­tias nuori nainen, joka löytää itsen­sä eri puo­let ja kyke­nee ihmis­suhteisi­in ja rakkau­teen. Adalmi­nan tari­nas­sa prinssi löytää kadote­tun kru­u­nun, joka sopii vain Adalmi­nan päähän vas­tat­en Tuhki­mon kenkää. 

Kateus meis­sä  

Kateelli­nen ei näe omia lahjo­jaan, vaan kokee puut­teen. Oma hyvä sijoite­taan toiseen, ja toisen lois­tokku­us sumen­taa näkymän. Omien lahjo­jen vaal­im­ista ei tapah­du, eikä niitä kehitetä. Tuhki­mon sis­arpuo­let leikkaa­vat omat varpaansa tai kan­tapään­sä mah­dut­taak­seen jalka­nsa epä­sopivi­in kenki­in ja vam­mau­tu­vat. He eivät lähde psyykkisen kasvun tielle.

Tuhki­mo pää­tyy vihamielisyy­den kohteek­si. Tuhki­mol­la on ollut jotain sel­l­aista, mitä sis­arpuo­lil­la ei ole ollut: rakas­ta­vat van­hem­mat ja lahjo­ja. Neu­vokku­udel­laan hän selviy­tyy, mut­ta sis­arpuo­let eivät enää keski­ty oman elämän­sä rak­en­tamiseen, vaan vahin­goit­ta­vat itseään yrit­täessään päästä suo­sioon. Ahneus pus­kee läpi, ja jäl­jelle jää häpeä.

Tarve ja halu saavut­taa hin­nal­la mil­lä hyvän­sä lois­tokku­ut­ta jät­tävät alleen vas­tavuoroisu­u­den ja inhimil­lisyy­den. Sil­loin ei nähdä omaa arvoa. Oman kesken­eräisyy­den kohtaami­nen olisi voin­ut johtaa taval­liseen onnel­lisu­u­teen, mut­ta se ei riit­tänyt sis­arpuo­lille. Mater­ian ja ulkoisen lois­ton tavoit­telu ei koskaan kor­vaa sisäistä tyhjyyttä.

Ran­skalaisen, Freudil­ta vaikut­tei­ta omak­suneen sosi­olo­gi ja kult­tuuri­antropolo­gi Pierre Bour­die­un (1992) mukaan inhimilli­nen toim­inta perus­tuu pitkälti hil­jaisu­udessa omak­sut­tui­hin ja tiedosta­mat­tomi­in peri­aat­teisi­in. Sisäistämme yhteiskun­nan tra­di­tiot ja toteu­tamme ne ikään kuin omi­na val­in­toinamme. Per­in­teisessä Tuhki­mossa aset­taudu­taan tra­di­tion­aal­is­ten arvo­jen äärelle. Nais­ten ei ole hyvä herät­tää pahennusta. 

Psyko­ana­lyyt­ti­nen tulk­in­ta on saanut kri­ti­ikkiä yhteiskun­nal­lis­es­ta ja fem­i­nis­tis­es­tä ajat­telu­per­in­teestä. Sat­u­jen sisäl­löis­sä koros­tuu nais­ten kuu­li­aisu­us ja miesten tapa rikkoa rajo­ja. Kat­so­taan, että se on vaikut­tanut tyt­tö­jen käsi­tyk­seen naise­na olemisen ihanteista ja nais­ten tapaan aset­tua per­in­teisi­in roolei­hin. Miten Tuhki­mon tari­nan voisi hah­mot­taa suh­teessa tähän päivään ja tämän ajan ihmissuhdekäsityksiin? 

Tuhki­mon moder­nit versiot

Tuhki­mo tuli laa­jasti tun­netuk­si Walt Dis­neyn ani­maa­tioeloku­van kaut­ta vuon­na 1949 (Apo 2018, 94). Eloku­va loi visuaalisen ilmeen, joka valmi­udessaan vähen­si mieliku­vit­telun vaa­timus­ta mut­ta toi Tuhki­mon entistä use­ampi­en koettavaksi. 

Min­na Ryti­sa­lon kir­jas­sa Jen­ny Hill (2023) päähenkilö Jen­ni palaa lap­su­u­den sat­u­i­hin, kun elämältä putoaa ulkoinen poh­ja ja sisäi­nenkin rakoilee. Sat­u­jen avattaret keskustel­e­vat pään sisäl­lä antaen ohjei­ta mut­ta myös tuo­den esi­in vaa­timuk­sen naisen paikas­ta per­heessä ja yhteiskun­nas­sa kyseenalais­taen sitä. Sisäis­te­tyt sadut toimi­vat tien­vi­it­toina naise­na olemiseen. Ehkä uudet tulkin­nat, uudet sadut muut­ta­vat samais­tu­mispin­to­ja vähitellen. Tästä ovat esimerkkinä moder­nit koti­maiset Tuhki­mot. Ehkä sukupuoli­rak­en­tei­den muu­tok­set liikku­vat vir­ras­sa täl­läkin tavoin.

Ajan kir­jal­lisu­udessa Tuhki­mon tari­na elää Miira Luh­tavaaran proosas­sa, Tuhkak­si tekemisen tai­ka (2023). Tari­nas­sa äitipuoli ottaa kuolleen äidin vau­van hoidet­tavak­seen, ris­tiri­itoi­neen, kauhun kan­nat­telemisi­neen. Elämän pros­es­si­in lähtö on niin raskas­ta, että tarvi­taan Pent­ti Ikosen tulk­in­taa kuole­man­vi­etistä, rauhaa ja häir­iöi­den pois­tamista, tas­apain­oa. Luh­tavaara käyt­tää kir­joituk­ses­saan Bion­in beta-ele­ment­tien raaka­ma­te­ri­aalien muun­tu­mista alfa-ele­menteik­si, siis siedet­täväm­pään muo­toon muotoutu­viksi, jol­loin voi käsit­teel­listää hah­mot­toman arkaaisen ainek­sen. Tuh­ka sym­bol­i­na tarkoit­taa kuole­maa mut­ta myös uud­is­tu­mista. Muu­tok­sis­sa on aina jotain kiin­nos­tavaa: mikä sysäsi alku­un ja mitä sit­ten tapah­tui? Se on ”taianomaista”. Tari­nas­sa on yllät­tävä ele­ment­ti, ja siihen virit­täy­tymäl­lä voi säi­lyt­tää jonkun, joka on katoa­mas­sa. Psyykkisen jatku­vu­us mah­dol­lis­tuu kuitenkin. 

Nuortenkir­jal­lisu­udessa Jus­si Lehmusve­den ja Chris­ter Nuutisen teok­ses­sa Ari­anan aika­matkat, Tuhki­mon eep­pinen hups (2022) nolo isä kehit­tää peli­maail­man, vir­tu­aalisen Tuhki­mo-tari­nan. Tuhki­mo menee kuninkaan tyt­tären kanssa naimisi­in ja edus­taa uut­ta Tuhki­moa. Mau­ri Kun­naksen las­tenkir­jas­sa Hur­jan haus­ka autokir­ja (1993) Tuhki­mo on Timo.

Tuhki­mos­ta avau­tuu näkymä naisen ase­maan – kapinoiko kukaan järjestys­tä vas­taan? Tuhki­mon isä ja prinssi näyt­täy­tyvät täy­del­lisen vii­saina, naiset pahoina, katali­na ja syöjät­tärinä. Tor­ju­taanko kateus miehen ainakin his­to­ri­al­lista selkeästi parem­paa ase­maa kohtaan? Miehet näyt­täy­tyvät sankareina, ja naisen ase­ma on alis­tua miehen tah­toon ja järjestyk­seen. Halusiko Tuhki­mo muuten prinssin kanssa naimisiin? 

Sat­u­jen tulkin­nas­ta ja sisäis­es­tä merkityksestä

Arvauk­set, ajatuk­sen aihiot aset­tuvat ohuik­si viivoik­si, päällekkäisik­si viivoik­si, vahvis­tu­viksi viivoik­si, hah­mot­tuu näkymä, piir­tyy tari­na, jos­ta Tuhki­mon ydin­juoni ja tulk­in­ta näyt­täy­tyvät. Jokaiselle oma­l­la taval­laan, sivuten ihmis­ten yhteisiä kehi­tys­lin­jo­ja, psyko­dy­naamisia rak­en­tu­misia ja sen katkok­sia, säröjä, jot­ka meitä ihmisiä koet­tel­e­vat ja tekevät meistä haavoit­tuvia ja lop­ul­ta inhimil­lisiä. Näi­hin kivu­li­aisi­in katkok­si­in, ulkop­uolisu­u­den koke­muk­si­in ja avut­to­muu­teen haemme jatku­vu­ut­ta mie­len­sisäi­sistä objek­teista, joi­ta olemme sisäistäneet, tai vaik­ka lap­su­u­den sisäis­te­ty­istä tarinoista.

Sat­u­jen kaut­ta vahvis­tamme luot­ta­mus­ta elämään – saamme tun­tu­man, että selviämme koet­tele­muk­sista ja opimme niiden kaut­ta uusia taito­ja. Odotamme sadun tut­tua kään­net­tä ja luemme jän­nit­tävää kohtaa yhä uud­estaan, samais­tumme ja koemme huo­jen­nus­ta. Aikuisille suun­na­tus­sa kir­jal­lisu­udessa on samo­ja kolmioasetelmia draa­mankaa­res­sa. Voiko elämämme aset­tua perusker­to­musten äärelle? Mieliku­va­maail­ma aut­taa sit­o­maan tun­tei­ta ja koke­muk­sia, voimme kan­natel­la mie­len­sisäis­es­ti han­kalaa ja jäsen­tää aines­ta. Se aut­taa säätelemään tun­tei­ta ja käyt­täy­tymään suh­teessa kans­saih­misi­in, vähen­tää tarvet­ta purkaa ahdis­tus­ta toiminnalla. 

Sat­u­jen tulkin­nas­sa emme tarvitse päälle liimat­tu­ja vai­h­toe­hdot­to­muuk­sia. Ne eivät edus­ta huokoisu­ut­ta, läpäi­sevyyt­tä ja sitä, mihin tari­naa tarvi­taan. Tari­na tun­nistau­tuu, löytää sisältämme kohdan, jos­ta sanat puut­tuvat. Ja se tun­tuu lämpimänä tun­teena, näin sen pitikin olla. Joku ymmärtää min­ua! En sit­tenkään ole häpeäl­lisen, avut­toman olemisen kokemisen kanssa yksin.

Jokainen kir­joit­ta­ja lisää uuden tulkin­nan, vie tari­naa omaan suun­taansa, elävöit­tää taval­laan, ja jokainen sadun kuuli­ja kuulee sen taval­laan. Joona Taipale kir­joit­taa artikke­lis­saan ”Kohtaamisen illu­u­sio” (2022, 121) siitä, miten kahdel­la yksilöl­lä on oma idiosynkraat­tis­es­ti määrit­tynyt käsi­tyk­sen­sä siitä, mikä tai mil­lainen yksi ja sama todel­lisu­us on. Pysähtynyt, tiet­tyyn tulk­in­taan pakot­tau­tu­va tari­nan tulk­in­ta olisi kuin Andre Greenin käsit­teen mukainen ”kuol­lut äiti”, joka on mykkä, ilman resonoin­tia, eikä se yllä tavoit­ta­maan tapaani olla, ajatel­la, eikä kannattelekaan.

Mieliku­vien kaut­ta olemme kestävämpiä. Ajanko­htaises­sa ajas­sa tun­nu­taan arvostet­ta­van konkreet­tisia oper­aa­tioi­ta, työkalu­ja ja mekaanisu­ut­ta piilota­jun­nan merk­i­tyk­sen ohentues­sa. Edel­lä maini­tut edus­ta­vat ain­oina maail­man­raken­nuskap­paleina pal­jaut­ta, suo­ravi­ivaisu­ut­ta ja äärim­mil­lään umpiku­jaa, kos­ka vai­h­toe­hto­jen vähen­tyessä saatamme pää­tyä vai­h­toe­hdot­to­muu­den tilaan ja toiv­ot­to­muu­teen. Pin­tata­solle jäävä ei tar­joa ratkaisua moni­u­lot­teisi­in elämän haasteisiin.

Viime kädessä kyse ei ole kansansaduista, ei Tuhki­mos­ta, vaan kyse on sisäis­es­tä maail­mas­ta, ajat­telus­ta, joka pitää psyykkisen elävyy­den liik­keessä antaen meille sen resilienssin, mis­tä mie­len­ter­vey­dessä ja työelämässä puhutaan. Kyse on piilota­jun­nas­ta ja tun­nis­tet­tavia kos­ke­tuk­sia saavas­ta esi­ti­etois­es­ta mie­len rak­en­teesta, joka saa riit­tävän lem­peäl­lä taval­la helpo­tus­ta tukali­in kohti­in. Juhani Ihanuk­sen (2022, 110) mukaan ”kir­jal­lisu­u­den kieli vih­jaa merk­i­tyk­sen ylimäärästä, ennal­ta aav­is­ta­mat­tomista ymmärtämisy­hteyk­sistä ja mieli­hyvän yllät­tävistä ulottuvuuksista”. 

Hyvä tari­na on käytän­nölli­nen teo­ria, sijoita­mme ja sidomme hajanaisia ahdis­tuk­sen aihioi­ta tari­naan, voimme pro­jisoi­da ja toisaal­ta ottaa vas­taan. Käymme vuorop­uhelua tari­nan kanssa, voimme pala­ta siihen uud­estaan niin kauan kuin tarvit­semme. Sat­u­jen kaut­ta saatamme aikuisi­na uskaltau­tua kurk­ista­maan alueille, jonne emme muil­la tavoin arjes­sa pää­ty­isi (Mäki 2022, 319). Muis­tamme lap­su­u­den sadut, tun­nemme ne, vaik­ka emme aina muista lukemisen­hetk­iä, mut­ta yhdessäolosta on jäänyt implisi­it­tisiä muis­ti­jälk­iä. Sadun tai­ka katoaa, jos sitä tulk­i­taan lapselle. Antakaamme lapselle tilaa koh­da­ta pehmeästi oma kasvun­sa. Varhaiskas­vatuk­ses­sa ja psykoter­api­as­sa voidaan vali­ta kehi­tys­teemaan sovel­tu­va satu. Sat­ua voidaan käyt­tää mieliku­vien rikas­ta­jana, etään­nyt­tämisen keinona, leikin sisältönä ja tule­vaisu­u­teen luot­tamisen vahvistajana. 

Tuhki­mossa todel­lisu­us lohkeaa palasi­in. Regres­sio on tun­nis­tet­tavaa, kos­ka se on osa mei­dän kehi­tyshis­to­ri­aamme, johon saatamme edelleen pää­tyä kateu­den ja raivon saadessa yliot­teen ohit­taen rak­en­tuneem­mat tavat kokea. Halu­aisin ajatel­la vain hyvää kaik­ista! Grim­min vel­jesten Tuhki­mossa asetel­mat vai­h­tu­vat tois­in­päin. Tuhki­mo kostaa sis­aruk­sille, ja sietämätön ulkois­tuu. Hän menet­tää viat­to­muuten­sa eikä kykene käsit­telemään vaikeaa ahdinkoaan kypsem­min keinoin. Sen sijaan Perrault:n Tuhki­mo kyke­nee anteek­siantoon, ja sis­aruk­set pyytävät anteek­si. Tuhki­mon taikapö­ly katoaa, ja hän muut­tuu inhimil­lisek­si ihmisek­si, ambivalen­tik­si sisäiseltä maail­mal­taan, kuten me kaik­ki ihmiset olemme. Mut­ta onnek­si hän on sat­uhah­mo, jota voimme aina tarpeen tullen lähteä tervehtimään. 

Kiitok­set arvokkaista kom­menteista Vesa Man­niselle, Anna Col­lan­der­ille ja Kaisa-Maria Leskiselle.

Kir­joi­tus poh­jau­tuu Ther­a­peian ”Ker­ro ker­ro kuvastin” ‑sem­i­naaris­sa 11.11.2023 pidet­tyyn luentoon. 

Kir­jal­lisu­us

Apo, Satu (2018). Ihme­sat­u­jen his­to­ria. Näkökul­mia kir­jail­i­joiden, kansanker­to­jien ja tutk­i­joiden tra­di­tioon. Helsin­ki: Suo­ma­laisen kir­jal­lisu­u­den seura.

Bet­tel­heim, Bruno (1992). Sat­u­jen lumous: merk­i­tys ja arvo. 6. pain­os. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Helsin­ki: WSOY.

Bour­dieu, Pierre (1992). The log­ic of prac­tise. Red­wood, CA: Stand­ford Uni­ver­si­ty Press.

Coop­er, Jean C. (1983). Fairy tales. Alle­gories of the inner life. Arche­typ­al pat­terns and sym­bols in clas­sic fairy sto­ries. Welling­bor­ough, UK: Aquarian.

Enck­ell, Hen­rik (2023). Two mod­els of masochism. The Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 45(1), 45–56.

Etchegoyen, R. Hora­cio; Lopez, Ben­i­to M. & Rabih, Moses (1987). On envy and how to inter­pret it. The Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 68(1), 49–61.

Freud, Sig­mund (2018). Kir­joituk­sia psyko­ana­lyysin teo­ri­as­ta ja käytän­nöstä 2. Psyko­ana­lyysin klas­sikot 1899–1938. Suom. Markus Lång. Suo­mi: Books on Demand.

Grun­berg­er, Bela (1971). The Oidi­pus com­plex and nar­cis­sism. Teok­ses­sa Nar­cis­sism. Psy­cho­an­a­lyt­ic essays, 265–280. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Häg­glu­nd, Tor-Björn & Häg­glu­nd, Vil­ja (1985). Lohikäärmetais­telu. Nuorisop­sykoter­apia-säätiön psyko­ana­lyyt­tisia toim­i­tuk­sia 1. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Ihanus, Juhani (2022). Lukemisen psykolo­giaa. Teok­ses­sa Koso­nen, Päivi & Ihanus, Juhani (toim.), Hoita­va lukem­i­nen. Teo­reet­tisia ja käytän­nöl­lisiä näkökul­mia lukemistyöhön, 85–110. Tam­pere: Vastapaino. 

Iko­nen, Pent­ti & Rechardt, Eero (2012). Thanatos, häpeä ja mui­ta tutkielmia. Espoo: Prometheus.

Jänicke, Rai­ja & Suomi­nen, Oili (toim.). (1999). Grim­min sadut II. Helsin­ki: Tammi.

Kesten­baum, Clarice J. (1983). Fathers and daugh­ters: The father’s con­tri­bu­tion to fem­i­nine iden­ti­fi­ca­tion in girls as depict­ed in fairy tales and myths. The Amer­i­can Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 43(2), 119–127.

Kosk­i­nen, Lennart (1996). Vil­lim­ies ja susi­nainen. Helsin­ki: WSOY.

Kun­nas, Mau­ri (1993). Hur­jan haus­ka autokir­ja. Helsin­ki: Otava.

Laak­so, Mai­ja-Liisa (1993). Isä ja tytön kehi­tys. Teok­ses­sa Man­ni­nen, Vesa (toim.), Tyt­tö, nainen ja naisel­lisu­us. Psyko­ana­lyyt­ti­nen näkökul­ma, 83–110. Helsin­ki: Kirjayhtymä.

Lar­mo, Anneli (2004). Sis­aruska­teus ja mie­len rak­en­tu­mi­nen. Psykoter­apia, 23(1), 2–13.

Lar­mo, Anneli (2012). Oli­pa ker­ran ja sen pitu­inen se – sis­aruska­teus sat­u­jen val­os­sa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 8, 22–32.

Lehmusvesi, Jus­si & Nuu­ti­nen, Chris­ter (2022). Ari­anan aika­matkat. Tuhki­mon eep­pinen hups. Keu­ruu: Otava.

Luh­tavaara, Miira (2023). Tuhkak­si tekemisen tai­ka. Helsin­ki: Teos. 

Malm­berg, Mir­ja (2010). Madon­nakon­stel­laa­tio. Van­hem­man sis­aruk­sen koke­mus äidin ja uuden vau­van yhdessäolosta. Väitöskir­ja. Turun yliopisto.

Mann, Thomas (1947). Joosef ja hänen vel­jen­sä 1–4. Suom. Lau­ri Hir­ven­sa­lo. Por­voo: WSOY.

Man­ni­nen, Vesa (1993). Peniska­teus? Kat­saus Freudi­in. Teok­ses­sa Man­ni­nen, Vesa (toim.), Tyt­tö, nainen ja naisel­lisu­us. Psyko­ana­lyyt­ti­nen näkökul­ma, 13–42. Helsin­ki: Kirjayhtymä. 

Man­ni­nen, Vesa (1996). Vyötä kupeesi kuin mies. Jyväskylä: Gummerus.

Mar­cus, Don­ald M. (1963). The Cin­derel­la motif: Tale and defence. Amer­i­can Ima­go, 20(1), 81–92.

Mäki, Sil­ja (2022). Sadut ja myytit kir­jal­lisu­uster­api­an palveluk­ses­sa. Teok­ses­sa Koso­nen, Päivi & Ihanus, Juhani (toim.), Hoita­va lukem­i­nen. Teo­reet­tisia ja käytän­nöl­lisiä näkökul­mia lukemistyöhön, 309–323. Tam­pere: Vastapaino. 

Reenko­la, Eli­na (2020). Kateus. Helsin­ki: Minerva.

Rosen­man, Stan­ley (1978). Cin­derel­la, fam­i­ly pathol­o­gy, iden­ti­ty-sculpt­ing and mate-select­ing. Amer­i­can Ima­go, 35, 375–396.

Ryti­sa­lo, Min­na (2023). Jen­ny Hill. Helsin­ki: WSOY.

Schalin, Lars-Johan (1980). Kateud­es­ta ja sen sosi­aal­i­sista man­i­fes­taa­tioista. Teok­ses­sa Achté, Kalle & Vauhko­nen, Kauko (toim.), Mus­ta­sukkaisu­us, 115–143. Helsin­ki: Psyki­a­tri­an tutkimussäätiö.

Sofok­les (406‒405 eaa./1994). Oidi­pus Kolonok­ses­sa. Suom. Esa Kirkkopel­to. Helsin­ki: Like.

Taipale, Joona (2022). Kohtaamisen illu­u­sio – huomioi­ta Win­ni­cot­tin kir­jeestä Kleinille. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 18, 112–127.

Topelius, Zacharias (2006). Topeliuk­sen sat­uhelmiä. Kuvit­tanut Leena Lumme. Suom. V. Tarki­ainen, Valt­teri Juva ja Ilmari Jää­maa. Helsin­ki: WSOY.

Volkan, Vamik D. & Ast, Gabriele (1997). Sib­lings in the uncon­scious and psy­chopathol­o­gy. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.