Jukka Aaltonen: Taiteilija löytää sen mitä terapeutti etsii

Piilotet­tu sisäi­nen vapaus

Tulin sat­tumal­ta bel­gialaisen taide­museon shopista osta­neek­si min­ulle täysin tun­tem­at­toman David Blameyn (2016) toimit­ta­man kir­jan, jol­la on kaikkea muu­ta kuin tyhjää ennus­ta­va nimi: Spe­cial­ism. Kir­jas­sa on min­ulle tun­tem­at­toman Alis­tair Rid­erin kir­joit­ta­ma essee ”The rou­tine art”. Se avasi tien nyt kir­joit­ta­mani kolumnin syn­tyyn: tyhjyy­den täyteyteen.

Rid­erin esseessä ker­ro­taan venäläis­es­tä taide­maalar­ista, joka aina aamuisin into­hi­moi­ses­ti maalasi uuden taulun. Hän maalasi sen puh­taal­la vedel­lä, joten maalaus hävisi muu­ta­mas­sa tun­nis­sa, kun vesi kuiv­ui. Supis­ta­mal­la taiteen­sa pelkäk­si heti häviäväk­si toimin­naksi hän vält­ti alis­ta­van poli­it­tisen kon­trol­lin mut­ta säi­lyt­ti oman sisäisen vapaut­en­sa. Mut­ta toisaal­ta kyse oli maalauk­ses­ta, joka on myös ole­muk­seltaan kat­seltavak­si tarkoitet­tu; jäl­jelle jäi pelkästään muis­to. Samal­la taval­la eräs suo­ma­lainen taiteil­i­ja teki joitain vuosia sit­ten: hän sulat­ti muoville maalaa­mansa taulut pieniksi kuu­tioik­si ja aset­ti ne taidenäyt­te­lyti­laan. Kat­so­jille jäi pelkästään alku­peräisen maalauk­sen otsikko ja tapah­tu­ma­ton tapah­tu­ma: he eivät näh­neet alku­peräisiä teok­sia. Ja hämmennys.

Albert Camus´n (1957/1973, 83‒117) nov­el­li ”Jonas, eli taiteil­i­ja työssä” kir­jas­sa Maan­pako ja val­takun­ta kos­ket­telee samaa teemaa. Nov­el­lin päähenkilö Gilbert Jonas on täysin eristäy­tynyt huoneis­ton sul­je­tulle parvelle maalaa­maan yksinään. Siel­lä hänen mieleen­sä nousee ajatuk­sia, joi­ta hän ei kuitenkaan pysty ilmaise­maan: “Ne pysyivät ikuis­es­ti mykkinä, mut­ta kuitenkin kohot­ti­vat hänet kaiken yläpuolelle.” Lop­ul­ta nähti­in, mitä hän oli maalan­nut: täysin tyhjälle kankaalle hyvin pienin kir­jaimin sanan, jos­ta juuri ja juuri saat­toi saa­da selvän mut­ta jos­ta ei tien­nyt, oliko se soli­taire (yksinäi­nen) vai sol­idaire (sol­i­daari­nen). (Camus 1957/1973, 117.)

Ei ole etäältä haet­tua ajatel­la, että nämä kir­jal­liset kohtaamiset voisi­vat kuva­ta myös psykoter­api­an dilem­maa: ei koskaan saa tietää, mitä on kuvatun tai puhutun rajo­jen sisällä.

Entä sit­ten? Miten tämä liit­tyy psykoterapiaan?

Turhan odotuk­sen inten­si­ivisyys: tapah­tu­ma­ton tapahtuma

Mitä tapah­tuu, kun ei tapah­du muu­ta kuin muu­tok­sen odot­ta­mi­nen? Samuel Beck­et­tin (1952) näytelmä Huomen­na hän tulee kysyy tätä tois­tu­vasti. Suomek­si otsikko ei herätä eri­ty­isiä ajatuk­sia siitä, ketä turhaan odote­taan koko näytelmän ajan. Englan­niksi näytelmän nimi on Wait­ing for Godot, jos­ta saa miel­ley­htymän siihen, että näytelmässä ehkä odote­taan Jumalaa ‒ turhaan. Mut­ta odotus jää tyhjäk­si. Pait­si odotuk­sen inten­si­ivisyys; se täyt­tää näytelmän ja tekee siitä yhä uud­estaan kat­so­jan mieliku­vi­tus­ta riip­ivän ja täydentävän.

Toisen­lainen tapah­tu­ma­ton tapah­tu­ma on Oscar Wilden (1890/2009) kuu­luisa romaani Dori­an Grayn muo­toku­va. Kir­jan päähenkilö, huiken­tel­e­vainen elosteli­ja Dori­an, pysyy jatku­vasti nuore­na ja kau­ni­ina, mut­ta hänestä maalat­tu muo­toku­va muut­tuu vähitellen rumuu­den ja inhon periku­vak­si, aivan kuin jokainen hänen tekemän­sä irstailu tahraisi sitä. Dori­an piilot­taa maalauk­sen ullakolle, mut­ta yrit­täessään lop­ul­ta kauhuis­saan tuho­ta maalauk­sen hän kuolee ja muut­tuu itse vas­ten­mielisen van­huk­sen näköisek­si. Maalaus on muut­tunut alku­peräisek­si kuvak­si nuores­ta, kau­ni­ista miehestä.

Nämä voisi­vat hyvin olla kuvauk­sia vaille jääneistä psykoter­a­pi­oista: ei pelkästään pet­tyneitä, vaan kesken­eräis­es­ti pet­tyneitä. Ja pet­tyneitä siis oman pet­tymyk­sen­sä puoli­naisu­u­teen. [Miki Liukkos­ta (2023) muunnellen].

Runoil­i­ja löytää sel­l­aista, jota ana­lyytikko etsii

Tietämät­tömyy­den sietämi­nen on nykyisessä tieto­tul­vas­sa läh­es sietämätön­tä. Tietämät­tömyys on muut­tunut uuden tiedon etsimis­es­tä uuden tiedon alle hukku­misek­si. Eikä enää tiedä, mikä on tietoa. Se, mikä näyt­tää tiedol­ta, on tietämät­tömyyt­tä, väärin­päin kään­tynyt­tä tiedostam­a­ton­ta, jos­sa vas­tako­h­dat ovat samanaikaises­ti läsnä.

Taiteil­i­jak­er­to­muk­set jatkuvat:

John Keats (1795‒1821), kuu­luisa englan­ti­lainen runoil­i­ja, kysyi, miltä tietämät­tömyys tai tun­tem­at­to­muus tun­tuu. “Mikä saa aikaan tun­tem­at­to­muu­den inten­si­ivisen nautin­non?” Siitä kysymyk­ses­tä tuli merkit­tävä osa psyko­ana­lyysin teo­ri­aa. Keats tietää vas­tauk­sen tähän kysymyk­seen: neg­a­tive capa­bil­i­ty, kyky pitää sisäi­nen ja ulkoinen reali­teet­ti eril­lään mut­ta kuitenkin vuorovaiku­tuk­ses­sa tois­t­en­sa kanssa, tul­la toimeen epä­var­muudessa. (Hop­kins 1984.)

Aja­tus negati­ivis­es­ta kyvykkyy­destä on syn­tynyt runouden alueel­la, mut­ta ‒ kuten hyvin tiedämme ‒ se ei ole rajoit­tunut pelkästään runouteen, vaan psyko­ana­lyytikot Bion ja Win­ni­cott ovat jalosta­neet sen psyko­ana­lyysin kent­tään. Se on myös mukana kuvataiteit­ten sekä musi­ikin tutkimises­sa ja hah­mot­tamises­sa. Mut­ta on tärkeää tehdä ero “ei-tietämisen” (engl. not-know­ing) epä­var­muu­den ja “halut­to­muu­den tietää” (engl. not want­i­ng to know) välil­lä: ei-tietämisen posi­tio sisältää kuitenkin halun kuun­nel­la toista ja odot­taa, toisin kuin halut­to­muus tietää. (Gutiér­rez-Peláez 2021.)

Sekä soli­taire että sol­idaire

Imre Kertész (1929‒2016) oli unkar­i­lainen kir­jail­i­ja, joka sai Nobelin kir­jal­lisu­us­palkin­non vuon­na 2002. Kertészin useim­mat kir­jat käsit­televät joko elämää keski­tysleireil­lä tai keski­tysleirikoke­musten vaiku­tus­ta myöhem­mis­sä elämän­vai­heis­sa. Kertész syn­tyi juu­ta­laiseen per­heeseen Budapestis­sä. Hän on kir­joit­tanut kir­jan Kad­dish syn­tymät­tömälle lapselle (1990/2004).

Keski­tysleiri­in menevässä junas­sa Opet­ta­jak­si kut­su­tulle luu­ran­gonlai­hak­si lai­h­tuneelle miehelle oli vahin­gos­sa annet­tu myös kym­men­vuo­ti­aan pojan niuk­ka päivit­täi­nen kylmä ruo­ka-annos. Se saat­taisi yhdessä miehen oman annok­sen kanssa kaksinker­tais­taa hänen mah­dol­lisuuten­sa säi­lyä hengis­sä. Mut­ta mitä tapah­tuukaan seu­raaval­la het­kel­lä? Opet­ta­ja hoip­puu pojan luokse kylmä ruo­ka-annos kädessään ja las­kee molem­mat annok­set nopeasti tämän vat­salle. Poi­ka yllät­tyy epäuskoise­na, ja se pais­taa hänen kasvoil­taan. Mies kivah­taa vihais­es­ti: ”Mitä oikein kuvit­telit?!” Opet­ta­ja hylkäsi kaksinker­taisen ruo­ka-annok­sen. Kir­jail­i­ja sanoo, että miehen teko oli ain­oa todel­li­nen mah­dol­lisu­us jäädä itse henki­in. Ilman sitä tekoa hän ei olisi voin­ut elää.

Opet­ta­ja teki jotain, jota hänen kaiken jär­jen mukaan ei olisi tarvin­nut tehdä – ja sen takia heistä kumpikin säi­lyi hengis­sä. Mut­ta mies tiesi, ettei yksinäisel­lä ja sol­i­daarisel­la ole eroa. Tässä välke­htii mielestäni vuorovaiku­tusp­sykolo­gian eri­tyi­nen syvyys. Se on paradoksi­nen kuvaus siitä, miten anta­mi­nen pelas­ta­jaa myös anta­jan. Sol­i­daari­nen ei ole yksinäinen.

Joseph San­dler (1983) pohtii viisaasti psyko­ana­lyysin ”viral­lisen”, abstrak­tin teo­ri­an suhdet­ta siihen ”teo­ri­aan”, jota ana­lyytikko näyt­tää käyt­tävän kli­inisessä tilanteessa. Nämä teo­ri­at ovat kovin eri­laisia: kli­inikko näyt­tää sovelta­van teo­ri­an pätk­iä, jot­ka saat­ta­vat lisäk­si olla ris­tiri­idas­sa keskenään tai viral­lisen teo­ri­an aikaa sit­ten hylkäämiä. Kyse on San­d­lerin mielestä siitä, että teo­reet­tis­ten käsit­teit­ten luon­teeseen psyko­ana­lyyt­tises­sa psykoter­api­as­sa kuu­luu niit­ten venymi­nen ja myös vas­tako­h­tien elämi­nen samanaikaises­ti, samal­la taval­la kuin piilota­jun­nas­sa voivat samanaikaises­ti elää tois­t­en­sa vas­tako­h­dat. Täl­lä taval­la myös teo­reet­tisen alueen ymmärtämi­s­paine ehkä helpot­tuu. Ter­apeut­ti voi rauhas­sa olla sekä soli­taire että sol­idaire. Samoin poti­las. Mikään ei uhkaa.

Mut­ta kuin­ka ajanko­htaista onkaan Kertészin kir­ja ‒ ja odot­ta­mi­nen ja piilottaminen.

Kir­jal­lisu­us

Camus, Albert (1957/1973). Jonas, eli taiteil­i­ja työssä. Kir­jas­sa Maan­pako ja val­takun­ta. Suom. Mai­ja Lehto­nen. Helsin­ki: Otava.

Gutiér­rez-Peláez, Miguel (2021). Not know­ing and not want­i­ng to know: Reflec­tions regard­ing psy­choso­cial and psy­chother­a­peu­tic inter­ven­tions in armed con­flict sce­nar­ios. Psy­cho­an­a­lyt­ic Psy­chol­o­gy, 38(4), 348–351.

Hop­kins, Brooke (1984). Keat’s “neg­a­tive capa­bil­i­ty” and Win­ni­cot­t’s cre­ative play. Amer­i­can Ima­go, 41, 85‒100.

Kertész, Imre (1990/2004). Kad­dish syn­tymät­tömälle lapselle. Suom. Outi Has­si. Helsin­ki: Otava

Liukko­nen, Miki (2023). Vierasti­la. Helsin­ki: WSOY.

Rid­er, Alis­tair (2016). The rou­tine art. Teok­ses­sa Blamey, David (toim.), Spe­cial­ism, 100‒110. Lon­too: Open Editions.

San­dler, Joseph (1983). Reflec­tions on some rela­tions between psy­cho­an­a­lyt­ic con­cepts and psy­cho­an­a­lyt­ic prac­tice. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 64(1), 35–45.

Wilde, Oscar (1890/2009). Dori­an Grayn muo­toku­va. Suom. Jaana Kapari-Jat­ta. Helsin­ki: Otava.