Aili von Schulman: Rakkaus psykoterapiassa

Tämä kir­joi­tus on mukael­ma luen­nos­ta, jon­ka pidin Salience Oy:n koulu­tus­päivässä lokaku­us­sa 2022. Saa­mani palaut­teen perus­teel­la aihe kiin­nos­ti monia, joten muokkasin luen­non myös tek­stik­si. Psyko­ana­lyyt­tisen työn haas­teel­lisu­us on kaikille psykoter­api­an ja psyko­ana­lyysin ammat­ti­laisille tut­tua; olemme saa­neet tuta eri­lai­sis­sa poti­las­suhteis­sa rakkau­den kor­jaavaa voimaa ja vas­taavasti ajoit­tain tun­nista­neet oman avut­to­muutemme vihan voimien edessä vil­pit­tömistä aut­tamispyrkimyk­sistämme huoli­mat­ta. Psyko­ana­lyysi­työmme haas­taa sisäl­lyt­tämiskykyämme ja mah­dol­lisu­ut­tamme olla käytet­tävis­sä elämän kipu­jen kohtaamises­sa, jol­loin myös itser­akkautemme ja itsekun­nioituk­semme voi olla koe­tuk­sel­la. Kir­joituk­seni tavoite ei ole kat­tavasti kuva­ta rakkaut­ta psykoter­api­as­sa, vaan ennem­minkin herätel­lä keskustelua tästä teemas­ta, jon­ka äärel­lä elämme kaikessa psykoter­apeut­tises­sa työssä. Käytän psyko­ana­lyytikko/p­sykoter­apeut­ti-nimikkeitä samanarvoisina.

Poti­las hakeu­tuu hoitoon sisäis­ten ja ulkois­t­en ris­tiri­ito­jen vuok­si. Myös psyko­ana­lyytikko hakeu­tuu ammat­ti­in­sa tun­nistaes­saan elämälle luon­teeno­maisen ris­tiri­itaisu­u­den ja sen herät­tämät mon­i­naiset tun­teet. Näiltä tun­teil­ta pyritään suo­jau­tu­maan. Näin trans­fer­enssi‒­vas­ta­trans­fer­enssi-kytkök­sessä kutoutuu mon­imutkainen sisäisen ja ulkoisen todel­lisu­u­den yhteinen sym­bo­l­i­nen kudos. Kun poti­las alkaa ymmärtää tiedostam­a­ton­ta koke­mus­maail­maa suo­jau­tu­misen takana, hän voi kas­vaa ja eriy­tyä omak­si itsek­seen, per­soon­al­lisu­u­den inte­graa­tio lisään­tyy ja super­egon vaa­tivu­us itseä ja toisia kohtaan vähe­nee. Psyko­ana­lyytikon per­soon­al­lisu­u­den kyp­syys on hänen työn­sä laadun tae, jon­ka varas­sa poti­laan kuntou­tu­mis­po­ten­ti­aali lep­ää. Kun ana­lyytikko voi käyt­tää mieltään ja emo­tion­aal­ista kap­a­siteet­ti­aan vapaasti, hän voi antaa poti­laalle riit­tävän tilan, jos­sa kaiken­laiset tun­teet ja koke­muk­set voivat tul­la läpiele­tyik­si. Yhteistyön tavoite poti­laan ja ana­lyytikon välil­lä on löytää kor­jaan­tu­mista sekä ulkoi­sis­sa että sisäi­sis­sä suhteis­sa. Voidak­seen aset­tua trans­fer­enssin ja vas­ta­trans­fer­enssin kyl­lästämään elämys­maail­maan pelot­tomasti ana­lyytikko tarvit­see paljon rakkaut­ta ja anteek­siantamiskykyä. Kol­le­giaaliset suh­teet ja työno­h­jaus ovat tässä oleelli­nen tuki.

Rakkaus on uskoton

Se siir­tyy laulus­ta ja kir­jas­ta toiseen

Se usein kuolee mut­ta elos­sa on ‒ ‒

Saa­puu hil­jaa huutaen

Ja varmis­taa, että valmis­tau­tunut en

(Haloo Helsin­ki 2013.)

Rakkaus on ris­tiri­ito­jen sulatusuuni

Julia Kris­te­va toteaa: ”Mitäpä muu­ta psyko­ana­lyysi on kuin rakkau­den kaut­ta jälleen syn­tymistä?” Hän kuvaa rakkaut­ta ris­tiri­ito­jen ja väärinymmär­rysten sula­tusu­un­i­na ja että rakkau­den kieli on mah­do­ton, epäpätevä, viit­teelli­nen ja metafori­nen. Kris­te­va haas­taa meitä ajat­tele­maan sitä, mis­tä asi­as­ta oikeas­t­aan puhumme, kun puhumme rakkaud­es­ta, ja puhum­meko lainkaan samas­ta asi­as­ta. Rakkaud­es­ta puhumi­nen on eri­laista kuin rakkau­den koke­muk­sen läpielämi­nen, mut­ta ei yhtään sen helpom­paa tai vähem­män huumaavaa. Rakkaus ei ole koskaan samaa, ei puhut­tuna eikä koet­tuna – se imaisee ihmisen yksilöl­liseen kokemiseen ja ymmärtämiseen ‒ vie jokaisen kohtaa­maan omaa yksilöl­listä puut­teen ja kaipu­un haavaa, eläy­tymään omaan tyy­dy­tyk­sen ja täy­den kokemisen muis­toon. Rakkaus haas­taa mei­dän kielel­lisen kyvykkyytemme ja tes­taa vuorovaiku­tusvoimaamme, eikä se koskaan viivy meis­sä polt­ta­mat­ta meitä, kos­ket­ta­mat­ta nar­sis­tista haavaa meis­sä. (Kris­te­va 1987, 1, 4.)

Olivia-poti­laani trau­ma­ti­soitunut­ta elämänkulkua kuvaa varhais­es­ta vuorovaiku­tuk­ses­ta puut­tuneet kan­nat­tel­e­vat, lem­peät kädet, joiden varas­sa rakkaus ja itseys olisi voin­ut rak­en­tua. Viisi ker­taa ‑viikkoisen ana­lyysin alkupuolel­la poti­laan katkeil­e­va, hil­jaisuuk­si­in vaipu­va puheta­pa haas­taa min­ut kuun­tele­maan ja kuule­maan tarkem­min, pysyäk­seni kiin­ni siinä, mis­tä ja miten hän puhuu – mitä hän kokee siinä min­un kanssani ollessaan.

Pitkien hil­jaisuuk­sien keskel­lä poti­las sanoo: ”En osaa sanoa, mitä minä nyt tun­nen. Se on rauhaa.

En ole kohdan­nut tätä aikaisem­min. Missään.

Tun­tuu kivu­li­aal­ta sanoa tätä.

Kärsin.

Se on ehkä rakkaut­ta? Minä tun­nen rakkautta!”

Hil­jaisu­us välil­lämme on kos­ket­ta­van elävää ja elävöit­tävää ‒ kehoa rav­is­taa sana­ton vuorop­uhelu, kun psyykki­nen ja fyysi­nen kietoutu­vat toisi­in­sa transferenssi‒vastatransferenssinäyttämöllä. Hil­jaisu­udessa aika tun­tuu venyvän, kein­ut­ta­van het­kel­liseen läsnäoloon.

Sit­ten poti­las jatkaa: ”En ole uskaltanut ajatel­la tätä aiem­min – en ole sitä näh­nyt. Se on avoin haa­va, joka ei lakkaa vuotamasta.”

Kris­te­va kuvaa hil­jaisu­udel­la kom­mu­nikoivaa poti­las­ta toisaal­ta nar­sis­min ja ide­al­isaa­tion käsit­tein, mut­ta näkee hil­jaisu­u­den myös pyrkimyk­senä rajoit­taa nimet­tömän, käsit­teet­tömän, liian haavoit­ta­van ja liian etäisen äidin affek­ti­ivista tuhoavu­ut­ta. Hil­jaisu­us helpot­taa äidin puutet­ta. Helpot­taa äidil­lisen rakkau­den puut­tumisen kyn­tämää surua. Peit­tää sen, kesyt­tää sen hil­jais­es­ti. Joku voisi sanoa, että se paran­taa ilman ajat­telua. Tässä hil­jaisu­us toimii keinotekoise­na äit­inä. (Kris­te­va 1987, 311.)

Poti­lastyössä tapamme olla; huone, jon­ka sis­us­tamme poti­laalle; miten ase­tumme siihen: tapamme liike­htiä; puhua ja kuun­nel­la – eri­tyis­es­ti hil­jaisu­utemme, hil­jainen kuun­telumme ‒ luo­vat kos­ke­tus­pin­nan, jos­ta muotoutuu poti­laalle uuden­lainen äidin ruumis, rin­ta ja iho ‒ sydä­men syke, ääni ja tuok­su. Poti­las kutoo suh­teen tähän koke­maansa oma­l­la, itseään täy­den­täväl­lä taval­laan. Psyko­ana­lyyt­ti­nen asenne on keskeisessä roolis­sa luo­maan ilmapi­irin, jota hen­gitel­lessään poti­las sym­bol­is­es­ti imee äid­in­maitoa ja aloit­taa kasvu­un ja kehi­tyk­seen liit­tyvän mon­imutkaisen kamp­pailun – aivan kuin elämän alus­sa. Ajat­telu kään­tyy itseen, koke­muk­si­in, joiden juuris­to porautuu kauas men­neessä ja joiden vaikut­tavu­us ulot­tuu hal­ki tule­van elämän. Han­na Arendt (1906–1975) kuvaa omaan ajat­telu­un suun­tau­tu­mista het­kenä, jol­loin men­neisyys ja tule­vaisu­us koetaan sama­nar­vois­es­ti pois­saolev­ina – ne toteu­tu­vat vain siinä, että juuri nyt koen ole­vani tässä. Kun mieli on auki näis­sä ei-enää-men­nyt- ja ei-vielä-tule­va-het­kissä, ajat­telu luo mah­dol­lisu­u­den uuden syn­tymiselle. (Arendt 1971, 203, 206.) Näis­sä ajat­tomis­sa het­kissä tapah­tuu psyko­ana­lyyt­ti­nen kor­jaamistyö, sisäi­nen muu­tos, jos­sa voidaan päästää irti siitä, mitä on ollut, eikä ole tarvet­ta pyrk­iä johonkin, jota ei vielä ole. Set­ting vapaut­taa sekä poti­laan että ana­lyytikon ympäristön olo­suhteista, mah­dol­lis­taen tämän ajat­toman pysähtymisen ana­lyyt­tisen parin molem­mille osa­puo­lille. Se antaa tilan sisäisen muu­tok­sen tapah­tu­miselle, kasvulle, uuden syn­tymiselle, näkökyvyn avau­tu­miselle, kohtalon kääntymiselle.

Rakkaus on aggres­sion sulattamista

Rakkaus asuu ruumi­is­sa. Alus­sa äidin keho, rin­nat, käsien kos­ke­tus, katse, ääni ja huolen­pidon ilmapi­iri kietoo pienen elämä­nalun rakkau­den syleilyyn tar­joten sen lohdun ja tur­van, jon­ka varas­sa koke­mus rakaste­tuk­si tulemis­es­ta tal­tioituu ruumis­mieleen. Totaali riip­pu­vu­us antaa sille nimen huolen­pito, vaik­ka se ei aina rujoudessaan täytäkään niitä kri­teere­jä, joista voisi rak­en­tua sisäiseen maail­maan huol­ta pitävä itseys.

Aggres­sion sulat­telu äiti‒lap­si-suh­teessa määrit­tää mie­len rak­en­tu­misen perus­taa. Päivin ja öin yhä uudelleen tois­tu­va nälkäitku, lapsen pet­tymys­tä kuvaa­va raivo­hu­u­to koet­telee äidin rakkaut­ta ‒ kykyä olla käytet­tävis­sä, ottaa vas­taan, sulat­taa ja ymmärtää lapsen tun­neti­laa. Näis­sä syvästi rav­is­tavis­sa suhdekoke­muk­sis­sa lap­si luo uskoa siihen, onko hänen raivon­sa kestet­tävis­sä, vihansa siedet­tävis­sä ja onko hän itsenään hyväksyt­ty ja rakastet­tu kaikkine tarpei­neen ja tun­tei­neen. Tois­tu­vat huolen­pidon elämyk­set luo­vat lapselle kuvaa maail­mas­ta, joka rakas­taa ja jos­sa on tilaa kas­vaa itsek­seen. Mut­ta äidin kan­nat­telukyvyn pet­täessä lap­si sisäistää ymmär­ryk­sen siitä, ettei ”maail­ma”, suhde toiseen ihmiseen, kestä hänen koko pain­oaan ‒ että hän on liian vaikea, haas­ta­va, liian tarvit­se­va. Pet­tymyk­ses­tä nou­se­va sietämätön ahdis­tus ja raivon tunne, jota lap­si ei pysty käsit­telemään, vaan jon­ka hän pyrkii sijoit­ta­maan äiti­in, palau­tuukin takaisin, jol­loin lap­si imee äidin suh­tau­tu­mis­es­ta syyl­lisyy­den ja ankaru­u­den omaan ytimeen­sä, super­egoon­sa. Sovit­taak­seen omaa liial­lista tarvit­se­vu­ut­taan, pahu­ut­taan, lap­si oppii rankaise­maan super­egol­laan itseään väärän­laisu­ud­estaan (Rado 1928). Kleinin (Stein­er & Klein 2017, 10) mukaan täl­lainen mieleen rak­en­tunut vaa­ti­va ja ankara suh­tau­tu­mi­nen itseen ja toisi­in estää elämän tyy­dyt­tävyy­den koke­mus­ta, estää psyykkistä kasvua ja heiken­tää mielenterveyttä.

Voidak­seen sulat­taa poti­laan aggres­sio­ta, vaa­tivu­ut­ta, itse­vi­haa ja ankaru­ut­ta psyko­ana­lyytikon tulee olla vah­vasti yhtey­dessä omaan sisäiseen kor­jaavu­u­teen­sa. Ahdis­tuk­sen sisäl­lyt­tämi­nen koet­telee psyko­ana­lyytikon elin­voimaa, ja siten hän tarvit­see kor­jaamiskykyä myös suh­teessa itseen­sä – empaat­tista itseym­mär­rystä sil­loin, kun oman kesken­eräisyy­den ja vajavu­u­den tun­nist­a­mi­nen hor­jut­taa luot­ta­mus­ta omaan riit­tävyy­teen. Arendt kuvaa, että suh­teessa olomme on kak­siteräistä; toisaal­ta opimme ja kehi­tymme yhtey­dessä toiseen, mut­ta toisaal­ta haavoita­mme ja tulemme haavoite­tuik­si. Ellemme voi antaa anteek­si teko­jamme, juu­tumme virheisi­imme, ja ne tule­vat rajoit­ta­maan toim­intakykyämme jatkos­sa – meistä tulee teko­jemme seu­rausten uhre­ja. Arendtin sanoin anteek­siant­a­mi­nen on ain­oa reak­tio, joka ei vain reagoi uudelleen, vaan vapaut­taa reak­tion seu­rauk­sista sekä sen, joka antaa anteek­si, että sen, joka saa anteek­si. (Pet­ti­grove 2006.) Ymmär­rän hänen kuvaa­van sitä, että antaes­saan anteek­si päästää irti reak­tioon vas­taamisen yllyk­keestä vapaut­taen näin sekä itsen­sä että toisen. Anteek­sianto itselle ja toiselle tuo nöyryy­den, jon­ka myötä yhteistyö poti­laan kanssa syve­nee, ja voimme oppia ymmärtämään ihmisyyt­tä ja mie­len rak­en­tu­mista laajemmin.

Maail­ma on kau­ni­impi kuin ikinä uskoin,

tältä rannal­ta ymmär­rän sen,

Jokainen aal­to voimaa ja vimmaa,

jokainen askel kuin ensimmäinen,

Kat­se­len kauas kunnes silmi­in sattuu,

taivas ja meri kaik­ki samaa on, ‒ ‒

Meil on molem­mil­la revit­ty taivas,

Revit­ty taivas jost’ ei ehjää saa

(Kuu­s­to­nen 2018.)

Rakkaus on näkemistä

Hakeutues­saan hoitoon poti­las etsii toista ihmistä, joka voisi nähdä, kuul­la ja ymmärtää hänen sisäistä maail­maansa, koke­muk­si­aan ja tun­teitaan. John Steiner­in (2006) mukaan poti­las voi kokea nähdyk­si tulemisen sekä miel­lyt­tävänä että epämiel­lyt­tävänä – siinä voi tun­tua kun­nioi­tus ja kiitol­lisu­us, mut­ta kohtaami­nen voi nos­taa myös häpeän, syyl­lisyy­den ja nöyryy­tyk­sen koke­mus­ta. Ankaran super­egon piinas­sa poti­las kokee itsen­sä pienek­si val­ta­suh­teessa psykoter­apeutin kanssa. Poti­laalle eril­lisyys ei ole selkeä, ja riip­pu­vu­u­den pelos­saan hän suo­jau­tuu kieltäen tarpeen­sa, kuvitellen itse ruokki­vansa itsen­sä, pär­jäävän­sä ilman toista. Kun tunne kaikkivoipaisu­ud­es­ta mur­tuu, avau­tuu yhteys riip­pu­vu­u­teen ja tarvit­se­vu­u­teen, aiheut­taen val­taisaa ahdis­tus­ta, jota vas­taan poti­las suo­jau­tuu raivol­la. (Stein­er 2006.)

Kok­ies­saan, että tulee nähdyk­si, poti­laas­sa herää myös pelko tul­la kat­so­tuk­si, jol­loin hän putoaa kauhis­tut­tavaan haavoite­tuk­si ja nöyryyte­tyk­si tulemisen ahdinkoon, kok­ien ympäristön vihamielisenä ja hylkäävänä. Nähdyk­si tulemisen koke­muk­ses­sa häpeä ja syyl­lisyys voivat olla kietoutuneina toisi­in­sa, osoit­taen mie­len­rak­en­teessa ankaran super­egon mah­ti­ase­maa. Poti­laan inten­si­ivi­nen katse voi olla ilmaus­ta äärim­mäis­es­tä tarvit­se­vu­ud­es­ta. Kun poti­las tun­nistaa objek­tin hyvyyt­tä, hän hukkaan­tuu omaan kateu­teen­sa ja häpeis­sään voi vaa­tia väl­itön­tä helpo­tus­ta. Inten­si­ivisel­lä tui­jo­tuk­sel­la poti­las yrit­tää päästä kat­seen kaut­ta psykoter­apeutin sisään suo­jaan, voidak­seen myös kon­trol­loi­da psykoter­apeut­tia ja varas­taa tämän hyvyy­den itselleen. Sit­ten poti­las pelkää psykoter­apeutin kos­toa, ja suo­jau­tuu edelleen. Kateut­ta sym­bol­oi­va katse, ”paha silmä” voi myös kuva­ta pyrkimys­tä nöyryyt­tää psykoter­apeut­tia. (Stein­er 2006.)

Pekka on per­heen­sä van­hin lap­si. Tul­lessaan hoitoon Pekka oli hyvin ahdis­tunut, eikä mikään lääk­i­tys tun­tunut helpot­ta­van. Psykoter­api­as­sakin ahdis­tus purkau­tui ensim­mäis­ten vuosien ajan jatku­vana huu­tona, vihana ja aggres­siona. Katk­erasti hän raivosi min­ulle, että se maail­ma, jota minä psykoter­apeut­ti­na edus­tan, ei ole tot­ta. Hän koki, että kaik­ki minus­sa pilkkaa hänen todel­lista koke­mus­taan elämästä. Inten­si­ivis­es­ti silmi­in kat­soen hän naulit­si min­ut nojatuoli­i­ni ‒ mikäli liikahdin tai käänsin kat­seeni, viha paisui entis­es­tään. Pekka kuvasi ymmärtävän­sä ter­ror­is­te­ja, sil­lä vain suuren raken­nuk­sen räjäyt­tämi­nen voisi kuva­ta hänen tun­net­taan. Itsen vahin­goit­ta­mi­nen ja itse­murharis­ki väi­jyivät jatku­vasti ilmas­sa ensim­mäis­ten vuosien ajan. Lap­su­ud­estaan Pekka kuvasi, että isä oli lap­su­u­den aikana ankara ja pakot­ta­va, nöyryyt­tävä ja häpäi­sevä. Äitin­sä hän koki olleen aina masen­tunut ja henkises­ti selkäran­ga­ton. Hän muis­teli, kuin­ka kuun­teli keit­tiössä van­hempi­en har­ras­taes­sa sek­siä viereisessä huoneessa. Sit­ten isä tuli keit­tiöön penis pystyssä, kehui sen isoa kokoa ja pilkkasi poikansa peniksen pienu­ut­ta. Aikuisu­udessa sek­suaal­isu­us ahdisti Pekkaa val­tavasti, ja hän rankaisi itseään haluis­taan vahin­goit­taen ruumis­taan. Työssään poti­las suo­ri­u­tui lois­tavasti, mut­ta työkaverei­den kanssa olem­i­nen oli niin ahdis­tavaa, ettei hän kyen­nyt syömään työ­paikallaan, vaan mutusti leipää jos­sakin met­sän siimek­sessä. Psykoter­api­a­suh­teessa ankaru­u­den ja vaa­tivu­u­den suun­na­ton määrä tun­tui fyy­sisenä, läh­es kivuno­maise­na paineena jokaises­sa istunnossa.

muis­to­jen mus­tu­us imee itseen­sä valon

käper­tyy, sul­kee suun, silmätkin

kaikkial­la jähmettyy

(Lah­timies 2017, 28.)

Jo muu­ta­man kuukau­den jäl­keen epäilin, ylit­tääkö tämän poti­laan ahdis­tus mah­dol­lis­es­ti oman kan­nat­telukykyni – joudunko suo­jau­tu­maan vas­taan­ot­tamisen sijaan? Istun­nois­sa tun­tui tois­tu­van sama kaa­va: poti­las tui­jot­ti min­ua, haukkui ole­mus­tani, vyöryt­täen pääl­leni myk­istävää ja pirstaloivaa tuskaansa, jät­tämät­tä het­ken taukoa. Poti­laan huu­to tun­tui kehos­sani, kar­mi selkäpi­itäni. Sydä­men­syk­keeni nousi, ja jokin poti­laan pro­jek­tiois­sa sai kehoni koke­maan tuskaa, kuin jotain kuumot­tavaa ja polt­tavaa vel­loisi suonis­sani. Välil­lä pelkäsin sekä poti­laan että itseni puoles­ta – mitä täl­lainen tunne tekee ihmiselle? Tois­tu­vasti, kuun­nel­tuani hil­jaa poti­las­ta silmi­in kat­soen reilun puoli tun­tia jokin minus­sa, sisäl­läni, tun­tui mur­tu­van – ja sit­ten kyynel valahti tah­tomat­tani poskel­leni. Vaik­ka sanoin poti­laalle, kuin­ka ymmär­ret­tävää hänen tuskansa ja vihansa on, kysyin samal­la itseltäni: voinko ymmärtää täl­laista tuskaa tai voiko kukaan? Ahdis­tus tun­tui ylit­tävän sietokykyni, hajot­ta­van mie­leni palasik­si ja repivän sielu­ni sir­paleik­si. Kun poti­las lähti, koko kehoni tärisi ja vedin henkeä ruumi­iseeni nor­maalia syvem­pään, aivan kuin vaku­ut­taen itsel­leni, että vielä elän. Tätä näytelmää jatkoimme kak­si ker­taa viikos­sa pari vuot­ta, ennen kuin tilanne alkoi rauhoit­tua, poti­las alkoi löytää omaa kan­nat­telukykyään ja itsere­flek­tio­taan. Kun kor­jaan­tu­mi­nen alkoi näyt­täy­tyä ensin rauhoit­tumise­na suh­teessamme, ja myöhem­min arjen tilanteis­sa, se oli hyvin kos­ket­tavaa. Kun katkeru­u­den ja vihan voima alkoi tait­tua ja sijalle tul­la empa­ti­aa, se oli kaunista.

Psykoter­apeut­ti­na havain­noin, kuin­ka Pekan ankara super­ego inhimil­listyi ja pelot ja kauhut laimeni­vat, antaen enem­män tilaa hyville koke­muk­sille elämästä, jopa nautin­nolle. Ahdis­tus ei enää liian voimakkaana estänyt kehi­tys­tä, vaan siedet­täväm­pänä toi­mi poti­laan kasvun ja kehi­tyk­sen moti­vaat­to­ri­na. Ulkois­es­ti havait­ta­vana muu­tok­se­na Pekan työ­toveru­us­suh­teet helpot­tui­v­at, ja hän kykeni luo­maan ystävyys­suhtei­ta työn ulkop­uolel­la. Hän halusi kor­ja­ta suhdet­taan isään­sä, mut­ta sitä vaikeut­ti se, etteivät he olleet koskaan puhuneet asioista. Pekka kir­joit­ti isälleen kir­jeen kaikesta koke­mas­taan. Kuukau­sia myöhem­min isä sanoi auton renkai­ta vai­h­taes­sa, että hän sai kir­jeen. Asi­as­ta ei puhut­tu enem­pää, mut­ta siitä alka­en isä mak­soi Pekan psykoter­api­aa ja aut­toi muis­sakin asiois­sa. Hei­dän väli­nen yhteistyön­sä konkreet­ti­sis­sa asiois­sa vaikut­ti toimi­van paran­ta­vana voimana molem­mille osa­puo­lille, luot­ta­mus kasvoi, ja hätään­tyessään Pekka alkoi tur­vau­tua isään­sä psykoter­apeutin sijaan. Äiti­in­sä Pekka löysi ter­vet­tä, aikuista eril­lisyyt­tä, vaik­ka edelleen tun­sikin sääliä ja empa­ti­aa. Yhteys säi­lyi, mut­ta nyt poti­laan ehdoil­la. Pitkän hoidon lop­pupuolel­la Pekka myös löysi itselleen seu­rustelusuh­teen, johon kykeni sitou­tu­maan. Hän suh­tau­tui avo­vaimoon­sa suo­jel­ev­asti, empaat­tis­es­ti ja puhuen avoimesti tunteistaan.

Suh­teessa min­u­un Pekka tun­nisti oman toim­intansa haavoit­tavu­ut­ta hoidon alku­vu­osil­ta, koki siitä häpeää ja syyl­lisyyt­tä, ja sitä voiti­in käsitel­lä taval­la, jota kuvaisin sovi­tuk­sel­lisek­si; molem­mat kohtasimme itsessämme oman epätäy­del­lisyytemme, avut­to­muutemme – aivan kuin olisimme seilan­neet myrskyävän meren hal­ki, tais­telleet selviy­tymis­es­tä, ja sit­ten rantau­tuneet elos­sa. Siinä oli help­po antaa anteek­si koet­tu kipu. Hoidon päät­tyessä usei­ta vuosia myöhem­min koin liiku­tus­ta siitä, että sain olla mukana koke­mas­sa, miten rakkaus voi voit­taa vihan ja elämä kuole­man. Sain olla oppi­mas­sa, että tuhoa­va aggres­sion voima voi val­jas­tua kor­jaamisen palveluk­seen. Olin näkemässä, miten ihmi­nen voi siir­tyä katkeru­u­den ja kos­ton val­takun­nas­ta huolen­pidon ja rakkau­den valtakuntaan.

Las­ten psyko­ana­lyytikko Françoise Dolto (1908–1988) kuvaa, kuin­ka heikko äiti‒­vau­va-side syn­nyt­tää emo­tion­aal­ista kär­simys­tä, jos­sa vau­va menet­tää otteen­sa omas­ta kehokoke­muk­ses­taan ja vetäy­tyy tarpeestaan toista (äitiä) kohtaan, hiljen­täen elämän ryt­min, jon­ka kaut­ta keholli­nen yhteys syn­ty­isi. Koh­dates­saan psykoter­apeutin jokin todel­li­nen – ahdis­tus ‒ tun­tuu heräävän het­kel­lis­es­ti eloon. Inten­si­ivisel­lä tui­jo­tuk­sel­laan poti­las ikään kuin hais­telee ter­apeut­tia, ottaen het­kel­lis­es­ti kiin­ni ja pudot­taen jälleen. Pakono­mais­es­ti etsien hajua, muis­tu­maa arkaais­es­ta äidis­tä. Fan­ta­sia tai muis­to äidin käsi­var­sien kan­nat­telus­ta man­i­festoituu vaa­timuk­se­na, ahdis­tus katkaisee kom­mu­nikaa­tion ja jät­tää vain kauhis­tut­ta­van yksinäisyy­den. (Dolto 2023, 143–144.)

Lap­si ilmaisee kaikkea kokemis­taan vapaam­min ja suorem­min kuin me aikuiset. Keskusteluis­sani las­tenpsykoter­apeut­tikol­le­gan kanssa sain elävän kuvauk­sen siitä, kuin­ka lap­si voi konkreet­tis­es­ti sylkeä, purra ja sadatel­la ter­apeu­ti­lleen, viestit­täen val­taisaa huolen­pidon ja rakaste­tuk­si tulemisen tarvet­taan. Pet­tymys nos­taa vihaa, kun puute repii sielua. Tarvi­taan vakaa hoito­suhde, joka ottaa vas­taan ja kan­taa. Kun suhde antaa tilaa kaiken­laisille tun­teille, lap­si oppii luot­ta­maan ja myös ilmaise­maan vihan taakse kätket­tyä rakkaut­ta ja tarvit­se­vu­ut­ta vähäisem­mäl­lä suo­jau­tuneisu­udel­la. Rakkaus piiloutuu vihan taakse usein myös aikuis­ten kesken, eikä vain psykoter­api­as­sa, vaan eri­tyis­es­ti parisuhdenäyttämöllä.

Edna O’Shaughnessy (2018, 202) kuvaa kykyä havain­noi­da omaa tuhoavu­ut­ta ja siihen liit­tyvää syyl­lisyyt­tä uute­na alku­na, jol­loin etsitään anteek­siantoa ja sovi­tus­ta. Kleinin kuvauk­ses­sa rakkaus on joskus hau­tau­tuneena vihan taakse, ja se voi vapau­tua vas­ta, kun viha on analysoitu. Ensin poti­laan täy­tyy voi­da tun­nistaa oma haavoit­tavuuten­sa, ottaa siitä vas­tuu ja kestää siitä seu­raa­va katu­mus ja syyl­lisyys. Näi­den tun­tei­den sietämiseen poti­las tarvit­see ana­lyytikon, joka voi ymmärtää, mitä hän käy läpi. Sen myötä rakkau­den tun­teet vapau­tu­vat, ja nousee halu kor­ja­ta suhdet­ta. Sit­ten rakkau­den motivoimat kor­jaa­vat voimat voivat vapau­tua. (Stein­er 2017, 8, 10‒11.)

Henk­i­nen hyv­in­voin­timme ja kykymme rakas­taa lisään­tyy sen myötä, kun tun­nistamme syyl­lisyyt­tä omas­ta haavoit­tavu­ud­estamme, huole­hdimme tois­es­ta ja pyrimme jatku­vasti kor­jaa­maan suhdet­ta. Luot­ta­mus sisäisi­in ja ulkoisi­in objek­tei­hin lisään­tyy, jälleen­rak­en­taen edelleen rakastet­tua objek­tia sisäisessä maail­mas­sa. Sisäi­nen ja ulkoinen, rakastet­tu ja vihat­tu, todel­li­nen ja kuvitel­tu sulau­tu­vat yhdek­si pros­es­sik­si, jos­sa uudelleen lohko­taan ja jälleen raken­netaan, läh­estyen jatku­vasti mah­dol­lisu­ut­ta koh­da­ta reali­teet­tia avoimem­min. Kun lop­ul­ta rakkaus sekä sisäisiä että ulkoisia objek­te­ja kohtaan vaki­in­tuu ja ambivalenssi vähe­nee, helpot­tuu myös ahdis­tuk­sen käsit­te­ly ja aggres­sioiden hallinta. (Klein 1945/1998, 288, 294.)

Halu­amme rakas­taa, viha­ta ja tun­tea objektimme,

ja meil­lä on perus­tarve olla rakastettu,

pelko olla vihat­tu ja

halu tul­la ymmärretyksi.

Brit­ton (1998, 3.)

Rakkaus on syyl­lisyy­den työstämistä

Brit­ton korostaa, että super­egon ankaru­us lien­tyy ja inhimil­listyy vain rakkau­den voimas­ta. Tämän vuok­si rakas­ta­van isän ja äidin sekä hei­dän välisen hyvän suh­teen­sa sisäistämi­nen on oleel­lista suo­tu­isan kehi­tyk­sen kannal­ta. Super­egois­samme elää eri­laisia prim­i­ti­ivisiä objek­te­ja, jot­ka voimme kokea kos­ton­tah­toisi­na ja kri­it­tis­inä ”van­hempi­haa­muina”, lap­su­u­den suhdekoke­musten ja myöhempi­en auk­tori­teet­tisuhtei­den sum­mana. Tämä syvä tiedostam­a­ton super­ego ei tunne aikaa ‒ men­nyt, nyky­isyys ja tule­va ei kos­ke­ta sitä. Mielessä vaikut­ta­vat men­neisyy­den haa­mut voidaan tavoit­taa vain sil­loin, kun ne heräävät eläväk­si ja koet­tavak­si tässä ja nyt (enact­ment). Siten van­hemp­isuhtei­ta voidaan läpi­työstää trans­fer­enssisuh­teessa. Tässä pros­es­sis­sa tarvi­taan kykyä antaa anteek­si, jot­ta kostami­syl­lykkeistä voidaan luop­ua. (Brit­ton 2003, 119; 2022.)

Klein kuvaa monis­sa kohdin, kuin­ka rakkaus avaa koke­muk­sel­lista maail­maamme syvästi, ymmärtämään, että sekä itsessä että toises­sa on sekä hyvää että pahaa. Se antaa meille eri­tyisen mah­dol­lisu­u­den koh­da­ta ihmisen totu­ut­ta, epätäy­del­lisyyt­tä, kaikkine mah­dol­li­sine tun­tei­neen. Voimme sokeu­tua rakas­tu­misen huumaan, mut­ta tiedosta­mat­tomas­samme, syväl­lä itsessämme, olemme vah­vasti tietoisia siitä, että jokaises­sa ihmisessä ja ihmis­suh­teessa on myös vihaa, ei vain rakkaut­ta. Elävässä suh­teessa koemme auvoisen mieli­hyvän vastapain­ona myös surua, syyl­lisyyt­tä, katu­mus­ta ja epä­toivoa. Näistä ris­tiri­itai­sista tun­teista herää halumme kor­ja­ta suhdet­ta, hyvit­tää tai saa­da tekemät­tömäk­si aiheut­ta­mamme loukkaus. Tätä kaiken­lais­ten tun­tei­den muo­dosta­maa mon­imutkaista yhteis­paket­tia kut­summe rakkaudek­si. (Klein 1945/1998, 410; Stein­er & Klein 2017, 8, 17.)

Kyky rakas­taa ihmistä, ihmisyyt­tä, pitää sisäl­lään myös kyvyn rakas­taa itseään. Haavoit­tumisil­ta ei aina voi vält­tyä. Transferenssi‒vastatransferenssikytköksessä syyl­lisyy­den, sadis­min, vihan ja rakkau­den keitos haas­taa oman kor­jaamiskykymme ja kykymme antaa anteek­si. Se, miten kyken­emme säi­lyt­tämään itser­akkautemme ja luot­ta­muk­semme ja ole­maan hyväksyviä ja empaat­tisia poti­laan haavoit­tamispyrkimyk­sistä huoli­mat­ta, määrit­tää ana­lyysi­työmme sävyn – sen rakkau­den laadun, jol­la kyken­emme oper­oimaan tunne-elämässämme ja yhteistyö­suh­teessamme. Syyl­lisyyten­sä kanssa psyko­ana­lyytikko elää istun­nos­ta toiseen, oppi­en koke­muk­ses­taan, erheistään ja avut­to­muud­estaan. Hänen kykyn­sä erotel­la poti­laan itsessä herät­tämät koke­muk­set, syyl­lisyy­den ja ahdis­tuk­sen omas­ta haavoit­tumis- ja kostamisalt­tiud­estaan, mah­dol­lis­taa inten­si­ivisen yhteistyön, jos­sa kor­jaami­nen kos­ket­taa sekä poti­las­ta että psyko­ana­lyytikkoa. Poti­las tarvit­see omaan kor­jaamistyöhön­sä yhteistyökump­paniksi anteek­sianta­van mie­len, johon samais­tu­mal­la hän voi kas­vaa eteen­päin, ja vas­taavasti psyko­ana­lyytikon ammatill­i­nen kyky laa­je­nee tässä kor­jaamisy­hteistyössä. Kleinin sanoin (1937/1998, 338) per­soon­al­lisu­utemme rikas­tuu sen myötä, kun voimme koh­da­ta myös kivu­li­ai­ta tun­tei­ta, sekä poti­lastyössä että omas­sa elämässämme.

Rakkaus on symbolista

Erään poti­laan kohta­lo on mieti­tyt­tänyt min­ua jäl­keen­päinkin. Miina hakeu­tui vas­taan­otol­leni syvän ahdis­tuk­sen vuok­si ja ker­toi olleen­sa aikaisem­min psyko­ana­ly­y­sis­sä toisel­la ana­lyytikol­la. Hän kuvasi ana­lyytikkon­sa kanssa seu­raa­van­laista vuoropuhelua.

Miina: Min­ua ei voi kukaan rakas­taa, kos­ka en kykene seksiin.

Ana­lyytikko: Minä rakas­tan sin­ua ja uskon, että välil­lämme sek­sikin voisi toimia oikein hyvin.

Vaik­ka todel­lisen tilanteen sisältö ei ole saatavil­la, voimme arvel­la, että ilmeis­es­ti ana­lyytikko ei jostain syys­tä ollut tun­nistanut poti­laan varhaista tarvit­se­vu­ut­ta ja haavoit­tumista, vaan kuuli poti­laan puhu­van aikuisen tarpeista. Psyko­ana­lyytikko ei näh­nyt poti­laan usko­muk­sek­si lujit­tuneen tiedosta­mat­toman fan­tasian vau­ri­oit­tavaa vaiku­tus­ta poti­laan elämässä, vaan tart­tui konkreet­tiseen, pyrkien vaku­ut­tele­maan poti­laan rakastet­tavu­ut­ta. Hän puhui rakkaud­es­ta, mut­ta tapah­tu­ma itsessään oli poti­laan sivuuttamista.

Susan Isaac­sin sanoin (1948) poti­laan suhde ana­lyytikkoon on läh­es kokon­aan tiedostam­a­ton­ta fan­tasi­aa. Dolto kuvaa, että rakkau­den lah­jaa on se, että voi kokea ole­vansa rakastet­tu ja että oma halu tulee nähdyk­si. Kun vau­va voi rauhas­sa lev­ätä äidin rakas­tavil­la käsi­var­sil­la, imeä itseen­sä maitoa ja äidin huolen­pitoa, elämää ja rakkaut­ta, saa­da sekä emo­tion­aal­ista että fys­i­ol­o­gista tyy­dy­tys­tä, siinä tyy­dyt­tyy sekä tarve että halu. Tämä kuvaa ruumi­il­lista koke­mus­ta armos­ta. Psyko­ana­lyytikon ääni ja läs­näo­lo kaikki­neen muo­vaa tilan, jos­sa varhainen link­ki uudelleen aktivoituu ja antaa mah­dol­lisu­u­den löytää äidil­listä suo­jaa. Poti­las tarvit­see toisen, joka rakas­taa ja esit­telee tri­an­gu­laarisen tilan, mah­dol­lis­taen sym­bol­is­ten suhtei­den syn­tymisen. (Dolto 2023, 17, 48, 73.) Ana­lyytikko kut­suu poti­laan suh­teeseen, jos­sa transferenssi‒vastatransferenssikytköksessä uudelleen eletään ja jälleen raken­netaan varhaista tarvit­se­vu­u­den ja halun elävöi­tymistä, jälleen syn­tymistä, jot­ta luon­nolli­nen itsek­si kas­vami­nen voi tapahtua.

Miinan tapauk­ses­sa vaikut­taa siltä, että ana­lyytikko pyr­ki vas­taa­maan konkreet­tis­es­ti poti­laan halu­un, näkemät­tä hänen tarpeitaan. Aivan kuin poti­laan halu­un vas­taamisel­la olisi pyrit­ty sivu­ut­ta­maan kehi­tyk­sen kannal­ta vält­tämätön pet­tymyk­sen tunne. Dolton (2023, 50) sanoin halun tulee kas­troitua, jot­ta sym­bol­isaa­tio ja oman mie­len, oman kehol­lisenkin mie­len, käyt­tämi­nen ja uusien elävien suhtei­den löytämi­nen, tietämi­nen ja sosi­aa­li­nen taitavu­us mah­dol­lis­tu­vat. On poti­laan kun­nioit­tamista, että pysymme aina sym­bol­ise­na rakkau­sob­jek­ti­na mut­ta vah­vasti elävänä ja todel­lise­na toise­na ihmisenä. Ana­lyytikkoina emme rakas­ta poti­las­ta sinäl­lään, pyrkien vas­taa­maan halu­un ja tarpeeseen konkreet­tis­es­ti, vaan psyko­ana­lyyt­tisen asen­teen ytimessä on rakkaus ihmistä kohtaan. Se on enem­mänkin mie­len­laatu, men­taa­li­nen tila, joka tekee mah­dol­lisek­si vas­taan­ot­taa transferenssi‒vastatransferenssikytköksessä hyvinkin vaikei­ta tun­tei­ta, jopa vihaa.

Rakkaus on irti päästämistä

Klein alle­vi­ivaa sitä, kuin­ka olemme kaik­ki riip­pu­vaisia objek­teis­tamme. Hyvän objek­tin tur­valli­nen sisäistämi­nen on henkisen hyv­in­voin­timme perus­ta. Mie­len­ter­veytemme on objek­tiemme vaikut­ta­maa; henkisen ter­veytemme edel­ly­tys on kykymme kor­jaavu­u­teen, rakkautemme läheisiämme kohtaan ja mah­dol­lisu­us vas­taan­ot­taa huolen­pitoa ja rakkaut­ta. Mut­ta mikäli poti­las jää kiin­ni riip­pu­vu­u­den koke­muk­seen, hän väistää oman vas­tu­un­sa elämästään ja alkaa liial­lis­es­ti pelätä ana­lyytikon menet­tämistä ja kuole­maa. (Klein 1937/1998, 341‒342.) Ihmis­suh­teemme tekee elämästämme tun­teel­lista, koke­muk­sel­lista ja ajoit­tain myös haas­teel­lista. Poti­las on tiedosta­mat­tomin voimin tiukasti sidot­tu ana­lyytikkoon. Samaan aikaan hän pelkää ahneuten­sa ja vihansa vuok­si kuitenkin menet­tävän­sä tämän äärim­mäisen tärkeän suh­teen – hän halu­aa jät­tää ennen kuin tulisi jäte­tyk­si. Toisaal­ta poti­las pelkää omaa riip­pu­vuuten­sa syvyyt­tä tästä suh­teesta. Siitä nousee pyrkimys luovut­taa, vaik­ka toisaal­ta on halu pitää suhde ikuis­es­ti. Kehi­tyk­sen myötä nämä ris­tiri­itaiset tun­teet saa­vat hänet löytämään mui­ta tyy­dy­tyk­sen lähteitä ja siirtämään rakkaus­suh­teen uuteen objektiin.

Kehit­tyäk­semme joudumme kohtaa­maan pet­tymys­tä ja mene­tys­tä ylen määrin – päästämään uudelleen ja uudelleen otteemme hyvästä objek­tista, jos­ta olemme olleet riip­pu­vaisia. Objek­tin mene­tys koke­muk­sel­lis­es­ti riistää meistä jotain arvokas­ta, raa­paisee uudelleen ensir­akkau­den jät­tämää jälkeä, illu­u­sion rikkoon­tu­misen haavaa. Voisikin sanoa, että rakkau­sob­jek­tin mene­tys kietoutuu kaik­keen psyykkiseen kipu­un. Siten mie­len­ter­vey­den häir­iöt ovat rakkau­den sairauk­sia, jot­ka näyt­täy­tyvät eri­toten psyko­so­maat­tisel­la näyt­tämöl­lä, sanat­tomana merk­i­tyk­sen luomise­na psyykkisen ja sosi­aalisen, fan­tasian ja reali­teetin välil­lä – muo­vat­en sitä, mitä meistä yksilöinä muotoutuu.

Psykoter­apeutin rakkau­den tarve

Puhues­saan rakkaud­es­ta psyko­ana­lyytikon ja poti­laan suh­teessa Kris­te­va viit­taa Freudi­in: kun kak­si kehoa kuun­telee toisi­aan ja puhuu toisilleen, siinä ilme­nee rakkaus ‒ ja tähän rakkau­den koke­muk­seen psyko­ana­lyysin tulisi johtaa. (Kris­te­va 1987, 4.) Jot­ta psykoter­apeut­ti voisi aset­tua ark­i­työssään täl­laiseen inten­si­iviseen hyvän jakamiseen, hän tarvit­see itse koke­mus­ta olla kan­natel­tu, hyväksyt­ty ja rakastet­tu. Klein (Stein­er & Klein 2017, 92) korostaa, että ana­lyytikon arkielämä on tärkeässä roolis­sa työkyvyn kannal­ta. Hän kuvaa, että ana­lyytikko tarvit­see vapaa-ajal­laan nautin­non ja tyy­dyt­tävyy­den koke­muk­sia sekä kiin­nos­tavia asioi­ta ja ihmisiä vastapain­ok­si työn kuor­mit­tavu­udelle. Läheiset ihmis­suh­teet tuo­vat emo­tion­aal­ista elpymistä, mut­ta myös kol­le­giaa­li­nen ja työno­h­jauk­selli­nen tuki on hyvin tärkeää. Parhaim­mil­laan koulu­tusy­hteisökin toimii ammatil­lisen kasvun ja jak­samisen tuke­na, ei vain koulu­tuk­ses­sa ollessa, vaan myös monis­sa yhteistyön muodois­sa myöhemminkin.

Koulu­tusy­hteisöl­lä on pari vaikeasti hah­motet­tavaa kysymys­tä, joiden kanssa kukin koulut­ta­ja ja yhteisön jäsen ainakin jol­lakin tasol­la kamp­pailee. Ensikysymys on: miten koulut­taa toista ihmistä käyt­tämään omaa per­soon­aansa ja mieltään siten, että poti­las­suh­teessa voisi elää ja syn­tyä rakkau­den koke­mus­ta? Kyseessähän on käsi­työläisam­mat­ti, joka kutoutuu vuosien myötä ihmisen omaan luon­toon, muokat­en omas­ta per­soonas­ta ymmärtämisen väli­neen. Omas­sa hoi­dos­sa saatu koke­mus nivoa uudelleen yhteen itsen eksyneitä ja kadok­sis­sa ollei­ta puo­lia avoimes­sa yhtey­dessä toisen kanssa aloit­taa kudel­man, jon­ka päälle koulu­tus istut­taa teo­reet­tista ymmär­rystä ihmisen mie­len rak­en­tu­mis­es­ta ja muu­tok­ses­ta. Se, mil­lainen kasvu näistä istu­tuk­sista nousee, on paljolti koulutet­ta­van omaa sisäistä työtä. Toisek­seen psykoter­api­ay­hteisö tar­joaa mah­dol­lisu­u­den yhteisöl­liseen toim­intaan, yhteisen ymmär­ryk­sen äärel­lä viipymiseen ja yhdessä oppimiseen. Se, mil­laisen ilmapi­irin val­lites­sa tämä yhteinen toim­inta sujuu, on hyv­in­voin­nin kannal­ta oleellista.

Psyko­ana­lyyt­ti­nen työ itsessään on varsin yksinäistä ja yksinäistävää työtä, ja siten ter­api­ay­hteisön kol­le­ga­suh­teet muo­dosta­vat sym­bol­is­es­ti ja konkreet­tis­es­ti merkit­tävän tukiverkos­ton, joka voi mur­taa yksinäisyy­den ja lisätä työ­mo­ti­vaa­tio­ta. Parhaim­mil­laan nämä suh­teet pitävät sisäl­lään huolen­pitoa ja kun­nioi­tus­ta – niitä rakkau­den ele­ment­te­jä, jot­ka kaikessa elämän kasvus­sa ja kehi­tyk­sessä ovat oleel­lisim­mat alkueväät. Vuosien ja vuosikym­menten saatossa yhteisössä voi kuitenkin rak­en­tua suhde­muo­to­ja, jois­sa erim­ielisyy­det jäävät ratkaise­mat­tom­i­na elämään ja vau­ri­oit­ta­vat suhdet­ta sekä asianomaisen että lähikol­le­goiden osalta. San­dra Buech­ler (2008) kir­joit­taa psykoter­api­ay­hteisöistä koke­muk­sel­lis­es­ti haas­tavina paikkoina, jois­sa pelätään omaan per­soon­aan kohdis­tu­vaa arvioin­tia ja kri­ti­ikkiä. Psyko­ana­lyyt­ti­nen koulu­tus ja yhteisö­toim­inta rak­en­tuu ihmis­suhteille, jois­sa mon­isävyiset tun­nesuh­teet kietoutu­vat osak­si yhteisö­dy­nami­ikkaa. Näis­sä suhteis­sa arvioiduk­si tulemisen pelko voi herkästi johtaa häpeän koke­muk­si­in ja sen myötä yhtey­destä vetäy­tymiseen. Mitä avoimem­pi ja ”armol­lisem­pi” yhteisökult­tuuri on, sitä vähem­män jäsen­ten tarvit­see suo­jau­tua häpeän pelos­saan. Opiske­li­joil­la on koulut­ta­jia suurem­pi alt­tius juut­tua häpeähäkkei­hin, mut­ta vaikei­den tun­tei­den kanssa kamp­pailem­i­nen ei ole harv­inaista kenellekään yhteisön jäsenelle. (Buech­ler 2008.)

Stein­er kuvaa, miten meis­sä ja koulu­tusy­hteisöis­sämme vaikut­taa sekä tietois­es­ti että tiedosta­mat­tomasti ”van­hempi­haa­mut” (seniorikol­le­gat ja teo­reet­tiset esiku­vamme, jot­ka edus­ta­vat tiedosta­mat­tomien fan­ta­sioiden tavoin van­hempia), joiden tulisi aset­tua mielessämme paikoilleen, his­to­ri­al­lisik­si esi-isik­si, aikansa inhimil­lisik­si ihmisik­si. Jot­ta tämä mah­dol­lis­tuu, tarvit­semme kykyä antaa anteek­si suhteisi­in liit­tyviä koke­muk­sia ja haavoit­tumista. Ellemme kykene anteek­siantoon, totu­udelli­nen itsen ja toisen kohtaami­nen estyy ja tuhoa­vat impulssit meis­sä saa­vat tilaa. Tässä on keskeistä se, olem­meko super­egomme vai egomme ohjaamia – kyken­em­mekö ajat­tele­maan, voim­meko ymmärtää, mitä vahinkoa väki­val­tamme tekee, ja tun­tea, mitä olemme toisille aiheut­ta­neet? Mikäli ego voisi ohja­ta toim­intaamme, se voisi ylikir­joit­taa sen, mitä super­ego pyrkii tekemään. (Stein­er 2022.)

Brit­ton (2022) korostaa, että omista ammatil­li­sista haa­muis­tamme voi tul­la meille kehi­tyk­sen esteitä, ellemme voi avoimesti oppia koke­muk­ses­ta, kehit­tyä ja kehit­tää ajat­telua koke­muk­semme perus­teel­la. Hän kuvaa, että mei­dän on tutkit­ta­va haa­mu­jemme psyykkistä reali­teet­tia – täy­tyy tul­la tietoisik­si siitä, mitä esi-isien haa­mut halu­a­vat sanoa meille, tai mil­lainen hei­dän suh­teen­sa on keskenään. Hän kuvaa, että kor­jaamisen kauneus on varsin konkreet­tista ja että pyrkimys kor­ja­ta sitä, mitä on rikot­tu, kan­taa sen pain­oa: anteek­sianto avaa vuorovaiku­tuk­sen itsen ja tois­t­en välille. Molem­min­puo­li­nen anteek­sianto estää vain­oavia van­hempi­haa­mu­ja met­sästämästä meitä – kos­ton tarve päät­tyy, ja sov­in­to suo lev­on vain­on sijaan. Täl­löin ammatil­lis­ten esi-isiemme van­hempi­haa­mut voivat elää mielessämme rauhas­sa keskenään. Kun anteek­sianto on voin­ut läpi­valaista meitä, voimme sanoa ”lep­ää rauhas­sa” ja jatkaa elämäämme vapaana haa­mu­jen vain­os­ta. (Brit­ton 2022.)

Arendt muis­tut­taa, että tila ajat­telulle avau­tuu, kun voi antaa anteek­si, kun taas tuomit­sem­i­nen ja anteek­sianta­mat­to­muus aset­tuvat ajat­telua vas­taan. Teot itsessään eivät ole niin merk­it­se­viä, sil­lä anteek­si voi antaa vain ihmiselle – ja men­taalisen vapau­den saa eri­tyis­es­ti se, joka antaa anteek­si. Mikäli ei voi antaa anteek­si, tunne jää velka­na paina­maan tiedosta­mat­tomaan ja saa lop­ul­ta itsen toim­i­maan itseään vas­taan. (Kris­te­va 2001, 232–234.) Kris­te­va kuvaa psyko­ana­lyyt­tistä kuun­telua ja puhet­ta transferenssi‒vastatransferenssikytköksessä anteek­siantamisen tekona. Hänen ajat­telus­saan anteek­siant­a­mi­nen on ”yhtä ääretön­tä kuin tois­tu­vaa”, lop­ullista mut­ta jatku­vaa, lev­äten totu­u­den ja ymmärtämisen halus­sa. (Kris­te­va 2001, 235.) Tähän totu­udel­liseen ymmärtämiseen pyrkimiseen nojau­tuu myös psyko­ana­lyyt­tisen yhteisön toim­inta. Mikäli mus­tavalkoinen mie­len­ti­la ja oike­as­sa olemisen tarve ohjaa liial­lis­es­ti yhteisön toim­intaa, yhteistyöstä tulee enem­män pelot­tavaa velvoitet­ta, vain­oa­va objek­ti, kuin rakas­ta­va objek­ti, joka luo rikas­tavaa ja vir­voit­tavaa yhteyt­tä. Mut­ta kun eri­laisu­ut­ta voidaan sietää eikä kateus ja kil­pailu liial­lis­es­ti estä yhteyt­tä, voi koulu­tusy­hteisö parhaim­mil­laan tar­jo­ta poh­jan luovu­udelle ja ammatil­lista kasvua ruokki­valle yhdessäolon koke­muk­selle – tun­teelle siitä, että yhteisö elää mukana arjes­sa hyvän varas­tona. Virheistään voi oppia, haavoit­tavuuten­sa saa­da anteek­si ja uuden­lainen luot­ta­mus voi rak­en­tua. Kun yhteisössä voi val­li­ta sovin­nolli­nen ja armolli­nen ilmapi­iri, yhteisö on rikas­tut­ta­va ja tukea-anta­va paik­ka jäse­nilleen, sekä opiske­li­joille että van­hem­mille konkareille. Kun yhteisön jäsenet kan­ta­vat tätä koke­maansa hyvää itsessään, he voivat antaa rakkau­den ilmen­e­miselle mah­dol­lisu­u­den myös työssään.

Aika ei ole mitään muu­ta kuin sisäisen ais­timuk­sen muoto,

intu­itio itses­tämme ja sisäis­es­tä tilastamme.

ei ulkois­t­en ilmiöi­den määritys.

Sil­lä ei ole tekemistä muodon tai sijain­nin kanssa,

päin­vas­toin, se määrit­tää fan­ta­sioiden suhdet­ta sisäisessä tilassamme.

(Immanuel Kant The­isin 2009 mukaan.)

Kir­jal­lisu­us

Arendt, Han­na (1971). The life of the mind: The ground­break­ing inves­ti­ga­tion on how we think. Vol­ume one. Think­ing. New York: Houghton Mif­flin Harcourt.

Brit­ton, Ron (1998). Belief and imag­i­na­tion. Lon­too: Routledge.

Brit­ton, Ron (2003). Sex, death, and the super­ego. Expe­ri­ences in psy­cho­analy­sis. Lon­too: Karnac.

Brit­ton, Ron (2022). ‘Time must have a stop’: Ron Brit­ton on the Oresteia. Melanie Klein Trust. Zoom-luen­to 8.10.2022.

Buech­ler, San­dra (2008). Sham­ing psy­cho­an­a­lyt­ic can­di­dates. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 28(3),361‒372.

Dolto, Françoise (2023). The uncon­scious body image. Engl. Sharminy Bail­ly. Oxon, UK & New York: Routledge.

Haloo Helsin­ki (2013). Rakkaus. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la Maail­ma on tehty meitä varten. Tam­pere: Ratas Music.

Isaacs, Susan (1948). The nature and func­tion of phan­ta­sy. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 29, 73‒97.

Klein, Melanie (1937/1998). Love, guilt and repa­ra­tion. Teok­ses­sa Love, guilt and repa­ra­tion and oth­er works 1921–1945, 306‒343. Lon­too: Vintage.

Klein, Melanie (1945/1998). Oedi­pus comblex in the light of ear­ly anx­i­eties. Teok­ses­sa Love, guilt and repa­ra­tion and oth­er works 1921–1945, 370‒419. Lon­too: Vintage.

Kris­te­va, Julia (1987). Tales of love. Engl. Leon S. Roudiez. New York: Colum­bia Uni­ver­si­ty Press.

Kris­te­va. Julia (2001). Han­nah Arendt. New York: Colum­bia Uni­ver­si­ty Press.

Kuu­s­to­nen, Mikko (2018). Revit­ty taivas. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la Revit­ty taivas. Helsin­ki: Sony Music Enter­tain­ment Fin­land Oy.

Lah­timies, Male­na (2017). Ihoni alla syn­tyy elämä. Tam­pere: Mediapinta.

O’Shaughnessy, Edna (2018). Repa­ra­tion; wait­ing for a con­cept. Teok­ses­sa Car­vey, Pene­lope & Long, Kay (toim.), The Klein tra­di­tion. Lines of devel­op­ment. Evo­lu­tion of the­o­ry and prac­tice over the decades, 199‒204. Oxon, UK: Routledge.

Pet­ti­grove, Glen (2006). Han­nah Arendt and col­lec­tive for­giv­ing. Jour­nal of Social Phi­los­o­phy, 37(4), 483–500.

Rado, San­dor (1928). The prob­lem of melan­cho­lia. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 9, 420‒438.

Stein­er, John (2006). See­ing and being seen: Nar­cis­sis­tic pride and nar­cis­sis­tic humil­i­a­tion. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 87(4), 939–951.

Stein­er, John & Klein, Melanie (2017). Lec­tures on tech­nique by Melanie Klein. Edit­ed with crit­i­cal review by John Stein­er. Oxon, UK: Routledge.

Stein­er, John (2022). Kom­men­toi­jana luen­nol­la ‘Time must have a stop’: Ron Brit­ton on the Oresteia. Melanie Klein Trust. Zoom-luen­to 8.10.2022

The­is, Wolf­gang (2009). Immanuel Kant’s idea of time vs. Nor­bert Elias’ cri­tique on his con­cep­tion. Kant e‑Prints. Camp­inas: Série 2, 4(1), 109‒119.