Markku Nieminen: Psykoanalyysi ja kuolema

Tässä kir­joituk­ses­sa tarkastel­laan psyko­ana­lyyt­tis­ten kir­joit­ta­jien kuole­maa käsit­tele­viä tek­ste­jä. Lähtöko­htana on pro­fes­sori, psyko­ana­lyytikko Tor-Björn Häg­glu­ndin (1928‒2004) edelleen ajanko­htainen väitöskir­ja Dying (1978), suomen­net­tuna Tuonelan eteisessä (1991), jos­sa kuole­maa ja surupros­es­sia läh­estytään inhimil­lisen luovu­u­den ja psyykkisten puo­lus­tus­mekanis­mien näkökulmasta.

Myöhempi­en psyko­dy­naamis­ten kir­joit­ta­jien jäl­keen päädytään kuole­man ja suru­työn käsit­te­lyyn eksis­ten­ti­aalisen psykoter­api­an poh­jal­ta. Aihet­ta läh­estytään myös kir­joit­ta­jien omien kaunokir­jal­lis­ten tek­stien, kah­den hil­jat­tain kuolleen kir­jail­i­jan ja Kanadas­sa kuolleen suo­ma­laisen psyko­ana­lyysin tutk­i­jan elämän­his­to­ri­an kautta.

”Siinäkö sinä olet, isä sanoi… Näytän sin­ulle uuden kairan” (Häg­glu­nd 1990).

Tor-Björn Häg­glu­nd

Kuole­man ja surupros­essin tulk­in­tanäke­mys on psyko­ana­lyyt­tisessä kir­jal­lisu­udessa muun­tunut vuosikym­menten kulues­sa lisään­tyneen eksis­ten­ti­aalisen tarkastelunäkökul­man myötä.

Psyko­ana­lyysin ensim­mäis­inä vuosikym­meninä kuole­maa käsitelti­in lähin­nä kuol­e­van poti­laan psyykkisten reak­tioiden, kieltämisen, tor­jun­nan, masen­nuskom­po­nent­tien ja kuole­man­pelon kysymyksinä. Kuole­man­pelon tulkit­ti­in liit­tyvän sym­bol­is­es­ti ihmisen moni­in tiedosta­mat­tomi­in ahdis­tuk­sen aiheisi­in, yksinäisyy­den, erilleen jou­tu­misen, tuhou­tu­misen, kaaok­sen ja ran­gais­tuk­sen pelkoi­hin. Kuole­man­pelon taustal­la nähti­in tyyp­il­liset lap­su­u­den ahdis­tuk­sen aiheet: pelko tarpei­ta tyy­dyt­tävän hoivaa­jan, lähin­nä äidin, menet­tämis­es­tä, oidi­paaliseen kehi­tys­vai­heeseen liit­tyvät pelot, ylim­inän pelko rankai­se­van omatun­non muo­dos­sa, pelko omien viet­tiyl­lykkei­den yli­val­las­ta ja sen seu­rauk­se­na minän hallinnan menet­tämisen pelko. Näi­den pelko­jen ilmi­a­su voi olla neu­root­ti­nen kuole­man­pelko. Tosi­asial­lis­es­ti läh­estyvän kuole­man pelko sen sijaan on eksis­ten­ti­aal­ista elämän päät­tymisen pelkoa siihen liit­tyvine yleis­in­himil­li­sine tunnereaktioineen.

Häg­glu­nd kuvaa julka­istus­sa väitöskir­jas­saan Dying: A psy­cho­an­a­lyt­ic study with spe­cial ref­er­ence to indi­vid­ual cre­ativ­i­ty and defen­sive organ­i­sa­tion (1978) klas­sisen psyko­ana­lyyt­tisen kuole­man­tutkimuk­sen muun­tu­mista. Väitöskir­jan merkit­tävää antia on aikaisem­mas­sa kan­sain­välisessäkin tutkimuk­ses­sa vähäisek­si jääneen psyko­dy­naamis-eksis­ten­ti­aalisen näkökul­man koros­tu­mi­nen. Häg­glu­nd toteaa tutkimuk­seen sisäl­tyvis­sä tapausker­to­muk­sis­sa kuvan­neen­sa hoito­suhtei­den emo­tion­aal­ista vuorovaiku­tus­ta liit­tämät­tä niitä eri­tyis­es­ti mihinkään teo­ri­aan. Hän toteaa, ettei elämää enem­pää kuin kuole­maakaan voi­da psyko­ana­lyyt­tis­es­ti selit­tää. Elämä on mat­ka kaikenkat­tavas­ta yhteenku­u­lu­vu­ud­es­ta elämän anta­jan kanssa per­im­mäiseen yksinäisyy­teen ja hajoamiseen. Joudumme yhä uudelleen muokkaa­maan käsi­tys­tämme suures­ta tun­tem­at­tomas­ta auk­tori­teetista, kuole­mas­ta. Hän siteer­aa kat­e­goris­es­ti artikke­lia (Stern 1968), jon­ka mukaan yksilön sopeu­tu­mi­nen kuole­maan ja sen ajat­telemiseen on vält­tämätön ehto kyp­symiselle ihmisenä. Vajavu­us tässä suh­teessa on vaikut­ta­vana tek­i­jänä neu­roosien ilmen­e­misessä. Varhais­lap­su­u­den ahdis­tus sekoit­tuu täl­löin epämääräisessä tule­vaisu­udessa uhkaavaan kuolemaan.

Häg­glu­ndin merkit­tävin anti psyko­ana­lyyt­tiseen kuole­man­tutkimuk­seen perus­tuu Don­ald Win­ni­cot­tin (1896–1971) psyko­ana­lyyt­tiseen teo­ri­an­muo­dos­tuk­seen. Häg­glu­nd läh­estyy ihmisen kuolin- ja surupros­es­sia lap­su­usiän siir­tymäilmiön poh­jal­ta sen luovia mah­dol­lisuuk­sia sisältävänä tapahtumana.

Siir­tymäilmiök­si nimeämän­sä kehi­tystapah­tu­man myötä lap­si kyke­nee Win­ni­cot­tin mukaan irrot­tau­tu­maan riip­pu­vu­ud­estaan äiti­in siirtämäl­lä osan kiin­tymyk­ses­tään ja tur­val­lisu­u­den tarpeestaan äidis­tä ulkoiseen objek­ti­in, jon­ka lap­si varus­taa tun­teen­sa luo­ma­l­la mieliku­val­la. Siir­tymäob­jek­ti, aluk­si usein pehmolelu, on todel­lisen ja kuvitel­lun kohteen välimuoto.

Win­ni­cott liit­ti lap­su­u­den siir­tymäilmiön syn­tyyn lapsen lisään­tyvän kyvyn ”yksi­noloon toisen seuras­sa”. Lapsen myöhempi kyky olla varsi­nais­es­ti yksin perus­tuu tähän varhaisem­paan yksi­nolon koke­muk­seen. Kun äiti luo­van leikin puit­teis­sa jakaa siir­tymä­vai­heen illu­u­sion yhdessä lapsen kanssa, yhdis­tää tämä koke­mus hei­dät pois­taen yksi­nolon pelon.

Häg­glu­ndin mukaan siir­tymä­vai­heessa syn­tynyt luo­va illu­sioin­tikyky on altis kehi­tyk­selle ihmisen myöhem­mis­sä kah­den­väli­sis­sä suhteis­sa. Rakas­tu­mi­nen ja tärkeän kohteen menet­tämi­nen aktivoivat siir­tymä­vai­heen koke­musten piile­viä mahdollisuuksia.

Kuol­e­van poti­laan psykoter­apeut­tises­sa hoi­dos­sa Häg­glu­nd korostaa kah­den ihmisen suh­teelle perus­tu­vaa siir­tymäilmiön kaltaista luovu­ut­ta, joka voi tar­jo­ta poti­laalle apua luo­van illu­u­sion muo­dos­sa. Siir­tymä­vai­heessa kehit­tynyt kah­den ihmisen väli­nen jaet­tu illu­u­sio voi Häg­glu­ndin mukaan kehit­tyä ihmisen eli­naikana kyvyk­si vält­tää yksinäisyy­den koke­mus­ta ja käyt­tää objek­tia luo­val­la taval­la. Yksinäisyy­den pelko vähe­nee, kun kuole­man läheisyys tulee siir­tymä­vai­heen koke­muk­sen tavoin poti­laan ja ter­apeutin yhteisek­si illu­u­siokoke­muk­sek­si. Läh­estyvä kuole­ma voidaan jakaa toisen ihmisen, ter­apeutin kanssa. Häg­glu­ndin mukaan kuol­e­van ihmisen ja ter­apeutin välisen vuorovaiku­tuk­sen sisäistymi­nen elämyk­sek­si kuole­mas­sakin jatku­vas­ta yhtey­destä on kehit­tynein inhimil­lisen yhdessäolon muo­to. Kuol­e­van ihmisen elämänkoke­muk­set ovat täl­löin liit­tyneet yhteen hänen kyvyk­seen käyt­tää vielä viimeistäkin ihmis­suhdet­ta luo­val­la taval­la. Tun­teen­si­ir­ron myötä ter­apeutista tulee poti­laan apuminä.

Häg­glu­ndin mukaan kuol­e­va poti­las voi kah­den hen­gen luo­vas­sa vuorovaiku­tus­suh­teessa parhait­en vapau­tua ris­tiri­idois­taan. Kuol­e­van poti­laan suh­teet­toman suuret tuskat ja ahdis­tuk­set voivat olla seu­raus­ta häneltä puut­tuvas­ta tun­teen­si­ir­tom­ah­dol­lisu­ud­es­ta toisen ihmisen kanssa.

Häg­glu­ndin väitöskir­ja (1978; 1991) sisältää tutkimuk­sen suomen­ruot­salaisen runoil­i­jan Edith Söder­granin (1897–1923) elämästä, tuotan­nos­ta ja runoil­i­jan luo­vas­ta akti­ivi­su­ud­es­ta kuole­man uhan edessä ihmis­suhtei­den puuttuessa.

Edith Söder­gran työstää tuotan­nos­saan kol­men läheisen suku­laisen­sa, isoäitin­sä, kas­vat­ti­sis­aren­sa ja isän­sä kuole­man lisäk­si omaa sairas­tu­mis­taan isän­sä kuole­man­sairauteen tuberku­loosi­in. Häg­glu­nd kuvaa runoil­i­jan luo­vaa lah­jakku­ut­ta ja kykyä työstää suru­aan eri vai­heis­sa, aluk­si kuole­man uhan kieltämisenä ja kuk­istamise­na fal­lisen voiman avul­la. Toises­sa suru­työn vai­heessa runoil­i­ja luop­uu mene­tys­ten kipua riit­tävästi työstet­tyään lop­ul­ta myös omas­ta ruumi­is­taan. Samal­la muo­dos­tuu runoil­i­jan apuminä hänen jäl­keen­sä jäävän kir­jal­lisen tuotan­ton­sa muo­dos­sa. Ambiva­lent­tis­ten vihan ja rakkau­den tun­tei­den eriy­tymi­nen pää­tyy sulau­tu­miseen äidin, ihmisen ensim­mäisen objek­tin, kanssa. Häg­glu­nd toteaa, että kaik­ki Edith Söder­granin runoudessa esi­in tule­vat suru­työn vai­heet ovat ain­u­laa­tuisel­la taval­la luovia.

Edith Söder­granin suru kitey­tyy katkel­mas­sa hänen runos­taan ”Maa jota ei ole”:

Elämäni oli kuuma harha.

Mut­ta yhden olen löytänyt ja yhden olen totis­es­ti voittanut—

tien maa­han jota ei ole.

(Suom. Uuno Kailas)

Häg­glu­ndin väitöskir­jan ilmestymisen aikoi­hin Edith Söder­granin elämä tuli laa­jem­min tun­netuk­si Lan­det som icke är ‑tv-eloku­van (Niska­nen 1977) kautta.

Kah­den kir­jail­i­jan Edith Söder­granin ja hil­jat­tain edes­men­neen Miki Liukkosen (1989–2023) elämän samankaltaisu­us on ilmeinen: isän/äidin sairas­tu­mi­nen hei­dän lap­su­udessaan ja kuole­ma hei­dän nuoru­udessaan, suru­työ kiihkeänä luovuute­na, yri­tyk­senä selviy­tyä kär­simyk­ses­tä, yhtäläi­nen oman elämän pitu­us, läh­es täs­mälleen sadan vuo­den aika hei­dän kuole­mansa välillä.

Tor-Björn Häg­glu­ndin (1991) voidaan ajatel­la kuvaa­van heitä molem­pia, kun hän kir­joit­taa: ”Kuolin­ta­pah­tu­ma työsken­nel­lään läpi luo­van lah­jakku­u­den avul­la ilman toisen ihmisen psykoter­apeut­tista tukea ja siihen kuu­lu­vaa taan­tu­mista ja tun­teen­si­ir­toa.” Edith Söder­granista hän toteaa: ”Luo­va työ on kor­van­nut nuoren runoil­i­jattaren ihmis­suh­teet ja antanut tun­teen, että hän kuu­luu osana maail­maan, jota hän tarvit­si” (s. 98‒99).

Miki Liukkosen elämä ja tuotan­to ansait­si­si­vat samankaltaisen tutkimuk­sen ja kun­ni­anosoituk­sen kuin Edith Söder­granin elämä sata vuot­ta aikaisemmin.

Tor-Björn Häg­glu­ndin kuole­man­tutkimus voidaan pelk­istää hänen itsen­sä totea­mak­si vaikeudek­si kuva­ta kuole­maa muuten kuin kuva­puheen, taiteen ja siir­tymäilmiön illu­u­sion avul­la. Hän itse pää­tyi kuvaa­maan kuole­maa kaunokir­jal­lisin keinoin.

Tor-Björn Häg­glu­ndin ovel­likokoel­ma Uuteen kairaan (1990) on sar­ja ker­to­muk­sia Lapin kairo­jen ihmi­sistä. Viimeinen ker­to­mus ”Joulu kairas­sa” kuvaa van­han miehen ja hänen koiransa yhteistä, hil­jaista odotus­ta, elämän arvoituk­sen mietiske­lyä tiet­tömän tien takana, ”osal­lise­na suures­ta luon­non ihmeestä”. Palu­umatkan peninkul­mat uuvut­ta­vat hiihtäjän. Vas­taan hiihtää miehen hah­mo, tutun tun­tu­inen, tut­tu kar­valak­ki, sarka­pusero, isän van­ha reppu.

‒ Isä, hoi! Isä odota! Ota min­ut mukaan!

‒ Siinäkö sinä olet, isä sanoi. Olen sin­ua jo odotel­lut. Näytän sin­ulle uuden kairan. Tun­turin takana on aina toinen kaira, toinen maa.

Use­at psyko­ana­lyytikot ovat läh­estyneet kuole­maa eep­pisin kuvin:

Eräänä päivänä veneet tulevat,

keu­lat vaah­doten, tyhjin tuhdoin.

Matkalle ilman seuraa.

Rat­suni liinaharja,

sukka­jalkainen, vuoripolkua kulkee.

On aurinko punainen.

Koh­ta kaik­ki on pelkkää hämärää,

ääniä, haju­ja, kuvia vaan.

Ei mitään muu­ta, ei ikävää,

ei itseä ollenkaan.

Rat­suni liinaharja,

rat­sas­ta­ji­neen,

val­on jälleen palatessa,

yli rajan on laukannut.

(Tähkä 2005.)

Pirkko Sil­ta­la kuvaa kuole­maa Hugo Sim­ber­gin maalauk­sis­sa. Kuole­ma saa­puu ihmis­ten luokse, ”seu­rustelee, tanssii, iloit­see ja suree hei­dän kanssaan, aut­taa ihmisiä ja ymmärtää sielu­jen tarpei­ta”. ”Elämän lop­ul­la hän saat­telee hei­dät rajan yli.”

Joudumme ole­maan oman kuole­mamme muo­toil­i­joi­ta ja runoil­i­joi­ta (Sil­ta­la 2017).

Uusi tutkimus

Filosofi, psyko­ana­lyytikko Jus­si Kotkavir­ta (1954‒2021) tuo artikke­lis­saan ”Vaikeus ajatel­la kuole­maa” (2016) esille kaikkea inhimil­listä ajat­telua hal­lit­se­van defen­si­ivisyy­den kuole­man kyseessä ollen, jos­ta hoito­työssä seu­raa kuol­e­van poti­laan välttelyä.

Uusi psyko­ana­lyyt­ti­nen ajat­telu korostaa kuole­man­pelon tarkastelus­sa tulkin­nal­lisen läh­estymisen sijas­ta pelon tosi­asial­lista kohtaamista, vas­taan­ot­tamista ja jakamista kuol­e­van poti­laan kanssa. Uut­ta psyko­ana­lyyt­tistä kuole­man­tutkimus­ta esitel­lessään Kotkavir­ta refer­oi israelilaista psyko­ana­lyytikkoa Joshua Dur­ba­nia (2012), ital­ialaista psyko­ana­lyytikkoa Fran­co de Masia (2004) ja israelilaista psyko­ana­lyysin tutk­i­jaa Liran Razin­skya (2013), jot­ka korosta­vat kuole­man läs­näoloa ihmis­mielessä ”kuole­manob­jek­teik­si” nimet­ty­jen ”kuole­mankaltais­ten” aja­tusten muo­dos­sa. Tutkimus lis­taa täl­laisi­na ajatuksi­na muun muas­sa ahdis­tuk­sen ruumi­il­lis­es­ta kivus­ta ja hajoamis­es­ta, psyykkisen tuskan men­neen ja tule­van menet­tämis­es­tä, tuskan tärkei­den ihmis­suhtei­den menet­tämis­es­tä, pelkoa omas­ta merk­i­tyk­set­tömyy­destä äärim­mäisenä loukkauk­se­na nar­sis­mille ja kaikkivoipaisu­udelle. Kotkavir­ta toteaa ”kuole­manob­jek­tien” ole­mas­saolon ihmis­mielessä lap­su­ud­es­ta läh­tien, vaik­ka ne har­voin ovat tietoisia ja selkeitä.

De Masi toteaa, että kuole­ma on tuhoisa objek­ti ihmis­mielessä. Se on harho­jen ja psykoosin tavoin ladat­tu trau­maat­tisel­la ahdis­tuk­sel­la. Sitä on vaikea ajatel­la, käsit­teel­listää ja sietää.

Kotkavir­ta lainaa yhdys­val­ta­laista psyko­ana­lyytikkoa Nor­man Strak­e­ria (2013), joka kri­ti­soi poti­laan kuole­man­pelon tulk­in­to­ja kohtaa­mat­ta pelkoa poti­laan kanssa. Uusi psyko­ana­lyyt­ti­nen tutkimus kumoaa ajatuk­sen, jon­ka mukaan kuole­man­pelko olisi patologi­nen tunne. Aja­tus, että nor­maali yksilö ei tun­tisi kuole­man­pelkoa, on defen­si­ivi­nen teo­ria, samoin kuin aja­tus, jon­ka mukaan kuole­man­pelosta tulisi moraal­i­sista ja uskon­nol­li­sista syistä päästä eroon.

Aja­tus ”kuole­manob­jek­tien” pysyvästä ole­mas­saolosta ihmis­mielessä lähe­nee teo­ri­aa kah­den psyykkisen perusvi­etin, elämän- ja kuole­man­vi­etin, eroksen ja thana­tok­sen ole­mas­saolosta. Kun elämän­vi­et­ti pyrkii edis­tämään yksilön uut­ta kasvua elämisen muo­to­ja laa­jen­ta­mal­la ja vapaut­ta­mal­la, on kuole­man­vi­etin vaiku­tus vas­takkaista. Molem­mat ovat ali­tuiseen akti­ivisia, läs­nä ole­via ja toisi­in­sa sulautuvia.

Elämän- ja kuole­man­vi­etin teo­ria voidaan ajatel­la taus­tak­si Kotkavir­ran refer­oimien psyko­ana­lyytikko­jen totea­muk­ses­sa, jon­ka mukaan teo­reet­tis­es­ti ja psykoter­api­atyön käytän­nössä on tärkeää ajatel­la kuole­maa, tehdä psyykkistä työtä sen suh­teen. Sitä ei tulisi palaut­taa johonkin pysyvään ilmi­a­su­un tai oireeseen, vaan pitää sitä jon­akin suurem­pana, jol­la on jatku­va ase­ma ihmis­mielessä. Psyykki­nen kehi­tys edel­lyt­tää, että kuole­mas­ta pyritään tekemään ajateltavaa, sym­bol­isoimaan sitä. Kysymys on men­neisyy­den inte­groimis­es­ta, koke­muk­sien pro­jisoimis­es­ta tule­vaan, helpot­ta­van kokon­ais­näke­myk­sen etsimisestä.

Mei­dän täy­tyy pitää elävänä tila, joka antaa tun­teen elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­destä myös sen jäl­keen, kun oma aikamme on lopus­sa (Kotkavir­ta 2016).

Kotkavir­ran mukaan toiveet ja fan­tasi­at kuole­man jälkeis­es­tä elämästä jat­keena ja palu­u­na lap­su­udessa tur­vaa tuot­ta­neeseen tran­si­tion­aal­i­ti­laan eivät ole yllättäviä.

Artikke­lis­saan ”Toivon merk­i­tys kuole­man pelon kohtaamises­sa” psyko­ana­lyytikko Maar­it Veikko­lainen kuvaa vau­vas­sa vir­iävän toivon ja ole­mas­saolon koke­muk­sen syn­tyä ja kehi­tys­tä äidin ja lapsen välisen riit­tävän hyvän hoivaym­päristön seu­rauk­se­na (Veikko­lainen 2022). Artikke­lis­sa kuvataan kuole­man­pelon ja ahdis­tuk­sen aiheut­ta­maa eksis­ten­ti­aal­ista haastet­ta toivon näkökul­man ylläpitämiselle ihmiselämässä.

Liran Razin­skyn (2013) ajat­telu­un liit­tyen Veikko­lainen toteaa, että tietoisu­us katoavaisu­ud­es­ta on läs­nä ihmisessä aina ja kaikkial­la. Kehi­tyk­sel­lis­ten kri­isien, eril­lisyy­den, äärel­lisyy­den ja yksinäisyy­den koke­muk­sen myötä ihmi­nen on jo varhain kos­ket­tanut kuole­maa. Koke­mus vaikut­taa ihmiselämän poh­javireenä läpi hänen elämänsä.

Veikko­lainen toteaa, että epä­toivoinenkin ihmi­nen voi elvyt­tää ole­mas­saolon jatku­vu­u­den tun­net­ta ja toivon läs­näoloa saa­mansa tuen avul­la. Jos ihmi­nen menet­tää mah­dol­lisu­u­den kokea epä­toivon­sa voimat­ta jakaa sitä, elävän mie­len sijaan tulee mykkyys ja tyhjyys.

Eksis­ten­ti­aa­li­nen psykoterapia

Helsin­gin Sanomat julka­isi kesäl­lä 2023 muis­tokir­joituk­sen Yhdys­val­toi­hin emi­groituneesta suo­ma­lais­syn­tyis­es­tä pro­fes­sorista Mari Rutista (1964‒2023; Pölö­nen 2023). Kir­joi­tus avaa arvosta­van ja kun­nioit­ta­van näkymän Suomen itära­jal­la vaa­ti­mat­tomis­sa olois­sa kas­va­neesta Har­vardin yliopis­tossa opiskelleesta lacani­lais­es­ta tutk­i­jas­ta, Julia Kris­te­van oppi­laas­ta, joka toi­mi Toron­ton yliopis­ton kri­it­tisen teo­ri­an ja sukupuo­len­tutkimuk­sen pro­fes­so­ri­na. Muis­tokir­joi­tus tuo esille Mari Rutin elämän eri­ty­ispi­ir­teenä yksinäisyy­den vaal­imisen ja arvostamisen. Hän uskoi, että psyko­ana­lyysin filosofinen ulot­tuvu­us voi aut­taa ihmistä kohtaa­maan elämän arvaa­mat­tomat kään­teet luhis­tu­mat­ta niiden alle.

Rutin mukaan ihmi­nen ei kykene luo­maan merk­i­tyk­sel­lisiä siteitä toisi­in ihmisi­in ilman oman eksis­ten­ti­aalisen yksinäisyyten­sä kohtaamista. Äärim­mäi­nen eksis­ten­ti­aa­li­nen yksinäisyys aktu­al­isoituu ihmisen läh­estyessä omaa kuole­maansa. Muis­tokir­joituk­sen mukaan Mari Ruti oli päät­tänyt kuol­la yksin, olla kut­sumat­ta ketään kuolinvuoteelleen.

Kuol­e­van poti­laan hoidon keskeinen psykoter­apeut­ti­nen tavoite toisen ihmisen läs­nä olev­as­ta avus­ta tulee päätök­seen­sä poti­laan äärim­mäisessä yksinäisyy­dessä oman kuole­mansa edessä. Yhdys­val­ta­lainen psyko­ana­lyytikko Ger­ald J. Gargiu­lo (2004) viit­taa Don­ald Win­ni­cot­tin ajatuk­seen jokaises­sa ihmisessä olev­as­ta yksi­nolon alueesta, johon ei hoi­dos­sakaan ole lupa tunkeu­tua. Tämä alue on nimet­ty ”aloneness”-sanan sijas­ta nimel­lä ”soli­tari­ness”. Gargiu­lon mukaan Win­ni­cot­tin aja­tus lapsen yksin olemisen kyvys­tä, aluk­si toisen seuras­sa ja myöhem­min tosi­asial­lis­es­ti yksin, merk­it­see pait­si kehi­tyk­sel­listä saavu­tus­ta myös eksis­ten­ti­aal­ista haastet­ta ja vält­tämät­tömyyt­tä. Yksi­nolon kyky on perus­ta elos­sa olemisen tun­teelle ja ihmisen kyvylle kokea maail­ma tun­teeno­mais­es­ti tärkeäk­si. Sisäi­nen yksi­nolon kyky pois­taa yksinäisyy­den tunteen.

Gargiu­lon mukaan on vaikea psyko­ana­lyyt­tisin käsit­tein hah­mot­taa, mitä ”yksi­no­lo” tässä mielessä on. Sen ymmärtämistä voidaan tavoitel­la runol­lisin ja ver­tausku­val­lisin keinoin. Voidaan puhua ihmisessä olev­as­ta ”suures­ta tyhjyy­destä”, joka kuitenkin on elämän­täyteinen tila. ”Solitariness”-yksinäisyys kuvaa avoimuut­ta sekä itselle että maail­malle. Gargiu­lon mukaan se on perus­tavaa laat­ua ole­va tek­i­jä myös psykoter­apeut­tises­sa työssä ainakin siltä osin kuin ongelmien ratkaisu ei ole mahdollista.

Ihmisen psyyken ytimessä ole­va yksi­nolon alue, yksinäisyy­den syvim­min puo­lus­tet­ta­va tila tulee ilmi kir­jail­i­ja Jörn Don­ner­in viimeisessä haas­tat­telus­sa Pri­vat. Haas­tat­telu avaa kuole­maansa läh­estyvän ihmisen eksis­ten­ti­aalisen yksinäisyy­den ehdo­ton­ta yksi­ty­isyyt­tä (Web­ster 2021).

Nim­imerk­ki Aapelin, kir­jail­i­ja Simo Puup­posen romaani Pikku Pietarin piha (1958) ja sen fil­ma­ti­soin­ti (Witik­ka 1961) aut­ta­vat taiteen keinoin läh­estymään kuole­man mys­teer­iä. Latenssi-ikäi­nen poi­ka Pietari Jor­malainen suree äitin­sä kuole­maa. Hän keskustelee Jumalan kanssa ja anoo pääsyä tapaa­maan äitiään. “ ‘Ei me päästetä. Meil­lä on sel­l­aiset sään­nöt… Mut­ta minä saatan sanoa ter­veisiä’, sanoi Jumala taivaas­sa. ‘Sano sit­ten kans. Se on Lyy­dia Jor­malainen, kir­joite­taan deel­lä. Sil­lä on tuperkke­li…’ ” (Niem­i­nen 2008; 2022). Pietari keskustelee Jumalan kanssa kuo­pi­o­laisen puu­taloko­rt­telin katol­la, siir­tymäilmiön lohdullises­sa tran­si­tion­aal­i­ti­las­sa, maan ja taivaan välil­lä, lähempänä äitiä.

Kir­jal­lisu­us

Aapeli (1958). Pikku Pietarin piha. Helsin­ki: WSOY.

De Masi, Fran­co (2004). Mak­ing death think­able. New York: Free Asso­ci­a­tions Book.

Dur­ban, Joshua (2012). Vergänglichkeit und die innere Bezichun­gen zum Todes­ob­jekt. Teok­ses­sa Nis­sen, Bernd (toim.), Wen­depunk­te. Zur The­o­rie und Klinik psy­cho­an­a­lytis­ch­er Verän­derung­sprozesse, 107‒134. Giessen: Psycho-Sozial.

Gargiu­lo, Ger­ald. J. (2004). Alone­ness in psy­cho­analy­sis and spir­i­tu­al­i­ty. Inter­na­tion­al Jour­nal of Applied Psy­cho­an­a­lyt­ic Stud­ies, 1(1), 36‒47.

Häg­glu­nd, Tor-Björn (1978). Dying: A psy­cho­an­a­lyt­i­cal study with spe­cial ref­er­ence to indi­vid­ual cre­ativ­i­ty and defen­sive orga­ni­za­tion. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Häg­glu­nd, Tor-Björn (1990). Uuteen kairaan. Ker­to­muk­sia. Oulu: Pohjoinen.

Häg­glu­nd, Tor-Björn (1991). Tuonelan eteisessä. Oulu: Pohjoinen.

Kotkavir­ta, Jus­si (2016). Vaikeud­es­ta ajatel­la kuole­maa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 12, 64‒73.

Niska­nen, Tui­ja-Mai­ja (1977). Lan­det som icke är. Tv-eloku­va. Sven­s­ka TV-teatern.

Niem­i­nen, Markku (2008). Taide­teos ihmis­mie­len kuvas­ti­me­na. Bib­lio­phi­los, 67(1).

Niem­i­nen, Markku (2022). Kuin­ka ymmärtää uskon­toa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 18, 91‒96.

Pölö­nen, Sakari (2023, 10. heinäku­u­ta). Rakkau­den ana­lyytikko. Helsin­gin Sanomat.

Razin­sky, Liran (2013). Freud, psy­cho­analy­sis and death. Cam­bridge: Cam­pridge Uni­ver­si­ty Press.

Sil­ta­la, Pirkko (2017). Elämän päät­tyessä. Helsin­ki: Kirjapaja.

Stern, Max. M. (1968). Fear of death and neu­ro­sis. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 16, 3‒31.

Strak­er, Nor­man (toim.) (2013). Fac­ing can­cer and the fear of death. A psy­cho­an­a­lyt­ic per­spec­tive on treat­ment. Lan­han, MD: Jason Aronson.

Tähkä, Veikko (2005). Sil­loin. Runo­ja vuosil­ta 1945–2005. Klaukkala: Recallmed.

Veikko­lainen, Maar­it (2022). Toivon merk­i­tys kuole­man pelon kohtaamises­sa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 18.

Web­ster, John (2021). Don­ner ‒ Pri­vat. Doku­ment­tieloku­va. Bufo.

Witik­ka, Jack (1961). Pikku Pietarin piha. Eloku­va. Suomi-Filmi.