Jenni Marttila: Vihaan liittyvä heikko toimijuus ja kasvojen suojelutyö psykoterapiakeskusteluissa

Tässä rapor­toita­van tutkimuk­sen kohteena on se, miten vihan tun­teesta ter­api­ais­tun­noil­la keskustel­laan ja mil­laista toim­i­ju­ut­ta puhetapoi­hin sisäl­tyy. Lisäk­si tutkin, miten ter­apeut­ti reagoi puhetavois­sa ilmenevään toim­i­ju­u­teen tai sen puut­teeseen toim­i­ju­u­den tukemisen näkökul­mas­ta. Kol­man­nek­si tässä tutkimuk­ses­sa selvitän, mil­laisia kasvo­jen suo­je­lu­työhön liit­tyviä diskur­si­ivisia keino­ja tarkastelun kohteena ole­vis­sa ter­api­akeskusteluis­sa ilme­nee. Tutkimus­menetelmänä on diskurssi­ana­lyysi. Lisäk­si sovel­lan ana­ly­y­sis­sä Goff­manin mikrososi­aalisen ana­lyysin käsitet­tä ”kasvot”.

Tutkimuk­ses­sa näyt­täy­tyi, kuin­ka toim­i­ju­u­den vahvis­tamisen suh­teen ter­apeut­ti on usein haas­ta­van tehtävän edessä – miten haas­taa heikkoa toim­i­ju­ut­ta rak­en­tavia puhetapo­ja ja samal­la suo­jel­la asi­akas­ta kasvo­jen menet­tämiseltä. Tähän pyritään eri­laisin diskur­si­ivisin keinoin luo­ma­l­la asi­akkaalle hien­o­varais­es­ti mah­dol­lisuuk­sia siir­tyä itse­havain­noin­nin avul­la objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen­sa. Tämä tutkimus vahvis­taa aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa tehtyjä havain­to­ja kasvo­jen suo­je­lu­työn tarpeel­lisu­ud­es­ta ollessamme arkalu­on­toisen aiheen, kuten heikon toim­i­ju­u­den, äärellä.

Johdan­to

Tässä tutkimuk­ses­sa olen kiin­nos­tunut siitä, miten vihan tun­teesta ter­api­ais­tun­nol­la keskustel­laan ja mil­laista toim­i­ju­ut­ta puhetapoi­hin sisäl­tyy. Lisäk­si tutkin sitä, miten ter­apeut­ti reagoi puhetavois­sa ilmenevään toim­i­ju­u­teen. Läh­estyn aihet­ta sosi­aalisen kon­struk­tion­is­min näkökul­mas­ta käsin. Tutkimus­menetelmänä on diskurssianalyysi.

Mil­loin vihan tun­net­ta tulisi hoitaa psykoter­api­as­sa? Vihan tun­teen koke­mus voi muo­dos­tua haas­teek­si, jos se on liian ali- tai ylisäädel­ty. Tässä artikke­lis­sa käsit­te­len vihan tun­net­ta juurikin alisääte­lyn näkökul­mas­ta, jol­loin vihan tun­teen sääte­ly epäon­nis­tuu ja aiheut­taa yksilölle kär­simys­tä.  Ongel­malliset vihan ilmen­e­mis­muodot kuten vihamielisyys, rai­vo sekä tor­ju­va tai tuhoa­va viha ovat yleisiä psykoter­api­as­sa esille tule­via ongelmia (Pas­cual-Leone ym. 2013).

Psykoter­api­as­sa yksi peruste­htävistä onkin tun­tei­den sääte­lyn opet­telu (Kuusi­nen ym. 2020). Tun­tei­den sääte­lyn edel­ly­tys on kuitenkin koke­mus siitä, että pystyy vaikut­ta­maan omi­in tun­teisi­in­sa ja siihen, miten niitä ilmaisee. Ter­api­aan tul­lessaan asi­akas on usein ongel­mansa suh­teen objek­ti­po­si­tios­sa eli hän kokee ongel­man säätelevän elämään­sä ja pakot­ta­van toim­i­maan ongel­mallisel­la taval­la (Leiman 2014). Ter­api­an tavoit­teena on itse­havain­noin­nin kehit­tymisen myötä päästä sub­jek­ti­po­si­tioon eli toim­i­ju­u­den tun­teen vahvis­tu­miseen suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen. Koko ter­api­apros­es­sia voidaan kuva­ta asi­akkaan toim­i­ju­us­po­si­tioiden jatku­vana uudelleen­määrit­te­lynä ja ‑tuot­tamise­na (Seilo­nen & Wahlström 2017).

Vihan tunne

Tun­teet nähdään vält­tämät­tömänä koke­muksi­na toim­intamme suun­taamisek­si (Green­berg 2017). Viha on sopeu­tu­misemme kannal­ta tärkeä tunne, jot­ta pystymme tarvit­taes­sa havait­se­maan, jos rajo­jamme riko­taan (Green­berg 2017), ja jot­ta pystymme puo­lus­ta­maan itseämme, jos joudumme hyökkäyk­sen kohteek­si (Fer­nan­dez 2010). Viha antaa muiden perus­tun­tei­den lail­la myös tietoa siitä, mikä on meille tärkeää. (Toskala & Har­tikainen 2005.) Kun koemme, etteivät tarpeemme tai toiveemme tule kuul­luk­si, herät­tää se meis­sä usein pet­tymyk­sen ja surun lisäk­si vihaa.

Kaik­ki viha ei kuitenkaan ole saman­laista. Joskus viha voi suo­ja­ta muil­ta tun­teil­ta tai olla suun­nat­tu muuhun kuin alku­peräiseen vihan kohteeseen. Viha voi olla myös haitallista tai jopa tuhoavaa. Vaik­ka viha jois­sain tilanteis­sa olisikin tarkoituk­sen­mukaista, täy­tyy se osa­ta ilmaista ja kohdis­taa sopeu­tu­mista tuke­val­la taval­la. Jatku­vat vaikeudet käsitel­lä vihan tun­tei­ta rak­en­tavasti voivat liit­tyä esimerkik­si haas­teeseen tun­nistaa vihan tun­tei­ta, ilmaista vihan tun­tei­ta, ilmaista vihan tun­net­ta sopi­val­la voimakku­udel­la tai vihan tun­teen kroon­is­tu­miseen. (Green­berg 2005.)

Toim­i­ju­us psykoterapiassa

Toim­i­ju­u­den lisään­tymistä on alet­tu pitää ter­api­an ja ohjauk­sen tärkeim­pänä tavoit­teena (Toivo­nen 2019). Leiman (2014) kuvaa toim­i­ju­u­den tun­teen vahvis­tu­misen yht­enä psykoter­api­an perus­pros­es­seista. Asi­akkaat hakeu­tu­vat hoitoon juuri sil­loin, kun koke­vat toim­i­ju­u­den tun­teen­sa puut­tuvan. Täl­löin he koke­vat ole­vansa objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa ongel­maansa. Objek­ti­po­si­tios­sa olem­i­nen ilme­nee asi­akkaan ilmais­us­sa eri tavoin. Kiin­nit­tämäl­lä huomio­ta asi­akkaan eri tapoi­hin kuva­ta toim­intaansa, koke­muk­si­aan ja tapaansa suh­tau­tua ongel­maan ter­apeut­ti pyrkii herät­telemään ja vahvis­ta­maan asi­akkaan itse­havain­noin­tia, jon­ka kaut­ta sub­jek­ti­po­si­tion omak­sum­i­nen tulisi mah­dol­lisek­si. Sub­jek­ti­po­si­tios­sa asi­akas löytää uuden­laisen suh­teen alkuon­gel­maan ja uusia toim­intat­apo­ja sen kanssa pär­jäämisek­si. Täl­löin asi­akkaan toim­i­ju­us vahvis­tuu asi­akkaan siir­tyessä objek­ti­po­si­tios­ta havait­si­japo­si­tion kaut­ta sub­jek­ti­po­si­tioon. Tässä pros­es­sis­sa toim­i­ju­us kehit­tyy itse­havain­noin­nin kautta.

Toim­i­ju­u­den piirteet

Toivo­nen ym. (2019) ovat artikke­lis­saan esitelleet kir­jal­lisu­udessa esi­in­tyviä toim­i­ju­u­teen liitet­tyjä eri piirteitä. Toim­i­ju­u­teen on liitet­ty eril­lisyys, tietoinen vaikut­ta­mi­nen, henk­i­nen omis­ta­ju­us, reflek­ti­ivisyys, johdon­mukainen ker­ronta ja inter­sub­jek­ti­ivi­su­us. Eril­lisyy­den tun­teen suh­teessa ympäristöön on ajatel­tu ole­van edel­ly­tys mah­dol­lisu­udelle muo­dostaa henkilöko­htainen suhde asioi­hin. Eril­lisyys on toim­i­ju­u­den lähtöko­h­ta eli luo sille poh­jan. Tietoinen vaikut­ta­mi­nen tarkoit­taa voimaa tehdä tai saa­da aikaan vaiku­tuk­sia. Täl­löin yksilö tietois­es­ti pyrkii muu­tok­seen ja toisaal­ta pystyy erot­tele­maan itsen ja itsen ulkop­uoliset tek­i­jät muu­tok­seen vaikut­ta­ji­na. Henkisel­lä omis­ta­ju­udel­la tarkoite­taan kykyä suh­tau­tua omaan mieleen eril­lisenä ja itsenäisenä suh­teessa muiden mieli­in sekä tun­nistaa omat koke­muk­sen­sa mie­len­sä tuot­teik­si. Reflek­ti­ivisyys on pohti­van etäisyy­den ottamista omi­in ajatuk­si­in, tun­teisi­in ja toim­intaan tai tilanteen tarkastelua jonkun toisen näkökul­mas­ta. Tämä antaa mah­dol­lisu­u­den tarkastel­la omia reak­tioi­ta ongel­mallisi­na tai ei-halut­tavina. Johdon­mukainen ker­ronta ilmen­tää koke­mus­ta yksilön tämän­hetkisen toimin­nan seu­rauk­se­na jostain aikaisem­mista tai tule­vista tapah­tu­mista luo­den koke­muk­sen jatku­vu­ud­es­ta. Tämä on tärkeää elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­den ja mielekkyy­den koke­muk­sen kannal­ta. Inter­sub­jek­ti­ivi­su­us liit­tyy toim­i­ju­u­den vuorovaiku­tuk­sel­lisu­u­teen. Esimerkik­si psykoter­api­as­sa asi­akas voi sisäl­lyt­tää ter­apeutin tar­joa­man näkökul­man omaan reflek­ti­iviseen ymmärrykseensä.

Heikko toim­i­ju­us

Heikko toim­i­ju­us tai ei-toim­i­ju­us on koke­mus siitä, että ei pysty hal­lit­se­maan itseään tai tilan­net­taan: ei pysty tekemään jotain, mitä halu­aisi, tai lopet­ta­maan jotain, minkä halu­aisi (Toivo­nen 2019). Asi­akas esimerkik­si ilmaisee heikkoa toim­i­ju­ut­ta usein kuvaa­mal­la tun­tei­den ja tapah­tu­mien vääjäämätön­tä tapah­tu­mista ikään kuin ei olisi itse toim­intansa aiheut­ta­ja (Kur­ri & Wahlström 2007). Tämä voi tapah­tua esit­tämäl­lä toim­intansa seu­rauk­se­na jostain tietys­tä sään­nöstä tai kausaalis­es­ta pros­es­sista sekä puhu­mal­la pas­si­ivis­sa ilman subjektia.

Kysymys toim­i­ju­ud­es­ta herät­tää kysymyk­sen myös vas­tu­ullisu­ud­es­ta. Shapiro (2006) erot­taa toi­sis­taan moraalisen vas­tu­ullisu­u­den ja psykol­o­gisen vas­tu­ullisu­u­den. Moraa­li­nen vas­tuu yhdis­tyy usein heikkoon toim­i­ju­u­teen ja itsesyytök­si­in liit­tyen johonkin, mitä on tehnyt tai jät­tänyt tekemät­tä. Aja­tus moraalis­es­ta vas­tu­us­ta jät­tää kuitenkin huomiotta psykol­o­giset syyt ja olo­suh­teet, joiden perus­teel­la teemme val­in­to­ja. Sen sijaan että pyrit­täisi­in vahvis­ta­maan moraal­ista vas­tu­u­ta ver­taa­mal­la asi­akkaan toim­intaa oikeaan tai väärään, psykoter­api­as­sa pyritään vahvis­ta­maan juuri psykol­o­gista vas­tu­ullisu­ut­ta. Tämä tapah­tuu tarkastele­mal­la ja ymmärtämäl­lä toimin­nan takana ole­vaa merk­i­tys­tä ja kokemusta.

Kasvo­jen suojelu

Toim­i­ju­u­den rak­en­t­a­mi­nen ei ter­api­akon­tek­stis­sakaan ole yksiselit­teistä, vaik­ka toim­i­ju­u­den puute usein onkin ter­api­an oletet­tu lähtöko­h­ta. Heikko toim­i­ju­us on puheenai­heena arkalu­on­toinen (Kur­ri & Wahlström 2001). Kur­rin (2005) mukaan toim­i­ju­u­den vahvis­tu­miseen psykoter­api­apros­es­sis­sa liit­tyy onnis­tunut asi­akkaan kasvo­jen suo­jelu. Jos asi­akas asete­taan liian nopeasti vas­tu­ulliseen posi­tioon ongel­mansa suh­teen, hän herkästi puo­lus­tau­tuu eikä pysty toim­i­ju­u­den koke­muk­sen edel­lyt­tämään itse­havain­noin­ti­in. Sosi­olo­gi Erv­ing Goff­manin käsit­teel­lä kasvot tarkoite­taan itseen liitet­tyä posi­ti­ivista arvoa, arvostet­tavaa itseä, jona halu­amme tul­la nähdyik­si ja jota toiset vuorovaiku­tuk­ses­sa vahvis­ta­vat (Peräkylä 2001). Kasvo­jen menet­tämistä pyritään vuorovaiku­tuk­ses­sa puolin ja toisin vält­tämään. Kasvo­jen suo­jelua tai kasvo­työtä voidaan ter­api­akeskustelus­sa tehdä esimerkik­si hämärtämäl­lä toim­i­ju­ut­ta, jol­loin asi­akas rak­en­taa itselleen kak­sois­po­si­tion ‒ toisaal­ta moraalis­es­ti vas­tu­ullise­na toim­i­jana ter­api­akeskustelus­sa, toisaal­ta kyken­emät­tömänä vaikut­ta­maan toim­intaansa omas­sa elämässään (Kur­ri & Wahlström 2007). Kasvo­jen suo­jelua tehdään ter­api­akeskustelus­sa myös ongel­man refor­mu­laa­ti­ol­la eli uudelleen­muo­toilul­la. Uudelleen­muo­toilus­sa toim­i­ju­us voidaan esimerkik­si ulkois­taa siten, että se mah­dol­lis­taa uuden­laisen suh­teen ja siten toim­i­ju­u­den rak­en­tu­misen ongel­man suh­teen. Kasvo­jen suo­jelu voi vuorovaiku­tuk­ses­sa näyt­täy­tyä myös sanomisen tyyliä varovais­ta­mal­la: puheen takkuilu­na, sanaval­in­to­jen pehmen­tämisenä, humoris­tisuute­na, selit­te­lynä (Suoni­nen 2000). Myös suo­raan neu­vo­nan­toon liit­tyy usein ris­ki asi­akkaan kasvo­jen menet­tämis­es­tä, jol­loin tämä voidaan ilmaista ennem­min puhu­mal­la yleisel­lä tasol­la tai muo­toile­mal­la neu­von­ta kysymyk­sen muotoon.

Tutkimuk­sen tarkoi­tus ja tutkimuskysymykset

Tutkimuk­seni tarkoituk­se­na on kuva­ta yhden yksit­täisen tapauk­sen avul­la ter­api­akeskustelua niis­sä kohdis­sa, jois­sa keskustel­laan vihan tun­teesta ja siihen liit­tyvästä toim­i­ju­ud­es­ta tai sen puut­teesta. Pyrin tutkimuk­ses­sani havain­nol­lis­ta­maan, mil­laisil­la puhetavoil­la vihan tun­teeseen liit­tyvää toim­i­ju­ut­ta jäsen­netään ja selitetään. Lisäk­si tarkaste­len ter­apeutin reak­tioi­ta ja keino­ja ratkaista vuorovaiku­tuk­sel­lis­es­ti ja ter­apeut­tis­es­ti haas­ta­va tilanne, jos­sa asi­akkaan heikkoa toim­i­ju­ut­ta tulisi haas­taa kuitenkin samal­la suo­jellen hänen kasvo­jaan. Läh­estyn aihet­ta sosi­aalisen kon­struk­tion­is­min näkökul­mas­ta käsin. Tutkimus­menetelmänä on diskurssianalyysi.

Tutkimuk­ses­sani etsin vas­tauk­sia seu­raavi­in kysymyksiin:

1) Miten vihan tun­teesta ter­api­ais­tun­nol­la keskustel­laan ja mil­laista toim­i­ju­ut­ta puhetapoi­hin sisältyy?

2) Miten ter­apeut­ti reagoi puhetavois­sa ilmenevään toim­i­ju­u­teen tai sen puut­teeseen toim­i­ju­u­den tukemisen näkökulmasta?

3) Mil­laisia kasvo­jen suo­je­lu­työhön liit­tyviä diskur­si­ivisia keino­ja val­i­tuis­sa ter­api­akeskusteluis­sa ilmenee?

Aineis­ton muodostuminen

Kat­jan [nimi muutet­tu] ter­api­apros­es­si kesti kokon­aisu­udessaan 62 käyn­tiä, joista 37 kap­palet­ta videoiti­in. Ter­api­a­muis­ti­in­pano­jen ja video­tal­len­teisi­in tutus­tu­misen kaut­ta tähän tutkimuk­seen tarkasteltavak­si valikoi­tu­i­v­at käyn­nit 16, 28 ja 46. Näil­lä käyn­neil­lä vihan tun­net­ta ja siihen liit­tyvää toim­i­ju­u­den koke­mus­ta raken­net­ti­in vai­htelevin tavoin, joten ne sopi­vat riit­tävän monipuolisen kuvan saamisek­si ilmiöstä. Ana­lyysin kohteena ovat näi­den ter­api­akäyn­tien video­tal­len­teet ja niistä tehdyt sanatarkat ja eriko­is­merkeil­lä tarken­netut lit­ter­aa­tiot¹.

Aineis­to­ana­lyysin lähestymistapa

Tässä tutkimuk­ses­sa olen käyt­tänyt ana­lyysimenetelmänä diskurssi­ana­lyysiä. Lisäk­si olen ana­ly­y­sis­sä soveltanut Goff­manin mikrososi­aalisen ana­lyysin käsitet­tä kasvot.

Diskurssi­ana­lyysi on väljä teo­reet­ti­nen viiteke­hys, joka poh­jau­tuu sosi­aaliseen kon­struk­tion­is­mi­in (Joki­nen, Juhi­la & Suoni­nen 2000). Sosi­aaliseen kon­struk­tion­is­mi­in poh­jau­tu­vat menetelmät tutki­vat kieltä ja sen käyt­töä sel­l­aise­naan, ei vain tapana kuva­ta todel­lisu­ut­ta vaan myös osana sitä ja keinona luo­da sitä. Diskurssi­ana­lyysi on usein kiin­nos­tunut siitä, miten ihmiset vuorovaiku­tuk­ses­sa tois­t­en­sa kanssa rak­en­ta­vat tulk­in­to­ja todel­lisu­ud­es­ta sekä eri­laisia iden­ti­teet­te­jä itselleen ja toisilleen. Lisäk­si voidaan esimerkik­si tutkia, miten ihmiset oikeut­ta­vat tai kyseenalais­ta­vat eri­laisia asiantilo­ja tai teko­ja. Diskurssi­ana­lyysi on kiin­nos­tunut toim­i­joista ja hei­dän tavois­taan jäsen­tää maail­maa, mut­ta tulkin­nois­sa ei tutki­ta yksilön psyykeä tai yksilöl­lisiä merk­i­tyk­siä vaan kult­tuurisia tulk­in­tat­apo­ja ja käytän­töjä, joi­ta ihmiset käyt­tävät luo­den ymmär­rystä itselleen ja muille. Diskurssi­ana­ly­y­sis­sä ollaan kiin­nos­tunei­ta sekä aineis­tossa rak­en­tu­vista merk­i­tyk­sistä että niiden kielel­lisen tuot­tamisen tavoista eli pyritään vas­taa­maan sekä mitä-kysymyk­si­in että miten-kysymyk­si­in. Ter­apiatutkimuk­ses­sa diskurssi­ana­lyysin avul­la on esimerkik­si tutkit­tu, miten eri­laisia ongel­masys­teeme­jä diskur­si­ivis­es­ti muo­doste­taan ja ylläpi­de­tään ja miten niitä voidaan purkaa ter­apeut­tis­ten keskustelukäytän­tö­jen avul­la. (Joki­nen, Suoni­nen & Wahlström 2000). Diskurssi­ana­ly­y­sis­sä keskeinen lähtöko­h­ta on myös kon­tek­stisidon­naisu­us (Joki­nen, Juhi­la & Suoni­nen 2000). Sen huomioon otta­mi­nen ana­ly­y­sis­sä tarkoit­taa, että analysoitavaa toim­intaa tarkastel­laan tietyssä ajas­sa ja paikas­sa. Tulk­in­ta pyritään suh­teut­ta­maan tähän kontekstiin.

Tutkimuk­ses­sa on sovel­let­tu myös sosi­olo­gi Erv­ing Goff­manin 1950-luvul­la esit­telemää käsitet­tä kasvot (Peräkylä 2001). Käsite perus­tuu arkikielessä käytet­ty­i­hin ilmaisui­hin kasvo­jen säi­lyt­tämis­es­tä tai menet­tämis­es­tä. Goff­man tarkoit­taa kasvoil­la itseen liitet­tyä posi­ti­ivista arvoa, arvostet­tavaa itseä, jona halu­amme tul­la nähdyik­si ja jota toiset vuorovaiku­tuk­ses­sa vahvis­ta­vat. Sekä omi­in että toisen kasvoihin liitetään myös tun­tei­ta. Kasvo­jen esit­tämisen onnis­tu­mi­nen suh­teessa toisi­in tun­tuu hyvältä, ja itsen oma­nar­von­tunne säi­lyy. Kasvo­jen menet­tämi­nen voi seu­ra­ta, jos ihmi­nen tuo esille itses­tään jotain omien kasvo­jen kanssa ris­tiri­idas­sa ole­vaa tai jos muut eivät osoi­ta arvos­tus­ta suh­teessa toisen kasvoihin. Tämä aiheut­taa häpeän ja alem­muu­den tun­tei­ta eli kär­simys­tä. Myös toisen henkilön kasvo­jen mene­tys tun­tuu vastapuoles­ta pahal­ta. Kasvo­jen menet­tämistä pyritäänkin sosi­aalises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa diskur­si­ivisin keinoin vält­tämään. Juuri nämä keinot ovat tässä tutkimuk­ses­sa tarkastelun kohteena.

Ter­apia-asi­akas ja terapeutti

Ter­apia-asi­akas, Kat­ja, hakeu­tui yksilöter­api­aan per­heter­apeutin suosi­tuk­ses­ta. Kat­ja halusi lopet­taa puolisolleen ja lap­silleen her­mos­tu­misen ja huu­tamisen. Kat­ja koki vihan tun­teen sääte­lyn itselleen hyvin haas­ta­vana, hän tun­nisti huu­tamisen aiheut­ta­van paljon kär­simys­tä puolisolleen Petelle [nimi muutet­tu], pienelle lapselleen Einolle [nimi muutet­tu] sekä toiselle lapselleen ja koki siitä syyl­lisyyt­tä. Kat­ja oli ter­api­aan hakeutues­sa noin 35-vuo­tias nainen, joka oli kah­den pienen lapsen äiti ja van­hempainva­paal­la. Ter­api­an edetessä Kat­ja jatkoi opiskelujaan.

Kat­ja ker­toi, että huu­t­a­mi­nen oli hänelle keino purkaa omaa pet­tymys­tään. Kat­ja toi keskusteluis­sa usein esille, kuin­ka hänen puolison­sa ei aut­tanut hän­tä tarpeek­si ja kuin­ka ”kaik­ki” odot­ti­vat hänen jak­sa­van ja pär­jäävän yksin. Vaik­ka Kat­ja ker­toi pyytävän­sä mieheltään apua jatku­vasti, hän koki, ettei tul­lut kuul­luk­si. Muil­ta avun pyytämi­nen tai hakem­i­nen tun­tui Kat­jalle koros­tuneen vaikeal­ta. Kat­ja tuli tapaamisi­in usein valmi­ik­si ärtyneenä ja pet­tyneenä puolisoon­sa, ja hän kuvasi vihan tun­teen vievän häneltä suun­nat­tomasti ener­giaa. Kat­ja kuvasi, kuin­ka hän­tä ärsyt­ti se, ettei hänen miehen­sä pystynyt vas­taan­ot­ta­maan hänen pet­tymys­tään. Kat­ja myös kuvasi, kuin­ka omat voimavarat oli­vat niin vähissä, ettei hänel­lä riit­täneet keinot tai voimavarat itsen­sä hillit­semiseen, kun lapset eivät toim­i­neet hänen toivo­ma­l­laan taval­la. Kat­ja kuvasi, kuin­ka hänenkin lap­su­u­den per­heessään aikuinen oli vihaise­na huu­tanut, mut­ta hänet itsen­sä oli pas­sitet­tu vihaise­na omaan huoneeseen­sa. Näin hän koki, ettei hänelle oltu suo­tu mah­dol­lisu­ut­ta opetel­la tun­tei­den sääte­lyä. Kaiken kaikki­aan Kat­ja kuvasi ole­vansa pulas­sa oman vihan tun­teen­sa kanssa ja toivoi apua tun­tei­den­sa sääte­lyyn. Ter­api­an edetessä toteu­tui myös mui­ta tuk­i­toimia per­heelle (varhaiskas­va­tus, per­hetyö, parit­er­apia, lastenhoitoapu). 

Kat­jan ter­apeut­ti­na toi­mi 32-vuo­tias nais­puo­li­nen psykolo­gi. Ter­apeut­ti oli koko hoito­suh­teen ajan inte­grati­ivises­sa psykoter­api­ak­oulu­tuk­ses­sa Kat­jan ollessa hänen koulu­tus­poti­laansa. Näin ollen ter­apeutin läh­estymistapaa kuvaa inte­grati­ivi­nen ote, jos­sa pain­ot­tui esimerkik­si yhteistyö­suh­teen eri­tyi­nen huomioiminen.

Tulok­set

Tutkimuk­ses­sa ana­lyysin kohteena olleista ter­api­ais­tun­noista oli eroteltavis­sa kolme eri­laista tapaa puhua vihan tun­teesta ja siihen liit­tyvästä toim­i­ju­ud­es­ta. Puheta­vat on nimet­ty syytöspuheek­si, keinot­to­muus­puheek­si ja ärsy­tyspuheek­si. Jokaisen puheta­van jäl­keen on esitel­ty ana­lyysi ter­apeutin respon­ssista liit­tyen kyseiseen puhetapaan.

Syytöspuhe

Käyn­nin 16 ter­api­akeskustelus­sa vihan tun­net­ta käsitel­lään syytöspuheen kaut­ta. Tämä aiheut­taa haas­teen toim­i­ju­u­den tukemisen kannal­ta, kos­ka syytöspuheessa Kat­ja aset­tau­tuu objek­ti­po­si­tioon eli uhrin ase­maan. Vah­vaa toim­i­ju­ut­ta osoite­taan sen sijaan puolisolle. Käyn­nin alus­sa Kat­ja osoit­taa vihan tun­net­taan huokaile­mal­la syvään ja hiero­ma­l­la käsiään yhteen voimakkaasti kat­soen ter­apeutista pois­päin. Pitkän hil­jaisu­u­den jäl­keen ter­apeut­ti kysyy Kat­jan kuu­lu­misia, johon Kat­ja vas­taa ker­toma­l­la koke­muk­si­aan hyvin yleisel­lä tasol­la. Seu­raavas­sa aineis­to-otteessa ter­apeut­ti foku­soi keskustelua juuri käsil­lä ole­vaan het­keen ja Kat­jan tun­neti­laan. Kat­ja läh­tee selit­tämään tun­neti­laansa syytöspuheen kautta.

Kat­ja: (5) hhh (2) °joo°

Ter­apeut­ti: mitä kuuluu

Kat­ja: .hhh (3) ööö (2) no hirviän nopeasti on toisaal­ta men­ny tämä viikko — -

Ter­apeut­ti: no mua tieten­ki kiin­nos­taa että mikä sul­la on tuos­sa nyt on niinkö päälim­mäisenä (.) halu­aks sää ker­toa mikä

Kat­ja: niin nyt

Ter­apeut­ti: niin ku sää tuut niin (.) hhh (puhu­ja pyörit­tää päätään) [vihas­tuneen oloisena

Kat­ja:                                        [tää on vaan tää per­in­teinen kaava,

Ter­apeut­ti:                                             [mm

Kat­ja: että siis ihan hyvin (.) aamu meni muuten, mut­ta mää olin siinä lähössä sit­ten (.) niin mää yritin Petelle yrit­tää       selit­tää (selostus lapsen tilanteesta) no tätä yritin sit­ten Petelle selit­tää (.) että se ottais sen huomioon (.) ku se tah­too olla sel­l­ainen että (3) se vaan hyrää men­emään (.) että >kiire kiire kiire ja nyt nyt nyt nyt< (.) ett se ei niinku nää sitä, että ois paljon parem­pi pysähtyä het­kek­si ja kuun­nel­la vaik­ka Einoa (.) että se veis ehkä viis min­u­ut­tia kauem­min, mut­ta mitä sitte

Ter­apeut­ti: justi­in

Kat­ja: = ku sit­ten että se jyrää vaan ja pus­kee sitä omaa niinku aja­tus­taan että nyt >men­nään ja men­nään ja men­nään< ja sit­ten kaikil­la on paha mieli — - tää on kaikessa aina näin (.) no sit se meni siihen, että mää lopet- mää rupesin huu­taan (.) että älä sit­ten saatana kuun­tele ei mul­la oo sulle mit­tään san­ot­tavaa että ku sää et voi sitä kah­ta min­u­ut­tia pysähtyä ja kuun­nel­la mua

Jo käyn­nin lähtöti­lanne on toim­i­ju­u­den kannal­ta kiin­nos­ta­va. Kat­ja ei lähde itse sanoit­ta­maan tun­neti­laansa, vaik­ka selkeästi sen sanat­tomasti osoit­taa huokaile­mal­la ja hiljen­emäl­lä. Ter­apeut­ti läh­tee nimeämään Kat­jan tun­neti­laa toisaal­ta osoit­taen havain­neen­sa sen ja ole­mal­la ”tieten­ki” kiin­nos­tunut siitä. Toisaal­ta ter­apeut­ti tar­joaa tun­teen omis­ta­ju­ut­ta kysymäl­lä ”halu­aks sää ker­toa”. Kat­jan heikkoa toim­i­ju­ut­ta ilmai­se­va puheta­pa näyt­täy­tyy siten, että hän kuvaa tapah­tu­mat tois­tuvina, ”tää on aina kaikessa näin”, ja kuin ”per­in­teisenä kaa­vana”, johon hänel­lä ei ole vaiku­tus­val­taa. Kat­ja kuvaa puolison­sa ”hyräävän” men­emään kuin luon­non­voima, vaik­ka Kat­jan mielestä olisi parem­pi pysähtyä. Kat­ja vahvis­taa koke­mus­taan puoli­son toimin­nan objek­ti­na tois­ta­mal­la ja kiihdyt­tämäl­lä sano­ja ja puhet­taan. Esimerkin lopus­sa Kat­ja kuvaa puoli­son toim­intaa vielä vahvem­min jyräävänä ja puske­vana, jol­loin ”kaikille tulee paha mieli” piilot­taen oman reak­tion­sa tämän yleisen ilmaisun taakse. Heikon toim­i­ju­u­den ilmaisu jatkuu tilanteen eten­e­misen kuvaami­nen pas­si­ivis­sa, ”sit se meni siihe”. Selon­teon lopus­sa Kat­ja sanoit­taa syytök­sen­sä hyvin voimakkaasti ja suo­raan puolisolleen. Syytöspuheel­la Kat­ja selit­tää omaa vihan tun­net­taan ja siihen liit­tyvää heikkoa toimijuuttaan.

Ter­apeutin responssi

Seu­raavas­sa aineis­to-otteessa ter­apeut­ti pyrkii vas­taa­maan Kat­jan heikkoa toim­i­ju­ut­ta ilmai­se­vaan ongel­mamäärit­te­lyyn taval­la, joka mah­dol­lis­taisi Kat­jalle uuden posi­tion, jos­sa oman toimin­nan taustal­la ole­vien inten­tioiden havain­noin­ti ilman arvostelua tulisi mah­dol­lisek­si. Ter­apeut­ti tarken­taa ja sel­ven­tää Kat­jan toim­intaa ja siten osoit­taa toim­i­ju­ut­ta tilanteessa.

Ter­apeut­ti: eli yri­titkö sää Petelle jotenkin viestit­tää (.) että kuu­lostel­la sitä Einon [oloa

Kat­ja:                                                                    [joo, mää yritin niinku sitä (.) ja mää vielä niinku .hhh tosi­aan yritin vielä sil­lai että mää niinku Petelle että (.) °voitko nyt kuun­nel­la mua (.) että mää halu­an ker­toa sulle (1) että hei haloo, tää on niinku mulle tärkeä jut­tu (.) voitko kuun­nel­la° (.) niin EI se ei niinku pysty (.) se vaan hästää (.) jota­ki muu­ta koko ajan ja on tosi ärsyyn­tyneen oloinen ku mä estän sitä tekemästä jut­tu­ja ku sil­lä on [kiire

Ter­apeut­ti: [nii sää yri­tit hän­tä saa­da pysähtymään että voitko kuunnella

Kat­ja: =nii

Ter­apeut­ti: sanoitko sää (.) että voitko kuunnella

Kat­ja: sanoin

Ter­apeut­ti: joo

Myöhem­min käyn­nil­lä ter­apeut­ti pyrkii ongel­man uudelleen­muo­toilul­la ratkaise­maan syytöspuheen tuot­ta­man toim­i­ju­u­den ja vas­tu­ullisu­u­den dilemman.

Ter­apeut­ti: että jotenkin (.) mitä mää kuun­te­len (.) niin mulle tulee sel­l­ainen mieliku­va (.) et-

Kat­ja: hhh

Ter­apeut­ti: että tullee sem­mosia (1) katkok­sia taval­laan siinä (heh heh) ett miten ymmär­retään toista tai ku toinen ei toi­mi niinku omas­sa mielessä asi­at parhait­en menis parhain päin (.) niin sit taval­laan se pure­taan tom­mose­na tur- tai niinkun turhau­tu­mise­na, huu­tamise­na ja raivos­tu­mise­na ja niitä ei koskaan kor­ja­ta (.) tai jotenkin mää mietin, että tuliko teil­lä jotakin (.) so- sop­ua tai (.) yhteisym­mär­rystä siinä että mil­lä mielin te [erositte ja lähditte

Kat­ja:                                                   [ei ei sit se päät­ty niin että (.) mää lähin sieltä (.) sanoin lap­sille heipat ja

Ter­apeut­ti: =niin

Kat­ja: =lähin

Ter­apeut­ti: = nii (.) että kun niitä katkok­si­a­han tullee (.) koko ajan (.) ei lap­si ja van­hempikaan ku ne on vuorovaiku­tuk­ses­sa niin se ei oo sem­mos­ta niinkö (.) ett se menis niinkö tanssi vaan koko ajan siinä (.) joku on laskenu että min­uutin aikana use­am­man ker­ran niinkö lapsen ja van­hem­man välil­lä tulee joku väärinymmär­rys (.) mut­ta ne aika usein kor­jataan (.) automaat­tis­es­tik­ki (.) ett se on taval­laan mikä vahvis­taa sitä (.) ettäkö me yhdessä nää asi­at selvitet­tään niin elämässä pääsee etteen­päin (.) ja se ei oo niin vakavaa

Kat­ja: joo mut­ta ku meil­lä tullee tässä se että ei mis­sään nimessä (.) ku mää vielä yritin sanoa Petelle tajuak­sää ku sää et pysähy kuun­tele­maan (.) niin miltä se niinku mus­ta tun­tuu että enhän mää halua ennää puhua sulle mit­tään (1) nii sit se- siltä se viesti vaan on että >sano sano sano kiire kiire kiire< ett ei niinku mitään tiiäkkö niinku ees saumaa ett se pysähtyis aat­teleen sitä asi­aa (.) vaan sil­lä on vaan se (1) se °kiire kiire kiire ja aja­tus siitä° hhh

Ter­apeut­ti: nii että jos sun toimin­nan taustal­la on sem­mo­nen (.) aja­tus että (.) mää halu­aisin nyt saa­ha tämän vies­ti­ni jotenkin per­ille että mul­la on huoli tuos­ta laps­es­ta (.) niin mietin ett mikä ois se tapa mil­lä (.) mil­lä se menis niinku parhait­en per­ille (.) tai aina­ki niin ettei se tilanne menis huonom­paan suuntaan

Tässä ter­apeut­ti pyrkii muo­toile­maan tilan­net­ta eri taval­la ja jaka­maan toim­i­ju­ut­ta eri toim­i­joiden välille kuvaile­mal­la tilan­net­ta ”katkok­se­na” ja nor­mal­isoimal­la tätä. Näin ter­apeut­ti pyrkii sanoit­ta­maan tilan­net­ta uud­estaan taval­la, joka säästäisi Kat­jan toim­i­ju­u­den puut­teeseen liit­tyvältä mah­dol­liselta häpeän tai syyl­lisyy­den tun­teelta eli kasvo­jen menet­tämiseltä. Kat­ja ei kuitenkaan osta tätä uudelleen­muo­toilua vaan jatkaa tuo­ma­l­la esille omaa koke­mus­taan sanoin ”miltä se niinku mus­ta tun­tuu”. Hän selit­tää omaa tor­ju­vaa ja pet­tynyt­tä reak­tio­taan puoli­son lähet­tämäl­lä viestil­lä ”sano sano sano kiire kiire kiire”, joka ei ota huomioon hänen tun­teitaan. Ter­apeut­ti vas­taa tähän osoit­ta­mal­la Kat­jan toimin­nan taustal­la ole­vaa inten­tio­ta ”saa­da viesti per­ille” ja muo­toile­mal­la Kat­jan viestin moraalis­es­ti sal­lit­tuun muo­toon sisältäen huolen laps­es­ta. Heti perään ter­apeut­ti houkut­telee Kat­jaa otta­maan tilanteesta etäisyyt­tä ja etsimään vai­h­toe­htoisu­ut­ta oma­lle käyt­täy­tymiselle kysymäl­lä ”mikä ois se tapa”. Eli Kat­jan viestin sisäl­lön tärkeyt­tä ei kiis­tetä, mut­ta vies­timis­ta­van osoite­taan ole­van ongel­malli­nen. Tilanteesta keskustelu jatkuu siten, että Kat­ja tuo esille vihan ja pet­tymyk­sen taustal­la ole­vaa koke­mus­ta siitä, ettei tule kuul­luk­si ja ettei ole tärkeä. Ter­apeut­ti vali­doi tätä, ja vas­ta käyn­nin lop­ul­la Kat­ja on valmis miet­timään oman toimin­nan suh­teen vaihtoehtoisuutta.

Syytöspuhe aset­taa ter­apeutin haas­tavaan ase­maan toim­i­ju­u­den tukemisen näkökul­mas­ta. Syytöspuhe ikään kuin kut­suu otta­maan kan­taa syytök­si­in ja ongel­maku­vauk­si­in. Edel­lä esitellyssä esimerkissä ter­apeut­ti kuitenkin vält­tää otta­mas­ta kan­taa syytösten ja ongel­maku­vausten sisältöi­hin. Ter­apeut­ti vali­doi Kat­jan huol­ta laps­es­ta. Yhtä aikaa hän pyrkii osoit­ta­maan ja siten vahvis­ta­maan Kat­jan toim­i­ju­ut­ta kuvaa­mal­la Kat­jaa sub­jek­ti­na sen sijaan, että olisi puoli­son käytök­sen objek­ti­na, ja ehdot­ta­mal­la Kat­jaa yhtä lail­la katkok­sen osa­puolek­si, nor­mal­isoimal­la tätä sekä tuo­ma­l­la esille vai­h­toe­htoisu­ut­ta ja sitä kaut­ta mah­dol­lisu­ut­ta vali­ta oma käyt­täy­tymisen­sä tilanteessa. Ter­apeut­ti pyrkii tar­joa­maan asi­akkaalle posi­tion, jos­ta käsin voisi tarkastel­la oman toimin­nan tai tun­teen inten­tioi­ta syyl­listymät­tä tai menet­tämät­tä kasvojaan.

Keinot­to­muus­puhe

Käyn­nil­lä 38 Kat­ja rak­en­taa suhdet­taan vihan tun­teeseen ilmaisel­la heikkoa toim­i­ju­ut­ta oman tilanteen­sa suh­teen. Kat­ja ilmaisee suo­raan tarvit­se­vansa apua ja selit­tää heikkoa toim­i­ju­ut­taan keinot­to­muus­puheel­la, jos­sa vihan tunne näyt­täy­tyy voimakkaana ja raivoisana, eikä Kat­jal­la ole voimia tai keino­ja sen hillitsemiseksi.

Kat­ja: mul­la on nyt sem­mo­nen olo (.) että mää tart­ten apua tuon Einon kanssa tai mää tarvin itseni kanssa apua (.) en niinku niinkään Einon kans vaan itseni kans (.) mul­la läh­tee sen kans- mul­la men­nee ihan sen kans (.) mää en ennää pysty hillit­teen itteäni (.) ja mää en halua olla sem­mo­nen vanhempi

Esimerkissä Kat­ja rak­en­taa itses­tään moraalis­es­ti vas­tu­ullisen ja reflek­ti­ivisen toim­i­jan ter­api­ati­lanteessa: hän tietää toimi­vansa väärin. Hän kuitenkin hämärtää toim­i­ju­ut­taan rak­en­ta­mal­la itselleen kak­sois­po­si­tion – ter­api­ati­lanteessa hän ottaa vas­tu­un siitä, että vas­tu­ut­toma­lle toimin­nalle tulisi tehdä jotain, mut­ta käytän­nössä ei pysty. Katkel­ma jatkuu Kat­jan tuo­ma­l­la esimerkil­lä siitä, kuin­ka hän yrit­ti saa­da lapsen lopet­ta­maan sohval­la hyp­pe­lyn istut­ta­mal­la tätä ”jäähy­penkil­lä”.

Kat­ja: mää oon niin vitun poik­ki (.) että niinkö hhh (3) ja viikon­lop­un aikana ku mää istutin sitä siel­lä penkil­lä (.) niin määhän siis raivosin sille ja mää huusin sille ku viimistä päivää ku se ei pysyny siel­lä (.) siis mää huusin sille niin paljon (.) että mul­la oli kurkku itel­lä kippeenä ja mää oon ihan raivona (.) mää oon sem­mo­nen (.) mää jäl­keen­päin mietin sitä tilan­net­ta niin mää olin jos­sa­ki sem­moses­sa sumus­sa (.) kos­ka mää oon niin raivona

Katkel­mas­sa Kat­ja ilmen­tää heikkoa toim­i­ju­ut­ta voimakkain sanoin käyt­täen kirosanaa tehokeinona. Hän kuvaa hyvin yksi­tyisko­htais­es­ti omaa toim­intaansa aset­taen itsen­sä täl­lä tavoin sub­jek­tik­si toim­intansa suh­teen. Kuitenkin puheen­vuoron lopus­sa hän kuvaa olleen­sa sumus­sa, joka heiken­tää hänen vas­tu­unot­toaan toiminnastaan.

Ter­apeutin responssi

Kat­jan yksin­puhelun jäl­keen ter­apeut­ti pyrkii vali­doimaan Kat­jan keinot­to­muut­ta ja hätää oman tun­teen sääte­lyn vaikeuk­sien suhteen.

Ter­apeut­ti: niin kyl­lä mää kuulen että sää (.) joten­ki (.) kouri­in­tun­tu­vasti kamp­pailet ittes kanssa nyt tosi kovasti

Kat­ja: siis aivan jäätävää (.) mää oon ihan lop­pu .hhh (herk­istyen) (2) hhh

Ter­apeut­ti: mää jotenkin kuulen sen (.) että sää halu­aisit toimia oikein ja mikä ois niinkö (.) paras­ta sille lap­sukaiselle (.) mut­ta (.) sitte niitä ommaa om- omia tun­tei­ta on niin vaikea hal­li­ta niis­sä °tilanteis­sa sitte° (.) ja se var­maan johtuu paljon siitä­ki että sää oot aivan lop­pu (.) mus­ta tuntuu

Kat­ja: (5) .hhh joo ja ku mää tiiän kyl­lä mitä mun pitäs tehä (.) mää luen nui­ta hem­metin oppai­ta ja osal­lis­tun kaikille verkkokurs­seille sun muu­ta (.) mut­ta tuo­ta (.) en mää pysty siinä tilanteessa (.) ja nyt mää alan olleen siinä tilanteessa (.) että mää en niinku (3) että mää en ees pysty hillit­teen itteä ku mul­la men­nee her­mot (.) että mul­la men­nee ihan totaalisesti

Katkel­mas­sa Kat­jan koke­muk­sen vali­doin­nin lisäk­si ter­apeut­ti sanal­lis­taa Kat­jan rak­en­ta­man kak­sois­po­si­tion. Ter­apeut­ti tuo esille tun­tei­den sääte­lyn vaikeuk­sien johtu­van mah­dol­lis­es­ti ”siitä­ki”, että Kat­ja on väsynyt, jät­täen kuitenkin mah­dol­lisek­si muutkin seli­tyk­set. Osoit­taak­seen Kat­jalle kuulleen­sa Kat­jan hädän ter­apeut­ti tois­taa Kat­jan omat sanat ”sää oot aivan lop­pu”, lisäten kuitenkin, että kyseessä on ter­apeutin oma havain­to sanom­al­la ”mus­ta tun­tuu”. Seu­raavas­sa katkel­mas­sa Kat­ja jatkaa vaku­ut­taen, ettei halua jatkaa toim­intaansa näin.

Kat­ja: mää en halua ennää tom­mos­ta (.) mää en halua joutua tom­moseen raiv­oti­la­han ennää (2) en halua (.) että mun lapset joutuu sem­moseen tilanteeseen (.) että ne- niit­ten pitää miet­tiä (.) että mitä tässä nyt tapahtuu

Ter­apeut­ti: se on tosi hyvä aja­tus (3) mää mietin (.) että mikähän sua estäis men­emästä siihen (.) sumuun (1) onks se niin (.) että siinä sumus­sa mitä sää tossa kuvaat on niinkö vaikia ittiä ennää (.) pysäyttää

Kat­ja: = mmm ei siinä niinku (.) ei siinä pysty ollenkaan (.) se pitäis niinku sitä ennen tavallaan

Ter­apeut­ti: niin ett (.) miten sää halu­aisit toimia (.) että jos sää oisit se ystävä joka kat­tois vier­estä sitä tilan­net­ta että ku se Eino pomp­pii siinä sohval­la niin

Ter­apeut­ti vas­taa Kat­jan vaku­ut­telu­un vahvis­ta­mal­la hypo­teet­tisel­la kysymyk­sel­lä, joka ei haas­ta Kat­jan oletet­tua kyvyt­tömyyt­tä säädel­lä tun­teitaan, vaan luo kuvitel­lun tilanteen, jos­sa Kat­ja voisi toimia halu­a­mal­laan taval­la ja kat­soisi tilan­net­ta sivus­ta kuten ystävä tilanteessa oli tehnyt. Kysymys tar­joaa Kat­jalle mah­dol­lisu­u­den ja myös velvol­lisu­u­den käsikir­joit­taa tilanne uudelleen. Het­ken päästä ter­apeut­ti tar­joaakin käytän­nön neuvoa.

Ter­apeut­ti: niinkö sää jotenkin kuv­a­sit­ki niin (.) sil­lä ei ehkä oo niin merk­i­tys­tä että mitä sää teet (.) mut­ta kuhan sää pystysit pysymään siinä parem­min rauhal­lise­na että (.) voisko­han sitä aatel­la että (.) ett joten­ki se (.) voisko­han sitä aatel­la ihan että sen sijaan että lait­tas sitä las­ta jäähylle niin menisi itse jäähylle — - että mää aat­te­len että se että menet­tää malt­tin­sa (.) ver­sus että pois­tuu siitä tilanteesta het­kek­si niin kyl­lä mää ehot­tomasti val­it­sisin sen että pois­tuu siitä hetkeksi

Kat­ja: niin kyllä

Ter­apeut­ti: että (.) ja se on ihan luval­lista (.) ku mää aat­te­len että sää saat­t­a­sit tarvi­ta sen niinkö sen oman (.) mää mietin että miten sää opetat lapselle itsesääte­lyä jos sää et pysty itteä sääteleen

Kat­ja: mm siitä me puhut­ti­in sen kaverin­ki kanssa (.) että kauheen vaikee opet­taa lapselle sitä ku ei ossaa itekkään — -

Ter­apeut­ti: ja tiiätkö ei se oo help­poa niinkö van­hem­mille muillekkaan varsin­ki näit­ten uhmaikästen kanssa

Neu­vo­nan­to on arkalu­on­toista ja voi näyt­täy­tyä syyl­listämisenä. Ter­apeut­ti tar­joaa neu­voa varovasti ehdot­taen ”voisiko­han” ja korosta­mal­la tilanteessa ole­van kyse ter­apeutin omas­ta ajat­telus­ta, ”mää ajat­te­len”. Ter­apeut­ti myös vahvis­taa viestiään omako­htaisel­la koke­muk­sel­la: ”…mää ehot­tomasti val­it­sisin sen.” Lopuk­si ter­apeut­ti tuo esille vas­tuukysymyk­sen siitä, kenel­lä on vas­tuu tun­tei­den sääte­lyn oppimis­es­ta ja opet­telus­ta – aikuisel­la. Kat­ja vas­taa tähän ottaen tuek­si myös kaverin koke­muk­sen itsesääte­lyn haas­teel­lisu­ud­es­ta. Ter­apeut­ti reagoi tähän nor­mal­isoimal­la koke­muk­sen van­hem­muu­den haas­teel­lisu­ud­es­ta. Katkel­mas­ta käy ilmi, kuin­ka arkalu­on­toisen ongel­man ja heikon toim­i­ju­u­den ilmen­tämisen rin­nal­la molem­mat osa­puo­let tekevät kasvo­työtä toim­i­ju­u­den tun­teen vahvis­tamisen mah­dol­lis­tu­misek­si. Seu­raavas­sa katkel­mas­sa Kat­ja ottaa reflek­ti­ivisem­män posi­tion kuvaa­mal­la mie­len­sä sisältöjä.

Kat­ja: mun- mul­la itsel­lä joku pieni päässä mulle itselle sanoo että nyt ollaan joten­ki menos­sa väärään suun­taan (.) että mää her­mostun enem­män ja useemmin

Ter­apeut­ti: mis­tä se kertoo

Kat­ja: hhh (2) no var­maan siitä (2) var­maan siitä että on niin poik­ki. hhh

Ter­apeut­ti: tää vaatii var­maan har­joit­telua — - miten sää oppisit huo­maa­maan itessä sen (.) että mitä sää pystyt keneltäkin vaa­ti­maan niis­sä tilanteis­sa — - että voiko niitä tilantei­ta joten­ki kiertää (.) ku sää nyt tiiät että sun on aika vaikea väsyneenä itteä hillitä (. ) että voiko päästää itteä joten­ki helpom­mal­la (3) ku se on vähem­män vaar­al­lista tai vähem­män haitallista (.) ja sen kanssa on ehkä helpom­pi elää ku joten­ki sen kanssa (.) että tulee vaati­neek­si iteltä ja kaik­il­ta liikaa ja (.) tulee siitä paha mieli

Tässä katkel­mas­sa ter­apeut­ti kuvaa tun­tei­den sääte­lyä taitona, joka ”vaatii var­maan har­joit­telua”. Täl­lä tavoin hän pyrkii houkut­tele­maan Kat­jaa oppi­jan posi­tioon vahvis­taak­seen tämän toim­i­ju­ut­ta. Tämän jäl­keen ter­apeut­ti esit­tää neu­vo­ja ja kan­nan­ot­to­ja kysymyk­sen muo­toon asetet­tuna. Neu­vo­nan­to sel­l­aise­naan koetaan usein syyl­listävänä. Aset­ta­mal­la neu­vo­nan­non kysymyk­sen muo­toon ter­apeut­ti pyrkii herät­telemään Kat­jan reflek­ti­ivisyyt­tä. Ter­apeut­ti ilmaisee myös Kat­jan toimin­nan haitallisu­u­den tuo­ma­l­la esille sen, kuin­ka liikaa vaa­timi­nen itseltä ja muil­ta on poten­ti­aalis­es­ti ”vaar­al­lista” puhuen enem­män yleisel­lä tasol­la suo­jellen samal­la Kat­jan kasvoja.

Ärsy­tyspuhe

Käyn­nil­lä 46 Kat­ja tulee tapaamiseen kuvaillen vihan tun­net­taan ikään kuin kroonise­na ärsy­tyk­sen tun­teena ja ilman selkeää syytä. Täl­lainen puhe ilmen­tää heikkoa toim­i­ju­ut­ta ja aset­taa hänet objek­ti­po­si­tioon kaikkien mah­dol­lis­ten ärsy­tyk­sen aiheut­ta­jien suh­teen. Käyn­nin aikana Kat­ja läh­tee rak­en­ta­maan ymmär­rystä heikolle toim­i­ju­udelleen ärsy­tyspuheen avulla.

Kat­ja: nyt ärsyt­tää kaik­ki aivan hirveästi heh heh

Ter­apeut­ti: niinkö okei (.) no mis­tä me lähet­täis liiken­teeseen, mikä se tun­tu­is tärkeältä (1) miettiä

Kat­ja: no joten­ki tässä tulee taas siihen (.) että miten sitä sais itteän­sä (2) miten onnis­tu­is siinä ettei se ärsy­tys niinku (.) nousis (.) nousis niinku pääl­lim­mäisek­si. ett se ei niinku hal­lit­sis (.) ku joten­ki nyt tun­tuu että se on niinku hallinnu hhh joten­ki niinku (2) var­maan pari päivää (.) että kaik­ki vähän ärsyt­tää — - että tossa­ki ku istu­in (.) istu­in tuo­ta kak­skyt min­saa (.) mää olin hyvis­sä ajoin niin (.) niin tuo­ta mua ärsyt­ti aivan hirviästi ja häir­it- mää en siis pystyny ees keskit­tymään tähän lehteen (.) heti ku joku käveli siitä ohi (.) siinä sat­tu nyt ole­maan hirveästi trafi­ikkia että koko ajan joku käveli ohi ja mua niin ärsyt­ti aivan hirveästi (.)  ja rupes tun­tu­un että .hhh pää kiristyy että oikeesti (.) onko teiän pakko kävel­lä siinä heh heh

Ter­apeut­ti: mm

Kat­ja tuo ilmi heikkoa toim­i­ju­ut­ta heti ensim­mäisessä lauseessaan. Hän aset­tuu objek­ti­po­si­tioon suh­teessa ”kaikelle ärsyt­tävälle”. Ter­apeut­ti vas­taa tähän vahvis­ta­mal­la koke­mus­ta yhteistyöstä ”me” ja toisaal­ta vas­tu­ut­ta­mal­la Kat­jaa reflek­toimaan, mikä tästä ”tun­tu­is tärkeältä”, eikä lähde val­it­se­maan tämän puoles­ta. Kysymys­tä seu­raavas­sa selon­teossa Kat­ja aset­tuu objek­ti­po­si­tioon suh­teessa ärsy­tyk­sen tun­teeseen, joka ”on hallinnu” hän­tä. Kat­ja vahvis­taa ärsy­tyk­sen uhrin posi­tio­taan kuvaile­mal­la sitä myös fyy­sisenä tun­teena, ”pää kiristyy”. Selon­teon lopuk­si Kat­ja käyt­tää nau­rua kuvail­lessaan heikon toim­i­juuten­sa ilmen­e­mistä käsitel­läk­seen toim­i­ju­u­den puut­teeseen liit­tyvää arkaluontoisuutta. 

Kat­ja: mää oon yksin las­ten kans eikä siinä mit­tään meil­lä men­nee tosi­aan niinku (.) tosi paljon parem­min nykysin, ja en koe sitä sil­lä taval­la niin raskaak­si olla yksin las­ten kanssa mut­ta .hhh taval­laan sit se kiire mikä siihen tullee — -  niinku tänä­ki aamu­na tuo­ta lapset toi­mi ihan hyvin mut­ta mus­ta tun­tuu että minä olin koko ajan se joka oli koko ajan silleen >kiire kiire kiire< .hhh ja niinku loi siihe siihen sem­mosen kauheen niinku (1) hädän ja pani­ikin siihen ittelleni

Ter­apeut­ti: mm

Katkel­mas­sa Kat­ja tar­joaa toim­i­ju­ut­ta kiireelle, joka ”siihen tullee”. Heti perään hän kuitenkin aset­tuu mie­lenki­in­tois­es­ti sekä sub­jek­ti- että objek­ti­po­si­tioon toim­intansa suh­teen. Toisaal­ta Kat­ja kuvaa itseään toim­i­jana mut­ta käyt­täen itses­tään etään­nyt­tävää ilmaisua ”se joka”. Toisaal­ta hän kuvaa itseään toim­intansa objek­ti­na, jolle ”hätä ja pani­ik­ki” luo­daan. Ver­taus tilanteessa hyvin toimivi­in lap­si­in ja katkel­man lopus­sa pain­o­tuk­set sanoil­la ”minä” ja ”ittel­leni” voidaan nähdä toim­i­ju­u­den rak­en­tu­mise­na suh­teessa omaan kokemukseen.

Ter­apeutin responssi

Seu­raavas­sa katkel­mas­sa ter­apeut­ti läh­tee vahvis­ta­maan Kat­jan toim­i­ju­ut­ta etsien ymmär­rystä Kat­jan jo aiem­min tun­nista­man kiireen koke­muk­sen psykol­o­gisille syille.

Ter­apeut­ti: mis­tä sul­la tuli se kiireen tuntu

Kat­ja: hhh no var­maan joten­ki siitä ressistä nyt että mää tiesin että tänne pitää tul­la vaik­ka mää ehin tänne ei mul­la ollu tänne mikää kiire aivan sama vaik­ka (2) mul­la­han oli siis tun­ti aikaa — -

Ter­apeut­ti: niinku mää ite mietin sitä että mul­la itel­lä heräs sel­l­a­nen kysymys­merk­ki että sää ker­rot tuo­ta (.) että olit tässä kah­takym­men­tä min­u­ut­tia aikasem­min (.) ja samal­la samal­la ker­rot (.). että oli kauhea kiire ja että se ärsyt­ti sua (.) että mitenköhän [että miten nää asi­at niinku liit­tyy yhteen heh heh

Kat­ja:                       [niin,

Katkel­mas­sa ter­apeut­ti pyrkii osoit­ta­maan Kat­jan ker­to­muk­sen epäjo­hdon­mukaisu­u­den ja haas­taa tätä pohti­maan kiireen koke­mus­ta tilanteessa. Keven­tääk­seen kon­frontaa­tio­ta hän ikään kuin ihmettelee nau­rah­taen ”miten nää niinku liit­tyy yhteen”. Kat­ja vas­taa tähän selon­te­ol­la siitä, kuin­ka lapset pitää saa­da ajois­sa päiväkoti­in. Seu­raavas­sa katkel­mas­sa näkyy, kuin­ka Kat­ja lop­ul­ta pää­tyy ihmettelemään samaa kuin ter­apeut­ti, ottaen kuitenkin vas­tu­u­ta kiireen koke­muk­sen luon­nista itselleen.

Kat­ja: niin en mää sit­ten tiedä että mik­si mää (.) [ mik­si mää teen sen kiireen

Ter­apeut­ti:                                        [niin miksiköhän

Kat­ja: .hhh ja tosi­aan ku lapset toimii ihan kiltisti ja hienos­ti ei siinä niinku mit­tään mut­ta (1) joten­ki (.) °nyt vaan ärsyt­tää (.) kaikki °

Ter­apeut­ti: niin (.) aut­taako se kiire joten­ki sua (.) jos­sain määrin (.) siis sil­lai että onko siitä joku (.) ku se tulee joten­ki niin herkästi

Kat­ja: mm

Ter­apeut­ti: tai (.) ja sit­ten siitä onko siitä joten­ki vaikea luop­ua­ki heh heh jotenki

Kat­ja: mm

Ter­apeut­ti: että aut­taako se joten­ki sua selviämään niistä aamuista

Kat­ja: kai se joten­ki niinku taval­laan (2) kai se joten­ki niinku pistää (2) .hhh emmää tiiä onks se joku sem­mo­nen ett sil­lon ku ei jak­sais ja väsyt­tää niin se joten­ki pistää niinku (.) sitte jak­samaan heh heh

Ter­apeut­ti: niin että sitte painaa sitä kaa­sua joten­ki sitte [itteen­sä­ki

Kat­ja:                                       [niin se on enem­män sitä että itteen­sä kiire­hit­tää ja ittelleen­sä san­noo (.) ei tietenkään halu­ais lap­sille san­noo mut­ta tieten­ki ku ne on siinä niin tulee sitte san­ot­tua vaik­ka ne ei taval­laan mil­lään (.) että nehän siitä saa osansa ku ne on siinä ja äiti on koko ajan siinä höyryämässä aivan ääärr — -

Ter­apeut­ti: mut joten­ki se on mus­ta ymmär­ret­tävää (.) että siinä kohtaa ku on väsy ja jos sää jo mure­hit sitä päivän aikataulua jo muuten­ki (.) niin vaik­ka sul­la ei siinä het­kessä ois kiire niin se kiireen tun­tu tulee siihen (.) ja taval­laan sitä ehkä buus­taa itteään (.) sitte (.) että saa niinku ne lapset sinne päiväkot­ti­in ja muu­ta (.) ja kiukkuhan on voimaa kans että (.) mikä voi niinku siinä het­kessä aut­taa mut­ta tuo­ta (.) sil­lä voi olla mui­ta seu­rauk­sia sitte että-

Kat­ja: =niin

Ter­apeut­ti: ei oo niin kauhean hyvä mieli

Kat­ja: niin (.) et siihen tuo­ta (2) pitäis kek­siä joku muu voimavara ku se ärsyyn­tymi­nen (1) joku muu niinku liik­keelle pane­va voima

Edel­lisessä katkel­mas­sa ter­apeut­ti rak­en­taa toim­i­ju­ut­ta Kat­jan ulkop­uolelle siten, että Kat­ja säi­lyy päähenkilönä mut­ta toim­i­ja on joku muu kuin asi­akas eli kiire. Ulkois­taen toim­i­jan ter­apeut­ti joh­dat­taa kysymyk­sil­lään Kat­jaa tarkastele­maan kiireen funk­tio­ta taval­la, joka suo­jelee Kat­jan kasvo­ja, eli kiiret­tä ken­ties aut­ta­jan roolis­sa. Katkel­man lopus­sa ter­apeut­ti sanoit­taa varovasti myös kiukun tun­net­ta sanom­al­la: ”…kiukkuhan on voimaa kans.” Sanaval­in­tana ”kiukku” on ”vihaa” pehmeämpi. Näin hän rak­en­taa kiireen ja ärsy­tyk­sen ikään kuin Kat­jan selviy­tymiskeinoik­si, jol­loin sitä voidaan puolin ja toisin tarkastel­la empaat­tisem­min. Lopus­sa Kat­ja ottaa oras­tavaa toim­i­jan roo­lia totea­mal­la tarpeen toisen­laiselle ”voimavar­alle”.

Ter­apeut­ti: ku mon­esti sit sen takana on joku tunne (.) että se kiukku on se pääl­lim­mäi­nen mikä sus­ta näkkyy, mut sit mä mietin, että mitä siel­lä alla on, että onko sielä just joku (.) vaa­timuk­set itteä kohtaan tai tai (.) ehkä joku pet­tymys tai har­mi­tuskin siitä, että yksin pitää tää kaik­ki hoitaa tai niinkö (.) sem­mosia tun­te­muk­sia siel­lä alla-

Kat­ja: = niin, no se on oikeestaan, tässä oli sem­mo­nen koh­ta, että (.) öö huomion­tarve on perus­tarve (.) ellei hyvää huomio­ta ole tar­jol­la huonokin kelpaa — -

Tässä ter­apeut­ti läh­tee tuke­maan Kat­jan toim­i­ju­ut­ta etsimäl­lä kiukulle ken­ties joitain haavoit­taval­takin tun­tu­via lähtöko­htia. Ter­apeut­ti kut­suu Kat­jaa tutki­maan kiukun takana mah­dol­lis­es­ti ole­via tun­tei­ta hien­o­varais­es­ti. Tämä ilmaisun varovais­t­a­mi­nen näyt­täy­tyy ilmaisun epä­var­muute­na ja arvailu­na. Kat­ja vas­taa tähän aloit­taen puheen­vuoron pain­okkaasti ”niin”, osoit­taen ter­apeu­ti­lle innos­tuenkin, että tässä on hänelle jotain tärkeää. Tämän jäl­keen Kat­ja viit­taa lehtiar­tikke­li­in, jos­sa on ker­rot­tu huomion­tarpeesta inhimil­lisenä perustarpeena.

Ter­apeut­ti: ett aut­taisko­han se jotenkin pysähtymään ku miet­tis että mitähän mää nyt tarvisin (.) niinku oikeesti. että se kiire tai se ärsy­tys ois jotenkin sel­l­ainen merkki­va­lo että nyt (.) nyt mää tarvisin jotain (.) [mikähän tää-

Kat­ja:                                                   [kyl­lähän sen kuvaan­nol­lis­es­ti voi aatel­la että joku sel­l­a­nen puna­nen sum­meriva­lo siel­lä koko ajan niinku TUUT TUUT TUUT silleen PYSÄHY PYSÄH- heh heh TEE JOTAKI SILLE TUNTEELLES ÄLÄKÄ VAAN HÖYRYÄ

Ter­apeut­ti: heh heh niin niin

Kat­ja: ett (1) niin­hän se on.

Käyn­nin lopus­sa ter­apeut­ti palaa tarvekeskustelun jäl­keen ärsy­tyk­sen tun­teeseen rak­en­ta­mal­la sille moraalis­es­ti hyväksy­tyn funk­tion ”merkki­val­ona”. Ter­apeut­ti yhdis­tää tähän edeltävän tarvepuheen osoit­taak­seen, että Kat­jan tarpeet ovat tärkeitä. Kat­ja ostaa tämän kuvauk­sen ja vahvis­taa mieliku­vaa täy­den­tämäl­lä sitä oma­l­la kuvauk­sel­la ”punais­es­ta sum­merista”. Lisäk­si Kat­ja kuvaa ikään kuin ärsy­tyk­sen viestik­si ”tee jota­ki”, eli hän kuvaa mah­dol­lisu­ut­ta vaikut­taa omaan tun­teeseen. Kat­ja tuo tämän esille käyt­täen huumo­ria ja nau­rua, joka ker­too asian arkalu­on­toisu­ud­es­ta ja tarpeesta suo­jel­la omia kasvo­ja sen yhtey­dessä. Ter­apeut­ti jakaa nau­run ja osal­lis­tuu näin Kat­jan kasvo­jen suo­je­lu­työhön. Kat­jan kuvaus kuitenkin vahvis­te­taan (”niin” ja ”niin­hän sen on”) vielä puolin ja toisin osoituk­se­na siitä, että yhteistä ymmär­rystä on löy­det­ty. Ärsy­tyk­sen tunne on ymmär­ret­tävä, jos omat tarpeet eivät tule täyte­tyk­si ja jot­ta omaan tun­teeseen tulisi ja on mah­dol­lista vaikut­taa jotenkin.

Tämä aineis­to-ote näyt­tää, miten ter­apeut­ti pyrkii rak­en­ta­maan vahvem­paa toim­i­ju­ut­ta Kat­jalle. Ter­apeut­ti ei suun­taa keskustelua suo­raan kuvat­tuun ongel­malliseen käyt­täy­tymiseen vaan pyrkii löytämään käyt­täy­tymisen takana ole­via inten­tioi­ta ja uudelleen­muo­toile­maan koke­mus­ta niiden poh­jal­ta. Oman toimin­nan moti­ivin osoit­ta­mi­nen tarkoit­taa myös vas­tu­un osoit­tamista, mikä ilman hien­o­varaisu­ut­ta voisi kuu­lostaa syytök­seltä. Keskustelus­sa kasvo­työtä tehdään puolin ja toisin muun muas­sa nau­rahdellen ja sanaval­in­to­jen pehmen­nyksinä, jot­ta oman objek­tisuh­teen kyseenalais­t­a­mi­nen mah­dol­lis­tu­isi ilman heikkoon toim­i­ju­u­teen herkästi liit­tyvää kasvo­jen menettämistä.

Pohd­in­ta

Tässä tutkimuk­ses­sa aineis­tos­ta oli eroteltavis­sa kolme eri­laista puheta­paa liit­tyen vihan tun­teeseen ja asi­akkaan toim­i­ju­u­den koke­muk­seen. Näitä puhetapo­ja oli­vat syytöspuhe, keinot­to­muus­puhe ja ärsy­tyspuhe. Näis­sä puhetavois­sa toim­i­ju­us näyt­täy­tyi heikkona. Syytöspuheessa Kat­ja aset­tau­tui uhrin ase­maan eli objek­ti­po­si­tioon. Vah­vaa toim­i­ju­ut­ta osoitet­ti­in sen sijaan puolisolle. Keinot­to­muus­puheessa Kat­jan vihan tunne näyt­täy­tyi voimakkaana ja rai­vokkaana mut­ta Kat­ja keinot­tomana ja voimat­tomana hillit­semään sitä itsessään. Ärsy­tyspuheessa vihan tunne näyt­täy­tyi taas ikään kuin kroonise­na kireytenä, jon­ka suh­teen Kat­ja rak­en­si heikkoa toim­i­ju­ut­ta ilmais­ten ymmärtämät­tömyyt­tä tun­teen­sa psykol­o­gi­sista syistä.

Tässä tutkimuk­ses­sa esi­in tulleis­sa puhetavois­sa viha ilmeni alisäädel­tynä ja siten ongel­mallise­na Kat­jalle ja hänen ihmis­suhteilleen. Jot­ta vihan tun­net­ta saataisi­in säädel­tyä asian­mukaises­ti, täy­tyy rak­en­tua ymmär­rys ja koke­mus siitä, miten oma mieli on osalli­nen tun­nekoke­muk­sen syn­tyyn (Green­berg &, Paiv­io 2003). Tutkimuk­ses­sa esi­in­tyneis­sä puhetavois­sa Kat­ja rak­en­si heikkoa toim­i­ju­ut­ta aset­tumal­la objek­tisuh­teeseen suh­teessa vihan tun­teeseen tai sen aiheut­ta­jaan. Kat­ja kuvasi vihan tun­net­ta koke­muk­se­na ongel­mallise­na, jatku­vana ja tois­tu­vana. Puhetapoi­hin liit­tyi myös oman toimin­nan hämärtämistä luo­ma­l­la itselle kak­sois­po­si­tio suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen. Kak­sois­po­si­tios­sa oma toim­inta kuvataan ei-toiv­ot­tuna mut­ta itse kyvyt­tömänä toimin­nan kon­trol­li­in (Kur­ri & Wahlström 2007). Näin oma toim­inta ei näyt­täy­dy tarkoituk­sel­lis­es­ti pahana, ja asi­akas säi­lyt­tää kasvonsa.

Heikko toim­i­ju­us on yleis­es­ti ter­api­an lähtöko­h­ta. Psykoter­api­as­sa tavoit­teena on aut­taa asi­akas­ta ensin muo­dosta­maan havain­noi­va suh­tau­tu­mi­nen suh­teessa toim­i­ju­u­den esteisi­in (Leiman 2014). Myös tämän tutkimuk­sen psykoter­api­akeskusteluis­sa ter­apeut­ti pyr­ki rak­en­ta­maan vahvem­paa toim­i­ju­ut­ta Kat­jalle. Vas­tauk­sis­saan Kat­jan rak­en­tamille puhetavoille ter­apeut­ti ei suun­nan­nut keskustelua suo­raan kuvat­tuun ongel­malliseen käyt­täy­tymiseen vaan pyr­ki löytämään käyt­täy­tymisen takana ole­via inten­tioi­ta. Oman toimin­nan moti­ivin osoit­ta­mi­nen tarkoit­taa myös vas­tu­un osoit­tamista. Shapiro (2006) on kuvan­nut tätä psykol­o­gisek­si vas­tuuk­si. Psykologi­nen vas­tu­unot­to mah­dol­lis­tuu juuri tarkastellen omaa toim­intaa suh­teessa omaan elämään ja mieleen, jol­loin itsesyyt­te­lyn sijaan itse ja oma toim­inta voidaan nähdä ymmär­ret­täv­inä ja per­soon­al­lisu­us integroituneempana.

Tutkimuk­ses­sa näyt­täy­tyi myös se, kuin­ka toim­i­ju­u­den vahvis­tamisen suh­teen ter­apeut­ti on usein haas­ta­van tehtävän edessä – miten haas­taa heikkoa toim­i­ju­ut­ta rak­en­tavia puhetapo­ja ja samal­la suo­jel­la asi­akas­ta kasvo­jen menet­tämiseltä. Jos asi­akas asete­taan liian nopeasti vas­tu­ulliseen ase­maan suh­teessa ongel­malliseen toim­intaansa, voi tämä herät­tää tarpeen puo­lus­tau­tua, mikä johtaa reflek­ti­ivisen itse­havain­noin­nin, toim­i­ju­u­den vahvis­tu­misen ja sitä kaut­ta vas­tu­uno­ton estymiseen (Kur­ri 2005). Asi­akkaan ongel­mallista tilan­net­ta ylläpitävä heikko toim­i­ju­us on kuitenkin ter­api­akeskustelus­sa tärkeää haas­taa. Tähän pyritään eri­laisin diskur­si­ivisin keinoin luo­ma­l­la asi­akkaalle hien­o­varais­es­ti mah­dol­lisuuk­sia siir­tyä itse­havain­noin­nin avul­la objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa ongel­malliseen kokemukseensa.

Tässä tutkimuk­ses­sa ter­apeutin respon­s­seis­sa asi­akkaan kasvo­jen suo­jelukeinoina erot­tau­tu­i­v­at asi­akkaan ongel­mallisen koke­muk­sen refor­mu­laa­tio, ulkois­t­a­mi­nen ja varovais­t­a­mi­nen. Refor­mu­laa­tiois­sa ter­apeut­ti pyr­ki kun­nioit­ta­maan ja vali­doimaan Kat­jan kuvaus­ta ja koke­mus­ta tilanteesta. Samaan aikaan hän pyr­ki löytämään kehyk­siä, jois­sa kasvo­ja suo­jel­e­va puhe ja koke­mus voisi­vat muut­tua. Refor­mu­laa­tioon sisäl­tyi myös toim­i­jan ulkois­tamista. Täl­löin ter­apeut­ti kuvaa asi­akkaan päähenkilönä, mis­tä tilanteessa on kyse, mut­ta toim­i­ja onkin jokin ulkop­uo­li­nen tek­i­jä (Kur­ri & Wahlström 2007). Aineis­ton esimerkissä Kat­ja kuvau­tui ärsyyn­tyneenä ja her­mostuneesti käyt­täy­tyvänä henkilönä, joka loi itselleen kiireen tai kiukun, jot­ka kuvat­ti­in lop­ul­ta toim­i­joina, selviy­tymiskeinoina tai merkkeinä siitä, etteivät omat tarpeet ole ken­ties täyt­tyneet. Täl­lainen refor­mu­laa­tio mah­dol­listi Kat­jan toim­i­ju­u­den tarkastelun hien­o­varais­es­ti ja empaat­tis­es­ti. Aineis­toes­imerkeis­sä on nähtävis­sä, kuin­ka refor­mu­laa­tiot eivät vält­tämät­tä olleet Kat­jan näkökul­mas­ta heti alku­un osu­via, vaan uuden­laista toim­i­ju­ut­ta mah­dol­lis­tavaa puhet­ta raken­net­ti­in yhteistyössä pitkin ter­api­ais­tun­toa. Tämänkaltainen neu­vot­tel­e­va ja ei-tietävä posi­tio vaatii ter­apeu­ti­l­ta sitkeyt­tä ja kärsivällisyyttä.

Varovais­t­a­mi­nen kasvo­jen suo­jelun keinona näyt­täy­tyi aineis­toes­imerkeis­sä usein nau­rah­duksi­na, epä­var­muut­ta ilmen­tävänä puheen takkuilu­na ja sanaval­in­to­jen pehmen­nyksinä. Nau­ru ja sen avul­la etään­nyt­tämi­nen keskustelus­ta oli usein myös jaet­tua eli kasvo­jen suo­jelu­un osal­lis­tut­ti­in puolin ja toisin. Eri­tyis­es­ti neu­vo­nan­toti­lanteet raken­netaan usein arkalu­on­toisik­si puheen tyyliä varovais­ta­mal­la (Suoni­nen 2000). Suo­ra neu­vo­nan­to voidaan kokea syyl­listävänä ja siten asi­akkaan kasvo­ja uhkaa­vana. Myös tässä aineis­tossa neu­vo­nan­toe­fek­ti luoti­in usein varovais­tavaan tyyli­in ehdotellen, kysellen, epäröi­den tai korosta­mal­la ter­apeutin koke­musten sub­jek­ti­ivi­su­ut­ta objek­ti­ivisen totu­u­den sijaan. Neu­vo­nan­toon liitet­ti­in myös asi­akkaan koke­muk­sen nor­mal­isoin­tia ja vali­doin­tia kasvo­jen suo­jelun onnistumiseksi.

Tässä tutkimuk­ses­sa näyt­täy­tyi se, kuin­ka haas­taak­seen asi­akkaan heikkoa toim­i­ju­ut­ta ylläpitävän puheta­van ter­apeut­ti joutuu tas­apain­ot­tele­maan asi­akkaan toim­i­ju­u­den tukemisen ja kasvo­jen suo­je­lu­työn välil­lä. Tämä vahvis­taa aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa tehtyjä havain­to­ja kasvo­jen suo­je­lu­työn tarpeel­lisu­ud­es­ta ollessamme arkalu­on­toisen aiheen, kuten heikon toim­i­ju­u­den, äärel­lä (mm. Kur­ri & Wahlström 2007). Arkielämässä mei­dän on mah­dol­lista väl­tel­lä keskustelus­sa arkalu­on­toisia aihei­ta, mut­ta ter­api­atyössä se ei ole mah­dol­lista. Ter­api­ak­oulu­tuk­ses­sa toim­i­ju­u­den tukem­i­nen nos­te­taan usein tärkeänä ter­api­an tehtävänä esille. Tärkeää on myös paneu­tua siihen, miten hien­o­varaista työsken­te­lyä se keskustelun tasol­la onkaan ja mikä on ter­apeutin oma osu­us keskustelun kulku­un. Psykoter­apeutin ammat­ti­taitoon olisi hyvä kuu­lua valmiuk­sia mon­en­laiseen keskuste­lu­tyyli­in, tarvit­taes­sa suorem­paan ja haas­tavam­paan, tarvit­taes­sa hien­o­varaiseen ja tun­nustel­e­vaan. Tärkein­tä on tun­nistaa, mil­laista läh­estymistapaa asi­akas mil­loinkin tarvit­see toim­i­juuten­sa tuek­si. Ter­api­atyössä on usein selkeä tarve hien­o­varaisu­udelle ja kasvo­jen suo­je­lu­työlle ter­apeut­tise­na väli­neenä, jot­ta toim­i­ju­u­den vahvis­tu­mi­nen mahdollistuu.

Heikkoa toim­i­ju­ut­ta ylläpitävä puheta­pa voi itsessään olla asi­akkaalle tapa suo­jel­la kasvo­ja. Sik­si heikkoa toim­i­ju­ut­ta rak­en­tavista puhetavoista voi olla vaikea luop­ua. Tämä aset­taa vaa­timuk­sen­sa myös ter­api­a­suh­teen kannal­ta. Ter­api­a­suh­teen tulisi olla tur­val­lis­es­ti kan­nat­tel­e­va niin, että asi­akas on valmis otta­maan riske­jä kasvo­jen menet­tämisen suh­teen. Riit­tävä kasvo­jen suo­jelu ter­api­akeskustelus­sa suo­jelee myös ter­api­a­suhdet­ta, jon­ka toimivu­us on merkit­tävä osa ter­api­an tulok­sel­lisu­ut­ta. Kukaan ei halua näyt­täy­tyä pahana, tyh­mänä tai osaa­mat­tomana – edes terapiassa.

Viit­teet

¹Aineis­ton lit­teroin­nis­sa käyte­tyt erikoismerkit:

[ ]         haka­su­lut merk­it­sevät päällekkäis­puheen alkua ja lop­pua

Alle­vi­ivaus         merk­it­see korostet­tua puhetta

ISOT     merk­it­sevät puhet­ta, joka on selkeästi ympäröivää puhet­ta äänekkäämpää

°mm°    asteen merk­it merk­it­sevät hil­jaista puhetta

(1)        numero suluis­sa ilmaisee tauon pituuden

(.)         mikro­tauko, alle puoli sekuntia

(epä­var­ma)         puhe suluis­sa tarkoit­taa, että puhe oli epä­selvä ja tulk­in­ta näin ollen epävarma 

hhh       kuu­lu­va uloshen­gi­tys tai huokaus

.hhh      kuu­lu­va sisäänhengitys

joo,       pilkku merk­it­see into­na­tion nousua, merkkinä siitä, että puhe vielä jatkuu

joo.       piste merk­it­see laske­vaa inton­aa­tio­ta, merkkinä puhu­misen lopettamisesta

kos–      tavu­vi­i­va merk­it­see keskey­tynyt­tä puhetta

>voi olla<        ”vähem­män kuin” ja ”enem­män kuin” ‑merkkien sisäl­lä ole­va puhe on nopeam­paa kuin ympäröivä puhe. Toisin päin käytet­tynä hitaam­paa kuin ympäröivä puhe.

=          ”yhtä kuin” ‑merk­ki merk­it­see puheen jatku­mista tauot­ta siitä mihin edelli­nen puhu­ja lopetti

heh heh  ääneen naurua

- —         tek­stiä poistettu

Kir­jal­lisu­us

Fer­nan­dez, Ephrem (2010). Toward an inte­gra­tive psy­chother­a­py for mal­adap­tive anger. Teok­ses­sa Pote­gal, Michael; Stemm­ler, Ger­hard & Spiel­berg­er, Charles (toim.), Inter­na­tion­al hand­book of anger: Con­stituent and con­comi­tant bio­log­i­cal, psy­cho­log­i­cal, and social process­es, 499‒513. New York: Springer.

Green­berg, Leslie S. (2015). Emo­tion-focused ther­a­py: Coach­ing clients to work through their feel­ings (2^nd ed.). Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Association.

Green­berg, Leslie S. (2017). Emo­tion-focused ther­a­py (Revised ed.). Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Association.

Green­berg, Leslie S. & Paiv­io San­dra (2003). Work­ing with emo­tions in psy­chother­a­py. New York: Guil­ford Press.

Joki­nen, Arja; Juhi­la, Kir­si & Suoni­nen, Eero (2000). Diskurssi­ana­lyysin aakkoset (2. pain­os). Tam­pere: Vastapaino.

Joki­nen, Arja; Suoni­nen, Eero & Wahlström, Jarl (2000). Miten tavoit­taa aut­tamistyön ydin­tä? Teok­ses­sa Joki­nen, Arja & Suoni­nen, Eero (toim.), Aut­tamistyö keskustelu­na: tutkimuk­sia sosi­aali- ja ter­api­atyön arjes­ta, 15‒33. Tam­pere: Vastapaino.

Kur­ri, Kat­ja (2005). The invis­i­ble moral order. Agency, account­abil­i­ty and respon­si­bil­i­ty in ther­a­py talk. Väitöskir­ja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kur­ri, Kat­ja & Wahlström, Jarl (2001). Dia­log­i­cal man­age­ment of moral­i­ty in domes­tic vio­lence coun­selling. Fem­i­nism & Psy­chol­o­gy, 11(2), 187–208.

Kur­ri, Kat­ja & Wahlström, Jarl (2007). Refor­mu­la­tions of agent­less talk in psy­chother­a­py. Text & Talk — An Inter­dis­ci­pli­nary Jour­nal of Lan­guage Dis­course Com­mu­ni­ca­tion Stud­ies, 27, 315‒338.

Kuusi­nen, Kirsti-Liisa; Valko­nen, Har­ri & Wahlström, Jarl (2020). Inte­grati­ivi­nen psykoter­apia. Teok­ses­sa Hut­tunen, Mat­ti O. & Kals­ka, Hely (toim.), Psykoter­api­at, 193‒209. Helsin­ki: Duodecim.

Leiman, Mikael (2014). Psykoter­a­pi­oiden yhteinen perus­pros­es­si. Teok­ses­sa Ero­nen, San­na & Lahti-Nuut­ti­la, Paula (toim.), Mikä psykoter­api­as­sa aut­taa? Inte­grati­ivisen läh­estymis­ta­van perustei­ta, 71‒89. Helsin­ki: Edita.

Pas­cual-Leone, Anto­nio; Gilles, Phoenix; Singh, Terece & Andrees­cu, Cristi­na A. (2013). Prob­lem anger in psy­chother­a­py: An emo­tion-focused per­spec­tive on hate, rage, and reject­ing anger. Jour­nal of Con­tem­po­rary Psy­chother­a­py, 43, 83‒92.

Peräkylä, Anssi (2001). Erv­ing Goff­man: sosi­aalisen vuorovaiku­tuk­sen rak­en­teet. Teok­ses­sa Hän­ni­nen, Vil­ma; Par­ta­nen, Juk­ka & Yli­jo­ki, Oili-Hele­na (toim), Sosi­aalip­sykolo­gian suun­nan­näyt­täjiä, 347‒364. Tam­pere: Vastapaino.

Shapiro, David (2006). Self-reproach and per­son­al respon­si­bil­i­ty. Psy­chi­a­try, 69, 21–25.

Seilo­nen, Min­na-Leena & Wahlström, Jarl (2017). Asi­akkaan toim­i­ju­u­den ja sen puut­tei­den esit­tämi­nen ensim­mäisessä psykoter­api­ais­tun­nos­sa. Esi­tys Psykoter­apiatutkimuk­sen päivil­lä helmiku­us­sa 2017 Jyväskylässä.

Suoni­nen, Eero (2000). Tanssi­la­jit ja ‑tyylit asi­akkaan kohtaamises­sa. Teok­ses­sa Joki­nen, Arja & Suoni­nen, Eero (toim.), Aut­tamistyö keskustelu­na: tutkimuk­sia sosi­aali- ja ter­api­atyön arjes­ta, 67‒104. Tam­pere: Vastapaino.

Toivo­nen, Hei­di (2019). Toim­i­ju­u­den ja ei-toim­i­ju­u­den kon­struk­tiot psykoter­api­as­sa: 10 diskur­si­ivisen keinon malli. Psykolo­gia, 54(4), 288‒291.

Toivo­nen, Hei­di; Wahlström, Jarl & Kur­ri, Kat­ja (2019). Con­struct­ing nona­gency at the begin­ning of psy­chother­a­py: The 10DT mod­el. Jour­nal of Con­struc­tivist Psy­chol­o­gy, 32(2), 160–180.

Toskala, Antero & Har­tikainen, Kat­ja (2005). Min­u­u­den rak­en­tu­mi­nen: Psyykki­nen kehi­tys ja kog­ni­ti­ivis-kon­struk­ti­ivi­nen psykoter­apia. Jyväskylä: Jyväskylän koulutuskeskus.