Pääkirjoitus
Vanha buddhalainen arvoitus kysyy: ”Syntyykö ääni, jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa?” Vastaus on: ei synny. Ympäristössämme ei ole missään ääniä, vaan ainoastaan ilmamassojen aaltoilua, joka liikuttaa aistinsoluja korvassa, jotka puolestaan muuntavat liike-energian hermoimpulsseiksi. Subjektiivisesti kuultavat äänet ovat aivojen tuottama pään sisäinen ilmiö. Samoin silmä aistii valon aallonpituuksia. Ympärillämme ei ole värejä, vaan esimerkiksi punaisen värin subjektiivinen kokemus rakentuu aivoissa. Sama koskee muitakin aisteja. Aivoissa on kokoelma synnynnäisiä viettiperäisiä aivorunkoon kytkeytyviä emootiojärjestelmiä. Subjektiivinen tajunta on sisäsyntyinen, ja yhden pienen aivorungon tumakkeen vaurio sammuttaa tajunnan ja johtaa koomaan. Aivot konstruoivat subjektiiviset elämyksemme luomalla hallusinatorisen simulaation, jonka koemme todellisuudeksi. Aivot ovat keskipisteessä kaikessa mentaalisessa kokemisessa.
Patricia Churchland (2004) sanoo Neurofilosofia-kirjansa johdannossa: ”‒ ‒ valtaosa todisteista viittaa siihen, että aivot tuntevat, ajattelevat ja päättävät, ei niinkään jokin ei-fyysinen asia. Tämä tarkoittaa, että ei ole sielua, joka rakastuu. On selvää, että rakastumme edelleenkin, ja intohimo polttaa kuten ennenkin. Ero on siinä, että ymmärrämme, että nämä tärkeät asiat ovat fyysisten aivojen tapahtumia. Mikä kummallisempaa, se tarkoittaa että sisäänpäin suuntautunut tajunta – ihmisen subjektiivisuus, on sekin aivoista riippuva tapa ymmärtää hermoston tapahtumia. Se tarkoittaa, että aivojen tieto siitä, että näin on, on myös aivoihin perustuvaa toimintaa. Mieli, jonka vakuutetaan olevan aineen yläpuolella, on oikeastaan tiettyjä aivotoimintojen hahmoja, jotka vuorovaikuttavat toisten aivojen hahmojen kanssa ja joita nämä hahmot tulkitsevat. Ihminen itse sellaisena kun se nähdään introspektiivisesti eli itseään havainnoiden on aivoihin perustuva rakenne, joka muuttuu kun aivot muuttuvat, ja katoaa kun aivot lakkaavat olemasta.” Tietoisuus tuntuu aineettomalta ja sen ongelma mahdollisesti koskaan ratkeamattomalta, mutta siihen kytkeytyvää aivotoimintaa on voitu osittain selvitellä, ja työ jatkuu. Toistaiseksi yksi ehdokasteorioista on kaksoisaspektimonismi (engl. double aspect monism) ‒ ajatus siitä, että yhtä ja samaa ilmiötä voidaan lähestyä esimerkiksi psykoanalyysin ja neurotieteiden suunnista.
Neurotieteet on avanneet monia uusia näkemyksiä ja teorioita, jotka ovat käyttökelpoisia psykoterapeuteille. Psykodynaaminen tiedostamaton, niin keskeisenä kuin sitä on opittu pitämään, muodostaa vain pienen osan laajasta neurokognitiivisesta tiedostamattomasta, jota neurotieteet tutkivat. On selvinnyt, että suurempi osa kuin on luultu havainnoistamme, valinnoistamme, ajatuksistamme, tunnereaktioistamme ja käyttäytymisestämme tapahtuu automaattisesti ja tiedostamattomasti. Myös se, mitä mieleen tulee esimerkiksi analyysisohvalla, valikoituu paitsi psykodynaamisista syistä myös laajan multimodaalisen automatisoituneen neuraalisen komputaation myötä. Ennen kuin mitään tulee tietoisuuteen, on asiaa käsitelty lukuisilta eri kulmilta ja eri osissa aivoja vähintään puoli sekuntia, usein jo useita sekunteja aikaisemmin. Automatisoituneita mekanismeja ei voi tietoisesti tavoittaa, mutta ne ilmentyvät toiminnan ja käyttäytymisen kautta ja saavat aikaan fyysisiä emotionaalisia reaktioita (e‑motion). Monet meitä ohjaavat automatisoituneet mallit, kartat ja algoritmit ovat syntyneet osin reaalisten kokemusten ja niihin liittyvien muistijälkien myötä ehdollistumisen ja proseduraalisen oppimisen mekanismilla ilman että se, mitä meille tapahtui, kävi koskaan tietoisuudessa, eikä näin ollen ole sieltä tullut torjutuksi. Ne ovat tallentuneet ilman mahdollisuutta torjua tai dissosioida. Eläinkunta toimii pääsääntöisesti niiden ohjaamana, ja niiden merkitys on ihmisellekin keskeinen. On ongelmallista, jos potilaan oireita pelkästään psykologisoidaan ja nähdään torjuntaa, lohkomista, kieltämistä jne. Potilas voi hävetä syvästi ja pitää itseään vastuussa luonteenpiirteistään ja tunteistaan, jotka päällisin puolin järjettömästi ja epäloogisesti nousevat pintaan ja joita vastaan hän yrittää taistella. Silloin olisi hyvä, jos terapeutti ja potilas olisivat jonkinasteisesti neurotieteellisesti informoituja. Ymmärrys voi auttaa terapeuttia tuntemaan myötätuntoa potilasta kohtaan, kun terapeutti ei pidä potilasta pelkästään defensiivisenä. Potilas puolestaan voi oppia tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan.
Muistijärjestelmien toimintaa ja monimuotoisuutta sekä niiden biologiaa ymmärretään aiempaa paremmin. Siitä on konkreettista hyötyä potilastyössä. Peilisoluteoria avaa näkymiä mikrotason vuorovaikutukseen. Kiintymyssuhteiden merkitys on tärkeä. Viettiperäisten emootiojärjestelmien biologian ja anatomian tuntemus oikoo vanhan kahden vietin järjestelmän yksipuolisuutta. Freudin strukturaaliteoria modifioituu siten, että tietoisuus ei olisi egon vaan idin funktio. Uusia ideoita ja kehitelmiä syntyy koko ajan.
Neuropsykoanalyysi on sanana hybridi, jonka psykoanalyytikko Mark Solms loi 1980-luvulla. Siihen aikaan ajatusta neurotieteiden ja psykoanalyysin yhdistämisestä pidettiin järjettömänä ja Solmsia höynähtäneenä, eikä hän kehdannut kertoa neurotieteilijäkollegoilleen omasta psykoanalyysistään peläten maineensa puolesta. Edistystä on tapahtunut. Tässäkin lehden numerossa on Markus Johanssonin monipuolinen uusimpia neuropsykoanalyyttisiä teorioita esittelevä kirjoitus.
Martti Tuohimetsä
päätoimittaja
Kirjallisuus
Churchland, Patricia (2004). Neurofilosofia. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
