Kun Martti Siirala puhuu todellisuuden harhaisesta omistamisesta, hän puhuu nähdäkseni useasta ilmiöstä. Ensinnäkin hän tarkastelee ihmisen suhdetta maailmaan, toiseksi hän pohtii ihmisen suhdetta tietoon ja kolmanneksi hän tutkii tiedon ja vallan yhteyksiä.
Ihmisen suhteessa maailmaan näyttäytyy Siiralan mielestä ihmiskunnan pyrkimys hallintaan (Siirala 1976/1983). Elämän eläminen edellyttää sitä, että jollain tavalla kykenemme jäsentämään ympäröivän maailman, muodostamaan itsellemme itsestäänselvyyksien, sovinnaisuuksien verkon, joka turvaa jokapäiväisen olemassaolomme. Ongelma syntyy Siiralan mukaan silloin, kun milloinkaan ei löydy tilaa reflektiolle, vaan kaikki jatkuu samanlaisena ad infinitum. Jotta elämä voisi toteutua täytenä, sen on kyettävä muuttumaan, ja milloin näin ei tapahdu, syntyy piilevää ahdistusta. Kyvyttömyys kestää näin syntynyttä ahdistusta johtaa siihen, jota hän kutsuu todellisuuden harhaiseksi omistamiseksi (Uurtimo 1999).
Todellisuuden harhaisessa omistamisessa ihmisen ja maailman välisen elävän dialogin korvaa kivettynyt teorioiden, tiedon sekä organisoitujen käytäntöjen tiivistymä. Se näyttäytyy käsityksissämme maailmasta, jossa ahdistusta herättävät aukot ja railot peittyvät sovinnaisuuden turvaverkon alle. Siiralan näkemyksen mukaan vakavasti psyykkisesti sairaat tuovat nämä aukot meidän eteemme; siksi meidän on tarve eristää heidät ja osoittaa, että heidän hulluutensa on käsittämätöntä.
Pohtiessaan ihmisen suhdetta tietoon Siirala tarttuu kysymykseen, jossa näyttäytyy nähdäkseni toinen ulottuvuus hänen käsitteestään todellisuuden harhainen omistaminen. Hän pitää harhaisena ajatusta, että voimme erottaa ihmisen ja ympäröivän todellisuuden toisistaan (Siirala 1980). Hänen näkemyksensä on, että kaikki tieto, jonka saamme, on välittynyttä, jonkun teorian – tietoisen tai tiedostamattoman – läpi tulkittua. Puhuessaan tiedon ja ihmisen suhteesta hän puhuu myös harhasta, joka syntyy, kun ilmiö samaistetaan sitä koskevaan tietoon. Ikään kuin ihminen olisi yhtä kuin tieto, joka meillä hänestä on. Siirala katsoo, että lääketiede, erityisesti psykiatria kadottaa tässä kosketuksen kokonaiseen ihmiseen. Tässä kohtaa Siiralan kritiikki suuntautuu myös psykoanalyysiin. Hän näkee, että se on jatkuvassa vaarassa hukkaantua kivettyneiden teorioiden maailmaan, jossa tiedämme ennalta, emme jaetusta kokemuksesta. Siiralan ansioksi on luettava, että hän osoittaa tärkeyden nostaa teoreettiset silmälasimme silmiltä ja tutkia, näkeekö niillä vielä.
Hallintaraivo on eräs Martti Siiralan esille nostama käsite, jolla hän tutkii tiedon ja vallan yhteyttä (Uurtimo 1999). Sillä hän viittaa ihmiskunnan pyrkimykseen saattaa ympärillä oleva tiedon avulla valtaansa. Hänen näkemyksensä mukaan hallintaraivo näyttäytyy myös yhteisön sisällä; siinä miten toisin ajattelu suljetaan yhteisen ulkopuolelle, siinä miten esimerkiksi sairauden viesti hukkaantuu yksilön kannettavaksi. Nähdäkseni hän katsoo, että tieteellisen tiedon tuottamista ohjaa tietynlainen tiedonintressi, jonka pyrkimyksenä on saattaa maailma hallintaan, omistukseensa. Tämän hän näkee vastakkaisena oivallukselle, että maailma on jotakin, johon voimme vain saada kosketuksen. Hybris on eräs Siiralan käyttämistä käsitteistä, joka nähdäkseni viittaa juuri pyrkimykseen ottaa todellisuus hallintaan, asettua tuomariksi sen suhteen, mitä on totta ja todellista (Siirala 1976/1983). Siiralan näkemys on, että maailma on aina vasta tulemassa, se on aina muuttumassa.
Entä psykoanalyysi?
Psykoanalyysi on perinteisesti asettunut yhteisön laitamille ja ottanut tehtäväkseen olla sen puolestapuhuja, jolta puheen oikeus on kielletty. Martti Siiralan tulkinnassa psykoanalyysista, jota Freud, Juhani Ihanuksen sanoin, ei välttämättä olisi tunnistanut omakseen, tiedostamaton sekä vapaa assosiaatio nousevat keskeiseen asemaan, kuten myös psykoanalyysin eetos; tutkia ja ottaa puheeksi, ei tyydyttää ja lohduttaa (Ihanus 2000). Vapaa assosiaatio ja sen kumppani vapaasti liikkuva tarkkaavaisuus ovat Siiralan mielestä välineitä todellisuuden harhaista omistamista vastaan. Analyytikon ja terapeutin kunnioittavassa ja kuuntelevassa suhtautumisessa potilaansa sanottavaan ja itsessään herääviin vasteisiin on mahdollisuus päästä taakkojen uudelleen jakamiseen, mitä Siirala piti keskeisenä terapeuttiselle prosessille ja parantumiselle. Hybris; fantasia, että jo tiedämme ja että meillä on kyky ennalta tietää se, mikä on tärkeää ja merkityksellistä, menettää prosessissa valtaansa.
Myös psykoanalyysiin voi kohdistaa analyyttisen katseen. Silloin kysymykseksi nousee, missä määrin tai oikeastaan millä tavoin Siiralan kuvaamat ilmiöt näkyvät analyyttisessa yhteisössä. Psykoanalyysi on paitsi menetelmä, jolla kuunnella ja olla kontaktissa toiseen, myös pitkälle kehittynyt teoriarakennelma. Käytämme sitä yrittäessämme saada selkoa terapiasuhteen tapahtumiin. Siiralan sanoin tarvitsemme jotakin, jonka avulla jäsennämme kokemustamme. Mutta onko silloin vaarana, että teorioistamme muodostuu samankaltainen sovinnaisuuksien verkko, joka tehokkaasti peittää alleen sen tosiasian, ettemme kuitenkaan, koskaan, voi jäännöksettä ymmärtää toista?
Teorioista ja maailman selittämisestä
Psykoanalyysin piirissä on usein ollut tärkeää säilyttää yhtenäinen rintama. Eikä se kovin yllättävää olekaan; psykoanalyysi on aina kokenut itsensä vihollisalueella olevaksi, ja silloin tietenkin yhtenäisyyden säilyttäminen ulkoiseksi mielletyn uhan edessä on ollut merkityksellistä. Psykoanalyysin itsekokemus uhan alla olevana ei toki ole yksinomaan harhaa. Sen pyrkimys auttaa ihmistä saavuttamaan kosketus omiin tiedostamattomiin kerrostumiin ja sen näkemys ihmisestä sellaisena, joka, Freudin sanoin, ei ole oman talonsa herra, on isku rationaalisuuden ylivaltaa ja sen mukanaan tuomaa harhaista turvallisuuden tunnetta vastaan. Tämä ei Freudin aikaan saanut yhteiskuntaa taputtamaan innokkaasti käsiään, eivätkä suosionosoitukset tunnu kovin myrskyisiltä vieläkään.
Tietynlainen piiritystilassa olemisen tunne on tuottanut psykoanalyysiin taipumuksen suoristaa rivinsä ja pyrkimyksen puhdistaa pois harhaoppiset. Jurgen Reederin (2001) mukaan psykoanalyyttisiä yhteisöjä vaivaa tietynlainen paranoidinen ilmapiiri, joka tuntuu kiertyvän muun muassa sen ympärille, mitä oikea psykoanalyysi on. Psykoanalyysi – ja psykoanalyyttinen psykoterapia – ovat luonteeltaan hyvin yksityisiä ja intiimejä toiminnan muotoja, jotka asettavat harjoittajansa kohdakkain hyvin voimakkaiden ja primitiivisten tunteiden kanssa. Tätä intiimiä kokemusta voi olla vaikea jakaa. Jäämme yksin kantamaan niitä ahdistuksia ja pelkoja, jotka heräävät. Sen seurauksena, kuten Knight 1950-luvulla tai Sandler 1980-luvulla totesivat, psykoanalyytikon mielessä asuu usein epäily siitä, teenkö minä psykoanalyysia oikealla tavalla (Reeder 2001). Tällainen tilanne tuottaa myös turvattomuuden tunteen; onko minulla riittävät tiedot ja taidot, riittävän oikeat.
Turvattomuuden tunne ja tarve saattaa se siedettäväksi synnyttää toiveen varmuudesta. Nähdäkseni Bion käsitteli tätä puhuessaan negatiivisesta kyvykkyydestä; kyvystä sietää epävarmuutta ja ei-tietämistä. Siirala puhuisi varmaankin kyvystä kestää maailmaa vasta tulossa olevana, avautuvana. Epävarmuus herättää ahdistusta ja impulssin ratkaista asia. Bion totesi myös, että jokaisessa vastaanottohuoneessa on kaksi pelokasta ihmistä, joista useimmiten terapeutti on se, joka pelkää hieman vähemmän. Tämä liittyy varmaankin siihen, että terapeutti on ollut tällaisessa tilanteessa ennenkin; omassa hoidossaan, aikaisemmissa potilassuhteissaan. Omakohtaisen kokemuksen lisäksi on toinenkin tekijä, joka saattaa vaikuttaa asiaan. Terapeutilla on käytössään teorioita, joiden kautta havainnoida tilannetta ja tehdä se jollain tasolla ymmärrettäväksi. Ensin ainakin itselleen, usein myös potilaalle.
Teoria on mainio työväline. Näin silloin, kun suhtaudumme teorioihin nöyryydellä ja kunnioituksella. Tieteen historia on täynnä oivalluksia, jotka olisivat olleet mahdottomia ilman aiempaa teoreettista työtä. Surullista kyllä, tieteen historia on täynnä myös vastakkaisia esimerkkejä. Teorian muuttuminen työkalusta ideologiaksi tai uskonnoksi estää aidon ymmärryksen. Galileosta kerrotaan tarinaa, että katolisen kirkon edustaja tokaisi Galileolle, ettei hänen tarvitse katsoa teleskooppiin; hän tietää, että aurinko kiertää maata, koska kirkon oppi näin sanoo.
Myös psykoanalyysin historiassa kohtaamme samaa. Teoriat muuttuvat herkästi totuuksiksi, kuten Freudin ajatusten kanonisointi todellisuuden kuvajaisiksi osoittaa. Teoriat ovat houkuttelevia, koska ne tarjoavat turvaa siellä, missä turvattomuus uhkaa. Siksi psykoanalyytikot, nuo turvattomuuden kokemusasiantuntijat, ovat mestareita kehittämään teorioita.
Peter Fonagy (2003) kirjoitti vuosituhannen vaihteessa psykoanalyysin ongelmallisesta suhteesta teorioihin. Psykoanalyysillä on erittäin suuri valmius tuottaa teorioita mutta erittäin pieni valmius hylätä niitä. Se johtaa ilmiöön, joka on meille kaikille tuttu: kun löydämme jotakin, joka ei ole aiempien käsitysten avulla selitettävissä, luomme uuden teorian. Niinhän tiede toimii. Mutta psykoanalyysille tuntuu olevan tunnusomaista, että vanha jää viereen kummittelemaan. Lopputuloksena kukaan ei hallitse olemassa olevia selitysmalleja, mikä palauttaa meidät siihen turvattomuuden tilaan, josta teorioillamme pyrimme eroon. Tästä seuraa se, että valitsemme helposti puolemme. Vaihtoehtoiset selitykset voivat tuntua uhkaavilta, etenkin silloin kun oma turvan kokemus on rakentunut lähes aukottoman selitysverkon varaan. Siiloutuminen eri koulukuntiin – tai luostarisääntöihin – voi silloin olla houkutteleva ratkaisu tähän kiusalliseen ongelmaan.
Tässä kohtaa haluan kiertää takaisin kohti Martti Siiralaa. Olen esittänyt, että epävarmuuden ja turvattomuuden sietämisen vaikeus on yksi tekijä, joka tuottaa meissä pyrkimyksen luoda selityksiä maailmasta. Tarvitsemme teorioita, jotta voisimme tulla toimeen tässä monimutkaistuvassa todellisuudessa. Mutta Martti Siiralan käsite todellisuuden harhainen omistaminen osoittaa meille selitysten rajat ja vaarat. Todellisuuden omistamisen sinänsä legitiimi pyrkimys tehdä maailma navigoitavaksi on jatkuvasti vaarassa hukkaantua harhaan siitä, että tiedämme, mitä maailma on, ja että tiedämme, mitä todellisuus on. Oikeasti emme koskaan voi tietää, vaan voimme vain antautua tutkimusprosessiin. Nöyryys maailman edessä, toisen ihmisen edessä, on se, mihin Martti Siiralan ajattelu osoittaa. Teoriasta voi vain johtaa hypoteeseja, ei tietoa.
Kirjallisuus
Fonagy, Peter (2003). Some complexities in the relationship of psychoanalytic theory to technique. Psychoanalytic Quarterly, 72(1), 13‒47.
Ihanus, Juhani (2000). Vastaanottoja. Therapeia 40 vuotta. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Reeder, Jurgen (2001). Hat och kärlek i psykoanalytiska institutioner. En professions dilemma. Eslöv: Brutus Östlings Bokförlag Symposion.
Siirala, Martti (1976/1983). The delusional possession of reality – the normal madness. Teoksessa Siirala, Martti, From transfer to transference. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Siirala, Martti (1980). Todellisuuden käsittäminen psykoanalyysissa. Teoksessa Siltala, Pirkko; Haavikko, Ritva; Kauttu, Kyllikki; Majava, Heikki; Paavolainen, Minna & Ryselin, Kirsti (toim.), Psykoterapia teoria ja käytäntö 1. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Uurtimo, Yrjö (1999). On puhuttava siitä mistä vaikenemme. Helsinki: Tammi.
