Johannes Myyrä: Täyttä hulluutta

Duodec­imin net­ti­sivuil­ta löy­tyvät kansal­liset Käypä hoito ‑hoito­su­osi­tuk­set, jot­ka julka­isi­jan mielestä ovat riip­pumat­to­mia ja tutkimus­näyt­töön perus­tu­via. Nyky­i­sis­sä suosi­tuk­sis­sa san­o­taan: ”Kak­sisu­un­taisen mielialahäir­iön hoidon perus­ta ovat mielialaa tasaa­vat lääk­keet ja uudem­mat psykoosilääk­keet sairau­den ajanko­htaisen vai­heen mukaan. Psykososi­aaliseen hoitoon on kehitet­ty spe­si­fisiä yksilö‑, ryh­mä- ja perhehoitomalleja.”

Skit­sofren­ian hoi­dos­sa keskeisiä ovat ”psykoosilääk­i­tys, jos­sa pyritään tehokkaan oire­lievi­tyk­sen lisäk­si pien­im­pään tehokkaaseen annok­seen ja hait­tavaiku­tusten min­i­moimiseen, poti­laan ja hänen per­heen­sä koulu­tuk­selli­nen ter­apia (psykoe­dukaa­tio), psykososi­aalisen yksilöhoidon spe­si­fiset muodot, kuten kog­ni­ti­ivi­nen käyt­täy­tymis­ter­apia (KKT) ‒ ‒”. Taataanko näitä ohjei­ta nou­dat­ta­mal­la täs­mäoireille täsmähoito?

Mihin ovat jääneet psyko­ana­lyyt­tiset hoidot? Nekin perus­tu­vat pitkään per­in­teeseen ja tutkimus­näyt­töön. Euroopas­sa muun muas­sa C. G. Jung ja Melanie Klein julka­isi­vat näke­myk­siään psykoo­seista ja niiden hoi­dos­ta. Yhdys­val­lois­sa Har­ry Stuck Sul­li­van, Harold Sear­les, Otto Will ja Frie­da Fromm-Reich­mann toimi­vat samal­la taval­la. Euroopas­sa Mar­guerite Sechehaye, Lud­vig Bin­swanger ja Medard Boss sai­vat työn­sä jatka­jik­si muun muas­sa Gae­tano Benedet­tin ja Mart­ti Siiralan ja hei­dän oppi­laansa. Mik­si hei­dän työn­sä nyt pyritään sivu­ut­ta­maan? Ovatko poti­laan ja ter­apeutin koke­mus­ta kuvaa­vat tapaus­selostuk­set väärän­laista näyt­töä? Nykyään hoidon tulosten arvioin­nis­sa pitäisi käyt­tää objek­ti­ivisia mittare­i­ta kuten lisään­tynei­den puhe­lin­soit­to­jen määrää. Ovatko edel­lä mainit­tu­jen psyko­ana­lyytikko­jen ajatuk­set siis täyt­tä hul­lu­ut­ta? Mitä pitäisi ajatel­la ran­skalai­sista ana­lyytikoista, Françoise Davoines­ta ja Jean-Max Gaudil­lières­ta, jot­ka puhu­vat mielu­um­min hul­lu­ud­es­ta kuin psykoo­seista, kos­ka se on vähem­män leimaavaa kuin psyki­a­trisen val­lankäytön diag­nos­ti­ikka­puhe, jol­la yhteisöä häir­it­sevät jäsenet saadaan sul­jet­tua ulkop­uolelle ja lääkit­tyä yksinäisyy­teen­sä? Hul­lu­us taas on kaikille meille avoin mah­dol­lisu­us. Siitä esimerkik­si nykyi­nen maail­man­ti­lanne hul­luine johta­ji­neen tar­joaa selvää näyttöä.

C. G. Jung jo aikoinaan ajat­teli, että emme me paran­na sairaut­ta, vaan sairaus paran­taa mei­dät. Hul­lu­u­teen sisäl­tyy epä­toivoinen yri­tys saa­da jokin toteu­tu­mat­ta jäänyt elämän mah­dol­lisu­us vih­doinkin kuul­luk­si ja hyväksy­tyk­si ja saa­da yhteisö kan­ta­maan vas­tu­un­sa sen tukahduttamisesta.

Tiedosta­mat­toman käsite on laa­jen­tunut kat­ta­maan tor­ju­tun tietoisu­ud­es­ta pois työn­netyn lisäk­si myös aines­ta, joka ei Toisen puut­teessa ole koskaan tul­lut tietoisek­si. Kaik­ki tor­jut­tu on tiedostam­a­ton­ta, mut­ta kaik­ki tiedostam­a­ton ei ole tor­jut­tua. Neu­rop­syko­ana­lyysi on viime vuosikym­meninä laa­jen­tanut tiedosta­mat­toman käsitet­tä osoit­ta­mal­la, että tiedosta­mat­tomaamme ker­tyy koko ajan mate­ri­aalia, joka ei koskaan tule tietoiseksi.

Jo Freud ajat­teli, että tiedosta­mat­tomas­sa on poisheiton (saks. Ver­w­er­fung) kaut­ta sinne ker­tynyt­tä mate­ri­aalia, joka etsii imag­i­naarista ja sym­bol­ista päästäk­seen ihmis­ten väliseen vai­h­toon. Ran­skak­si se on kään­net­ty lakiter­mil­lä ”la for­clu­sion” eli puheoikeu­den kieltämi­nen. Tuo­ta kieltämistä vas­taan hul­lu­us tais­telee ja vaatii yhteisöä päästämään puheen piiri­in vai­etut trau­mat. Puheek­si pääsem­i­nen ja taakan jakami­nen vaa­ti­vat toisen löy­tymistä, puhet­ta, kuun­telemista. Hul­lu­us ei val­itse suu­ta, jon­ka kaut­ta se puhuu. Ter­apeutin on kuun­nelta­va oman ja poti­laan puheen lisäk­si omia psyykkisiä ja ruumi­il­lisia reak­tioitaan ja ter­api­a­suh­teessa tapah­tu­via out­o­ja sat­tumia. Vähitellen hän alkaa ymmärtää, kuka tai mikä puhuu ja minkä ään­inä harhat toimi­vat. Ter­apeutin pitää olla kyllin rohkea kuun­tele­maan hul­lu­u­den viestiä ja löytämään omas­ta koke­muk­ses­taan sanat sen ilmaisemiseen. Skit­sofreeniset poti­laat etsivät tutk­i­ja­tove­ria selvit­tääk­seen his­to­ri­al­lisia katas­tro­fe­ja. Hei­dän trans­fer­enssin­sa ei liity niinkään ana­lyytikkoon kohdis­tu­vi­in tun­teisi­in vaan his­to­ri­al­lisen tilanteen yhteiseen tutkimuk­seen. Piiloon jääneet koke­muk­set täy­tyy saa­da siir­re­tyk­si ter­apeut­ti­in, jon­ka tulee löytää ne omas­ta koke­muk­ses­taan. Ter­apeut­ti joutuu toim­i­maan ”ther­a­pon­i­na” (tais­te­lu­tove­ri­na) kollek­ti­ivista kieltämistä vas­taan. Mart­ti Siirala toi monin tavoin esi­in syn­nyin­seu­tun­sa menet­tämisen trau­maa. Hänen poli­it­tisia näke­myk­siään voiti­in suomet­tumisen vuosi­na pitää hul­luute­na, jos­ta oli mielu­um­min vai­et­ta­va myös koulu­tusy­hteisön piirissä.

Psykoosi ei ole biolääketi­eteen tai psyki­a­tri­an eikä human­is­tisen tutkimuk­sen (psyko­ana­lyysin) kohde. Se ei ole kohde vaan väline, joka tutkii yksilön tai yhteisön his­to­ri­as­ta poispyy­hit­tyjä katas­tro­fe­ja. Poti­las etsii toista, joka suos­tuu tutki­maan niiden jälk­iä myös omas­sa olemassaolossaan.

Lacan ajat­teli, että ter­apeut­te­ja koulute­taan, jot­ta olisi ihmisiä vail­la egoa. He anta­vat itsen­sä poti­laan käyt­töön ja voivat omia reak­tioitaan tutki­mal­la löytää itses­tään sym­bol­isen ilmaisun poti­laan nimet­tömälle kär­simyk­selle. Siten siir­to­taak­ka pääsee yhteis­vas­tu­un piiri­in ja samal­la tuo puheeseen yhteisön vai­etut trau­mat. Lacanin mielestä reaa­li­nen on sitä, joka ei lakkaa ole­mas­ta kir­joit­tau­tu­ma­ton­ta. Siitä ei voi puhua eikä sitä voi edes kuvitel­la. Se on aina samas­sa paikas­sa, jos­sa aika on pysähtynyt. Psykoosi on tämän reaalisen tutkimus­ta. Wittgen­steinin mukaan siitä, mis­tä ei voi puhua, täy­tyy vai­eta, mut­ta sitä voi osoit­taa. Renes­sanssi­filosofi La Boêtie ajat­teli, että on yksilöitä, jot­ka eivät ole uno­hta­neet vapau­den siemen­tä. Muut ovat alis­tuneet tyran­ni­aan ja pitävät sitä yllä. Hänen aikanaan nar­ri-ilveilyt pal­jas­ti­vat yhteisön vai­et­tu­ja salaisuuk­sia. Nar­rin ran­skan kieli­nen nim­i­tys on ”le fou” (hul­lu). Nyky­isin tätä tehtävää hoita­vat myös psykoot­tiset poti­laat ja hei­dän terapeuttinsa.

Hul­lu­us ja sen hoito ovat osa samaa sairaut­ta. Freud ajat­teli, että psykoosit eivät ole hoidet­tavis­sa psyko­ana­lyysil­la, kos­ka niis­sä ei muo­dos­tu siir­toa. Fromm-Reich­mann taas käsit­ti, että psykoosis­sa on vain siir­toa. Sen käsit­telyssä psyko­ana­lyyt­tiset ter­apeu­tit ovat koulu­tuk­sen­sa ansios­ta asiantun­ti­joi­ta. He ovat omas­sa jatku­vas­sa ammatil­lises­sa kasvupros­es­sis­saan toiv­ot­tavasti oppi­neet käyt­tämään omien trau­mo­jen­sa tun­temista osana poti­laan kanssa tehtävää työtä.

Eri­lais­ten hoito­jen ei vält­tämät­tä tarvitse olla ris­tiri­idas­sa keskenään. Käypä hoito ‑suosi­tuk­sis­sa maini­tu­il­la tekni­ikoil­la on var­maankin oma paikkansa hoi­dos­sa. Poti­laat voivat kokea oirei­den vähen­e­misen riit­tävänä tulok­se­na. Ris­tiri­ita lääke­hoito­jen ja psykoter­api­an välil­lä syn­tyy siitä, että lääke­hoito pyrkii vaien­ta­maan ne yksilön ja yhteisön trau­mat, joil­ta puheoikeu­den kieltämi­nen estää pääsyn keskustelu­un, ja ter­apia yrit­tää saa­da ne puheeksi.

Ter­vey­den­hoidon kus­tan­nusten vähen­tämi­s­paineet ovat johta­neet psyko­ana­lyyt­tisen hoidon vähät­te­lyyn. Tilanne on vaka­va, kos­ka rahat eivät enää riitä hyv­in­voin­tipalvelui­hin eli ter­vey­den hoitoon. Sik­si hul­lu­ut­ta on pidet­tävä todel­lise­na sairaut­e­na. Sitä on hoidet­ta­va mah­dol­lisim­man nopeasti lääke­molekyyleil­lä, jot­ka sopi­vat kul­loiseenkin luokit­telus­sa mainit­tuun sairaus­nimik­keeseen. Vielä parem­pi olisi käyt­tää sähköisiä hoit­o­muo­to­ja, jot­ka pystyvät lyhen­tämään sairaalassaoloaikaa.

Ran­skalaiskol­le­goit­ten mielestä hul­lu­jen hoit­a­mi­nen ei vaa­di Kelan pelkäämiä pitk­iä hoito­suhtei­ta. Parikin tun­tia saat­taa riit­tää yksilön ja yhteisön vai­etun trau­man esillepääsyyn. Se saat­taa tosin edel­lyt­tää mon­en vuo­den työtä riit­tävän tur­val­lisen hoito­suh­teen luomisek­si. Poti­laan on saata­va var­muus siitä, että ter­apeut­ti tun­tee oman koke­muk­sen­sa kaut­ta nuo katas­tro­fit eikä pelkää niiden mieleen palaamiseen herät­tämää kauhua ja ahdis­tus­ta. Yhteisön kyky tarkastel­la omaa vai­et­tua his­to­ri­aansa voi olla hyvin rajoitet­tua kuten Venäjän ja Yhdys­val­to­jen tilanne täl­lä het­kel­lä osoit­taa. Suomes­sa sisäl­lis­so­ta oli pitkään julkisen keskustelun ulkop­uolel­la, vaik­ka sen vaiku­tuk­set näkyivät mon­es­sa sukupolves­sa. Puhe suomet­tumisen his­to­ri­as­ta on vas­ta alka­mas­sa. Ter­apeut­tien omaan kasvu­un täl­lainen kult­tuuriym­päristö ei ole voin­ut olla vaikut­ta­mat­ta. Hul­lu­u­den hoi­dos­sa he joutu­vat yhä uudelleen tör­määmään oman ajat­telun­sa rajoit­tuneisu­u­teen ja omak­sumi­in­sa puhekiel­toi­hin. Niiden tutkimi­nen on edel­ly­tys hoidon onnis­tu­miselle. Vai olisiko sekin silkkaa hulluutta?

Kir­jal­lisu­ut­ta

Davoine, F Françoise (2021). Voix du soin en con­texte trau­ma­tique. Pari­isi: PUF.

Gaudil­lière, Jean-Max (2020). Leçons de la folie. Pari­isi: Hermann.

Gaudil­lière, Jean-Max (2021). Nais­sance d’un sujet poli­tique. Pari­isi: Hermann.