Kari Kurkela: Mietteitä luovasta oivalluksesta psykoterapeutin työssä – Maailma, O ja psykoterapian poiesis

Wil­fred Bion pureutuu kir­joituk­sis­saan psyko­ana­lyyt­tisen työsken­te­lyn perusteisi­in ehkä syvem­min kuin kukaan ennen hän­tä. Hän kysyy, mikä psyko­ana­lyyt­tisen tutkimisen per­im­mäi­nen kohde on ja miten siitä voi saa­da tietoa. Tämän myötä hän kohtaa tieteen­filosofi­an keskeiset haas­teet – joutuu jopa pohti­maan sitäkin, miten mys­tikko kohtaa per­im­mäisen totu­u­den. Bion­in pohdin­noil­la on ollut suuri merk­i­tys psyko­ana­lyysin nykyti­laan. Kir­joituk­ses­sani hah­mot­te­len Bion­in aja­tusten seuras­sa vas­tauk­sia seu­ra­van­laisi­in kysymyk­si­in: Mitä on psyko­ana­lyyt­ti­nen tieto? Mis­tä psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmär­rys kumpuaa? Mitä luo­va oival­lus on psyko­ana­lyyt­tises­sa työsken­telyssä? Miten psykoter­apeut­ti voi aut­taa ihmistä ymmärtämään itseään?¹

Kir­joi­tus koos­t­uu neljästä luvus­ta. Luku 1 ”Maail­man syn­ty” keskit­tyy ihmisen Maail­ma-käsit­teen hah­mot­tamiseen. Siinä esitän ajatuk­sen meille tun­tem­at­tomas­ta per­imäis­es­tä todel­lisu­ud­es­ta ja sen hah­mot­tumis­es­ta jäsen­tyneenä Maail­mana. Luvus­sa 2 ”Bion­in O ja K‑linkki” tarkaste­len sitä, miten Bion luo psyko­ana­lyyt­tista teo­ri­aa per­im­mäisen olemisen hah­mot­to­muud­es­ta, ja miet­ti, miten tässä asetel­mas­sa voisi kehkey­tyä psyko­ana­lyyt­tista ymmär­rystä. Luvus­sa 3 ”Poiesis ja unek­sun­ta” esitän ajatuk­sen poieet­tis­es­ta asen­teesta psyko­ana­lyyt­tisen luovu­u­den olen­naise­na tek­i­jänä. Siir­ryn siis lähem­mäk­si psyko­ana­lyyt­tisen käytän­nön kysymyk­siä. Luku 4 ”Psykoter­apeut­ti­na olem­i­nen” tuo edel­lä esite­tyt miet­teet vielä lähem­mäk­si psyko­ana­lyyt­tista käytäntöä.

LUKU 1: MAAILMAN SYNTY

… maail­ma, joka syvin, tum­min vesin

   nous yöstä muodot­toman tyhjyyden!

                   John Mil­ton (1608–1674)²

Oival­lus: pimeästä valoon

Erotet­tuaan val­on pimeästä luomisker­to­muk­sen Jumala erot­ti maan ja meren toi­sis­taan. Autioon ja tyhjään maail­maan ilmaan­tui yksi­tyisko­htia: aurinko ja kuu, kasve­ja ja hedelmäpui­ta, suurem­pia ja pienem­piä eläim­iä. Ja vielä luo­jansa oma kuva, ihminen.

Luomisker­to­mus viit­taa konkreet­tisen maail­man luomiseen. Alle­goris­es­ti se ker­too ihmisen Maail­man jäsen­tymis­es­tä hänen mieleen­sä: hah­mo­tuk­sen syn­tymis­es­tä, tiedon kasvus­ta, heräävästä tietoisuudesta.

Oival­lus laa­jen­taa val­on piiriä

Mut­ta myös tietoisu­ut­ta siitä

Ettemme tiedä.

Pimeän ja val­on rajalla

Maail­mat nousevat.

Ulot­tuvas­sa val­os­sa ymmärtää

Pimeän val­tavu­u­den.

Valo ja syvät vedet liit­tyvät myös kale­valaisen maail­man syn­tyyn. Ilmatar, Väinämöisen äiti, eleli auti­ol­la maal­la mut­ta koki syvää kaipaus­ta. Hän päät­ti hypätä mereen – josko se toisi jonkin­laisen ratkaisun. Ja toi­han se: into­hi­moi­ses­ti myrskyävä meri hedelmöit­ti hänet. Seit­semän vuo­den jäl­keen raskaus alkoi käy­dä sietämät­tömäk­si. Ilman impi nos­ti pol­ven­sa veden ylle, sot­ka muni siihen seit­semän munaa, kuusi kul­taista ja yhden rautaisen. Ilmatar her­mos­tui sotkan pitkit­tyneeseen hau­tomiseen ja heilaut­ti polveaan. Munat vieräh­tivät mereen ja menivät rik­ki. Osasista syn­tyivät taivas ja maa, aurinko ja kuu, tähdet ja pilvet. 

Ilmattaren tari­nan myötä luovu­u­den kuvaan ilmaan­tuu myös muna. Alku­mu­na on tyyp­illi­nen ele­ment­ti monis­sa maail­man syn­tyä koske­vis­sa uskomuksissa. 

Muna on ‒ itseen­sä sulkeu­tunut, salaperäi­nen, kätkevä. Se kuitenkin sisältää mon­i­naisu­u­den mah­dol­lisu­u­den. Täy­del­lisyy­den kuoren täy­tyy rikkoutua, jot­ta sen osaset voisi­vat ilmetä moninaisuutena.

Avaavaan jäsen­tymiseen viit­taa myös ana­lyysi-sana. Ana­lyysi lie­nee alun perin tarkoit­tanut toimen­pidet­tä, jos­sa teuraste­tun eläi­men vat­sa avataan ja sen sisäe­limet eritel­lään. Ana­lyysi on näin myös munan kätkey­tyneisyy­den avaavaa tutkimista. Löy­de­ty­istä osasista rak­en­tu­va Maail­ma on sil­loin synteesi.

Todel­li­nen sinän­sä ja Maail­ma. Ajat­telu ja kieli

Ihmisen Maail­man luomi­nen kiteyt­tämäl­lä tun­tem­aton­ta, jäsen­tymätön­tä kuusek­si, sinuk­si ja minuk­si, kivuik­si, ahdis­tuk­sek­si, mielek­si, ylim­inäk­si, vas­taa sitä, kuin­ka Raa­ma­tus­sa, Kale­valas­sa ja vas­taavis­sa luomisker­to­muk­sis­sa maail­ma eriy­tyy jaka­mat­tomas­ta kokon­aisu­ud­es­ta – pimey­destä, mer­estä, alku­mu­nas­ta. Viit­taan nyt tuo­hon suureen, tun­tem­at­tomaan ter­mil­lä todel­li­nen-sinän­sä.

Todel­li­nen-sinän­sä jää artiku­loi­tu­mat­tomas­sa olemises­saan, sel­l­aisu­udessaan, käsi­tyskykymme ulot­tumat­tomi­in.³

Maail­ma, niin kuin sen tässä ymmär­rän, koos­t­uu käsit­teistä, käsi­tyk­sistä ja niihin liit­tyvistä ratio­naal­i­sista, epära­tionaal­i­sista ja emo­tion­aal­i­sista suhteista. Tai toisin: ihmisen Maail­ma on usko­musten syn­teesi – käsi­tys- ja tun­temiskokon­aisu­us, jon­ka olete­taan muo­dos­tuneen jonkin­lais­es­ta kos­ke­tuk­ses­ta todelliseen-sinänsä.

Kieli on keskeinen osa Maail­maa. Se ilmen­tää, ylläpitää ja muo­vaa sitä.

Kielelli­nen vuorovaiku­tus tapah­tuu sen myötä, mitä san­o­taan, mut­ta myös sen myötä, miten sanotaan.

Ihmisen Maail­ma: 

Yhteinen usko­mus todellisesta-sinänsä

Yhteinen elämän­ta­pa 

– ja kuitenkin jokaisel­la omansa.

Ajat­telu:

Vael­telua ihmisen Maailmassa

Van­ho­ja polku­ja tallaten

Uusia avat­en

Vaikei­ta hyläten.

Tun­teet, tunteminen:

Risteyk­siä

Vas­taan­tuli­joi­ta

Kohtaamisia, jän­nit­teitä

– Val­in­to­ja.

Eri­tyi­nen sovel­lus ihmisen Maail­mas­ta on tieteelli­nen maail­manku­va (tieteen Maail­ma). Tieteen kieli pyrkii ole­maan mah­dol­lisim­man yksiselit­teis­es­ti ja kat­tavasti tieteen Maail­ma. Tieteen Maail­mas­sa kavahde­taan hämäriä hah­mo­tuk­sel­lisia abstrak­tioi­ta, fan­ta­sioi­ta, val­heel­lisia käsi­tyk­siä, ris­tiri­itaisuuk­sia, kielel­listä mon­imerk­i­tyk­sel­lisyyt­tä, aukko­ja, sulkeu­tunei­ta saarekkeita.

Toisin on ihmisen Maail­mas­sa. Siel­lä eletään mon­en­laisen ystävyy­den ja avu­nan­non suloises­sa sekamel­skas­sa. Etsitään yhteyk­siä ja myös eristäy­dytään, kun siltä tun­tuu. Vai­hde­taan paikkaa ja esi­in­nytään eri rooleis­sa. Kieli pysyy tässä mukana ja heit­täy­tyy val­lat­tomak­si.⁴

Ihmisen Maail­ma:

eloisa, epä­selvä, mutkikas ja muuttuvainen.

Aina ei ker­ro­ta siitä, mis­tä puhutaan.

Aina ei puhuta siitä, mis­tä kerrotaan.

Ihmi­nen on todel­lista-sinän­sä – tuntematon

Ihmi­nen on Maail­maa – tun­net­tu, uskomuksia

Ihmi­nen on kieltä – Maail­mas­sa kerrottu.

Pohjim­mil­taan psyko­ana­lyyt­ti­nen sukel­lus on mah­dolli­nen, kos­ka ihmi­nen on kieltä, Maail­maa ja todellista-sinänsä.

Todel­li­nen-sinäl­lään – sel­l­aisu­udessaan tavoit­tam­a­ton, raja­ton – on luovu­u­den per­im­mäi­nen lähde, ain­oa, jos­ta voi luo­da todel­la uut­ta Maail­maamme. Se on pimeä, syvä, hedelmälli­nen alkumeri, jol­la on poten­ti­aalia ilmetä yönä ja päivänä, maana, lin­tu­na ja hedelmäpu­u­na; tai kuin muna, jos­ta voi artiku­loitua taivas, taivaankap­paleet, maa ja sen olennot. 

Miten voin olla yhtey­dessä johonkin,

jota ei voi tavoittaa?

LUKU 2: BIONIN O JA K‑LINKKI

Näi­den ääret­tömien avaruuksien

              ikuinen hil­jaisu­us kauhis­tut­taa minua.

Blaise Pas­cal (1623–1662)⁵  

O

Psyko­ana­lyysin alkua­joista asti on pohdit­tu todel­lisu­u­den piir­tymistä ihmisen mieleen. Pohd­in­ta kos­kee siis Maail­man syn­tyä. Tässä yhtey­dessä käyt­töön ovat tulleet muun muas­sa englan­nin pre­sen­ta­tion, rep­re­sen­ta­tion ja ran­skan fig­ura­bil­ité. Suomen kielessä käytetään yleen­sä rep­re­sen­taa­tio-ter­miä.⁶ 

Mieleen ilmaan­tu­miseen kuu­lu­vat myös sel­l­aiset ilmiöt kuten tun­teet, unet ja niiden kehkey­tymi­nen, muis­t­a­mi­nen sekä mie­len tietoiset ja ei-tietoiset sisäl­löt. Lop­ul­ta päädytään somaat­tisen ja psyykkisen rajalle – viet­tei­hin, pro­to­men­taaliseen, pre-psyykkiseen.⁷  

Bion pyr­ki pitämään oman teo­reet­tisen käsit­teistön­sä suh­teel­lisen avoime­na. Täl­lais­es­ta määritelmäl­lis­es­tä avoimuud­es­ta yksi esimerk­ki on Bion­in O. Mikä on O? Mon­et ovat kom­men­toi­neet ja eri tavoin ymmärtäneet sitä. Bion itsekin luon­nehtii käsitet­tään eri tavoin. Yhteistä luon­nehdin­nois­sa on se, että kyse on jostain per­im­mäis­es­tä (engl. ori­gin), kaiken lähtöko­hdas­ta (ori­go). Rajaan tässä O:n siten, että se kos­kee nimeno­maan ihmisen olemista sel­l­aisu­udessaan – sitä, mitä ja miten ihmi­nen on (pre)mentaalisena olen­tona kaikessa arvoituk­sel­lisu­udessaan. Voisimme sanoa, että O on ihmisen per­soon­al­lisu­u­den ei-tiedet­ty olem­i­nen-sinän­sä.⁸ 

O:ta – ihmisen olemista sel­l­aisu­udessaan – ei voi tietää. Bion toteaa, että O:n tietämi­nen on yhtä mah­do­ton­ta kuin se, että laulaisi perunoita.

Bion toteaa kat­e­goris­es­ti, että O ei ole ais­tein havait­tavis­sa – kat­so­ma­l­la, kuun­tele­mal­la, hais­ta­mal­la, maistamalla…

Ter­minä O haas­taa psyko­ana­lyyt­tista työtä tekevän kun­nioit­ta­maan sitä tun­tem­aton­ta, jon­ka äärel­lä hän yhä uudelleen on. 

Voisiko O:ssa kuitenkin olla myös sel­l­ais­es­ta ei-tiedet­tyä, jos­ta voisi tul­la tiedet­tyä? Tämä on itse asi­as­sa tämän artikke­lin keskeinen kysymys: jos O:ta ei voi havai­ta ais­tein eikä tietää, miten sen voisi kohdata?

Vas­taus­ta voi lähteä etsimään eri suun­nista. Esimerkik­si, mitä on tietämi­nen? Mis­sä määrin tietämi­nen ja totu­us liit­tyvät toisi­in­sa? Tai: voim­meko määritel­lä O:n niin, että kysymys katoaa?

O:sta tiedok­si muun­tau­tu­misen haasteesta

Edel­lä yritin luo­da jonkin­laista alle­gorista poh­jaa Bion­in O‑käsitteelle. Luon­nehdin O:ta ei-tiede­tyk­si. Tässä mielessä se on todel­lista-sinän­sä, poh­ja­ton­ta pimeyt­tä, ääretön­tä mer­ta, itseen­sä sulkeu­tunut muna, tietokykymme ulot­tumat­tomis­sa. Täl­laise­na se on Kan­tin olio-sinän­sä (das Ding an sich). Tämän käsi­tyk­sen mukaan emme kohtaa todel­lista-sinän­sä sel­l­aise­na kuin se ”oikeasti on”, vaan sel­l­aise­na kuin se meille näyt­täy­tyy käsi­tyskykymme rajois­sa. Mikä on tämän ”näyt­täy­tymisen” luonne?

O:ta koske­vat luon­nehdin­nat ker­to­vat siitä, miten O:ta joutuu paradok­saalis­es­ti läh­estymään: O transsenden­tis­sa olemises­saan ei ”ole” ei-tiede­tyn tai ei-tiedoste­tun alue, se ei ”ole” todel­lista-sinän­sä, se ei ”ole” pimeys, ääretön meri tai muna. Mut­ta Maail­mas­tamme käsin tar­joutuu kielelli­nen mah­dol­lisu­us luon­nehtia sitä noin. Se voi näyt­tää, vaikut­taa jonkin­laiselta, vaik­ka ei voi tietää tai sanoa, mitä se ”on”.

Voisiko O:ta pyrk­iä läh­estymään eri­lais­ten Maail­maamme sisäl­tyvien mieliku­vien kautta?

Kun sanon:

”O on ihmisen oleminen,

sel­l­aisu­udessaan tavoit­ta­mat­tomak­si jäävä”

Voisin vain todeta:

”Tässä on Maail­mani raja. Tässä on kie­leni raja.

Tässä on tietämiseni raja.”

Onko puhe O:sta siis valhetta?

Onko ihmi­nen min­ulle valhe? 

Vai tari­na? 

Unek­sun­tani tulos?

On edelleen kysyt­tävä: Voim­meko mitenkään olla yhtey­dessä O:hon? Voim­meko oikeasti ymmärtää ihmistä? Voiko ihmi­nen ymmärtää itseään?

O:n ja Maail­man hämärästä suhteesta

Kysyn siis edelleen: vaik­ka O on tun­tem­aton, voisiko sitä siis kuitenkin läh­estyä? Voiko ihmisen men­taalis­es­ta peru­solemis­es­ta muo­dostaa luotet­tavasti käsit­teel­lisiä yksiköitä – ajatuk­sia, tietoa – Maail­maamme? Mallintaa sitä, (re)produsoida, (re)presentoida, fig­uroi­da sitä?

Todel­lisen-sinän­sä ymmärtämiseen on pyrit­ty jo pitkään, niin kuin myös tämän kir­joituk­sen alun mytolo­giat todis­ta­vat. Samaan pyrkii myös tiede ais­ti­havain­toi­hin nojautuen ja omia metode­jaan soveltaen. Bion­in mukaan psyko­ana­lyyt­ti­nen O:n läh­estymi­nen ei kuitenkaan nojaudu ais­ti­havain­toi­hin. Onko psyko­ana­lyysi kuitenkin tieteelli­nen vai ehkä jokin muu – ehkä taiteelli­nen – meto­di tavoitel­la O:ta?⁹ 

Jos tiede on onnis­tunut omis­sa pyrkimyk­sis­sään jotakuinkin uskot­tavasti, ehkä siihen kyke­nee myös psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmärtämi­nen O:ta koske­vis­sa pyrkimyk­sis­sään? Emme ehkä ole aivan voimat­to­mia O:n edessä – onhan mah­dol­lista keit­tää, kuo­ria ja syödä perunoi­ta, vaik­ka emme voikaan niitä laulaa?

Kuitenkin:

Van­hat viisaat sanoivat

Älä ere­hdy luulemaan

kuu­ta osoit­tavaa sormea kuuksi.

Jokaisel­la on oma olemisen­sa. Min­un O:ni on olemiseni sel­l­aisu­udessaan. Tutkies­sani tuo­ta todel­lista itseäni…

Olen kuin nor­sua tutkivat

sokeat miehet. 

Tun­nuste­len kärsää

tun­nuste­len jalkaa

tun­nuste­len korvanlehteä. 

Olen käärmemäi­nen, 

pylväs­mäi­nen

lehtimäi­nen.

Sitäkö olen?

Sekö on totuus?

Onko jokin vaikutel­ma nor­sus­ta oikea tai väärä? Vas­taavasti: voim­meko koskaan tietää, onko käsi­tyk­semme O:sta – toisen tai omas­ta ei-tiede­tys­tä olemis­es­ta – oikea? Voiko täl­laista edes kysyä?

Val­heen, väärän vaikutel­man tai ymmärtämät­tömyy­den mah­dol­lisu­ud­es­ta on kyse eri­tyis­es­ti, jos trans­for­maa­tion luonne O:sta Maail­maan on tun­tem­aton. Sik­si eri­tyisen tärkeää on tutkia sitä.

Sivuhyp­py tietämisen ja totu­u­den filosofiaan

Tieto. Per­in­teis­es­ti tieto on määritel­ty seu­raavasti: tieto = tosi + oikeutet­tu usko­mus. Vaikut­taa järkevältä. Ongelmia kuitenkin ilme­nee nopeasti.

Totu­us. Tavanomais­in­ta käsi­tys­tä totu­ud­es­ta kut­su­taan totu­u­den kor­re­spon­denssi­teo­ri­ak­si. Siinä totu­us ymmär­retään vas­taavuute­na väite­lauseen merk­i­tyk­senään ilmaise­man asianti­lan ja puheena ole­van asianti­lan välil­lä. Niin­pä lause ”Mir­ri-kissa kävelee katol­la” on tosi, jos Mir­ri todel­lakin kävelee katol­la. Mut­ta mis­tä tiedämme, että on todel­la ole­mas­sa Mir­ri, joka vieläpä kävelee katol­la? Emme voi sanoa, että tuo lause on tot­ta, jos emme jo ole ikään kuin päät­täneet, että Maail­mas­samme on ole­mas­sa Mir­ri, kat­to ja kävelem­i­nen ja että ne yhdis­tyvät lauseen kuvaa­mal­la taval­la tässä Maail­mas­sa. Totu­u­den kor­re­spon­denssi­teo­ria liit­tyy näin Maail­maan jo jäsen­tynei­den asiantilo­jen tietämiseen ja ei-tietämiseen. Suh­teessa O:hon meil­lä ei määritelmän mukaan ole täl­laista mah­dol­lisu­ut­ta.¹⁰ 

Pitää olla ver­tailuko­hde, jos halu­aa verrata.

Ongel­ma on siis tämä. Jos ver­tailuko­hde on O, joka ei ole mei­dän havait­tavis­samme, miten siihen voi mitään ver­ra­ta? Jos siis väitän jotain O:sta, en voi tark­istaa väit­teeni totu­ut­ta (totu­u­den kor­re­spon­denssi­teo­ri­an tarkoit­ta­mas­sa mielessä) ver­taa­mal­la san­ot­tua O:hon.

Oikeutet­tu usko­mus. Ongelmia ilmaan­tuu lisää, kun pitäisi määritel­lä tiedon toinen määräävä tek­i­jä, eli se, mitä ovat usko­mus ja sen oikeu­tus (perusteltavu­us). Mil­lainen on oikeutet­tu usko­mus ja miten se eroaa muista usko­muk­sista? Perus­tuuko se uskoon, että havait­sem­i­nen on ongel­ma­ton­ta, vai nojaudum­meko jonkin­laiseen ”sisäiseen” vaikutel­maan vai mihin? Vaikea kysymys. Descartes tuli siihen tulok­seen, että kyken­emme muo­dosta­maan tosia ideoita ulko­maail­mas­ta vain Jumalan armos­ta, kos­ka Hän hyvyy­dessään sal­lii sen meille. Tässä joudu­taan uskon alueelle. Miten sit­ten sil­loin, kun pitäisi muo­dostaa tosi ja oikeutet­tu usko­mus toisen ihmisen mielestä, joka jo ilmaisuna viit­taa san­gen abstrak­ti­in ilmiöön?

Tieto­teo­ri­an vaikeasti vas­tat­tavi­in peruskysymyk­si­in on yritet­ty löytää monia ratkaisu­ja. Koko lähtöasetel­mas­ta on myös joil­tain osin pyrit­ty eroon. Esimerkik­si Hei­deg­ger uransa alkupuolel­la ja Wittgen­stein myöhäisem­mässä filosofi­as­saan pää­tyivät, ilmeis­es­ti toi­sis­taan tietämät­tä, keskenään hyvin samankaltaisi­in johtopäätök­si­in. Hei­dän ajat­telus­saan keskeisek­si nousee – Hei­deg­ger­il­la olemiseen yleen­sä ja Wittgen­steinil­la kielel­lisyy­teen ja elämän­ta­paan liit­tyvä – tilan­neko­htainen ymmär­rys, eli se, miten jokin yksi­tyisko­h­ta aset­tuu laa­jem­paan kokon­aisu­u­teen. Tämä laa­jem­pi kokon­aisu­us määrit­tää siis sen, mil­laisen merk­i­tyk­sen kyseessä ole­va asia tai ilmaisu saa.¹¹

Vas­taavasti amerikkalaisen prag­ma­tismin per­in­teestä (James, Peirce, Dewey) pon­nista­va Richard Rorty näyt­tää kor­vaa­van metafy­y­sisen totu­u­den käsit­teen kon­tek­stu­aalis­es­ti määräy­tyvän tavoit­teen ide­al­la: on kysyt­tävä, mikä on järkev­in­tä kyseessä ole­van tavoit­teen saavut­tamises­sa. Näin ajatellen tieto olisi oikeutet­tu usko­mus, ja sen oikeu­tus määräy­ty­isi suh­teessa asetet­tuun tavoit­teeseen.¹² 

Totu­u­den ja tietämisen haas­teesta psyko­ana­lyyt­tises­sa työssä

O:n käsit­teelle nojau­tu­vas­sa psyko­ana­lyyt­tises­sa ajat­telus­sa emme voi nojau­tua totu­u­den kor­re­spon­denssi­teo­ri­aan. Syy tähän on edel­lä mainit­tu yleisem­pi kor­re­spon­denssi­teo­ri­aan liit­tyvä ongel­ma. Ei ole mitään, mihin O:ta koske­vaa lauset­ta voisi järkevästi ver­ra­ta. On vain tuo kuvit­teelli­nen pro­to­men­taaliseen ja somaat­tiseen sulau­tu­va alkumeri, joka sel­l­aisu­udessaan jää mei­dän ulottumattomiin.

Kuitenkin uskomme ja toivomme, että se, mitä sanomme ikään kuin O:sta (ihmisen itseen­sä sulkeu­tu­vista per­soon­al­lisu­u­den perusteista), on tai voisi olla perustel­tua ja uskottavaa.

Tämä aset­taa psyko­ana­lyytikon ja psykoter­apeutin mie­lenki­in­toiseen ase­maan. Mikä on hänen roolin­sa, funk­tion­sa, psykoter­apeut­tises­sa työssä, jos se ymmär­retään – kuten Bion ajat­teli – O:n, ihmisen men­taalisen olemis­ta­van, totu­udel­lise­na hah­mot­tamise­na? Ja jos – kuten Bion toteaa – totu­us on mielelle vahvis­tavaa ja tarpeel­lista rav­in­toa siinä mis­sä ruo­ka ruumi­ille. Ja jos psyko­ana­lyyt­tises­sa ter­api­as­sa sik­si pyritään totu­u­den äärelle?

Mei­dän on ymmär­ret­tävä totu­us jotenkin – mut­ta ei sen tavanomaisim­mis­sa muodoissa.

Bion viit­taa luot­ta­muk­seen (engl. faith) yleisenä tieteen käsit­teenä – tässä tapauk­ses­sa sisäisenä vaku­ut­tuneisuute­na siitä, että O:hon voi olla jonkin­laises­sa yhtey­dessä psyko­ana­lyyt­tises­sa kohtaamises­sa. Descartesin ohel­la myös Bion siis pää­tyy luot­ta­muk­seen, uskoon, tämän kiperän kysymyk­sen äärel­lä. Bion­in tuotan­to on keskeisiltä osin pyrkimys­tä varmis­taa O:n ymmärtämisen mah­dol­lisu­us. Tähän hän pyrkii vahvis­ta­mal­la psyko­ana­lyyt­tisen menetelmän teo­reet­tista poh­jaa.¹³ 

Bion jou­tui elämään saman paradoksin kanssa kuin muutkin tutk­i­jat (ja hän oli siitä hyvin tietoinen): myön­tämään, että peri­aat­teessa emme voi tietää totu­ut­ta – ja samal­la kuitenkin intu­iti­ivis­es­ti usko­maan, että voimme käytän­nössä tietää. Päästäk­seen pois ongel­mas­ta tutk­i­jat kai yleen­sä pain­ot­ta­vat jälkim­mäistä vai­h­toe­htoa. Filosofit eivät kuitenkaan ole voineet todis­taa hei­dän uskoaan oikeak­si, vaik­ka ovat kovasti halun­neet ja yrit­täneet.¹⁴ 

Toinen O‑käsitteeseen liit­tyvä haaste on se, ettemme Bion­in mukaan voi nojau­tua ais­ti­havain­toi­hin tavoitel­lessamme toisen per­soon­al­lisu­u­den kätket­tyjä puo­lia. Mie­len sisältö­jen tavoit­ta­mi­nen vaatii eri­laista läh­estymistapaa kuin esimerkik­si kiv­en tai sol­un tutkiminen. 

Samak­si tulemisen tiede: at-one-ment ja becom­ing O

Miten tässä filosofis­es­ti eri­tyisen häm­men­tävässä tilanteessa pitäisi sit­ten suh­tau­tua psyko­ana­lyyt­tiseen tietoon? Luu­len­pa, että tämä oli Bion­in ehkä pohjim­maisin mietinnän kohde. Eli se, mis­sä määrin voidaan sanoa, että psyko­ana­lyyt­tiseen menetelmään perus­tu­va väitelause/tulkinta/hypoteesi/vaikutelma/kokemus on tietoa, siis yhtä kuin tosi ja oikeutet­tu usko­mus? – Vai olisiko lähdet­tävä etsimään vas­taus­ta joltain toiselta suunnal­ta, kuten Hei­deg­gerin, Wittgen­steinin tai Rortyn filosofioista, jot­ka kaik­ki suh­tau­tu­vat kri­it­tis­es­ti per­in­teiseen filosofiseen metodi­in, eri­tyis­es­ti metafysi­ikkaan¹⁵?

Luulen, että Bion oli ajan ja paikan hen­gen mukaises­ti ja lääkärik­oulu­tuk­seen­sa perustuen lähtöko­htais­es­ti lähel­lä klas­sista brit­tiläistä empiris­miä ja luon­non­ti­eteel­listä läh­estymistapaa. Hän siis kuitenkin toteaa, että psyko­ana­lyyt­ti­nen tutkimus ei perus­tu ais­timuk­sel­lisu­u­teen – toisin kuin luon­non­ti­eteet. Tämä ei kuitenkaan ole psyko­ana­lyysin vaan tieteen ongel­ma, Bion jatkaa uhmakkaasti. Hän vaatii laa­jen­nus­ta tiede-käsi­tyk­seen ja siis näkee vält­tämät­tömäk­si laa­jen­taa tieteel­listä kat­san­tokan­taa luon­non­ti­eteel­lisiä lähtöko­htia avaram­mik­si. (Ks. Bion 1970, 88–89.)

Bion (mp.) nojau­tuu Pla­tonin teo­ri­aan ikui­sista muodoista ‒ sen mukaan mei­dän kohtaa­mamme maail­ma ilmen­tää vain vajavais­es­ti noi­ta ikuisia muo­to­ja ‒ ja vas­taavaan kris­til­liseen dog­maan. Hän olet­taa vas­taa­van­laisen uni­ver­saalin laadun (engl. uni­ver­sal qual­i­ty) sel­l­aisille ilmiöille kuin pelko, pani­ik­ki, rakkaus ja ahdis­tus. Näin ne peru­sole­muk­seltaan edus­ta­vat O:ta.

Psyykkisten ”ikuis­ten muo­to­jen” tutkimiseen tarvi­taan siis Bion­in mukaan laa­jen­net­tu tiedekäsi­tys. Se on tiede, joka ei kohdis­tu aisti-infor­maa­tioon (kuten havait­tuun hen­gi­tys­ti­hey­teen, kivun ilmaisui­hin, tun­toon jne.) vaan joka on a sci­ence of at-one-ment. Tähän liit­tyy ilmaus becom­ing O (O:ksi tulem­i­nen): psyko­ana­lyyt­tiseen kohtaamiseen poh­jau­tu­vaa tutkimus­ta har­joit­tavas­sa on tapah­dut­ta­va todel­li­nen olemisen muu­tos – joka ei ole tietämiseen vaan siis olemiseen liit­tyvää – ja jolle psyko­ana­lyyt­tis­es­ti työsken­televän tulk­in­ta perus­tuu. Eli Bion ilmeis­es­ti olet­ti, että psyko­ana­lyyt­tis­es­ti työsken­televän pitää elää, olla poti­laan pelko, pani­ik­ki, rakkaus tai ahdis­tus, ennen kuin hän on saavut­tanut asian yti­men.¹⁶ 

Tutkimustyössä (jon­ka kri­teerei­hin Bion pyr­ki) on yleen­sä kak­si metodista haastet­ta: tutkimu­saineis­ton (datan) han­k­in­taan liit­tyvä ja sen analysoin­ti­in liit­tyvä. Bion­in O‑pohdiskelu kos­kee datan han­k­in­nan metodi­ikkaa: miten tavoita­mme sen ”raaka­datan”, joka on oleel­lista psyko­ana­lyyt­tises­sa tutkimuk­ses­sa ja jolle sen tulk­in­ta perus­tuu? Ilman sitä tulk­in­tamme rajoit­tuu ais­ti­havain­nois­sa ilmenevään dataan, joka ei Bion­ille ole perus­tavaa laat­ua ole­vaa dataa psyko­ana­lyysin kannalta.

Bion pohtii sik­si mys­tikoidenkin pyrkimyk­siä tavoit­taa transsendent­ti, siis tietämiskykymme ulkop­uolelle jäävä. Civ­itarese (2008, 1129) miet­tii Bion­in innoit­ta­mana: jot­ta pää­sisi yhtey­teen O:n kanssa, pitäisikö anni­hiloi­da oma sub­jek­tius, mikä ehkä voisi tapah­tua ”mys­tisessä yksey­dessä” (unio mys­ti­ca)? 

Onko mys­tikon meto­di ain­oa meto­di psyko­ana­lyytikolle? Vai:

Unes­sako luon O:sta Maailmaani?

Mieliku­vieni Maailmaa?

Käsi­tys­täni ihmisestä?

Jot­ta olemisel­la olisi merkitys?

Halus­ta tietää, K‑linkki

Tietämisen pyrkimys, tietämisen halu – tarve olla tilas­sa, jos­sa pyritään tietämiseen – siis erään­lainen tietämisen viet­ti, on Bion­in teo­ri­an yksi tärkeä käsite. Bion viit­taa tähän ter­mil­lä K‑linkki. Se on olemista tietoa tavoit­tel­evas­sa tilas­sa. K‑linkki on Bion­ille tun­ney­hteys. Sen ohel­la Bion hah­mot­taa myös rakkaudel­lisu­u­den (L) ja vihan (H) tun­ney­htey­det.¹⁷ Bion olet­taa, että psyko­ana­lyyt­tises­sa tutkimuk­ses­sa tarvi­taan nimeno­maan K‑linkkiä.

Jos suhde O:hon on psyko­ana­lyyt­tista datan han­k­in­taa (ana­lyysi), on sen ymmärtämi­nen osana Maail­maa datan tulk­it­semista (syn­teesi). K‑linkki on se asenne, tun­ney­hteys, pyrkimys, jolle tämä pros­es­si perustuu.

Tietämiseen pyrkimi­nen edel­lyt­tää pois­saolon herät­tämän psyykkisen kivun hyväksymistä (siis erään­laista masok­ismia). Aina sitä ei kestä. Olemme näin luon­tais­es­ti taipu­vaisia psykoot­tisu­u­teen: tietämisen rak­en­tei­den ja sil­loin myös käsit­teel­lisen ajat­telun – siis Maail­man ja siel­lä kul­jeskelun – defen­si­iviseen manip­u­loin­ti­in tai hajot­tamiseen, mikä voi tuot­taa jopa lois­ta­van kaikki­ti­etävyy­den koke­muk­sen, vaik­ka kyse olisikin illu­u­sios­ta¹⁸. Kun tanakasti haukkaamme tiedon puun kir­peää ome­naa, vai­h­damme psykoosin masok­ismi­in – kaikki­ti­etävyy­den tietämät­tömyy­teen. Luop­ues­samme Parati­i­sista saamme K‑tunneyhteyden myötä vähitellen Maail­man ja ajatuk­set kor­vauk­sek­si ja pakopaikaksi.

Oras­ta­va tietämi­nen toisaal­ta helpot­taa pois­saolon tuskaa ja luo hallinnan tun­net­ta. Tiedon vähit­täi­nen kasvu – eli Maail­man jatku­va kutou­tu­mi­nen – on näin mieli­pa­han ja mieli­hyvän vuorot­telua. Tämä kos­kee ilmeis­es­ti kaikkea aitoa luovu­ut­ta. Myös psyko­ana­lyyt­tiseen ter­api­aan kuu­luu tiet­ty altistu­mi­nen ahdis­tuk­selle – ja tämä kos­kee molem­pia osapuolia.

Maail­ma perus­tuu äidin huolen­pidon siedetylle het­kel­liselle pois­saololle, puut­teen koke­muk­selle. Maail­ma rak­en­tuu näin negaa­ti­olle. Todel­li­nen-sinän­sä ja O ovat Maail­mas­ta pois­sa olemista. K‑linkin myötä Maail­ma ajatuksi­neen on tur­va tuo­ta totaal­ista negaa­tio­ta vas­taan.¹⁹

* * *

Näin olemme päässeet kir­joituk­seni ensim­mäisen ja toisen luvun lop­pu­un. Niis­sä olen miet­tinyt Bion­in aja­tusten inspiroimana, mil­laisen asian kanssa ehkä olemme pohjim­mil­taan tekemi­sis­sä psyko­ana­lyyt­tises­sa työsken­telyssä. Keskeisek­si nousee O:n käsite ais­ti­havain­non ja siitä seu­raa­van tietämisen ulkop­uolelle sulkeu­tu­vana olemise­na. Olen myös miet­tinyt, miten tuo­ta O‑olemista voisi kuitenkin läh­estyä. Vih­jasin yllä, löy­ty­isikö unista jonkin­lainen seli­tyspo­h­ja psyko­ana­lyyt­tiselle kohtaamiselle, jota Bion kuvaa käsit­teil­lä at-one-ment ja becom­ing O. Seu­raavak­si tarken­nan tätä aja­tus­ta ja läh­estyn muutenkin psyko­ana­lyyt­tisen toimin­nan käytän­nön­läheisem­piä kysymyk­siä edel­lä puheena olleen valossa.

OSA 3: POIESIS JA UNEKSUNTA

Ääret­tömien maail­mo­jen ran­nal­la lapset kohtaavat. 

Rabindranath Tagore (1861–1941)²⁰  

Tun­teet ovat sikäli harv­inainen ilmiö,

että ana­lyytikol­la on ylelli­nen mahdollisuus 

suh­tau­tua niihin tosiasioina.

Wil­fred R. Bion (1976)²¹  

Uni, emootio, ajatus

Siir­ryn nyt Bion­in ajat­telun tulk­it­semis­es­ta pohd­in­taan, joka rak­en­tuu edel­lä esitetylle. Hyö­dyn­nän samal­la joitain ideoita, joi­ta Bion­in ajat­telun poh­jal­ta Ital­ias­sa ovat kehit­täneet muun muas­sa Anto­nio Fer­ro ja Giuseppe Civ­itarese. Vas­taavaa ajat­telua edus­taa myös Thomas Ogden.

Uni on ilmeis­es­ti alku­peräi­nen luo­va tapa kutoa Maail­maa itselleen. Näin ainakin tässä ole­tan. Tämä tarkoit­taisi sitä, että on syytä suh­tau­tua vakavasti uni­in. En kuitenkaan tarkoi­ta sitä, että unet oli­si­vat esimerkik­si ennus­tuk­sia tai valmi­ita totuuk­sia. Unet joh­dat­ta­vat ei-vielä-tiedostet­tu­jen emootioiden äärelle. Unis­sa O:n raja hap­er­oituu ja olemme ilmeis­es­ti arkikoke­mus­ta lähempänä myös tun­tei­den pro­to­men­taal­ista, somaat­tista lähdettä.

Unen myötä lähestyn

tun­tei­den syvää merta

Sen tuok­su, henkäys, suola

raju­us, viileys

kos­ket­taa sul­jet­tu­ja silmiäni

Ja val­taa olemiseni. 

Jot­ta ymmärtäisi asian laa­jakan­toisu­u­den, on muis­tet­ta­va, että Bion olet­ti mei­dän näkevän unta myös valveil­la, vaik­ka emme sitä vält­tämät­tä huo­maa. Kos­ka emme yleen­sä nuku psykoter­api­as­sa, psyko­ana­lyyt­tisen kohtaamisen kannal­ta on keskeistä myös se, mil­lainen on suh­teemme val­veti­las­sa kokemi­imme uniin.

Sukeltaisinko Ilmattare­na alkumereen?

Palat­tuani rannalle

vaikenisinko 

jot­ten vale­htelisi kokemastani?

Ehkä kysy­isin:

Sukelsinko… vai uneksinko sittenkin?

Ehkä vas­taisin:

Uni on sukel­lus, sukel­lus uni.

Ole­tan, että tapah­tu­mana at-one-ment – becom­ing O – ilmen­tää tun­te­muk­sia, jot­ka ovat O:n huokoiselta raja-alueelta sub­jek­tivi­soitu­vaa informaatiota.

Olem­i­nen luo tunteen

Ja tunne tuntijan

tul­lak­seen tunnetuksi.

Tun­ti­ja uneksuu

tun­teesta unen.

Uni tari­noi

Mitä on

olla ole­va.

Unen tari­na kät­kee ajatuksen

Ja tuo aja­tus luo ajattelijan

tul­lak­seen ajatelluksi.

Kun aja­tus sulautuu

Olemiseen

Se muut­taa olemista.

Ole­tan siis, että mah­dol­lisim­man väl­itön­tä O‑olemista ilmen­tävät, vielä ei-tiedoste­tut (proto)emootiot kurot­tau­tu­vat tietyn­laisu­udessaan jo Maail­maa kohti: joku tun­tee jotain, joka pohjim­mil­taan lie­nee somaat­tista tietyn­laisu­ut­ta. Tämä voi saa­da ilmaisun­sa unikuvana.

Unet pyrkivät ilmen­tämään olemisen tietyn­laisu­ut­ta. Ne kuto­vat siitä visioi­ta, kuvia, tari­noi­ta, koke­muk­sia – ja näin tuo­vat sitä kohti ajat­telua ja tietoisuutta.

Uni on alle­go­ria. Sen avaamiseen ajatuk­sek­si tarvi­taan tulk­it­si­ja, joka ajat­telee unen tiedoste­tuk­si tulkin­naksi, ajatuk­sek­si. Jos ajatuk­ses­ta tulee osa elet­tyä olemista (sen sijaan että se rajoit­tuisi teo­reet­tisek­si tiedok­si), sen vaiku­tus ylit­tää Maail­man rajat, jol­loin muu­tos laa­jem­mas­sa O‑olemisessa voi tapahtua. 

Myös yhteinen viipy­ilem­i­nen unen maise­mis­sa, O:n läheisyy­dessä, voi vaikut­taa O:hon. Emme täl­löin puhu uneen kätkey­tyvästä ajatuk­ses­ta, mut­ta kuitenkin siitä puhumme – epä­suo­rasti, kätketysti – niin kuin unet puhuvat.

Voimme siis ter­apeut­teina pyrk­iä sijoit­ta­maan koe­tun psyko­ana­lyyt­tiseen teo­reet­tiseen viiteke­hyk­seen (oper­oi­da Maail­mas­sa). Tai voimme pysytel­lä O:n läheisyy­dessä ja näin jatkaa (valve)unta kutoen lisäu­lot­tuvuuk­sia yhdessä unen toisen näk­i­jän tai ter­api­aryh­män kanssa. Näin (valve)unista tulee yhteinen psyko­ana­lyyt­ti­nen valve­u­ni ‒ yhteistä unek­sun­taa²².

Yhteinen psyko­ana­lyyt­ti­nen valve­u­ni ilme­nee unek­sut­tuina eleinä, tun­teina, ajatuksi­na, mielikuvina, tari­noina, ounastelu­na. Eri­lais­ten koke­musten mukaan voidaan koh­da­ta visuaal­isia, audi­ti­ivisia tai tak­ti­il­isia ”kuvia”, ”figu­ure­ja”, rep­re­sen­taa­tioi­ta; impulsse­ja käyt­täy­tyä ehkä yllät­tävil­läkin tavoil­la; joskus vaikka­pa merk­i­tyk­sen puutet­ta tai ajan pysähtymistä.²³ Tässä mielessä psyko­ana­lyyt­ti­nen kohtaami­nen on yhteinen valve­u­ni – se, mitä on yhteis­es­ti tuotet­tu psyko­ana­lyyt­tiseen unek­sun­nan tilaan ja aikaan. Sik­si ital­ialaiset kol­le­gat neu­vo­vat kysymään: mitä tästä ajat­telisin une­na? Mitä tämä uni pyrkii kertomaan?

Poeet­ti­nen

Jos sanon: 

Yksinäi­nen korp­pi lentää tum­mu­vas­sa illassa.

ker­ron koke­muk­sen. Mut­ta kuin­ka paljon samal­la jätän sanomat­ta tuos­ta olemisen kokemuksesta?

O‑nko kesä vai talvi?

O‑lenko met­sässä, pel­lol­la vai missä?

O‑nko taivas pil­vessä vai kirkas?

O‑nko ehkä mui­ta lin­tu­ja liikkeellä?

O‑lenko yksin vai o‑nko muitakin paikalla?

O‑lenko surulli­nen, iloinen vai mil­lä mielellä? 

Lauseessa käsit­teel­listyy olemisen eri­ty­isyy­destä kapea siivu; tilanteeseen kuu­luu enem­män kuin on san­ot­tu. Lauset­ta ympäröi ei-tiedet­ty, ei-tiedostet­tu, syvien ja tum­mien vesien äärettömyys. 

Lauseen ympäril­lä on kuvatun lisäk­si erään­lainen merk­i­tyk­selli­nen välialue. Kut­sun sitä kie­len poeet­tisek­si ulot­tuvu­udek­si. Korp­pi­lause – luet­taes­sa se poeet­tise­na ilmaisuna – voisi ehkä herät­tää ajatuk­sen yksinäisyy­destä ja kaipu­us­ta, ker­toa van­hen­e­mis­es­ta tai vaikka­pa asso­sioitua elämässä selviy­tymiseen. Lause sisältää enem­män kuin eksplisi­it­tis­es­ti palastel­lun: lause kajastelee kätket­tyä merkityspotentiaalia.

Jot­ta voisin läh­estyä korp­pi­lauseeseen kätkey­tyvää poeet­tista poten­ti­aalia, min­un pitää aset­tau­tua lauseen tar­joa­maan avaram­paan dial­o­gisu­u­teen, asen­noitua poeettisesti.

Lauseen poeet­ti­nen sisältö ei avaudu sano­jen perus­merk­i­tys­ten ymmärtämisel­lä. On avaudut­ta­va sen laa­jem­malle säteilylle. On hyväksyt­tävä poeet­ti­nen, luo­va asenne. Näin lauseelle avataan mah­dol­lisu­us laa­jem­paan merkityksellisyyteen.

Poieet­ti­nen

Myös O:n ja Maail­man raja-aluet­ta näyt­täisi reunus­ta­van kätketyn merk­i­tyspo­ten­ti­aalin var­joisa vyöhyke ennen yön pimeyt­tä. Mukana on päivän ja yön ohel­la illan hämärä ja aamun saras­tus. Kut­sun tätä poieet­tisek­si alueek­si.²⁴ 

O:n var­joisan poieet­tisen vyöhyk­keen idea on yleistys kie­len poeet­tis­es­ta merk­i­ty­su­lot­tuvu­ud­es­ta. Poeet­ti­nen säteilee poieettista.

Poieet­ti­nen kut­suu aav­is­tele­maan, se herät­tää intu­ition ja ymmär­rystä tavoit­tel­e­van kysymisen.

Ole­tan, että tuol­ta aamun saras­tuk­sen ja illan hämärän poieet­tiselta alueelta löy­tyy kaiken­laista psykoter­apeut­tia ja ‑ana­lyytikkoa kiin­nos­tavaa: tun­ti­jaa etsiviä tun­tei­ta, esi­tiedet­tyä, esi­tiedostet­tua, lohkot­tua ja pro­jisoitua tai tor­jut­tua mielel­listä tai mieleen pyrkivää. Ogden on tar­jon­nut ajatuk­sen ei-unek­si­tu­ista unista, kesken jääneistä itkuista ja yöl­lis­es­tä ter­ror­ista (engl. undreamt dreams / inter­rupt­ed cries / night ter­rors), joi­ta asianomainen ei kykene kohtaa­maan. Bion on myös speku­loin­ut, voisiko jopa aikuises­sa vaikut­taa jokin sel­l­ainen, jon­ka sik­iönä on ehkä oma­l­la taval­laan kokenut ja jota ei voi tavoit­taa kielessä – (sub-)thalamic fear.

Poieet­tisel­la alueel­la oper­oi­vat myös unet. Unet ovat öisen mielemme runout­ta. Kesken jäänet unet ovat katken­nei­ta runo­ja, jot­ka halu­a­vat eheytyä.

Jos ajat­telemme (Anto­nio Fer­ron ja kump­panien tavoin) psyko­ana­lyyt­tisen kohtaamisen inter­sub­jek­ti­ivis­ten valve­u­nien näyt­tämök­si, kaikkea kohtaamises­sa ilmenevää voi läh­estyä uni­vi­esteinä poieet­tiselta aamun saras­tuk­sen ja illan hämärän alueelta.

Myös musi­ik­ki oper­oi poieet­tisel­la alueel­la. Musi­ik­ki on läh­es täy­del­lis­es­ti implisi­it­tistä vuorovaiku­tus­ta. Jos läh­es väistämät­tä kuulemme Fin­lan­di­as­sa Suomen voitokkaan itsenäisyys­tais­telun, olemme kuulleet unen. Tanssikin voi olla usein musi­ikin myötä koet­tu sana­ton, liikkeinä ilmenevä uni. Poieet­tisia ovat myös muut taiteet, kun ne oper­oi­vat tässä ääret­tömän ula­pan hämärässä vuorovedessä.

Bion­il­la on haus­ka pohd­in­ta, jos­sa hän hah­mot­telee erään­laista ”tun­tei­den matem­ati­ikkaa”. Hän pohtii, mil­laisia uteliaisu­ut­ta tai tor­jun­taa herät­täviä tun­nevi­este­jä (siis poieet­tisia merk­i­tyk­siä) voisi liit­tyä seu­ra­vankaltaisi­in numer­aal­isi­in ilmaisui­hin: ”Suurin osa ihmi­sistä… Tuhan­net (miljoonat) eri puo­lil­la maail­maa… Neljä tai viisi ihmistä… He odot­ti­vat viikko­ja (kuukau­sia, vuosia)…” (Bion 1970, 90).

Poeet­tisen ja poieet­tisen logi­ik­ka on eri­laista kuin esimerkik­si asi­atek­stis­sä. Ajat­tele vaik­ka runon syn­tak­tista val­lat­to­muut­ta tai sitä, miten unis­sa tapah­tu­mat voivat ede­tä! Tai miten kieli voi ker­toa – yleen­sä emo­tion­aalisem­mas­ta tai muuten koke­mus­läheisem­mästä – kuin se mis­tä se pin­tata­sol­la puhuu. Po(i)eettiselle omi­naista on ryt­mi, liike, rikkaus ja radikaali vapaus. Ne tihku­vat O:n raja­mail­ta Maail­maan-kieleen rikkoen siel­lä rajo­ja ja aiheut­taen häm­men­nys­tä.²⁵ Po(i)eettinen ei niinkään pyri ker­tomaan asioi­ta kuin välit­tämään olemista ja tulemista.

Psykoter­apeu­ti­lle poti­laan vale­htelem­i­nenkin – ja muukin act­ing out ja in – voi tul­la koh­datuk­si poieet­tis­es­ti, samoin kohtaamises­sa koet­tu pois­sao­lo ja puute. Kun poti­las sanoo jotain, ana­lyyt­tis­es­ti työsken­televä voi tun­tea, miten san­ot­tu liit­tyy poieet­tiseen. Poieet­tisel­la alueel­la liikku­va taiteil­i­ja luo kohtaa­mas­taan teok­sen. Siel­lä liikku­va psykoter­apeut­ti kohdis­taa luovuuten­sa psykoter­apeut­tiseen suh­teeseen O:na, tilanteen ei-tiedet­tyyn: O:n kokemiseen esimerkik­si kuvina tai muina ais­ti­sisältöinä ja sit­ten O:n käsit­teel­listämiseen ja sanallistamiseen.

Poieet­ti­nen ote­taan vas­taan poieet­tisel­la asenteella.

Poieet­ti­nen asenne on uppoutu­vaa, unek­su­vaa, eläy­tyvää, osal­lis­tu­vaa, utelias­ta, assosioivaa.

LUKU 4: PSYKOTERAPEUTTINA OLEMINEN

Mil­lainen oikein

on ihmis­mieli?

Ker­ron sen teille:

tuulen suhi­na kuvaan

piir­re­tyis­sä männyissä.

Ikkyū (1394–1481)²⁶ 

Laa­jakaistainen vuorovaikutus

Psyko­ana­lyyt­tista psykoter­api­aa tekevän ter­apeutin ammatil­liseen arse­naali­in voi siis olet­taa kuu­lu­van poieet­ti­nen asenne. Tämä uppou­tu­mi­nen, eläy­tyvyys, osal­lis­tu­mi­nen, asso­sioin­ti on yksi puoli mie­len salaisuuk­sia tutkail­e­vaa K‑linkkiä.

Psyko­ana­lyyt­tis­es­ti toimi­va ter­apeut­ti kyke­nee myös eksplisi­it­tiseen käsit­teel­liseen pros­es­soin­ti­in, hän tun­tee ja ymmärtää psyko­ana­lyyt­tista teo­ri­aa ja muutenkin osaa yhdis­tel­lä tiedet­tyä. Hän kyke­nee trans­for­moimaan poieet­tis­es­ta nous­sut­ta Maail­man käsit­teel­lis-kielel­liseen kokon­aisu­u­teen. Tämä on toinen puoli K‑linkkiä.

Jos ter­apeut­ti pystyy vas­taan­ot­ta­maan asi­akkaan olemista pait­si eksplisi­it­tisenä pin­tain­for­maa­tiona, myös ja ennen kaikkea implisi­it­tisen vuorovaiku­tuk­sen poieet­tisel­la tasol­la, hän suos­tuu laa­jakaistaiseen vaikute­tuk­si tulemiseen. 

Laa­jakaistainen vaikute­tuk­si tulem­i­nen (siis poieet­ti­nen kohtaami­nen) on rikkain ja häm­men­tävin K‑linkki.

Vau­va nojau­tuu poieet­tisu­ut­ta edel­lyt­tävään vuorovaiku­tuk­seen. Hän ei kykene sanomaan, mitä halu­aa, pelkää. Hän viestit­tää asiansa poieet­tiselta tasol­ta, jol­loin pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio on keskeinen vies­timisen tapa. Äiti kokee sen, mis­sä men­nään, nojau­tu­mal­la poieet­tiseen vuorovaikutukseen.

Äiti voi kuitenkin soveltaa vau­van kanssa yhdessä elet­tyä myös käsit­teel­liseen tietämyk­seen­sä – tuo­da vau­van ja äidin poieet­tista yhdessä olemista äidin Maail­maan. Tämän tulok­se­na hän kyke­nee ker­tomaan, mihin uskoo vau­van pyrkivän juuri nyt. Näin äidin kyvykkyys on laajakaistaista.

Mikä tuo­ta vau­vaa taas vaivaa!

Mikäs meitä nyt niin harmittaa?

Huo­maa ero.

Laa­jakaistainen vuorovaiku­tus tuot­taa heil­urili­ik­keen skit­sopara­noidis­en ja depres­si­ivisen posi­tion välil­lä (Ps↔︎D): jotain ei tiede­tä (ja se ahdis­taa), ja sit­ten jotain tiede­tään (D), kunnes taas huo­mataan, että ei-tiedet­tyä on edelleen (Ps) jne. Luulen, että edestakainen Ps↔︎D tavanomaises­sa laa­jakaistaises­sa vuorovaiku­tusti­lanteessa saat­taa olla nopeaa mikroli­iket­tä, joka jää hel­posti tiedosta­mat­ta – joskus ehkä epämääräistä ahdis­tus­ta.²⁷ 

Laa­jakaistainen vuorovaiku­tus ja siihen kuu­lu­va poieet­ti­nen asen­noi­tu­mi­nen voivat tuot­taa luo­van asen­teen. Meis­sä elää halu tavoitel­la sitä, vaik­ka siihen usein liit­tyy skit­sopara­noidi­nen ahdis­tus – ja heilah­duk­set myös depres­si­ivisen posi­tion vähem­män miel­lyt­täville reuna-alueille.

Unek­sun­ta, kehkey­tymi­nen, neg­a­tive capability

Kuten san­ot­tu, Bion­in mukaan näemme unta myös valveil­la ollessamme, vaik­ka emme sitä huomaa.

Päiväl­lä emme näe tähtiä 

Siel­lä ne kuitenkin ovat.

Unen­näön ja valvea­jat­telun keskinäi­nen vuorovaiku­tus on jatku­vaa mut­ta ei yleen­sä toisi­aan häir­it­sevää. Kul­jemme Maail­man val­os­sa, mut­ta samal­la O:n hämäril­lä raja­mail­la, vaik­ka emme sitä ehkä huomaa.

Jos valveil­la ollessamme sal­limme poieet­tisen, olemisen mah­dol­lisuuk­si­in uppoa­van kokemisen var­jostaa käsit­teel­listä ajat­telu­amme, olemme unek­sun­nan tilas­sa (englan­nin kielessä käytetään yleen­sä dream-sanaa, Bion käyt­ti myös ter­me­jä dream-work-⍺, wak­ing dream thought ja rever­ie). Käsit­tääk­seni se voi olla myös kuu­las­ta valp­paut­ta. Se on olemista poieet­tisel­la asenteella.

Bion viit­taa poieet­tiseen kehkey­tymiseen monin tavoin, muun muas­sa John Keatsin (1795–1821) ter­mil­lä neg­a­tive capa­bil­i­ty, negati­ivi­nen kyvykkyys, viipy­ilevä läh­estymi­nen²⁸. Se tarkoit­taa kykyä sietää epä­var­muut­ta, mys­teere­jä ja epäilystä ilman ärty­isää pyrkimys­tä pää­tyä tosi­a­sioi­hin ja järkevyyteen.

Houku­tuk­se­na on pää­tyä muis­tamiseen, jo-ymmärtämiseen, jo-tietämisen mieli­hyvään. Keatsin ja Bion­in mainit­se­ma viipy­ilevä läh­estymi­nen ei onnis­tu, jos on kova pyrkimys pois poieet­tis­es­ta avoin­na olemis­es­ta ja siihen ehkä liit­tyvästä Ps-ahdistuksesta.

Luo­va, poieet­ti­nen asenne edel­lyt­tää kykyä sietää tyhjää tilaa. Se on avaru­ut­ta uuden kehkeytymiselle. 

Muusikon on siedet­tävä hiljaisuutta

Jot­ta hän voisi tehdä työnsä.

Psykoter­apeutin on siedet­tävä tietämättömyyttä

Jot­ta hän voisi tehdä työnsä.

Psykoter­apeutin poieet­tisu­us olemisena

Tietoisu­us-käsit­teeseen sisäl­tyy ainakin kak­si keskeistä aspek­tia. Toinen liit­tyy käsit­teel­liseen tietämiseen ja ajat­telu­un, toinen tajunnallisuuteen. 

Poieet­ti­nen asenne, unek­sun­ta, pyrkii tajun­nal­lisu­u­teen ilman käsit­teel­listä tietämistä ja ajat­telua: mie­len aset­tumista, uppou­tu­mista leikki­in, jon­ka sään­töjä ei vielä tun­neta, arkim­inän uno­htamista… Ehkä emme tarvitse mys­tistä sulautumista?

Ääret­tömien maail­mo­jen ran­nal­la lapset kohtaavat.

Lop­ut­toman taivaan liikku­mat­to­muus päi­den yllä, lev­ot­tomat vedet riehakkaina. Ääret­tömien maail­mo­jen ran­nal­la lapset kohtaa­vat huudellen ja tanssien.

He rak­en­ta­vat hiekas­ta talo­jaan, he leikkivät tyhjil­lä sim­pukankuo­ril­laan. He kyhäävät veneitä kuiv­ista lehdis­tä ja hymy­illen uit­ta­vat niitä suun­nat­tomien syvyyk­sien yllä. Lap­sil­la on leikkin­sä ääret­tömien maail­mo­jen rannalla.

Eivät he tiedä kuin­ka uida, eivät he tiedä kuin­ka heit­tää verkot veteen. Hel­menkalas­ta­jat sukelta­vat helmiään, kaup­pamiehet luot­saa­vat laivo­jaan, lapset luo­vat kiven­mu­ruista keko­ja ja taas hajot­ta­vat ne. Eivät he etsi aartei­ta, eivät tiedä, kuin­ka heit­tää verkot veteen.²⁹ 

Poieet­ti­nen kohtaami­nen edel­lyt­tää aset­tau­tu­mista – niin kuin aset­taudu­taan luke­maan romaa­nia, kat­so­maan eloku­vaa, musisoimaan, kuun­tele­maan tai tanssi­maan kau­nis sävellys tai pelaa­maan erä squashia. Aset­taudumme leikki­todel­lisuuk­si­in³⁰, eri­laisi­in mah­dol­lisi­in maailmoihin.

O:hon en pääse.

Tietämiseen en halua jäädä.

Siis leikin ja uneksun 

sanat­toman ja ei-tietämisen äärellä.

On luotet­ta­va olemisen hedelmällisyyteen.

Sienimet­säl­lä: 

Muu­tut metsäksi.

Löy­dät jotakin

Mitä et etsinytkään.

Avoin­na olemisen sietämiseen tarvi­taan luot­ta­mus­ta, että jotain tuol­ta pimeästä ilme­nee aamun saras­tuk­ses­sa. Bion viit­taa tähän ter­mil­lä faith. Kuten edel­lä on todet­tu, se on hänelle sys­temaat­tisen epäi­lyn ohel­la tieteel­lisen tutkimuk­sen alueelle kuu­lu­va ilmiö: uskoa, että on ole­mas­sa per­im­mäi­nen todel­li­nen (O) ja että sitä on mah­dol­lista lähestyä.

Pari pohd­in­taa 

Onko edel­lä esitet­ty vas­taus siihen, miten Bion halusi laa­jen­taa tiede-käsi­tys­tä? Hän­hän tote­si, että toisin kuin per­in­teinen luon­non­tiede, joka tarkastelee ais­ti­havain­to­jen maail­maa, psyko­ana­lyysi esit­tää tieteelle haas­teen tarkastel­la ais­ti­todel­lisu­u­den ulkop­uolelle jäävää todel­lisu­ut­ta (mie­len todel­lisu­ut­ta). Voiko tieteen Maail­ma sisäl­lyt­tää itseen­sä sel­l­aisia käsit­teitä kuin uni ja leikki?

Voitaisi­inko siis ajatel­la, että O (ihmisen olem­i­nen psyykkisenä arvoituk­se­na) ei kuitenkaan olisi täysin kaiken tarkastelun ulkop­uolel­la ja että voisimme päästä tiet­tyyn totu­ut­ta sivuavaan näke­myk­seen sen luon­teesta? Voisim­meko myös Rortyn prag­ma­tis­tisen ajat­telun mukaises­ti puhua oikeutetus­ta usko­muk­ses­ta, jos­sa oikeu­tuk­sen usko­muk­selle antaa se prag­maat­tis­es­ti hyvin rel­e­vant­ti havain­to, että psyko­ana­lyyt­tis­es­ti ori­en­toituneen pros­essin myötä ihmisen elämä voi tul­la pitkäaikaises­ti siedet­täväm­mäk­si, vähem­män psyykkistä ja usein fyy­sistäkin kär­simys­tä sisältäväk­si, vapaam­mak­si ja luovem­mak­si (ks. myös alavi­ite 9)?

Totu­udel­lisu­us vs. totuus

Se ei olisi totu­us, mut­ta se olisi yhtä hyvä kuin totu­us.³¹ 

Arthur Schopen­hauer (1788–1860)

Se, mitä psykoter­apeut­ti­na kokee aidos­sa poieet­tises­sa rajal­laolon koke­muk­ses­sa, aamun saras­tuk­ses­sa, on koke­muk­sel­lis­es­ti totu­udel­lista.

Käytän totu­udel­lisu­us-ter­miä, kos­ka nähdäk­seni kyse on oikeutetus­ta usko­muk­ses­ta – siis jostain muus­ta kuin totu­ud­es­ta per­in­teisenä tieteen­filosofise­na käsitteenä.

Luo­vas­sa tapah­tu­mas­sa poieet­tisel­la vyöhyk­keel­lä ilmenevä ilmen­tää totu­udel­lisu­ut­ta koet­tuna olemise­na. 

Onko jokin sävellys mielestäsi surullinen?

Jos on, miten sen todistat?

Vetoat koke­muk­seesi.

Yksinäi­nen korp­pi lentää tum­mu­vas­sa illassa…

Ker­tooko lause sin­ulle vanhenemisesta?

Jos ker­too

miten todi­s­tat olevasi oikeassa?

Vetoat koke­muk­seesi 

Osal­lis­tut, koet ‒ olet.

Tässä et tiedol­la pärjää.

Kokemisen pros­es­si

– uusi maisema.

Tietämi­nen

– van­ha polku.

Tietämi­nen … totuus

Koke­mus – totuudellisuus.

Totu­udel­lisu­u­den kokem­i­nen ei ole impul­si­ivi­su­ut­ta tai mieli­v­al­taa, se on sisäistä tun­temista ja sitä seu­raavaa vaku­ut­tuneisu­ut­ta. Se on rehellistä, pyy­teetön­tä, kokon­ais­val­taista, koher­ent­tia, eettistä.

Tun­to. Perusaisti?

Aito koke­mus voi ilmen­tää totu­udel­lisem­paa olemista (O) kuin tieto totuute­na. Sovel­lan tässä Bion­in (1970, 49–51) esimerkkiä: jos psykoter­apeut­ti tietää, että mies on naimi­sis­sa, mut­ta ana­lyyt­tises­sa kohtaamises­sa syn­tyy vah­va tunne, että hän ei ole, tuo­hon sisäiseen vaku­ut­tuneisu­u­teen (ja syn­tyneeseen ris­tiri­itaan tiedon ja tun­te­muk­sen välil­lä) kan­nat­taa suh­tau­tua vakavasti.

Psykoter­apeu­ti­lle niin san­otut tosi­asi­at sekä alan teo­ri­at ja muu käsit­teelli­nen tietämi­nen ovat tärkeitä. Kuitenkin poti­laan aktu­aalises­sa, luo­vas­sa kohtaamises­sa arvokas­ta voikin ehkä olla poieet­ti­nen aset­tau­tu­mi­nen, jol­loin on vähin erin jät­tänyt taak­seen teo­ri­at, jo-tietämisen ja näi­hin liit­tyvän ylem­myy­den ja tur­val­lisu­u­den tun­teet. Se voi olla port­ti suh­teel­lisen luotet­tavasti ei-vielä-sanoite­tun, ei-vielä-tiede­tyn, ei-vielä-ajatel­lun, ei-vielä-unek­si­tun mut­ta totu­udel­lisen olemisen äärelle.

Ajeer­aako terapeutti?

Luotet­tavu­ut­ta päästä totu­udel­lisen äärelle voi uha­ta ter­api­a­suhdet­ta vahin­goit­ta­vat psykoter­apeutin impulssit. Miten ter­apeut­ti voi tietää, että hänen tapansa kokea poti­laan kanssa tukee totu­udel­lisen pal­jas­tu­mista eikä ole esimerkik­si harhaan johtavaa ajeer­aus­ta (act­ing out)? Tähän ei tietääk­seni ole ole­mas­sa yksiselit­teistä keinoa (edel­lä esil­lä ollei­den lisäksi).

Levine (2018) muiden ohel­la on poht­in­ut asi­aa ja toteaa, että sen erot­ta­mi­nen, onko kyseessä inter­sub­jek­ti­ivi­nen toim­inta, joka tuot­taa poti­laalle uuden rep­re­sen­taa­tion (engl. an act of fig­ura­bil­i­ty), vai nouseeko se ana­lyytikon vas­ta­trans­fer­enssi­tarpeesta, on kom­pleksi­nen ja vaikeasti vas­tat­ta­va kysymys. Hän nojau­tuu Greenin ja Don­netin ajatuk­si­in kir­joit­taes­saan, että jois­sain tapauk­sis­sa on parem­pi, että ana­lyytikko toimii ja onnis­tuu näin tuke­maan rep­re­sen­taa­tioiden syn­tyä ja vahvis­ta­maan poti­laan kykyä viivästyt­tää suo­raa toim­intaa, kuin se, että hän var­al­ta pidät­täy­ty­isi toimimasta.

Ehkä se, mitä ter­apeut­ti tulee tehneek­si tai sanoneek­si, voidaan joskus nähdä use­am­mas­ta eri näkökul­mas­ta, jopa ajeer­auk­se­na tai virheenä mut­ta toisaal­ta myös tekona, joka johtaa poti­laan ei-rep­re­sen­toidun trans­for­moi­tu­miseen rep­re­sen­taa­tiok­si? Ter­apeutin tiedosta­mat­tomas­ta nou­se­van toimin­nan funk­tion­aa­li­nen, psyko­ana­lyyt­ti­nen arvo voidaan ehkä arvioi­da vas­ta jäl­keen­päin. Ogden on kuvan­nut rohkeasti sitä, kuin­ka hyvinkin henkilöko­htaiset ana­lyytikon mie­len­li­ik­keet voivat ava­ta port­te­ja poti­laan ymmärtämiseen (ks. alavi­ite 23).

Lie­nee myös kohtu­ullista sal­lia psykoter­apeu­ti­lle ja ‑ana­lyytikollekin ajoit­tainen ere­htymisen mah­dol­lisu­us? Mut­ta eet­tis­es­tä pyrkimyk­ses­tä toimia poti­laan parhaak­si ei voi lip­sua. Se luo poh­jan totu­udel­lisu­u­den tavoittelulle.

Poti­laan O, ter­apeutin O ja yhteinen läsnäolo 

Psykoter­apeut­tises­sa kohtaamises­sa ter­apeut­ti aset­tau­tuu unek­su­vas­sa valp­paudessaan poti­laan O:n reunamille, poieet­tisen aamun saras­tuk­sen alueelle. Hän on avoin sille implisi­it­tiselle, poieet­tiselle, joka vuorovaiku­tuk­ses­sa voi ilmetä.

Mukana on tietenkin myös ter­apeutin oma O. 

Ja kun näin on, mukana on myös O, joka muo­dos­tuu poti­laan O:sta ja ter­apeutin O:sta siltä osin kuin ne voivat olemi­sis­saan olla yhtey­dessä keskenään. On siis kolme olemista, Op, Ot ja Opt.

Viimek­si mainit­tu ‒ poti­laan ja ter­apeutin yhteinen O (Opt) ‒ on se, mihin alan kir­jal­lisu­udessa ymmärtääk­seni viitataan, kun puhutaan yhteis­es­tä aktu­aalis­es­ta olemis­es­ta (Bion: at-one-ment). Siihen viitataan myös ana­lyyt­tise­na kol­man­te­na (Ogden: ana­lyt­ic third) ja ana­lyyt­tise­na kent­tänä (esim. Fer­ro ja Civ­itarese: ana­lyt­ic field).

Mie­lenki­in­toinen on myös Or, eli ryhmän(ä) olem­i­nen – group-as-a-whole. Ryh­mäp­sykoter­apeu­tit ja ‑ana­lyytikot puhu­vat koko­ryh­mä­tulkin­noista. Täl­löin tärkeää on se, että ryh­mäp­sykoter­apeut­ti tai ‑ana­lyytikko voi unek­sua ryh­män kanssa (Ort), mut­ta myös kyke­nee aset­tumaan ana­lyyt­tiseen funk­tioon eli tarkastele­maan ja pros­es­soimaan yhteistä unta kohti aja­tus­ta ja kieltä – kohti Maailmaa.

Kun ter­apeut­ti pyrkii poti­laan ymmärtämiseen, hän lähtöko­htais­es­ti yrit­tää tavoitel­la poti­laan olemisen tapaa (Op). Lähim­mäk­si sitä hän ehkä pääsee hei­dän yhteisessä olemises­saan (Opt), myötäunek­sun­nas­sa. Viime kädessä se tapah­tuu ter­apeutin omas­sa aktu­aalises­sa olemises­sa (Ot) koet­tavas­sa yhteisessä olemises­sa (Opt/Ort). Tämä on tulk­in­tani siitä, mitä Bion tarkoit­taa, kun hän sanoo, että O:ta ei voi tietää; O:ksi tullaan.

Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia on hedelmälli­nen jän­nite olemisen ja tietämisen välil­lä. Tätä jän­nitet­tä ilmen­tää myös K‑linkki vietino­maise­na paineena: O ehkä pohjim­mil­taan halu­aa saa­da muodon, tul­la kuul­luk­si. Ja Maail­ma halu­aa vas­ta­ta ula­pal­ta kuu­lu­vaan laulu­un ja näin rikas­taa itseään.

Tiivis­telmää: Psykoter­apeutin intuitio

‒ ‒ vaik­ka kaikki­in mah­dol­lisi­in tieteen kysymyksiin

olisikin vas­tat­tu, elämänongelmiamme

 ei olisi vielä edes sivuttu.

Lud­wig Wittgen­stein (1889–1951)³² 

Bion täh­den­tää, kuin­ka mieli sisältöi­neen on ole­muk­seltaan jotain, joka ei voi olla suo­ran ais­ti­havain­non kohteena. Voimme havai­ta ais­tein mie­len toimin­nan vaiku­tuk­sia, mut­ta emme sitä itseään. Jos halu­amme päästä ”mieleen sisään”, ais­ti­havain­not eivät riitä. Tässä mielessä luon­non­ti­eteen tieteen­filosofia ihantei­neen (kuten loogi­nen pos­i­tivis­mi, jon­ka perus­taa luoti­in Trac­tatuk­ses­sa) ei sel­l­aise­naan sovel­lu esimerkik­si psykoter­apeut­tiseen tutkimiseen (niin kuin Bion ja myös Wittgen­stein ymmärsi).

Psyko­ana­lyyt­tis­es­ti toimi­va ter­apeut­ti ei voi myöskään nojau­tua pelkästään poti­laan puheen ”pin­tain­for­maa­tioon”, siis siihen, mikä on san­otun eksplisi­it­ti­nen merk­i­tys­sisältö – ”face val­ue”. Näin päädytään siihen, mitä edel­lä olen kuvan­nut poieet­tisek­si asen­teek­si ja mihin liit­tyy olen­nais­es­ti jokin sel­l­ainen, jota usein kut­su­taan luo­vak­si intu­itiok­si. 

Poieet­ti­nen syväinformaatio

Poieet­tis­es­ti asen­noitu­va psykoter­apeut­ti kohtaa unek­sun­nan tuot­ta­mat ilmiöt lähtöko­htais­es­ti tiedosta­mat­tom­i­na ja esi­ti­etoisi­na – ehkä ere­hdyksinä näkemisessä tai kuulemises­sa – mut­ta sit­ten myös tietoiselle mielelle nou­sev­ina, spon­taanisti, ilman tietoista psykol­o­gis­ten käsit­tei­den ja loogisen päät­te­lyn käyt­töä. Bion­in teo­ri­an poh­jal­ta voi olet­taa, että ne ker­to­vat psyko­ana­lyyt­tisen suh­teen luon­teesta ja ovat sik­si yhdessä syn­nytet­tyjä, yksilöko­htaiset rajat ylittäviä.

Näin ajatellen se, mikä edel­lä kuvat­ul­la taval­la nousee psyko­ana­lyyt­tista läh­estymistä sovelta­van psykoter­apeutin tiedosta­mat­tomas­ta mielestä, voi edus­taa osa­puolten jaka­maa olemista (Opt). Täl­löin ter­apeut­ti voi, san­ot­ta­mal­la ja tulk­it­se­mal­la omia koke­muk­si­aan (itselleen), tuo­da esi­in hypo­teese­ja myös poti­laan tai ryh­män olemis­tavas­ta O:ssa tässä-ja-nyt. Hän ei siis sanoi­ta yhteisiä unia sel­l­aise­naan poti­laalleen vaan johtaa niistä poti­laan kokemista koske­via hypoteeseja.

Psykoter­apeut­ti antaa yhteis­es­tä koke­muk­ses­ta nou­seville figu­ureille merk­i­tyk­sen tuo­ma­l­la ne sanal­lisik­si kuvailuik­si, kom­menteik­si, hypo­tee­seik­si, tulkin­noik­si, tari­noik­si. Ilman tätä intu­iti­ivista kap­a­siteet­tia psykoter­apeut­ti rajoit­taa toim­intansa jo-tiedet­tyyn, jo ole­mas­sa ole­van Maail­man tiedon soveltamiseen. Ana­lyytikoil­la on tapana joskus kut­sua täl­laisia tulk­in­to­ja nor­mi­t­ulkin­noik­si, oppikir­jat­ulkin­noik­si jne. Sel­l­aisi­na ne voivat olla ihan päte­viä, mut­ta niistä ehkä puut­tuu se radikaal­isu­us, joka on omi­naista poieet­tis­es­ta nou­se­valle tulkinnalle.

Bion (1994, 313) ker­too, että hänel­lä oli visuaa­li­nen mieliku­va, mut­ta hän ei tien­nyt, miten sen saisi muo­toil­luk­si poti­laalle: ” ‒ ‒ joten en sanonut mitään. Vähän ajan päästä poti­las jatkoi, ja minä aloin tuot­ta­maan jotain, joka vaikut­ti minus­ta ole­van melko taval­la uskot­tavaa psyko­ana­lyyt­tista tulk­in­taa ‒ ‒. Seu­raavas­sa istun­nos­sa näköjään [jälleen] tapoin aikaa tavanomais­es­ti hyväksyt­tävil­lä tulkin­noil­la ‒ ‒.” Lop­ul­ta Bion kuitenkin koki ole­vansa valmis muo­toile­maan sen, minkä koki oleel­lisek­si asiassa. 

Psyko­ana­lyyt­ti­nen intu­itio perus­tuu tiedosta­mat­toman spon­taani­in toim­intaan ilman Maail­mas­sa tapah­tu­vaa, väli­in tule­vaa tietoista tiedon soveltamista ja päät­te­lyä, akti­ivista muis­ti­in nojau­tu­mista, halua olla tietävä tms.³³ Täl­laise­na intu­itio voidaan siis ymmärtää erään­laisek­si, viime kädessä ter­apeutin sisäisi­in tiloi­hin avau­tu­vak­si ais­tik­si tai tajun­nal­lisu­udek­si. Täl­lainen intu­ition tuot­ta­ma syväin­for­maa­tio in statu nascen­di ei ole tietoa vaan väl­itön­tä kokemista; tiet­ona se edus­taisi jo kielel­lis-käsit­teel­listä jär­jestelmää – Maailmaa. 

Intu­iti­ivista syväin­for­maa­tio­ta ei kuitenkaan voi ilmaista kielel­lis­es­ti ennen kuin se on käsit­teel­lis­tet­ty tiedok­si Maail­mas­sa. Vas­ta kun ter­apeut­ti palastelee intu­iti­iviselle tietoisu­udelle tar­joutuneen olemisen kokon­aisu­u­den psyko­ana­lyyt­tisek­si tiedok­si – auringok­si, kuuk­si ja tähdik­si – hän inte­groi sitä oman ja poti­laan Maail­moissa esi­in­tyvi­in käsit­teisi­in ja niitä edus­tavi­in ilmaisuihin.

* * *

Psyko­ana­lyyt­tisen psykoter­apeutin luo­va asenne on Bion­in ajatuk­sille perus­tu­vas­sa psyko­ana­lyyt­tises­sa ajat­telus­sa pohjim­mil­taan suos­tu­mus­ta laa­jakaistaiseen, kokon­aisolemis­es­ta nou­se­vaan, poieet­tiseen, myötäunek­su­vaan vuorovaikutukseen.

Siihen kuu­luu luot­ta­mus siihen, että näin voidaan saa­da toiseen ihmiseen tai ihmis­ryh­mään laa­ja-alainen, syvä ja aut­ent­ti­nen yhteys ja pää­tyä totu­udel­lisu­u­teen, joka on paras­ta, mitä poti­laalle voi tarjota.

Asen­teen käyt­tövoimana ovat vil­pit­tömyys, toi­vo ja rakkaus – suos­tu­mus ottaa vas­taan kaik­ki se, jol­la poti­las kokee tarpeel­lisek­si kos­ket­taa psykoter­apeutin mie­len syviä ker­roksia, ja jatku­va pyrkimys toimia poti­laan parhaaksi.

Viit­teet

¹Artikke­li on laa­jen­net­tu ver­sio alus­tuk­ses­ta Helsin­gin Psykoter­api­ay­hdis­tys ry:n sem­i­naaris­sa 10.2.2022. Se on myös jatkoa aiem­malle luo­vaa asen­net­ta käsit­televälle artikke­lil­leni (Kurkela 2022). Kiitok­set Esko Klemelälle monista innos­tavista keskusteluista artikke­lin kir­joi­tustyön kuluessa.

²Teok­ses­ta Mil­ton, John: Kadotet­tu parati­isi (1933/2000).

³Tämä väite edus­taa muun muas­sa Immanuel Kan­tin kri­it­tisen ide­al­is­min perin­net­tä. Kan­tin vaiku­tus län­si­maiseen filosofi­aan ja laa­jem­minkin ajat­telu­un on ollut merkit­tävä. Kuitenkaan kaik­ki filosofit eivät (tietenkään) ole hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä.

⁴Psyko­ana­lyyt­tis­es­ta näkökul­mas­ta tämä eloisu­us on kiin­nos­tavaa. Esimerkik­si sel­l­aiset ilmiöt kuin tiivistymä, siir­tymä ja metafo­ra käyt­tävät hyväk­seen mie­len taipuisu­ut­ta ja kie­len ottamia vapauksia. 

⁵Teok­ses­ta Pas­cal, Blaise: Miet­teitä. Kir­joit­ta­jan käännös.

⁶Jos laa­jen­netaan näkökul­maa, löy­tyy esimerkik­si sel­l­aisia käsit­teitä kuin kog­ni­ti­ivisen teo­ri­an skeemat ja neu­roti­etei­den assosi­ati­iviset neu­raaliset verkos­tot. 

⁷Bion­in tek­stei­hin viitataan usein tässä yhtey­dessä. Aihet­ta käsit­tele­viä klas­sikko­ja ovat myös muun muas­sa D. W. Win­ni­cott, A. Green, H. Levine, T. H. Ogden, A. Fer­ro sekä C. Botel­la & S. Botel­la. Infor­mati­ivi­nen kat­saus tästä aiheesta löy­tyy esimerkik­si teok­ses­ta Levine ym. (2018).

⁸Bion (1970, 88–89) luon­nehtii O:ta seu­raavasti: ”‒ ‒ the ulti­mate real­i­ty of the per­son­al­i­ty”, ”‒ ‒ that aspect of the human per­son­al­i­ty that is con­cerned with the unknown and ulti­mate­ly unknow­able” ja “‒ ‒ I use O to rep­re­sent this cen­tral fea­ture of every sit­u­a­tion that the psy­cho-ana­lyst has to meet”. Lisää ajatuk­sia O:sta, ks. Klemelä (2020).

⁹Kos­ka emme val­i­tun filosofisen näkökan­nan mukaan tavoita O:ta sel­l­aisu­udessaan, emme voi havai­ta siel­lä tapah­tunei­ta muu­tok­sia eikä aina sitäkään, mikä ter­apeut­tises­sa pros­es­sis­sa viime kädessä muu­tok­sen aiheut­ti (jos sel­l­ainen yksit­täi­nen tek­i­jä sat­tuisi ole­maan ole­mas­sa). Mut­ta voimme ehkä ais­tein havai­ta muu­tok­sen seu­rauk­set Maail­mas­sa (kuten poti­laan tun­neil­maisu­is­sa, ajat­telus­sa, vuorovaiku­tuk­ses­sa ja muus­sa havait­tavas­sa käyttäytymisessä).

¹⁰Kor­re­spon­denssi­teo­ri­an ohel­la on esitet­ty myös mui­ta totu­u­den määritelmiä, joi­ta ei tässä ole mah­dol­lista käsitel­lä. Myös niihin sisäl­tyy omat ongel­mansa. Ks. esim. Niinilu­o­to (1980, 118–120) ja Sam­po­lahti (2007).

¹¹Ks. esim. Wittgen­stein (1953/1981) ja Hei­deg­ger (1927/2000). Perus­teelli­nen opas­tus aiheeseen, ks. Braver (2012).

¹²Täl­lainen tavoite voisi olla esimerkik­si yhteinen tur­valli­nen elämä tai yhä laa­jem­malle ulot­tu­va lojaal­isu­us ihmiskun­taa tai ylipäätään elämää kohtaan. Arvokas­ta tietoa olisi sil­loin se, joka ker­toisi, miten tuol­laisi­in tavoit­teisi­in parhait­en pää­sisimme. Ks. esim. Rorty (2021). Tätä aja­tus­ta voi suo­raan soveltaa psyko­ana­lyyt­tiseen terapiaan.

¹³Descartes lie­nee myös vaikut­tanut Bion­in sys­temaat­tisen epäi­lyn asen­teeseen. Sen mukaan pyrkimys var­muu­teen edel­lyt­tää kaiken mah­dol­lisen, myös itses­tään­selvim­mältäkin tun­tu­van, kri­it­tistä kyseenalais­tamista. Se, että luulee jo-tietävän­sä, on sudenkuop­pa, johon putoamista sys­temaat­ti­nen epäi­ly asen­teena pyrkii ehkäisemään.

¹⁴Tieto­teo­ri­an ratkaisuyri­tyk­sistä enem­män kiin­nos­tuneille tar­jol­la on valai­se­va suomenkieli­nen joh­da­tus aiheeseen, Lam­men­ran­ta (2022).

¹⁵Tarkoi­tan metafysi­ikalla sel­l­aisia näkökul­mia, jot­ka olet­ta­vat, että on ole­mas­sa ajal­lis-avaru­udel­lisen todel­lisu­u­den ja arkikoke­muk­sen ylit­täviä (transsendent­te­ja) tekijöitä.

¹⁶” ‒ ‒ I use O to rep­re­sent this cen­tral fea­ture of every sit­u­a­tion that the psy­cho-ana­lyst has to meet. With this he must be at one; with the evo­lu­tion of this he must iden­ti­fy so that he can for­mu­late it in an inter­pre­ta­tion.” (Bion 1970, 88–89.) Teolo­gias­sa atone­ment tarkoit­taa sovi­tus­ta, kun syn­nin myötä Jumalas­ta eroa­va ihmi­nen pyrkii transsendent­ti­in yhtey­teen. Kierkegaardin uskon­non­filosofi­as­sa tämä suun­tau­tu­mi­nen kohti transsendent­tia Jumalaa tarkoit­taa tulemista (engl. becom­ing), johon liit­tyy omak­si itsek­si (self) tulem­i­nen ja kris­ti­tyk­si tulem­i­nen (mikä jatku­vana tulemise­na edel­lyt­tää kil­voit­telua koko elämän ajan). Täl­lainen itseään tiedosta­va olem­i­nen edel­lyt­tää mie­len sisään­päin kään­tymistä (engl. inward­ness) – kehi­tys­tä, joka eroaa arjes­ta etään­nyte­tys­tä tietopo­h­jais­es­ta reflek­tios­ta (joka päin­vas­toin vierot­taa Kierkegaardin tarkoit­ta­mas­ta sisään­päin kään­tyneestä itsen­sä tiedostamis­es­ta). Vaikut­taa melko ilmeiseltä, että Bion taval­la tai toisel­la oli selvil­lä tämän­su­un­tais­es­ta ajat­telus­ta, vaik­ka tiedos­sani ei ole, tun­siko hän juuri Kierkegaardin tuotan­toa. Sen sijaan on main­in­to­ja seu­raav­ista uskonnonfilosofeista/mystikoista: Isaac Luria, Mes­tari Eck­hart ja Ristin Johannes (San­dler 2005, s.v. Phi­los­o­phy). Bion ei kuitenkaan pyrkinyt tekemään psyko­ana­ly­y­sista teolo­giaa, uskon­toa tai mys­ti­ikkaa vaan mah­dol­lis­es­ti sovel­si täl­laisia aiem­min toisaal­la kuvat­tu­ja psyykkisiä pros­esse­ja psyko­ana­lyytikon käyt­töön. Bion­in ajat­telun ja uskon­non suh­teesta, ks. myös Klemelä (2020, 99–102 ja 214).

¹⁷Tästä aiheesta enem­män ks. esim. Klemelä (2020, 229–234).

¹⁸Hal­lusi­noosin tuot­tamis­es­ta ajatuk­sen sijaan ks. esim. Bion (1970, 17).

¹⁹Munchin Huu­to-taulun olen­to (Munch itse) on koke­maisil­laan todel­lisen-sinän­sä pal­jaana Maail­man pehmen­tävän puskurin sulautues­sa pois. Muut taulun hah­mot elävät tur­val­lis­es­ti por­var­il­lises­sa Maail­mas­sa (taulun alku­peräi­nen nimi olikin Epä­toi­vo).

²⁰Teok­ses­ta Tagore, Rabindranath: Uhri­laulu­ja. Englan­nin kielestä kir­joit­ta­jan suomentama.

²¹Sitaat­ti esi­in­tyy artikke­lis­sa Limen­tani (1977). Kir­joit­ta­jan suomennos.

²²Palaan unek­sun­taan käsit­teenä vielä tuon­nem­pana tässä artikkelissa.

²³Ogden (1994, 9) ker­too omista koke­muk­sis­taan seu­raavasti: ”Käytän Bion­in rever­ie-ter­miä viit­taa­maan psykol­o­gisi­in tiloi­hin, jot­ka hei­jastel­e­vat selvästi ana­lyytikon kykyä suh­tau­tua akti­ivisen vas­taan­ot­tavais­es­ti analysandi­in. Tämän ohel­la viit­taan ter­mil­lä myös sekalaiseen joukkoon psyykkisiä tilo­ja, jot­ka näyt­tävät hei­jastel­e­van ana­lyytikon nar­sis­tista uppou­tu­mista itseen­sä, hänen obses­si­ivisia rumi­naa­tioitaan, päiväu­ni­aan, sek­suaal­isia fan­ta­sioitaan ja niin edelleen.”

²⁴Filosofi­as­sa poiesis viit­taa pros­es­si­in, jon­ka tulok­se­na alkaa olla ole­mas­sa jotain, jota ei aiem­min ollut. Ety­mol­o­gis­es­ti poiesis juon­tuu kreikan kie­len sanas­ta ποίησις (poíē­sis), joka tarkoit­taa luo­tua, tehtyä, runoa, runout­ta. Poiesis ja poeet­tisu­us ovat siis samaa alku­perää, viit­taa­vat johonkin, joka on luo­tu – niin kuin runo on.

²⁵Ks. myös Kris­te­va (1974/1985).

²⁶Teok­ses­ta Ikkyū: Riehaan­tunut pil­vi ja Luu­rank­ouni (2010). 

²⁷Bion erot­taa yhdessä kohdas­sa (1970, 124) ana­lyytikon koke­man ahdis­tuk­sen skit­so-para­noidis­es­ta posi­tios­ta (Ps) ja viit­taa ana­lyytikon koke­muk­seen ter­mil­lä patience (kär­siväl­lisyys, malt­ti). Sen vastaparia hän kut­suu ter­mil­lä secu­ri­ty (tur­val­lisu­us). Sil­loin siis yleisem­min käytet­ty heil­urili­ike Ps↔︎D saa muodon malt­ti ↔︎ turvallisuus.

²⁸Esko Klemelän (2020) ehdot­ta­ma suomen­nos ”viipy­ilevä läh­estymien” kuvaa hyvin asian luonnetta.

²⁹Teok­ses­ta Tagore, Radin­dranath: Uhri­laulu­ja. Englan­nin kielestä kir­joit­ta­jan suomentama.

³⁰Leikki­todel­lisuuk­sista enem­män, ks. Kurkela, Kari (1993).

³¹Sitaat­ti artikke­lis­sa Rudd (2013). Kir­joit­ta­jan suomennos.

³²Teok­ses­ta Wittgen­stein, Lud­wig Trac­ta­tus Logi­co-Philo­soph­i­cus, (1921/1971).  

³³Tähän viit­taa Bion­in kuu­luisa muo­toilu, joka yleen­sä saa muodon ”ilman halua ja muis­tia”, mut­ta joka täy­del­lisem­mässä muo­dos­saan on seu­raa­va: ”The sus­pen­sion of mem­o­ry, desire, under­stand­ing, and sense impres­sions ‒ ‒” (Bion 1970, 43), eli vapaasti kään­net­tynä: muistin, halun, ymmärtämisen ja ais­ti­vaikutelmien vaiku­tuk­sen väli­aikainen vai­men­t­a­mi­nen. Tämän taustal­ta löy­tyy Bion kiin­nos­tus kris­til­liseen mys­ti­ikkaan ja Ristin Johan­nek­seen, joka kuvaa uskon yötä (matkaa Jumalan yhtey­teen): se on pimeänä yönä vähit­täistä luop­umista kaik­ista haluista ja ais­teista (engl. sens­es). Sit­ten se on luop­umista kaikesta ymmärtämis­es­tä ja nojau­tu­mista uskoon (engl. faith), joka on yön pimeä. Kol­mas on vael­luk­sen kohde eli Jumala, joka myös on pimeä kuin yö sielulle tässä elämässä. Ks. Bion (1965, 158–159.)

Kir­jal­lisu­us

Bion, Wil­fred (1965). Trans­for­ma­tions. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred (1970). Atten­tion and inter­pre­ta­tion: A sci­en­tif­ic approach to insight in psy­cho-analy­sis and groups. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred (1976). Evi­dence. Julkaise­ma­ton lähde (ks. Limen­tani 1977).

Bion, Wil­fred (1994). Clin­i­cal sem­i­nars and oth­er works. Toim. Francesca Bion. Abing­don, UK: Routledge.

Braver, Lee (2012). Ground­less ground. A study of Wittgen­stein and Hei­deg­ger. Cam­bridge, MA: The MIT Press.

Civ­itarese, Giuseppe (2008). ’Caesura’ as Bion’s dis­course on method. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 89(6),1123–1143.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/2000). Olem­i­nen ja aika. Suomen­nos Rei­jo Kupi­ainen. Tam­pere: Vastapaino.

Ikkyū (2010). Riehaan­tunut pil­vi ja Luu­rank­ouni. Suo­men­tanut Kai Niem­i­nen. Helsin­ki: Basam Books. 

Klemelä, Esko (2020). Tun­tem­at­toman psyko­ana­lyytikko. Johdan­toa Wil­fred R. Bion­in ajat­telu­un. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Kris­te­va, Julia (1974/1985). Rev­o­lu­tion in poet­ic lan­guage. New York: Colum­bia Uni­ver­si­ty Press 

Kurkela, Kari (1993). Mie­len maise­mat ja musi­ik­ki. Musi­ikin esit­tämisen ja luo­van asen­teen psyko­dy­nami­ik­ka. Helsin­ki: Sibelius-Akatemia.

Kurkela, Kari (2022). Ajatuk­sia luo­van asen­teen dynami­ikas­ta psykoter­apeut­tises­sa suh­teessa. Psykoter­apia, 41(1), 40–49.

Lam­men­ran­ta, Markus (2022). Joh­da­tus tieto-oppi­in. Helsin­ki: Gaudeamus.

Levine, Howard B.; Reed, Gail S. & Scar­fone, Dominique (2018). Unrep­re­sent­ed states and the con­struc­tion of mean­ing. Clin­i­cal and the­o­ret­i­cal con­tri­bu­tions. Abing­don, UK & New York: Routledge. 

Levine, Howard B.  (2018). The colour­less can­vas: rep­re­sen­ta­tion, ther­a­peu­tic action, and the cre­ation of mind. Teok­ses­sa Levine, Howard B.; Reed, Gail S. & Scar­fone, Dominique (toim.), Unrep­re­sent­ed states and the con­struc­tion of mean­ing. Clin­i­cal and the­o­ret­i­cal con­tri­bu­tions. Abing­don, UK & New York: Routledge.

Limen­tani, Adam (1977). Affects and the psy­cho­an­a­lyt­ic sit­u­a­tion. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 58, 171–182.

Mil­ton, John (1933/2000). Kadotet­tu parati­isi. Suom. Yrjö Jyl­hä. Helsin­ki: WSOY.

Niinilu­o­to, Ilk­ka (1980). Joh­da­tus tieteen­filosofi­aan. Käsit­teen- ja teo­ri­an­muo­dos­tus. Helsin­ki: Otava.

Ogden, Thomas (1994). The ana­lyt­ic third: Work­ing with inter­sub­jec­tive clin­i­cal facts. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 75, 3–19.

Rorty, Richard (2021). Prag­ma­tism as anti-author­i­tar­i­an­ism. Toim. Eduar­do Mendi­eta. Cam­bridge, MA & Lon­don: The Belk­nap Press of Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

Rudd, Antho­ny (2013). Kierkegaard, Wittgen­stein, and the Wittgen­stein­ian tra­di­tion. Teok­ses­sa Lip­pitt, John & Pat­ti­son, George (toim.), The Oxford hand­book of Kierkegaard. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Sam­po­lahti, Timo (2007). Totu­us psykoter­api­as­sa ja psyko­ana­ly­y­sis­sa. Psykoter­apia, 26, 290–302.

San­dler, Paulo Cesar (2005). The lan­guage of Bion. A dic­tio­nary of con­cepts. Lon­too: Karnac.

Wittgen­stein, Lud­wig (1921/1971). Trac­ta­tus Logi­co-Philo­soph­i­cus eli Loogis-filosofinen tutkimus. Suom. Heik­ki Nyman. Helsin­ki: WSOY.

Wittgen­stein, Lud­wig (1953/1981). Filosofisia tutkimuk­sia. Suom. Heik­ki Nyman. Helsin­ki: WSOY.