Emma Riekko: Jeanne Magagna: A psychotherapeutic understanding of eating disorders in children and young people

Vaikei­den syömishäir­iöi­den hoi­dos­ta – kuin­ka aut­taa syömätön­tä ja puhu­ma­ton­ta nuorta?

Mag­a­gna, Jeanne (2022). A psy­chother­a­peu­tic under­stand­ing of eat­ing dis­or­ders in chil­dren and young peo­ple – Ways to release the impris­oned self. Lon­too & New York: Routledge.

Kui­h­tuneena, silmät sul­jet­tuina ulko­maail­mal­ta hän makasi sairaalasängyl­lä. Hän kieltäy­tyi ruoas­ta ja juo­mas­ta, ja vaikut­ti siltä, ettei hän huo­man­nut mitään, ei edes kehostaan noru­vaa virt­saa. Suorine tum­mine hiuksi­neen ja ovaal­in­muo­toi­sine Modigliani-kasvoineen hän muis­tut­ti posli­in­inukkea. Hän oli liikku­ma­ton yötä päivää. Kun hän jonkin ajan kulut­tua alkoi reagoi­da, hän reagoi jokaiseen hoita­jien kos­ke­tuk­seen tai sanaan kuin se olisi ollut hyt­ty­nen, joka aiheut­ti pistävää ärsy­tys­tä. Hän näyt­ti siltä kuin hän­tä elämässä kiin­ni pitävä napan­uo­ra olisi katken­nut. Hänen ole­mas­saolol­laan ei vaikut­tanut ole­van mitään emo­tion­aal­ista merkitystä.

Näil­lä sanoil­la Jeanne Mag­a­gna aloit­taa 17-vuo­ti­aan Yufan­gin hoidon kuvauk­sen. Moni voisi ajatel­la, että edel­lä kuvatun kaltaises­sa tilanteessa ole­vaa nuor­ta ei voi tai kan­na­ta alkaa hoitaa psykoter­api­al­la. Mag­a­gna ei ajat­tele niin. Hänen mielestään juuri nämä nuoret, jot­ka eivät vielä pysty sanal­lis­ta­maan tun­teitaan, tarvit­se­vat apuamme ja ymmär­rystämme kaikkein kipeim­min. Yufang on yksi niistä monista nuorista, joiden psykoter­apeut­tista hoitoa Mag­a­gna kuvaa kir­jas­saan A psy­chother­a­peu­tic under­stand­ing of eat­ing dis­or­ders in chil­dren and young peo­ple – Ways to release the impris­oned self.

Mag­a­gna on koulu­tuk­seltaan las­ten ja aikuis­ten yksilöp­sykoter­apeut­ti sekä per­heter­apeut­ti. Hän on työsken­nel­lyt vakav­ista syömishäir­iöstä kär­sivien las­ten ja nuorten kanssa vuosikym­meniä, pisim­pään Lon­toon Great Ormond Street ‑sairaalas­sa, jon­ka psykoter­apeut­tisen yksikön johta­jana hän toi­mi yli 20 vuot­ta. Hän on saanut psykoter­apeut­tisen koulu­tuk­sen­sa Tavi­s­tock-klinikalla Lon­toos­sa, ja hänen työsken­te­lyyn­sä psykoter­apeut­ti­na on vaikut­tanut vah­vasti hänen pere­htyneisyyten­sä vau­vaob­ser­vaa­tioon. Mag­a­gna on toimin­ut pitkään myös lap­si- ja nuorisop­sykoter­apeut­tien koulut­ta­jana sekä julkaissut lukuisia kir­jo­ja ja artikkelei­ta las­ten ja nuorten psykoterapiasta.

Nyt käsis­säni ole­va Mag­a­g­nan kir­ja, joka kat­taa oikeas­t­aan koko hänen elämän­työn­sä, on sisäl­löl­lis­es­ti niin run­sas ja monipuo­li­nen, että sille on vaikea tehdä oikeut­ta muu­ta­man sivun mit­taises­sa kir­jae­sit­telyssä. Se kuvaa syväl­lis­es­ti mut­ta samal­la kuitenkin suh­teel­lisen help­pota­juis­es­ti syömishäir­iöi­den psyko­ana­lyyt­tista ymmärtämistä ja nivoo tähän ymmär­ryk­seen kli­in­isiä esimerkke­jä niin, että teo­ria alkaa elää myös luk­i­jan mielessä. Vaikut­tavin­ta tässä kir­jas­sa ovatkin juuri poti­lastapauk­set, jois­sa Mag­a­gna tuo näyt­tämölle niin poti­laan kuin omankin kokemusmaailmansa.

Syömishäir­iöitä on tun­netusti mon­en­laisia, ja näkyvien oirei­den taustal­la ole­va ahdis­tus voi vai­hdel­la neu­root­tis­ta­sois­es­ta psykoot­tiseen. Mag­a­g­nan kir­ja käsit­telee syömishäir­iöitä psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an ja ymmär­ryk­sen val­os­sa, samal­la hyvin käytän­nön­läheis­es­ti kli­in­istä todel­lisu­ut­ta ja hoidon moni­ammatil­lista kokon­aisu­ut­ta kuvat­en. Hän kuvaa lapsen/nuoren ja per­heen arvioin­ti­jak­soa sekä hoitoa osas­tol­la ja avo­hoi­dos­sa. Kir­jan pain­o­tus on varsinkin poti­lastapausten osalta vakav­im­mis­sa häir­iöis­sä. Mag­a­gna ottaa luk­i­jan mukaan psykoter­apiatun­neille ker­toen vuorovaiku­tuk­ses­taan poti­laiden­sa kanssa yksi­tyisko­htais­es­ti ja elävästi.

Mag­a­g­nan työsken­te­ly on pohjim­mil­taan hyvin psyko­ana­lyyt­tista. Siinä ollaan koko ajan trans­fer­enssin ja vas­ta­trans­fer­enssin tutkimisen äärel­lä, tässä ja nyt ‑vuorovaiku­tuk­ses­sa tapah­tu­vaa tavoit­ta­mas­sa. Mitä varhaisem­mas­sa koke­mus­maail­mas­sa liiku­taan, sitä kehol­lisem­paa tuo tapah­tu­mi­nen ja kokem­i­nen on. Mag­a­gna luot­taa siihen, että kaik­ki kom­mu­nikaa­tio kan­taa merk­i­tys­tä. Niin­pä yhteyt­tä puhu­mat­tomaan lapseen/nuoreen voi alkaa rak­en­taa tulk­it­se­mal­la hänen non­ver­baal­ista viestin­tään­sä: kat­seen kään­tämistä kohti tai pois, kehon asen­toa, käsien liikkeitä, kasvo­jen ilmeitä. Mag­a­gna on näi­den lasten/nuorten kanssa työsken­nel­lessään kuin hyvin herkästi virit­täy­tynyt äiti, joka havain­noi ja pyrkii tun­nista­maan vau­vansa tun­netilo­ja ja pukee niitä sit­ten sanoik­si puhel­lessaan lapselleen tätä hoi­vates­saan. Hän kohtaa nämä lapset/nuoret siel­lä, mis­sä he ovat – sil­lä kehi­tyk­sen tasol­la ja sel­l­aises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa, mikä heille on sil­lä het­kel­lä mah­dol­lista. Mag­a­g­nan työsken­te­lyä seu­rates­sa tule­vat usein mieleen Don­ald W. Win­ni­cot­tin ajatuk­set äidin ja vau­van varhais­es­ta suh­teessaolosta (Win­ni­cott 1960) sekä Veikko Tähkän näke­myk­set poti­laan vai­h­es­pe­si­fis­es­tä kohtaamis­es­ta (Tähkä 2001). Mag­a­gna pyrkii sanoit­ta­maan lapselle/nuorelle ymmär­rystään tämän koke­muk­sista pitkälti omia vas­tatun­teitaan kuun­tele­mal­la. Hän pyrkii tavoit­ta­maan lapsen/nuoren yksilöl­listä koke­mus­maail­maa ilman, että se tieto, mitä hänelle on teo­ri­oiden ja kli­inisen koke­muk­sen kaut­ta kart­tunut, ennal­ta määrit­telisi hänen havain­to­jaan ja tulk­in­to­jaan. Nähdäk­seni Mag­a­gna pyrkii kohtaa­maan poti­laansa ”ilman muis­tia ja halua” (Bion 1967), jot­ta he voisi­vat vähitellen tul­la omak­si, yksilöl­lisek­si itsekseen.

Mag­a­g­nan perusa­ja­tus on se, että syömishäir­iö on suo­ja, jon­ka lapsi/nuori on luonut haavoit­tuvan min­uuten­sa ympärille. Mitä hau­raampi mie­len sisäi­nen rakenne on, sitä voimakkaam­paa suo­jaa tarvi­taan. Mag­a­gna kuvaa tätä suo­jaraken­nel­maa omnipo­tent­ti­na itsenä. Sen sijaan että lapsi/nuori voisi olla tarvit­se­va ja riip­pu­vainen toi­sista, hänen on täy­tynyt kehit­tää tapo­ja pitää itse itseään koos­sa. Kieltämi­nen ja omnipotenssi on tul­lut tarvit­se­vu­u­den tilalle, kon­trol­li on kor­van­nut läheisyy­den. Lapsi/nuori kokee, että hänen on pär­jät­tävä yksin, oman kaikkivoipaisuuten­sa varas­sa, kos­ka suh­teeseen uskaltau­tu­mises­sa piilee uusien pet­tymys­ten, hylkäämis­ten ja psyykkisen kivun vaara. Omnipo­tent­ti itse voi olla nuorelle elin­tärkeä suo­ja, ja sitä on syytä kun­nioit­taa. Mut­ta vaik­ka tämä suo­jaraken­nel­ma on nuorelle tarpeelli­nen ja tärkeä, siitä muo­dos­tuu samal­la myös vanki­la, joka eristää nuoren niin muista ihmi­sistä kuin omista tun­teis­taankin. Pahim­mil­laan se voi muo­dos­tua henkeä uhkaavak­si. Se voi esimerkik­si saa­da hal­lusi­naa­tion muodon ja esit­tää kuole­man vai­h­toe­htona, joka vapaut­taa kaikesta kär­simyk­ses­tä – kieltäen samal­la reali­teetin kuole­man lop­ullisu­ud­es­ta. Mag­a­gna käsit­telee kir­jas­saan myös hal­lusi­naa­tioi­ta ja itse­tuhoisu­ut­ta, joi­ta vakavi­in syömishäir­iöi­hin toisi­naan liittyy.

Mag­a­gna kuvaa pait­si yksilöp­sykoter­apeut­tista työsken­te­lyään las­ten ja nuorten kanssa, myös van­hempi­en ja per­hei­den kanssa tehtävää työtä. Hän pitää sitä erit­täin olen­naise­na osana syömishäir­iöistä kär­sivien las­ten ja nuorten hoitoa. Min­u­un yksilöp­sykoter­apeut­ti­na teki vaiku­tuk­sen se, miten Mag­a­gna työsken­telee van­hempi­en ja per­hei­den kanssa: miten herkästi ja taitavasti hän aut­taa heitä pääsemään kos­ke­tuk­si­in omien tun­tei­den­sa ja oman ”sisäisen lapsen­sa” kanssa ja tavoit­ta­maan sitä myös toi­sis­saan. Hän suh­tau­tuu yhtä suurel­la empa­tial­la niin van­hempi­in ja sis­aruk­si­in kuin hoita­maansa lapseen/nuoreenkin. Mag­a­gna pyrkii aut­ta­maan per­heitä kom­mu­nikoimaan parem­min, van­hempia ymmärtämään ja kan­nat­tele­maan lapsensa/nuorensa ahdis­tus­ta ja tun­tei­ta paremmin.

Mag­a­gna näkee pait­si per­hei­den, myös muun työryh­män kanssa tehtävän yhteistyön hyvin tärkeänä. Yksilöp­sykoter­apia yksin ei voi aut­taa vaikeasti syömishäir­iöistä lasta/nuorta riit­tävästi. Tarvi­taan lääkäriä, joka seu­raa nuoren somaat­tista voin­tia, ja tarvi­taan van­hempia tai hoita­jia, jot­ka tuke­vat nuor­ta syömään niin, että rav­it­se­musti­la kor­jaan­tuu. Yksilöp­sykoter­apia on liian hidas­ta siihen, että vaikeasti ali­ravit­tu nuori pysty­isi itse otta­maan vas­tu­un syömis­es­tään. Mag­a­gna kuvaa muun työryh­män kanssa tekemään­sä yhteistyötä etenkin Yufan­gin hoidon yhtey­dessä. Hän tapasi hoita­jia päivit­täin ja keskusteli hei­dän kanssaan Yufan­gin hoi­dos­ta, sen heis­sä herät­tämistä tun­teista ja aut­toi heitä luo­maan yhteyt­tä Yufangi­in. Kun kyseessä on näin vaikeasti oireil­e­van nuoren hoito, on selvää, että se herät­tää kaikissa nuoren kanssa tekemi­sis­sä ole­vien kesku­udessa vaikei­ta tun­tei­ta, ennen kaikkea avut­to­muut­ta. Mikäli tämän avut­to­muu­den sietämiseen ei saa riit­tävästi tukea, se voi kään­tyä negati­ivisik­si reak­tioik­si suh­teessa nuoreen. Kun van­hem­mat ja hoita­jat – ja ter­apeut­ti itse – saa­vat riit­tävästi tukea, voivat he kukin oma­l­ta osaltaan aut­taa lasta/nuorta löytämään tietä ja halua vuorovaiku­tuk­seen ja toipumiseen.

Vaikeista syömishäir­iöistä kär­sivien ihmis­ten kanssa työsken­te­ly on mon­esti hyvin koet­tel­e­vaa. Ter­apeut­ti joutuu usein pitkään kestämään jatku­vaa tor­ju­tuk­si tulemista ja suh­teen syn­nyt­tyä muun muas­sa poti­laan inten­si­ivisiä vihan ja tarvit­se­vu­u­den tun­tei­ta. Mag­a­gna pohti­ikin kir­jansa lopus­sa myös sitä, mikä oikeas­t­aan saa hänet tekemään täl­laista työtä. Mil­laisia moti­ive­ja ter­apeuteil­la itsel­lään on, kun he lähtevät hoita­maan näin varhai­sista ja vaikeista häir­iöistä kär­siviä lap­sia ja nuo­ria? Se, mitä Mag­a­gna tavoit­taa omista henkilöko­htai­sista moti­iveis­taan ja mitä hän jakaa siitä luk­i­joille, on hyvin kos­ket­tavaa. Se rohkaisee myös luk­i­jaa pohti­maan oma­l­la kohdal­laan, mikä hän­tä motivoi juuri tietyn­lais­ten poti­laiden hoita­miseen. Min­ua ilah­dut­ti tätä kir­jaa lukies­sani pait­si Mag­a­g­nan avoimuus omista ajatuk­sis­taan ja tun­teis­taan, myös hänen nöyryyten­sä. Vaik­ka hän kuvau­tuu hyvin sen­si­ti­ivisenä ja kyvykkäänä ter­apeut­ti­na, hän toteaa: “Jotkut ihmiset ovat syn­nyn­näisiä ter­apeut­te­ja, mut­ta mon­et, kuten minä, tarvit­se­vat perus­teel­lisen psykoter­api­an tai ‑ana­lyysin [pystyäk­seen tarkastele­maan omien tun­tei­den­sa tiedosta­mat­to­mia ker­rostu­mia ja niiden vaiku­tus­ta poti­laiden­sa hoitoihin].”

Mag­a­g­nan kir­jan lukem­i­nen on kuin kävisi työno­h­jauk­ses­sa hyvin viisaal­la ja empaat­tisel­la ter­apeu­ti­l­la, joka antaa oman, vuosikym­menten aikana kart­tuneen ymmär­ryk­sen­sä kol­le­gan käyt­töön. Kir­ja sopii mielestäni hyvin niin psykoter­apeu­tik­si opiskele­vien kuin jo kokenei­denkin psykoter­apeut­tien luet­tavak­si. Se voi antaa paljon myös psykolo­geille, hoita­jille ja lääkäreille, jot­ka työssään kohtaa­vat syömishäir­iöistä kär­siviä lap­sia ja nuo­ria. Nähdäk­seni kir­jan antia voi mon­elta osin hyö­dyn­tää myös aikuis­ten poti­laiden hoi­dos­sa, kos­ka käsiteltävät ilmiöt eivät kat­so kro­nol­o­gista ikää. Kir­jaa voi siis hyvin suositel­la kaikille, jot­ka ovat kiin­nos­tunei­ta syven­tämään ymmär­rystään syömishäir­iöistä – ja ylipäätään ihmis­mie­len varhai­sista ker­rostu­mista ja varhaisen itsey­den tavoit­tamis­es­ta inhimil­lisessä vuorovaikutuksessa.

Tätä tek­stiä kir­joit­taes­sani etsin Mag­a­g­nas­ta lisää tietoa ja löysin tieni sivus­tolle mindinmind.org.uk, jos­sa Mag­a­g­naa haas­tatel­laan osana “Lega­cy inter­views” ‑sar­jaa (O´Rourke 2022), yht­enä lap­sip­sykoter­api­an uranu­ur­ta­jista. Haas­tat­telun lopus­sa häneltä kysytään, mis­tä hänet tul­laan muis­ta­maan. Mag­a­gna miet­tii het­ken ja vas­taa sit­ten: “En usko, että mitkään ajatuk­seni ovat alun perin omi­ani. Arve­len niiden tulleen Her­bert Rosen­feldil­ta, Esther Bick­il­ta, John Steiner­il­ta, Anne Alvarezil­ta. Mut­ta uskon, että se, mis­tä min­ut tun­netaan, on se, että autan opiske­li­joi­ta tun­temaan, että heil­lä on rohkeut­ta tutkia poten­ti­aali­aan ter­apeut­teina, ja rohkeut­ta tutkia poti­laiden­sa kanssa. Autan heitä tutki­maan sitä, mitä he eivät tiedä, ja kestämään ei-tietämiseen liit­tyvää turhau­tu­mista.” Min­un mieleeni Mag­a­gna tulee jäämään psykoter­apeut­ti­na, joka kohtaa poti­laitaan poikkeuk­sel­lisel­la herkkyy­del­lä ja empa­tial­la, valmi­ina tutki­maan omaa mieltään, omia vas­tatun­teitaan, avoimesti ja totu­udel­lisu­u­teen pyrkien.

Tek­stis­sä ole­vat suomen­nok­set ovat kirjoittajan. 

Kir­jal­lisu­us

Bion, Wil­fred (1967). Notes on mem­o­ry and desire. Psy­cho­an­a­lyt­ic Forum, 2, 272‒273.

O´Rourke, Jane (2022). Dr. Jeanne Mag­a­gna. Haas­tat­telu. Kat­sot­tavis­sa osoit­teessa: https://mindinmind.org.uk/interviews/jeanne-magagna/

Tähkä, Veikko (2001). Mie­len rak­en­tu­mi­nen ja psyko­ana­lyyt­ti­nen hoit­a­mi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1960). The the­o­ry of the par­ent-infant rela­tion­ship. Teok­ses­sa The mat­u­ra­tional process­es and the facil­i­tat­ing envi­ron­ment, 37‒55. Lon­too: Hog­a­rth Press.