Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Pentti Ikonen & Henrik Enckell: Ajatuksia psykoanalyyttisen ymmärryksen luonteesta, merkityksistä, vieteistä ja psykoanalyysin tavoitteesta

Tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jat argu­men­toi­vat psy­koa­na­lyy­sis­sa käy­tet­tä­vän teleo­lo­gi­sen pers­pek­tii­vin puo­les­ta. Koke­muk­sel­li­suus tode­taan tavoit­teel­li­sek­si: tun­te­va sub­jek­ti pyr­kii johon­kin, valit­see tavoit­teet, ja valin­ta on yksi­löl­li­nen. Kun klii­ni­ses­sä psy­koa­na­lyy­sis­sa yri­te­tään tavoit­taa nime­no­maan koke­muk­sel­li­suus, tämä voi onnis­tua teleo­lo­gi­sen, mut­ta ei kausaa­li­sen, näkö­kul­man kaut­ta. Täs­tä läh­tö­koh­das­ta käsi­tel­lään selit­tä­mi­sen ja ymmär­tä­mi­sen ero­ja, kuten myös mer­ki­tyk­sen mer­ki­tyk­siä. Vaik­ka jot­kut ovat toden­neet vie­tin kuu­lu­van fysi­kaa­li­seen maa­il­man­ku­vaan, tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jat väit­tä­vät sen sopi­van teleo­lo­gi­seen pers­pek­tii­viin. Klii­ni­sen psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta kir­joit­ta­jat puhu­vat koke­muk­sel­li­suu­den suo­jaa­mi­sen puo­les­ta; he alle­vii­vaa­vat poti­laan valin­nan vapau­den tär­keyt­tä. Sen tur­vaa­mi­sek­si he pai­not­ta­vat psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män rajat­tua pyr­ki­mys­tä.

Joh­dan­to

Pyrim­me täs­sä artik­ke­lis­sa tar­kas­te­le­maan psy­koa­na­lyyt­ti­sen tie­don tavoi­tet­ta. Lie­nee sel­vää, että psy­koa­na­lyy­sis­sa tut­kim­me sub­jek­tii­vis­ta koke­mus­ta ja eri­tyi­ses­ti sen tie­toi­suu­den ulot­tu­mat­to­mis­sa ole­via puo­lia. Tut­kim­me, mis­tä läh­tö­koh­dis­ta tämä onnis­tuu par­hai­ten.

Elä­mää kuva­taan monin tavoin. Elä­mää luon­neh­tii kak­si kes­keis­tä mää­ri­tet­tä: oma­la­ki­suus ja tavoit­teel­li­suus, ja ne mää­rit­tä­vät eri­tyi­ses­ti koke­muk­sel­li­sen elä­män. Pää­tel­mäm­me on, että sen tavoit­taa par­hai­ten teleo­lo­gi­sen tar­kas­te­lun kaut­ta. Teleo­lo­gias­sa hah­mo­te­taan ilmiön suun­tau­tu­nei­suut­ta: mikä ilmiön näky­vä tavoi­te (telos) on? Samal­la kysy­tään: kenen pyr­ki­mys tämä on? Täs­sä hah­mo­tuk­ses­sa on kak­si koh­det­ta: tavoi­te toi­saal­ta (”mihin pyri­tään”), ja sub­jek­ti toi­saal­ta (”mis­tä pyr­ki­mys läh­tee”). Teleo­lo­gi­nen tar­kas­te­lu­kul­ma ero­aa toi­ses­ta kes­kei­ses­tä todel­li­suu­den hah­mot­ta­mis­ta­vas­ta eli kausaa­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Kausaa­li­nen pers­pek­tii­vi tuo esiin ilmiöit­ten syi­tä, ja se toi­mii etsies­säm­me maa­il­man yleis­la­ki­sia dimen­sioi­ta. Kausaa­li­ses­sa ajat­te­lus­sa nojau­du­taan tois­tet­ta­viin kokei­siin ja havain­toi­hin. Nii­den avul­la pyri­tään sub­jek­tin vai­ku­tuk­sen pois­sul­ke­mi­seen. Vaik­ka kausaa­li­nen tar­kas­te­lu­kul­ma on tie­tees­sä kes­kei­nen, se pal­ve­lee huo­nos­ti klii­ni­sen psy­koa­na­lyy­sin tie­don tavoi­tet­ta.

Aiheem­me on laa­ja. Emme tule viit­taa­maan edel­tä­jiim­me. Tämä mer­kit­see his­to­rian ulot­tu­vuu­den puu­tet­ta, mut­ta vaih­toeh­to oli­si tar­koit­ta­nut kir­joi­tuk­sen lii­al­lis­ta pituut­ta ja muo­dot­to­muut­ta. Nou­da­tam­me filo­so­fias­sa usein käy­tet­tyä mene­tel­mää: emme käy läpi aihei­den aikai­sem­pia tut­ki­muk­sia, vaan aja­tuk­sen on tar­koi­tus noja­ta esil­lä ole­viin seik­koi­hin. Artik­ke­lin esseis­ti­ses­tä ja tut­ki­vas­ta luon­tees­ta joh­tuen tulos­ten arvo riip­puu esit­tä­miem­me aja­tus­ten käyt­töön­o­ton mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Teleo­lo­gi­sen ja kausaa­li­sen näkö­kul­man ero

Ris­ti­rii­tai­sen vas­taan­o­ton saa­nees­sa Mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teen tuol­la puo­len ‑essees­sään Freud (1920/1978) tar­kas­te­li alkue­läin­ten raken­tei­den kehi­tys­tä, eliöit­ten suvun jat­ka­mis­ta ja kuo­le­maa. Teos­ta on usein pidet­ty bio­lo­gis­ti­se­na spe­ku­laa­tio­na, joka poh­jau­tuu van­hen­tu­nei­siin tut­ki­mus­tu­lok­siin. Bio­lo­gis­ten ilmiöi­den kuvaus­ta voi pitää muu­na­kin (Iko­nen & Rec­hardt 1978). Vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vien, eri­tyi­ses­ti abstrak­tien aihei­den käsit­tä­mi­sek­si jou­dum­me usein nojau­tu­maan kon­kreet­ti­siin ilmiöi­hin, joit­ten avul­la asi­aa voi­daan hah­mot­taa. Jou­dum­me siis käyt­tä­mään meta­fo­ria. Alkue­läin voi toi­mia psyyk­ki­sen elä­män kuva­na.

Kuten toi­nen meis­tä (Iko­nen 2014) on esit­tä­nyt, voim­me tut­kia, onko luon­to­kap­pa­le elä­vä kos­ket­ta­mal­la sitä. Jos kysees­sä on eliö, se vetäy­tyy. Jos meil­lä on malt­tia, voim­me myös sivus­ta seu­ra­ta sitä; ennem­min tai myö­hem­min eliö toden­nä­köi­ses­ti läh­tee liik­keel­le. Liik­ku­mi­nen on mel­ko var­ma elon­merk­ki, mut­ta emme tie­dä, mihin suun­taan, kuin­ka pit­käl­le tai kuin­ka nopeas­ti se tulee liik­ku­maan. Jos emme ennes­tään tun­ne eliön tapo­ja, emme myös­kään tie­dä, mitä liik­ku­mi­sen mene­tel­mää se tulee käyt­tä­mään: ryö­mii­kö se, liik­kuu­ko se aal­to­mai­ses­ti, nos­taa­ko se vain päi­tään. Emme myös­kään tie­dä, mitä raken­tei­ta se tulee käyt­tä­mään; liik­kuu­ko se pel­käl­lä tor­sol­laan tai käyt­tää­kö se sii­mo­jaan. Voim­me ennus­taa eliön liik­ku­van, jos se elää, mut­ta emme tie­dä, mihin suun­taan, kuin­ka nopeas­ti, miten tai mitä väli­nei­tä käyt­täen se tämän tekee.

Elot­to­man luon­to­kap­pa­leen lai­ta on toi­sin. Jos pot­kim­me kadul­la ole­vaa kiveä, voim­me ennus­taa, mitä tapah­tuu. Tai jos kivi on rapau­tu­van jyr­kän­teen reu­nal­la, voim­me arvioi­da sen lii­ket­tä rapau­tu­mi­sen edis­tyt­tyä riit­tä­vän pit­käl­le. Tämä edel­lyt­tää kiven pai­non ja muo­don tun­te­mis­ta, alus­tan laa­dun ja kal­te­vuu­den tie­tä­mis­tä sekä fysii­kan las­ke­mi­sen tai­toa, mut­ta peri­aat­tees­sa voim­me ennus­taa elot­to­man luon­to­kap­pa­leen liik­kei­tä.

Elol­li­sen ja elot­to­man luon­non välil­lä on radi­kaa­li ero. Ero joh­tuu luon­to­kap­pa­leen ja ympä­ris­tön väli­sen suh­teen lai­na­lai­suuk­sien luon­tees­ta. Elä­vä olio on mones­sa suh­tees­sa oma­la­ki­nen. Vaik­ka kysees­sä on alku­kan­tai­nen eliö, se ”päät­tää” mones­ta asias­ta. Se on syn­nyn­näi­ses­ti mää­räy­ty­nyt liik­ku­maan tie­tyl­lä taval­la, mut­ta mää­räy­ty­mi­sen sisäl­lä on jous­toa. Se voi esi­mer­kik­si vali­ta liik­ku­mis­me­ne­tel­män­sä. Jos se menet­tää liik­ku­mis­vä­li­neen­sä, se saat­taa kor­va­ta tämän toi­sel­la väli­neel­lä. 

Eliö ei pää­tä ainoas­taan liik­keis­tään. Sil­lä on tar­pei­ta. Nämä ovat fysio­lo­gi­ses­ti mää­räy­ty­nei­tä, mut­ta tar­peit­ten­sa poh­jal­ta eliö ”valit­see” pää­mää­rän. Tavoit­teen mää­räy­ty­mi­nen on geneet­ti­ses­ti deter­mi­noi­tu, mut­ta täs­sä­kin valin­nas­sa on jous­ta­vuut­ta. Jous­ta­vuut­ta tai yksi­löl­li­syyt­tä on myös tavoit­tee­seen ryh­ty­mi­ses­sä. Kun nes­teen soke­ri­pi­toi­suus eliön ympä­ris­tön tie­tys­sä suun­nas­sa nousee, joku eliö läh­tee nopeas­ti liik­keel­le, toi­nen ete­nee hitaam­min.

Kivi ei ”pää­tä” liik­keis­tään, sil­lä ei ole tar­pei­ta eikä se ”valit­se” tavoit­tei­ta. Elo­ton luon­to­kap­pa­le on yleis­la­ki­nen ympä­ris­tön­sä suh­teen. Lai­na­lai­suu­det ovat ylei­siä ja peri­aat­tees­sa läpi­nä­ky­viä, vaik­ka ne eivät vält­tä­mät­tä hah­mo­tu. Elä­vään luon­toon jää aina tiet­ty arvaa­mat­to­muus. Kes­kiös­sä on läpi­nä­ky­mä­tön ”alue,” jos­sa teh­dään valin­ta tavoit­teen ja tavoit­tee­seen pää­se­mi­sen mene­tel­män suh­teen. Tätä ”kes­kus­ta” emme tavoi­ta, kuten emme myös­kään tavoi­ta niin sanot­tua psyyk­kis­tä todel­li­suut­ta. Tähän asi­aan palaam­me myö­hem­min.

Yleis­la­ki­sia riip­pu­vuuk­sia on hedel­mäl­lis­tä tut­kia kausaa­li­suu­den kan­nal­ta. Jos kiveä työn­ne­tään tie­tyl­lä voi­mal­la, se liik­kuu mää­rä­tyn mat­kan. Jos A, niin B. Elo­ton­ta luon­toa ei kan­na­ta lähes­tyä teleo­lo­gi­ses­ti: kuten todet­tu, kivel­lä ei ole tavoit­tei­ta, joit­ten kan­nal­ta sitä voi­si lähes­tyä. Elot­to­man luon­non teleo­lo­gia edel­lyt­täi­si maa­il­maa lii­kut­ta­van voi­man pos­tu­loin­tia, jol­loin siir­tyi­sim­me tie­tees­tä uskoon.

Myös elol­lis­ta luon­toa tut­ki­taan kausaa­li­suu­den kan­nal­ta. Vaik­ka eliöt mones­sa suh­tees­sa päät­tä­vät ja valit­se­vat itse, ne teke­vät sen rajoi­te­tus­ti. Elä­väs­sä­kin luon­nos­sa on ehto­ja: jos eliö jää ilman ravin­toa, se kuo­lee ennem­min tai myö­hem­min. Se ei voi päät­tää sel­viy­ty­vän­sä ilman ravin­toa. Kausaa­li­set, yleis­la­ki­set lai­na­lai­suu­det luo­vat elol­li­ses­sa­kin maa­il­mas­sa ehdol­li­sen kehyk­sen, jos­ta eliöt ovat riip­pu­vai­sia. Kun lähes­tym­me elä­vää olio­ta, voim­me olla kiin­nos­tu­nei­ta sen toi­min­to­jen seli­tet­tä­vis­sä ole­vis­ta ehdois­ta, mut­ta voim­me myös pyr­kiä ymmär­tä­mään sitä.            

Seli­tys ja ymmär­rys

Per­heen istues­sa tele­vi­sio­ta kat­so­mas­sa äiti nousee soh­val­ta. Avio­mies voi ryh­tyä tut­ki­maan hänen liik­kei­tään mones­ta suun­nas­ta. Neu­ro­fy­sio­lo­gi, joka pai­nis­ke­lee moto­ris­ten meka­nis­mien kans­sa, voi peri­aat­tees­sa miet­tiä: lihak­set supis­tu­vat ainoas­taan, jos solu­jen väleis­sä toi­mi­vat sää­te­ly­me­ka­nis­mit eivät ole häi­riin­ty­neet. Ilmei­ses­ti sää­te­ly­me­ka­nis­mit toi­mi­vat nyt hyvin. Täl­lä taval­la hän toden­nä­köi­sem­min ajat­te­lee asi­aa vain työs­sään (labo­ra­to­rios­saan) eikä koto­na. Näin teh­des­sään hän tut­kii liik­kei­tä niit­ten selit­tä­vien meka­nis­mien kan­nal­ta.

Taval­li­ses­sa elä­mäs­sä toden­nä­köi­sem­pi vaih­toeh­to lie­nee eri­lai­nen tie­don tavoi­te. Min­kä takia vai­mo nousi? Onko hän menos­sa nuk­ku­maan? Vai menee­kö hän teke­mään ilta­pa­laa? Het­ken pääs­tä jää­kaa­pin ovi kuu­luu avau­tu­van. Asia näyt­tää rat­kea­van, ja mies aset­tuu jat­ka­maan ohjel­man seu­raa­mis­ta.

Jäl­kim­mäi­ses­sä tapauk­ses­sa mies on kiin­nos­tu­nut toi­min­nan, tai oikeam­min vai­mon­sa toi­min­nan motii­veis­ta. Kun vai­mo nousee, mies miet­tii, mikä hänen tavoit­teen­sa on. Mihin vai­mo nyt suun­tau­tuu? Kun pää­mää­rä on sel­vin­nyt (”hän meni jää­kaa­pil­le, sen takia hän nousi”), mies on ymmär­tä­nyt hänen tekon­sa. Ymmär­rys on siten toi­min­nan pää­mää­rän tavoit­ta­mis­ta. Jos haluam­me syven­tää ymmär­rys­täm­me, pyrim­me tavoit­ta­maan pää­mää­rän ”taka­na” ole­vaa olo- tai asian­ti­laa. Kun vai­mo meni jää­kaa­pil­le, oli­ko hänel­lä näl­kä? Vai muis­ti­ko hän (kun ohjel­ma oli hänen mie­les­tään pit­käs­tyt­tä­vä), että jää­kaap­pi oli­si hyvä puh­dis­taa? Tavoit­teen löy­ty­mi­nen on ymmär­rys­tä, ja tavoit­teen ”taka­na” ole­van tar­ve­ti­lan löy­ty­mi­nen on ymmär­ryk­sen syven­tä­mis­tä.

Asi­aa voi lähes­tyä eri kan­noil­ta. Lähes­ty­mis­ta­pa antaa sen näkö­kul­man, mis­tä tapah­tu­maa tar­kas­tel­laan. Selit­tä­mi­sen avul­la kuva­taan ihmi­ses­sä ole­via meka­nis­me­ja. Ymmär­ryk­sen avul­la kuva­taan ihmis­tä toi­mi­ja­na, sub­jek­ti­na, suun­tau­tu­va­na olen­to­na, mikä on teleo­lo­gi­nen näkö­kul­ma. Ymmär­rys on lähei­ses­sä yhtey­des­sä mer­ki­tyk­siin, sil­lä ymmär­täes­sä­ni tavoi­tan jon­kin asian mer­ki­tyk­sen (”sitä hänen nouse­mi­sen­sa mer­kit­si”). Mut­ta kuten monet kes­kei­set käsit­teet, mer­ki­tys voi vii­ta­ta moneen asi­aan. 

Mer­ki­tyk­sen mer­ki­tyk­siä

Mer­ki­tys voi tar­koit­taa kie­leen sisäl­ty­vää viit­taus­po­ten­ti­aa­lia. Kun tie­däm­me jon­kun sanan tai tie­tyn eleen mer­ki­tyk­sen, tie­däm­me, mihin todel­li­suusas­pek­tiin se viit­taa. Kun sanon: ”Edes­sä­ni ole­va pöy­tä on rus­kea”, kuu­li­ja tavoit­taa pöy­dän värin, mikä­li hän ymmär­tää ”ruskea”-sanan mer­ki­tyk­sen. Näi­tä mer­ki­tyk­siä voim­me hakea sana- tai syno­nyy­mi­kir­jas­ta. Tähän mer­ki­tyk­sen ulot­tu­vuu­teen vii­ta­taan seman­tii­kal­la, eli kun tun­tee vies­tin semant­tis­ta sisäl­töä, tie­tää, mihin sanot­tu viit­taa. Tätä kie­len aspek­tia nimi­te­tään kog­ni­tii­vi­sek­si mer­ki­tyk­sek­si.

Mer­ki­tys-sanaa käy­te­tään myös muis­sa tar­koi­tuk­sis­sa. Illa­nis­tu­jai­sis­sa ystä­vien kans­sa voi­daan kysyä, mikä on ollut elä­män mer­ki­tyk­sel­li­sin tapah­tu­ma. Jol­le­kul­le se on ollut las­ten syn­ty­mi­nen, toi­sel­le se on ollut lap­suu­den­ai­kai­nen mene­tys, kol­man­nel­le var­hai­sai­kui­suu­des­sa tapah­tu­nut uskon­nol­li­nen herää­mi­nen. Täs­sä yhtey­des­sä mer­ki­tys viit­taa tapah­tu­man muok­kaa­vaan poten­ti­aa­liin. Asiat ovat olleet tie­tyl­lä taval­la, asioil­la on ollut oma paik­kan­sa, mut­ta kysei­nen tapah­tu­ma muut­ti asioit­ten jär­jes­tys­tä tai niit­ten pai­no­tuk­sia, se muut­ti prio­ri­soin­te­ja, hyväs­sä tai pahas­sa. Mer­ki­tyk­sel­li­syys täs­sä yhtey­des­sä tar­koit­taa asian tai tapah­tu­man (las­ten syn­ty­män, mene­tyk­sen) voi­maa, sen vai­ku­tus­po­ten­ti­aa­lia elä­män uudel­leen orga­ni­soi­tu­mi­seen. Mut­ta mihin se tar­kem­min ottaen on vai­kut­ta­nut? Tähän palaam­me koh­ta.

Voim­me myös kysyä, mil­lä asioil­la on mer­ki­tys­tä. Sil­loin voim­me aja­tel­la yleis­tä mer­ki­tys­tä kuten esi­mer­kik­si sitä, onko Suo­men hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nol­la mer­ki­tys­tä. Tai voim­me aja­tel­la hen­ki­lö­koh­tais­ta mer­ki­tys­tä, kuten onko auto­ve­ron suu­ruu­del­la mer­ki­tys­tä minul­le.

Auto­ve­ron suu­ruu­den mer­ki­tys riip­puu int­res­seis­tä­ni. Jos olen hank­ki­mas­sa uut­ta ja kuu­mei­ses­ti odo­tet­tua BMW:tä ja han­kin­nan mah­dol­li­suus riip­puu pie­nis­tä talou­del­li­sis­ta mar­gi­naa­leis­ta, auto­ve­rol­la voi olla sel­keä mer­ki­tys. Jos minul­la ei ole ajo­kort­tia enkä ole kiin­nos­tu­nut autoi­lun vai­ku­tuk­ses­ta luon­toon, auto­ve­ro voi olla minul­le täy­sin mer­ki­tyk­se­tön asia.

Auto­ve­rol­la on mer­ki­tys­tä, jos se vai­kut­taa tavoit­tei­sii­ni. Jos pää­mää­rä­ni ovat muu­al­la, asial­la ei ole mer­ki­tys­tä; jos se voi estää into­hi­mo­ni toteu­tu­mi­sen, sil­lä on mitä suu­rin mer­ki­tys. Tavoi­te voi olla hen­ki­lö­koh­tai­nen (kuten auto­ve­ron koh­dal­la) tai ylei­nen. Jos mie­les­tä­ni Suo­men hal­li­tus vai­kut­taa tär­kei­siin asioi­hin ja minis­te­rei­den poliit­ti­nen koti vai­kut­taa hei­dän pää­tök­siin­sä, hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nol­la on minul­le mer­ki­tys­tä. Kes­keis­tä on kak­si asi­aa: min­kä ver­ran kysei­nen asia vai­kut­taa tavoit­tei­sii­ni eli min­kä ver­ran ne paran­ta­vat tai vai­keut­ta­vat pää­mää­rii­ni pää­syn mah­dol­li­suuk­sia ja kuin­ka tär­kei­tä nämä kysei­set tavoit­teet ovat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tai ylei­ses­ti. Mikä­li asia vai­kut­taa pal­jon jom­mal­la­kum­mal­la taval­la, sil­lä on suu­ri tai sel­keä mer­ki­tys, muu­ten ei.

Kol­mas esi­merk­ki voi valot­taa asi­aa. Tyy­nen­me­ren saa­res­sa on ollut maan­jä­ris­tys. Saa­ren asuk­kaat sääs­tyi­vät, mut­ta moni raken­nus tuhou­tui. Oli­ko maan­jä­ris­tys mer­ki­tyk­sel­li­nen? Tämä voi vaih­del­la. A:lla on koko omai­suu­ten­sa kiin­ni­tet­ty­nä pai­kal­li­siin raken­nuk­siin. Raha on hänel­le tär­ke­ää, sil­lä sen kaut­ta hän löy­tää tur­val­li­suu­den tun­teen. Hänen naa­pu­ril­len­sa­kin, B:lle, raha on tär­ke­ää, mut­ta B:n omai­suus on kiin­ni­tet­ty venei­siin, jot­ka sinä päi­vä­nä oli­vat merel­lä. A menet­ti omai­suu­ten­sa maan­jä­ris­tyk­ses­sä, B:n omai­suus sääs­tyi.  Maan­jä­ris­tyk­sel­lä oli suu­ri mer­ki­tys A:lle, sil­lä se vai­kut­ti suu­res­ti hänen mah­dol­li­suuk­siin­sa pääs­tä tavoit­tei­siin­sa (talou­del­li­seen tur­val­li­suu­teen). B:lle sil­lä oli huo­mat­ta­vas­ti vähem­män mer­ki­tys­tä, sil­lä se ei vai­kut­ta­nut hänen mah­dol­li­suuk­siin­sa pääs­tä pää­mää­riin­sä.  

Täs­sä yhtey­des­sä ei ole kyse kog­ni­tii­vi­ses­ta, vaan dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Jos elä­mä­ni mer­ki­tyk­sel­li­sin tapah­tu­ma oli las­ten syn­ty­mi­nen, tär­kein­tä sen jäl­keen ei ollut esi­mer­kik­si oma nau­tin­to, vaan tois­ten suo­je­le­mi­nen ja luon­non var­je­lu. Tapah­tu­mal­la oli voi­maa muo­ka­ta tavoi­tet­ta­ni. Auto­ve­ron suu­ruu­des­sa, Suo­men hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nos­sa tai maan­jä­ris­tyk­ses­sä kyse on asian pai­kas­ta tavoit­tei­siin pää­se­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ver­kos­sa. Täs­sä­kin on kvan­ti­ta­tii­vi­nen pai­no­tus, sil­lä mer­ki­tyk­sen aste riip­puu tavoit­tei­den tär­key­des­tä. Näis­sä yhteyk­sis­sä mer­ki­tys on merk­ki tavoit­tei­den vali­koi­tu­mi­ses­ta ja tär­key­des­tä.

Mer­ki­tys psy­koa­na­lyy­sis­sa

Psy­koa­na­lyy­sis­sa pyrim­me ymmär­ryk­seen, ja siten asioi­den mer­ki­tys on pyr­ki­myk­sem­me kes­kiös­sä.  Ymmär­tä­mi­nen on mer­ki­tyk­sen tavoit­ta­mis­ta tai avau­tu­mis­ta. Tapaam­me myös sanoa: ”Psy­koa­na­lyy­sis­sa tar­kas­te­lem­me asioi­den mer­ki­tyk­siä.” Mitä sil­loin tar­koi­tam­me? Puhum­me­ko näis­sä yhteyk­sis­sä koke­mus­ten tai miel­tei­den kog­ni­tii­vi­ses­ta vai dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä?

Psy­koa­na­lyy­sis­sa tar­kas­te­lem­me mer­ki­tyk­siä pää­asias­sa kah­del­ta kan­nal­ta. Meil­lä on asioi­hin his­to­rian mukai­nen pers­pek­tii­vi. Pyrim­me hah­mot­ta­maan, miten eri olo­suh­teet ja tapah­tu­mat ovat vai­kut­ta­neet. Jos poti­las on ollut lap­se­na lii­ken­neon­net­to­muu­des­sa, voim­me miet­tiä sen mer­ki­tys­tä myö­hem­män elä­män muo­tou­tu­mi­sen kan­nal­ta. Ehkä tämä on eri­tyi­sen varo­vai­suu­den taus­ta? Tämän­kö takia poti­las ei ole halun­nut hank­kia ajo­kort­tia; täs­tä­kö syys­tä hän viih­tyy mie­luim­min koto­na ja val­pas­tuu hel­pos­ti ulko­maa­il­mas­sa? Täs­sä on sel­keäs­ti kyse dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä: tapah­tu­mien vai­ku­tuk­ses­ta maa­il­maan suh­tau­tu­mi­seen ja sen mukai­siin pää­mää­riin.

Psy­koa­na­lyy­sis­sa on myös toi­nen pers­pek­tii­vi asioi­den mer­ki­tyk­siin. Sen voi hah­mot­taa tavas­tam­me suh­tau­tua uniin. Unien tul­kin­nan (Freud 1900/1978a; 1900/1978b) läh­tö­koh­dis­sa unet eivät ole fysio­lo­gis­ten tapah­tu­mien sat­tu­man­va­rai­sia lie­veil­miöi­tä, jol­lai­sil­ta ne vai­kea­sel­koi­suu­des­saan voi­vat vai­kut­taa. Unia pitää sel­vit­tää (”Deu­tung” tar­koit­taa alun perin lähin­nä epä­mää­räi­sen teks­tin iden­ti­fioi­mis­ta ”mitä sii­nä oikeas­taan lukee”-tapaan.) Kun unta on sel­vi­tet­ty, huo­maa sen ker­to­van jos­ta­kin. Kaoot­ti­sel­ta ja sat­tu­man­va­rai­sel­ta vai­kut­ta­vas­ta yöl­li­ses­tä tuo­tok­ses­ta kris­tal­li­soi­tuu tari­na, joka viit­taa johon­kin. Tämä on toi­nen pers­pek­tii­vim­me mer­ki­tyk­seen: olem­me kiin­nos­tu­nei­ta miel­tei­den (oireit­ten ja unien) viit­taus­koh­teis­ta; sii­tä, mitä nii­den kaut­ta avau­tuu. Näis­sä yhteyk­sis­sä käy­täm­me mer­ki­tys-sanaa sen kog­ni­tii­vi­ses­sa tar­koi­tuk­ses­sa. 

Kog­ni­tii­vi­sen ja dynaa­mi­sen mer­ki­tyk­sen yhteyt­tä toi­siin­sa voi tar­kas­tel­la unien kaut­ta. Tut­kies­sam­me psy­koa­na­lyy­sis­sa unta olem­me ensi­si­jai­ses­ti kiin­nos­tu­nei­ta sen kog­ni­tii­vi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Mikä on unen sisäl­tö, mis­tä se ker­too ja mikä on tari­nan ”takaa” löy­ty­vä koke­mus? Tämä on mer­ki­tyk­sen ”ensim­mäi­nen dimen­sio,” unen seman­tiik­ka. Se on yhtey­des­sä dynaa­mi­seen mer­ki­tyk­seen.

Freu­dil­le uni ilmai­si aina toi­veen. Jos toi­vet­ta ei oli­si, ei oli­si unta. Unen ole­mas­sao­lo on aina pyr­ki­mys­tä, pyr­ki­mys­tä johon­kin toi­min­taan. Mitä vah­vem­pi pyr­ki­mys, sitä tär­keäm­pi pää­mää­rä. Kuten edel­lä havait­tiin, mitä tär­keäm­pi tavoi­te, sitä mer­ki­tyk­sel­li­sem­mäs­tä asias­ta on kyse. Unel­la on aina dynaa­mi­nen mer­ki­tys. Tätä voi sanoa mer­ki­tyk­sen ”toi­sek­si ulot­tu­vuu­dek­si”. Unen ole­mas­sao­lon perus­ta on sen ilmai­se­man tavoit­teen ”voi­ma”, ”pai­noar­vo,” siis sen dynaa­mi­nen mer­ki­tys. Hie­rark­ki­ses­ti kat­sot­tu­na ”pin­nal­la” ole­va on kog­ni­tii­vi­nen mer­ki­tys (”se, mis­tä uni ker­too”), ja tämän edel­ly­tyk­se­nä tai ehto­na on perus­tan muo­dos­ta­va dynaa­mi­nen mer­ki­tys (”se, mik­si unen tari­nan tavoi­te on tär­keä”).   

Olem­me tähän asti kuvan­neet psy­koa­na­lyy­sis­sa etsi­tyn koke­muk­sel­li­suu­den luon­net­ta. Koke­muk­sel­li­suus on suun­tau­tu­va. Suun­ta vali­taan. Nämä asiat näky­vät psy­koa­na­lyyt­ti­sen kiin­nos­tuk­sen koh­teis­ta: ihmi­sen motii­veis­ta; sii­tä, miten ihmis­tä voi ymmär­tää, ja sii­tä, mitä mer­ki­tyk­siä asioil­la hänel­le on. Kai­kis­sa näis­sä koh­teis­sa on kyse tavoit­teis­ta. Haluam­me aut­taa ana­lyy­sis­sa kävi­jää saa­maan sel­vil­le sen, mitä hän tavoit­te­lee ja mitä pää­mää­riä hän on valin­nut. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen tie­do­nint­res­si on teleo­lo­gi­nen, ei kausaa­li­nen.     

Viet­ti ja teleo­lo­gia

Mer­ki­tyk­sen käsit­tees­sä on, kuten todet­tiin, kvan­ti­ta­tii­vi­nen tai talou­del­li­nen dimen­sio. Psy­koa­na­lyy­sis­sa talou­del­li­sen näkö­kul­man käsi­te par excel­lence on viet­ti. Vie­tin käsi­tet­tä on arvos­tel­tu 1970-luvul­ta läh­tien. Syi­tä on monia, mut­ta Robert Holt (1989) on toden­nut vie­tin kuu­lu­van 1800-luvun meka­nis­tis-fysi­kaa­li­seen tie­de­kä­si­tyk­seen, joka ei sovi tämän päi­vän psy­ko­lo­gi­sia mer­ki­tyk­siä tut­ki­vaan psy­koa­na­lyy­siin. Jos viet­ti on poh­jim­mil­taan fysiik­kaan kuu­lu­va käsi­te, se avau­tuu par­hai­ten kausaa­li­sel­ta kan­nal­ta, sil­lä fysiik­kaa ei voi lähes­tyä teleo­lo­gi­ses­ti. Vie­tis­tä pitäi­si joko luo­pua, jos halu­aa pitää psy­koa­na­lyy­sin teleo­lo­gi­se­na pro­jek­ti­na, tai pitää viet­ti mut­ta hyväk­syä sil­le kausaa­li­nen perus­ta. Mie­les­täm­me vas­toin Hol­tin esit­tä­mää kan­taa viet­ti on osa teleo­lo­gis­ta lähes­ty­mis­ta­paa.

Asian tekee moni­mut­kai­sek­si vie­tin moni­mer­ki­tyk­si­syys. Usein sano­taan käsit­teen muut­tu­neen vuon­na 1920. Sii­hen asti viet­ti oli käsi­te mie­len ja ruu­miin rajal­la: ruu­miin tar­pei­den aset­tu­mi­nen sie­lul­li­siin yhteyk­siin ilme­nee psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­se­na, ja tämä vaa­ti­mus nimet­tiin täs­sä vai­hees­sa vie­tik­si. Mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teen tuol­la puo­len (Freud 1920/1978) muut­ti asiat kah­del­la taval­la. Kun viet­tie­lä­mään kuu­lu­va dua­lis­ti­nen jän­ni­te tähän asti oli val­lin­nut minää suo­je­le­van pyr­ki­myk­sen ja suvun jat­ka­mi­seen täh­tää­vän sek­su­aa­li­sen vie­tin välil­lä, vas­ta­pa­reik­si muo­tou­tui­vat nyt elä­män- ja kuo­le­man­viet­ti. On siis kak­si viet­tiä, mut­ta nii­den tavoit­teet ja nimet muut­tui­vat. Toi­nen muu­tos lie­nee tätä perus­ta­vam­pi, vaik­ka se usein jää ensim­mäi­sen var­joon.

Ensin viet­ti oli psyyk­ki­sen työn vaa­ti­mus, somaat­tis­ten tar­pei­den sie­lul­li­sen inkar­noi­tu­mi­sen ilmen­ty­mä. Uudes­sa teo­rias­sa viet­ti on osa ihmi­sen tapaa vas­ta­ta kysei­seen psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­seen. Se ei enää ole vaa­ti­mus, vaan vas­taa­mi­seen kuu­lu­va mää­re. Ihmi­sen vas­tauk­ses­sa psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­seen on kak­si pää­asial­lis­ta sää­te­ly­pe­ri­aa­tet­ta. Ensim­mäi­nen peri­aa­te on yhdis­tä­mi­nen: hän vas­taa vaa­ti­muk­siin liit­tä­mäl­lä aja­tuk­sia tai miel­tei­tä yhteen, raken­ta­mal­la vas­ta­vuo­roi­sia yhteyk­siä, pys­tyt­tä­mäl­lä sil­to­ja. Toi­sen peri­aat­teen mukaan hän kat­kai­see yhteyk­siä tai jää­dyt­tää ole­mas­sa ole­via yhteyk­siä. Ensim­mäis­tä, yhdis­tä­mi­sen peri­aa­tet­ta, nimi­te­tään Erok­sek­si. Se on elä­vyy­den koke­mi­sen prin­siip­pi; pyr­ki­myk­se­nä on elä­män tun­teen suo­je­le­mi­nen ja lisää­mi­nen. Jäl­kim­mäis­tä, yhteyk­sien kat­kai­se­mi­sen ja pysäyt­tä­mi­sen peri­aa­tet­ta, nimi­te­tään kuo­le­man­vie­tik­si. Se on asioi­den kiin­teyt­tä­mi­sen, pysäyt­tä­mi­sen, rau­haan pyr­ki­mi­sen ja ter­mi­naa­tion prin­siip­pi. Viet­ti on nyt psyyk­ki­sen sää­te­lyn toi­min­ta­pe­ri­aa­te. Jokai­se­na het­ke­nä, jokai­ses­sa ihmi­ses­sä on molem­pia vaih­te­le­vis­sa mit­ta­suh­teis­sa. Kun Rou­va A vas­taa vaa­ti­muk­siin pää­asias­sa yhteen liit­tä­mäl­lä ja anta­mal­la asioit­ten vai­kut­taa tosiin­sa, Her­ra B pyr­kii yleen­sä säi­lyt­tä­mään ole­mas­sa ole­vaa jär­jes­tys­tä ja toi­voo hil­jais­ta aset­tu­mis­ta.

Jos viet­tiä ei pide­tä vaa­ti­muk­se­na, vaan toi­min­nal­li­se­na peri­aat­tee­na, ehdo­tam­me sil­le seu­raa­vaa nimi­tys­tä: viet­ti on elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­sen ohjel­ma. Nimi­tys voi muis­tut­taa vais­ton käsi­tet­tä. Ehkä Strac­heyn kään­nök­sen myö­tä, jos­sa Trieb kään­tyi ins­tinct-sanak­si, vie­tin ja vais­ton eroa on alle­vii­vat­tu. Vais­to kuu­luu eläin­kun­taan. Se viit­taa geneet­ti­ses­ti annet­tuun lajis­pe­si­fi­seen käyt­täy­ty­mi­sen kaa­vaan. Elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­sen ohjel­mal­la eli vie­til­lä on myös syn­nyn­näi­nen perus­ta, mut­ta viet­ti on vais­toa laa­jem­pi ilmiö. Se kuu­luu ihmis­kun­taan, se on muut­tu­va. Sen tavoit­teet mää­rit­ty­vät eri poh­jal­ta kuin vais­tos­sa, jos­sa ne ovat puh­taas­ti geneet­ti­ses­ti deter­mi­noi­tu­neet. Viet­ti on kun­kin ihmi­sen tapa yrit­tää elää elä­mään­sä. Elä­mi­sen yri­tyk­ses­sä on Freu­din mukaan kak­si pää­asial­lis­ta sää­te­ly­pe­ri­aa­tet­ta. Niis­sä on sekä pyr­ki­mys yllä­pi­tää ja lisä­tä elä­mää että raken­net­ta luo­vaa kiin­tey­ty­mis­tä. Toi­saal­ta uut­ta vas­ta­vuo­roi­suut­ta, toi­saal­ta struk­tuu­ria.

Viet­ti elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­ma­na ei ole eris­tet­tä­vis­sä ole­va osa elä­mää, vaan yksi aspek­ti kaik­kea elä­mää. Se on elä­mi­sen pro­se­duu­ri, elä­mi­sen yri­tyk­sen impli­siit­ti­nen mal­li, ja se muut­tuu kehi­tyk­sen myö­tä.

Vie­tin­omais­ten toi­vei­den kehi­tys­ku­lut

Viet­ti nou­dat­taa kehi­tyk­sen ylei­siä peri­aat­tei­ta. Alku­ti­la on koko­nais­val­tai­nen ja dif­fuusi eli eri­lais­tu­ma­ton. Muu­tos käy koh­ti eriy­ty­nei­syyt­tä. Kehi­tyk­sen luon­ne näkyy esi­mer­kik­si pie­nen lap­sen moto­rii­kan muu­tok­sis­sa. Ensim­mäi­set liik­keet ovat suu­ret, koko­nais­val­tai­set, tois­tu­vat ja epäs­pe­si­fi­set. Isom­mal­la lap­sel­la liik­keet ovat eriy­ty­neet, moni­mut­kais­tu­neet, ja niit­ten vali­koi­tu­mi­nen tar­ken­tuu. Kul­jem­me siis eri­lais­tu­mat­to­muu­des­ta koh­ti dif­fe­ren­ti­aa­tio­ta.

Vau­van elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­nen on alus­sa ohjel­mal­taan sup­pea. Funk­tioi­den omak­su­mi­sen myö­tä lap­si tulee yhä riip­pu­mat­to­mam­mak­si hoi­ta­jis­ta. Var­hai­ses­sa osaa­mi­ses­sa nime­no­maan oman elä­män säi­ly­mi­nen näyt­tää ole­van tavoit­tee­na. Kehi­tyk­sen myö­tä elä­mi­sen yri­tyk­sen mene­tel­mien ohel­la myös tavoit­teet eriy­ty­vät. Oman elä­män säi­ly­mi­sen rin­nal­le tulee pyr­ki­mys lajin jat­ka­mi­seen. Freud käyt­ti täs­sä yhtey­des­sä Anleh­nung-sanaa: pyr­ki­mys sek­su­aa­li­seen nau­tin­toon nojau­tuu oman elä­män tur­vaa­mi­sen funk­tioi­hin. Ensi­si­jai­se­na on oman elä­män säi­ly­mi­sen toi­min­to ja tavoi­te; sen tur­vaa­ma­na ja lisä­nä sii­hen eriy­tyy pyr­ki­mys sek­su­aa­li­seen yhty­mi­seen ja eroot­ti­seen nau­tin­toon.

Osaa­mi­sis­sa eroot­ti­set pää­mää­rät erot­tau­tu­vat sel­keäs­ti. Esi­mer­kik­si pal­lo­ka­lo­jen kosin­nas­sa koi­raat ilmes­ty­vät vuo­ro­tel­len naa­raan eteen, teh­den poh­ja­hiek­kaan kuvioi­ta. Naa­ras arvioi kuvioi­den tai­dok­kuut­ta, ja ete­vin tai­tei­li­ja saa hedel­möit­tää mädit. Naa­ras tekee siis pää­tök­sen­sä näy­te­tyn osaa­mi­sen perus­teel­la; osaa­mi­sel­laan koi­ras pyr­kii onnis­tu­maan nime­no­maan sek­su­aa­li­sis­sa tavoit­teis­saan. Sama ilmiö näh­dään lavas­ta­ja­lin­tu­jen pariu­tu­mi­ses­sa. Koi­ras raken­taa pesän ja koris­te­lee sitä värik­käil­lä ja tai­dok­kaas­ti som­mit­te­luil­la sisus­tuse­le­men­teil­lä. Naa­raat arvioi­vat kodit, ja tai­dok­kain sisus­ta­ja hyväk­sy­tään kump­pa­nik­si. Suo­si­tuin koi­ras saa pari­tel­la monen kans­sa, moni epä­on­ni­nen jää ilman paria.

Ihmis­ten toi­min­nois­sa näkyy tavoit­tei­den ker­ros­tu­nei­suus. Osaa­mi­sel­la pyri­tään usein toi­min­nal­li­seen pää­mää­rään mut­ta myös vai­ku­tuk­sen teke­mi­seen. Tai­ta­vuu­del­la saa­te­taan yrit­tää teh­dä vai­ku­tus poten­ti­aa­li­siin part­ne­rei­hin. Lap­si oppii pukeu­tu­maan ensi­si­jai­ses­ti suo­jau­tuak­seen kyl­myy­del­tä ja kuu­muu­del­ta, jol­loin vaa­te­tus vali­koi­tuu sään mukaan, mut­ta vii­meis­tään aikui­siäs­sä täl­lä osaa­mi­sel­la on yleen­sä mui­ta­kin pää­mää­riä. Asu­ko­ko­nai­suuk­sien som­mit­te­le­mi­sen osaa­mi­sel­la tai tyy­lin vaa­li­mi­sel­la voi toi­voa onnis­tu­mis­ta eroot­ti­sen mie­len­kiin­non herät­tä­mi­ses­sä. Kysei­nen tavoi­te saat­taa tul­la mukaan mel­kein osaa­mi­seen kuin osaa­mi­seen. Tavas­sam­me käyt­tää ruu­mis­tam­me, tavas­sam­me liik­kua ja puhua, mut­ta myös sosio­eko­no­mi­sis­sa kysy­myk­sis­sä kuten vau­rau­den kerää­mi­sen tai­dois­sa ja ylei­ses­sä ammat­ti­mai­ses­sa osaa­mi­ses­sa saa­tam­me yrit­tää paran­taa arvoam­me roman­tii­kan mark­ki­noil­la. Näis­sä osaa­mi­sis­sa emme käy­tä pel­käs­tään ruu­mis­tam­me tai älyl­li­siä tai­to­jam­me, vaan myös ulkoi­sia väli­nei­tä, att­ri­buut­te­ja koruis­ta autoi­hin. Osaa­mi­sel­la on siis näy­tön aspek­ti, ja näy­töl­lä on myös kosin­nan tavoi­te.

Kehi­tyk­sen myö­tä osaa­mi­nen dif­fe­ren­tioi­tuu, ja tavoit­teet diver­si­fioi­tu­vat. Tavoit­teet, kuten itsen suo­je­le­mi­nen ja suvun jat­ka­mi­nen, voi­vat myös jou­tua ris­ti­rii­taan kes­ke­nään. Eroot­ti­sis­sa pyr­ki­myk­sis­sä voi aset­taa itsen­sä vaa­raan, ja lap­sen­sa pelas­ta­mi­ses­sa van­hem­pi voi uhra­ta hen­ken­sä. Elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­set ovat aina tavoit­teel­li­set ‒ niil­lä pyri­tään johon­kin ‒ ja ne avau­tu­vat teleo­lo­gian kan­nal­ta. Elä­män suun­tau­tu­nei­suus eli vie­tin­omai­suus tulee ymmär­ret­tä­väk­si myös evo­luu­tion pers­pek­tii­vis­tä. Pyr­ki­väl­lä olen­nol­la on hyvät mah­dol­li­suu­det lisään­ty­mi­seen, aina­kin parem­mat mah­dol­li­suu­det kuin ei-pyr­ki­väl­lä olen­nol­la. Vie­tin kes­kei­set sää­te­ly­me­ka­nis­mit ovat evo­luu­tion kan­nal­ta ymmär­ret­tä­viä. Vas­ta­vuo­roi­sen yhdis­tä­mi­sen ja raken­net­ta luo­van kiin­teyt­tä­mi­sen liit­ty­mi­ses­tä tulee elä­män funk­tioi­den adap­tii­vi­nen ohjel­ma, joka pyr­kii vas­taa­maan todel­li­suu­den vaa­ti­muk­siin. 

Teleo­lo­gia klii­ni­sen työn kan­nal­ta

Olem­me luo­neet kuvaa kah­des­ta asias­ta: psy­koa­na­lyy­sin avul­la tavoi­tel­ta­vas­ta koke­muk­ses­ta ja sii­tä näkö­kul­mas­ta, mis­tä tämä koke­mus tavoi­te­taan. Aihe on abstrak­ti. Lähes­tym­me seu­raa­vak­si asi­aa klii­ni­sel­tä kan­nal­ta. Esi­täm­me joi­ta­kin aja­tuk­sia aiheen mene­tel­mäl­li­sis­tä ulot­tu­vuuk­sis­ta ja poh­dim­me myös mene­tel­män vai­ku­tus­ta tar­kas­tel­ta­vaan koh­tee­seen. Eri­tyi­ses­ti haluam­me tuo­da esiin sen, mitä suo­je­le­mi­sen tar­pei­ta koke­muk­sel­li­suus voi aset­taa.        

Olem­me tois­tu­vas­ti koros­ta­neet koke­muk­sel­li­suut­ta. Psy­koa­na­lyy­sis­sa teem­me havain­to­ja toi­ses­ta hänen tavoit­tei­den­sa kan­nal­ta. Klii­nis­tä todel­li­suut­ta lähes­tym­me samal­la taval­la. Kysym­me psy­koa­na­lyy­ti­kon tavoi­tet­ta.

Psy­koa­na­lyy­sin pää­mää­räk­si on jos­kus mai­nit­tu inte­graa­tion lisään­ty­mi­nen. Toi­vom­me ”sisäi­sen lii­ken­teen” paran­tu­van. Täl­löin mie­len sisäi­ses­sä infor­maa­tios­sa tie­dos­ta­mi­so­lo­suh­teet ja sulat­ta­mis­ky­ky para­ne­vat. Jos eri koke­mis­puo­let ovat kos­ke­tuk­sis­sa toi­siin­sa, ihmi­nen pys­tyy vakaas­ti ja kat­ta­vas­ti otta­maan koko­nai­suuk­sia huo­mioon, ja hän voi myös ottaa itses­tään vas­tuu­ta. Emo­tio­naa­li­nen adap­taa­tio­ky­ky para­nee; tähän psy­koa­na­lyy­tik­ko pyr­kii.

Tähän voi­daan yhtyä. Samal­la luon­neh­din­nas­sa ilme­nee ongel­mia. Jos inte­graa­tion pitää paran­tua, mitä integroi­ma­ton­ta pitäi­si integroi­da? Vaa­ra­na on psy­koa­na­lyy­ti­kon nor­ma­tii­vi­suus. Hänel­lä on omia tun­neyh­dis­tel­mien ihan­tei­ta, ja hän voi pyr­kiä nii­hin. Toi­sek­si voi­daan kysyä: onko inte­graa­tio aina hyväk­si? Kenen mie­les­tä, ja kuka täs­tä päät­tää? 

Toi­nen, edel­lis­tä ehkä ylei­sem­pi, psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te on itseym­mär­ryk­sen lisää­mi­nen. Täs­tä­kin voi­daan olla ensin samaa miel­tä. Tämä mää­ri­tel­mä ei joh­da mihin­kään tiet­tyyn suun­taan. Se tuo esiin itsen tavoit­ta­mi­sen mer­ki­tyk­sen. Ongel­ma­na on abstrak­tius: mitä itseym­mär­rys käy­tän­nös­sä tar­koit­taa? Sen lisäk­si täs­sä pätee sama kuin edel­li­ses­sä vaih­toeh­dos­sa eli vaa­ra­na on psy­koa­na­lyy­ti­kon idio­syn­kraat­ti­nen nor­ma­tii­vi­suus. Asia voi tul­la esiin eri tavoin. Kysy­myk­sek­si voi nous­ta esi­mer­kik­si se, mis­sä vai­hees­sa ymmär­rys on saa­vu­tet­tu, ja kuka asias­ta päät­tää. Jos poti­las ja ana­lyy­tik­ko ovat asias­ta eri miel­tä; jos ana­lyy­ti­kon mie­les­tä poti­laas­ta poi­ke­ten ”oike­aa” tai ”var­si­nais­ta” ymmär­rys­tä ei vie­lä ole saa­vu­tet­tu, kuka on oikeas­sa? Ana­lyy­ti­kon käsi­tys asioit­ten perim­mäi­ses­tä luon­tees­ta voi ruve­ta ohjaa­maan toi­min­taa.

Ehdo­tam­me raja­tum­paa ja kon­kreet­ti­sem­paa tavoi­tet­ta. Sii­hen ovat kiin­nit­tä­neet huo­mio­ta Anna Freud (1937), Paul Gray (1973; 1990) ja Fred Busch (1992; 1993). Hei­dän esil­lä pitä­män­sä tavoi­te on muo­toil­tu kau­an sit­ten, mut­ta se on vii­me vuo­si­na pai­nu­nut taka-alal­le.

S. Freud piti ana­lyyt­ti­sen työn­jaon sel­keyt­tä­mis­tä tär­keä­nä osa­na hoi­don aloit­ta­mis­ta. Perus­sään­nön mukai­ses­ti poti­laal­la on oma teh­tä­vän­sä, ja ana­lyy­tik­ko vas­taa sii­hen omal­ta kan­nal­taan. Poti­laan on tar­koi­tus havain­noi­da miel­tei­den­sä seu­raan­toa vapaas­ti liik­ku­val­la tark­kaa­vai­suu­del­la, niin sanot­tua vapaa­ta asso­si­aa­tio­ta käyt­täen. Hänen on myös mää­rä ker­toa havain­nois­taan. Miel­tei­den tavoit­ta­mi­seen tai niis­tä puhu­mi­seen nousee kui­ten­kin estei­tä. Poti­las voi äkil­li­ses­ti vai­e­ta, hän voi ryh­tyä puhu­maan nopeas­ti ja pako­te­tus­ti tai puheen sisäl­tö saat­taa yhtäk­kiä muut­tua; vaih­toeh­to­ja on lukui­sia. Asioi­ta pyri­tään tavoit­ta­maan puheen avul­la, mut­ta estei­tä nousee enem­män tai vähem­män. 

Ehdo­tuk­sem­me mukaan ana­lyy­tik­ko vas­taa ana­ly­soi­ta­val­le kah­del­la taval­la. Emme pidä näi­tä tapo­ja eriar­voi­si­na, vaik­ka täl­lä ker­taa syven­nym­me vain toi­seen.

Poti­laan puhues­sa psy­koa­na­lyy­tik­ko saat­taa ynäh­del­lä tilan­tee­seen sopi­vin äänen­sä­vyin. Hän voi teh­dä tar­ken­ta­via kysy­myk­siä. Ana­lyy­tik­ko tekee myös sel­ven­nyk­siä, uudel­leen­for­mu­loin­te­ja, joil­la hän osoit­taa ymmär­ryk­sen­sä. Näi­den inter­ven­tioi­den tar­koi­tus on ilmais­ta ana­lyy­ti­kon kuun­te­le­van ja seu­raa­van poti­las­ta. Tämän hän osoit­taa sekä kog­ni­tii­vi­sel­ta kan­nal­ta (ynäh­dyk­sil­lä ja kysy­myk­sil­lä hän osoit­taa kuul­leen­sa puheen sisäl­lön) että emo­tio­naa­li­sel­la tasol­la (sanan­va­lin­noil­laan ja into­naa­tiol­laan hän ilmai­see osal­lis­tu­van­sa poti­laan tun­tei­siin). Tätä voi nimit­tää ana­lyy­ti­kon perus­ta­vak­si ja vält­tä­mät­tö­mäk­si, mut­ta epäs­pe­si­fi­sek­si inter­ven­tiok­si. Sen sano­ma on: ”Olen muka­na, jat­ka vain.”

Poti­laan pysäh­ty­mi­nen tai suun­nan muu­tos antaa mah­dol­li­suu­den ana­lyy­ti­kon spe­si­fi­sel­le inter­ven­tiol­le. Tämä on yksin­ker­tai­suu­des­saan asian totea­mi­nen. Se voi tapah­tua kysyen (”Kun äsken vai­ke­nit, mitä oikeas­taan tapah­tui?”), ehdot­taen (”Kun yhtäk­kiä hyp­pä­sit toi­seen aihee­seen, oli­ko mie­leen tulos­sa jota­kin han­ka­laa?”) tai jol­la­kin muul­la taval­la. Kes­keis­tä on miel­tei­den seu­raa­mi­sen esteen havait­se­mi­nen.

Voi­daan poh­tia, mikä on kysei­sen inter­ven­tion perus­te­lu. Usein psy­koa­na­lyy­tik­ko olet­taa, että vai­ke­ne­mi­sen takaa löy­tyy väl­tet­ty todel­li­suus. Este nos­te­taan esiin sen pois­ta­mi­sek­si. Kun este ana­ly­soi­daan, se muut­tuu tar­peet­to­mak­si, jol­loin pääs­tään väl­tet­tyyn todel­li­suu­teen käsik­si. Perus­te­lu oli­si sil­loin ”mah­dol­lis­taa pää­sy taka­na ole­vaan todel­li­suu­teen”.

Kuten jat­kos­sa tuom­me esiin, täs­sä perus­te­lus­sa on tiet­ty­jä ongel­mia. Niis­tä joh­tuen ehdo­tam­me perus­te­luk­si yksin­ker­tai­ses­ti sitä, että koh­dis­taes­saan huo­mion aja­tuk­sen ja/tai puheen kat­kea­mi­seen ana­lyy­tik­ko pyr­kii yksi­no­maan osoit­ta­maan esteen ole­mas­sao­lon eikä pyri muu­hun. Tämä on ana­lyy­ti­kon spe­si­fi­sen inter­ven­tion pää­mää­rä. Se on mie­les­täm­me koko psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te.   

Perus­teet sup­pe­aan tavoit­tee­seen eli sii­hen, että psy­koa­na­lyy­tik­ko ei pyri muu­hun kuin havait­se­mi­sen esteen huo­mioon otta­mi­seen ‒ ei tor­ju­tun esiin nos­ta­mi­seen eikä tie­dos­ta­mat­to­maan pää­se­mi­seen ‒ ovat kar­keas­ti jaet­ta­vis­sa epis­te­mo­lo­gi­siin ja eet­ti­siin. Nämä käsit­teet pitää täs­sä yhtey­des­sä ottaa väl­jäs­ti mää­ri­tel­tyi­nä ja toi­siin­sa sekoit­tu­vi­na.

Tär­keä kysy­mys on se, kuin­ka pit­käl­le mene­viä joh­to­pää­tök­siä psy­koa­na­lyy­tik­ko voi teh­dä havain­nois­taan. Voim­me ottaa esi­mer­kin unen maa­il­mas­ta. Jos poti­las näkee unen uudes­ta autos­ta, jol­la hän pää­see näyt­tä­mään menes­tyk­sen­sä kol­le­goil­le ja naa­pu­reil­le, voim­me teh­dä pää­tel­miä hänen tavoit­teis­taan ja toi­veis­taan. Ne näky­vät suo­raan unes­sa. Freud (1900/1978a; 1900/1978b) tote­aa näin ole­van   eri­tyi­ses­ti las­ten unis­sa käyt­täen esi­merk­ki­nä tyt­tä­ren­sä unta makeis­ta man­si­kois­ta. Unen psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa käsit­te­lys­sä tavoi­te ja toi­ve voi­vat näyt­täy­tyä sekä poti­laan että ana­lyy­ti­kon havain­nois­sa; molem­mat voi­vat yhdes­sä näh­dä sen, mihin unen näki­jä pyr­kii, mut­ta näin ei aina ole. Voim­me tämän ohel­la spe­ku­loi­da, mis­tä toi­ve on syn­ty­nyt. Auto-unen koh­dal­la voim­me poh­tia esi­mer­kik­si veli­suh­teen mer­ki­tys­tä: kuin­ka tie­tyt nöy­ryyt­tä­vät koke­muk­set ovat jät­tä­neet jäl­kiä näyt­tä­mi­sen tar­pees­ta. Nämä aja­tuk­set voi­vat olla uskot­ta­via, mut­ta ne ovat psy­koa­na­lyy­ti­kon kon­struk­tioi­ta eli mah­dol­li­suuk­sia ja ehdo­tuk­sia. Ne eivät ole välit­tö­miä havain­to­ja.  

Psy­koa­na­lyy­ti­kon teh­tä­viin kuu­luu teh­dä kon­struk­tioi­ta ja ehdo­tuk­sia. Tosin tämä on asia, joka jakaa psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja. Jot­kut ovat täs­sä suh­tees­sa uska­li­aam­pia, toi­set varo­vai­sem­pia. Jot­kut mene­vät ehdo­tuk­sis­saan pit­käl­le, toi­set pysy­vät suu­rim­mak­si osak­si yhteis­ten havain­to­jen puit­teis­sa. Mie­les­täm­me ana­lyy­ti­kon inter­ven­tioi­den pain­opis­teen pysy­mi­nen yhteis­ten havain­to­jen puo­lel­la on eduk­si. Jos ana­lyy­tik­ko pysyy esil­lä ole­vis­sa havain­nois­sa, esi­mer­kik­si poti­laan vält­täes­sä tiet­tyä näky­mää, hän on sel­keäs­ti yhtei­sen havain­nan alu­eel­la. Molem­mat voi­vat näh­dä vält­tä­mis­liik­keen. Jos ana­lyy­tik­ko poik­ke­aa täs­tä, esi­mer­kik­si esit­tää arvauk­sia taka­na ole­vas­ta todel­li­suu­des­ta, poti­las voi kysyä: ”Mis­tä hän voi sen tie­tää?” ja ”Kenen todel­li­suu­des­ta on kyse?” Yhtei­sen havain­nan alu­eel­la pysy­mi­nen vähen­tää psy­koa­na­lyy­ti­kon kuvi­tel­maa tie­tää yhtä ja tois­ta poti­laan koke­muk­sen todel­li­suu­des­ta. Tämä tar­jo­aa sil­lan eet­ti­sik­si luo­ki­tel­ta­viin syi­hin.

Kun kiin­ni­te­tään huo­mio havain­to­jen teke­mi­sen estee­seen, kiin­ni­te­tään huo­mio vas­ta­rin­taan. Kuten edel­lä tote­sim­me, voi­daan kysyä, min­kä takia psy­koa­na­lyy­tik­koi­na teem­me tämän. Teem­me sen esteen esiin saa­mi­sek­si, ei pois­ta­mi­sek­si. Ero ei vält­tä­mät­tä vai­ku­ta kes­kei­sel­tä, mut­ta se voi olla sitä. On poti­laan asia, mitä hän tekee esteen koh­da­tes­saan ja sen suh­teen.  Hän voi kiel­tää sen. Hän voi tun­nis­taa sen ja pitää sitä perus­tel­tu­na. Hän voi myös kiin­nos­tua asias­ta. Kun este teh­dään havait­ta­vak­si, poti­las jou­tuu valit­se­maan suh­tau­tu­mi­sen­sa sii­hen. Este on ollut auto­maat­ti­nen reak­tio poten­ti­aa­li­seen havain­toon ja osoit­taa tiet­tyä suh­tau­tu­mis­ta sii­hen. Väis­tä­mis­liik­keen näky­väk­si tule­mi­nen joh­dat­taa hänet tie­toi­sem­man valin­nan eteen. Poti­las jou­tuu poh­ti­maan, miten hän halu­aa aset­tua tähän havait­se­mi­sen mah­dol­li­suu­teen. Haluam­me koros­taa valin­nan suo­je­le­mi­sen mer­ki­tys­tä. 

Jos ana­lyy­tik­ko sen sijaan tuo esteen havait­ta­vak­si sik­si, että se voi­tai­siin pois­taa, tämä näkyy ana­lyy­ti­kon toi­min­nas­sa. Hän pitää estet­tä aina­kin impli­siit­ti­ses­ti väl­tet­tä­vä­nä, tur­ha­na ja häi­rit­se­vä­nä, taval­la tai toi­sel­la huo­no­na. Tämä välit­tyy poti­laal­le, mikä vai­kut­taa hänen suh­tau­tu­mi­seen­sa asi­aan. Kyse on ana­lyy­ti­kon tie­toi­ses­ta tai tie­dos­ta­mat­to­mas­ta valin­nas­ta sen suh­teen, pitää­kö hän tie­dos­ta­mat­to­man tavoit­ta­mis­ta psy­koa­na­lyy­sin kes­kei­sim­pä­nä tavoit­tee­na vai pyr­kii­kö hän ensi­si­jai­ses­ti poti­laan auto­no­mian, itsek­si tule­mi­sen lisään­ty­mi­seen. Mikä­li olem­me ensim­mäi­sen vaih­toeh­don kan­nal­la (”pii­lo­ta­jun­nan löy­ty­mi­nen on psy­koa­na­lyy­sin tär­kein tavoi­te”), voim­me perus­tel­lus­ti yrit­tää vai­kut­taa poti­laan valin­taan. Voim­me esi­mer­kik­si työ- tai elä­män­ko­ke­muk­seem­me vedo­ten avoi­mes­ti tai mie­les­säm­me toi­voa esteen voit­ta­mis­ta. Pii­lo­ta­jun­nan tavoit­ta­mi­sen tar­koi­tus pyhit­tää kei­not. Mikä­li olem­me jäl­kim­mäi­sen vaih­toeh­don kan­nal­la (”pyrim­me ensi­si­jai­ses­ti poti­laan itsek­si tule­mi­seen”), tilan­ne on toi­nen. Sil­loin psy­koa­na­lyy­tik­ko ei voi ottaa kan­taa sii­hen, miten poti­las suh­tau­tuu estee­seen. Täs­sä tapauk­ses­sa se on poti­laan asia.

Herää kysy­mys, voi­daan­ko näi­tä kah­ta tavoi­tet­ta pitää saman asian eri puo­li­na. Eikö tie­dos­ta­va ihmi­nen ole mui­ta auto­no­mi­sem­pi, enem­män oma itsen­sä? Ana­lyy­tik­ko voi sil­loin perus­tel­la esteen voit­ta­mi­sen toi­vet­taan ja pyr­ki­mys­tään auto­no­mian lisää­mi­sen vält­tä­mät­tö­mä­nä edel­ly­tyk­se­nä. Tämän aja­tuk­sen mukaan ensin pitää voit­taa poti­laan vas­ta­rin­ta; sen jäl­keen poti­las voi itse­näis­tyä. Tämä on mie­les­täm­me pul­mal­li­nen näkö­kan­ta. Voim­me kuvi­tel­la esteen voit­ta­mi­sen lisää­vän auto­no­mi­aa, mut­ta voim­me­ko tie­tää sen? Jos ohi­tam­me poti­laan auto­no­mian, olem­me sil­loin vai­kut­ta­neet häneen, ja tämä vai­ku­tus voi jää­dä pysy­väk­si. Mones­sa yhtey­des­sä voim­me kuvi­tel­la toi­mi­vam­me toi­sen par­haak­si, vaik­ka tämä ei vie­lä tie­dä sitä, mut­ta auto­no­mian vaa­li­mi­ses­sa jou­du­taan suo­je­le­maan auto­no­mi­aa alus­ta läh­tien. Jos kär­jis­te­tään, voi­daan tilan­net­ta ver­ra­ta dik­ta­tuu­rei­hin, jois­sa val­lan­pi­tä­jien mukaan ei vie­lä voi pitää vapai­ta vaa­le­ja. Kan­sa ei ole vie­lä riit­tä­vän valis­tu­nut ja ”tar­vit­see kyp­syäk­seen ohjaus­ta”. Kuten tie­däm­me, odo­tus voi jää­dä pit­käk­si.

Tär­kein syy esit­tä­määm­me rajat­tuun tai sup­pe­aan tavoit­tee­seen on poti­laan auto­no­mian suo­je­le­mi­nen. Kysei­nen suo­je­le­mi­nen on mie­les­täm­me psy­koa­na­lyy­sin vält­tä­mä­tön perus­ta. Havain­noin­nin esteen esiin nos­ta­mi­nen saat­taa joh­taa eri asioi­hin. Esteen havait­se­mi­nen voi poti­laal­le mer­ki­tä uusia mah­dol­li­suuk­sia. Näi­tä mah­dol­li­suuk­sia voi pitää toi­vot­tui­na, mut­ta ne eivät itses­sään ole inter­ven­tion perus­te­lu. Emme oikeu­ta esteen esiin nos­ta­mis­ta sen mah­dol­lis­ten hyvien seu­raus­ten takia. Suo­ja­tul­la auto­no­mial­laan poti­las voi teh­dä eri asioi­ta, hyviä tai vähem­män hyviä. Toi­vom­me edel­li­siä, mut­ta tämä on poti­laan asia. Hän tekee niin kuin tekee. Täs­sä koh­das­sa voi­daan puhua ana­lyy­ti­kon ”uskon hyp­päyk­ses­tä”. Pitäy­tyes­sään rajat­tuun tavoit­tee­seen psy­koa­na­lyy­tik­ko ei voi muu­ta kuin luot­taa poti­laa­seen ja uskoa vapau­teen. Täs­sä pätee rin­nas­tus val­tiol­li­seen demo­kra­ti­aan, sii­nä­kin jär­jes­tel­mäs­sä jou­tuu usko­maan kan­san val­taan. Ihmi­set saa­vat vali­ta niin kuin valit­se­vat.

Psy­koa­na­lyy­ti­kon vas­ta­rin­ta

Joh­dan­nos­sa todet­tiin, että teleo­lo­gia sisäl­tää sub­jek­tin ja tavoit­teen. Vaik­ka olem­me täs­sä artik­ke­lis­sa pää­asias­sa käsi­tel­leet jäl­kim­mäis­tä, edel­li­nen on tavoit­teel­le vält­tä­mä­tön ja erot­ta­ma­ton. Sub­jek­ti jää hel­pos­ti var­joon, ja sik­si otam­me vie­lä esiin yhden tähän liit­ty­vän näkö­koh­dan.

Psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa tapaus­se­los­tuk­sis­sa läh­tö­koh­ta­na on luon­nol­li­ses­ti ihmi­nen itse, tun­te­va­na ja pyr­ki­vä­nä sub­jek­ti­na. Selos­tuk­sis­sa voi usein kuul­la ihmi­ses­tä loi­ton­tu­vaa kie­len­käyt­töä. Psy­koa­na­lyy­tik­ko saat­taa teks­tis­sään tai puhees­saan siir­tyä sub­jek­tis­ta toi­min­to­jen hen­ki­löi­ty­miin. Poti­laan puheen­vuo­ron jäl­keen ana­lyy­tik­ko voi esi­mer­kik­si tode­ta, että täs­sä näkyy tie­dos­ta­mat­to­man mie­len tois­ta­mis­pak­ko tai yli­mi­nän sit­keä anka­ruus. Tai ana­lyy­tik­ko kuu­lee poti­laan puhees­ta van­hem­piin samais­tu­mi­sen äänen. Täl­lai­nen puhe­ta­pa on tavan­omais­ta tapaus­se­los­tuk­sis­sa. Olem­me sil­loin huo­maa­mat­tam­me anta­neet toi­mi­jan roo­lin ”tie­dos­ta­mat­to­mal­le”, ”yli­mi­näl­le” tai ”samais­tuk­sil­le”. On kuin poti­laas­sa ole­vat hen­ki­löi­ty­mät (niin sano­tut homuncu­luk­set) näyt­täy­tyi­si­vät tai puhui­si­vat. Sil­loin unoh­dam­me, että poti­laas­sa ei ole puhu­via raken­tei­ta. Poti­laan puheen­vuo­rois­ta ei väli­ty tie­dos­ta­ma­ton tai yli­mi­nä, vaan poti­las itse eli sub­jek­ti. Sub­jek­ti voi pyr­kiä moneen ris­ti­rii­tai­seen­kin asi­aan. Pyr­ki­myk­set ovat funk­tioi­ta, ja näi­tä funk­tioi­ta nimi­täm­me jos­kus jok­si­kin, esi­mer­kik­si yli­mi­näk­si tai samais­tuk­sek­si, ikään kuin ihmi­ses­sä oli­si tätä funk­tio­ta suo­rit­ta­va osa. 

On tar­peen arvioi­da, onko tämä tapaus­se­los­tus­ten puhe­ta­pa har­mi­ton. Vaik­ka sen avul­la voi­daan yksin­ker­tais­taa ja myös jäsen­tää vai­keas­ti tavoi­tet­ta­via pyr­ki­myk­siä, se sisäl­tää tiet­ty­jä vaa­ro­ja. Onnel­li­sis­sa tapauk­sis­sa toi­sen pyr­ki­myk­set ja funk­tiot joh­dat­ta­vat mei­dät hänen sub­jek­tiu­teen­sa. Yllä mai­ni­tun puhe­ta­van vaa­ra­na on se, että kat­se ei enää koh­dis­tu valin­to­ja teke­vään ihmi­seen, vaan pyr­ki­myk­siä toteut­ta­viin raken­tei­siin. Emme enää kat­so ampu­jaa, vaan lii­pai­sin­ta pai­na­vaa sor­mea. Jos kat­som­me sub­jek­tia, voim­me näh­dä hänen mah­dol­li­suu­ten­sa vali­ta toi­sin. Jos kat­som­me toi­min­toa ikään kuin hen­ki­löi­ty­nee­nä raken­tee­na, voim­me kuvi­tel­la sub­jek­tin pyr­ki­myk­sen staat­ti­se­na meka­nis­mi­na ja siten annet­tu­na ja väis­tä­mät­tö­mä­nä koh­ta­lo­na.

Syy tähän sub­jek­tis­ta etään­ty­mi­seen löy­tyy psy­koa­na­lyy­ti­kon vas­ta­rin­nas­ta. Jos hän pitää kat­seen­sa sub­jek­tis­sa, hän jou­tuu tun­nis­ta­maan toi­sin koke­mi­sen mah­dol­li­suu­den. Asi­aa voi ver­ra­ta romant­tis-eroot­ti­siin koh­taa­mi­siin. Niis­sä voi olla han­ka­laa kat­soa tois­ta sil­miin. Jos kat­son sil­miin (”sie­lun pei­liin”), jou­dun näke­mään sen koh­dan, jos­sa minul­le koh­ta­lok­kaat vaih­toeh­dot pun­ni­taan. Koh­taan sen tosi­asian, että tilan­teet (toi­sin sanoen toi­sen valin­nat) voi­vat mil­loin tahan­sa muut­tua. Kun tämä on vai­ke­aa, huo­mio koh­dis­tuu muu­hun.  Se voi koh­dis­tua kas­vo­jen mui­hin osiin, toi­sen liik­kei­siin, vaa­te­tuk­seen tai vie­lä etäi­sem­pään ympä­ris­töön tai myös toi­sen tapaan olla. Lie­nee hel­pom­paa kat­soa toi­min­to­ja kuin sitä sub­jek­tin ”kes­kus­taa”, jos­sa suh­tau­tu­mi­sen valin­ta teh­dään. On hel­pom­paa kat­soa toi­sen väli­nei­tä ja funk­tioi­ta kuin sitä ydin­tä, jos­sa hän päät­tää, miten hän nii­tä käyt­tää.

Asia voi olla psy­koa­na­lyy­ti­kol­le­kin han­ka­la. Jos ana­ly­soi­ta­va voi aina vali­ta toi­sin, toi­mia ja kokea toi­sin, psy­koa­na­lyy­tik­ko on muut­tu­van todel­li­suu­den edes­sä ja muut­tu­vien pyr­ki­mys­ten koh­tee­na. Jos hän pitää kat­seen­sa ”tie­dos­ta­mat­to­mas­sa”, ”yli­mi­näs­sä” tai ”samais­tuk­sis­sa,” maa­il­ma näyt­tää ennus­tet­ta­val­ta. Jos hän koh­dis­taa kat­seen­sa sub­jek­tiin, kaik­ki, itse mukaan lukien, voi muut­tua. Tämä edel­lyt­tää myös psy­koa­na­lyy­ti­kol­ta suo­jat­to­muu­den sie­tä­mis­tä, mikä ei ole hänel­le­kään help­poa.

Lopuk­si

Teleo­lo­gian käyt­töön otta­mi­sel­la alle­vii­vaam­me koke­muk­sel­li­suu­den var­je­le­mi­sen tär­keyt­tä. Kun suo­je­lem­me jota­kin, var­je­lem­me sen auto­no­mi­aa. Win­nicott (ja hänen seu­raa­jan­sa Tho­mas Ogden ja Mic­hael Par­sons) ovat usein toden­neet psy­koa­na­lyy­ti­kon suo­je­le­van elä­vyy­den tun­net­ta. Tavoit­tei­den valin­nan mah­dol­li­suus tekee koke­muk­sen elä­väk­si. Kun uusien valin­to­jen mah­dol­li­suus on ulot­tu­vil­la, koem­me itsem­me elä­vik­si. Sub­jek­ti säi­lyy sil­loin suun­tau­tu­va­na ja valin­to­ja teke­vä­nä rea­li­teet­ti­na. Kuvi­tel­kaam­me sun­nun­tai­aa­mu­päi­vää. On kau­nis sää, joten käve­lyl­le läh­te­mi­nen tun­tuu hou­kut­te­le­val­ta. Voi­sin myös jää­dä kotiin kat­so­maan edel­li­sel­lä vii­kol­la alka­nut­ta tele­vi­sio­sar­jaa. Kol­mas vaih­toeh­to on jat­kaa koh­ta val­mis­tu­vaa tie­teel­li­sen artik­ke­lin kir­joit­ta­mis­ta. Jos koen, että on ”pak­ko” kir­joit­taa (”tämä on työ­tä, ja siten pak­koa”), tilan­tees­sa ei ole valin­nan vaih­toeh­toa enkä koe liik­ku­vuu­den ja elä­vyy­den tun­net­ta. Sil­loin on vain edet­tä­vä annet­tua tie­tä. Mikä­li voin jää­dä poh­ti­maan valin­taa ja kek­siä uusia­kin teke­mi­sen vaih­toeh­to­ja, koen itse­ni valin­nan mah­dol­li­suu­des­sa elä­väk­si. Sub­jek­tin vaa­li­mi­nen valin­to­ja teke­vä­nä ja suun­tau­tu­va­na rea­li­teet­ti­na tukee tätä koke­mus­ta.

Ihmi­nen elää elä­mään­sä omal­la taval­laan, oman elä­mi­sen yri­tyk­sen­sä mukaan. Elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­ma on muo­tou­tu­nut tie­tyn­lai­sek­si Erok­sen ja Tha­na­tok­sen yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta. Elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­mas­sa on ”sol­mu­koh­tia”, jois­sa uusi eli tähän men­nes­sä tavoit­ta­ma­ton mer­ki­tys on tar­jou­tu­mai­sil­laan. Jos antai­sin mah­dol­li­suu­den havain­nol­le, toi­sin sanoen mer­ki­tyk­sel­le, halun suun­ta voi­si muut­tua tai eriy­tyä; elä­mi­sen ohjel­ma­ni voi­si saa­da toi­sen kään­teen. Tämä on psy­koa­na­lyyt­ti­sen spe­si­fi­sen inter­ven­tion koh­ta. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä on aut­taa esiin esty­miä, jot­ta uuden mer­ki­tyk­sen havait­se­mi­nen tuli­si mah­dol­li­sek­si.

Oikeus­jut­tu-teok­ses­saan Franz Kaf­ka (1925/1999) kuvaa mies­tä, joka ei astu lain huo­nee­seen eikä siten voi ottaa lakia omak­seen. Laki mää­rää elä­män ehto­ja. Ovi on auki, mut­ta sen edes­sä istuu var­ti­ja. Tämä on mie­hel­le ikään kuin merk­ki: var­ti­jan olles­sa siel­lä huo­nee­seen ei voi astua. Mies jää odot­ta­maan, van­he­nee, ja kuo­le­man edes­sä todel­li­suus pal­jas­tuu. Pää­sy huo­nee­seen oli koko ajan ollut vapaa. Esit­tä­mäm­me näkö­kul­man mukaan ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä ei ole saa­da mies­tä huo­nee­seen. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä ei ole myös­kään pois­taa var­ti­jaa. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä on osoit­taa mah­dot­to­muut­ta näh­dä sitä mer­ki­tys­tä, joka voi­si ava­ta mah­dol­li­suu­den astua sisään. Tämä on pers­pek­tii­vim­me klii­ni­nen ulot­tu­vuus.

Kir­jal­li­suus

Busch, Fred (1992). Recur­ring thoughts on unconscious ego resis­tances. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 40, 1089‒1115.

Busch, Fred (1993). ”In the neigh­bour­hood”: Aspects of a good interpre­ta­tion and a ”deve­lop­men­tal lag” in ego psyc­ho­lo­gy. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 41, 151‒177.  

Freud, Anna (1937). The ego and the mec­ha­nisms of defen­se. Lon­too: Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978a). The interpre­ta­tion of dreams (1. part). Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me IV (1900): The interpre­ta­tion of dreams (1. part). Lon­too: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978b). The interpre­ta­tion of dreams (2. part). Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me IV (1900–1901): The interpre­ta­tion of dreams (2. part) and On dreams. Lon­too: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1920/1978). Bey­ond the plea­su­re principle. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XVIII (1920–1922): Bey­ond the plea­su­re principle, group psyc­ho­lo­gy and other works. Lon­too: The Hogarth Press.

Gray, Paul (1973). Psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique and the ego´s capaci­ty for viewing int­rap­syc­hic acti­vi­ty. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 21, 474‒494.

Gray, Paul (1990). The natu­re of the­ra­peu­tic action in psyc­hoa­na­ly­sis. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 38, 1083‒1096.

Holt, Robert (1989). Dri­ve or wish? A recon­si­de­ra­tion of the psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry of moti­va­tion. Teok­ses­sa Freud reapprai­sed – a fresh look at the psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry, 171‒196. New York: Guil­ford.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Vie­tit. Teok­ses­sa May­an hun­tu ja mui­ta kir­joi­tuk­sia, 57‒76. Hel­sin­ki: Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys.

Iko­nen, Pent­ti & Rec­hardt, Eero (1978). The vicis­si­tu­des of Tha­na­tos: On the place of aggres­sion and destruc­ti­ve­ness in psyc­hoa­na­ly­tic interpre­ta­tion. The Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 1, 79‒114.

Kaf­ka, Frans (1925/1999). Oikeus­jut­tu. Suom. Aar­no Pero­mies. Hel­sin­ki: Ota­va.