Pentti Ikonen & Henrik Enckell: Ajatuksia psykoanalyyttisen ymmärryksen luonteesta, merkityksistä, vieteistä ja psykoanalyysin tavoitteesta

Tämän artikke­lin kir­joit­ta­jat argu­men­toi­vat psyko­ana­ly­y­sis­sa käytet­tävän tele­ol­o­gisen per­spek­ti­ivin puoles­ta. Koke­muk­sel­lisu­us tode­taan tavoit­teel­lisek­si: tun­te­va sub­jek­ti pyrkii johonkin, val­it­see tavoit­teet, ja val­in­ta on yksilölli­nen. Kun kli­inisessä psyko­ana­ly­y­sis­sa yritetään tavoit­taa nimeno­maan koke­muk­sel­lisu­us, tämä voi onnis­tua tele­ol­o­gisen, mut­ta ei kausaalisen, näkökul­man kaut­ta. Tästä lähtöko­hdas­ta käsitel­lään selit­tämisen ja ymmärtämisen ero­ja, kuten myös merk­i­tyk­sen merk­i­tyk­siä. Vaik­ka jotkut ovat toden­neet vietin kuu­lu­van fysikaaliseen maail­manku­vaan, tämän artikke­lin kir­joit­ta­jat väit­tävät sen sopi­van tele­ol­o­giseen per­spek­ti­ivi­in. Kli­inisen psyko­ana­lyysin kannal­ta kir­joit­ta­jat puhu­vat koke­muk­sel­lisu­u­den suo­jaamisen puoles­ta; he alle­vi­ivaa­vat poti­laan valin­nan vapau­den tärkeyt­tä. Sen tur­vaamisek­si he pain­ot­ta­vat psyko­ana­lyyt­tisen menetelmän rajat­tua pyrkimystä.

Johdan­to

Pyrimme tässä artikke­lis­sa tarkastele­maan psyko­ana­lyyt­tisen tiedon tavoitet­ta. Lie­nee selvää, että psyko­ana­ly­y­sis­sa tutkimme sub­jek­ti­ivista koke­mus­ta ja eri­tyis­es­ti sen tietoisu­u­den ulot­tumat­tomis­sa ole­via puo­lia. Tutkimme, mis­tä lähtöko­hdista tämä onnis­tuu parhaiten.

Elämää kuvataan monin tavoin. Elämää luon­nehtii kak­si keskeistä määritet­tä: oma­lak­isu­us ja tavoit­teel­lisu­us, ja ne määrit­tävät eri­tyis­es­ti koke­muk­sel­lisen elämän. Päätelmämme on, että sen tavoit­taa parhait­en tele­ol­o­gisen tarkastelun kaut­ta. Tele­olo­gias­sa hah­mote­taan ilmiön suun­tau­tuneisu­ut­ta: mikä ilmiön näkyvä tavoite (telos) on? Samal­la kysytään: kenen pyrkimys tämä on? Tässä hah­mo­tuk­ses­sa on kak­si kohdet­ta: tavoite toisaal­ta (”mihin pyritään”), ja sub­jek­ti toisaal­ta (”mis­tä pyrkimys läh­tee”). Tele­ologi­nen tarkastelukul­ma eroaa tois­es­ta keskeis­es­tä todel­lisu­u­den hah­mot­tamis­tavas­ta eli kausaalis­es­ta näkökul­mas­ta. Kausaa­li­nen per­spek­ti­ivi tuo esi­in ilmiöit­ten syitä, ja se toimii etsiessämme maail­man yleis­lak­isia dimen­sioi­ta. Kausaalises­sa ajat­telus­sa nojaudu­taan tois­tet­tavi­in kokeisi­in ja havain­toi­hin. Niiden avul­la pyritään sub­jek­tin vaiku­tuk­sen pois­sulkemiseen. Vaik­ka kausaa­li­nen tarkastelukul­ma on tieteessä keskeinen, se palvelee huonos­ti kli­inisen psyko­ana­lyysin tiedon tavoitetta.

Aiheemme on laa­ja. Emme tule viit­taa­maan edeltäji­imme. Tämä merk­it­see his­to­ri­an ulot­tuvu­u­den puutet­ta, mut­ta vai­h­toe­hto olisi tarkoit­tanut kir­joituk­sen liial­lista pitu­ut­ta ja muodot­to­muut­ta. Nou­datamme filosofi­as­sa usein käytet­tyä menetelmää: emme käy läpi aihei­den aikaisem­pia tutkimuk­sia, vaan ajatuk­sen on tarkoi­tus noja­ta esil­lä ole­vi­in seikkoi­hin. Artikke­lin esseis­tis­es­tä ja tutki­vas­ta luon­teesta johtuen tulosten arvo riip­puu esit­tämiemme aja­tusten käyt­tööno­ton mahdollisuuksista.

Tele­ol­o­gisen ja kausaalisen näkökul­man ero

Ris­tiri­itaisen vas­taan­oton saa­neessa Mieli­hyväpe­ri­aat­teen tuol­la puolen ‑esseessään Freud (1920/1978) tarkasteli alkueläin­ten rak­en­tei­den kehi­tys­tä, eliöit­ten suvun jatkamista ja kuole­maa. Teosta on usein pidet­ty biol­o­gis­tise­na speku­laa­tiona, joka poh­jau­tuu van­hen­tuneisi­in tutkimus­tu­lok­si­in. Biol­o­gis­ten ilmiöi­den kuvaus­ta voi pitää muu­nakin (Iko­nen & Rechardt 1978). Vaikeasti tavoitet­tavien, eri­tyis­es­ti abstrak­tien aihei­den käsit­tämisek­si joudumme usein nojau­tu­maan konkreet­tisi­in ilmiöi­hin, joit­ten avul­la asi­aa voidaan hah­mot­taa. Joudumme siis käyt­tämään metafo­ria. Alkueläin voi toimia psyykkisen elämän kuvana.

Kuten toinen meistä (Iko­nen 2014) on esit­tänyt, voimme tutkia, onko luon­tokap­pale elävä kos­ket­ta­mal­la sitä. Jos kyseessä on eliö, se vetäy­tyy. Jos meil­lä on malt­tia, voimme myös sivus­ta seu­ra­ta sitä; ennem­min tai myöhem­min eliö toden­näköis­es­ti läh­tee liik­keelle. Liikku­mi­nen on melko var­ma elon­merk­ki, mut­ta emme tiedä, mihin suun­taan, kuin­ka pitkälle tai kuin­ka nopeasti se tulee liikku­maan. Jos emme ennestään tunne eliön tapo­ja, emme myöskään tiedä, mitä liikku­misen menetelmää se tulee käyt­tämään: ryömi­ikö se, liikkuuko se aal­tomais­es­ti, nos­taako se vain päitään. Emme myöskään tiedä, mitä rak­en­tei­ta se tulee käyt­tämään; liikkuuko se pelkäl­lä tor­sol­laan tai käyt­tääkö se siimo­jaan. Voimme ennus­taa eliön liikku­van, jos se elää, mut­ta emme tiedä, mihin suun­taan, kuin­ka nopeasti, miten tai mitä välineitä käyt­täen se tämän tekee.

Elot­toman luon­tokap­paleen lai­ta on toisin. Jos potkimme kadul­la ole­vaa kiveä, voimme ennus­taa, mitä tapah­tuu. Tai jos kivi on rapau­tu­van jyrkän­teen reunal­la, voimme arvioi­da sen liiket­tä rapau­tu­misen edis­tyt­tyä riit­tävän pitkälle. Tämä edel­lyt­tää kiv­en pain­on ja muodon tun­temista, alus­tan laadun ja kalte­vu­u­den tietämistä sekä fysi­ikan laskemisen taitoa, mut­ta peri­aat­teessa voimme ennus­taa elot­toman luon­tokap­paleen liikkeitä.

Elol­lisen ja elot­toman luon­non välil­lä on radikaali ero. Ero johtuu luon­tokap­paleen ja ympäristön välisen suh­teen lainalaisuuk­sien luon­teesta. Elävä olio on mon­es­sa suh­teessa oma­laki­nen. Vaik­ka kyseessä on alkukan­tainen eliö, se ”päät­tää” mon­es­ta asi­as­ta. Se on syn­nyn­näis­es­ti määräy­tynyt liikku­maan tietyl­lä taval­la, mut­ta määräy­tymisen sisäl­lä on jous­toa. Se voi esimerkik­si vali­ta liikku­mis­menetelmän­sä. Jos se menet­tää liikku­misvä­li­neen­sä, se saat­taa kor­va­ta tämän toisel­la välineellä. 

Eliö ei päätä ain­oas­taan liikkeistään. Sil­lä on tarpei­ta. Nämä ovat fys­i­ol­o­gis­es­ti määräy­tyneitä, mut­ta tarpeit­ten­sa poh­jal­ta eliö ”val­it­see” päämäärän. Tavoit­teen määräy­tymi­nen on geneet­tis­es­ti deter­mi­noitu, mut­ta tässäkin valin­nas­sa on jous­tavu­ut­ta. Jous­tavu­ut­ta tai yksilöl­lisyyt­tä on myös tavoit­teeseen ryhtymisessä. Kun nes­teen sok­erip­i­toisu­us eliön ympäristön tietyssä suun­nas­sa nousee, joku eliö läh­tee nopeasti liik­keelle, toinen ete­nee hitaammin.

Kivi ei ”päätä” liikkeistään, sil­lä ei ole tarpei­ta eikä se ”val­itse” tavoit­tei­ta. Elo­ton luon­tokap­pale on yleis­laki­nen ympäristön­sä suh­teen. Lainalaisu­udet ovat yleisiä ja peri­aat­teessa läpinäkyviä, vaik­ka ne eivät vält­tämät­tä hah­mo­tu. Elävään luon­toon jää aina tiet­ty arvaa­mat­to­muus. Keskiössä on läpinäkymätön ”alue,” jos­sa tehdään val­in­ta tavoit­teen ja tavoit­teeseen pääsemisen menetelmän suh­teen. Tätä ”keskus­ta” emme tavoita, kuten emme myöskään tavoita niin san­ot­tua psyykkistä todel­lisu­ut­ta. Tähän asi­aan palaamme myöhemmin.

Yleis­lak­isia riip­pu­vuuk­sia on hedelmäl­listä tutkia kausaal­isu­u­den kannal­ta. Jos kiveä työn­netään tietyl­lä voimal­la, se liikkuu määrä­tyn matkan. Jos A, niin B. Elo­ton­ta luon­toa ei kan­na­ta läh­estyä tele­ol­o­gis­es­ti: kuten todet­tu, kiv­el­lä ei ole tavoit­tei­ta, joit­ten kannal­ta sitä voisi läh­estyä. Elot­toman luon­non tele­olo­gia edel­lyt­täisi maail­maa liikut­ta­van voiman pos­tu­loin­tia, jol­loin siir­ty­isimme tieteestä uskoon.

Myös elol­lista luon­toa tutk­i­taan kausaal­isu­u­den kannal­ta. Vaik­ka eliöt mon­es­sa suh­teessa päät­tävät ja val­it­se­vat itse, ne tekevät sen rajoite­tusti. Elävässäkin luon­nos­sa on ehto­ja: jos eliö jää ilman rav­in­toa, se kuolee ennem­min tai myöhem­min. Se ei voi päät­tää selviy­tyvän­sä ilman rav­in­toa. Kausaaliset, yleis­lakiset lainalaisu­udet luo­vat elol­lises­sakin maail­mas­sa ehdol­lisen kehyk­sen, jos­ta eliöt ovat riip­pu­vaisia. Kun läh­estymme elävää olio­ta, voimme olla kiin­nos­tunei­ta sen toim­into­jen selitet­tävis­sä ole­vista ehdoista, mut­ta voimme myös pyrk­iä ymmärtämään sitä. 

Seli­tys ja ymmärrys

Per­heen istues­sa tele­vi­sio­ta kat­so­mas­sa äiti nousee sohval­ta. Aviomies voi ryhtyä tutki­maan hänen liikkeitään mon­es­ta suun­nas­ta. Neu­ro­fy­s­i­olo­gi, joka painiskelee motoris­ten mekanis­mien kanssa, voi peri­aat­teessa miet­tiä: lihak­set supis­tu­vat ain­oas­taan, jos solu­jen väleis­sä toimi­vat sääte­ly­mekanis­mit eivät ole häiri­in­tyneet. Ilmeis­es­ti sääte­ly­mekanis­mit toimi­vat nyt hyvin. Täl­lä taval­la hän toden­näköisem­min ajat­telee asi­aa vain työssään (lab­o­ra­to­rios­saan) eikä kotona. Näin tehdessään hän tutkii liikkeitä niit­ten selit­tävien mekanis­mien kannalta.

Taval­lises­sa elämässä toden­näköisem­pi vai­h­toe­hto lie­nee eri­lainen tiedon tavoite. Minkä takia vaimo nousi? Onko hän menos­sa nukku­maan? Vai meneekö hän tekemään ilta­palaa? Het­ken päästä jääkaapin ovi kuu­luu avau­tu­van. Asia näyt­tää ratkea­van, ja mies aset­tuu jatka­maan ohjel­man seuraamista.

Jälkim­mäisessä tapauk­ses­sa mies on kiin­nos­tunut toimin­nan, tai oikeam­min vai­mon­sa toimin­nan moti­iveista. Kun vaimo nousee, mies miet­tii, mikä hänen tavoit­teen­sa on. Mihin vaimo nyt suun­tau­tuu? Kun päämäärä on selvin­nyt (”hän meni jääkaapille, sen takia hän nousi”), mies on ymmärtänyt hänen tekon­sa. Ymmär­rys on siten toimin­nan päämäärän tavoit­tamista. Jos halu­amme syven­tää ymmär­rystämme, pyrimme tavoit­ta­maan päämäärän ”takana” ole­vaa olo- tai asianti­laa. Kun vaimo meni jääkaapille, oliko hänel­lä nälkä? Vai muis­tiko hän (kun ohjel­ma oli hänen mielestään pitkästyt­tävä), että jääkaap­pi olisi hyvä puhdis­taa? Tavoit­teen löy­tymi­nen on ymmär­rystä, ja tavoit­teen ”takana” ole­van tarveti­lan löy­tymi­nen on ymmär­ryk­sen syventämistä.

Asi­aa voi läh­estyä eri kan­noil­ta. Läh­estymistapa antaa sen näkökul­man, mis­tä tapah­tu­maa tarkastel­laan. Selit­tämisen avul­la kuvataan ihmisessä ole­via mekanis­me­ja. Ymmär­ryk­sen avul­la kuvataan ihmistä toim­i­jana, sub­jek­ti­na, suun­tau­tu­vana olen­tona, mikä on tele­ologi­nen näkökul­ma. Ymmär­rys on läheisessä yhtey­dessä merk­i­tyk­si­in, sil­lä ymmärtäessäni tavoitan jonkin asian merk­i­tyk­sen (”sitä hänen nousemisen­sa merk­it­si”). Mut­ta kuten mon­et keskeiset käsit­teet, merk­i­tys voi viita­ta mon­een asiaan. 

Merk­i­tyk­sen merkityksiä

Merk­i­tys voi tarkoit­taa kieleen sisäl­tyvää viit­taus­po­ten­ti­aalia. Kun tiedämme jonkun sanan tai tietyn eleen merk­i­tyk­sen, tiedämme, mihin todel­lisu­usaspek­ti­in se viit­taa. Kun sanon: ”Edessäni ole­va pöytä on ruskea”, kuuli­ja tavoit­taa pöy­dän värin, mikäli hän ymmärtää ”ruskea”-sanan merk­i­tyk­sen. Näitä merk­i­tyk­siä voimme hakea sana- tai syn­onyymikir­jas­ta. Tähän merk­i­tyk­sen ulot­tuvu­u­teen viitataan seman­ti­ikalla, eli kun tun­tee viestin semant­tista sisältöä, tietää, mihin san­ot­tu viit­taa. Tätä kie­len aspek­tia nimitetään kog­ni­ti­ivisek­si merk­i­tyk­sek­si.

Merk­i­tys-sanaa käytetään myös muis­sa tarkoituk­sis­sa. Illanis­tu­jai­sis­sa ystävien kanssa voidaan kysyä, mikä on ollut elämän merk­i­tyk­sel­lisin tapah­tu­ma. Jollekulle se on ollut las­ten syn­tymi­nen, toiselle se on ollut lap­su­u­de­naikainen mene­tys, kol­man­nelle varhai­saikuisu­udessa tapah­tunut uskon­nolli­nen heräämi­nen. Tässä yhtey­dessä merk­i­tys viit­taa tapah­tu­man muokkaavaan poten­ti­aali­in. Asi­at ovat olleet tietyl­lä taval­la, asioil­la on ollut oma paikkansa, mut­ta kyseinen tapah­tu­ma muut­ti asioit­ten järjestys­tä tai niit­ten pain­o­tuk­sia, se muut­ti pri­or­isoin­te­ja, hyvässä tai pahas­sa. Merk­i­tyk­sel­lisyys tässä yhtey­dessä tarkoit­taa asian tai tapah­tu­man (las­ten syn­tymän, mene­tyk­sen) voimaa, sen vaiku­tus­po­ten­ti­aalia elämän uudelleen organ­isoi­tu­miseen. Mut­ta mihin se tarkem­min ottaen on vaikut­tanut? Tähän palaamme kohta.

Voimme myös kysyä, mil­lä asioil­la on merk­i­tys­tä. Sil­loin voimme ajatel­la yleistä merk­i­tys­tä kuten esimerkik­si sitä, onko Suomen hal­li­tuk­sen kokoon­panol­la merk­i­tys­tä. Tai voimme ajatel­la henkilöko­htaista merk­i­tys­tä, kuten onko autoveron suu­ru­udel­la merk­i­tys­tä minulle.

Autoveron suu­ru­u­den merk­i­tys riip­puu intres­seistäni. Jos olen han­kki­mas­sa uut­ta ja kuumeis­es­ti odotet­tua BMW:tä ja han­k­in­nan mah­dol­lisu­us riip­puu pienistä taloudel­li­sista mar­gin­aaleista, autoverol­la voi olla selkeä merk­i­tys. Jos min­ul­la ei ole ajoko­rt­tia enkä ole kiin­nos­tunut autoilun vaiku­tuk­ses­ta luon­toon, autovero voi olla min­ulle täysin merk­i­tyk­setön asia.

Autoverol­la on merk­i­tys­tä, jos se vaikut­taa tavoit­teisi­i­ni. Jos päämääräni ovat muual­la, asial­la ei ole merk­i­tys­tä; jos se voi estää into­hi­moni toteu­tu­misen, sil­lä on mitä suurin merk­i­tys. Tavoite voi olla henkilöko­htainen (kuten autoveron kohdal­la) tai yleinen. Jos mielestäni Suomen hal­li­tus vaikut­taa tärkeisi­in asioi­hin ja min­is­terei­den poli­it­ti­nen koti vaikut­taa hei­dän päätök­si­in­sä, hal­li­tuk­sen kokoon­panol­la on min­ulle merk­i­tys­tä. Keskeistä on kak­si asi­aa: minkä ver­ran kyseinen asia vaikut­taa tavoit­teisi­i­ni eli minkä ver­ran ne paran­ta­vat tai vaikeut­ta­vat päämääri­i­ni pääsyn mah­dol­lisuuk­sia ja kuin­ka tärkeitä nämä kyseiset tavoit­teet ovat henkilöko­htais­es­ti tai yleis­es­ti. Mikäli asia vaikut­taa paljon jom­mal­lakum­mal­la taval­la, sil­lä on suuri tai selkeä merk­i­tys, muuten ei.

Kol­mas esimerk­ki voi val­ot­taa asi­aa. Tyy­nen­meren saa­res­sa on ollut maan­järistys. Saaren asukkaat säästyivät, mut­ta moni raken­nus tuhou­tui. Oliko maan­järistys merk­i­tyk­selli­nen? Tämä voi vai­hdel­la. A:lla on koko omaisuuten­sa kiin­nitet­tynä paikallisi­in raken­nuk­si­in. Raha on hänelle tärkeää, sil­lä sen kaut­ta hän löytää tur­val­lisu­u­den tun­teen. Hänen naa­puril­len­sakin, B:lle, raha on tärkeää, mut­ta B:n omaisu­us on kiin­nitet­ty veneisi­in, jot­ka sinä päivänä oli­vat merel­lä. A menet­ti omaisuuten­sa maan­järistyk­sessä, B:n omaisu­us säästyi.  Maan­järistyk­sel­lä oli suuri merk­i­tys A:lle, sil­lä se vaikut­ti suuresti hänen mah­dol­lisuuk­si­in­sa päästä tavoit­teisi­in­sa (taloudel­liseen tur­val­lisu­u­teen). B:lle sil­lä oli huo­mat­tavasti vähem­män merk­i­tys­tä, sil­lä se ei vaikut­tanut hänen mah­dol­lisuuk­si­in­sa päästä päämääriinsä. 

Tässä yhtey­dessä ei ole kyse kog­ni­ti­ivis­es­ta, vaan dynaamis­es­ta merk­i­tyk­ses­tä. Jos elämäni merk­i­tyk­sel­lisin tapah­tu­ma oli las­ten syn­tymi­nen, tärkein­tä sen jäl­keen ei ollut esimerkik­si oma nautin­to, vaan tois­t­en suo­jelem­i­nen ja luon­non var­jelu. Tapah­tu­mal­la oli voimaa muoka­ta tavoitet­tani. Autoveron suu­ru­udessa, Suomen hal­li­tuk­sen kokoon­panos­sa tai maan­järistyk­sessä kyse on asian paikas­ta tavoit­teisi­in pääsemisen mah­dol­lisuuk­sien verkos­sa. Tässäkin on kvan­ti­tati­ivi­nen pain­o­tus, sil­lä merk­i­tyk­sen aste riip­puu tavoit­tei­den tärkey­destä. Näis­sä yhteyk­sis­sä merk­i­tys on merk­ki tavoit­tei­den valikoi­tu­mis­es­ta ja tärkeydestä.

Merk­i­tys psykoanalyysissa

Psyko­ana­ly­y­sis­sa pyrimme ymmär­ryk­seen, ja siten asioiden merk­i­tys on pyrkimyk­semme keskiössä.  Ymmärtämi­nen on merk­i­tyk­sen tavoit­tamista tai avau­tu­mista. Tapaamme myös sanoa: ”Psyko­ana­ly­y­sis­sa tarkastelemme asioiden merk­i­tyk­siä.” Mitä sil­loin tarkoita­mme? Puhum­meko näis­sä yhteyk­sis­sä koke­musten tai miel­tei­den kog­ni­ti­ivis­es­ta vai dynaamis­es­ta merkityksestä?

Psyko­ana­ly­y­sis­sa tarkastelemme merk­i­tyk­siä pääasi­as­sa kahdelta kannal­ta. Meil­lä on asioi­hin his­to­ri­an mukainen per­spek­ti­ivi. Pyrimme hah­mot­ta­maan, miten eri olo­suh­teet ja tapah­tu­mat ovat vaikut­ta­neet. Jos poti­las on ollut lapse­na liiken­neon­net­to­muudessa, voimme miet­tiä sen merk­i­tys­tä myöhem­män elämän muotou­tu­misen kannal­ta. Ehkä tämä on eri­tyisen varovaisu­u­den taus­ta? Tämänkö takia poti­las ei ole halun­nut han­kkia ajoko­rt­tia; tästäkö syys­tä hän viihtyy mieluim­min kotona ja val­pas­tuu hel­posti ulko­maail­mas­sa? Tässä on selkeästi kyse dynaamis­es­ta merk­i­tyk­ses­tä: tapah­tu­mien vaiku­tuk­ses­ta maail­maan suh­tau­tu­miseen ja sen mukaisi­in päämääriin.

Psyko­ana­ly­y­sis­sa on myös toinen per­spek­ti­ivi asioiden merk­i­tyk­si­in. Sen voi hah­mot­taa tavas­tamme suh­tau­tua uni­in. Unien tulkin­nan (Freud 1900/1978a; 1900/1978b) lähtöko­hdis­sa unet eivät ole fys­i­ol­o­gis­ten tapah­tu­mien sat­tuman­varaisia lieveilmiöitä, jol­laisil­ta ne vaikeaselkoisu­udessaan voivat vaikut­taa. Unia pitää selvit­tää (”Deu­tung” tarkoit­taa alun perin lähin­nä epämääräisen tek­stin iden­ti­fioimista ”mitä siinä oikeas­t­aan lukee”-tapaan.) Kun unta on selvitet­ty, huo­maa sen ker­to­van jostakin. Kaoot­tiselta ja sat­tuman­varaiselta vaikut­tavas­ta yöl­lis­es­tä tuo­tok­ses­ta kristallisoituu tari­na, joka viit­taa johonkin. Tämä on toinen per­spek­ti­ivimme merk­i­tyk­seen: olemme kiin­nos­tunei­ta miel­tei­den (oire­it­ten ja unien) viit­tausko­hteista; siitä, mitä niiden kaut­ta avau­tuu. Näis­sä yhteyk­sis­sä käytämme merk­i­tys-sanaa sen kog­ni­ti­ivises­sa tarkoituksessa. 

Kog­ni­ti­ivisen ja dynaamisen merk­i­tyk­sen yhteyt­tä toisi­in­sa voi tarkastel­la unien kaut­ta. Tutkies­samme psyko­ana­ly­y­sis­sa unta olemme ensisi­jais­es­ti kiin­nos­tunei­ta sen kog­ni­ti­ivis­es­ta merk­i­tyk­ses­tä. Mikä on unen sisältö, mis­tä se ker­too ja mikä on tari­nan ”takaa” löy­tyvä koke­mus? Tämä on merk­i­tyk­sen ”ensim­mäi­nen dimen­sio,” unen seman­ti­ik­ka. Se on yhtey­dessä dynaamiseen merkitykseen.

Freudille uni ilmaisi aina toiveen. Jos toivet­ta ei olisi, ei olisi unta. Unen ole­mas­sao­lo on aina pyrkimys­tä, pyrkimys­tä johonkin toim­intaan. Mitä vahvem­pi pyrkimys, sitä tärkeämpi päämäärä. Kuten edel­lä havait­ti­in, mitä tärkeämpi tavoite, sitä merk­i­tyk­sel­lisem­mästä asi­as­ta on kyse. Unel­la on aina dynaami­nen merk­i­tys. Tätä voi sanoa merk­i­tyk­sen ”toisek­si ulot­tuvu­udek­si”. Unen ole­mas­saolon perus­ta on sen ilmaise­man tavoit­teen ”voima”, ”pain­oar­vo,” siis sen dynaami­nen merk­i­tys. Hier­arkkises­ti kat­sot­tuna ”pin­nal­la” ole­va on kog­ni­ti­ivi­nen merk­i­tys (”se, mis­tä uni ker­too”), ja tämän edel­ly­tyk­senä tai ehtona on perus­tan muo­dosta­va dynaami­nen merk­i­tys (”se, mik­si unen tari­nan tavoite on tärkeä”). 

Olemme tähän asti kuvan­neet psyko­ana­ly­y­sis­sa etsi­tyn koke­muk­sel­lisu­u­den luon­net­ta. Koke­muk­sel­lisu­us on suun­tau­tu­va. Suun­ta val­i­taan. Nämä asi­at näkyvät psyko­ana­lyyt­tisen kiin­nos­tuk­sen kohteista: ihmisen moti­iveista; siitä, miten ihmistä voi ymmärtää, ja siitä, mitä merk­i­tyk­siä asioil­la hänelle on. Kaikissa näis­sä kohteis­sa on kyse tavoit­teista. Halu­amme aut­taa ana­ly­y­sis­sa kävi­jää saa­maan selville sen, mitä hän tavoit­telee ja mitä päämääriä hän on valin­nut. Psyko­ana­lyyt­ti­nen tiedonin­tres­si on tele­ologi­nen, ei kausaalinen. 

Viet­ti ja teleologia

Merk­i­tyk­sen käsit­teessä on, kuten todet­ti­in, kvan­ti­tati­ivi­nen tai taloudelli­nen dimen­sio. Psyko­ana­ly­y­sis­sa taloudel­lisen näkökul­man käsite par excel­lence on viet­ti. Vietin käsitet­tä on arvostel­tu 1970-luvul­ta läh­tien. Syitä on monia, mut­ta Robert Holt (1989) on toden­nut vietin kuu­lu­van 1800-luvun mekanis­tis-fysikaaliseen tiedekäsi­tyk­seen, joka ei sovi tämän päivän psykol­o­gisia merk­i­tyk­siä tutki­vaan psyko­ana­lyysi­in. Jos viet­ti on pohjim­mil­taan fysi­ikkaan kuu­lu­va käsite, se avau­tuu parhait­en kausaaliselta kannal­ta, sil­lä fysi­ikkaa ei voi läh­estyä tele­ol­o­gis­es­ti. Vietistä pitäisi joko luop­ua, jos halu­aa pitää psyko­ana­lyysin tele­ol­o­gise­na pro­jek­ti­na, tai pitää viet­ti mut­ta hyväksyä sille kausaa­li­nen perus­ta. Mielestämme vas­toin Holtin esit­tämää kan­taa viet­ti on osa tele­ol­o­gista lähestymistapaa.

Asian tekee mon­imutkaisek­si vietin mon­imerk­i­tyk­sisyys. Usein san­o­taan käsit­teen muut­tuneen vuon­na 1920. Siihen asti viet­ti oli käsite mie­len ja ruumi­in rajal­la: ruumi­in tarpei­den aset­tumi­nen sielullisi­in yhteyk­si­in ilme­nee psyykkisen työn vaa­timuk­se­na, ja tämä vaa­timus nimet­ti­in tässä vai­heessa vietik­si. Mieli­hyväpe­ri­aat­teen tuol­la puolen (Freud 1920/1978) muut­ti asi­at kahdel­la taval­la. Kun viet­tielämään kuu­lu­va dual­isti­nen jän­nite tähän asti oli vallinnut minää suo­jel­e­van pyrkimyk­sen ja suvun jatkamiseen tähtäävän sek­suaalisen vietin välil­lä, vastapareik­si muotou­tu­i­v­at nyt elämän- ja kuole­man­vi­et­ti. On siis kak­si viet­tiä, mut­ta niiden tavoit­teet ja nimet muut­tui­v­at. Toinen muu­tos lie­nee tätä perus­tavampi, vaik­ka se usein jää ensim­mäisen varjoon.

Ensin viet­ti oli psyykkisen työn vaa­timus, somaat­tis­ten tarpei­den sielullisen inkarnoi­tu­misen ilmen­tymä. Uudessa teo­ri­as­sa viet­ti on osa ihmisen tapaa vas­ta­ta kyseiseen psyykkisen työn vaa­timuk­seen. Se ei enää ole vaa­timus, vaan vas­taamiseen kuu­lu­va määre. Ihmisen vas­tauk­ses­sa psyykkisen työn vaa­timuk­seen on kak­si pääasial­lista sääte­lype­r­i­aatet­ta. Ensim­mäi­nen peri­aate on yhdis­tämi­nen: hän vas­taa vaa­timuk­si­in liit­tämäl­lä ajatuk­sia tai miel­teitä yhteen, rak­en­ta­mal­la vas­tavuoroisia yhteyk­siä, pystyt­tämäl­lä sil­to­ja. Toisen peri­aat­teen mukaan hän katkaisee yhteyk­siä tai jäädyt­tää ole­mas­sa ole­via yhteyk­siä. Ensim­mäistä, yhdis­tämisen peri­aatet­ta, nimitetään Eroksek­si. Se on elävyy­den kokemisen prin­si­ip­pi; pyrkimyk­senä on elämän tun­teen suo­jelem­i­nen ja lisäämi­nen. Jälkim­mäistä, yhteyk­sien katkaisemisen ja pysäyt­tämisen peri­aatet­ta, nimitetään kuole­man­vi­etik­si. Se on asioiden kiinteyt­tämisen, pysäyt­tämisen, rauhaan pyrkimisen ja ter­mi­naa­tion prin­si­ip­pi. Viet­ti on nyt psyykkisen sääte­lyn toim­inta­pe­ri­aate. Jokaise­na het­kenä, jokaises­sa ihmisessä on molem­pia vai­htele­vis­sa mit­ta­suhteis­sa. Kun Rou­va A vas­taa vaa­timuk­si­in pääasi­as­sa yhteen liit­tämäl­lä ja anta­mal­la asioit­ten vaikut­taa tosi­in­sa, Her­ra B pyrkii yleen­sä säi­lyt­tämään ole­mas­sa ole­vaa järjestys­tä ja toivoo hil­jaista asettumista.

Jos viet­tiä ei pide­tä vaa­timuk­se­na, vaan toimin­nal­lise­na peri­aat­teena, ehdo­tamme sille seu­raavaa nim­i­tys­tä: viet­ti on elämisen yri­tyk­sen osaamisen ohjel­ma. Nim­i­tys voi muis­tut­taa vais­ton käsitet­tä. Ehkä Stra­cheyn kään­nök­sen myötä, jos­sa Trieb kään­tyi instinct-sanaksi, vietin ja vais­ton eroa on alle­vi­ivat­tu. Vais­to kuu­luu eläinkun­taan. Se viit­taa geneet­tis­es­ti annet­tuun lajis­pe­si­fiseen käyt­täy­tymisen kaavaan. Elämisen yri­tyk­sen osaamisen ohjel­mal­la eli vietil­lä on myös syn­nyn­näi­nen perus­ta, mut­ta viet­ti on vais­toa laa­jem­pi ilmiö. Se kuu­luu ihmiskun­taan, se on muut­tu­va. Sen tavoit­teet määrit­tyvät eri poh­jal­ta kuin vais­tossa, jos­sa ne ovat puh­taasti geneet­tis­es­ti deter­mi­noituneet. Viet­ti on kunkin ihmisen tapa yrit­tää elää elämään­sä. Elämisen yri­tyk­sessä on Freudin mukaan kak­si pääasial­lista sääte­lype­r­i­aatet­ta. Niis­sä on sekä pyrkimys ylläpitää ja lisätä elämää että raken­net­ta luo­vaa kiintey­tymistä. Toisaal­ta uut­ta vas­tavuoroisu­ut­ta, toisaal­ta struktuuria.

Viet­ti elämisen yri­tyk­sen ohjel­mana ei ole eris­tet­tävis­sä ole­va osa elämää, vaan yksi aspek­ti kaikkea elämää. Se on elämisen prose­du­uri, elämisen yri­tyk­sen implisi­it­ti­nen malli, ja se muut­tuu kehi­tyk­sen myötä.

Vietino­mais­ten toivei­den kehityskulut

Viet­ti nou­dat­taa kehi­tyk­sen yleisiä peri­aat­tei­ta. Alku­ti­la on kokon­ais­val­tainen ja dif­fu­usi eli eri­lais­tu­ma­ton. Muu­tos käy kohti eriy­tyneisyyt­tä. Kehi­tyk­sen luonne näkyy esimerkik­si pienen lapsen motori­ikan muu­tok­sis­sa. Ensim­mäiset liik­keet ovat suuret, kokon­ais­val­taiset, tois­tu­vat ja epäspe­si­fiset. Isom­mal­la lapsel­la liik­keet ovat eriy­tyneet, mon­imutkaistuneet, ja niit­ten valikoi­tu­mi­nen tarken­tuu. Kul­jemme siis eri­lais­tu­mat­to­muud­es­ta kohti differentiaatiota.

Vau­van elämisen yri­tyk­sen osaami­nen on alus­sa ohjel­mal­taan sup­pea. Funk­tioiden omak­sumisen myötä lap­si tulee yhä riip­pumat­tomam­mak­si hoita­jista. Varhaises­sa osaamises­sa nimeno­maan oman elämän säi­lymi­nen näyt­tää ole­van tavoit­teena. Kehi­tyk­sen myötä elämisen yri­tyk­sen menetelmien ohel­la myös tavoit­teet eriy­tyvät. Oman elämän säi­lymisen rin­nalle tulee pyrkimys lajin jatkamiseen. Freud käyt­ti tässä yhtey­dessä Anlehnung-sanaa: pyrkimys sek­suaaliseen nautin­toon nojau­tuu oman elämän tur­vaamisen funk­tioi­hin. Ensisi­jaise­na on oman elämän säi­lymisen toim­into ja tavoite; sen tur­vaa­mana ja lisänä siihen eriy­tyy pyrkimys sek­suaaliseen yhtymiseen ja eroot­tiseen nautintoon.

Osaami­sis­sa eroot­tiset päämäärät erot­tau­tu­vat selkeästi. Esimerkik­si pal­lokalo­jen kosin­nas­sa koiraat ilmestyvät vuorotellen naaraan eteen, tehden poh­jahiekkaan kuvioi­ta. Naaras arvioi kuvioiden taidokku­ut­ta, ja etevin taiteil­i­ja saa hedelmöit­tää mädit. Naaras tekee siis päätök­sen­sä näyte­tyn osaamisen perus­teel­la; osaamisel­laan koiras pyrkii onnis­tu­maan nimeno­maan sek­suaal­i­sis­sa tavoit­teis­saan. Sama ilmiö nähdään lavas­ta­jal­in­tu­jen par­i­u­tu­mises­sa. Koiras rak­en­taa pesän ja koris­telee sitä värikkäil­lä ja taidokkaasti som­mit­teluil­la sis­us­tuse­le­menteil­lä. Naaraat arvioi­vat kodit, ja taidokkain sis­us­ta­ja hyväksytään kump­paniksi. Suosi­tu­in koiras saa paritel­la mon­en kanssa, moni epäon­ni­nen jää ilman paria.

Ihmis­ten toimin­nois­sa näkyy tavoit­tei­den ker­rostuneisu­us. Osaamisel­la pyritään usein toimin­nal­liseen päämäärään mut­ta myös vaiku­tuk­sen tekemiseen. Taitavu­udel­la saate­taan yrit­tää tehdä vaiku­tus poten­ti­aal­isi­in part­nerei­hin. Lap­si oppii pukeu­tu­maan ensisi­jais­es­ti suo­jau­tu­ak­seen kylmyy­deltä ja kuumuudelta, jol­loin vaate­tus valikoituu sään mukaan, mut­ta viimeistään aikuisiässä täl­lä osaamisel­la on yleen­sä muitakin päämääriä. Asukokon­aisuuk­sien som­mit­telemisen osaamisel­la tai tyylin vaal­imisel­la voi toivoa onnis­tu­mista eroot­tisen mie­lenki­in­non herät­tämisessä. Kyseinen tavoite saat­taa tul­la mukaan melkein osaamiseen kuin osaamiseen. Tavas­samme käyt­tää ruumis­tamme, tavas­samme liikkua ja puhua, mut­ta myös sosioekonomi­sis­sa kysymyk­sis­sä kuten vau­rau­den keräämisen taidois­sa ja yleisessä ammat­ti­maises­sa osaamises­sa saatamme yrit­tää paran­taa arvoamme roman­ti­ikan markki­noil­la. Näis­sä osaami­sis­sa emme käytä pelkästään ruumis­tamme tai älyl­lisiä taito­jamme, vaan myös ulkoisia välineitä, attribu­ut­te­ja koruista autoi­hin. Osaamisel­la on siis näytön aspek­ti, ja näytöl­lä on myös kosin­nan tavoite.

Kehi­tyk­sen myötä osaami­nen dif­fer­en­tioituu, ja tavoit­teet diver­si­fioitu­vat. Tavoit­teet, kuten itsen suo­jelem­i­nen ja suvun jatkami­nen, voivat myös joutua ris­tiri­itaan keskenään. Eroot­ti­sis­sa pyrkimyk­sis­sä voi aset­taa itsen­sä vaaraan, ja lapsen­sa pelas­tamises­sa van­hempi voi uhra­ta henken­sä. Elämisen yri­tyk­sen osaamiset ovat aina tavoit­teel­liset ‒ niil­lä pyritään johonkin ‒ ja ne avau­tu­vat tele­olo­gian kannal­ta. Elämän suun­tau­tuneisu­us eli vietino­maisu­us tulee ymmär­ret­täväk­si myös evoluu­tion per­spek­ti­ivistä. Pyrkiväl­lä olen­nol­la on hyvät mah­dol­lisu­udet lisään­tymiseen, ainakin parem­mat mah­dol­lisu­udet kuin ei-pyrkiväl­lä olen­nol­la. Vietin keskeiset sääte­ly­mekanis­mit ovat evoluu­tion kannal­ta ymmär­ret­täviä. Vas­tavuoroisen yhdis­tämisen ja raken­net­ta luo­van kiinteyt­tämisen liit­tymis­es­tä tulee elämän funk­tioiden adap­ti­ivi­nen ohjel­ma, joka pyrkii vas­taa­maan todel­lisu­u­den vaatimuksiin. 

Tele­olo­gia kli­inisen työn kannalta

Olemme luoneet kuvaa kahdes­ta asi­as­ta: psyko­ana­lyysin avul­la tavoiteltavas­ta koke­muk­ses­ta ja siitä näkökul­mas­ta, mis­tä tämä koke­mus tavoite­taan. Aihe on abstrak­ti. Läh­estymme seu­raavak­si asi­aa kli­iniseltä kannal­ta. Esitämme joitakin ajatuk­sia aiheen menetelmäl­li­sistä ulot­tuvuuk­sista ja pohdimme myös menetelmän vaiku­tus­ta tarkasteltavaan kohteeseen. Eri­tyis­es­ti halu­amme tuo­da esi­in sen, mitä suo­jelemisen tarpei­ta koke­muk­sel­lisu­us voi asettaa. 

Olemme tois­tu­vasti korosta­neet koke­muk­sel­lisu­ut­ta. Psyko­ana­ly­y­sis­sa teemme havain­to­ja tois­es­ta hänen tavoit­tei­den­sa kannal­ta. Kli­in­istä todel­lisu­ut­ta läh­estymme samal­la taval­la. Kysymme psyko­ana­lyytikon tavoitetta.

Psyko­ana­lyysin päämääräk­si on joskus mainit­tu inte­graa­tion lisään­tymi­nen. Toivomme ”sisäisen liiken­teen” paran­tu­van. Täl­löin mie­len sisäisessä infor­maa­tios­sa tiedostamisolo­suh­teet ja sulat­tamiskyky paranevat. Jos eri kokemis­puo­let ovat kos­ke­tuk­sis­sa toisi­in­sa, ihmi­nen pystyy vakaasti ja kat­tavasti otta­maan kokon­aisuuk­sia huomioon, ja hän voi myös ottaa itses­tään vas­tu­u­ta. Emo­tion­aa­li­nen adap­taa­tiokyky para­nee; tähän psyko­ana­lyytikko pyrkii.

Tähän voidaan yhtyä. Samal­la luon­nehdin­nas­sa ilme­nee ongelmia. Jos inte­graa­tion pitää paran­tua, mitä inte­groima­ton­ta pitäisi inte­groi­da? Vaarana on psyko­ana­lyytikon nor­mati­ivi­su­us. Hänel­lä on omia tun­ney­hdis­telmien ihantei­ta, ja hän voi pyrk­iä niihin. Toisek­si voidaan kysyä: onko inte­graa­tio aina hyväk­si? Kenen mielestä, ja kuka tästä päättää? 

Toinen, edel­listä ehkä yleisem­pi, psyko­ana­lyysin tavoite on itseym­mär­ryk­sen lisäämi­nen. Tästäkin voidaan olla ensin samaa mieltä. Tämä määritelmä ei joh­da mihinkään tiet­tyyn suun­taan. Se tuo esi­in itsen tavoit­tamisen merk­i­tyk­sen. Ongel­mana on abstrak­tius: mitä itseym­mär­rys käytän­nössä tarkoit­taa? Sen lisäk­si tässä pätee sama kuin edel­lisessä vai­h­toe­hdos­sa eli vaarana on psyko­ana­lyytikon idiosynkraat­ti­nen nor­mati­ivi­su­us. Asia voi tul­la esi­in eri tavoin. Kysymyk­sek­si voi nous­ta esimerkik­si se, mis­sä vai­heessa ymmär­rys on saavutet­tu, ja kuka asi­as­ta päät­tää. Jos poti­las ja ana­lyytikko ovat asi­as­ta eri mieltä; jos ana­lyytikon mielestä poti­laas­ta poiketen ”oikeaa” tai ”varsi­naista” ymmär­rystä ei vielä ole saavutet­tu, kuka on oike­as­sa? Ana­lyytikon käsi­tys asioit­ten per­im­mäis­es­tä luon­teesta voi ruve­ta ohjaa­maan toimintaa.

Ehdo­tamme raja­tumpaa ja konkreet­tisem­paa tavoitet­ta. Siihen ovat kiin­nit­täneet huomio­ta Anna Freud (1937), Paul Gray (1973; 1990) ja Fred Busch (1992; 1993). Hei­dän esil­lä pitämän­sä tavoite on muo­toil­tu kauan sit­ten, mut­ta se on viime vuosi­na painunut taka-alalle.

S. Freud piti ana­lyyt­tisen työn­jaon selkeyt­tämistä tärkeänä osana hoidon aloit­tamista. Perussään­nön mukaises­ti poti­laal­la on oma tehtävän­sä, ja ana­lyytikko vas­taa siihen oma­l­ta kannal­taan. Poti­laan on tarkoi­tus havain­noi­da miel­tei­den­sä seu­raan­toa vapaasti liikku­val­la tarkkaavaisu­udel­la, niin san­ot­tua vapaa­ta assosi­aa­tio­ta käyt­täen. Hänen on myös määrä ker­toa havain­nois­taan. Miel­tei­den tavoit­tamiseen tai niistä puhu­miseen nousee kuitenkin esteitä. Poti­las voi äkil­lis­es­ti vai­eta, hän voi ryhtyä puhu­maan nopeasti ja pakote­tusti tai puheen sisältö saat­taa yhtäkkiä muut­tua; vai­h­toe­hto­ja on lukuisia. Asioi­ta pyritään tavoit­ta­maan puheen avul­la, mut­ta esteitä nousee enem­män tai vähemmän. 

Ehdo­tuk­semme mukaan ana­lyytikko vas­taa analysoitavalle kahdel­la taval­la. Emme pidä näitä tapo­ja eri­ar­voisi­na, vaik­ka täl­lä ker­taa syven­nymme vain toiseen.

Poti­laan puhues­sa psyko­ana­lyytikko saat­taa ynähdel­lä tilanteeseen sopivin äänen­sävyin. Hän voi tehdä tarken­tavia kysymyk­siä. Ana­lyytikko tekee myös sel­ven­nyk­siä, uudelleen­for­mu­loin­te­ja, joil­la hän osoit­taa ymmär­ryk­sen­sä. Näi­den inter­ven­tioiden tarkoi­tus on ilmaista ana­lyytikon kuun­tel­e­van ja seu­raa­van poti­las­ta. Tämän hän osoit­taa sekä kog­ni­ti­iviselta kannal­ta (ynähdyk­sil­lä ja kysymyk­sil­lä hän osoit­taa kuulleen­sa puheen sisäl­lön) että emo­tion­aalisel­la tasol­la (sanan­valin­noil­laan ja inton­aa­ti­ol­laan hän ilmaisee osal­lis­tu­vansa poti­laan tun­teisi­in). Tätä voi nimit­tää ana­lyytikon perus­tavak­si ja vält­tämät­tömäk­si, mut­ta epäspe­si­fisek­si inter­ven­tiok­si. Sen sanoma on: ”Olen mukana, jat­ka vain.”

Poti­laan pysähtymi­nen tai suun­nan muu­tos antaa mah­dol­lisu­u­den ana­lyytikon spe­si­fiselle inter­ven­ti­olle. Tämä on yksinker­taisu­udessaan asian toteami­nen. Se voi tapah­tua kysyen (”Kun äsken vaiken­it, mitä oikeas­t­aan tapah­tui?”), ehdot­taen (”Kun yhtäkkiä hyp­päsit toiseen aiheeseen, oliko mieleen tulos­sa jotakin han­kalaa?”) tai jol­lakin muul­la taval­la. Keskeistä on miel­tei­den seu­raamisen esteen havaitseminen.

Voidaan pohtia, mikä on kyseisen inter­ven­tion perustelu. Usein psyko­ana­lyytikko olet­taa, että vaiken­e­misen takaa löy­tyy väl­tet­ty todel­lisu­us. Este nos­te­taan esi­in sen pois­tamisek­si. Kun este analysoidaan, se muut­tuu tarpeet­tomak­si, jol­loin päästään väl­tet­tyyn todel­lisu­u­teen käsik­si. Perustelu olisi sil­loin ”mah­dol­lis­taa pääsy takana ole­vaan todellisuuteen”.

Kuten jatkos­sa tuomme esi­in, tässä perustelus­sa on tiet­tyjä ongelmia. Niistä johtuen ehdo­tamme perusteluk­si yksinker­tais­es­ti sitä, että kohdis­taes­saan huomion ajatuk­sen ja/tai puheen katkeamiseen ana­lyytikko pyrkii yksi­no­maan osoit­ta­maan esteen ole­mas­saolon eikä pyri muuhun. Tämä on ana­lyytikon spe­si­fisen inter­ven­tion päämäärä. Se on mielestämme koko psyko­ana­lyysin tavoite. 

Perus­teet sup­peaan tavoit­teeseen eli siihen, että psyko­ana­lyytikko ei pyri muuhun kuin havait­semisen esteen huomioon ottamiseen ‒ ei tor­ju­tun esi­in nos­tamiseen eikä tiedosta­mat­tomaan pääsemiseen ‒ ovat karkeasti jaet­tavis­sa epis­te­mol­o­gisi­in ja eet­tisi­in. Nämä käsit­teet pitää tässä yhtey­dessä ottaa väljästi määritel­ty­inä ja toisi­in­sa sekoittuvina.

Tärkeä kysymys on se, kuin­ka pitkälle meneviä johtopäätök­siä psyko­ana­lyytikko voi tehdä havain­nois­taan. Voimme ottaa esimerkin unen maail­mas­ta. Jos poti­las näkee unen uud­es­ta autos­ta, jol­la hän pääsee näyt­tämään men­estyk­sen­sä kol­le­goille ja naa­pureille, voimme tehdä päätelmiä hänen tavoit­teis­taan ja toiveis­taan. Ne näkyvät suo­raan unes­sa. Freud (1900/1978a; 1900/1978b) toteaa näin ole­van   eri­tyis­es­ti las­ten unis­sa käyt­täen esimerkkinä tyt­tären­sä unta makeista man­sikoista. Unen psyko­ana­lyyt­tises­sa käsit­telyssä tavoite ja toive voivat näyt­täy­tyä sekä poti­laan että ana­lyytikon havain­nois­sa; molem­mat voivat yhdessä nähdä sen, mihin unen näk­i­jä pyrkii, mut­ta näin ei aina ole. Voimme tämän ohel­la speku­loi­da, mis­tä toive on syn­tynyt. Auto-unen kohdal­la voimme pohtia esimerkik­si velisuh­teen merk­i­tys­tä: kuin­ka tietyt nöyryyt­tävät koke­muk­set ovat jät­täneet jälk­iä näyt­tämisen tarpeesta. Nämä ajatuk­set voivat olla uskot­tavia, mut­ta ne ovat psyko­ana­lyytikon kon­struk­tioi­ta eli mah­dol­lisuuk­sia ja ehdo­tuk­sia. Ne eivät ole välit­tömiä havaintoja. 

Psyko­ana­lyytikon tehtävi­in kuu­luu tehdä kon­struk­tioi­ta ja ehdo­tuk­sia. Tosin tämä on asia, joka jakaa psyko­ana­lyytikko­ja. Jotkut ovat tässä suh­teessa uskali­aampia, toiset varovaisem­pia. Jotkut menevät ehdo­tuk­sis­saan pitkälle, toiset pysyvät suurim­mak­si osak­si yhteis­ten havain­to­jen puit­teis­sa. Mielestämme ana­lyytikon inter­ven­tioiden pain­opis­teen pysymi­nen yhteis­ten havain­to­jen puolel­la on eduk­si. Jos ana­lyytikko pysyy esil­lä ole­vis­sa havain­nois­sa, esimerkik­si poti­laan vält­täessä tiet­tyä näkymää, hän on selkeästi yhteisen havain­nan alueel­la. Molem­mat voivat nähdä vält­tämis­li­ik­keen. Jos ana­lyytikko poikkeaa tästä, esimerkik­si esit­tää arvauk­sia takana olev­as­ta todel­lisu­ud­es­ta, poti­las voi kysyä: ”Mis­tä hän voi sen tietää?” ja ”Kenen todel­lisu­ud­es­ta on kyse?” Yhteisen havain­nan alueel­la pysymi­nen vähen­tää psyko­ana­lyytikon kuvitel­maa tietää yhtä ja toista poti­laan koke­muk­sen todel­lisu­ud­es­ta. Tämä tar­joaa sil­lan eet­tisik­si luokiteltavi­in syihin.

Kun kiin­nitetään huomio havain­to­jen tekemisen esteeseen, kiin­nitetään huomio vas­tar­in­taan. Kuten edel­lä totes­imme, voidaan kysyä, minkä takia psyko­ana­lyytikkoina teemme tämän. Teemme sen esteen esi­in saamisek­si, ei pois­tamisek­si. Ero ei vält­tämät­tä vaiku­ta keskeiseltä, mut­ta se voi olla sitä. On poti­laan asia, mitä hän tekee esteen koh­dates­saan ja sen suh­teen.  Hän voi kieltää sen. Hän voi tun­nistaa sen ja pitää sitä perustel­tuna. Hän voi myös kiin­nos­tua asi­as­ta. Kun este tehdään havait­tavak­si, poti­las joutuu val­it­se­maan suh­tau­tu­misen­sa siihen. Este on ollut automaat­ti­nen reak­tio poten­ti­aaliseen havain­toon ja osoit­taa tiet­tyä suh­tau­tu­mista siihen. Väistämis­li­ik­keen näkyväk­si tulem­i­nen joh­dat­taa hänet tietoisem­man valin­nan eteen. Poti­las joutuu pohti­maan, miten hän halu­aa aset­tua tähän havait­semisen mah­dol­lisu­u­teen. Halu­amme korostaa valin­nan suo­jelemisen merkitystä. 

Jos ana­lyytikko sen sijaan tuo esteen havait­tavak­si sik­si, että se voitaisi­in pois­taa, tämä näkyy ana­lyytikon toimin­nas­sa. Hän pitää estet­tä ainakin implisi­it­tis­es­ti väl­tet­tävänä, turhana ja häir­it­sevänä, taval­la tai toisel­la huonona. Tämä välit­tyy poti­laalle, mikä vaikut­taa hänen suh­tau­tu­miseen­sa asi­aan. Kyse on ana­lyytikon tietois­es­ta tai tiedosta­mat­tomas­ta valin­nas­ta sen suh­teen, pitääkö hän tiedosta­mat­toman tavoit­tamista psyko­ana­lyysin keskeisim­pänä tavoit­teena vai pyrki­ikö hän ensisi­jais­es­ti poti­laan autono­mi­an, itsek­si tulemisen lisään­tymiseen. Mikäli olemme ensim­mäisen vai­h­toe­hdon kan­nal­la (”piilota­jun­nan löy­tymi­nen on psyko­ana­lyysin tärkein tavoite”), voimme perustel­lusti yrit­tää vaikut­taa poti­laan val­in­taan. Voimme esimerkik­si työ- tai elämänkoke­muk­seemme vedoten avoimesti tai mielessämme toivoa esteen voit­tamista. Piilota­jun­nan tavoit­tamisen tarkoi­tus pyhit­tää keinot. Mikäli olemme jälkim­mäisen vai­h­toe­hdon kan­nal­la (”pyrimme ensisi­jais­es­ti poti­laan itsek­si tulemiseen”), tilanne on toinen. Sil­loin psyko­ana­lyytikko ei voi ottaa kan­taa siihen, miten poti­las suh­tau­tuu esteeseen. Tässä tapauk­ses­sa se on poti­laan asia.

Herää kysymys, voidaanko näitä kah­ta tavoitet­ta pitää saman asian eri puoli­na. Eikö tiedosta­va ihmi­nen ole mui­ta autonomisem­pi, enem­män oma itsen­sä? Ana­lyytikko voi sil­loin perustel­la esteen voit­tamisen toivet­taan ja pyrkimys­tään autono­mi­an lisäämisen vält­tämät­tömänä edel­ly­tyk­senä. Tämän ajatuk­sen mukaan ensin pitää voit­taa poti­laan vas­tar­in­ta; sen jäl­keen poti­las voi itsenäistyä. Tämä on mielestämme pul­malli­nen näkökan­ta. Voimme kuvitel­la esteen voit­tamisen lisäävän autono­mi­aa, mut­ta voim­meko tietää sen? Jos ohi­ta­mme poti­laan autono­mi­an, olemme sil­loin vaikut­ta­neet häneen, ja tämä vaiku­tus voi jäädä pysyväk­si. Mon­es­sa yhtey­dessä voimme kuvitel­la toimi­vamme toisen parhaak­si, vaik­ka tämä ei vielä tiedä sitä, mut­ta autono­mi­an vaal­imises­sa joudu­taan suo­jele­maan autono­mi­aa alus­ta läh­tien. Jos kär­jis­tetään, voidaan tilan­net­ta ver­ra­ta dik­tatu­urei­hin, jois­sa val­lan­pitäjien mukaan ei vielä voi pitää vapai­ta vaale­ja. Kansa ei ole vielä riit­tävän val­is­tunut ja ”tarvit­see kyp­syäk­seen ohjaus­ta”. Kuten tiedämme, odotus voi jäädä pitkäksi.

Tärkein syy esit­tämäämme rajat­tuun tai sup­peaan tavoit­teeseen on poti­laan autono­mi­an suo­jelem­i­nen. Kyseinen suo­jelem­i­nen on mielestämme psyko­ana­lyysin vält­tämätön perus­ta. Havain­noin­nin esteen esi­in nos­t­a­mi­nen saat­taa johtaa eri asioi­hin. Esteen havait­sem­i­nen voi poti­laalle merk­itä uusia mah­dol­lisuuk­sia. Näitä mah­dol­lisuuk­sia voi pitää toiv­ot­tuina, mut­ta ne eivät itsessään ole inter­ven­tion perustelu. Emme oikeu­ta esteen esi­in nos­tamista sen mah­dol­lis­ten hyvien seu­rausten takia. Suo­jat­ul­la autono­mi­al­laan poti­las voi tehdä eri asioi­ta, hyviä tai vähem­män hyviä. Toivomme edel­lisiä, mut­ta tämä on poti­laan asia. Hän tekee niin kuin tekee. Tässä kohdas­sa voidaan puhua ana­lyytikon ”uskon hyp­päyk­ses­tä”. Pitäy­tyessään rajat­tuun tavoit­teeseen psyko­ana­lyytikko ei voi muu­ta kuin luot­taa poti­laaseen ja uskoa vapau­teen. Tässä pätee rin­nas­tus val­ti­ol­liseen demokra­ti­aan, siinäkin jär­jestelmässä joutuu usko­maan kansan val­taan. Ihmiset saa­vat vali­ta niin kuin valitsevat.

Psyko­ana­lyytikon vastarinta

Johdan­nos­sa todet­ti­in, että tele­olo­gia sisältää sub­jek­tin ja tavoit­teen. Vaik­ka olemme tässä artikke­lis­sa pääasi­as­sa käsitelleet jälkim­mäistä, edelli­nen on tavoit­teelle vält­tämätön ja erot­tam­a­ton. Sub­jek­ti jää hel­posti var­joon, ja sik­si otamme vielä esi­in yhden tähän liit­tyvän näkökohdan.

Psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa tapaus­selostuk­sis­sa lähtöko­htana on luon­nol­lis­es­ti ihmi­nen itse, tun­te­vana ja pyrkivänä sub­jek­ti­na. Selostuk­sis­sa voi usein kuul­la ihmis­es­tä loiton­tu­vaa kie­lenkäyt­töä. Psyko­ana­lyytikko saat­taa tek­stis­sään tai puheessaan siir­tyä sub­jek­tista toim­into­jen henkilöi­tymi­in. Poti­laan puheen­vuoron jäl­keen ana­lyytikko voi esimerkik­si tode­ta, että tässä näkyy tiedosta­mat­toman mie­len tois­tamis­pakko tai ylim­inän sitkeä ankaru­us. Tai ana­lyytikko kuulee poti­laan puheesta van­hempi­in samais­tu­misen äänen. Täl­lainen puheta­pa on tavanomaista tapaus­selostuk­sis­sa. Olemme sil­loin huo­maa­mat­tamme anta­neet toim­i­jan roolin ”tiedosta­mat­toma­lle”, ”ylim­inälle” tai ”samais­tuk­sille”. On kuin poti­laas­sa ole­vat henkilöi­tymät (niin san­otut homuncu­luk­set) näyt­täy­ty­i­sivät tai puhuisi­vat. Sil­loin uno­hdamme, että poti­laas­sa ei ole puhu­via rak­en­tei­ta. Poti­laan puheen­vuoroista ei väl­i­ty tiedostam­a­ton tai ylim­inä, vaan poti­las itse eli sub­jek­ti. Sub­jek­ti voi pyrk­iä mon­een ris­tiri­itaiseenkin asi­aan. Pyrkimyk­set ovat funk­tioi­ta, ja näitä funk­tioi­ta nim­itämme joskus jok­sikin, esimerkik­si ylim­inäk­si tai samais­tuk­sek­si, ikään kuin ihmisessä olisi tätä funk­tio­ta suorit­ta­va osa. 

On tarpeen arvioi­da, onko tämä tapaus­selostusten puheta­pa har­mi­ton. Vaik­ka sen avul­la voidaan yksinker­tais­taa ja myös jäsen­tää vaikeasti tavoitet­tavia pyrkimyk­siä, se sisältää tiet­tyjä vaaro­ja. Onnel­li­sis­sa tapauk­sis­sa toisen pyrkimyk­set ja funk­tiot joh­dat­ta­vat mei­dät hänen sub­jek­tiu­teen­sa. Yllä maini­tun puheta­van vaarana on se, että katse ei enää kohdis­tu val­in­to­ja tekevään ihmiseen, vaan pyrkimyk­siä toteut­tavi­in rak­en­teisi­in. Emme enää kat­so ampu­jaa, vaan liipais­in­ta painavaa sormea. Jos kat­somme sub­jek­tia, voimme nähdä hänen mah­dol­lisuuten­sa vali­ta toisin. Jos kat­somme toim­intoa ikään kuin henkilöi­tyneenä rak­en­teena, voimme kuvitel­la sub­jek­tin pyrkimyk­sen staat­tise­na mekanis­mi­na ja siten annet­tuna ja väistämät­tömänä kohtalona.

Syy tähän sub­jek­tista etään­tymiseen löy­tyy psyko­ana­lyytikon vas­tarin­nas­ta. Jos hän pitää kat­seen­sa sub­jek­tis­sa, hän joutuu tun­nista­maan toisin kokemisen mah­dol­lisu­u­den. Asi­aa voi ver­ra­ta romant­tis-eroot­tisi­in kohtaamisi­in. Niis­sä voi olla han­kalaa kat­soa toista silmi­in. Jos kat­son silmi­in (”sielun peili­in”), joudun näkemään sen kohdan, jos­sa min­ulle kohtalokkaat vai­h­toe­hdot pun­ni­taan. Kohtaan sen tosi­asian, että tilanteet (toisin sanoen toisen valin­nat) voivat mil­loin tahansa muut­tua. Kun tämä on vaikeaa, huomio kohdis­tuu muuhun.  Se voi kohdis­tua kasvo­jen mui­hin osi­in, toisen liikkeisi­in, vaate­tuk­seen tai vielä etäisem­pään ympäristöön tai myös toisen tapaan olla. Lie­nee helpom­paa kat­soa toim­into­ja kuin sitä sub­jek­tin ”keskus­taa”, jos­sa suh­tau­tu­misen val­in­ta tehdään. On helpom­paa kat­soa toisen välineitä ja funk­tioi­ta kuin sitä ydin­tä, jos­sa hän päät­tää, miten hän niitä käyttää.

Asia voi olla psyko­ana­lyytikollekin han­kala. Jos analysoita­va voi aina vali­ta toisin, toimia ja kokea toisin, psyko­ana­lyytikko on muut­tuvan todel­lisu­u­den edessä ja muut­tuvien pyrkimys­ten kohteena. Jos hän pitää kat­seen­sa ”tiedosta­mat­tomas­sa”, ”ylim­inässä” tai ”samais­tuk­sis­sa,” maail­ma näyt­tää ennustet­taval­ta. Jos hän kohdis­taa kat­seen­sa sub­jek­ti­in, kaik­ki, itse mukaan lukien, voi muut­tua. Tämä edel­lyt­tää myös psyko­ana­lyytikol­ta suo­jat­to­muu­den sietämistä, mikä ei ole hänellekään helppoa.

Lopuk­si

Tele­olo­gian käyt­töön ottamisel­la alle­vi­ivaamme koke­muk­sel­lisu­u­den var­jelemisen tärkeyt­tä. Kun suo­jelemme jotakin, var­jelemme sen autono­mi­aa. Win­ni­cott (ja hänen seu­raa­jansa Thomas Ogden ja Michael Par­sons) ovat usein toden­neet psyko­ana­lyytikon suo­jel­e­van elävyy­den tun­net­ta. Tavoit­tei­den valin­nan mah­dol­lisu­us tekee koke­muk­sen eläväk­si. Kun uusien val­in­to­jen mah­dol­lisu­us on ulot­tuvil­la, koemme itsemme eläviksi. Sub­jek­ti säi­lyy sil­loin suun­tau­tu­vana ja val­in­to­ja tekevänä reali­teet­ti­na. Kuvitelka­amme sun­nun­ta­iaamupäivää. On kau­nis sää, joten käve­lylle lähtem­i­nen tun­tuu houkut­tel­e­val­ta. Voisin myös jäädä koti­in kat­so­maan edel­lisel­lä viikol­la alka­nut­ta tele­vi­siosar­jaa. Kol­mas vai­h­toe­hto on jatkaa koh­ta valmis­tu­vaa tieteel­lisen artikke­lin kir­joit­tamista. Jos koen, että on ”pakko” kir­joit­taa (”tämä on työtä, ja siten pakkoa”), tilanteessa ei ole valin­nan vai­h­toe­htoa enkä koe liikku­vu­u­den ja elävyy­den tun­net­ta. Sil­loin on vain edet­tävä annet­tua tietä. Mikäli voin jäädä pohti­maan val­in­taa ja kek­siä uusi­akin tekemisen vai­h­toe­hto­ja, koen itseni valin­nan mah­dol­lisu­udessa eläväk­si. Sub­jek­tin vaal­im­i­nen val­in­to­ja tekevänä ja suun­tau­tu­vana reali­teet­ti­na tukee tätä kokemusta.

Ihmi­nen elää elämään­sä oma­l­la taval­laan, oman elämisen yri­tyk­sen­sä mukaan. Elämisen yri­tyk­sen ohjel­ma on muotoutunut tietyn­laisek­si Eroksen ja Thana­tok­sen yhteis­vaiku­tuk­ses­ta. Elämisen yri­tyk­sen ohjel­mas­sa on ”sol­muko­htia”, jois­sa uusi eli tähän men­nessä tavoit­tam­a­ton merk­i­tys on tar­jou­tu­maisil­laan. Jos antaisin mah­dol­lisu­u­den havain­nolle, toisin sanoen merk­i­tyk­selle, halun suun­ta voisi muut­tua tai eriy­tyä; elämisen ohjel­mani voisi saa­da toisen kään­teen. Tämä on psyko­ana­lyyt­tisen spe­si­fisen inter­ven­tion koh­ta. Ana­lyytikon tehtävä on aut­taa esi­in estymiä, jot­ta uuden merk­i­tyk­sen havait­sem­i­nen tulisi mahdolliseksi.

Oikeusjut­tu-teok­ses­saan Franz Kaf­ka (1925/1999) kuvaa miestä, joka ei astu lain huoneeseen eikä siten voi ottaa lakia omak­seen. Laki määrää elämän ehto­ja. Ovi on auki, mut­ta sen edessä istuu var­ti­ja. Tämä on miehelle ikään kuin merk­ki: var­ti­jan ollessa siel­lä huoneeseen ei voi astua. Mies jää odot­ta­maan, van­he­nee, ja kuole­man edessä todel­lisu­us pal­jas­tuu. Pääsy huoneeseen oli koko ajan ollut vapaa. Esit­tämämme näkökul­man mukaan ana­lyytikon tehtävä ei ole saa­da miestä huoneeseen. Ana­lyytikon tehtävä ei ole myöskään pois­taa var­ti­jaa. Ana­lyytikon tehtävä on osoit­taa mah­dot­to­muut­ta nähdä sitä merk­i­tys­tä, joka voisi ava­ta mah­dol­lisu­u­den astua sisään. Tämä on per­spek­ti­ivimme kli­ini­nen ulottuvuus.

Kir­jal­lisu­us

Busch, Fred (1992). Recur­ring thoughts on uncon­scious ego resis­tances. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 40, 1089‒1115.

Busch, Fred (1993). ”In the neigh­bour­hood”: Aspects of a good inter­pre­ta­tion and a ”devel­op­men­tal lag” in ego psy­chol­o­gy. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 41, 151‒177.  

Freud, Anna (1937). The ego and the mech­a­nisms of defense. Lon­too: Hog­a­rth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978a). The inter­pre­ta­tion of dreams (1. part). Teok­ses­sa Stra­chey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume IV (1900): The inter­pre­ta­tion of dreams (1. part). Lon­too: The Hog­a­rth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978b). The inter­pre­ta­tion of dreams (2. part). Teok­ses­sa Stra­chey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume IV (1900–1901): The inter­pre­ta­tion of dreams (2. part) and On dreams. Lon­too: The Hog­a­rth Press.

Freud, Sig­mund (1920/1978). Beyond the plea­sure prin­ci­ple. Teok­ses­sa Stra­chey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume XVIII (1920–1922): Beyond the plea­sure prin­ci­ple, group psy­chol­o­gy and oth­er works. Lon­too: The Hog­a­rth Press.

Gray, Paul (1973). Psy­cho­an­a­lyt­ic tech­nique and the ego´s capac­i­ty for view­ing intrapsy­chic activ­i­ty. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 21, 474‒494.

Gray, Paul (1990). The nature of ther­a­peu­tic action in psy­cho­analy­sis. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 38, 1083‒1096.

Holt, Robert (1989). Dri­ve or wish? A recon­sid­er­a­tion of the psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry of moti­va­tion. Teok­ses­sa Freud reap­praised – a fresh look at the psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry, 171‒196. New York: Guilford.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Vietit. Teok­ses­sa Mayan huntu ja mui­ta kir­joituk­sia, 57‒76. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.

Iko­nen, Pent­ti & Rechardt, Eero (1978). The vicis­si­tudes of Thanatos: On the place of aggres­sion and destruc­tive­ness in psy­cho­an­a­lyt­ic inter­pre­ta­tion. The Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 1, 79‒114.

Kaf­ka, Frans (1925/1999). Oikeusjut­tu. Suom. Aarno Per­omies. Helsin­ki: Otava.