Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Pentti Ikonen & Henrik Enckell: Ajatuksia psykoanalyyttisen ymmärryksen luonteesta, merkityksistä, vieteistä ja psykoanalyysin tavoitteesta

Tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jat argu­men­toi­vat psy­koa­na­lyy­sis­sa käy­tet­tä­vän teleo­lo­gi­sen pers­pek­tii­vin puo­les­ta. Koke­muk­sel­li­suus tode­taan tavoit­teel­li­sek­si: tun­te­va sub­jek­ti pyr­kii johon­kin, valit­see tavoit­teet, ja valin­ta on yksi­löl­li­nen. Kun klii­ni­ses­sä psy­koa­na­lyy­sis­sa yri­te­tään tavoit­taa nime­no­maan koke­muk­sel­li­suus, tämä voi onnis­tua teleo­lo­gi­sen, mut­ta ei kausaa­li­sen, näkö­kul­man kaut­ta. Täs­tä läh­tö­koh­das­ta käsi­tel­lään selit­tä­mi­sen ja ymmär­tä­mi­sen ero­ja, kuten myös mer­ki­tyk­sen mer­ki­tyk­siä. Vaik­ka jot­kut ovat toden­neet vie­tin kuu­lu­van fysi­kaa­li­seen maa­il­man­ku­vaan, tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jat väit­tä­vät sen sopi­van teleo­lo­gi­seen pers­pek­tii­viin. Klii­ni­sen psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta kir­joit­ta­jat puhu­vat koke­muk­sel­li­suu­den suo­jaa­mi­sen puo­les­ta; he alle­vii­vaa­vat poti­laan valin­nan vapau­den tär­keyt­tä. Sen tur­vaa­mi­sek­si he pai­not­ta­vat psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män rajat­tua pyr­ki­mys­tä.

Joh­dan­to

Pyrim­me täs­sä artik­ke­lis­sa tar­kas­te­le­maan psy­koa­na­lyyt­ti­sen tie­don tavoi­tet­ta. Lie­nee sel­vää, että psy­koa­na­lyy­sis­sa tut­kim­me sub­jek­tii­vis­ta koke­mus­ta ja eri­tyi­ses­ti sen tie­toi­suu­den ulot­tu­mat­to­mis­sa ole­via puo­lia. Tut­kim­me, mis­tä läh­tö­koh­dis­ta tämä onnis­tuu par­hai­ten.

Elä­mää kuva­taan monin tavoin. Elä­mää luon­neh­tii kak­si kes­keis­tä mää­ri­tet­tä: oma­la­ki­suus ja tavoit­teel­li­suus, ja ne mää­rit­tä­vät eri­tyi­ses­ti koke­muk­sel­li­sen elä­män. Pää­tel­mäm­me on, että sen tavoit­taa par­hai­ten teleo­lo­gi­sen tar­kas­te­lun kaut­ta. Teleo­lo­gias­sa hah­mo­te­taan ilmiön suun­tau­tu­nei­suut­ta: mikä ilmiön näky­vä tavoi­te (telos) on? Samal­la kysy­tään: kenen pyr­ki­mys tämä on? Täs­sä hah­mo­tuk­ses­sa on kak­si koh­det­ta: tavoi­te toi­saal­ta (”mihin pyri­tään”), ja sub­jek­ti toi­saal­ta (”mis­tä pyr­ki­mys läh­tee”). Teleo­lo­gi­nen tar­kas­te­lu­kul­ma ero­aa toi­ses­ta kes­kei­ses­tä todel­li­suu­den hah­mot­ta­mis­ta­vas­ta eli kausaa­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Kausaa­li­nen pers­pek­tii­vi tuo esiin ilmiöit­ten syi­tä, ja se toi­mii etsies­säm­me maa­il­man yleis­la­ki­sia dimen­sioi­ta. Kausaa­li­ses­sa ajat­te­lus­sa nojau­du­taan tois­tet­ta­viin kokei­siin ja havain­toi­hin. Nii­den avul­la pyri­tään sub­jek­tin vai­ku­tuk­sen pois­sul­ke­mi­seen. Vaik­ka kausaa­li­nen tar­kas­te­lu­kul­ma on tie­tees­sä kes­kei­nen, se pal­ve­lee huo­nos­ti klii­ni­sen psy­koa­na­lyy­sin tie­don tavoi­tet­ta.

Aiheem­me on laa­ja. Emme tule viit­taa­maan edel­tä­jiim­me. Tämä mer­kit­see his­to­rian ulot­tu­vuu­den puu­tet­ta, mut­ta vaih­toeh­to oli­si tar­koit­ta­nut kir­joi­tuk­sen lii­al­lis­ta pituut­ta ja muo­dot­to­muut­ta. Nou­da­tam­me filo­so­fias­sa usein käy­tet­tyä mene­tel­mää: emme käy läpi aihei­den aikai­sem­pia tut­ki­muk­sia, vaan aja­tuk­sen on tar­koi­tus noja­ta esil­lä ole­viin seik­koi­hin. Artik­ke­lin esseis­ti­ses­tä ja tut­ki­vas­ta luon­tees­ta joh­tuen tulos­ten arvo riip­puu esit­tä­miem­me aja­tus­ten käyt­töön­o­ton mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Teleo­lo­gi­sen ja kausaa­li­sen näkö­kul­man ero

Ris­ti­rii­tai­sen vas­taan­o­ton saa­nees­sa Mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teen tuol­la puo­len ‑essees­sään Freud (1920/1978) tar­kas­te­li alkue­läin­ten raken­tei­den kehi­tys­tä, eliöit­ten suvun jat­ka­mis­ta ja kuo­le­maa. Teos­ta on usein pidet­ty bio­lo­gis­ti­se­na spe­ku­laa­tio­na, joka poh­jau­tuu van­hen­tu­nei­siin tut­ki­mus­tu­lok­siin. Bio­lo­gis­ten ilmiöi­den kuvaus­ta voi pitää muu­na­kin (Iko­nen & Rec­hardt 1978). Vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vien, eri­tyi­ses­ti abstrak­tien aihei­den käsit­tä­mi­sek­si jou­dum­me usein nojau­tu­maan kon­kreet­ti­siin ilmiöi­hin, joit­ten avul­la asi­aa voi­daan hah­mot­taa. Jou­dum­me siis käyt­tä­mään meta­fo­ria. Alkue­läin voi toi­mia psyyk­ki­sen elä­män kuva­na.

Kuten toi­nen meis­tä (Iko­nen 2014) on esit­tä­nyt, voim­me tut­kia, onko luon­to­kap­pa­le elä­vä kos­ket­ta­mal­la sitä. Jos kysees­sä on eliö, se vetäy­tyy. Jos meil­lä on malt­tia, voim­me myös sivus­ta seu­ra­ta sitä; ennem­min tai myö­hem­min eliö toden­nä­köi­ses­ti läh­tee liik­keel­le. Liik­ku­mi­nen on mel­ko var­ma elon­merk­ki, mut­ta emme tie­dä, mihin suun­taan, kuin­ka pit­käl­le tai kuin­ka nopeas­ti se tulee liik­ku­maan. Jos emme ennes­tään tun­ne eliön tapo­ja, emme myös­kään tie­dä, mitä liik­ku­mi­sen mene­tel­mää se tulee käyt­tä­mään: ryö­mii­kö se, liik­kuu­ko se aal­to­mai­ses­ti, nos­taa­ko se vain päi­tään. Emme myös­kään tie­dä, mitä raken­tei­ta se tulee käyt­tä­mään; liik­kuu­ko se pel­käl­lä tor­sol­laan tai käyt­tää­kö se sii­mo­jaan. Voim­me ennus­taa eliön liik­ku­van, jos se elää, mut­ta emme tie­dä, mihin suun­taan, kuin­ka nopeas­ti, miten tai mitä väli­nei­tä käyt­täen se tämän tekee.

Elot­to­man luon­to­kap­pa­leen lai­ta on toi­sin. Jos pot­kim­me kadul­la ole­vaa kiveä, voim­me ennus­taa, mitä tapah­tuu. Tai jos kivi on rapau­tu­van jyr­kän­teen reu­nal­la, voim­me arvioi­da sen lii­ket­tä rapau­tu­mi­sen edis­tyt­tyä riit­tä­vän pit­käl­le. Tämä edel­lyt­tää kiven pai­non ja muo­don tun­te­mis­ta, alus­tan laa­dun ja kal­te­vuu­den tie­tä­mis­tä sekä fysii­kan las­ke­mi­sen tai­toa, mut­ta peri­aat­tees­sa voim­me ennus­taa elot­to­man luon­to­kap­pa­leen liik­kei­tä.

Elol­li­sen ja elot­to­man luon­non välil­lä on radi­kaa­li ero. Ero joh­tuu luon­to­kap­pa­leen ja ympä­ris­tön väli­sen suh­teen lai­na­lai­suuk­sien luon­tees­ta. Elä­vä olio on mones­sa suh­tees­sa oma­la­ki­nen. Vaik­ka kysees­sä on alku­kan­tai­nen eliö, se ”päät­tää” mones­ta asias­ta. Se on syn­nyn­näi­ses­ti mää­räy­ty­nyt liik­ku­maan tie­tyl­lä taval­la, mut­ta mää­räy­ty­mi­sen sisäl­lä on jous­toa. Se voi esi­mer­kik­si vali­ta liik­ku­mis­me­ne­tel­män­sä. Jos se menet­tää liik­ku­mis­vä­li­neen­sä, se saat­taa kor­va­ta tämän toi­sel­la väli­neel­lä. 

Eliö ei pää­tä ainoas­taan liik­keis­tään. Sil­lä on tar­pei­ta. Nämä ovat fysio­lo­gi­ses­ti mää­räy­ty­nei­tä, mut­ta tar­peit­ten­sa poh­jal­ta eliö ”valit­see” pää­mää­rän. Tavoit­teen mää­räy­ty­mi­nen on geneet­ti­ses­ti deter­mi­noi­tu, mut­ta täs­sä­kin valin­nas­sa on jous­ta­vuut­ta. Jous­ta­vuut­ta tai yksi­löl­li­syyt­tä on myös tavoit­tee­seen ryh­ty­mi­ses­sä. Kun nes­teen soke­ri­pi­toi­suus eliön ympä­ris­tön tie­tys­sä suun­nas­sa nousee, joku eliö läh­tee nopeas­ti liik­keel­le, toi­nen ete­nee hitaam­min.

Kivi ei ”pää­tä” liik­keis­tään, sil­lä ei ole tar­pei­ta eikä se ”valit­se” tavoit­tei­ta. Elo­ton luon­to­kap­pa­le on yleis­la­ki­nen ympä­ris­tön­sä suh­teen. Lai­na­lai­suu­det ovat ylei­siä ja peri­aat­tees­sa läpi­nä­ky­viä, vaik­ka ne eivät vält­tä­mät­tä hah­mo­tu. Elä­vään luon­toon jää aina tiet­ty arvaa­mat­to­muus. Kes­kiös­sä on läpi­nä­ky­mä­tön ”alue,” jos­sa teh­dään valin­ta tavoit­teen ja tavoit­tee­seen pää­se­mi­sen mene­tel­män suh­teen. Tätä ”kes­kus­ta” emme tavoi­ta, kuten emme myös­kään tavoi­ta niin sanot­tua psyyk­kis­tä todel­li­suut­ta. Tähän asi­aan palaam­me myö­hem­min.

Yleis­la­ki­sia riip­pu­vuuk­sia on hedel­mäl­lis­tä tut­kia kausaa­li­suu­den kan­nal­ta. Jos kiveä työn­ne­tään tie­tyl­lä voi­mal­la, se liik­kuu mää­rä­tyn mat­kan. Jos A, niin B. Elo­ton­ta luon­toa ei kan­na­ta lähes­tyä teleo­lo­gi­ses­ti: kuten todet­tu, kivel­lä ei ole tavoit­tei­ta, joit­ten kan­nal­ta sitä voi­si lähes­tyä. Elot­to­man luon­non teleo­lo­gia edel­lyt­täi­si maa­il­maa lii­kut­ta­van voi­man pos­tu­loin­tia, jol­loin siir­tyi­sim­me tie­tees­tä uskoon.

Myös elol­lis­ta luon­toa tut­ki­taan kausaa­li­suu­den kan­nal­ta. Vaik­ka eliöt mones­sa suh­tees­sa päät­tä­vät ja valit­se­vat itse, ne teke­vät sen rajoi­te­tus­ti. Elä­väs­sä­kin luon­nos­sa on ehto­ja: jos eliö jää ilman ravin­toa, se kuo­lee ennem­min tai myö­hem­min. Se ei voi päät­tää sel­viy­ty­vän­sä ilman ravin­toa. Kausaa­li­set, yleis­la­ki­set lai­na­lai­suu­det luo­vat elol­li­ses­sa­kin maa­il­mas­sa ehdol­li­sen kehyk­sen, jos­ta eliöt ovat riip­pu­vai­sia. Kun lähes­tym­me elä­vää olio­ta, voim­me olla kiin­nos­tu­nei­ta sen toi­min­to­jen seli­tet­tä­vis­sä ole­vis­ta ehdois­ta, mut­ta voim­me myös pyr­kiä ymmär­tä­mään sitä.            

Seli­tys ja ymmär­rys

Per­heen istues­sa tele­vi­sio­ta kat­so­mas­sa äiti nousee soh­val­ta. Avio­mies voi ryh­tyä tut­ki­maan hänen liik­kei­tään mones­ta suun­nas­ta. Neu­ro­fy­sio­lo­gi, joka pai­nis­ke­lee moto­ris­ten meka­nis­mien kans­sa, voi peri­aat­tees­sa miet­tiä: lihak­set supis­tu­vat ainoas­taan, jos solu­jen väleis­sä toi­mi­vat sää­te­ly­me­ka­nis­mit eivät ole häi­riin­ty­neet. Ilmei­ses­ti sää­te­ly­me­ka­nis­mit toi­mi­vat nyt hyvin. Täl­lä taval­la hän toden­nä­köi­sem­min ajat­te­lee asi­aa vain työs­sään (labo­ra­to­rios­saan) eikä koto­na. Näin teh­des­sään hän tut­kii liik­kei­tä niit­ten selit­tä­vien meka­nis­mien kan­nal­ta.

Taval­li­ses­sa elä­mäs­sä toden­nä­köi­sem­pi vaih­toeh­to lie­nee eri­lai­nen tie­don tavoi­te. Min­kä takia vai­mo nousi? Onko hän menos­sa nuk­ku­maan? Vai menee­kö hän teke­mään ilta­pa­laa? Het­ken pääs­tä jää­kaa­pin ovi kuu­luu avau­tu­van. Asia näyt­tää rat­kea­van, ja mies aset­tuu jat­ka­maan ohjel­man seu­raa­mis­ta.

Jäl­kim­mäi­ses­sä tapauk­ses­sa mies on kiin­nos­tu­nut toi­min­nan, tai oikeam­min vai­mon­sa toi­min­nan motii­veis­ta. Kun vai­mo nousee, mies miet­tii, mikä hänen tavoit­teen­sa on. Mihin vai­mo nyt suun­tau­tuu? Kun pää­mää­rä on sel­vin­nyt (”hän meni jää­kaa­pil­le, sen takia hän nousi”), mies on ymmär­tä­nyt hänen tekon­sa. Ymmär­rys on siten toi­min­nan pää­mää­rän tavoit­ta­mis­ta. Jos haluam­me syven­tää ymmär­rys­täm­me, pyrim­me tavoit­ta­maan pää­mää­rän ”taka­na” ole­vaa olo- tai asian­ti­laa. Kun vai­mo meni jää­kaa­pil­le, oli­ko hänel­lä näl­kä? Vai muis­ti­ko hän (kun ohjel­ma oli hänen mie­les­tään pit­käs­tyt­tä­vä), että jää­kaap­pi oli­si hyvä puh­dis­taa? Tavoit­teen löy­ty­mi­nen on ymmär­rys­tä, ja tavoit­teen ”taka­na” ole­van tar­ve­ti­lan löy­ty­mi­nen on ymmär­ryk­sen syven­tä­mis­tä.

Asi­aa voi lähes­tyä eri kan­noil­ta. Lähes­ty­mis­ta­pa antaa sen näkö­kul­man, mis­tä tapah­tu­maa tar­kas­tel­laan. Selit­tä­mi­sen avul­la kuva­taan ihmi­ses­sä ole­via meka­nis­me­ja. Ymmär­ryk­sen avul­la kuva­taan ihmis­tä toi­mi­ja­na, sub­jek­ti­na, suun­tau­tu­va­na olen­to­na, mikä on teleo­lo­gi­nen näkö­kul­ma. Ymmär­rys on lähei­ses­sä yhtey­des­sä mer­ki­tyk­siin, sil­lä ymmär­täes­sä­ni tavoi­tan jon­kin asian mer­ki­tyk­sen (”sitä hänen nouse­mi­sen­sa mer­kit­si”). Mut­ta kuten monet kes­kei­set käsit­teet, mer­ki­tys voi vii­ta­ta moneen asi­aan. 

Mer­ki­tyk­sen mer­ki­tyk­siä

Mer­ki­tys voi tar­koit­taa kie­leen sisäl­ty­vää viit­taus­po­ten­ti­aa­lia. Kun tie­däm­me jon­kun sanan tai tie­tyn eleen mer­ki­tyk­sen, tie­däm­me, mihin todel­li­suusas­pek­tiin se viit­taa. Kun sanon: ”Edes­sä­ni ole­va pöy­tä on rus­kea”, kuu­li­ja tavoit­taa pöy­dän värin, mikä­li hän ymmär­tää ”ruskea”-sanan mer­ki­tyk­sen. Näi­tä mer­ki­tyk­siä voim­me hakea sana- tai syno­nyy­mi­kir­jas­ta. Tähän mer­ki­tyk­sen ulot­tu­vuu­teen vii­ta­taan seman­tii­kal­la, eli kun tun­tee vies­tin semant­tis­ta sisäl­töä, tie­tää, mihin sanot­tu viit­taa. Tätä kie­len aspek­tia nimi­te­tään kog­ni­tii­vi­sek­si mer­ki­tyk­sek­si.

Mer­ki­tys-sanaa käy­te­tään myös muis­sa tar­koi­tuk­sis­sa. Illa­nis­tu­jai­sis­sa ystä­vien kans­sa voi­daan kysyä, mikä on ollut elä­män mer­ki­tyk­sel­li­sin tapah­tu­ma. Jol­le­kul­le se on ollut las­ten syn­ty­mi­nen, toi­sel­le se on ollut lap­suu­den­ai­kai­nen mene­tys, kol­man­nel­le var­hai­sai­kui­suu­des­sa tapah­tu­nut uskon­nol­li­nen herää­mi­nen. Täs­sä yhtey­des­sä mer­ki­tys viit­taa tapah­tu­man muok­kaa­vaan poten­ti­aa­liin. Asiat ovat olleet tie­tyl­lä taval­la, asioil­la on ollut oma paik­kan­sa, mut­ta kysei­nen tapah­tu­ma muut­ti asioit­ten jär­jes­tys­tä tai niit­ten pai­no­tuk­sia, se muut­ti prio­ri­soin­te­ja, hyväs­sä tai pahas­sa. Mer­ki­tyk­sel­li­syys täs­sä yhtey­des­sä tar­koit­taa asian tai tapah­tu­man (las­ten syn­ty­män, mene­tyk­sen) voi­maa, sen vai­ku­tus­po­ten­ti­aa­lia elä­män uudel­leen orga­ni­soi­tu­mi­seen. Mut­ta mihin se tar­kem­min ottaen on vai­kut­ta­nut? Tähän palaam­me koh­ta.

Voim­me myös kysyä, mil­lä asioil­la on mer­ki­tys­tä. Sil­loin voim­me aja­tel­la yleis­tä mer­ki­tys­tä kuten esi­mer­kik­si sitä, onko Suo­men hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nol­la mer­ki­tys­tä. Tai voim­me aja­tel­la hen­ki­lö­koh­tais­ta mer­ki­tys­tä, kuten onko auto­ve­ron suu­ruu­del­la mer­ki­tys­tä minul­le.

Auto­ve­ron suu­ruu­den mer­ki­tys riip­puu int­res­seis­tä­ni. Jos olen hank­ki­mas­sa uut­ta ja kuu­mei­ses­ti odo­tet­tua BMW:tä ja han­kin­nan mah­dol­li­suus riip­puu pie­nis­tä talou­del­li­sis­ta mar­gi­naa­leis­ta, auto­ve­rol­la voi olla sel­keä mer­ki­tys. Jos minul­la ei ole ajo­kort­tia enkä ole kiin­nos­tu­nut autoi­lun vai­ku­tuk­ses­ta luon­toon, auto­ve­ro voi olla minul­le täy­sin mer­ki­tyk­se­tön asia.

Auto­ve­rol­la on mer­ki­tys­tä, jos se vai­kut­taa tavoit­tei­sii­ni. Jos pää­mää­rä­ni ovat muu­al­la, asial­la ei ole mer­ki­tys­tä; jos se voi estää into­hi­mo­ni toteu­tu­mi­sen, sil­lä on mitä suu­rin mer­ki­tys. Tavoi­te voi olla hen­ki­lö­koh­tai­nen (kuten auto­ve­ron koh­dal­la) tai ylei­nen. Jos mie­les­tä­ni Suo­men hal­li­tus vai­kut­taa tär­kei­siin asioi­hin ja minis­te­rei­den poliit­ti­nen koti vai­kut­taa hei­dän pää­tök­siin­sä, hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nol­la on minul­le mer­ki­tys­tä. Kes­keis­tä on kak­si asi­aa: min­kä ver­ran kysei­nen asia vai­kut­taa tavoit­tei­sii­ni eli min­kä ver­ran ne paran­ta­vat tai vai­keut­ta­vat pää­mää­rii­ni pää­syn mah­dol­li­suuk­sia ja kuin­ka tär­kei­tä nämä kysei­set tavoit­teet ovat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tai ylei­ses­ti. Mikä­li asia vai­kut­taa pal­jon jom­mal­la­kum­mal­la taval­la, sil­lä on suu­ri tai sel­keä mer­ki­tys, muu­ten ei.

Kol­mas esi­merk­ki voi valot­taa asi­aa. Tyy­nen­me­ren saa­res­sa on ollut maan­jä­ris­tys. Saa­ren asuk­kaat sääs­tyi­vät, mut­ta moni raken­nus tuhou­tui. Oli­ko maan­jä­ris­tys mer­ki­tyk­sel­li­nen? Tämä voi vaih­del­la. A:lla on koko omai­suu­ten­sa kiin­ni­tet­ty­nä pai­kal­li­siin raken­nuk­siin. Raha on hänel­le tär­ke­ää, sil­lä sen kaut­ta hän löy­tää tur­val­li­suu­den tun­teen. Hänen naa­pu­ril­len­sa­kin, B:lle, raha on tär­ke­ää, mut­ta B:n omai­suus on kiin­ni­tet­ty venei­siin, jot­ka sinä päi­vä­nä oli­vat merel­lä. A menet­ti omai­suu­ten­sa maan­jä­ris­tyk­ses­sä, B:n omai­suus sääs­tyi.  Maan­jä­ris­tyk­sel­lä oli suu­ri mer­ki­tys A:lle, sil­lä se vai­kut­ti suu­res­ti hänen mah­dol­li­suuk­siin­sa pääs­tä tavoit­tei­siin­sa (talou­del­li­seen tur­val­li­suu­teen). B:lle sil­lä oli huo­mat­ta­vas­ti vähem­män mer­ki­tys­tä, sil­lä se ei vai­kut­ta­nut hänen mah­dol­li­suuk­siin­sa pääs­tä pää­mää­riin­sä.  

Täs­sä yhtey­des­sä ei ole kyse kog­ni­tii­vi­ses­ta, vaan dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Jos elä­mä­ni mer­ki­tyk­sel­li­sin tapah­tu­ma oli las­ten syn­ty­mi­nen, tär­kein­tä sen jäl­keen ei ollut esi­mer­kik­si oma nau­tin­to, vaan tois­ten suo­je­le­mi­nen ja luon­non var­je­lu. Tapah­tu­mal­la oli voi­maa muo­ka­ta tavoi­tet­ta­ni. Auto­ve­ron suu­ruu­des­sa, Suo­men hal­li­tuk­sen kokoon­pa­nos­sa tai maan­jä­ris­tyk­ses­sä kyse on asian pai­kas­ta tavoit­tei­siin pää­se­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ver­kos­sa. Täs­sä­kin on kvan­ti­ta­tii­vi­nen pai­no­tus, sil­lä mer­ki­tyk­sen aste riip­puu tavoit­tei­den tär­key­des­tä. Näis­sä yhteyk­sis­sä mer­ki­tys on merk­ki tavoit­tei­den vali­koi­tu­mi­ses­ta ja tär­key­des­tä.

Mer­ki­tys psy­koa­na­lyy­sis­sa

Psy­koa­na­lyy­sis­sa pyrim­me ymmär­ryk­seen, ja siten asioi­den mer­ki­tys on pyr­ki­myk­sem­me kes­kiös­sä.  Ymmär­tä­mi­nen on mer­ki­tyk­sen tavoit­ta­mis­ta tai avau­tu­mis­ta. Tapaam­me myös sanoa: ”Psy­koa­na­lyy­sis­sa tar­kas­te­lem­me asioi­den mer­ki­tyk­siä.” Mitä sil­loin tar­koi­tam­me? Puhum­me­ko näis­sä yhteyk­sis­sä koke­mus­ten tai miel­tei­den kog­ni­tii­vi­ses­ta vai dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä?

Psy­koa­na­lyy­sis­sa tar­kas­te­lem­me mer­ki­tyk­siä pää­asias­sa kah­del­ta kan­nal­ta. Meil­lä on asioi­hin his­to­rian mukai­nen pers­pek­tii­vi. Pyrim­me hah­mot­ta­maan, miten eri olo­suh­teet ja tapah­tu­mat ovat vai­kut­ta­neet. Jos poti­las on ollut lap­se­na lii­ken­neon­net­to­muu­des­sa, voim­me miet­tiä sen mer­ki­tys­tä myö­hem­män elä­män muo­tou­tu­mi­sen kan­nal­ta. Ehkä tämä on eri­tyi­sen varo­vai­suu­den taus­ta? Tämän­kö takia poti­las ei ole halun­nut hank­kia ajo­kort­tia; täs­tä­kö syys­tä hän viih­tyy mie­luim­min koto­na ja val­pas­tuu hel­pos­ti ulko­maa­il­mas­sa? Täs­sä on sel­keäs­ti kyse dynaa­mi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä: tapah­tu­mien vai­ku­tuk­ses­ta maa­il­maan suh­tau­tu­mi­seen ja sen mukai­siin pää­mää­riin.

Psy­koa­na­lyy­sis­sa on myös toi­nen pers­pek­tii­vi asioi­den mer­ki­tyk­siin. Sen voi hah­mot­taa tavas­tam­me suh­tau­tua uniin. Unien tul­kin­nan (Freud 1900/1978a; 1900/1978b) läh­tö­koh­dis­sa unet eivät ole fysio­lo­gis­ten tapah­tu­mien sat­tu­man­va­rai­sia lie­veil­miöi­tä, jol­lai­sil­ta ne vai­kea­sel­koi­suu­des­saan voi­vat vai­kut­taa. Unia pitää sel­vit­tää (”Deu­tung” tar­koit­taa alun perin lähin­nä epä­mää­räi­sen teks­tin iden­ti­fioi­mis­ta ”mitä sii­nä oikeas­taan lukee”-tapaan.) Kun unta on sel­vi­tet­ty, huo­maa sen ker­to­van jos­ta­kin. Kaoot­ti­sel­ta ja sat­tu­man­va­rai­sel­ta vai­kut­ta­vas­ta yöl­li­ses­tä tuo­tok­ses­ta kris­tal­li­soi­tuu tari­na, joka viit­taa johon­kin. Tämä on toi­nen pers­pek­tii­vim­me mer­ki­tyk­seen: olem­me kiin­nos­tu­nei­ta miel­tei­den (oireit­ten ja unien) viit­taus­koh­teis­ta; sii­tä, mitä nii­den kaut­ta avau­tuu. Näis­sä yhteyk­sis­sä käy­täm­me mer­ki­tys-sanaa sen kog­ni­tii­vi­ses­sa tar­koi­tuk­ses­sa. 

Kog­ni­tii­vi­sen ja dynaa­mi­sen mer­ki­tyk­sen yhteyt­tä toi­siin­sa voi tar­kas­tel­la unien kaut­ta. Tut­kies­sam­me psy­koa­na­lyy­sis­sa unta olem­me ensi­si­jai­ses­ti kiin­nos­tu­nei­ta sen kog­ni­tii­vi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Mikä on unen sisäl­tö, mis­tä se ker­too ja mikä on tari­nan ”takaa” löy­ty­vä koke­mus? Tämä on mer­ki­tyk­sen ”ensim­mäi­nen dimen­sio,” unen seman­tiik­ka. Se on yhtey­des­sä dynaa­mi­seen mer­ki­tyk­seen.

Freu­dil­le uni ilmai­si aina toi­veen. Jos toi­vet­ta ei oli­si, ei oli­si unta. Unen ole­mas­sao­lo on aina pyr­ki­mys­tä, pyr­ki­mys­tä johon­kin toi­min­taan. Mitä vah­vem­pi pyr­ki­mys, sitä tär­keäm­pi pää­mää­rä. Kuten edel­lä havait­tiin, mitä tär­keäm­pi tavoi­te, sitä mer­ki­tyk­sel­li­sem­mäs­tä asias­ta on kyse. Unel­la on aina dynaa­mi­nen mer­ki­tys. Tätä voi sanoa mer­ki­tyk­sen ”toi­sek­si ulot­tu­vuu­dek­si”. Unen ole­mas­sao­lon perus­ta on sen ilmai­se­man tavoit­teen ”voi­ma”, ”pai­noar­vo,” siis sen dynaa­mi­nen mer­ki­tys. Hie­rark­ki­ses­ti kat­sot­tu­na ”pin­nal­la” ole­va on kog­ni­tii­vi­nen mer­ki­tys (”se, mis­tä uni ker­too”), ja tämän edel­ly­tyk­se­nä tai ehto­na on perus­tan muo­dos­ta­va dynaa­mi­nen mer­ki­tys (”se, mik­si unen tari­nan tavoi­te on tär­keä”).   

Olem­me tähän asti kuvan­neet psy­koa­na­lyy­sis­sa etsi­tyn koke­muk­sel­li­suu­den luon­net­ta. Koke­muk­sel­li­suus on suun­tau­tu­va. Suun­ta vali­taan. Nämä asiat näky­vät psy­koa­na­lyyt­ti­sen kiin­nos­tuk­sen koh­teis­ta: ihmi­sen motii­veis­ta; sii­tä, miten ihmis­tä voi ymmär­tää, ja sii­tä, mitä mer­ki­tyk­siä asioil­la hänel­le on. Kai­kis­sa näis­sä koh­teis­sa on kyse tavoit­teis­ta. Haluam­me aut­taa ana­lyy­sis­sa kävi­jää saa­maan sel­vil­le sen, mitä hän tavoit­te­lee ja mitä pää­mää­riä hän on valin­nut. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen tie­do­nint­res­si on teleo­lo­gi­nen, ei kausaa­li­nen.     

Viet­ti ja teleo­lo­gia

Mer­ki­tyk­sen käsit­tees­sä on, kuten todet­tiin, kvan­ti­ta­tii­vi­nen tai talou­del­li­nen dimen­sio. Psy­koa­na­lyy­sis­sa talou­del­li­sen näkö­kul­man käsi­te par excel­lence on viet­ti. Vie­tin käsi­tet­tä on arvos­tel­tu 1970-luvul­ta läh­tien. Syi­tä on monia, mut­ta Robert Holt (1989) on toden­nut vie­tin kuu­lu­van 1800-luvun meka­nis­tis-fysi­kaa­li­seen tie­de­kä­si­tyk­seen, joka ei sovi tämän päi­vän psy­ko­lo­gi­sia mer­ki­tyk­siä tut­ki­vaan psy­koa­na­lyy­siin. Jos viet­ti on poh­jim­mil­taan fysiik­kaan kuu­lu­va käsi­te, se avau­tuu par­hai­ten kausaa­li­sel­ta kan­nal­ta, sil­lä fysiik­kaa ei voi lähes­tyä teleo­lo­gi­ses­ti. Vie­tis­tä pitäi­si joko luo­pua, jos halu­aa pitää psy­koa­na­lyy­sin teleo­lo­gi­se­na pro­jek­ti­na, tai pitää viet­ti mut­ta hyväk­syä sil­le kausaa­li­nen perus­ta. Mie­les­täm­me vas­toin Hol­tin esit­tä­mää kan­taa viet­ti on osa teleo­lo­gis­ta lähes­ty­mis­ta­paa.

Asian tekee moni­mut­kai­sek­si vie­tin moni­mer­ki­tyk­si­syys. Usein sano­taan käsit­teen muut­tu­neen vuon­na 1920. Sii­hen asti viet­ti oli käsi­te mie­len ja ruu­miin rajal­la: ruu­miin tar­pei­den aset­tu­mi­nen sie­lul­li­siin yhteyk­siin ilme­nee psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­se­na, ja tämä vaa­ti­mus nimet­tiin täs­sä vai­hees­sa vie­tik­si. Mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teen tuol­la puo­len (Freud 1920/1978) muut­ti asiat kah­del­la taval­la. Kun viet­tie­lä­mään kuu­lu­va dua­lis­ti­nen jän­ni­te tähän asti oli val­lin­nut minää suo­je­le­van pyr­ki­myk­sen ja suvun jat­ka­mi­seen täh­tää­vän sek­su­aa­li­sen vie­tin välil­lä, vas­ta­pa­reik­si muo­tou­tui­vat nyt elä­män- ja kuo­le­man­viet­ti. On siis kak­si viet­tiä, mut­ta nii­den tavoit­teet ja nimet muut­tui­vat. Toi­nen muu­tos lie­nee tätä perus­ta­vam­pi, vaik­ka se usein jää ensim­mäi­sen var­joon.

Ensin viet­ti oli psyyk­ki­sen työn vaa­ti­mus, somaat­tis­ten tar­pei­den sie­lul­li­sen inkar­noi­tu­mi­sen ilmen­ty­mä. Uudes­sa teo­rias­sa viet­ti on osa ihmi­sen tapaa vas­ta­ta kysei­seen psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­seen. Se ei enää ole vaa­ti­mus, vaan vas­taa­mi­seen kuu­lu­va mää­re. Ihmi­sen vas­tauk­ses­sa psyyk­ki­sen työn vaa­ti­muk­seen on kak­si pää­asial­lis­ta sää­te­ly­pe­ri­aa­tet­ta. Ensim­mäi­nen peri­aa­te on yhdis­tä­mi­nen: hän vas­taa vaa­ti­muk­siin liit­tä­mäl­lä aja­tuk­sia tai miel­tei­tä yhteen, raken­ta­mal­la vas­ta­vuo­roi­sia yhteyk­siä, pys­tyt­tä­mäl­lä sil­to­ja. Toi­sen peri­aat­teen mukaan hän kat­kai­see yhteyk­siä tai jää­dyt­tää ole­mas­sa ole­via yhteyk­siä. Ensim­mäis­tä, yhdis­tä­mi­sen peri­aa­tet­ta, nimi­te­tään Erok­sek­si. Se on elä­vyy­den koke­mi­sen prin­siip­pi; pyr­ki­myk­se­nä on elä­män tun­teen suo­je­le­mi­nen ja lisää­mi­nen. Jäl­kim­mäis­tä, yhteyk­sien kat­kai­se­mi­sen ja pysäyt­tä­mi­sen peri­aa­tet­ta, nimi­te­tään kuo­le­man­vie­tik­si. Se on asioi­den kiin­teyt­tä­mi­sen, pysäyt­tä­mi­sen, rau­haan pyr­ki­mi­sen ja ter­mi­naa­tion prin­siip­pi. Viet­ti on nyt psyyk­ki­sen sää­te­lyn toi­min­ta­pe­ri­aa­te. Jokai­se­na het­ke­nä, jokai­ses­sa ihmi­ses­sä on molem­pia vaih­te­le­vis­sa mit­ta­suh­teis­sa. Kun Rou­va A vas­taa vaa­ti­muk­siin pää­asias­sa yhteen liit­tä­mäl­lä ja anta­mal­la asioit­ten vai­kut­taa tosiin­sa, Her­ra B pyr­kii yleen­sä säi­lyt­tä­mään ole­mas­sa ole­vaa jär­jes­tys­tä ja toi­voo hil­jais­ta aset­tu­mis­ta.

Jos viet­tiä ei pide­tä vaa­ti­muk­se­na, vaan toi­min­nal­li­se­na peri­aat­tee­na, ehdo­tam­me sil­le seu­raa­vaa nimi­tys­tä: viet­ti on elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­sen ohjel­ma. Nimi­tys voi muis­tut­taa vais­ton käsi­tet­tä. Ehkä Strac­heyn kään­nök­sen myö­tä, jos­sa Trieb kään­tyi ins­tinct-sanak­si, vie­tin ja vais­ton eroa on alle­vii­vat­tu. Vais­to kuu­luu eläin­kun­taan. Se viit­taa geneet­ti­ses­ti annet­tuun lajis­pe­si­fi­seen käyt­täy­ty­mi­sen kaa­vaan. Elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­sen ohjel­mal­la eli vie­til­lä on myös syn­nyn­näi­nen perus­ta, mut­ta viet­ti on vais­toa laa­jem­pi ilmiö. Se kuu­luu ihmis­kun­taan, se on muut­tu­va. Sen tavoit­teet mää­rit­ty­vät eri poh­jal­ta kuin vais­tos­sa, jos­sa ne ovat puh­taas­ti geneet­ti­ses­ti deter­mi­noi­tu­neet. Viet­ti on kun­kin ihmi­sen tapa yrit­tää elää elä­mään­sä. Elä­mi­sen yri­tyk­ses­sä on Freu­din mukaan kak­si pää­asial­lis­ta sää­te­ly­pe­ri­aa­tet­ta. Niis­sä on sekä pyr­ki­mys yllä­pi­tää ja lisä­tä elä­mää että raken­net­ta luo­vaa kiin­tey­ty­mis­tä. Toi­saal­ta uut­ta vas­ta­vuo­roi­suut­ta, toi­saal­ta struk­tuu­ria.

Viet­ti elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­ma­na ei ole eris­tet­tä­vis­sä ole­va osa elä­mää, vaan yksi aspek­ti kaik­kea elä­mää. Se on elä­mi­sen pro­se­duu­ri, elä­mi­sen yri­tyk­sen impli­siit­ti­nen mal­li, ja se muut­tuu kehi­tyk­sen myö­tä.

Vie­tin­omais­ten toi­vei­den kehi­tys­ku­lut

Viet­ti nou­dat­taa kehi­tyk­sen ylei­siä peri­aat­tei­ta. Alku­ti­la on koko­nais­val­tai­nen ja dif­fuusi eli eri­lais­tu­ma­ton. Muu­tos käy koh­ti eriy­ty­nei­syyt­tä. Kehi­tyk­sen luon­ne näkyy esi­mer­kik­si pie­nen lap­sen moto­rii­kan muu­tok­sis­sa. Ensim­mäi­set liik­keet ovat suu­ret, koko­nais­val­tai­set, tois­tu­vat ja epäs­pe­si­fi­set. Isom­mal­la lap­sel­la liik­keet ovat eriy­ty­neet, moni­mut­kais­tu­neet, ja niit­ten vali­koi­tu­mi­nen tar­ken­tuu. Kul­jem­me siis eri­lais­tu­mat­to­muu­des­ta koh­ti dif­fe­ren­ti­aa­tio­ta.

Vau­van elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­nen on alus­sa ohjel­mal­taan sup­pea. Funk­tioi­den omak­su­mi­sen myö­tä lap­si tulee yhä riip­pu­mat­to­mam­mak­si hoi­ta­jis­ta. Var­hai­ses­sa osaa­mi­ses­sa nime­no­maan oman elä­män säi­ly­mi­nen näyt­tää ole­van tavoit­tee­na. Kehi­tyk­sen myö­tä elä­mi­sen yri­tyk­sen mene­tel­mien ohel­la myös tavoit­teet eriy­ty­vät. Oman elä­män säi­ly­mi­sen rin­nal­le tulee pyr­ki­mys lajin jat­ka­mi­seen. Freud käyt­ti täs­sä yhtey­des­sä Anleh­nung-sanaa: pyr­ki­mys sek­su­aa­li­seen nau­tin­toon nojau­tuu oman elä­män tur­vaa­mi­sen funk­tioi­hin. Ensi­si­jai­se­na on oman elä­män säi­ly­mi­sen toi­min­to ja tavoi­te; sen tur­vaa­ma­na ja lisä­nä sii­hen eriy­tyy pyr­ki­mys sek­su­aa­li­seen yhty­mi­seen ja eroot­ti­seen nau­tin­toon.

Osaa­mi­sis­sa eroot­ti­set pää­mää­rät erot­tau­tu­vat sel­keäs­ti. Esi­mer­kik­si pal­lo­ka­lo­jen kosin­nas­sa koi­raat ilmes­ty­vät vuo­ro­tel­len naa­raan eteen, teh­den poh­ja­hiek­kaan kuvioi­ta. Naa­ras arvioi kuvioi­den tai­dok­kuut­ta, ja ete­vin tai­tei­li­ja saa hedel­möit­tää mädit. Naa­ras tekee siis pää­tök­sen­sä näy­te­tyn osaa­mi­sen perus­teel­la; osaa­mi­sel­laan koi­ras pyr­kii onnis­tu­maan nime­no­maan sek­su­aa­li­sis­sa tavoit­teis­saan. Sama ilmiö näh­dään lavas­ta­ja­lin­tu­jen pariu­tu­mi­ses­sa. Koi­ras raken­taa pesän ja koris­te­lee sitä värik­käil­lä ja tai­dok­kaas­ti som­mit­te­luil­la sisus­tuse­le­men­teil­lä. Naa­raat arvioi­vat kodit, ja tai­dok­kain sisus­ta­ja hyväk­sy­tään kump­pa­nik­si. Suo­si­tuin koi­ras saa pari­tel­la monen kans­sa, moni epä­on­ni­nen jää ilman paria.

Ihmis­ten toi­min­nois­sa näkyy tavoit­tei­den ker­ros­tu­nei­suus. Osaa­mi­sel­la pyri­tään usein toi­min­nal­li­seen pää­mää­rään mut­ta myös vai­ku­tuk­sen teke­mi­seen. Tai­ta­vuu­del­la saa­te­taan yrit­tää teh­dä vai­ku­tus poten­ti­aa­li­siin part­ne­rei­hin. Lap­si oppii pukeu­tu­maan ensi­si­jai­ses­ti suo­jau­tuak­seen kyl­myy­del­tä ja kuu­muu­del­ta, jol­loin vaa­te­tus vali­koi­tuu sään mukaan, mut­ta vii­meis­tään aikui­siäs­sä täl­lä osaa­mi­sel­la on yleen­sä mui­ta­kin pää­mää­riä. Asu­ko­ko­nai­suuk­sien som­mit­te­le­mi­sen osaa­mi­sel­la tai tyy­lin vaa­li­mi­sel­la voi toi­voa onnis­tu­mis­ta eroot­ti­sen mie­len­kiin­non herät­tä­mi­ses­sä. Kysei­nen tavoi­te saat­taa tul­la mukaan mel­kein osaa­mi­seen kuin osaa­mi­seen. Tavas­sam­me käyt­tää ruu­mis­tam­me, tavas­sam­me liik­kua ja puhua, mut­ta myös sosio­eko­no­mi­sis­sa kysy­myk­sis­sä kuten vau­rau­den kerää­mi­sen tai­dois­sa ja ylei­ses­sä ammat­ti­mai­ses­sa osaa­mi­ses­sa saa­tam­me yrit­tää paran­taa arvoam­me roman­tii­kan mark­ki­noil­la. Näis­sä osaa­mi­sis­sa emme käy­tä pel­käs­tään ruu­mis­tam­me tai älyl­li­siä tai­to­jam­me, vaan myös ulkoi­sia väli­nei­tä, att­ri­buut­te­ja koruis­ta autoi­hin. Osaa­mi­sel­la on siis näy­tön aspek­ti, ja näy­töl­lä on myös kosin­nan tavoi­te.

Kehi­tyk­sen myö­tä osaa­mi­nen dif­fe­ren­tioi­tuu, ja tavoit­teet diver­si­fioi­tu­vat. Tavoit­teet, kuten itsen suo­je­le­mi­nen ja suvun jat­ka­mi­nen, voi­vat myös jou­tua ris­ti­rii­taan kes­ke­nään. Eroot­ti­sis­sa pyr­ki­myk­sis­sä voi aset­taa itsen­sä vaa­raan, ja lap­sen­sa pelas­ta­mi­ses­sa van­hem­pi voi uhra­ta hen­ken­sä. Elä­mi­sen yri­tyk­sen osaa­mi­set ovat aina tavoit­teel­li­set ‒ niil­lä pyri­tään johon­kin ‒ ja ne avau­tu­vat teleo­lo­gian kan­nal­ta. Elä­män suun­tau­tu­nei­suus eli vie­tin­omai­suus tulee ymmär­ret­tä­väk­si myös evo­luu­tion pers­pek­tii­vis­tä. Pyr­ki­väl­lä olen­nol­la on hyvät mah­dol­li­suu­det lisään­ty­mi­seen, aina­kin parem­mat mah­dol­li­suu­det kuin ei-pyr­ki­väl­lä olen­nol­la. Vie­tin kes­kei­set sää­te­ly­me­ka­nis­mit ovat evo­luu­tion kan­nal­ta ymmär­ret­tä­viä. Vas­ta­vuo­roi­sen yhdis­tä­mi­sen ja raken­net­ta luo­van kiin­teyt­tä­mi­sen liit­ty­mi­ses­tä tulee elä­män funk­tioi­den adap­tii­vi­nen ohjel­ma, joka pyr­kii vas­taa­maan todel­li­suu­den vaa­ti­muk­siin. 

Teleo­lo­gia klii­ni­sen työn kan­nal­ta

Olem­me luo­neet kuvaa kah­des­ta asias­ta: psy­koa­na­lyy­sin avul­la tavoi­tel­ta­vas­ta koke­muk­ses­ta ja sii­tä näkö­kul­mas­ta, mis­tä tämä koke­mus tavoi­te­taan. Aihe on abstrak­ti. Lähes­tym­me seu­raa­vak­si asi­aa klii­ni­sel­tä kan­nal­ta. Esi­täm­me joi­ta­kin aja­tuk­sia aiheen mene­tel­mäl­li­sis­tä ulot­tu­vuuk­sis­ta ja poh­dim­me myös mene­tel­män vai­ku­tus­ta tar­kas­tel­ta­vaan koh­tee­seen. Eri­tyi­ses­ti haluam­me tuo­da esiin sen, mitä suo­je­le­mi­sen tar­pei­ta koke­muk­sel­li­suus voi aset­taa.        

Olem­me tois­tu­vas­ti koros­ta­neet koke­muk­sel­li­suut­ta. Psy­koa­na­lyy­sis­sa teem­me havain­to­ja toi­ses­ta hänen tavoit­tei­den­sa kan­nal­ta. Klii­nis­tä todel­li­suut­ta lähes­tym­me samal­la taval­la. Kysym­me psy­koa­na­lyy­ti­kon tavoi­tet­ta.

Psy­koa­na­lyy­sin pää­mää­räk­si on jos­kus mai­nit­tu inte­graa­tion lisään­ty­mi­nen. Toi­vom­me ”sisäi­sen lii­ken­teen” paran­tu­van. Täl­löin mie­len sisäi­ses­sä infor­maa­tios­sa tie­dos­ta­mi­so­lo­suh­teet ja sulat­ta­mis­ky­ky para­ne­vat. Jos eri koke­mis­puo­let ovat kos­ke­tuk­sis­sa toi­siin­sa, ihmi­nen pys­tyy vakaas­ti ja kat­ta­vas­ti otta­maan koko­nai­suuk­sia huo­mioon, ja hän voi myös ottaa itses­tään vas­tuu­ta. Emo­tio­naa­li­nen adap­taa­tio­ky­ky para­nee; tähän psy­koa­na­lyy­tik­ko pyr­kii.

Tähän voi­daan yhtyä. Samal­la luon­neh­din­nas­sa ilme­nee ongel­mia. Jos inte­graa­tion pitää paran­tua, mitä integroi­ma­ton­ta pitäi­si integroi­da? Vaa­ra­na on psy­koa­na­lyy­ti­kon nor­ma­tii­vi­suus. Hänel­lä on omia tun­neyh­dis­tel­mien ihan­tei­ta, ja hän voi pyr­kiä nii­hin. Toi­sek­si voi­daan kysyä: onko inte­graa­tio aina hyväk­si? Kenen mie­les­tä, ja kuka täs­tä päät­tää? 

Toi­nen, edel­lis­tä ehkä ylei­sem­pi, psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te on itseym­mär­ryk­sen lisää­mi­nen. Täs­tä­kin voi­daan olla ensin samaa miel­tä. Tämä mää­ri­tel­mä ei joh­da mihin­kään tiet­tyyn suun­taan. Se tuo esiin itsen tavoit­ta­mi­sen mer­ki­tyk­sen. Ongel­ma­na on abstrak­tius: mitä itseym­mär­rys käy­tän­nös­sä tar­koit­taa? Sen lisäk­si täs­sä pätee sama kuin edel­li­ses­sä vaih­toeh­dos­sa eli vaa­ra­na on psy­koa­na­lyy­ti­kon idio­syn­kraat­ti­nen nor­ma­tii­vi­suus. Asia voi tul­la esiin eri tavoin. Kysy­myk­sek­si voi nous­ta esi­mer­kik­si se, mis­sä vai­hees­sa ymmär­rys on saa­vu­tet­tu, ja kuka asias­ta päät­tää. Jos poti­las ja ana­lyy­tik­ko ovat asias­ta eri miel­tä; jos ana­lyy­ti­kon mie­les­tä poti­laas­ta poi­ke­ten ”oike­aa” tai ”var­si­nais­ta” ymmär­rys­tä ei vie­lä ole saa­vu­tet­tu, kuka on oikeas­sa? Ana­lyy­ti­kon käsi­tys asioit­ten perim­mäi­ses­tä luon­tees­ta voi ruve­ta ohjaa­maan toi­min­taa.

Ehdo­tam­me raja­tum­paa ja kon­kreet­ti­sem­paa tavoi­tet­ta. Sii­hen ovat kiin­nit­tä­neet huo­mio­ta Anna Freud (1937), Paul Gray (1973; 1990) ja Fred Busch (1992; 1993). Hei­dän esil­lä pitä­män­sä tavoi­te on muo­toil­tu kau­an sit­ten, mut­ta se on vii­me vuo­si­na pai­nu­nut taka-alal­le.

S. Freud piti ana­lyyt­ti­sen työn­jaon sel­keyt­tä­mis­tä tär­keä­nä osa­na hoi­don aloit­ta­mis­ta. Perus­sään­nön mukai­ses­ti poti­laal­la on oma teh­tä­vän­sä, ja ana­lyy­tik­ko vas­taa sii­hen omal­ta kan­nal­taan. Poti­laan on tar­koi­tus havain­noi­da miel­tei­den­sä seu­raan­toa vapaas­ti liik­ku­val­la tark­kaa­vai­suu­del­la, niin sanot­tua vapaa­ta asso­si­aa­tio­ta käyt­täen. Hänen on myös mää­rä ker­toa havain­nois­taan. Miel­tei­den tavoit­ta­mi­seen tai niis­tä puhu­mi­seen nousee kui­ten­kin estei­tä. Poti­las voi äkil­li­ses­ti vai­e­ta, hän voi ryh­tyä puhu­maan nopeas­ti ja pako­te­tus­ti tai puheen sisäl­tö saat­taa yhtäk­kiä muut­tua; vaih­toeh­to­ja on lukui­sia. Asioi­ta pyri­tään tavoit­ta­maan puheen avul­la, mut­ta estei­tä nousee enem­män tai vähem­män. 

Ehdo­tuk­sem­me mukaan ana­lyy­tik­ko vas­taa ana­ly­soi­ta­val­le kah­del­la taval­la. Emme pidä näi­tä tapo­ja eriar­voi­si­na, vaik­ka täl­lä ker­taa syven­nym­me vain toi­seen.

Poti­laan puhues­sa psy­koa­na­lyy­tik­ko saat­taa ynäh­del­lä tilan­tee­seen sopi­vin äänen­sä­vyin. Hän voi teh­dä tar­ken­ta­via kysy­myk­siä. Ana­lyy­tik­ko tekee myös sel­ven­nyk­siä, uudel­leen­for­mu­loin­te­ja, joil­la hän osoit­taa ymmär­ryk­sen­sä. Näi­den inter­ven­tioi­den tar­koi­tus on ilmais­ta ana­lyy­ti­kon kuun­te­le­van ja seu­raa­van poti­las­ta. Tämän hän osoit­taa sekä kog­ni­tii­vi­sel­ta kan­nal­ta (ynäh­dyk­sil­lä ja kysy­myk­sil­lä hän osoit­taa kuul­leen­sa puheen sisäl­lön) että emo­tio­naa­li­sel­la tasol­la (sanan­va­lin­noil­laan ja into­naa­tiol­laan hän ilmai­see osal­lis­tu­van­sa poti­laan tun­tei­siin). Tätä voi nimit­tää ana­lyy­ti­kon perus­ta­vak­si ja vält­tä­mät­tö­mäk­si, mut­ta epäs­pe­si­fi­sek­si inter­ven­tiok­si. Sen sano­ma on: ”Olen muka­na, jat­ka vain.”

Poti­laan pysäh­ty­mi­nen tai suun­nan muu­tos antaa mah­dol­li­suu­den ana­lyy­ti­kon spe­si­fi­sel­le inter­ven­tiol­le. Tämä on yksin­ker­tai­suu­des­saan asian totea­mi­nen. Se voi tapah­tua kysyen (”Kun äsken vai­ke­nit, mitä oikeas­taan tapah­tui?”), ehdot­taen (”Kun yhtäk­kiä hyp­pä­sit toi­seen aihee­seen, oli­ko mie­leen tulos­sa jota­kin han­ka­laa?”) tai jol­la­kin muul­la taval­la. Kes­keis­tä on miel­tei­den seu­raa­mi­sen esteen havait­se­mi­nen.

Voi­daan poh­tia, mikä on kysei­sen inter­ven­tion perus­te­lu. Usein psy­koa­na­lyy­tik­ko olet­taa, että vai­ke­ne­mi­sen takaa löy­tyy väl­tet­ty todel­li­suus. Este nos­te­taan esiin sen pois­ta­mi­sek­si. Kun este ana­ly­soi­daan, se muut­tuu tar­peet­to­mak­si, jol­loin pääs­tään väl­tet­tyyn todel­li­suu­teen käsik­si. Perus­te­lu oli­si sil­loin ”mah­dol­lis­taa pää­sy taka­na ole­vaan todel­li­suu­teen”.

Kuten jat­kos­sa tuom­me esiin, täs­sä perus­te­lus­sa on tiet­ty­jä ongel­mia. Niis­tä joh­tuen ehdo­tam­me perus­te­luk­si yksin­ker­tai­ses­ti sitä, että koh­dis­taes­saan huo­mion aja­tuk­sen ja/tai puheen kat­kea­mi­seen ana­lyy­tik­ko pyr­kii yksi­no­maan osoit­ta­maan esteen ole­mas­sao­lon eikä pyri muu­hun. Tämä on ana­lyy­ti­kon spe­si­fi­sen inter­ven­tion pää­mää­rä. Se on mie­les­täm­me koko psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te.   

Perus­teet sup­pe­aan tavoit­tee­seen eli sii­hen, että psy­koa­na­lyy­tik­ko ei pyri muu­hun kuin havait­se­mi­sen esteen huo­mioon otta­mi­seen ‒ ei tor­ju­tun esiin nos­ta­mi­seen eikä tie­dos­ta­mat­to­maan pää­se­mi­seen ‒ ovat kar­keas­ti jaet­ta­vis­sa epis­te­mo­lo­gi­siin ja eet­ti­siin. Nämä käsit­teet pitää täs­sä yhtey­des­sä ottaa väl­jäs­ti mää­ri­tel­tyi­nä ja toi­siin­sa sekoit­tu­vi­na.

Tär­keä kysy­mys on se, kuin­ka pit­käl­le mene­viä joh­to­pää­tök­siä psy­koa­na­lyy­tik­ko voi teh­dä havain­nois­taan. Voim­me ottaa esi­mer­kin unen maa­il­mas­ta. Jos poti­las näkee unen uudes­ta autos­ta, jol­la hän pää­see näyt­tä­mään menes­tyk­sen­sä kol­le­goil­le ja naa­pu­reil­le, voim­me teh­dä pää­tel­miä hänen tavoit­teis­taan ja toi­veis­taan. Ne näky­vät suo­raan unes­sa. Freud (1900/1978a; 1900/1978b) tote­aa näin ole­van   eri­tyi­ses­ti las­ten unis­sa käyt­täen esi­merk­ki­nä tyt­tä­ren­sä unta makeis­ta man­si­kois­ta. Unen psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa käsit­te­lys­sä tavoi­te ja toi­ve voi­vat näyt­täy­tyä sekä poti­laan että ana­lyy­ti­kon havain­nois­sa; molem­mat voi­vat yhdes­sä näh­dä sen, mihin unen näki­jä pyr­kii, mut­ta näin ei aina ole. Voim­me tämän ohel­la spe­ku­loi­da, mis­tä toi­ve on syn­ty­nyt. Auto-unen koh­dal­la voim­me poh­tia esi­mer­kik­si veli­suh­teen mer­ki­tys­tä: kuin­ka tie­tyt nöy­ryyt­tä­vät koke­muk­set ovat jät­tä­neet jäl­kiä näyt­tä­mi­sen tar­pees­ta. Nämä aja­tuk­set voi­vat olla uskot­ta­via, mut­ta ne ovat psy­koa­na­lyy­ti­kon kon­struk­tioi­ta eli mah­dol­li­suuk­sia ja ehdo­tuk­sia. Ne eivät ole välit­tö­miä havain­to­ja.  

Psy­koa­na­lyy­ti­kon teh­tä­viin kuu­luu teh­dä kon­struk­tioi­ta ja ehdo­tuk­sia. Tosin tämä on asia, joka jakaa psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja. Jot­kut ovat täs­sä suh­tees­sa uska­li­aam­pia, toi­set varo­vai­sem­pia. Jot­kut mene­vät ehdo­tuk­sis­saan pit­käl­le, toi­set pysy­vät suu­rim­mak­si osak­si yhteis­ten havain­to­jen puit­teis­sa. Mie­les­täm­me ana­lyy­ti­kon inter­ven­tioi­den pain­opis­teen pysy­mi­nen yhteis­ten havain­to­jen puo­lel­la on eduk­si. Jos ana­lyy­tik­ko pysyy esil­lä ole­vis­sa havain­nois­sa, esi­mer­kik­si poti­laan vält­täes­sä tiet­tyä näky­mää, hän on sel­keäs­ti yhtei­sen havain­nan alu­eel­la. Molem­mat voi­vat näh­dä vält­tä­mis­liik­keen. Jos ana­lyy­tik­ko poik­ke­aa täs­tä, esi­mer­kik­si esit­tää arvauk­sia taka­na ole­vas­ta todel­li­suu­des­ta, poti­las voi kysyä: ”Mis­tä hän voi sen tie­tää?” ja ”Kenen todel­li­suu­des­ta on kyse?” Yhtei­sen havain­nan alu­eel­la pysy­mi­nen vähen­tää psy­koa­na­lyy­ti­kon kuvi­tel­maa tie­tää yhtä ja tois­ta poti­laan koke­muk­sen todel­li­suu­des­ta. Tämä tar­jo­aa sil­lan eet­ti­sik­si luo­ki­tel­ta­viin syi­hin.

Kun kiin­ni­te­tään huo­mio havain­to­jen teke­mi­sen estee­seen, kiin­ni­te­tään huo­mio vas­ta­rin­taan. Kuten edel­lä tote­sim­me, voi­daan kysyä, min­kä takia psy­koa­na­lyy­tik­koi­na teem­me tämän. Teem­me sen esteen esiin saa­mi­sek­si, ei pois­ta­mi­sek­si. Ero ei vält­tä­mät­tä vai­ku­ta kes­kei­sel­tä, mut­ta se voi olla sitä. On poti­laan asia, mitä hän tekee esteen koh­da­tes­saan ja sen suh­teen.  Hän voi kiel­tää sen. Hän voi tun­nis­taa sen ja pitää sitä perus­tel­tu­na. Hän voi myös kiin­nos­tua asias­ta. Kun este teh­dään havait­ta­vak­si, poti­las jou­tuu valit­se­maan suh­tau­tu­mi­sen­sa sii­hen. Este on ollut auto­maat­ti­nen reak­tio poten­ti­aa­li­seen havain­toon ja osoit­taa tiet­tyä suh­tau­tu­mis­ta sii­hen. Väis­tä­mis­liik­keen näky­väk­si tule­mi­nen joh­dat­taa hänet tie­toi­sem­man valin­nan eteen. Poti­las jou­tuu poh­ti­maan, miten hän halu­aa aset­tua tähän havait­se­mi­sen mah­dol­li­suu­teen. Haluam­me koros­taa valin­nan suo­je­le­mi­sen mer­ki­tys­tä. 

Jos ana­lyy­tik­ko sen sijaan tuo esteen havait­ta­vak­si sik­si, että se voi­tai­siin pois­taa, tämä näkyy ana­lyy­ti­kon toi­min­nas­sa. Hän pitää estet­tä aina­kin impli­siit­ti­ses­ti väl­tet­tä­vä­nä, tur­ha­na ja häi­rit­se­vä­nä, taval­la tai toi­sel­la huo­no­na. Tämä välit­tyy poti­laal­le, mikä vai­kut­taa hänen suh­tau­tu­mi­seen­sa asi­aan. Kyse on ana­lyy­ti­kon tie­toi­ses­ta tai tie­dos­ta­mat­to­mas­ta valin­nas­ta sen suh­teen, pitää­kö hän tie­dos­ta­mat­to­man tavoit­ta­mis­ta psy­koa­na­lyy­sin kes­kei­sim­pä­nä tavoit­tee­na vai pyr­kii­kö hän ensi­si­jai­ses­ti poti­laan auto­no­mian, itsek­si tule­mi­sen lisään­ty­mi­seen. Mikä­li olem­me ensim­mäi­sen vaih­toeh­don kan­nal­la (”pii­lo­ta­jun­nan löy­ty­mi­nen on psy­koa­na­lyy­sin tär­kein tavoi­te”), voim­me perus­tel­lus­ti yrit­tää vai­kut­taa poti­laan valin­taan. Voim­me esi­mer­kik­si työ- tai elä­män­ko­ke­muk­seem­me vedo­ten avoi­mes­ti tai mie­les­säm­me toi­voa esteen voit­ta­mis­ta. Pii­lo­ta­jun­nan tavoit­ta­mi­sen tar­koi­tus pyhit­tää kei­not. Mikä­li olem­me jäl­kim­mäi­sen vaih­toeh­don kan­nal­la (”pyrim­me ensi­si­jai­ses­ti poti­laan itsek­si tule­mi­seen”), tilan­ne on toi­nen. Sil­loin psy­koa­na­lyy­tik­ko ei voi ottaa kan­taa sii­hen, miten poti­las suh­tau­tuu estee­seen. Täs­sä tapauk­ses­sa se on poti­laan asia.

Herää kysy­mys, voi­daan­ko näi­tä kah­ta tavoi­tet­ta pitää saman asian eri puo­li­na. Eikö tie­dos­ta­va ihmi­nen ole mui­ta auto­no­mi­sem­pi, enem­män oma itsen­sä? Ana­lyy­tik­ko voi sil­loin perus­tel­la esteen voit­ta­mi­sen toi­vet­taan ja pyr­ki­mys­tään auto­no­mian lisää­mi­sen vält­tä­mät­tö­mä­nä edel­ly­tyk­se­nä. Tämän aja­tuk­sen mukaan ensin pitää voit­taa poti­laan vas­ta­rin­ta; sen jäl­keen poti­las voi itse­näis­tyä. Tämä on mie­les­täm­me pul­mal­li­nen näkö­kan­ta. Voim­me kuvi­tel­la esteen voit­ta­mi­sen lisää­vän auto­no­mi­aa, mut­ta voim­me­ko tie­tää sen? Jos ohi­tam­me poti­laan auto­no­mian, olem­me sil­loin vai­kut­ta­neet häneen, ja tämä vai­ku­tus voi jää­dä pysy­väk­si. Mones­sa yhtey­des­sä voim­me kuvi­tel­la toi­mi­vam­me toi­sen par­haak­si, vaik­ka tämä ei vie­lä tie­dä sitä, mut­ta auto­no­mian vaa­li­mi­ses­sa jou­du­taan suo­je­le­maan auto­no­mi­aa alus­ta läh­tien. Jos kär­jis­te­tään, voi­daan tilan­net­ta ver­ra­ta dik­ta­tuu­rei­hin, jois­sa val­lan­pi­tä­jien mukaan ei vie­lä voi pitää vapai­ta vaa­le­ja. Kan­sa ei ole vie­lä riit­tä­vän valis­tu­nut ja ”tar­vit­see kyp­syäk­seen ohjaus­ta”. Kuten tie­däm­me, odo­tus voi jää­dä pit­käk­si.

Tär­kein syy esit­tä­määm­me rajat­tuun tai sup­pe­aan tavoit­tee­seen on poti­laan auto­no­mian suo­je­le­mi­nen. Kysei­nen suo­je­le­mi­nen on mie­les­täm­me psy­koa­na­lyy­sin vält­tä­mä­tön perus­ta. Havain­noin­nin esteen esiin nos­ta­mi­nen saat­taa joh­taa eri asioi­hin. Esteen havait­se­mi­nen voi poti­laal­le mer­ki­tä uusia mah­dol­li­suuk­sia. Näi­tä mah­dol­li­suuk­sia voi pitää toi­vot­tui­na, mut­ta ne eivät itses­sään ole inter­ven­tion perus­te­lu. Emme oikeu­ta esteen esiin nos­ta­mis­ta sen mah­dol­lis­ten hyvien seu­raus­ten takia. Suo­ja­tul­la auto­no­mial­laan poti­las voi teh­dä eri asioi­ta, hyviä tai vähem­män hyviä. Toi­vom­me edel­li­siä, mut­ta tämä on poti­laan asia. Hän tekee niin kuin tekee. Täs­sä koh­das­sa voi­daan puhua ana­lyy­ti­kon ”uskon hyp­päyk­ses­tä”. Pitäy­tyes­sään rajat­tuun tavoit­tee­seen psy­koa­na­lyy­tik­ko ei voi muu­ta kuin luot­taa poti­laa­seen ja uskoa vapau­teen. Täs­sä pätee rin­nas­tus val­tiol­li­seen demo­kra­ti­aan, sii­nä­kin jär­jes­tel­mäs­sä jou­tuu usko­maan kan­san val­taan. Ihmi­set saa­vat vali­ta niin kuin valit­se­vat.

Psy­koa­na­lyy­ti­kon vas­ta­rin­ta

Joh­dan­nos­sa todet­tiin, että teleo­lo­gia sisäl­tää sub­jek­tin ja tavoit­teen. Vaik­ka olem­me täs­sä artik­ke­lis­sa pää­asias­sa käsi­tel­leet jäl­kim­mäis­tä, edel­li­nen on tavoit­teel­le vält­tä­mä­tön ja erot­ta­ma­ton. Sub­jek­ti jää hel­pos­ti var­joon, ja sik­si otam­me vie­lä esiin yhden tähän liit­ty­vän näkö­koh­dan.

Psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa tapaus­se­los­tuk­sis­sa läh­tö­koh­ta­na on luon­nol­li­ses­ti ihmi­nen itse, tun­te­va­na ja pyr­ki­vä­nä sub­jek­ti­na. Selos­tuk­sis­sa voi usein kuul­la ihmi­ses­tä loi­ton­tu­vaa kie­len­käyt­töä. Psy­koa­na­lyy­tik­ko saat­taa teks­tis­sään tai puhees­saan siir­tyä sub­jek­tis­ta toi­min­to­jen hen­ki­löi­ty­miin. Poti­laan puheen­vuo­ron jäl­keen ana­lyy­tik­ko voi esi­mer­kik­si tode­ta, että täs­sä näkyy tie­dos­ta­mat­to­man mie­len tois­ta­mis­pak­ko tai yli­mi­nän sit­keä anka­ruus. Tai ana­lyy­tik­ko kuu­lee poti­laan puhees­ta van­hem­piin samais­tu­mi­sen äänen. Täl­lai­nen puhe­ta­pa on tavan­omais­ta tapaus­se­los­tuk­sis­sa. Olem­me sil­loin huo­maa­mat­tam­me anta­neet toi­mi­jan roo­lin ”tie­dos­ta­mat­to­mal­le”, ”yli­mi­näl­le” tai ”samais­tuk­sil­le”. On kuin poti­laas­sa ole­vat hen­ki­löi­ty­mät (niin sano­tut homuncu­luk­set) näyt­täy­tyi­si­vät tai puhui­si­vat. Sil­loin unoh­dam­me, että poti­laas­sa ei ole puhu­via raken­tei­ta. Poti­laan puheen­vuo­rois­ta ei väli­ty tie­dos­ta­ma­ton tai yli­mi­nä, vaan poti­las itse eli sub­jek­ti. Sub­jek­ti voi pyr­kiä moneen ris­ti­rii­tai­seen­kin asi­aan. Pyr­ki­myk­set ovat funk­tioi­ta, ja näi­tä funk­tioi­ta nimi­täm­me jos­kus jok­si­kin, esi­mer­kik­si yli­mi­näk­si tai samais­tuk­sek­si, ikään kuin ihmi­ses­sä oli­si tätä funk­tio­ta suo­rit­ta­va osa. 

On tar­peen arvioi­da, onko tämä tapaus­se­los­tus­ten puhe­ta­pa har­mi­ton. Vaik­ka sen avul­la voi­daan yksin­ker­tais­taa ja myös jäsen­tää vai­keas­ti tavoi­tet­ta­via pyr­ki­myk­siä, se sisäl­tää tiet­ty­jä vaa­ro­ja. Onnel­li­sis­sa tapauk­sis­sa toi­sen pyr­ki­myk­set ja funk­tiot joh­dat­ta­vat mei­dät hänen sub­jek­tiu­teen­sa. Yllä mai­ni­tun puhe­ta­van vaa­ra­na on se, että kat­se ei enää koh­dis­tu valin­to­ja teke­vään ihmi­seen, vaan pyr­ki­myk­siä toteut­ta­viin raken­tei­siin. Emme enää kat­so ampu­jaa, vaan lii­pai­sin­ta pai­na­vaa sor­mea. Jos kat­som­me sub­jek­tia, voim­me näh­dä hänen mah­dol­li­suu­ten­sa vali­ta toi­sin. Jos kat­som­me toi­min­toa ikään kuin hen­ki­löi­ty­nee­nä raken­tee­na, voim­me kuvi­tel­la sub­jek­tin pyr­ki­myk­sen staat­ti­se­na meka­nis­mi­na ja siten annet­tu­na ja väis­tä­mät­tö­mä­nä koh­ta­lo­na.

Syy tähän sub­jek­tis­ta etään­ty­mi­seen löy­tyy psy­koa­na­lyy­ti­kon vas­ta­rin­nas­ta. Jos hän pitää kat­seen­sa sub­jek­tis­sa, hän jou­tuu tun­nis­ta­maan toi­sin koke­mi­sen mah­dol­li­suu­den. Asi­aa voi ver­ra­ta romant­tis-eroot­ti­siin koh­taa­mi­siin. Niis­sä voi olla han­ka­laa kat­soa tois­ta sil­miin. Jos kat­son sil­miin (”sie­lun pei­liin”), jou­dun näke­mään sen koh­dan, jos­sa minul­le koh­ta­lok­kaat vaih­toeh­dot pun­ni­taan. Koh­taan sen tosi­asian, että tilan­teet (toi­sin sanoen toi­sen valin­nat) voi­vat mil­loin tahan­sa muut­tua. Kun tämä on vai­ke­aa, huo­mio koh­dis­tuu muu­hun.  Se voi koh­dis­tua kas­vo­jen mui­hin osiin, toi­sen liik­kei­siin, vaa­te­tuk­seen tai vie­lä etäi­sem­pään ympä­ris­töön tai myös toi­sen tapaan olla. Lie­nee hel­pom­paa kat­soa toi­min­to­ja kuin sitä sub­jek­tin ”kes­kus­taa”, jos­sa suh­tau­tu­mi­sen valin­ta teh­dään. On hel­pom­paa kat­soa toi­sen väli­nei­tä ja funk­tioi­ta kuin sitä ydin­tä, jos­sa hän päät­tää, miten hän nii­tä käyt­tää.

Asia voi olla psy­koa­na­lyy­ti­kol­le­kin han­ka­la. Jos ana­ly­soi­ta­va voi aina vali­ta toi­sin, toi­mia ja kokea toi­sin, psy­koa­na­lyy­tik­ko on muut­tu­van todel­li­suu­den edes­sä ja muut­tu­vien pyr­ki­mys­ten koh­tee­na. Jos hän pitää kat­seen­sa ”tie­dos­ta­mat­to­mas­sa”, ”yli­mi­näs­sä” tai ”samais­tuk­sis­sa,” maa­il­ma näyt­tää ennus­tet­ta­val­ta. Jos hän koh­dis­taa kat­seen­sa sub­jek­tiin, kaik­ki, itse mukaan lukien, voi muut­tua. Tämä edel­lyt­tää myös psy­koa­na­lyy­ti­kol­ta suo­jat­to­muu­den sie­tä­mis­tä, mikä ei ole hänel­le­kään help­poa.

Lopuk­si

Teleo­lo­gian käyt­töön otta­mi­sel­la alle­vii­vaam­me koke­muk­sel­li­suu­den var­je­le­mi­sen tär­keyt­tä. Kun suo­je­lem­me jota­kin, var­je­lem­me sen auto­no­mi­aa. Win­nicott (ja hänen seu­raa­jan­sa Tho­mas Ogden ja Mic­hael Par­sons) ovat usein toden­neet psy­koa­na­lyy­ti­kon suo­je­le­van elä­vyy­den tun­net­ta. Tavoit­tei­den valin­nan mah­dol­li­suus tekee koke­muk­sen elä­väk­si. Kun uusien valin­to­jen mah­dol­li­suus on ulot­tu­vil­la, koem­me itsem­me elä­vik­si. Sub­jek­ti säi­lyy sil­loin suun­tau­tu­va­na ja valin­to­ja teke­vä­nä rea­li­teet­ti­na. Kuvi­tel­kaam­me sun­nun­tai­aa­mu­päi­vää. On kau­nis sää, joten käve­lyl­le läh­te­mi­nen tun­tuu hou­kut­te­le­val­ta. Voi­sin myös jää­dä kotiin kat­so­maan edel­li­sel­lä vii­kol­la alka­nut­ta tele­vi­sio­sar­jaa. Kol­mas vaih­toeh­to on jat­kaa koh­ta val­mis­tu­vaa tie­teel­li­sen artik­ke­lin kir­joit­ta­mis­ta. Jos koen, että on ”pak­ko” kir­joit­taa (”tämä on työ­tä, ja siten pak­koa”), tilan­tees­sa ei ole valin­nan vaih­toeh­toa enkä koe liik­ku­vuu­den ja elä­vyy­den tun­net­ta. Sil­loin on vain edet­tä­vä annet­tua tie­tä. Mikä­li voin jää­dä poh­ti­maan valin­taa ja kek­siä uusia­kin teke­mi­sen vaih­toeh­to­ja, koen itse­ni valin­nan mah­dol­li­suu­des­sa elä­väk­si. Sub­jek­tin vaa­li­mi­nen valin­to­ja teke­vä­nä ja suun­tau­tu­va­na rea­li­teet­ti­na tukee tätä koke­mus­ta.

Ihmi­nen elää elä­mään­sä omal­la taval­laan, oman elä­mi­sen yri­tyk­sen­sä mukaan. Elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­ma on muo­tou­tu­nut tie­tyn­lai­sek­si Erok­sen ja Tha­na­tok­sen yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta. Elä­mi­sen yri­tyk­sen ohjel­mas­sa on ”sol­mu­koh­tia”, jois­sa uusi eli tähän men­nes­sä tavoit­ta­ma­ton mer­ki­tys on tar­jou­tu­mai­sil­laan. Jos antai­sin mah­dol­li­suu­den havain­nol­le, toi­sin sanoen mer­ki­tyk­sel­le, halun suun­ta voi­si muut­tua tai eriy­tyä; elä­mi­sen ohjel­ma­ni voi­si saa­da toi­sen kään­teen. Tämä on psy­koa­na­lyyt­ti­sen spe­si­fi­sen inter­ven­tion koh­ta. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä on aut­taa esiin esty­miä, jot­ta uuden mer­ki­tyk­sen havait­se­mi­nen tuli­si mah­dol­li­sek­si.

Oikeus­jut­tu-teok­ses­saan Franz Kaf­ka (1925/1999) kuvaa mies­tä, joka ei astu lain huo­nee­seen eikä siten voi ottaa lakia omak­seen. Laki mää­rää elä­män ehto­ja. Ovi on auki, mut­ta sen edes­sä istuu var­ti­ja. Tämä on mie­hel­le ikään kuin merk­ki: var­ti­jan olles­sa siel­lä huo­nee­seen ei voi astua. Mies jää odot­ta­maan, van­he­nee, ja kuo­le­man edes­sä todel­li­suus pal­jas­tuu. Pää­sy huo­nee­seen oli koko ajan ollut vapaa. Esit­tä­mäm­me näkö­kul­man mukaan ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä ei ole saa­da mies­tä huo­nee­seen. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä ei ole myös­kään pois­taa var­ti­jaa. Ana­lyy­ti­kon teh­tä­vä on osoit­taa mah­dot­to­muut­ta näh­dä sitä mer­ki­tys­tä, joka voi­si ava­ta mah­dol­li­suu­den astua sisään. Tämä on pers­pek­tii­vim­me klii­ni­nen ulot­tu­vuus.

Kir­jal­li­suus

Busch, Fred (1992). Recur­ring thoughts on unconscious ego resis­tances. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 40, 1089‒1115.

Busch, Fred (1993). ”In the neigh­bour­hood”: Aspects of a good interpre­ta­tion and a ”deve­lop­men­tal lag” in ego psyc­ho­lo­gy. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 41, 151‒177.  

Freud, Anna (1937). The ego and the mec­ha­nisms of defen­se. Lon­too: Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978a). The interpre­ta­tion of dreams (1. part). Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me IV (1900): The interpre­ta­tion of dreams (1. part). Lon­too: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1900/1978b). The interpre­ta­tion of dreams (2. part). Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me IV (1900–1901): The interpre­ta­tion of dreams (2. part) and On dreams. Lon­too: The Hogarth Press.

Freud, Sig­mund (1920/1978). Bey­ond the plea­su­re principle. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XVIII (1920–1922): Bey­ond the plea­su­re principle, group psyc­ho­lo­gy and other works. Lon­too: The Hogarth Press.

Gray, Paul (1973). Psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique and the ego´s capaci­ty for viewing int­rap­syc­hic acti­vi­ty. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 21, 474‒494.

Gray, Paul (1990). The natu­re of the­ra­peu­tic action in psyc­hoa­na­ly­sis. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 38, 1083‒1096.

Holt, Robert (1989). Dri­ve or wish? A recon­si­de­ra­tion of the psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry of moti­va­tion. Teok­ses­sa Freud reapprai­sed – a fresh look at the psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry, 171‒196. New York: Guil­ford.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Vie­tit. Teok­ses­sa May­an hun­tu ja mui­ta kir­joi­tuk­sia, 57‒76. Hel­sin­ki: Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys.

Iko­nen, Pent­ti & Rec­hardt, Eero (1978). The vicis­si­tu­des of Tha­na­tos: On the place of aggres­sion and destruc­ti­ve­ness in psyc­hoa­na­ly­tic interpre­ta­tion. The Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 1, 79‒114.

Kaf­ka, Frans (1925/1999). Oikeus­jut­tu. Suom. Aar­no Pero­mies. Hel­sin­ki: Ota­va.