Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Emma Riekko: Kohti lisääntyvää autonomiaa – eriytymisen ja itsenäistymisen polut lapsuudessa ja nuoruusiässä

Nuo­ren irtau­tu­mi­nen van­hem­mis­taan on moni­mut­kai­nen pro­ses­si, jon­ka juu­ret ovat lap­suu­den eriy­ty­mis- ja yksi­löi­ty­mis­ke­hi­tyk­ses­sä. Van­hem­man “kyky tul­la jäte­tyk­si” on yksi tär­keä teki­jä nuo­ren pyr­kies­sä koh­ti lisään­ty­vää itse­näi­syyt­tä ja uusia, per­heen ulko­puo­li­sia mer­ki­tyk­sel­li­siä suh­tei­ta. Nuo­ren itse­näis­ty­mi­nen koet­te­lee myös van­hem­pien omaa eril­li­syyt­tä ja kykyä sur­ra nuo­ren kas­vun aiheut­ta­mia mene­tyk­sen tun­tei­ta. Van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­ly nuo­ren tera­pian rin­nal­la voi paran­taa nuor­ten ja hei­dän van­hem­pien­sa välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja aut­taa hei­tä mää­rit­te­le­mään kes­ki­näi­sen suh­teen­sa ja eril­li­syy­ten­sä uudel­leen.

Erna Fur­man (1992) kuvaa kau­niis­ti sitä, miten äiti saat­te­lee pie­no­kais­taan koh­ti itse­näi­syyt­tä teke­mäl­lä ensin asioi­ta lap­sen puo­les­ta, myö­hem­min hänen kans­saan ja lopul­ta seu­raa­mal­la ihail­len vie­res­tä, kun lap­si tekee asioi­ta itse. Sil­loin­kin, kun eriy­ty­mis-yksi­löi­ty­mis­ke­hi­tys sujuu hyvin ja lap­sen lisään­ty­vä auto­no­mia tuot­taa äidil­le iloa ja tyy­dy­tys­tä, se kui­ten­kin myös haas­taa äidin psyy­keä monin tavoin. Lap­sen irtau­tu­mi­nen tun­tuu äidis­tä väis­tä­mät­tä myös mene­tyk­sel­tä. Äidin kyky tukea las­taan hänen itse­näis­ty­mis­ke­hi­tyk­ses­sään riip­puu pit­käl­ti äidin objek­ti­ka­tek­toin­nis­ta lap­seen, eli sii­tä, mis­sä mää­rin äiti on pys­ty­nyt katek­toi­maan lap­sen eril­li­se­nä per­soo­na­na (Fur­man 1999). Mikä­li äidin oma eriy­ty­mi­nen on jää­nyt vail­li­nai­sek­si, lap­sen itse­näis­ty­mi­nen voi muo­dos­tua lii­an suu­rek­si uhak­si äidin nar­sis­ti­sel­le tasa­pai­nol­le. Tuol­loin äiti ei voi ”tul­la jäte­tyk­si”, mikä oli­si vält­tä­mä­tön­tä lap­sen irtau­tu­mi­sen kan­nal­ta.

Nuo­ruusiäs­sä eriy­ty­mis-yksi­löi­ty­mis­ke­hi­tys koh­taa toi­sen näy­tän­tön­sä (Blos 1985). Myös tuol­loin äidil­lä on mer­kit­tä­vä roo­li nuo­ren­sa maa­il­mal­le saat­te­lus­sa. Tämä teks­ti sai alkun­sa sii­tä, kun aloin poh­tia, mis­sä mää­rin Erna Fur­ma­nin esit­tä­mät aja­tuk­set äidin jätet­tä­vis­sä ole­mi­sen tär­key­des­tä sovel­tu­vat myös nuo­ruusi­käi­sen itse­näis­ty­mis­ke­hi­tyk­sen tar­kas­te­luun. Aloin miet­tiä, mil­lai­set nuo­reen itseen­sä liit­ty­vät teki­jät vai­keut­ta­vat itse­näis­ty­mis­tä ja van­hem­mis­ta irtau­tu­mis­ta ja mit­kä van­hem­piin liit­ty­vät teki­jät sitä estä­vät. Mitä tapah­tuu esi­mer­kik­si niis­sä tapauk­sis­sa, kun nuo­ruusi­käi­sen äiti ei syys­tä tai toi­ses­ta ole­kaan jätet­tä­vis­sä – vaik­ka­pa sil­loin, kun äiti on psyyk­ki­ses­ti sai­ras tai kun äiti ei kes­tä hylä­tyk­si tule­mis­ta vaan jät­tää ensin? Esi­merk­ke­jä vai­keas­ti jätet­tä­vis­tä äideis­tä voi var­mas­ti jokai­nen nuor­ten kans­sa työs­ken­nel­lyt tavoit­taa.

Itse­näis­ty­mi­nen ja lap­suu­den­ai­kai­sis­ta sidon­nai­suuk­sis­ta irtau­tu­mi­nen ovat nuo­ruusiän kehi­tyk­sen kes­kei­siä haas­tei­ta, ja näi­tä tee­mo­ja käsi­tel­lään taval­la tai toi­sel­la var­maan­kin jokai­sen nuo­ruusi­käi­sen tera­pias­sa. Kuvaan sitä, miten lap­sen ja nuo­ren itse­näis­ty­mis­ke­hi­tys ja van­hem­mis­ta irtau­tu­mi­nen niin sano­tus­sa nor­maa­li­ke­hi­tyk­ses­sä ete­nee, sekä tar­kas­te­len sitä, mil­lai­sis­ta asiois­ta on kyse sil­loin, kun tämä pro­ses­si han­ka­loi­tuu tai jopa koko­naan estyy. Läh­den liik­keel­le lap­suu­den eril­lis­ty­mis­ke­hi­tyk­sen kuvaa­mi­ses­ta ja siir­ryn sen jäl­keen tar­kas­te­le­maan nuo­ruusiän itse­näis­ty­mis­ke­hi­tys­tä. Haluan tar­kas­tel­la näi­tä pro­ses­se­ja rin­nak­kain, kos­ka uskon, että niis­sä on pal­jon yhtä­läi­syyk­siä, joi­den ymmär­tä­mi­ses­tä voi olla apua nuo­ruusi­käis­ten psy­ko­te­ra­peut­ti­na toi­mi­val­le. Lopuk­si haluan vie­lä poh­tia sitä, mikä mer­ki­tys on van­hem­pien kans­sa teh­tä­väl­lä työl­lä niis­sä tapauk­sis­sa, jois­sa nuor­ten itse­näis­ty­mis­ke­hi­tys on esty­nyt tai koko­naan pysäh­ty­nyt.

Var­hai­nen eriy­ty­mi­nen ja auto­no­mian kas­vu

Inhi­mil­li­sen elä­män alus­sa vau­va ja äidil­li­nen huo­len­pi­to muo­dos­ta­vat yhdes­sä yksi­kön. Ei ole ole­mas­sa pelk­kää vau­vaa, vau­vaa ilman äitiä, vaan aluk­si vau­va on täy­sin riip­pu­vai­nen äidis­tä ja hänel­tä saa­mas­taan hoi­vas­ta (Win­nicott 1960/1965). Tämän hoi­van anta­mi­nen poh­jau­tuu äidil­li­sel­le empa­tial­le, kyvyl­le lukea vau­van tar­pei­ta. Tätä intui­tii­vis­ta, sana­ton­ta ymmär­tä­mis­tä Erna Fur­man (1999) kuvaa yhtei­sen ruu­mis­mi­nän käsit­teen avul­la. Yhtei­sel­lä ruu­mis­mi­näl­lä hän tar­koit­taa sitä, että vaik­ka äidin ja lap­sen fyy­si­nen irtau­tu­mi­nen tapah­tuu syn­ny­tyk­ses­sä, äidin ruu­mis­mi­nä käsit­tää vie­lä pit­kään syn­ny­tyk­sen jäl­keen­kin lap­sen, ja lap­sen oma var­hai­nen ruu­mis­mi­nä aina­kin osia äidis­tä. Lap­sen kas­vun ja kehi­tyk­sen myö­tä sekä äiti että lap­si jou­tu­vat asteit­tain luo­pu­maan jae­tus­ta ruu­mis­mi­näs­tä ja esit­tä­mään vaa­ti­muk­sia oman ruu­miin­sa omis­ta­juu­des­ta.

Muis­ta objek­ti­suh­teis­ta poi­ke­ten van­hem­pien ja hei­dän lap­sen­sa väli­sel­le suh­teel­le on luon­teen­omais­ta sen latau­tu­mi­nen nar­sis­ti­ses­ti (Fur­man 1996). Lap­sen koke­mi­nen osa­na itseä on aluk­si voi­mak­kaam­paa kuin lap­sen koke­mi­nen oma­na, eril­li­se­nä per­soo­na­naan – toi­sin sanoen nar­sis­ti­nen katek­si on alkuun objek­ti­ka­tek­sia voi­mak­kaam­pi. Molem­mat van­hem­mat sisäl­lyt­tä­vät lap­sen osak­si omaa men­taa­lis­ta itse­ään, mut­ta vain äiti kokee lap­sen omaan ruu­mis­mi­nään­sä kuu­lu­va­na. Äidin onkin tär­ke­ää katek­toi­da vau­van­sa nar­sis­ti­sen ruu­miil­li­ses­ti voi­dak­seen pitää sii­tä jat­ku­vas­ti huol­ta. Yhtei­nen ruu­mis­mi­nä aut­taa äitiä tun­nis­ta­maan lap­sen­sa tar­peet, hän saat­taa jopa tun­tea ne omas­sa kehos­saan. Saman­ai­kai­nen objek­ti­ka­tek­toin­ti on kui­ten­kin yhtä tär­ke­ää.  Lap­sen kas­vaes­sa nar­sis­ti­sen katek­toin­nin tuli­si vähen­tyä ja objek­ti­ka­tek­sin voi­mis­tua. Nar­sis­ti­nen katek­toin­ti ei kos­kaan täy­sin häviä van­hem­man ja lap­sen väli­ses­tä suh­tees­ta eikä sen tule­kaan hävi­tä. Tär­kein­tä on löy­tää tasa­pai­no näi­den kah­den välil­lä.

Lap­sen eriy­ty­mi­nen äidis­tä tapah­tuu asteit­tai­sen pro­ses­sin kaut­ta, kun lap­si saa vähi­tel­len omaan omis­tuk­seen­sa, hoi­det­ta­vak­seen ja hal­lin­taan­sa omia ruu­miil­li­sia tar­pei­taan (Fur­man 1996). Äiti aut­taa las­taan otta­maan hal­tuun­sa omat ruu­miil­li­set tar­peen­sa ja huo­leh­ti­maan niis­tä edel­lä kuva­tun, vai­heit­tai­sen pro­ses­sin kaut­ta: huo­leh­tien ensin lap­sen tar­peis­ta hänen puo­les­taan, aut­taen las­ta vähi­tel­len otta­maan toi­min­to­ja omaan hal­tuun­sa ja seu­ra­ten lopul­ta ilol­la vie­res­tä, kun lap­si toi­mii itse­näi­ses­ti, äidin apua tar­vit­se­mat­ta (Fur­man 1992). Tämän kehi­tys­ku­lun aika­na äiti muut­taa pala palal­ta nar­sis­ti­sen katek­toin­nin objek­ti­ka­tek­toin­nik­si. Tämä mah­dol­lis­taa sen, että äiti voi naut­tia lap­sen auto­no­mian lisään­ty­mi­ses­tä, mikä puo­les­taan aut­taa hän­tä kes­tä­mään eril­lis­ty­mi­seen liit­ty­vää luo­pu­mis­ta ja surua. On toi­vot­ta­vaa, että jo hyvin var­hai­ses­sa vai­hees­sa, ehkä jo ras­kau­den aika­na mut­ta var­sin­kin syn­ny­tyk­sen jäl­keen, aina­kin osa äidil­li­ses­tä katek­toin­nis­ta oli­si objek­ti­suun­tau­tu­nut­ta (Fur­man 1999).

Lap­sen eriy­ty­mi­nen koet­te­lee äidin ruu­mis­mi­nän eheyt­tä ja tun­tuu väis­tä­mät­tä myös mene­tyk­sel­tä. Jae­tus­ta ruu­mis­mi­näs­tä on vai­kea luo­pua, kos­ka se on ollut poh­jim­mil­taan niin tyy­dyt­tä­vää (Fur­man 1999). Kol­mas vai­he, ihail­len seu­raa­mi­nen, on äideil­le usein vai­kein. Sil­loin äidit koke­vat kaik­kein kipeim­min, että hei­tä ei enää tar­vi­ta, ja hel­pos­ti kään­ty­vät lii­an var­hain pois las­ten­sa luo­ta. On toi­vot­ta­vaa, että täl­lai­si­na pri­mi­tii­vi­sen mene­tyk­sen het­ki­nä äidin ilo lap­sen kehit­ty­mi­ses­tä toi­si loh­tua ja aut­tai­si hän­tä kes­tä­mään tie­dos­ta­mat­to­man sisäi­sen myl­ler­ryk­sen aina­kin sii­nä mää­rin, että lap­sen kehi­tys­tä häi­rit­se­vät reak­tiot estyi­si­vät. Täs­sä aut­taa äidin muil­ta saa­ma myö­tä­tun­to, ymmär­rys ja äitiy­den arvos­tus. Suu­rek­si avuk­si ovat myös äidin per­soo­nal­li­suu­den kyp­sem­mät alu­eet, kuten rak­kaus lap­seen eril­li­se­nä per­soo­na­na. Äidin kyky loh­dut­tau­tua ja kan­na­tel­la itse­ään näi­den kyp­sem­pien puo­lien avul­la on sidok­sis­sa hänen omaan var­hai­seen koke­muk­seen­sa – miten on tul­lut itse kan­na­tel­luk­si empaat­ti­ses­ti vas­taa­not­ta­vai­sen äidin avul­la.

Äidis­tä se, että lap­si alkaa ottaa itse hal­tuun ruu­miil­li­sis­ta tar­peis­taan huo­leh­ti­mis­ta ja siten yhä enem­män omis­taa omaa ruu­mis­taan, tun­tuu sil­tä kuin elin­tär­kei­tä osia itses­tä repäis­täi­siin yksi ker­ral­laan irti (Fur­man 1996). Täs­sä valos­sa on hyvin ymmär­ret­tä­vää, että äidit halua­vat pitää kiin­ni näis­tä itsen­sä ulkoi­sis­ta osis­ta tai aina­kin kont­rol­loi­da tah­tia, jol­la nii­tä itsel­tä vie­dään. Lap­sel­le itsel­leen mat­ka koh­ti lisään­ty­vää auto­no­mi­aa on yleen­sä myön­tei­nen koke­mus, mut­ta sisäl­tyy sii­hen myös hänel­le mene­tyk­siä. Äidis­tä eriy­ty­mi­nen mer­kit­see sitä, että täy­tyy alkaa pär­jä­tä omien rajal­lis­ten kyky­jen avul­la ja sie­tää frustraa­tioi­ta, joi­ta jou­tuu koh­taa­maan mat­kal­la koh­ti lisään­ty­vää itse­näi­syyt­tä (Fur­man 1996).

Fur­ma­nin (1992; 1999) näke­myk­set lap­sen ja van­hem­pien väli­sis­tä var­hai­sis­ta suh­teis­ta nou­dat­te­le­vat näh­däk­se­ni pit­käl­ti samo­ja lin­jo­ja Win­nicot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) kans­sa. Myös Win­nicott (1960/1965) on kuvan­nut, miten äidin anta­ma hoi­va on kes­kei­sin teki­jä sii­nä, että lap­si oppii vähi­tel­len hal­lit­se­maan viet­ti­tar­pei­taan egon­sa avul­la. Aluk­si tämä tapah­tuu äidin ego­tuen avul­la. Riit­tä­vän hyvä hoi­va luo vähi­tel­len tun­teen ole­mas­sao­lon jat­ku­vuu­des­ta, mikä muo­dos­taa poh­jan minän lujuu­del­le. Lap­si mat­kaa täy­del­li­ses­tä riip­pu­vuu­des­ta osit­tai­sen riip­pu­vuu­den kaut­ta koh­ti itse­näi­syyt­tä. Tämän voi näh­däk­se­ni rin­nas­taa Fur­ma­nin (1992) aja­tuk­seen sii­tä, miten äiti aut­taa las­ta vähi­tel­len saa­maan omia ruu­miin­toi­min­to­jaan ja tar­pei­taan omaan hal­tuun­sa, omik­si toi­min­noik­seen.

Myös Win­nicott (1960/1965) kiin­nit­tää huo­mio­ta äidil­li­seen huo­len­pi­toon ja muu­tok­siin, joi­ta äidis­sä tapah­tuu hänen koh­da­tes­saan lap­sen­sa kehit­ty­viä tar­pei­ta. Hän tote­aa, että niin kau­an kuin lap­si on vie­lä sulau­tu­nee­na äitiin on aina parem­pi, mitä oikeam­min äiti osaa tul­ki­ta lap­sen­sa tar­pei­ta ja vas­ta­ta nii­hin. Eriy­ty­mi­sen myö­tä täs­sä tapah­tuu kui­ten­kin muu­tos, joka yleen­sä näkyy välit­tö­mäs­ti äidin toi­min­nas­sa. Äiti ymmär­tää, että vau­va ei enää odo­ta­kaan sitä, että äiti lähes tai­an­omai­ses­ti ymmär­täi­si hänen tar­peen­sa, vaan hänel­le on kehit­ty­nyt uusi kyky, mer­kin anta­mi­sen tai­to, jon­ka avul­la hän pys­tyy vies­ti­mään äidil­le tar­pei­taan. Täl­löin äidin ei tuli­si­kaan olla lii­an hyvä ymmär­tä­mään lap­sen­sa tar­pei­ta ja lukea tämän aja­tuk­sia, vaan hänen oli­si hyvä antaa lap­sel­le tilaa itse ilmais­ta, mitä tämä tar­vit­see.

Sitä, mitä Erna Fur­man (1999) kuvaa yhtei­sen ruu­mis­mi­nän käsit­teel­lä, Win­nicott (1956/1975; 1960/1965) kuvaa pri­maa­ri­se­na äidil­li­se­nä omis­tau­tu­mi­se­na. Näh­däk­se­ni he puhu­vat samas­ta asias­ta, vain eri ter­me­jä käyt­täen. Win­nicot­tin kuvaa­ma­na äiti jo ras­kau­den aika­na iden­ti­fioi­tuu sisäl­lään kas­va­vaan lap­seen ja saa­vut­taa sitä kaut­ta vah­van koke­muk­sen sii­tä, mitä lap­si tar­vit­see. Tämä iden­ti­fi­kaa­tio jat­kuu jon­kin aikaa syn­ny­tyk­sen jäl­keen ja menet­tää sit­ten vähi­tel­len mer­ki­tys­tään. Äidin tuli­si voi­da luo­pua iden­ti­fioi­tu­mi­ses­taan lap­seen­sa sitä mukaa kuin lap­si on val­mis irtau­tu­maan hänes­tä. Ensin tulee hol­ding, sen jäl­keen living with. Var­hai­sen hoi­van ja kan­nat­te­lun myö­tä lap­si saa­vut­taa oras­ta­van eril­li­syy­den, tulee ole­mas­sa ole­vak­si omak­si yksi­lök­seen. Mikä­li äiti ei pys­ty luo­pu­maan sulau­tu­mi­ses­ta lap­seen, jar­rut­taa hän lap­sen kehi­tys­tä. Fur­ma­nin tapaan Win­nicott­kin tote­aa, että äidin on joka tapauk­ses­sa vai­ke­aa irrot­tau­tua lap­ses­taan samaa tah­tia kuin lap­si on val­mis irrot­tau­tu­maan hänes­tä (Win­nicott 1960/1965).

Win­nicot­tin (1951/1975) mukaan eril­li­syys äidis­tä avau­tuu tran­si­tio­naa­li­ti­lan kaut­ta. Tran­si­tio­naa­li­ti­la viit­taa poten­ti­aa­li­seen tilaan lap­sen ja maa­il­man, sisäi­sen ja ulkoi­sen välis­sä. Lap­sen on mah­dol­lis­ta mie­li­ku­vi­tuk­sen­sa avul­la luo­da jota­kin sii­nä koh­das­sa, mis­sä jota­kin puut­tuu – luo­da jota­kin sisäi­sen ja ulkoi­sen maa­il­man väliin. Tran­si­tio­naa­liob­jek­tien avul­la lap­si pys­tyy itse rau­hoit­ta­maan itse­ään sil­loin, kun äiti ei ole läs­nä. Täs­tä on apua sii­nä kehi­tyk­sen vai­hees­sa, kun lap­si on vas­ta sisäis­tä­mäs­sä äidin rau­hoit­ta­vaa funk­tio­ta. Eril­li­syys äidis­tä tulee mah­dol­li­sek­si sitä kaut­ta, kun lap­si pys­tyy luo­maan sel­lai­sen poten­ti­aa­li­sen tilan, jos­sa hän pär­jää omien luo­mus­ten­sa varas­sa.

Tran­si­tio­naa­li­set ilmiöt poh­jau­tu­vat alun perin illuusiol­le (Win­nicott 1951/1975). Alus­sa vau­va kokee itse luo­van­sa rin­nan. Kun äiti tuo rin­nan saa­ta­vil­le juu­ri sil­lä het­kel­lä, kun vau­va on kuvi­tel­lut sen läs­nä ole­vak­si mie­les­sään, lap­si tun­tee todel­la luo­neen­sa rin­nan. Tämän var­hai­sen kehi­tys­vai­heen mah­dol­lis­taa äidin eri­tyi­nen kyky vas­ta­ta vau­van­sa tar­pei­siin ja sitä kaut­ta antaa lap­sel­le illuusio sii­tä, että se, mitä hän on mie­les­sään luo­nut, on todel­la ole­mas­sa. Tois­tu­vat tyy­dyt­tä­vät koke­muk­set viet­ti­tar­pei­siin vas­taa­mi­ses­ta luo­vat vau­val­le uskon hyvän­tah­toi­sen ympä­ris­tön ole­mas­sao­los­ta. Tämä luo perus­tan myös kyvyl­le olla yksin. Lap­si saa­vut­taa yksin ole­mi­sen kyvyn har­joit­te­le­mal­la ensin yksin ole­mis­ta äidin läs­nä olles­sa, äidin ego­tuen varas­sa (Win­nicott 1958/1965). Vähi­tel­len egoa tuke­va ympä­ris­tö sisäis­te­tään niin, että se luo mie­leen uut­ta raken­net­ta, jon­ka avul­la todel­li­nen yksi­no­lo tulee mah­dol­li­sek­si. Kyky olla yksin riip­puu sii­tä, miten yksi­lö on pys­ty­nyt muo­dos­ta­maan hyviä sisäi­siä objek­te­ja ja miten hän pys­tyy yllä­pi­tä­mään mie­li­ku­vaa näis­tä näi­den pois­sa olles­sa. Tran­si­tio­naa­liob­jek­tit toi­mi­vat apu­na täs­sä kehi­tys­vai­hees­sa.

Alus­sa vau­va loi siis itse objek­tin, mut­ta objek­ti oli ikään kuin odot­ta­mas­sa luo­duk­si ja katek­toi­duk­si tule­mis­ta. Kyky käyt­tää objek­tia on kehi­tyk­sel­li­nen saa­vu­tus (Win­nicott 1971). Ensin lap­si on suh­tees­sa objek­tiin, vas­ta myö­hem­min hän oppii käyt­tä­mään sitä. Välis­sä on vai­he, joka on lap­sel­le yksi kehi­tyk­sen haas­ta­vim­mis­ta koh­dis­ta: hänen on luo­vut­ta­va objek­tin omni­po­ten­tis­ta kont­rol­lis­ta ja tun­nus­tet­ta­va objek­tin ole­mas­sao­lo ulkoi­se­na, itses­tä eril­li­se­nä enti­teet­ti­nä. Tämä muu­tos objek­tiin suh­tees­sa ole­mi­ses­ta objek­tin käyt­tä­mi­seen edel­lyt­tää sitä, että sub­jek­ti tuho­aa objek­tin. Win­nicott (1971) käyt­tää sanaa tuho­ta, vii­ta­ten ymmär­tääk­se­ni pro­ses­siin, jos­sa lap­si ikään kuin koet­te­lee äidin ole­mas­sao­loa ja jon­ka pyr­ki­myk­se­nä on sijoit­taa äiti ulko­maa­il­maan, oman omni­po­ten­tin kont­rol­lin ulko­puo­lel­le. Mikä­li äiti sel­viy­tyy täs­tä koet­te­lus­ta tuhou­tu­mat­ta, lap­si voi alkaa uudel­la taval­la käyt­tää äitiä itses­tä eril­li­se­nä objek­ti­na. Tämä luo poh­jan jae­tul­le todel­li­suu­del­le ja kyvyl­le rakas­taa tois­ta ihmis­tä eril­li­se­nä yksi­lö­nä. Fur­ma­nin (1992; 1999) aja­tus­ta sii­tä, että äitien tuli­si olla jätet­tä­vis­sä, voi­si jat­kaa Win­nicot­tin sanoin, että äitien teh­tä­vä­nä on myös sel­viy­tyä tuhou­tu­mat­ta.

Olen kuvan­nut näi­tä var­hai­sia eriy­ty­mi­sen ja yksi­löi­ty­mi­sen pro­ses­se­ja näin tar­kas­ti, kos­ka uskon, että nuo­ruusi­käi­sen irtau­tu­mis­pro­ses­sis­sa tois­tuu samo­ja ele­ment­te­jä – vaik­ka­kin lie­vem­mäs­sä muo­dos­sa. Uskon, että Fur­ma­nin ja Win­nicot­tin aja­tuk­set voi­vat olla avuk­si sii­nä, miten nuo­ruusi­käis­ten äite­jä voi­daan ymmär­tää ja tukea hei­dän kipuil­les­saan lap­ses­taan irti pääs­tä­mi­sen kans­sa.

Nuo­ruusi­käi­sen itse­näis­ty­mi­nen ja var­hai­sis­ta objek­ti­suh­teis­ta irtau­tu­mi­nen

Tul­les­saan nuo­ruusi­kään nuo­ri jou­tuu koh­taa­maan pait­si fyy­si­sen ja sek­su­aa­li­sen kehi­tyk­sen muka­naan tuo­mat pai­neet myös sen, että inten­sii­vi­set lap­suu­den­ai­kai­set tun­ne­ko­ke­muk­set (eri­tyi­ses­ti suh­tees­sa van­hem­piin) palaa­vat uudel­leen koet­ta­vik­si (Fried­man & Lau­fer 1997). Nämä regres­sion kaut­ta uudel­leen koke­muk­sen pii­riin tule­vat tun­teet ovat vält­tä­mä­tön osa nuo­ruusi­käi­sen kas­vu­pro­ses­sia (Blos 1985; Fried­man & Lau­fer 1997). Pro­ses­si on pii­lo­ta­jui­nen: nuo­ri kokee voi­ma­kas­ta vetoa lap­suu­teen samaan aikaan, kun hän tie­toi­ses­ti pyr­kii koh­ti aikui­suut­ta. Tämä uudel­leen koet­ta­vak­si tule­va suh­de van­hem­piin täy­tyy läpi­käy­dä, mikä­li nuo­ri aikoo ede­tä aikui­suu­teen. Fried­man ja Lau­fer (1997) ovat kuvan­neet nel­jä eri­lais­ta tapaa, joil­la nuo­ri voi pyr­kiä irtau­tu­maan lap­suu­den sidon­nai­suuk­sis­ta. 

Yksi tapa koet­taa irtau­tua emo­tio­naa­li­sis­ta siteis­tä van­hem­piin on vetää äkil­li­ses­ti tun­teet pois heis­tä ja siir­tää ne kodin ulko­puo­li­siin ihmi­siin. Täl­lai­nen deka­tek­toin­ti saa van­hem­mat tun­te­maan itsen­sä tor­ju­tuik­si ja miet­ti­mään ehkä, mitä he ovat teh­neet vää­rin, kun nuo­ri tulee hyvin toi­meen kodin ulko­puo­lis­ten aikuis­ten kans­sa mut­ta suh­tau­tuu hei­hin täy­sin välin­pi­tä­mät­tö­mäk­si. Toi­nen tapa koet­taa kat­kais­ta lap­suu­den sitei­tä on tun­tei­den kään­tä­mi­nen päin­vas­tai­sik­si. Nuo­ri saat­taa luul­la vapaut­ta­van­sa itsen­sä lap­suu­den­per­hees­tään muut­ta­mal­la rak­kau­ten­sa vihak­si ja välin­pi­tä­mät­tö­myy­dek­si, mut­ta todel­li­suu­des­sa hänen emo­tio­naa­li­nen elä­män­sä jää hyvin sidon­nai­sek­si kotiin. Nuo­ri saat­taa myös jää­dä jumiin kiuk­kuun­sa ja syyl­li­syy­teen­sä niin, ettei pys­ty hyö­dyn­tä­mään mui­ta aikui­sia irtau­tu­mis­pyr­ki­myk­sis­sään. Fried­ma­nin ja Lau­fe­rin (1997) mukaan näi­tä molem­pia irtau­tu­mis­pyr­ki­myk­siä esiin­tyy jon­kin ver­ran nor­maa­li­ke­hi­tyk­ses­sä, mut­ta nii­den jäyk­kyys ja voi­ma­kas koros­tu­mi­nen viit­taa­vat ongel­miin. Täs­sä kehi­tys­vai­hees­sa van­hem­pien teh­tä­vä on vain olla läs­nä enna­koi­ta­val­la taval­la; olla tuke­na ja pyr­kiä ole­maan pro­vo­soi­tu­mat­ta nuo­ren­sa käyt­täy­ty­mi­ses­tä sekä säi­lyt­tä­mään omat stan­dar­din­sa sii­tä huo­li­mat­ta, että hou­ku­tus regre­dioi­tua samal­le tasol­le nuo­ren kans­sa on usein ole­mas­sa. Vahin­gol­lis­ta voi olla se, jos van­hem­pi (vir­heel­li­ses­ti) todel­la uskoo, että nuo­ri ei enää rakas­ta ja tar­vit­se hän­tä ja rea­goi tähän hylä­tyk­si tule­mi­sen koke­muk­seen kään­tä­mäl­lä itse sel­kän­sä.

Nuo­ri saat­taa yrit­tää irrot­taa siteen­sä van­hem­mis­taan myös niin, että van­hem­mis­ta pois vedet­tyä emo­tio­naa­lis­ta lataus­ta ei siir­re­tä­kään mui­hin aikui­siin tai ikä­to­ve­rei­hin vaan katek­toi­daan se itseen (Fried­man & Lau­fer 1997). Tämä on pato­lo­gi­nen kehi­tys­suun­ta. Nuo­ri osoit­taa täl­löin lii­al­lis­ta kiin­nos­tus­ta itse­ään ja keho­aan koh­taan. Usein nuo­ri on ahdis­tu­nut sii­tä, mitä itses­sä (kehos­sa ja mie­les­sä) tapah­tuu, ja tämä huo­li menee kai­ken muun kiin­nos­tuk­sen edel­le. Tämä voi joh­taa ympä­ris­tös­tä vetäy­ty­mi­seen ja vaka­vim­mil­laan enna­koi­da psy­koot­tis­ta pro­ses­sia. Vai­keuk­sis­sa ovat myös ne nuo­ret, jot­ka 15–16-vuotiaina ovat yhä aivan saman­lai­sia kuin he oli­vat latens­si-ikäi­si­nä. Heil­le nuo­ruusi­kään kuu­lu­va regres­sio mer­kit­see niin suur­ta uhkaa, että he eivät voi antau­tua sil­le ollen­kaan, jol­loin nuo­ruusiän kehi­tys ei voi ede­tä.

Blos (1985) kuvaa nuo­ruusi­kää toi­se­na indi­vi­du­aa­tio­pro­ses­si­na. Ensim­mäi­nen indi­vi­du­aa­tio sijoit­tuu lap­suusi­kään ja saa­daan pää­tök­seen kol­man­nen ikä­vuo­den lopul­la; sen kehi­tyk­sel­li­nen tulos on itse- ja objek­ti­kons­tans­sin saa­vut­ta­mi­nen. Tätä var­hais­ta eriy­ty­mis­tä olen edel­lä kuvan­nut Win­nicot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) ja Fur­ma­nin (1992; 1996; 1999) näke­mys­ten valos­sa. Nuo­ruusiän indi­vi­du­aa­tio­pro­ses­sis­sa kes­kei­sel­lä sijal­la on per­heen­si­säi­sis­tä riip­pu­vuuk­sis­ta irtau­tu­mi­nen, lap­suu­den sidon­nai­suuk­sien höl­ty­mi­nen ja liit­ty­mi­nen per­heen ulko­puo­li­seen maa­il­maan (Blos 1985). Lap­suusiän indi­vi­du­aa­tio­pro­ses­sis­sa lap­sen psy­ko­lo­gi­nen eriy­ty­mi­nen tapah­tui suh­tees­sa kon­kreet­ti­seen objek­tiin, äitiin. Tämä saa­vu­tet­tiin inter­na­li­saa­tion avul­la; vähi­tel­len lap­si tuli riip­pu­mat­to­mam­mak­si äidin läs­nä­olos­ta, hoi­vas­ta ja psy­ko­fyy­si­sen tasa­pai­non sää­te­lys­tä. Ete­ne­mi­nen sym­bioot­ti­ses­ta yhtey­des­tä äitiin koh­ti lisään­ty­vää eril­li­syyt­tä tapah­tui sisäis­ten sää­te­ly­toi­min­to­jen omak­su­mi­sen kaut­ta. Lap­si siis saa­vut­ti eril­li­syyt­tä suh­tees­sa van­hem­piin­sa näis­tä muo­dos­ta­mien­sa sisäis­ten mie­li­ku­vien avul­la. Nuo­ruusi­käi­sen indi­vi­du­aa­tio­pro­ses­sis­sa puo­les­taan on kyse näis­tä sisäis­te­tyis­tä var­hai­sis­ta objek­teis­ta luo­pu­mi­ses­ta. Blo­sin (1985) mukaan tämä tapah­tuu uuden struk­tuu­rin, egoi­de­aa­lin, muo­dos­tu­mi­sen avul­la. Ilman tätä irtau­tu­mis­ta nuo­ren on vai­ke­aa tai jopa mah­do­ton­ta löy­tää uusia, per­heen ulko­puo­li­sia rak­kausob­jek­te­ja.

Kuten edel­lä todet­tiin, nuo­ruusiäs­sä viet­ti­pai­neen voi­mis­tu­mi­nen saa aikaan pri­maa­ris­ten objek­ti­suh­tei­den uudel­lee­nak­ti­voi­tu­mi­sen. Nuo­ruusi­kään kuu­lu­va regres­sio tuo nyky­het­keen var­hais­ta mate­ri­aa­lia, jota pys­ty­tään nyt työs­tä­mään kyp­sem­män egon avul­la (Blos 1985). Tätä kaut­ta var­hais­ten konflik­tien käsit­te­ly tulee mah­dol­li­sek­si, ja uut­ta psyyk­kis­tä raken­net­ta voi muo­dos­tua. Libi­di­naa­lis­ten katek­sien siir­to pri­maa­ri­sis­ta rak­kausob­jek­teis­ta uusiin objek­tei­hin tapah­tuu egon avul­la, viet­tien ja egon vuo­ro­pu­he­lu­na. Nuo­ri jou­tuu vetä­mään libi­di­naa­li­sen katek­sin pois van­hem­mis­taan vält­tääk­seen suh­tei­den latau­tu­mi­sen inses­ti­öö­sil­lä taval­la. Tämä joh­taa sii­hen, että nuo­ri kokee voi­mak­kai­ta yksi­näi­syy­den ja tyh­jyy­den tun­tei­ta sekä suur­ta affek­ti- ja objek­ti­näl­kää. Nuo­ri etsii tyy­dy­tys­tä näi­hin kave­ri­po­ru­kas­ta, ihas­tu­mi­sis­ta ja rak­kaus­suh­teis­ta. Sii­nä, mis­sä pie­ni lap­si tar­vit­si äidin apua auto­no­mian saa­vut­ta­mi­ses­sa, nuo­ruusi­käi­nen tar­vit­see ikä­to­ve­rei­den tukea itse­näis­ty­mis­pyr­ki­myk­sis­sään.

Nuo­ruusiäs­sä nuo­ren on tul­ta­va kon­tak­tiin var­hais­lap­suu­den halu­jen kans­sa, jot­ta alku­pe­räi­sis­tä katek­toin­neis­ta voi­daan luo­pua (Blos 1985). Sekä pri­maa­riob­jek­teis­ta irtau­tu­mi­nen että var­hai­sis­ta egon posi­tiois­ta (defens­seis­tä, fan­t­asiois­ta jne.) luo­pu­mi­nen edel­lyt­tä­vät paluu­ta aiem­paan kehi­tys­vai­hee­seen regres­sion kaut­ta. Nuo­ruusiäs­sä regres­sio toi­mii­kin egon pal­ve­luk­ses­sa. Vain tätä kaut­ta irtau­tu­mi­nen sisäi­sis­tä objek­teis­ta tulee mah­dol­li­sek­si. Nuo­ruusi­kään kuu­lu­va regres­sio on siis vält­tä­mä­tön edel­ly­tys kehi­tyk­sen ete­ne­mi­sel­le. Joil­le­kin nuo­ril­le regres­sio on kui­ten­kin lii­an uhkaa­vaa, ja he yrit­tä­vät repäis­tä itsen­sä irti lap­suu­den sidon­nai­suuk­sis­ta esi­mer­kik­si muut­ta­mal­la toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le. Tämän voi­si­kin hyvin lisä­tä Fried­ma­nin ja Lau­fe­rin lis­taan ei-toi­mi­vis­ta irtau­tu­mis­yri­tyk­sis­tä. Maan­tie­teel­li­sel­lä etäi­syy­del­lä yri­te­tään kor­va­ta psy­ko­lo­gis­ta etäi­syyt­tä, mut­ta tämä ei joh­da todel­li­seen irtau­tu­mi­seen, vaan nuo­ri voi jää­dä emo­tio­naa­li­ses­ti hyvin­kin kiin­ni lap­suu­den­per­hee­seen­sä.

Robert Fur­man (2001) on tut­ki­nut pro­ses­sia, jon­ka myö­tä nuo­ruusi­käi­set (usein onnis­tu­nees­ti) siir­ty­vät per­heen­si­säi­sis­tä suh­teis­ta suh­tei­siin uusien objek­tien kans­sa. Myös hän näkee tar­peen täl­lai­sel­le siir­ty­mäl­le kum­pua­van sii­tä, että nuo­ruusiäs­sä oidi­paa­li­set tun­teet ja toi­veet vapau­tu­vat tor­jun­nas­ta. Niis­tä tulee nuo­ruusiäs­sä rat­kai­sua edel­lyt­tä­vä ris­ti­rii­dan läh­de, kos­ka sil­loin on ole­mas­sa fyy­si­nen kyke­ne­vyys toteut­taa toi­veet, jot­ka toteu­tues­saan mer­kit­si­si­vät inses­tiä (Fur­man 2001). Jot­kut nuo­ret pyr­ki­vät suo­jau­tu­maan täl­tä vie­tin tukah­dut­ta­mi­sel­la aske­tis­mil­la. Pysy­vä­nä rat­kai­su­na se on kui­ten­kin huo­no, kos­ka se on saa­vu­tet­tu kai­ken sek­su­aa­li­suu­den kus­tan­nuk­sel­la. Toi­nen mah­dol­li­nen rat­kai­su on halu­jen koh­dis­ta­mi­nen vie­tin alku­pe­räi­sis­tä koh­teis­ta johon­kin per­heen ulko­puo­li­seen uuteen ihmi­seen. Täl­löin van­ho­jen objek­tien katek­toi­tu­mis­ta vähen­ne­tään ja ne menet­tä­vät suu­rim­man osan mer­ki­tyk­ses­tään sek­su­aa­li­sel­le elä­mäl­le. Täl­lai­nen siir­tä­mi­nen – vaik­ka sekin on omal­la taval­laan defen­sii­vis­tä – toi­mii progres­sii­vi­sen kehi­tyk­sen pal­ve­luk­ses­sa. Alun perin Anny Katan nime­si tämän pro­ses­sin objek­tin­siir­rok­si (Fur­man 2001).

Objek­tin­siir­ros­sa van­hem­mat siis osit­tain deka­tek­toi­daan, ja libi­di­naa­li­nen inves­toin­ti siir­re­tään mui­hin. Vedet­ty­ään libi­di­naa­li­sen katek­sin pois van­hem­mis­taan nuo­ri kokee usein voi­mak­kai­ta yksi­näi­syy­den tun­tei­ta, kun­nes löy­tää uuden ihmi­sen, johon voi nämä rakas­ta­vat tun­teen­sa sijoit­taa. Mie­len sisäl­lä on ole­mas­sa akuut­ti rakas­ta­vien ja rakas­tet­tu­jen ihmis­ten vajaus sii­hen saak­ka, kun­nes löy­de­tään uusi objek­ti. Objek­tin­siir­to tapah­tuu vähi­tel­len, nuo­ruusi­kään kuu­lu­vien (mones­ti vaih­tu­vien) rak­kaus­suh­tei­den kaut­ta (Fur­man 2001).

Objek­tin­siir­to ei tar­koi­ta sitä, että nuo­ri vetää kaik­ki emo­tio­naa­li­set katek­sin­sa pois van­hem­mis­ta, vaan sil­lä vii­ta­taan nime­no­maan sek­su­aa­li­siin toi­vei­siin ja tun­tei­siin. Mitä onnis­tu­neem­min nuo­ri voi toteut­taa objek­tin­siir­ron ja sen, että van­hem­mil­la ei ole enää infan­tii­lia libi­di­naa­lis­ta mer­ki­tys­tä, sitä hel­pom­min hän voi siir­tyä uusiin aikui­siin suh­tei­siin van­hem­pien­sa kans­sa (Fur­man 2001). Kysees­sä on siis pro­ses­si, jon­ka myö­tä nuo­ri löy­tää ensim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sään tär­keim­mät ihmis­suh­teen­sa lap­suu­den­per­heen ulko­puo­lel­ta. Suh­teet van­hem­piin eivät suin­kaan muu­tu mer­ki­tyk­set­tö­mik­si, niis­tä tulee vain eri­lai­sia kuin aikai­sem­min. Pyr­ki­myk­se­nä on muo­dos­taa pysy­viä, perus­tal­taan neut­raa­le­ja (eikä vie­tin­omai­sia) suh­tei­ta van­hem­piin.

Van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­ly osa­na nuo­ruusi­käi­sen psy­ko­te­ra­pi­aa

Pit­kään nuo­ruusi­käis­ten psy­ko­dy­naa­mi­sis­sa hoi­dois­sa oli val­lal­la käy­tän­tö, että nuo­ren tera­peut­ti ei tavan­nut nuo­ren van­hem­pia hänen hoi­ton­sa rin­nal­la. Sel­lais­ta teo­reet­tis­ta mal­lia, joka oli­si vas­tan­nut tera­peut­te­ja askar­rut­ta­viin kysy­myk­siin muun muas­sa luot­ta­muk­sel­li­suu­den säi­lyt­tä­mi­seen liit­tyen ja teh­nyt van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­lys­tä oikeu­tet­tua, ei oikein ollut. Sit­tem­min kat­son­ta­kan­nat ovat kui­ten­kin laa­jen­tu­neet, ja on myös nii­tä, jot­ka ajat­te­le­vat tera­peu­tin ja van­hem­pien väli­sen yhteis­työn tuke­van tär­keäl­lä taval­la nuo­ruusi­käis­ten hoi­toa. Muun muas­sa Jack ja Ker­ry Kel­ly Novick kuu­lu­vat näi­hin ja ovat kehit­tä­neet teo­reet­tis­ta mal­lia van­hem­pien kans­sa teh­tä­vään työ­hön (Novick & Novick 2005; Novick & Novick 2011). He ehdot­ta­vat nuor­ten tera­pioil­le kak­sin­ker­tai­sia tavoit­tei­ta: hoi­don pää­mää­rä­nä tuli­si olla pait­si nuo­ren palaut­ta­mi­nen progres­sii­vi­sen kehi­tyk­sen polul­le myös van­hem­pien ja nuo­ren suh­teen para­ne­mi­nen ja van­hem­muu­den kehit­ty­mi­nen. Novic­kit ovat kehi­tel­leet tek­nii­koi­ta, jot­ka suo­je­le­vat nuo­ren yksi­tyi­syyt­tä ja aut­ta­vat van­hem­pia kes­tä­mään tie­tä­mät­tö­myy­des­tä aiheu­tu­via tun­tei­ta. Tek­nii­koil­la pyri­tään edis­tä­mään kom­mu­ni­kaa­tio­ta nuo­ren ja van­hem­pien välil­lä, ja nii­den tar­koi­tus on aut­taa hei­tä mää­rit­te­le­mään uudes­taan kes­ki­näi­nen eril­li­syy­ten­sä ja auto­no­mian­sa.

Novic­kit (2005) läh­te­vät liik­keel­le yksi­tyi­syy­den ja salai­lun väli­sen eron sel­kiyt­tä­mi­ses­tä. He mää­rit­te­le­vät yksi­tyi­syy­den itses­tään sel­vä­nä sie­lul­li­sen elä­män ja oikeu­den ilmai­su­na, joka liit­tyy kah­den eril­li­sen yksi­lön väli­seen molem­min­puo­li­seen kun­nioi­tuk­seen. Salai­lu puo­les­taan on tar­koi­tuk­sel­lis­ta tie­don salaa­mis­ta, mikä mer­kit­see tie­don käyt­tä­mis­tä oman val­lan koros­ta­ja­na suh­tees­sa tie­don pii­ris­tä pois sul­jet­tui­hin. Novic­kien (2005) mukaan salai­lun ilma­pii­ri liit­tyy usein suh­tei­siin, jois­sa eril­li­syy­den, rajo­jen ja auto­no­mian kysy­myk­set ovat rat­kai­se­mat­ta. Salai­lu nousee usein esil­le sil­loin, kun tun­keu­tu­mi­nen ja kont­rol­loin­ti ovat vanhempi–lapsi-suhteen tär­kei­tä kysy­myk­siä. Salai­lu ker­too, että toi­min­nas­sa on pato­lo­gi­sia defens­se­jä ja suh­tees­sa ole­mi­sen tapo­ja, joil­la on huo­mat­ta­va mer­ki­tys hoi­don toi­mi­vuu­del­le. Hoi­don onnis­tu­mi­sen kan­nal­ta onkin tär­ke­ää, että nuo­ria ja van­hem­pia tue­taan sekä avoi­meen kom­mu­ni­kaa­tioon että rajo­jen ja yksi­tyi­syy­den kun­nioit­ta­mi­seen.

Monet ovat omak­su­neet van­kan näke­myk­sen sii­tä, että onnis­tu­nut nuo­ruusiän kehi­tys tar­koit­taa fyy­sis­tä sepa­raa­tio­ta ja että salai­suuk­sien pitä­mi­nen on sekä tei­ni-ikäis­ten että hei­dän van­hem­pien­sa yllä­pi­tä­mä kei­no edis­tää sepa­raa­tio­ta. He usko­vat usein aidon kom­mu­ni­kaa­tion van­hem­pien ja nuo­ren välil­lä uhkaa­van kehi­tyk­sel­lis­tä sysäys­tä ja saat­ta­van joh­taa regres­sii­vi­seen eriy­ty­mis­ky­vyt­tö­myy­teen. Novic­kien (2005) mie­les­tä täl­lai­nen sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty salai­lu itse asias­sa hidas­taa kehi­tys­tä, kos­ka se sal­lii nuo­ril­le illuusion kapi­noin­nis­ta. Tämän illuusion tur­vin nuo­ret voi­vat vält­tää todel­li­sia muu­tok­sia muka­naan tuo­vaa tais­te­lua van­hem­pien arvo­ja vas­taan ja samal­la väis­tää vas­tuun­ot­toa omis­ta teois­taan.

Van­hem­pien kans­sa teh­tä­vää työ­tä poh­ti­via tera­peut­te­ja huo­les­tut­taa usein se, että työ rik­koi­si tera­peu­tin ja nuo­ren väli­sen luot­ta­muk­sel­li­suu­den. Jot­kut mene­vät vie­lä pidem­mäl­le ja ajat­te­le­vat van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­le­mi­sen ole­van vas­toin nuo­ruu­den eriy­ty­mi­sen kehi­tys­teh­tä­vää. Novic­kit (2005) näke­vät, että van­hem­pien tun­keu­tu­mi­nen ja hei­dän kyvyt­tö­myy­ten­sä eriy­tyä on nuo­ren hoi­don ja kas­vun suu­rin este. Sik­si van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­ly on usein pait­si nuo­ren hoi­toa tuke­vaa myös vält­tä­mä­tön edel­ly­tys nuo­ren kehi­tyk­sen ete­ne­mi­sel­le. Novic­kien (2005) näke­myk­sen mukaan nuo­ruusiän suu­rin kehi­tys­teh­tä­vä sekä van­hem­mil­le että lap­sil­le ei ole sepa­raa­tio, vaan sitou­tu­mi­nen sel­fin sekä nuo­ren ja van­hem­pien kes­ki­näi­sen suh­teen muu­tok­seen. Sen vuok­si he ajat­te­le­vat, että nuo­ruusi­käis­tä hoi­ta­van tera­peu­tin tuli­si olla vas­tuus­sa poti­laan yksi­tyi­syy­den suo­jaa­mi­ses­ta edis­tä­mäl­lä van­hem­pien ja lap­sen väli­sen kom­mu­ni­kaa­tion paran­tu­mis­ta. Van­hem­pia voi­daan aut­taa sel­viä­mään ulko­puo­lel­le sul­je­tuk­si tule­mi­sen tun­teis­taan muis­tut­ta­mal­la hei­tä sii­tä, että hoi­don pää­mää­rä on suu­rem­pi lähei­syys lap­sen kans­sa. Tar­koi­tuk­se­na on, että nuo­ret ja hei­dän van­hem­pan­sa luo­vat uusia tapo­ja olla lähel­lä toi­si­aan uudel­la tasol­la. Kysees­sä ei siis ole ero, vaan muu­tos suh­tees­sao­lon laa­dus­sa.

Novic­kit (2011) ovat luo­neet teo­reet­ti­sen mal­lin van­hem­pien kans­sa työs­ken­te­lyn tuek­si. Sii­nä on mää­ri­tel­ty allians­si­teh­tä­vät ja haas­teet van­hem­mil­le hoi­don eri vai­heis­sa. Arvioin­ti­vai­hees­sa haas­te van­hem­mil­le on muu­tok­siin sitou­tu­mi­nen. Hoi­don alku­vai­heen haas­tee­na on se, että sal­lii nuo­ren olla toi­sen (tera­peu­tin) kans­sa. Hoi­don kes­ki­vai­heen haas­te on psy­ko­lo­gi­sen eril­li­syy­den, indi­vi­du­aa­tion ja auto­no­mian sal­li­mi­nen. Tera­pian lope­tus­ta edel­tä­väs­sä vai­hees­sa van­hem­man teh­tä­vä­nä on nuo­ren edis­ty­mi­ses­tä naut­ti­mi­nen ja sen arvos­ta­mi­nen. Lope­tus­vai­heen haas­te on se, että sal­lii nuo­ren sur­ra tera­pian päät­ty­mis­tä ja sisäis­tää suh­teen tera­peu­tin kans­sa. Novic­kien mal­lis­sa kuva­taan kun­kin vai­hes­pe­si­fin haas­teen herät­tä­miä affek­te­ja ja tyy­pil­li­siä tapo­ja suo­jau­tua nii­den herät­tä­mäl­tä ahdis­tuk­sel­ta. Nämä nou­dat­te­le­vat pit­käl­ti samo­ja haas­tei­ta, jot­ka liit­ty­vät Fur­ma­nin (1999) kuvaa­maan lap­sen itse­näi­syy­teen saat­te­le­mi­seen. Myös tun­teet, joi­ta nii­hin liit­tyy, ovat samo­ja: hylä­tyk­si tule­mi­sen tun­ne, yksi­näi­syys, rak­kau­den menet­tä­mi­sen pel­ko, tar­peet­to­muu­den tun­ne, suru jne. Mal­lis­sa kuva­taan myös tera­peu­tin käyt­tä­miä mene­tel­miä ja pää­mää­riä. Alus­sa on kes­keis­tä tun­nis­taa van­hem­pien toi­ve olla hyvä van­hem­pi ja luo­da edel­ly­tyk­siä yhteis­työl­le. Työs­ken­te­lyn ede­tes­sä tera­peut­ti muun muas­sa aut­taa van­hem­pia näke­mään nuo­ren ainut­laa­tui­suu­den ja vah­vis­taa aja­tus­ta, että kas­vu ei ole mene­tys ‒ vaik­ka se usein sil­tä tun­tuu­kin ‒ sekä aut­taa eroon liit­ty­vien tun­tei­den koh­taa­mi­ses­sa. Tera­peu­tin teh­tä­vä on sel­kiyt­tää, että vaik­ka eril­li­syys usein rin­nas­te­taan mene­tyk­seen, kas­vu ei mer­kit­se vain luo­pu­mis­ta, vaan tilal­le tulee jota­kin uut­ta. 

Poh­din­ta

Täs­sä työs­sä halusin tar­kas­tel­la sitä, miten lap­sen ja nuo­ren itse­näis­ty­mis­ke­hi­tys ete­nee ja mil­lai­set asiat voi­vat muo­dos­tua esteek­si eri­tyi­ses­ti nuo­ruusi­käi­sen itse­näis­ty­mi­sel­le. Halusin tut­kia näi­tä estei­tä sik­si, että arve­len nii­den ymmär­tä­mi­ses­tä ole­van suur­ta apua sil­loin, kun kehi­tyk­ses­sään jumiin jää­nyt­tä nuor­ta yri­te­tään aut­taa. Otin huo­mio­ni koh­teek­si pait­si nuo­ren itsen­sä myös hänen van­hem­pan­sa, kos­ka aiheen tar­kas­te­lu vain toi­sen osa­puo­len näkö­kul­mas­ta oli­si jää­nyt vail­li­nai­sek­si.

Nuor­ta itse­ään kehi­tys­pai­neet koet­te­le­vat monin tavoin. Näh­däk­se­ni se, miten nuo­ri pys­tyy koh­taa­maan itse­näis­ty­mi­seen liit­ty­viä haas­tei­ta, on pit­käl­ti sidok­sis­sa sii­hen, mil­lais­ta tukea hän on lap­suu­des­sa saa­nut auto­no­mia­pyr­ki­myk­sil­leen. Mikä­li van­hem­mat ovat pys­ty­neet saat­te­le­maan hän­tä riit­tä­vän hyvin elä­män alku­tai­pa­leel­la – ovat olleet luo­tet­ta­val­la taval­la tuke­na ja käy­tet­tä­vis­sä sekä kes­tä­neet jäte­tyk­si ja koe­tel­luk­si tule­mi­sen – on nuo­ri saa­nut hyvät eväät nuo­ruusiän kehi­tys­teh­tä­vien koh­taa­mi­seen. Mikä­li eriy­ty­mis-yksi­löi­ty­mis­ke­hi­tys on kui­ten­kin lap­suu­des­sa jää­nyt hata­rak­si, sii­hen liit­ty­vät pul­mat nouse­vat nuo­ruusiäs­sä uudel­leen käsi­tel­tä­vik­si. Täs­tä syys­tä nuo­ruusi­kää kut­su­taan­kin usein toi­sek­si mah­dol­li­suu­dek­si.

Olen edel­lä muun muas­sa Fried­ma­nin ja Lau­fe­rin (1997) jaot­te­lun avul­la kuvan­nut nuo­ria, joil­le nuo­ruusiän kehi­tys­teh­tä­vien koh­taa­mi­nen on lii­an haas­ta­vaa ja kehi­tys jumiu­tuu. Jois­sa­kin tapauk­sis­sa syy­nä on se, että regre­dioi­tu­mi­nen tun­tuu lii­an uhkaa­val­ta: pahim­mil­laan se mer­kit­si­si hau­raak­si jää­neen eril­li­syy­den menet­tä­mis­tä ja psyyk­kis­tä hajoa­mis­ta. Suu­ris­sa vai­keuk­sis­sa ovat myös sel­lai­set nuo­ret, jot­ka eivät syys­tä tai toi­ses­ta pys­ty siir­tä­mään objek­ti­ka­tek­sia van­hem­mis­ta uusiin objek­tei­hin. Nämä nuo­ret ovat vaka­vas­sa vaa­ras­sa eris­täy­tyä muis­ta ja vetäy­tyä objek­ti­maa­il­mas­ta koko­naan. Täl­lai­sen nuo­ren minuus on jää­nyt hyvin hau­raak­si, ja tar­vi­taan vie­lä pal­jon raken­tu­mis­ta ennen kuin nuo­ri voi pääs­tä kehi­tyk­ses­sään eteen­päin. Joi­den­kin nuor­ten koh­dal­la vai­keus itse­näis­tyä ja irtau­tua lap­suu­den sidon­nai­suuk­sis­ta kyt­key­tyy sii­hen, että heil­lä ei ole van­hem­paa, jos­ta irrot­tau­tua. Van­hem­pan­sa menet­tä­nyt nuo­ri tai nuo­ri, jon­ka van­hem­pi on vaik­ka­pa psyyk­ki­ses­ti sai­ras tai jos­ta­kin muus­ta syys­tä kyke­ne­mä­tön ole­maan tur­val­li­sel­la taval­la läs­nä ja koe­tel­ta­va­na, kes­tä­vä­nä ja jätet­tä­vä­nä, tar­vit­see ulko­puo­lis­ta apua pääs­täk­seen kehi­tyk­ses­sään eteen­päin. Kaik­kien näi­den nuor­ten koh­dal­la tera­pia voi osoit­tau­tua kol­man­nek­si mah­dol­li­suu­dek­si, pai­kak­si, jos­sa eril­li­syyt­tä ja omia rajo­ja voi alkaa raken­taa tur­val­li­ses­sa suh­tees­sa toi­seen ihmi­seen.

Koh­taam­me vas­taa­no­tol­la hyvin erias­tei­ses­ti raken­tu­nei­ta nuo­ria, ja myös näi­den nuor­ten van­hem­mat muo­dos­ta­vat var­sin hete­ro­gee­ni­sen ryh­män. Hoi­don alus­sa oli­si aina hyvä sel­vit­tää, mis­sä mää­rin van­hem­mat pys­ty­vät aset­tu­maan nuo­ren­sa hoi­don ja kehi­tyk­sen tuek­si ja mil­lä tavoin hei­tä voi­daan täs­sä aut­taa. On toki van­hem­pia, joi­den kans­sa työs­ken­te­ly saat­taa osoit­tau­tua kan­nat­ta­mat­to­mak­si tai jopa täy­sin mah­dot­to­mak­si, mut­ta onnek­si on myös pal­jon van­hem­pia, jot­ka halua­vat par­haan kykyn­sä mukaan aut­taa nuor­taan kas­va­maan. Novic­kien (2005; 2011) työ antaa mie­les­tä­ni pal­jon ymmär­rys­tä ja väli­nei­tä sii­hen, miten voim­me tukea van­hem­pia hei­dän nuo­ruusi­käis­ten­sä maa­il­mal­le saat­te­lun kivu­li­aas­sa mut­ta par­haim­mil­laan myös hyvin antoi­sas­sa pro­ses­sis­sa.

Nuo­ruusi­käi­sen pyr­kies­sä irtau­tu­maan lap­suu­den van­hem­mis­taan tulee näky­viin se, mis­sä mää­rin van­hem­mat ovat kyke­ne­väi­siä objek­ti­ka­tek­toin­tiin ja mikä on hei­dän oma eriy­ty­mi­sen asteen­sa. Boh­le­ber (2010) kuvaa nuo­ria, joi­den on hyvin vai­ke­aa kehit­tää yksi­löi­ty­nyt­tä itseä tai jot­ka eivät lain­kaan kyke­ne sii­hen. Hänen aja­tuk­sen­sa on, että nämä nuo­ret eivät pys­ty vapaut­ta­maan itse­repre­sen­taa­tioi­taan äidin objek­ti­repre­sen­taa­tion vai­ku­tuk­sen ja kont­rol­lin ilma­pii­ris­tä. Boh­le­ber arve­lee tähän liit­ty­vän oidi­paa­li­vai­het­ta var­hai­sem­paa proble­ma­tiik­kaa, joka aiheu­tuu äidis­tä, kun tämä kokee ole­van­sa uhat­tu­na lap­sen­sa auto­no­mian kehit­ty­mi­sen takia. Nämä äidit ovat katek­toi­neet lap­sen­sa hyvin nar­sis­ti­ses­ti, mut­ta he eivät pys­ty arvos­ta­maan tai riit­tä­väs­ti kan­nus­ta­maan hei­dän pyr­ki­mys­tään auto­no­mi­aan. Voi­kin aja­tel­la, että täl­lai­set äidit jää­vät vail­le sitä loh­tua, jota nuo­ren itse­näis­ty­mi­sen aiheut­ta­ma ilo ja ylpeys par­haim­mil­laan tuo­vat luo­pu­mi­ses­ta aiheu­tu­van surun rin­nal­le.

Se, kuin­ka pal­jon van­hem­pien kans­sa teh­tä­väl­lä työl­lä voi­daan tukea nuor­ten itse­näis­ty­mis­tä, riip­puu var­mas­ti pit­käl­ti sii­tä, mikä on van­hem­pien oma eriy­ty­mi­sen aste ja kuin­ka pal­jon he kyke­ne­vät muut­ta­maan nar­sis­tis­ta katek­toin­ti­aan objek­ti­ka­tek­toin­nin suun­taan. Näki­sin, että Fur­ma­nin (1992; 1999) ja Win­nicot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) aja­tuk­set lap­sen itse­näis­ty­mi­ses­tä ja sen van­hem­mis­sa herät­tä­mis­tä vas­teis­ta voi­vat olla suu­rek­si avuk­si myös nuo­ruusi­käis­ten van­hem­pien ymmär­tä­mi­ses­sä.

Novic­kien (2005; 2011) aja­tus sii­tä, että nuo­ruusiäs­sä tapah­tu­va van­hem­mis­ta irtau­tu­mi­nen ei tar­koi­ta eroa vaan suh­teen muut­tu­mis­ta uuden­lai­sek­si, on mie­les­tä­ni hyvin käyt­tö­kel­poi­nen, ja sitä kan­nat­taa välit­tää hoi­dos­sa ole­vien nuor­ten van­hem­mil­le. Myös nuor­ten mie­les­sä van­hem­mis­ta irtau­tu­mi­nen tun­tuu usein elä­vän ”lopul­li­se­na ero­na”, ja aja­tus­kin sii­tä saat­taa kau­his­tut­taa. Moni nuo­ri onkin koke­nut hel­pot­ta­va­na sen, kun aihet­ta on lähes­tyt­ty Novic­kien näkö­kul­maa pai­not­taen – että kysees­sä ei ole ero, vaan suh­teen kehit­ty­mi­nen uudel­le tasol­le.

Nuo­ruusiän kehi­tys­tä ja sii­hen liit­ty­vää regres­sio­ta on usein kut­sut­tu toi­sek­si mah­dol­li­suu­dek­si. Ajat­te­li­sin, että nuo­ruusiän itse­näis­ty­mis­ke­hi­tys tar­jo­aa myös nuo­ruusi­käi­sen van­hem­mil­le uuden mah­dol­li­suu­den. Van­hem­mat jou­tu­vat – jäl­leen ker­ran – työs­tä­mään myös omaan eril­li­syy­teen­sä liit­ty­viä tee­mo­ja saa­tel­les­saan nuor­taan koh­ti aikui­suut­ta. Par­haim­mil­laan se voi joh­taa myös van­hem­pien oman eril­li­syy­den lisään­ty­mi­seen.

Kir­jal­li­suus

Blos, Peter (1985). The ado­lescent pas­sa­ge: Deve­lop­men­tal issues. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Boh­le­ber, Wer­ner (2010). Myö­häis­nuo­ruus ja var­hai­nen aikui­suus. Krii­sit, kehi­tyk­sen umpi­ku­jat ja nii­den hoi­to. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Aikuis­tu­mi­nen, väki­val­ta ja fan­ta­sia. Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pian eri­tyis­ky­sy­myk­siä 12, 35–64. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Fried­man, Mau­rice H. & Lau­fer, M. Eglé (1997). Problems in wor­king with ado­lescents. Teok­ses­sa Lau­fer, Moses (toim.), Ado­lescent break­down and bey­ond, 39–56. Lon­too: Kar­nac.

Fur­man, Erna (1992). Todd­lers and their mot­hers. A stu­dy in ear­ly per­so­na­li­ty deve­lop­ment. Madi­son, CT: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Fur­man, Erna (1996). On Mot­her­hood. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 44S, 429–447.

Fur­man, Erna (1999). Äiti­nä ole­mi­ses­ta ja äidin omis­ta­mi­ses­ta. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pian eri­tyis­ky­sy­myk­siä 4, 78–94. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Fur­man, Robert (2001). Objek­tin­siir­to – uusi kat­saus. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pian eri­tyis­ky­sy­myk­siä 5, 60–75. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Novick, Jack & Novick, Ker­ry Kel­ly (2005). Eril­li­syys ja jaka­mi­nen klii­nis­ten arvo­jen hie­rar­kias­sa: Työs­ken­te­ly nuo­ruusi­käi­sen poti­laan van­hem­pien kans­sa. Esi­tel­mä Suo­men Nuo­ri­sop­sy­kiat­ri­sen yhdis­tyk­sen kou­lu­tus­päi­vil­lä loka­kuus­sa 2005. 

Novick, Jack & Novick, Ker­ry Kel­ly (2011). Wor­king with parents makes the­ra­py work. Lan­ham: Jason Aron­son.

Win­nicott, Donald W. (1951/1975). Tran­si­tio­nal objects and tran­si­tio­nal phe­no­me­na. Teok­ses­sa Through pae­diat­rics to psyc­ho-ana­ly­sis: Col­lec­ted papers, 229–242. New York: Basic Books.

Win­nicott, Donald W. (1956/1975). Pri­ma­ry mater­nal preoccu­pa­tion. Teok­ses­sa Through pae­diat­rics to psyc­ho-ana­ly­sis: Col­lec­ted papers, 300–305. New York: Basic Books.

Win­nicott, Donald W. (1958/1965). The capaci­ty to be alo­ne. From depen­dence toward inde­pen­dence in the deve­lop­ment of the indi­vi­dual. Teok­ses­sa The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment, 29–36. Lon­too: Hogarth Press.

Win­nicott, Donald W. (1960/1965). The theo­ry of the parent-infant rela­tions­hip. Teok­ses­sa The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment, 37–55. Lon­too: Hogarth Press.

Win­nicott, Donald W. (1971). The use of an object and rela­ting through iden­ti­fica­tions. Teok­ses­sa Playing and rea­li­ty, 86–94. Lon­too: Rout­led­ge.