Anna Lepistö: Elämän tarkoituksia

Esi­valmis­te­lut ja alustus

Vähän­hän se vaivaa aina. Myönnettäköön.

Elämän tarkoi­tus on val­ta­va aihe. Palataan juurelle. Alkoiko se kukkuu-leikeistä? Ole­mas­saolon ihmette­ly siis. Ei voi muis­taa. Sen voin, kuin­ka toise­na koulupäivänä lainasin kir­jas­tos­ta kaveri­ni suosi­tuk­ses­ta Vel­jeni Lei­jon­amie­len (Lind­gren 1974). Kir­ja mullisti käsi­tyk­seni elämästä ja kuole­mas­ta. Sankariv­el­jek­set kuo­li­vat kahdesti: ensin Nangi­jalan Kir­sikkalaak­soon ja toisel­la ker­ral­la Nangili­man Ome­nalaak­soon. Kehot ter­ve­htyneinä ja mielet ennal­laan. Tämä oli kiehto­vaa, kuten lohikäärmeetkin. Samoi­hin aikoi­hin työstin läpi kuvitet­tu­ja raa­matunker­to­muk­sia ja jäin inten­si­ivis­es­ti kiin­ni piir­rokseen Lootin vaimos­ta, joka kurk­isti taak­seen palavaa kaupunkia kiel­loista huoli­mat­ta ja muut­tui suo­la­p­at­saak­si. Huh! 

Muis­tan myös leikki­neeni ajatuk­sel­la, että mitä jos olenkin lapsen sijaan robotti.

Havah­duin elämän tarkoituk­sen kysymyk­seen tietoisem­min yläk­ouluikäisenä, kiitos herkkyyskaudel­lani ilmestyneen Sofi­an Maail­man (Gaarder 1994). Sofi­aa uteliaisu­us aut­toi eteen­päin. Edith Söder­granin runot saat­toi­vat myös siivit­tää. Ihmeel­lisen meren lupaus välke­hti edessä: “Mitä on tapah­tunut sadus­sa, on tapah­tu­va minullekin.”

Hie­man myöhem­min Helsin­gin Sanomien kuukausili­it­teessä oli jut­tu elämän tarkoituk­ses­ta. Kir­jail­i­ja Bo Carpelan antoi lehdelle oman ajatuk­sen­sa. Siitä tuli nuoru­u­de­naikainen suosikki­ni. Muis­tan sen edelleen ulkoa, on tul­lut lainat­tua: ”Mikä on elämän tarkoi­tus? Mikä on runon, maise­man, ohiki­itävän pil­ven, musi­ikin merk­i­tys? Elämän tarkoi­tus on mielestäni pyrk­iä elämään niin rehellis­es­ti, avoimesti ja oikeu­den­mukaises­ti kuin mah­dol­lista, vaa­ti­mat­ta kuitenkaan elämältä enem­pää kuin me itse voimme sille antaa.” Carpelanin vas­tauk­ses­ta siivilöi­tyvät kul­hoon kohtu­ullisu­us, olo­suhtei­den ja olemisen muodon huomioimi­nen, antamisen ja saamisen suhde. Käärin hihat.

Alus­taes­sani mielessäni tätä arvoitus­ta koen het­kit­täin ole­vani ajat­telukykyni raja­mail­la ja mie­len­sisäisessä syvässä veny­tyk­sessä. Tun­nel­ma lähe­nee mys­tistä, oseaanista koke­mus­ta. Elämän tarkoi­tusten taik­i­nal­la on taipumus­ta koho­ta yli ast­ian aina kohti ääret­tömyyt­tä. Tästä huoli­mat­ta halu­an leikkiä sil­lä het­ken ja muo­toil­la siitä jotakin omaa.

Elämää ja tarkoi­tus­ta ei voi kovin kauaa ajatel­la ilman, että mieleen tup­sah­taa noogeenisen neu­roosin ja eksis­ten­ti­aali­ana­lyysin isä, psyki­a­tri Vik­tor Fran­kl. Hän muo­toili vuon­na 1946 seuraavaa:

”Ihmi­nen voi ensin­näkin antaa ole­mas­saololleen tarkoituk­sen tekemäl­lä, toimit­ta­mal­la tai luo­ma­l­la jotakin; hän ryhtyy työhön ja toimeen. Toisek­si hän voi löytää elämän tarkoituk­sen elämyk­sistä, joi­ta saa luon­nos­ta, taiteesta, tai toisen ihmisen rakas­tamis­es­ta. Kol­man­nek­si, sil­loinkin, kun ei ole mah­dol­lisuuk­sia kumpaankaan edel­liseen, ihmi­nen voi löytää elämälleen arvon ja tarkoituk­sen siinä tavas­sa, jol­la hän asen­noituu rajal­li­sine mah­dol­lisuuksi­neen muut­tumat­tomaan, kohtalono­maiseen ja väistämät­tömään. Ihmisen tulee ottaa het­kestä vaari ja olla valmi­ina nopeastikin muut­ta­maan elämän­sä tarkoi­tus­ta täyt­tänyt­tä suun­taa.” (Fran­kl 1946/1981, 99.)

Lain­auk­sen kol­mas koh­ta, joka korostaa ihmisen per­im­mäistä valin­nan­va­paut­ta suh­tau­tu­mises­sa olo­suhteisi­in, on eri­tyisen puhut­tel­e­va. Fran­kl muo­vasi ajatuk­si­aan seu­rail­lessaan keski­tysleiri­vankien ja var­ti­joiden suh­tau­tu­misia elämiseen ihmisyyt­tä koet­tele­vis­sa kent­täolo­suhteis­sa. Hän havain­noi, että parhait­en ääri­olo­suhteis­sa selviy­tyivät ne, jot­ka pystyivät löytämään näis­sä vapau­den ja toivon suh­teen hyvin ahtais­sa olo­suhteis­sa tarkoituk­sen ja mie­len elämälleen. Täy­tyy siis voi­da olla jotakin, jota vali­ta ‒ edes tapa suhtautua?

Taivun ajat­tele­maan, että tämän päivän psyko­ana­lyyt­tisen psykoter­api­ankin oikeu­tus ja poh­ja lep­ää tässä; ajat­telun (suh­teel­lises­sa) vapaudessa. Usein psykoter­a­pi­ois­sa täy­tyy kuitenkin tutkia ja sulatel­la erinäisiä esteitä tähän liit­tyen sekä myös tavoit­taa sitä, mil­lä taval­la oma ajat­telu ei ole vapaata.

Psyki­a­tri Mat­ti Keinä­nen (2019, 89) kuvaa merk­i­tyk­sen­muo­dos­tuskykyä itsesääte­lykyvyn ohel­la perus­ta­van­laa­tuise­na kehi­tyk­sel­lisenä saavu­tuk­se­na; se on väylä antaa ele­ty­ille koke­muk­sille merk­i­tyk­siä omas­sa mielessään. Keinä­nen toteaa tämän ole­van “ensiar­voista mah­dol­lisuuk­sille luo­da toimi­vaa suhdet­ta sekä omaan itseen­sä ja koke­muk­si­in­sa että toisi­in ihmisi­in ja ympäristöön­sä”. Keinä­nen ker­too merk­i­tyk­sen­muo­dos­tus­taidon koos­t­u­van psyykkisen sit­o­misen kyvys­tä, jon­ka avul­la taas voidaan punoa lohdut­tavia ja rauhoit­tavia mieliku­via ja saa­da asioi­ta hallinnan piiriin.

Frank Marte­lan tuoreessa Elämän tarkoi­tus ‑kir­jas­sa asi­aa leiv­otaan filosofin ohjeil­la. Martela lainaa kol­le­ga Todd May­ta: “Merk­i­tyk­sen kaipu­umme tör­mää uni­ver­sum­in halut­to­muu­teen antaa meille täl­laista tarkoi­tus­ta” (Martela 2020, 18). Martela määrit­telee elämän tarkoituk­sen metafy­y­sisek­si arvoituk­sek­si. Merk­i­tyk­sel­lisyy­den kysymyk­set hän liit­tää henkilöko­htaisen elämämme tun­nel­maan: “Pohjim­mil­taan on kysymys siitä, kuin­ka voimme kokea oman elämämme merk­i­tyk­sel­lisek­si, ei siitä, näyt­tääkö se merk­i­tyk­sel­liseltä ulkop­uolelta tarkastel­tuna.” (Martela 2020, 80.) Martela kään­nähtääkin suosi­maan merk­i­tyk­sel­lisyy­den kysymys­tä ja neu­voo aloit­ta­maan ihmette­lyä omista koke­muk­sista; niistä, joi­ta kokee täl­lä het­kel­lä arvokkaik­si ja sitou­tu­misen arvoisik­si. Martela viit­taa filosofi Simone de Beau­voiri­in, joka ei usko arvo­jen kek­simiseen tyhjästä vaan kan­nat­taa tilan­nesi­don­naisem­paa eksis­ten­tial­is­mia: äärim­mäi­nen eksis­ten­tial­is­mi “sul­kee ihmisen hedelmät­tömään ahdis­tuk­seen, tyhjään sub­jek­ti­ivi­su­u­teen”. Martela jatkaa edelleen Beau­voir­il­la: “Ei pidä pyrk­iä häivyt­tämään olemisen moniselit­teisyyt­tä vaan päin­vas­toin myön­tyä toteut­ta­maan sitä” (Martela 2020, 83).

Sanakir­jan mukaan tarkoituk­sen syn­onyyme­ja ovat esimerkik­si aiko­mus, tehtävä, päämäärä. Nämä samamerk­i­tyk­siset sanat vaikut­ta­vat sijait­se­van ajatuk­sen alus­sa ja lopus­sa. Merk­i­tyk­sel­lisen vas­taavuuk­sia ovat taas muun muas­sa tähdelli­nen, mon­isyi­nen, puhut­tel­e­va. Nämä yhdis­tyvät mielessäni enem­män miet­teen äärel­lä koet­tuun tun­nel­maan. Aion käyt­tää näitä kah­ta esseessäni rinnakkain.

Paluu resep­tikir­jo­jen äärelle

Pyörähde­tään psyki­a­tri­an arkielämään; tilaan, jos­sa hoidot ja psyykkistä tukea tarvit­se­vat ihmiset nykyaikana kohtaa­vat. Nopeasti vilka­istes­sa vaikut­taa siltä, että elämän tarkoituk­sen miet­timi­nen ei ole ken­täl­lä kovinkaan muodikas­ta. Edelleen ihmiset kuitenkin ahdis­tu­vat, masen­tu­vat ja hake­vat lisään­tyvästi itselleen apua terveyspalveluista.

Psyki­a­tri­an hoito­va­likos­sa pin­nal­la kel­lu­vat olemisen tukalu­ut­ta lievit­tävät lääk­keet ja psykol­o­gisi­na hoit­o­muo­toina kehon ylivireystilo­ja rauhoit­ta­maan pyrkivät mind­ful­ness-har­joit­teet sekä ajat­telun ja oirei­den hallintaa pain­ot­ta­vat tehtävät. Näil­läkin on oikeu­tuk­sen­sa, sil­lä ne, kuten muutkin sup­por­t­i­iviset hoit­o­muodot, pyrkivät kan­nat­tele­maan ja saa­maan hal­tu­un han­kalaa oloa.

Ei voi vält­tää vaikutel­maa, että on otet­tu askelei­ta tun­tei­den teknistä sääte­lyä pain­ot­tavaan suun­taan. Keskeinen kysymys on mekanisti­nen, suo­ravi­ivainen ja ped­a­gogi­nen: miten tun­tei­ta ja vireystilo­ja säädel­lään ja kuin­ka tämä taito opi­taan ja opete­taan. Sinän­sä oival­lisia kysymyksiä.

Elämän tarkoituk­sen pohdin­noista, mielekkyy­den piiloleikeistä ja näi­den vaiku­tuk­ses­ta oloon (tai vaik­ka niiden tun­netilo­jen sääte­lyyn) on tul­lut epä­su­osit­tua. Merk­i­tyk­set ovat joutuneet marginaaliin.

Samaan aikaan dig­i­taalisen maail­man­vai­heen edetessä ja lait­tei­den ääressä viet­tämämme ajan kas­vaes­sa inhimil­lisyy­den ja ruumi­il­lisu­u­den rajat häi­lyvät uudel­la taval­la. Kän­nykkä on nykyään kyseenalais­tam­a­ton jatke kämmenelle. Kiin­nitämme tois­tu­vasti kat­seemme tois­t­en ihmis­ten silmien tai luon­non sijaan ruu­tu­i­hin. Huo­maan, kuin­ka pään sisäl­lä alkaa soi­da kor­vam­a­tona Kraftwerkin ikoni­nen kap­pale ”The robots” (Hüt­ter, Schnei­der & Bar­tos 1978), ja samal­la käde­tkin alka­vat heilua konemaisesti:

We’re charg­ing our battery

And now we’re full of energy

We are the robots

We’re func­tion­ing automatic

And we are danc­ing mechanic

We are the robots

Voi ei! Kap­pale on vuosikym­me­nien takaa, ja siinä lauleskel­laan huikean tekni­ikan kehi­tyk­sen myötä raken­ne­tu­ista robot­eista, joi­ta ihmi­nen voisi käyt­tää apunaan mie­len­sä mukaan. Musi­ikkivide­ol­la raja ihmisen ja robotin välil­lä on hämär­ret­ty, vaikut­tavaa ja edelleen ajanko­htaista. Teknis­ten lait­tei­den mukaan­tu­lo on toki helpot­tanut elämää, mut­ta sen sijaan että ne toimi­si­vat palveli­joina, ovat ne alka­neet han­kalan sivuoireen lail­la myös koukut­taa meitä. Ketkäs nyt ovatkaan niitä orjia?

Ehkä meil­lä ihmisil­lä on kone­maisu­ut­ta kohti pyrkivä ja yksilöl­liseltä havah­tu­miselta suo­jau­tu­va puoli, autopi­lot­ti­vai­hde, joka lieven­tää ja aut­taa sietämään elämän tuskallisu­ut­ta ja tois­teisu­ut­ta. Ja onhan ruumi­imme perus­toimin­nois­sa paljon robot­ti­maisu­ut­ta – automaat­ti­toim­into­ja: sydän pump­paa, veri vir­taa, ruuan­su­la­tus toimit­taa tehtäviään. Suurelta osin ajatuk­setkin ja eri­tyis­es­ti tun­teet juok­se­vat läpi mie­len ja ruumi­in ilman tietoista napin painal­lus­ta. Per­in­teinen näke­mys vapaas­ta tah­dos­ta on joidenkin neu­roti­eteil­i­jöi­den tutkimusten perus­teel­la ollut jo pitkän aikaa kyseenalais­tet­tu. Tästä puhuu myös toimit­ta­ja Put­tosen lehtiar­tikke­li ”Hyvästi, vapaa tah­to” (2019), jos­sa tiivis­tetään kuitenkin myös se, kuin­ka radikaaleim­matkin neu­ro­tutk­i­jat näkevät illu­u­sion vapaas­ta tah­dos­ta tarpeel­lise­na toim­intamme kannal­ta. Artikke­lis­sa muis­tute­taan lisäk­si vai­h­toe­htoi­sista näke­myk­sistä ja siitä, kuin­ka filosofit puhu­vat kom­pat­i­bil­is­mista, jon­ka mukaan deter­min­is­mi ja vapaus ovat yhteenso­vitet­tavis­sa ja teot voivat sisältää ihmisen omaa järkeilyä.

Pää menee hie­man pyörälle. Voiko silti olla tärkeää ihmis­ten mieltä hoidet­taes­sa pysähtyä myös eri­lais­ten tun­tei­den ja tun­nelmien yhtey­dessä sisäis­inä mielikuvina ja ajatuksi­na rak­en­tu­vien merk­i­tyk­sel­lisyyk­sien ja merk­i­tyk­set­tömyy­den tun­nelmien ihmette­lyyn? Vaikka­pa niihin kum­mallisi­in mut­ta elävöit­tävi­in het­ki­in, jol­loin kirkas­ta tähti­taivas­ta myöhään kevätil­tana kat­sel­lessa havah­tuu ja voi häm­men­tyneenä säp­sähtää tavoit­taes­saan het­kek­si jotain omas­ta sat­tuman­varais­es­ta paikas­taan maail­mankaikkeudessa ja huo­ma­ta samal­la pyöräyt­televän­sä päätään vähän huvit­tuneenakin kaiken per­im­mäis­es­tä arvoituksellisuudesta. 

Vielä, ainakin, voimme tehdä itse­havain­noin­tia ja lauleskel­la: We are not robots.

Voivatko liialli­nen tehokku­u­den ja mekaanisu­u­den pain­ot­tumi­nen psyki­a­trisen hoidon kuviois­sa johtaa siihen, että ole­mas­saolon koke­muk­selli­nen yksilöl­lisyys jää aav­is­tuk­sen liikaa reuna-alueelle? Luovu­us tössähtää ja poti­laiden (sekä ter­apeut­tien) unek­sun­nat lässähtävät pan­nukakuik­si? Mikä olisi resep­tik­si robot­ti­maisu­u­teen vajoavaa kanssatove­ria herättelemään?

Tois­taisek­si hoit­o­muo­toina ovat säi­lyneet myös vuorovaiku­tus­suh­teeseen foku­soi­vat, mieliku­vien ja sisäisen maail­man tutkimiseen keskit­tyvät psykoter­api­at, kuten vaikka­pa psyko­ana­lyysi ja psyko­dy­naamiset psykoter­api­at. Näi­den asetelmien vapaa­muo­toisu­us ja suh­teelli­nen kiireet­tömyys tar­joa­vat edelleen tilaa ihme­tel­lä melkein mitä vaan.

Irvin Yalom (2001/2015), eksis­tenssin kysymyk­si­in psykoter­a­pi­ois­sa keskit­tynyt psyko­ana­lyytikko, määrit­tää ole­mas­saoloon liit­tyen neljä kysymys­tä tai pelkoa: kuole­ma, iso­laa­tio tai ulkop­uolisu­us, elämän tarkoi­tus ja vapaus. Hän on toden­nut, että eril­lisen koulukun­nan perus­t­a­mi­nen ole­mas­saolon kysymyk­si­in liit­tyen voi olla vähän turhaa – näitä kysymyk­siä putkah­taa tutkit­tavak­si psykoter­a­pi­ois­sa ilman erikois­tu­mista. Riit­tää, että psykoter­apeu­ti­l­la on herkkyyt­tä pitää myös näi­den kysymys­ten häm­mäste­lyn mah­dol­lisu­us auki omas­sa mielessään.

Yalom (2001) toteaa, että ihmiset etsiy­tyvät ter­api­aan elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­teen liit­tyvien huolien kanssa use­am­min kuin ter­apeu­tit usein tajua­vatkaan. Yalom viit­taa tässä Jungi­in, joka oli toden­nut jopa yhden kol­ma­sosan poti­lais­taan kon­sul­toi­neen hän­tä tästä syys­tä. Elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­den pul­mat kätkey­tyvät vas­taan­ot­to­huoneis­sa mon­en­laisi­in vaat­teisi­in: innos­tuk­sen puut­teeseen, tyhjyy­den tun­teisi­in, itsen­sä turhak­si kokemiseen jne. Eräs nuori aikuinen muo­toili tosin tämän osu­vasti suoraan:

Asi­akas: Ja niinku sit­ten viikon­lop­puna alkoi tun­tua, että onko mil­lään mitään järkeä!

Ter­apeut­ti: Mitä sä tarkoi­tat tuol­la, ymmär­ränkö oikein, että pohdit nyt enem­män sitä omaa koke­mus­ta oman yksilöl­lisen elämän mielekkyy­destä, kuin ylipäätään siitä, onko elämäl­lä yleisel­lä tasol­la järkeä?

Asi­akas: No joo, siis omaa kohtaani minä. Sitä tun­net­ta mil­lä on suh­teessa asioi­hin. Työ ei tun­nu mielekkäältä eikä ihmis­suh­teet myöskään.

Ter­api­ateknis­es­ti Yalom suosit­taa asian läh­estymistä epä­suo­rasti: ”Sitoutumisella/mielenkiinnolla on väliä ja sitou­tu­misen estei­den tun­nistamisel­la ja pois­tamisel­la. Elämän tarkoituk­sen kysymyk­sen äärel­lä, kuten Bud­dha opet­ti, ei ole hedelmäl­listä tar­jo­ta moraal­ista tai älyl­listä opas­tus­ta. Täy­tyy pulah­taa elämän jokeen ja antaa kysymyk­sen ajele­htia pois.” (Yalom 2001, 136.)

Valmis­tu­saineet

Silmäilen aiheeseen ori­en­toi­tu­misek­si Merete Maz­zarel­lan (2017) esseekokoel­maa Elämän tarkoi­tus. Maz­zarel­lan teok­ses­sa on main­in­ta käsit­teestä serendip­isyys; kyvys­tä tehdä sat­tuman ohjaamia, odot­ta­mat­to­mia löytöjä, ”nähdä sil­to­ja siel­lä mis­sä toiset näkevät vain kuilu­ja”. Kir­jail­i­ja mainit­see esseisti Rebec­ka Sol­nitin kuvaa­man kasvi­ti­eteil­i­jän, ”jol­la on kyky löytää uusia laje­ja eksymäl­lä viidakkoon, astu­mal­la ulos tieton­sa piiristä, anta­mal­la koke­muk­sen kas­vaa tietämys­tään suurem­mak­si, val­it­se­mal­la todel­lisu­us suun­nitel­man sijas­ta” (Maz­zarel­la 2017, 61).

Aasin­sil­ta tai vain silta. 

Toisi­aan seu­raav­il­la psykoter­apiatun­neil­la syn­tyy aina uudelleen kah­den yksinäisyy­den ja eril­lisyy­den muo­dosta­mat kuplat, jot­ka osin limit­tyvät. Lasken mie­leni tois­t­en aja­tusten ja tun­tei­den vir­roille, pyrkimyk­senäni ymmärtää toisen mieltä ja tavoit­taa sen­hetk­istä koke­muk­sel­lista totu­ut­ta, koke­maan ja aset­tele­maan yhdessä tätä aiem­min tun­tem­aton­ta sano­jen ja jae­tun tun­nel­man kuvaan. 

Mon­es­sa kohtaa päivän tun­tien aikana on kovin epä­selvää, minkä kaiken kanssa ollaan tekemi­sis­sä. Välil­lä on vain syvää, hil­jaista, vielä hah­mot­tumas­sa ole­vaa tun­nel­ma­mas­saa. Liaan­it ja tiheä kasvus­to peit­tävät näkymän ja vir­ran sume­as­sa vedessä ei näe pitkälle. Kun ollaan alueil­la, jot­ka ovat asi­akkaalle tun­tem­at­tomampia ja tutki­mat­tomampia, ter­apeut­ti­akin jän­nit­tää. Miltä ja mik­si suo­jaudu­taan? Parhaim­mil­laankin toisen maise­mat jäävät aina hie­man vieraik­si. Johtuu lie­nee osin per­im­mäis­es­tä erillisyydestämmekin.

Mut­ta silti tämä mie­len tarken­t­a­mi­nen toisi­aan seu­raavi­in epä­selvi­in kuvi­in har­jaan­nut­taa miet­timään elämän ja elämien äärivi­ivo­ja, foku­soimaan kat­set­ta ääriä kohti, kun sitä tekee tun­tikau­sia työpäivisin. Olli Jalosen kir­jas­sa Taivaan­pal­lo tähti­ti­eteil­i­jän oppipoi­ka Angus koulii Saint Hele­nan maise­mis­sa kat­set­taan tarkem­mak­si täh­tien asen­to­ja öisin ja lin­tu­jen ohikulkua päivisin merk­it­semäl­lä: ”Her­ra Haw­ley on sanonut ja näyt­tänyt miten silmiä voi har­joit­taa ja puris­taa reunoista vielä näkeväm­mik­si. Niin pystyn erot­ta­maan kirkkaal­la ilmal­la kanat Itku­raidan­laak­son yli vihreää ruo­hoa vas­ten.” (Jalo­nen 2018, 8.)

Psykoter­apeutin työn koen ole­van osin ihmis­mie­len täh­tien ja sisäis­ten lin­tu­jen siip­i­en liikkei­den (ja liikku­mat­to­muu­den) havain­noi­jan työtä. Näi­den mieliku­vien äärel­lä todis­ta­jan ja välil­lä sanoit­ta­jan työtä. Joka tapauk­ses­sa psykoter­apia on työtä, jos­sa tulee usein tarkem­mak­si havain­noit­si­jak­si (kuten Angus) sen myötä mitä enem­män sitä tekee. Olen huo­man­nut, kuin­ka usein asi­akkaan itse­tun­te­muk­sen vahvis­tu­mi­nen vaikut­taa lisäävän myös elämän merk­i­tyk­sel­lisenä kokemisen tun­temisen voimakkuutta.

Teen pääasi­as­sa nuorten ja nuorten aikuis­ten psykoter­a­pi­oi­ta. Nuoru­usikään liit­tyy eri­tyisel­lä taval­la oman elämän mielekkyy­den tarkastelun inten­si­fioi­tu­mi­nen. Nuorisop­sykoter­apeut­ti Ilona Jout­samo nimeää nuoru­usiän yhdek­si tärkeäk­si kehi­tys­te­htäväk­si oman tule­vaisu­u­den suun­nitel­man hah­mot­telun ja luomisen, ja tämä jos mikä vaatii omien toivei­den, halu­jen ja per­soo­nan inven­taar­i­o­ta ja rak­en­tamista (Jout­samo 2017). Valin­nan kohtei­den run­sauden äärel­lä voi olla vaikea tehdä päätök­siä ja haas­tavam­mak­si­han se käy, jos taustal­la on haavoit­tuvuuk­sia, jot­ka sumen­ta­vat halun suun­taamista. Nuoru­usiässä joutuu peilaa­maan sitä, mitä itse halu­aa, sen äärel­lä mitä olete­taan itseltä halut­ta­van. Palaan alku­un, filosofi Marte­lan ajatuk­seen, ja muo­toilen sen toisin sanoin: kuin­ka saa­da elämään mielekkyy­den tunne mukaan niin, että olem­i­nen tun­tuu riit­tävän merk­i­tyk­sel­liseltä pelkän pin­tavaikutel­man sijaan.

Toisi­naan kuulee nuorten kuvaa­van, kuin­ka elämässä on vaikea tart­tua mihinkään – miten kohdis­taa halu­aan tai edes tietää, mitä halu­aa. Sil­loin voi tun­tua siltä, että elämä val­uu läpi sormien.

Tätä kir­joit­taes­sani min­ulle tulee outo miel­ley­htymä. Ajat­te­len, että tarvit­sen hakkaani.

Pal­lo ja hakka

Muis­tan Erlend Loen teok­sen Super­nai­ivi (1998). Romaani ker­too nuores­ta miehestä, jol­la on ongel­maa elämän mielekkyy­den kanssa. Päähenkilö lukee teok­ses­sa kir­jaa ajas­ta ja maail­mankaikkeud­es­ta, kvant­ti­teo­ri­as­ta, järkyt­tyy ja tulee pakkomiel­teisek­si uni­ver­sum­in laa­ju­ud­es­ta. Ker­to­jam­inän pak­ka hajoaa teok­sen alus­sa vel­jelle hävi­tyn kroket­tipelin jälkeen:

”Kaik­ki tun­tui merk­i­tyk­set­tömältä. Aivan yhtäkkiä. Oma elämäni, muiden elämä, eläimien ja kasvien elämä, koko maail­ma. Mis­sään ei ollut enää mitään järkeä.” 

”Kyse ei ollut kroketista. Siitä olin var­ma. Kroket­ti on pikku­jut­tu ja tämä sitä vas­toin oli suuri. Melko pian aloin aav­is­tel­la, että vaikeuk­sil­lani oli suo­ra yhteys siihen, että täytin 25 vuot­ta enkä oikein pystynyt hyväksymään sitä. Olen jo pitkään tun­tenut jonkin­laista huol­ta van­hen­e­mis­es­ta. Tilas­ta minä en väl­itä paljon paskaakaan, mut­ta ajan kanssa min­ul­la on ongelmia.” (Loe 1998, 11–12.)

Pohti­mal­la ajatuk­sis­saan lap­su­u­den muis­toaan siitä, kun sai las­ket­telusuk­set, las­ket­teli koko päivän ja pyör­tyi, kun oli niin hauskaa, että uno­hti syödä, hän saa tarken­net­tua tun­net­ta, joka oli haussa:

”Olen vaku­ut­tunut siitä, että on kysymys innos­tuk­ses­ta. Sen puut­teesta. Min­un täy­tyy löytää se. Val­loit­taa se takaisin. Jos­sain se piileskelee. Luul­tavasti siitä ei kan­na­ta puhua. Se on vähän niinkuin zen. Yrit­tämäl­lä en pysty ikinä onnis­tu­maan. Voin onnis­tua vain, jos en yritä. Hel­vetin bud­dha­laiset. Luule­vat ole­vansa niin pirun fik­su­ja.” (Loe 1998, 39.)

Romaanin minä tutus­tuu tari­nan edetessä 5‑vuotiaaseen poikaan, matkustelee hissil­lä ylös alas ja alkaa tapail­la tyt­töä. Hän hakee kos­ke­tus­ta ja vahvis­tus­ta eteen­päin­menoon taan­tu­mal­la omien miel­tymys­ten­sä mukaan leikkikalu­jen äärelle – mind­ful­nessin tai med­i­taa­tion sijaan hän tukeu­tuu pal­lon­heit­te­lyn tois­tu­vu­u­teen ja naput­telee hakka-lelulla.

Rakkaus ja työ

Muis­te­len vii­saiden ihmis­ten lausah­duk­sia asian ympäriltä. Rakas­taa ja tehdä työtä, Freud ja Monroe.

Psyko­ana­lyytikkoni siteerasi elämän tarkoi­tus- aihet­ta ter­api­as­sa sivutes­samme Ismo Alankoa, joka taas oli jos­sain tv-ohjel­mas­sa lausunut: ”Rakkau­den perässähän ne kaik­ki juok­see.” Tark­istin tätä esseetä kir­joit­taes­sa, oliko muis­ti­ni tehnyt tep­posia – ei ollut. Nyt yli vuosikymme­nen jäl­keen palates­sa asi­aan päivite­tyssä keskustelus­sa jutelti­in muus­takin. Joo, työhän on muuten tärkeää. Ja itse­tun­te­mus. Olin samaa mieltä ja lisäk­si taisin alle­vi­iva­ta leikin ja innos­tuk­sen tun­teen merk­i­tys­tä. Keskustelu johti myös avaru­us­matkailun pohdintaan.

Palataan ensin rakkau­teen. Laa­jasti ja moniker­roksis­es­ti ymmär­ret­tävä asia. Ja toisaal­ta pelk­istyen. Sama tunne, vähän eri inten­si­teetil­lä ja kier­teel­lä, mon­taa objek­tia kohti. Psyko­ana­lyytikko Pent­ti Iko­nenkin kir­jaa rakkau­den merk­i­tyk­sel­lisyy­den koke­muk­sen raaka-aineeksi:

”Elämä on kokon­aisu­udessaan mielekäs sil­loin, kun siihen sisäl­tyvä rakkaus painaa vaa’assa enem­män kuin paha, joka saa kysymään paho­jen asioiden ja lop­ul­ta koko elämän mieltä. Rakkau­den painaes­sa vaa’assa enem­män kuin paha, elämän mielekkyys on annet­tu meille, ei älyl­li­sis­sä seli­tyk­sis­sä, vaan juuri rakkau­den kokemises­sa.” (Iko­nen 2004, 125).

Jos peru­ute­taan vielä Super­nai­ivi-romaani­in, siel­läkin tun­tuu ole­van luot­ta­mus­ta rakkau­den (tai erään tytön) nimeen elämän tun­nevärien palauttajana:

”Nyt jut­te­len Lisen kanssa.

Lopetet­tuani puhelun makaan sohval­la kasvot hymyä hehkuen. Tun­tuu aivan siltä kuin olisi juuri lakan­nut sata­mas­ta. Kuin sade olisi jatkunut lop­ut­toman kauan, mut­ta nyt vih­doin lakan­nut. Ja kaik­ki tuok­sut tun­tu­vat voimakkaina ja puut lois­ta­vat vihreän eri sävyis­sä. Tytöt ovat niin kum­mallisia. Ensin heitä ei ole mis­sään ja kaik­ki tun­tuu kutakuinkin rasit­taval­ta. Mut­ta sit­ten, kun he ilmestyvät elämään, kaik­ki tun­tuukin paljon upeam­mal­ta.” (Loe 1998, 113.)

Kun ei ole vail­la rakkaut­ta, voi olla enem­män merk­i­tyk­senkin tun­net­ta taskus­sa. Kir­jail­i­ja Loe maalailee osu­vasti, kuin­ka tässä yhtey­dessä päähenkilön ais­titkin tun­tu­vat tarken­tu­van, maail­man väriskaala vaikut­taa laa­jenevan. Lopus­sa ker­to­jam­inä menee kyläilemään vel­jen­sä luo. Yhteinen aika vel­jen kanssa ja uudet maise­mat päivit­tävät maail­man mit­ta­suhtei­ta. Näkymätkin ovat vapautuneemmat:

”Tämä on viimeinen päiväni New Yorkissa. Ostan Bor­relle leikki­au­ton. Se on vihreä ja ajaa pitkin lat­ti­aa, jos sen vetää käyn­ti­in. Kim saa New Yorkin säästä ker­to­van kir­jan ja Liselle ostan taskukalei­doskoopin. Se esit­tää kaiken näkemäni 24 eri­laisel­la taval­la. Mitä tavanomaisim­mat asi­at muut­tuvat hienoik­si kuvioik­si. Min­un täy­tyy arvioi­da uudelleen näkökan­tani sel­l­aisi­in asioi­hin, jot­ka ovat niin taval­lisia, että olen lakan­nut kiin­nit­tämästä niihin huomio­ta. Vel­jeeni esimerkik­si. Hän näyt­tää upeal­ta kalei­doskoopin läpi kat­sot­tuna. Eri­laiselta.” (Loe 1998, 211.)

Entäs sit­ten työ, leik­ki tai innos­tus? Ovatko ne pohjim­mil­taan vain rakkau­den sub­li­maa­tio­ta? Rakkaus, libido, sek­suaal­isu­us? Mikä sit­ten ohjaa ihmisen per­soon­al­lista tun­nesuhdet­ta maail­maan ja asioi­hin? Mikä määrit­tää sitä, kuin­ka hän on, tun­tee ole­vansa suh­teessa maail­maa kohti ja mil­lä tavoin hän tavoit­telee asioita?

Har­avoin vas­taus­ta Don­ald Melz­erin kir­jas­ta Sex­u­al states of mind (1973). Melz­erin tek­steis­sä pohdiskel­laan, kuin­ka pohjim­mainen elämän­voima näyt­täisi liit­tyvän sek­suaal­isu­u­teen, niin fys­i­ol­o­gises­sa kuin psykol­o­gises­sakin mielessä. Melz­er kuvailee, kuin­ka sek­suaal­isu­u­den käsite ja sen merk­i­tyk­set ovat vuosien myötä laa­jen­neet, ja toteaa tek­stis­sä, että Freudin neu­ro­fy­s­i­ologi­nen viite on vai­h­tunut läh­es kokon­aan psykol­o­giseen merk­i­tyskent­tään. Melz­er muo­toilee, kuin­ka työ (ja myös leik­ki) on merk­i­tyk­seltään sek­suaal­ista, ja pain­ot­taa myös intohimon/innon merk­i­tys­tä affek­ti­na tässä. On avar­tavaa miet­tiä, kuin­ka tätä samaa voidaan kat­sel­la laa­jem­min; sek­suaaliener­gian, vitaal­isu­u­den kanavoitu­mises­sa kaik­keen, mikä on käsis­sä; työhön, arki­askareisi­in, ihmis­suhteisi­in, elämän tarkoituk­seen – ain­utk­er­taisil­la ja per­soon­al­lisil­la mausteil­la ja painotuksilla.

Älä tuu drop­paa mun tun­nel­maa, tuokioku­va 1

Aamu­varhaisel­la aje­len autol­la matkan kotoa juna-ase­malle. Aje­len rauhas­sa, aika tyy­tyväisenä olemisen tilaan. Olen menos­sa Helsinki­in. Radios­sa soi Vesalan biisi (Vesala 2016), nimi otsikos­sa. Yhdyn sen ajatuk­seen. Tääl­lä on mieli­hyvä, syvät ajatuk­set, tyy­tyväisyys maail­mankaikkeu­teen ja omi­in tun­te­muk­si­in. Vien auton parkki­hal­li­in ja käve­len sieltä kahvikup­pi kädessä Pendolinoon. 

Ehkä on kyse tun­nel­mas­ta ja suh­tau­tu­mis­es­ta. Siitä, mil­lainen olo on. Parem­mis­sa het­kissä kysymys tarkoituk­ses­ta tun­tuu kuplivalta.

Junas­sa saatan miet­tiä elämän tarkoi­tus­ta rauhas­sa. Kun ollaan matkalla jon­nekin, ollaan liik­keessä. Dynaamis­es­ti, eteen­päin, jos koneet toimi­vat. Jos VR suo. Aina aikataulut eivät pidä, mut­ta aika usein niihin voi luot­taa. Matkus­tamiseen ja elämään yhtäläisyys­merkkiä sovitel­lessa aiv­ot nyr­jähtävät vähän tym­peäm­pään asen­toon. Tun­nel­ma valah­taa kliseiseksi.

Per­il­lä Helsingis­sä käve­len matkan koulu­tu­s­paikalle. Sää on lan­nista­va. On tal­ven ja kevään välis­sä ole­va nimetön vuo­de­nai­ka. Kengät vet­tyvät sukka­housu­ja ja varpai­ta myöten Pasi­lan loskaisil­la kaduil­la. Taivas on har­maa. Tai no vähän aurinko pilkot­telee, myön­net­täköön, mut­ta polku talolle on liukas hiekas­ta huoli­mat­ta ja pienet vesinorot vir­taa­vat sulavaa maa­ta pitkin. Elämän tarkoituk­seen liit­tyvä hyvä fiilis on myös lässähtänyt lop­ullis­es­ti mielessäni. Onnek­si olen lukenut Merete Maz­zarel­laa junas­sa, hän löytää tilanteessa lohdut­ta­vat sanat:

”Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän­sä tarkoi­tus­ta, ottaa arvot­tavaa etäisyyt­tä siihen, mihin vielä äsken uppou­tui iloise­na ja tyy­tyväisenä. Tämä on kuin yrit­täisi mita­ta rakkaut­taan toiseen ihmiseen, vaik­ka kump­pani­in: heti kun tun­net­ta alkaa mita­ta, se viile­nee.” (Maz­zarel­la 2017, 252.)

Kään­nyn koke­musasiantun­ti­joiden puoleen

Pohdin samal­la uudelleen, kan­nat­taako aiheeseen tart­tua. Kun ruokatun­nil­la mainit­sen ideas­t­ani psykoter­api­ak­oulut­ta­jak­oulu­tus­ryh­mälle, seu­raa hyvän­tah­toiset nau­rut: ”Joo, tee!” Perussävys­tä huoli­mat­ta tun­nen itseni jok­seenkin pöhkök­si ide­al­is­tik­si, nai­iviksi ja yhtä aikaa vähän suu­ru­u­den­hul­luk­si. Koetan kovasti miet­tiä mui­ta aihei­ta. Ei auta, pitää kir­joit­taa pois alta.

Eräs nuori suku­lais­mies van­noo onnel­lisu­u­den nimeen. Yksi jos toinenkin, nuoru­usikäi­nen tai vähän van­hempikin, kään­tyy kir­jal­lisu­u­den puoleen ja muo­toilee kysymyk­seeni vas­tauk­sen numerol­la 42, ja sit­ten kyse­levät saman tien perään, onko joku toinenkin toden­nut jo samaa. Luku on tietysti super­ti­etokoneen vas­taus Adam­sin Lin­nun­radan käsikir­jas­ta (1981) per­im­mäiseen kysymyk­seen elämästä, maail­mankaikkeud­es­ta ja muus­ta sel­l­ais­es­ta. 42-vas­taus voi toisille viita­ta koko elämän tarkoituk­sen kysymyk­sen absur­di­u­teen ja turhu­u­teen, toisille se on taas pon­nah­dus­lau­ta uusille leikeille ja assosi­aa­tioille. Joku toi esi­in koke­vansa elämän pohjim­maisen tarkoituk­set­to­muu­den vapaut­ta­vana ajatuk­se­na ja pohti, voiko jatku­va tarkoituk­sen etsimi­nen tai merk­i­tyk­sel­lis­ten koke­musten hakem­i­nen olla yhtey­dessä onnet­to­muu­den tun­teeseen. Näinkin var­masti saat­taa olla. Koke­musten suorit­ta­mi­nen tai pakono­maisu­us voivat viedä makua taikinasta.

Lähi-ihmiseni mieleen palau­tuu yhteys Adam­sin ja Lloy­din Mean­ing of Liff -kir­jaan (1983), jon­ka hän hakee suomen­net­tuna julka­istu­na Elimäen tarkoi­tus ‑ver­siona (Hiiden­heimo ym., 1996) kir­jas­tos­ta tilan­nesi­don­naista työ­paikkakomi­ikkaa varten ja jon­ka nap­paan sohvapöy­dältä ja hihit­te­len läpi. Men­nään kauem­mas asi­as­ta, mut­ta se ei hait­taa, kun samal­la oppii tarkem­mak­si: esimerkik­si ”nohkua” on ter­mi sille seisoskelulle keit­tiössä, jon­ka aikana ihmettelee, mik­si oikeas­t­aan tuli sinne, ja ”Teso­ma” kuvaa sitä het­keä, kun laskuhu­malas­sa selit­tää elämän per­im­mäisiä kysymyk­siä mon­isanais­es­ti ja itseään toistaen.

Abi­turi­ent­ti vas­taa kysymyk­seeni naa­ma virneessä: ”No elämän tarkoi­tus on tehdä sitä mitä halu­aa.” Yliop­pi­laskir­joi­tusten jälkeisenä viikon­lop­puna vapaus mais­tuu makeal­ta, maail­ma on avoin ja mieliku­vis­sa mah­dol­lisu­udet itsen­sä toteut­tamiselle läh­es rajat­tomat. Nuoren miehen äiti häm­men­tyy ja alkaa kikatel­la, kun kysyn samaa: ”En minä tiedä! Tulee mieleen raa­mat­ulli­nen lausah­dus, lisään­tykää ja täyt­täkää maa… nautin­to… elämän tarkoi­tus on elää.” 

Tau­tologi­nen retori­ik­ka, elämä merk­i­tyk­sel­listyy itsellään?

Puhun erään ystäväni kanssa puhe­limes­sa ohi­men­nen aiheesta. Arvatkaa, mikä on ensireak­tio? Juu – aivan oikein – hyvän­tu­u­li­nen nau­run­re­mak­ka. Ystäväni, pien­ten las­ten äiti, on vähän aikaa sit­ten eron­nut. Hän toteaa: ”Anna, tuo on hyvä repli­ik­ki, kun menee baari­in ja tekee keskustelu­navauk­sen.” Nau­re­taan yhdessä. Komp­paan aja­tus­ta. On kyl­lä sel­l­ainen filosofien haravointikysymys. 

Keskuste­len aiheesta kotona aviomieheni kanssa. Hän kuun­telee aihe­val­in­taani ja kom­men­toi lev­ol­lisel­la äänen­sävyl­lä: “Mil­loin ihmiset puhu­vat elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­destä tai sen puut­teesta? Mitäs ne siitä sanovat usein? Mon­esti ihmiset pohti­vat, että kyseessä on rak­en­tei­den ongel­ma. Mate­ri­aa­li­nen ongel­ma. Elämän merk­i­tys on hävin­nyt, kun elämästä on sen tunne kadon­nut. Kyse on pro­jisoin­nista. Help­po seli­tys tuo elämän tarkoituk­sen katoami­nen. Leimakirves, jon­ka voi lätkäistä. Kun on onneton, voi sanoa, ettei elämässä ole tarkoi­tus­ta. Onko kyse puut­teesta, puut­tuuko jotain.”

Jälkikä­teen mieheni lukee esseeni.

‒ ”Tuo mun vastaukseni…kiinnostavaa, että muo­toilit sen noin.” 

‒ ”Miten se sit­ten menikään?” 

‒ ”No, voin selit­tää, mut­ta anna vaan olla noin, sehän on sun essee ja sun tulk­in­ta mun vastauksesta.” 

Videoin vas­tauk­sen numero kak­si. Myös puhe­linkeskustelun ystävä tar­joaa seu­raaval­la tapaamisker­ral­la runol­lisen vas­tauk­sen, jon­ka tal­len­nan. Puhutaan kär­pä­sistä ja sivistyk­ses­tä. Jos työn muo­to olisi tube­tus, käyt­tökelpoista raaka­ma­te­ri­aalia löy­ty­isi. Mut­ta aina­han jotain puuttuu.

Myön­nän, että kor­vani ovat herk­istyneet kuule­maan aihet­ta sivuavia asioi­ta. Koti­matkalla töistä radios­sa soi ”Yhtä en saa” (Ter­vo­maa 1999) ‑kap­pale. Siinä mietitään tätä puutetta:

Pakko men­nä aina kauem­mas kuin minne mä nään

Aidan taakse, sinne mis­sä on

Ruo­ho vihreämpää

Etsimään puut­tuvaa

Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan

Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa

Filosofit ja päs­sit, leik­ki ei toki ole elämän leipä, mut­ta… Tuokioku­va 2 

Eräänä sun­nun­ta­iaa­mu­na pohdin asi­aa filosofi Marte­lan ”The Mean­ing of life” (2017) ‑puheen äärel­lä ja havain­noin sohval­ta käsin olo­huoneen lat­tial­la vikuroivan pässin ja sen kesyt­täjän leikki­in tem­pau­tunei­ta tyy­tyväisiä per­heen­jäseniä: isää ja poikaa. Ajat­te­len, että nyt juuri, jos kysy­isin, molem­mat ehkä vas­taisi­vat, että elämän tarkoi­tus on päs­sileik­ki. Win­ni­cott olisi var­maan ihan samaa mieltä.

Marte­lan puheessa kiin­nos­ta­va his­to­ri­alli­nen fak­ta on, että kysymys elämän tarkoituk­ses­ta on oikeas­t­aan vas­ta nous­sut nykyisessä muo­dos­saan esi­in 1800-luvul­la, tieteel­lisen ajat­telun noustes­sa ja uskon­nol­lisu­u­den vähen­tyessä. Marte­lan mukaan ensim­mäisenä kysymyk­sen kir­jal­lisu­udessa mainit­si englan­ti­lainen filosofi-his­to­ri­oit­si­ja Car­lyle ja pian tämän jäl­keen filosofit Kierkegaard ja Schopen­hauer. Martela pohtii vas­taus­ta kysymyk­seen yhdis­täen nykyp­sykolo­gian tutkimus­tu­lok­sia ja kiteyt­tää yhden lauseen tiivis­telmän: ”Elämän tarkoi­tus on tehdä itselleen merk­i­tyk­sel­lisiä asioi­ta siten että tekee itses­tään merk­i­tyk­sel­lisen muille ihmisille.” 

Suhde toisi­in. Kuten isä päss­inä pojalleen, avot.

Maz­zarel­la (2017) toteaa, että jokainen ei voi vaan yksilöl­lis­es­ti kek­siä elämän tarkoi­tus­ta oman mie­len­sä mukaan – on ole­mas­sa yhteisiä merk­i­tys­rak­en­tei­ta (ei ajat­to­mia, ei muut­tuvia), jot­ka ulot­tuvat kuitenkin yksit­täisen ihmisen eli­na­jan yli. Tämän vuok­si ne voivat antaa yksilölle elämän tarkoituk­sen ja sisällön.

Iko­nen (2004) osoit­taa samaan suun­taan. Hän kiteyt­tää, kuin­ka tietyt lainalaisu­udet vaikut­ta­vat toimi­van vakaut­tavina rajap­in­toina meille ihmisille; kult­tuuriset sään­nöstöt poh­jana sisäis­tetylle itsesääte­lylle, muo­vaillen rakkau­den muo­toa ja käsi­tys­tämme siitä, miten eletään, ja kuvaamme maail­mas­ta. Aja­tus siir­tyy ihmisi­in ympäril­lämme: per­imän ja ympäristön vaiku­tus­ta siihen, kuin­ka elämän tarkoituk­sen suun­ta muo­vau­tuu matkan var­rel­la, ei voi sivu­ut­taa. Taik­i­na, leipo­jat ja itse leipomis­pros­es­si määrit­tänevät myös tarkoituk­sen tun­nel­man suun­taa ja muo­toa – halusimme tai emme?

Vart­tuneem­pi­en ihmis­ten puheenvuoro

Van­hempi suku­lais­rou­va vas­taa kysymyk­seeni spon­taanisti yhdel­lä sanal­la: Elämä. Assosi­aa­tiot lipu­vat kar­jalan­pi­irakoiden leipomiseen, uudel­la taik­i­nakoneel­la saa pelk­istä ruis­jauhoista taik­i­naan oivan sitkon. Kar­jalan­pi­irakoiden maku ja rapeus ovatkin asia, joi­ta ihastelemme.

Vähän ajan päästä jutel­laan surus­ta. Suku­laiseni puoliso kuoli vajaa vuosi sit­ten. Rou­van aja­tus siir­tyy kahvinkeit­ti­men alus­tan pyyhkimiseen, ja hänen mieleen­sä välähtää mieliku­va siitä, kuin­ka miehen­sä teki sen. Mieliku­va ei ole raskas, vaan lem­peän lohdut­ta­va. Vähän myöhem­min pohdi­taan mene­tyk­seen liit­tyvää kipua mut­ta myös mah­dol­lisu­ut­ta tutkia itseään tässä kon­tek­stis­sa uteliaasti ja avoimesti.

Toinen vart­tuneem­pi nainen käy syömässä meil­lä bline­jä päiväl­lisek­si. Ker­ron kir­joi­tus­pro­jek­tis­tani. Kyseinen rou­va vas­taa kuvaile­mal­la ihail­e­val­la äänen­sävyl­lä edel­lisenä päivänä kat­so­maansa ohjel­maa 105-vuo­ti­aas­ta blog­gaavas­ta ruot­salais­nais­es­ta. Kat­son doku­mentin, joka on kos­ket­ta­va ja täyn­nä van­hem­man naisen elämänen­er­giaa, ajan her­mol­la pysymistä ja toisaal­ta yksinäisyy­den tun­nel­maa. Dag­nyl­la, doku­mentin mum­mol­la, on sana hal­lus­sa, kun hän kiteyt­tää omaa koke­muk­sel­lista otet­taan elämään (Blank 2019): ”Kuolen taa­tusti ikävään, jos jään paikalleni istumaan.”

Ajatuk­seni tart­tuu muu­ta­maan sanaan. Ensin pikainen silmäys ikävän tun­teeseen. Siitä on myös Eppu Nor­maali laulanut (Syr­jä 1985):

Mä nousin ylös, astu­in sekaan peikkojen

mä muis­tan kuin­ka viime yönä kanssa veikkojen

päät­te­limme että elämämme tarkoitus

lie­nee murheen karkoitus

Freud­kin taisi puhua sub­limoin­tikeinoista, kuten esimerkik­si taide, keinoina taivälil­lis­inä asioina kestää elämää. Kuole­mas­ta kir­joi­tan hie­man myöhem­min, sillä…

Las­ten suus­ta tulee totuus

Iälli­nen vas­tako­h­ta edel­liseen löy­tyy alak­oul­u­lai­sista, joil­ta voi kysyä vas­tauk­sia vaik­ka mihin. Opin tämän varauk­set­toman suh­tau­tu­misen las­ten poten­ti­aali­in elämänkat­so­mustiedon opet­ta­jal­ta, joka oli antanut ekalu­okkalaisille kotiläksyk­si kek­siä vai­h­toe­htoinen teo­ria maail­man syn­nys­tä alkuräjähdyk­selle. Kenen tahansa aikuisen pää olisi räjähtänyt ahdis­tuk­ses­ta ja omas­ta tyh­myy­den tun­teesta, melkein kuka tahansa aikuinen olisi lan­nis­tunut tehtävästä, mut­ta mitä tekivät lapset? He otti­vat tehtävän veit­sen­teräväl­lä itse­var­muudel­la vastaan.

Esitän kysymyk­seni pojalle, joka on jo palaut­tanut opet­ta­jansa anta­man edel­lisen tehtävän: ”No elämän tarkoi­tushan on pyssy(t).” Ei selityksiä.

Lapset tar­joil­e­vat pot­pour­ri­mais­es­ti aina vain uusia tarkoituk­sia. He vaikut­ta­vat sovit­ta­van vas­tauk­seen sitä, mikä on tuot­tanut lähi­aikoina mieli­hyvää tai muuten vain myön­teistä tun­nemaail­maa. Her­ak­leitok­sen viisaus ruumi­il­lis­tuu: Oli­iv­it. Irtokark­it. Avaru­us­raketit. Pelaami­nen. Särkän­nie­mi. Yökyläi­ly. Rooma. ”Raha. Eiku oikeesti, kukaan ei usko tuo­ta minus­ta, mut­ta oikeasti, elämän tarkoi­tus on vaikut­ta­mi­nen – tänäänkin yritin vaikut­taa äidinkie­len tun­nil­la sisältöön.” Eräs naa­purin lap­sista hilje­nee kysymyk­sen äärel­lä ja näyt­tää het­ken aikaa miet­teliäältä. Sit­ten hän toteaa jopa aav­is­tuk­sen närkästyneel­lä äänen­sävyl­lä, kysymys on avan­nut koke­muk­sel­lisen yhtey­den aitoon häm­mästyk­sen tun­teeseen: ”No en minä tiedä.”

Mielekkyy­den kääntöpuoli

On myös depres­si­ivisiä, synkkämielisiä, tarkoi­tus­ta epäröiviä tun­nelmia – ja tyhjyyt­tä. Kär­simys pukeu­tuu mon­en­laisi­in vaat­teisi­in. Psykoter­apiatun­neil­la voidaan olla tun­nelmis­sa, jois­sa sakea ahdis­tus työn­tää selkää seinää vas­ten, ja mus­ta vir­ta vel­loo pääl­lä. Mieleeni piir­tyy Gallen-Kalle­lan (1897) maalaus Lem­minkäisen äidis­tä Tuonelan vir­ran äärel­lä. Ääri­olois­sa toimi­va äiti on har­avoin­ut poikansa osat vedestä, parsin­ut ruumi­i­in kokoon, odot­taa mehiläisiltä elämän pal­samia ja toivoo pojan virkoamista. Aina ei olla yhtä onnekkai­ta kuin Lem­minkäisen äiti. Joskus mitkään sanat eivät tavoita eikä mikään tapa olla vas­ten tun­nu lohduttavan.

Näi­den tun­nelmien äärel­lä voi olla hiukan siedet­täväm­pää olla, jos on mielessä jonk­i­nasteinen yhteys merk­i­tyk­sel­lisyy­den tun­teeseen. Vaik­ka on mielet­tömyy­del­läkin funk­tion­sa. Psyko­ana­lyytikko Iko­nen kuvaa kon­trastien tärkeyttä:

”On ikään kuin meil­lä olisi kär­simyk­sen ja mielekkyy­den tajus­samme jokin aisti tai havain­tokyky, jos­ta emme halua luop­ua. Tun­nemme, että sen avul­la näemme pahan, jon­ka halu­amme saa­da voitet­tua tai osoitet­tua erheek­si ja kaiken lisäk­si tehtyä sen oma­l­la taval­lamme. Vaik­ka lääk­keet voivat olla mon­esti vält­tämätönkin apu, kuitenkin halu­amme Peer Gyntin tavoin säi­lyt­tää rumuu­den tajun, so. kär­simyk­sen ja mielet­tömyy­den tajumme. Emme halua pois­taa ja pae­ta sitä, vaan sen avul­la tutkia ja ymmärtää elämää ja ymmärtää myös kär­simys­tä ja mielet­tömyyt­tä itseään, koko mielet­tömyy­den ja mielekkyy­den dialek­ti­ikkaa elämässämme.” (Iko­nen 2004, 130.)

”Tuoni on tais­to­jen, toivo­jen pää…

Tuoni on vais­to­jen viet­tien jää, kul­tasi­ipiset karkele­maan, mul­tasi­ipiset mul­ta­han maan”, tiivisti Eino Leino (1898). Tom­mi Liimatan (2002) sanoit­ta­mas­sa kap­paleessa taas kuvataan lohdullis­es­ti, kuin­ka hajoamisemme atom­eik­si tapah­tuu yleen­sä asteit­tain. Laulun minä havain­noi yksilön mit­ta­suhtei­ta suh­teessa lähitäh­teemme; aika­jana ja per­spek­ti­ivierot ihmisen ja auringon välil­lä ovat kiistämättömät:

Ja näin vähitellen jälk­iä jät­täen katoan maailmasta, 

Jon­ka var­jot lyhe­nee ja palaa puhki, 

Jälkiku­va luomil­la viivähtää

Aurinko on kaiken­näkevä tähti, 

Jota me vain emme pysty näkemään

Freudin esseen ”Katoavaisu­ud­es­ta” (Freud 1916/1981) alus­sa on kuvaus kesäisessä säässä tapah­tu­vas­ta kävelystä, jos­sa Freud, nuori runoil­i­ja ja yksi vaitelias ystävä keskustel­e­vat. Runoil­i­ja ihailee ympäröivän luon­non kauneut­ta, mut­ta ei pysty naut­ti­maan siitä, kos­ka hän­tä häir­it­see se, että kesän kauneus tulee häviämään tal­ven myötä; se on tuomit­tu tuhoon, samoin kuin kaik­ki ihmiskauneus tai ihmisen tekemä tai tule­va tekem­i­nen. Freud taas havain­noi tilan­net­ta toiselta kan­til­ta ja kokee rajal­lisu­u­den lisäävän nautin­toa eikä pidä ymmär­ret­tävänä, että ajatuk­sen kauneu­den katoavaisu­ud­es­ta tulisi häir­itä siitä kumpuavaa iloa. Freud toteaa esseessään, että kauneu­den ja sen täy­den­tymän arvo määrit­tyy sen merk­i­tyk­sel­lisyy­destä suh­teessa omaan emo­tion­aaliseen elämäämme.

Kuole­ma ja kaiken katoavaisu­us aset­ta­vat rajan elämän tarkoituk­sen kysymyk­selle. Ilman kuole­maa tarkoituk­sen miet­timi­nen olisi kai aivan toisen sävy­istä? Surul­la on myös tässä ole­vaisen liuken­e­mis­pros­es­sis­sa tärkeä tehtävä. Se on mene­tyk­si­in liit­tyvä ilmiö samal­la taval­la kuin läm­pöen­er­gia on vääjäämätön sivu­tuote ajan kulumisessa.

Avaru­ud­es­ta ja sukkasil­laan juoksemisesta

Syksyn pimenev­inä iltoina olen jälleen tutkail­lut tähtiä. Seu­ranani on nuori tule­va astro­naut­ti. Keskel­lä taivas­ta lois­taa kirkkaana vakaa ja luotet­ta­va Vega; se on val­op­iste, jon­ka lap­si löytää ensin. Sen jäl­keen hän viit­too innokkaana havaites­saan myös Denebin ja Altairin ja tähtiku­vioista Kas­siopeian ja Ota­van. Talvem­mal­la tähtikirkkaampi­en ilto­jen myötä löytöretket laa­jenevat, kun taivaskin vähän muut­tuu. Kän­nykän täh­tien ja pla­neet­to­jen etsin­täsovel­lus ja iso­siskon kiikar­it eivät enää tun­nu riit­tävän: toiveena pojal­la on saa­da joul­u­lah­jak­si oma kaukop­ut­ki. Viehtymyk­seni tähti­in on seu­ran­nut seu­raavalle sukupolvelle. 

Huo­maan, että elämän tarkoituk­sen kysymys­tä miet­tiessä kat­seeni kään­tyy herkästi avaru­u­den ihmette­lyyn. Maail­mankaikkeu­den käsit­tämät­tömät mit­ta­suh­teet, taivaal­la näkyvät etäisyy­det ja eri­laiset ajat rauhoit­ta­vat ja kiehto­vat yhtä aikaa. Niin paljon aurinkokun­tia ja muis­to­ja, tun­nelmia sekä niihin liit­tyviä merk­i­tyk­siä, yhdessäkin elämässä. Voi sentään. 

Usein lainat­tu filosofi Alas­dair Mac­In­tyren (1981) määritelmä ihmis­es­tä tari­noi­ta ker­to­vana eläi­menä lisää ymmär­rystä myös ter­a­pi­oiden merk­i­tyk­sel­lisyy­destä. Mitäpä muu­takaan psykoter­apia on kuin kak­si ihmistä keskit­tymässä toisen ker­rontaan ja sen tietoisi­in, esi­ti­etoisi­in, tiedosta­mat­tomi­in osi­in ja tun­nelmi­in. Ehkäpä yksi hip­punen ter­a­pi­oiden vaiku­tuk­ses­ta kutoutuu juuri tähän: tari­noiden ker­tomisen ja jakamisen merk­i­tyk­siä vahvis­tavaan (ja kyseenalais­tavaan) taikaan.

Ja lopuk­si. On myös het­k­iä, jol­loin ter­api­ahuoneis­sa (ja elämässä) puhutaan metafy­y­sisiä. Jotkut ovat ker­toneet löytäneen­sä lohtua siitä, että olemme vain tähtipö­lyä uni­ver­sumis­sa, kun taas toiset kään­tyvät hen­gel­lis­ten tai mys­tis­ten asioiden äärelle. Jol­lakin ihmette­ly voi viedä halu­un tutkia biolo­giaa ja elämän muo­to­ja. Ja toinen saat­taisi kuva­ta het­keä, jol­loin pääkipua uhmat­en tekee mieli kahla­ta läpi koko filosofi­an his­to­ria. Joku maalaa taulun tai tekee laulun, toinen istut­taa tulp­paanin sip­ulei­ta, leipoo vanil­japul­lia ja imuroi eteisen hiekat. 

Elämän tarkoituk­set­to­muus tai mon­et tarkoituk­set voivat elävöit­tää ja yhtä lail­la ahdistaa.

Yhtey­den löytämi­nen merk­i­tyk­sel­lisyy­den tun­teeseen voi viedä aikaa tai se saat­taa sin­nikkäästi pysyä piilos­sa. Oloti­laan ei ole suo­raa ohjel­moin­tikood­ia, sil­lä se liit­tyy yksilöl­liseen tun­teeseen, että voi kokea, tun­tea elävyyt­tä itsessään ja mah­dol­lis­es­ti myös yhteyt­tä ympäril­lään eri­lais­ten merk­i­tys­ten keskel­lä (ja toisi­naan ilman). 

Matrix-eloku­van (Wachows­ki & Wachows­ki 1999) val­in­tati­lanteessa, ottaako sini­nen vai punainen pil­leri, ei päähenkilö Neo juurikaan tain­nut empiä tutun sim­u­laa­tiomaail­man suun­taan, vaan val­it­si punaisen pastill­in, joka sym­bol­oi astu­mista kaninkoloon, kohti ennen koke­ma­ton­ta ja tässä tapauk­ses­sa ehkä todel­lisem­paa maail­maa. Tästähän myös psyko­ana­lyyt­tises­sa psykoter­api­as­sa on kysymys; vaik­ka kir­paisee, oman pään sisäiseen todel­lisu­u­teen on usein sen kieltämistä kiehto­vam­paa tutus­tua. Itse­tun­te­muk­sen lisään­tymi­nen laa­jen­taa merk­i­ty­su­lot­tuvuuk­sia, vaikka­pa tähtikaukop­utken mah­dol­lis­tami­in näkymi­in vertautuen.

Maz­zarel­lan esseekokoel­ma päät­tyy runoil­i­ja Rilken lausah­duk­seen: “Suh­tau­tukaa kär­siväl­lis­es­ti kaik­keen ratkaise­mat­tomaan ja pyrkikää rakas­ta­maan kysymyk­siä sinän­sä” (Maz­zarel­la 2017, 253). Kyl­lä, her­ra Rilke. Lisäisin silti, että myös vas­tauk­set ovat usein kuulemisen arvoisia, joskus jopa rakastet­tavia. Elämän tarkoi­tus voi asus­taa vas­tauk­sis­sa, joi­ta… annetaan melkein mihin vain? Anek­doot­ti­na tästä arki­nen tilanne, jos­sa näyt­tämönä on kotip­i­ha. Lap­si tekee siir­tymää ystävi­neen talon sisätiloista kauem­pana pihan nur­miken­täl­lä lep­äävälle trampoliinille.

‒ ”Pojat, voit­teko hakea alak­er­ras­ta kengät kun menette tram­poli­inille, ei mene kauan! Sukat menevät ihan ruo­hoisik­si ja viher­tyvät, kun juok­sette nur­mikon läpi?”

‒ ”Ei me tarvi­ta, kun me men­nään ihan nop­sasti vaan.”

Menivät jo, tietysti. Viiden sekun­nin sään­tö pätee sukki­in ja ruo­hoonkin? Pait­si että moko­mat ovat kesän aikana alka­neet juok­sen­nel­la enem­mänkin sukkasil­laan nur­mikol­la. Lop­pukesästä vinkki­ni jostain syys­tä sisäistyy kään­teiskier­teel­lä ja sukat lentelevät teras­sille. Pal­jaat varpaat suhaa­vat edestakaisin elokuisel­la, hel­teen jäljiltä polte­tun sävyisel­lä ruo­homa­tol­la. Joka puolel­la on kenkiä ja sukkia, ja ovathan ne söpöjä! Aivoni koet­ta­vat oppia tilanteesta. Ne keräävät kas­vat­ta­jan auk­tori­teetin rippeet (ja sat­un­naisen Bat­man-sukan) nur­mikol­ta ja alka­vat muo­toil­la aforis­mia: Välil­lä kengät helpot­ta­vat matkan­tekoa, mut­ta toisi­naan kyseiset suo­jak­keet tule­vat ikävästi elet­tävän het­ken ja sen ain­utk­er­taisu­udessa vilah­ta­van elämän tarkoituk­sen ja tun­nel­man tielle. On tehtävä tilan­n­earvioi­ta ja impro­vi­soita­va kenkien, sukkien ja pal­jaiden varpaiden käytön välillä.

Jälkikir­joi­tus

On kulunut vuosi siitä, kun kir­joitin esseen ensim­mäistä ker­taa. Käve­len iltahämärässä hiekkati­etä tyy­nen jär­ven ran­nal­la. On satanut pari päivää, tauon­nut, maa on hie­man kuiv­ah­tanut. Katu­val­o­jen kohtaa­mat lehtiku­uset hohta­vat keltaisi­na, koivut kul­ta­pukuise­na ja tie on hun­nutet­tu lehdil­lä, jot­ka rapi­se­vat ja kahi­se­vat jalko­jen alla. Ajat­te­len elämän tarkoi­tus­ta hyväl­lä mielel­lä. Mieliku­va on epä­tark­ka, ei kiin­nit­tyvä ja liuke­nee pois. Ei se hait­taa. Nautin askeleista, joi­ta otan, liik­keen läm­möstä kehol­lani, ihol­lani. Mietin takkat­ul­ta, jon­ka aion sytyt­tää, kun pääsen kotiin.

Kir­jal­lisu­us

Adams, Dou­glas (1981). Lin­nun­radan käsikir­ja liftareille. Suom. Pekka Markku­la. Tam­pere: John Books. 

Fran­kl, Vik­tor E. (1946/1986). Tarkoituk­selli­nen elämä. Suom. Rai­ja-Leena ja Mat­ti Stén. Helsin­ki: Otava.

Freud, Sig­mund (1916/1981). On Tran­sience. Teok­ses­sa Stra­chey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume XIV (1914–1916): On the his­to­ry of the psy­cho-ana­lyt­ic move­ment, papers on meta-psy­chol­o­gy and oth­er works, 303–307. Lon­too: Hog­a­rth Press.

Gaarder, Jostein (1994). Sofi­an maail­ma: romaani filosofi­an his­to­ri­as­ta. Helsin­ki: Tammi. 

Hiiden­heimo, Sil­ja; Määt­tä­nen, Kirsti; Nevan­lin­na, Tuo­mas; Roini­la, Tar­ja; Dou­glas, Adams & Lloud, John (1996). Elimäen tarkoi­tus. Poh­jau­tuu teok­seen Dou­glas, Adams & Lloyd, John: Mean­ing of liff. Helsin­ki: Loki.

Iko­nen, Pent­ti (2004). Psyko­ana­lyyt­tisia tutkielmia. Mielekkään mieletön elämä. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Jalo­nen, Olli (2018). Taivaan­pal­lo. Helsin­ki: Otava.

Jout­samo, Ilona (2017). Suuri illu­u­siot­to­muus – ajatuk­sia trau­ma­ti­soivan kasvuym­päristön vaiku­tuk­ses­ta nuoru­usiässä. Teok­ses­sa Häkki­nen, Maria (toim.), Nuorisop­sykoter­api­an eri­tyiskysymyk­siä 18. Uho, tuho ja toi­vo. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Keinä­nen, Mat­ti (2009). Merk­i­tyk­sen­muo­dos­tuskyvys­tä. Teok­ses­sa Juu­ti­lainen, Min­na & Taka­lo, Ari (toim.), Freudin jalan­jäljil­lä. Helsin­ki: Teos.

Leino, Eino (1898). Tuonelan jout­sen. Näytelmäruno. Helsin­ki: Otava.

Lind­gren, Astrid (1974). Vel­jeni Lei­jon­amieli. Suom. Kaa­ri­na Helak­isa. Helsin­ki: WSOY.

Loe, Erlend (1998). Super­nai­ivi. Suom. Outi Men­na. Helsin­ki: Like.

Mac­In­tyre, Alas­dair (1981). After Virtue. A study in moral the­o­ry. Notre Dame, IN: Uni­ver­si­ty of Notre Dame Press.

Melz­er, Don­ald (1973). Sex­u­al states of mind. Lon­too: Karnac.

Martela, Frank (2020). Elämän tarkoi­tus. Helsin­ki: Gummerus. 

Maz­zarel­la, Merete (2017). Elämän tarkoi­tus. Suom. Rai­ja Rin­tamä­ki. Helsin­ki: Tammi. 

Put­to­nen, Marko (2019, 6. syysku­u­ta). Hyvästi vapaa tah­to. Helsin­gin Sanomat. 

Yalom, Irvin D. (2001/2015). Ter­api­an lah­ja. Kir­jeitä ter­apeuteille ja hei­dän poti­lailleen. Suom. Mat­ti Hut­tunen. Espoo: Prometheus.

Yalom, Irvin D. (2001). The gift of ther­a­py. Reflec­tions on being a ther­a­pist. Lon­too: Piatkus.

Medi­a­sisäl­löt

Blank, Åsa (2019, 8. maalisku­u­ta). Dag­ny – jos jään istu­maan, kuolen. Doku­ment­ti. Yle Areena. 

Hüt­ter, Ralf; Schnei­der, Flo­ri­an & Bar­tos, Karl (1978). Robots (Kraftwerk). Musi­ikkikap­pale albu­mil­la ”The Man-Made Machine”. Düs­sel­dorf: Kling Klang (EMI).

Liimat­ta, Tom­mi (2002). Aurinko Kaiken­näkö (Absolu­ut­ti­nen nol­lapiste). Musi­ikkikap­pale albu­mil­la ”Nimi muutet­tu”. Helsin­ki: Johan­na Kustannus.

Martela, Frank (2017). The mean­ing of life: What makes life worth liv­ing? TEDx-puhe. Kat­sot­tavis­sa osoit­teessa https://www.youtube.com/watch?v=rdKBZbTCVFY

Syr­jä, Mart­ti (1985). Elämän tarkoi­tus (Eppu Nor­maali). Musi­ikkikap­pale albu­mil­la ”Kahdek­sas ihme”. Tam­pere: Poko Rekords.

Ter­vo­maa, Jon­na (1999). Yhtä en saa. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la “Viival­la”. New York: Mer­cury Records.

Vesala, Paula (2016). Älä tuu drop­paa mun tun­nel­maa. Musi­ikkikap­pale albu­mil­la ”Vesala”. Helsin­ki: Warn­er Music Finland. 

Wachows­ki, Lana & Wachows­ki, Lil­ly (1999). Matrix. Eloku­va. Warn­er Bros.