Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Lepistö: Elämän tarkoituksia

Esi­val­mis­te­lut ja alus­tus

Vähän­hän se vai­vaa aina. Myön­net­tä­köön.

Elä­män tar­koi­tus on val­ta­va aihe. Pala­taan juu­rel­le. Alkoi­ko se kuk­kuu-lei­keis­tä? Ole­mas­sao­lon ihmet­te­ly siis. Ei voi muis­taa. Sen voin, kuin­ka toi­se­na kou­lu­päi­vä­nä lai­na­sin kir­jas­tos­ta kave­ri­ni suo­si­tuk­ses­ta Vel­je­ni Lei­jo­na­mie­len (Lindgren 1974). Kir­ja mul­lis­ti käsi­tyk­se­ni elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta. San­ka­ri­vel­jek­set kuo­li­vat kah­des­ti: ensin Nan­gi­ja­lan Kir­sik­ka­laak­soon ja toi­sel­la ker­ral­la Nan­gi­li­man Ome­na­laak­soon. Kehot ter­veh­ty­nei­nä ja mie­let ennal­laan. Tämä oli kieh­to­vaa, kuten lohi­käär­meet­kin. Samoi­hin aikoi­hin työs­tin läpi kuvi­tet­tu­ja raa­ma­tun­ker­to­muk­sia ja jäin inten­sii­vi­ses­ti kiin­ni piir­rok­seen Loo­tin vai­mos­ta, joka kur­kis­ti taak­seen pala­vaa kau­pun­kia kiel­lois­ta huo­li­mat­ta ja muut­tui suo­la­pat­saak­si. Huh! 

Muis­tan myös leik­ki­nee­ni aja­tuk­sel­la, että mitä jos olen­kin lap­sen sijaan robot­ti.

Havah­duin elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­myk­seen tie­toi­sem­min ylä­kou­lui­käi­se­nä, kii­tos herk­kyys­kau­del­la­ni ilmes­ty­neen Sofian Maa­il­man (Gaar­der 1994). Sofi­aa ute­liai­suus aut­toi eteen­päin. Edith Söder­gra­nin runot saat­toi­vat myös sii­vit­tää. Ihmeel­li­sen meren lupaus väl­keh­ti edes­sä: “Mitä on tapah­tu­nut sadus­sa, on tapah­tu­va minul­le­kin.”

Hie­man myö­hem­min Hel­sin­gin Sano­mien kuu­kausi­liit­tees­sä oli jut­tu elä­män tar­koi­tuk­ses­ta. Kir­jai­li­ja Bo Car­pe­lan antoi leh­del­le oman aja­tuk­sen­sa. Sii­tä tuli nuo­ruu­den­ai­kai­nen suo­sik­ki­ni. Muis­tan sen edel­leen ulkoa, on tul­lut lai­nat­tua: ”Mikä on elä­män tar­koi­tus? Mikä on runon, mai­se­man, ohi­kii­tä­vän pil­ven, musii­kin mer­ki­tys? Elä­män tar­koi­tus on mie­les­tä­ni pyr­kiä elä­mään niin rehel­li­ses­ti, avoi­mes­ti ja oikeu­den­mu­kai­ses­ti kuin mah­dol­lis­ta, vaa­ti­mat­ta kui­ten­kaan elä­mäl­tä enem­pää kuin me itse voim­me sil­le antaa.” Car­pe­la­nin vas­tauk­ses­ta sii­vi­löi­ty­vät kul­hoon koh­tuul­li­suus, olo­suh­tei­den ja ole­mi­sen muo­don huo­mioi­mi­nen, anta­mi­sen ja saa­mi­sen suh­de. Kää­rin hihat.

Alus­taes­sa­ni mie­les­sä­ni tätä arvoi­tus­ta koen het­kit­täin ole­va­ni ajat­te­lu­ky­ky­ni raja­mail­la ja mie­len­si­säi­ses­sä syväs­sä veny­tyk­ses­sä. Tun­nel­ma lähe­nee mys­tis­tä, ose­aa­nis­ta koke­mus­ta. Elä­män tar­koi­tus­ten tai­ki­nal­la on tai­pu­mus­ta koho­ta yli astian aina koh­ti ääret­tö­myyt­tä. Täs­tä huo­li­mat­ta haluan leik­kiä sil­lä het­ken ja muo­toil­la sii­tä jota­kin omaa.

Elä­mää ja tar­koi­tus­ta ei voi kovin kau­aa aja­tel­la ilman, että mie­leen tup­sah­taa noo­gee­ni­sen neu­roo­sin ja eksis­ten­ti­aa­lia­na­lyy­sin isä, psy­kiat­ri Vik­tor Frankl. Hän muo­toi­li vuon­na 1946 seu­raa­vaa:

”Ihmi­nen voi ensin­nä­kin antaa ole­mas­sao­lol­leen tar­koi­tuk­sen teke­mäl­lä, toi­mit­ta­mal­la tai luo­mal­la jota­kin; hän ryh­tyy työ­hön ja toi­meen. Toi­sek­si hän voi löy­tää elä­män tar­koi­tuk­sen elä­myk­sis­tä, joi­ta saa luon­nos­ta, tai­tees­ta, tai toi­sen ihmi­sen rakas­ta­mi­ses­ta. Kol­man­nek­si, sil­loin­kin, kun ei ole mah­dol­li­suuk­sia kum­paan­kaan edel­li­seen, ihmi­nen voi löy­tää elä­mäl­leen arvon ja tar­koi­tuk­sen sii­nä tavas­sa, jol­la hän asen­noi­tuu rajal­li­si­ne mah­dol­li­suuk­si­neen muut­tu­mat­to­maan, koh­ta­lon­omai­seen ja väis­tä­mät­tö­mään. Ihmi­sen tulee ottaa het­kes­tä vaa­ri ja olla val­mii­na nopeas­ti­kin muut­ta­maan elä­män­sä tar­koi­tus­ta täyt­tä­nyt­tä suun­taa.” (Frankl 1946/1981, 99.)

Lai­nauk­sen kol­mas koh­ta, joka koros­taa ihmi­sen perim­mäis­tä valin­nan­va­paut­ta suh­tau­tu­mi­ses­sa olo­suh­tei­siin, on eri­tyi­sen puhut­te­le­va. Frankl muo­va­si aja­tuk­si­aan seu­rail­les­saan kes­ki­tys­lei­ri­van­kien ja var­ti­joi­den suh­tau­tu­mi­sia elä­mi­seen ihmi­syyt­tä koet­te­le­vis­sa kent­tä­olo­suh­teis­sa. Hän havain­noi, että par­hai­ten äärio­lo­suh­teis­sa sel­viy­tyi­vät ne, jot­ka pys­tyi­vät löy­tä­mään näis­sä vapau­den ja toi­von suh­teen hyvin ahtais­sa olo­suh­teis­sa tar­koi­tuk­sen ja mie­len elä­mäl­leen. Täy­tyy siis voi­da olla jota­kin, jota vali­ta ‒ edes tapa suh­tau­tua?

Tai­vun ajat­te­le­maan, että tämän päi­vän psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian­kin oikeu­tus ja poh­ja lepää täs­sä; ajat­te­lun (suh­teel­li­ses­sa) vapau­des­sa. Usein psy­ko­te­ra­piois­sa täy­tyy kui­ten­kin tut­kia ja sula­tel­la eri­näi­siä estei­tä tähän liit­tyen sekä myös tavoit­taa sitä, mil­lä taval­la oma ajat­te­lu ei ole vapaa­ta.

Psy­kiat­ri Mat­ti Kei­nä­nen (2019, 89) kuvaa mer­ki­tyk­sen­muo­dos­tus­ky­kyä itse­sää­te­ly­ky­vyn ohel­la perus­ta­van­laa­tui­se­na kehi­tyk­sel­li­se­nä saa­vu­tuk­se­na; se on väy­lä antaa ele­tyil­le koke­muk­sil­le mer­ki­tyk­siä omas­sa mie­les­sään. Kei­nä­nen tote­aa tämän ole­van “ensiar­vois­ta mah­dol­li­suuk­sil­le luo­da toi­mi­vaa suh­det­ta sekä omaan itseen­sä ja koke­muk­siin­sa että toi­siin ihmi­siin ja ympä­ris­töön­sä”. Kei­nä­nen ker­too mer­ki­tyk­sen­muo­dos­tus­tai­don koos­tu­van psyyk­ki­sen sito­mi­sen kyvys­tä, jon­ka avul­la taas voi­daan punoa loh­dut­ta­via ja rau­hoit­ta­via mie­li­ku­via ja saa­da asioi­ta hal­lin­nan pii­riin.

Frank Mar­te­lan tuo­rees­sa Elä­män tar­koi­tus ‑kir­jas­sa asi­aa lei­vo­taan filo­so­fin ohjeil­la. Mar­te­la lai­naa kol­le­ga Todd May­ta: “Mer­ki­tyk­sen kai­puum­me tör­mää uni­ver­su­min halut­to­muu­teen antaa meil­le täl­lais­ta tar­koi­tus­ta” (Mar­te­la 2020, 18). Mar­te­la mää­rit­te­lee elä­män tar­koi­tuk­sen meta­fyy­si­sek­si arvoi­tuk­sek­si. Mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kysy­myk­set hän liit­tää hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­mäm­me tun­nel­maan: “Poh­jim­mil­taan on kysy­mys sii­tä, kuin­ka voim­me kokea oman elä­mäm­me mer­ki­tyk­sel­li­sek­si, ei sii­tä, näyt­tää­kö se mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ulko­puo­lel­ta tar­kas­tel­tu­na.” (Mar­te­la 2020, 80.) Mar­te­la kään­näh­tää­kin suo­si­maan mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kysy­mys­tä ja neu­voo aloit­ta­maan ihmet­te­lyä omis­ta koke­muk­sis­ta; niis­tä, joi­ta kokee täl­lä het­kel­lä arvok­kaik­si ja sitou­tu­mi­sen arvoi­sik­si. Mar­te­la viit­taa filo­so­fi Simo­ne de Beau­voi­riin, joka ei usko arvo­jen kek­si­mi­seen tyh­jäs­tä vaan kan­nat­taa tilan­ne­si­don­nai­sem­paa eksis­ten­tia­lis­mia: äärim­mäi­nen eksis­ten­tia­lis­mi “sul­kee ihmi­sen hedel­mät­tö­mään ahdis­tuk­seen, tyh­jään sub­jek­tii­vi­suu­teen”. Mar­te­la jat­kaa edel­leen Beau­voi­ril­la: “Ei pidä pyr­kiä häi­vyt­tä­mään ole­mi­sen moni­se­lit­tei­syyt­tä vaan päin­vas­toin myön­tyä toteut­ta­maan sitä” (Mar­te­la 2020, 83).

Sana­kir­jan mukaan tar­koi­tuk­sen syno­nyy­me­ja ovat esi­mer­kik­si aiko­mus, teh­tä­vä, pää­mää­rä. Nämä sama­mer­ki­tyk­si­set sanat vai­kut­ta­vat sijait­se­van aja­tuk­sen alus­sa ja lopus­sa. Mer­ki­tyk­sel­li­sen vas­taa­vuuk­sia ovat taas muun muas­sa täh­del­li­nen, moni­syi­nen, puhut­te­le­va. Nämä yhdis­ty­vät mie­les­sä­ni enem­män miet­teen äärel­lä koet­tuun tun­nel­maan. Aion käyt­tää näi­tä kah­ta essees­sä­ni rin­nak­kain.

Paluu resep­ti­kir­jo­jen äärel­le

Pyö­räh­de­tään psy­kiat­rian arkie­lä­mään; tilaan, jos­sa hoi­dot ja psyyk­kis­tä tukea tar­vit­se­vat ihmi­set nyky­ai­ka­na koh­taa­vat. Nopeas­ti vil­kais­tes­sa vai­kut­taa sil­tä, että elä­män tar­koi­tuk­sen miet­ti­mi­nen ei ole ken­täl­lä kovin­kaan muo­di­kas­ta. Edel­leen ihmi­set kui­ten­kin ahdis­tu­vat, masen­tu­vat ja hake­vat lisään­ty­väs­ti itsel­leen apua ter­veys­pal­ve­luis­ta.

Psy­kiat­rian hoi­to­va­li­kos­sa pin­nal­la kel­lu­vat ole­mi­sen tuka­luut­ta lie­vit­tä­vät lääk­keet ja psy­ko­lo­gi­si­na hoi­to­muo­toi­na kehon yli­vi­reys­ti­lo­ja rau­hoit­ta­maan pyr­ki­vät mind­ful­ness-har­joit­teet sekä ajat­te­lun ja oirei­den hal­lin­taa pai­not­ta­vat teh­tä­vät. Näil­lä­kin on oikeu­tuk­sen­sa, sil­lä ne, kuten muut­kin sup­por­tii­vi­set hoi­to­muo­dot, pyr­ki­vät kan­nat­te­le­maan ja saa­maan hal­tuun han­ka­laa oloa.

Ei voi vält­tää vai­ku­tel­maa, että on otet­tu aske­lei­ta tun­tei­den tek­nis­tä sää­te­lyä pai­not­ta­vaan suun­taan. Kes­kei­nen kysy­mys on meka­nis­ti­nen, suo­ra­vii­vai­nen ja peda­go­gi­nen: miten tun­tei­ta ja vireys­ti­lo­ja sää­del­lään ja kuin­ka tämä tai­to opi­taan ja ope­te­taan. Sinän­sä oival­li­sia kysy­myk­siä.

Elä­män tar­koi­tuk­sen poh­din­nois­ta, mie­lek­kyy­den pii­lo­lei­keis­tä ja näi­den vai­ku­tuk­ses­ta oloon (tai vaik­ka nii­den tun­ne­ti­lo­jen sää­te­lyyn) on tul­lut epä­suo­sit­tua. Mer­ki­tyk­set ovat jou­tu­neet mar­gi­naa­liin.

Samaan aikaan digi­taa­li­sen maa­il­man­vai­heen ede­tes­sä ja lait­tei­den ääres­sä viet­tä­mäm­me ajan kas­vaes­sa inhi­mil­li­syy­den ja ruu­miil­li­suu­den rajat häi­ly­vät uudel­la taval­la. Kän­nyk­kä on nyky­ään kysee­na­lais­ta­ma­ton jat­ke käm­me­nel­le. Kiin­ni­täm­me tois­tu­vas­ti kat­seem­me tois­ten ihmis­ten sil­mien tai luon­non sijaan ruu­tui­hin. Huo­maan, kuin­ka pään sisäl­lä alkaa soi­da kor­va­ma­to­na Kraftwer­kin iko­ni­nen kap­pa­le ”The robots” (Hüt­ter, Sch­nei­der & Bar­tos 1978), ja samal­la kädet­kin alka­vat hei­lua kone­mai­ses­ti:

We’­re char­ging our bat­te­ry

And now we’­re full of ener­gy

We are the robots

We’­re func­tio­ning auto­ma­tic

And we are dancing mec­ha­nic

We are the robots

Voi ei! Kap­pa­le on vuo­si­kym­me­nien takaa, ja sii­nä lau­les­kel­laan hui­kean tek­nii­kan kehi­tyk­sen myö­tä raken­ne­tuis­ta robo­teis­ta, joi­ta ihmi­nen voi­si käyt­tää apu­naan mie­len­sä mukaan. Musiik­ki­vi­deol­la raja ihmi­sen ja robo­tin välil­lä on hämär­ret­ty, vai­kut­ta­vaa ja edel­leen ajan­koh­tais­ta. Tek­nis­ten lait­tei­den mukaan­tu­lo on toki hel­pot­ta­nut elä­mää, mut­ta sen sijaan että ne toi­mi­si­vat pal­ve­li­joi­na, ovat ne alka­neet han­ka­lan sivuoi­reen lail­la myös kou­kut­taa mei­tä. Ket­käs nyt ovat­kaan nii­tä orjia?

Ehkä meil­lä ihmi­sil­lä on kone­mai­suut­ta koh­ti pyr­ki­vä ja yksi­löl­li­sel­tä havah­tu­mi­sel­ta suo­jau­tu­va puo­li, auto­pi­lot­ti­vaih­de, joka lie­ven­tää ja aut­taa sie­tä­mään elä­män tus­kal­li­suut­ta ja tois­tei­suut­ta. Ja onhan ruu­miim­me perus­toi­min­nois­sa pal­jon robot­ti­mai­suut­ta – auto­maat­ti­toi­min­to­ja: sydän pump­paa, veri vir­taa, ruu­an­su­la­tus toi­mit­taa teh­tä­vi­ään. Suu­rel­ta osin aja­tuk­set­kin ja eri­tyi­ses­ti tun­teet juok­se­vat läpi mie­len ja ruu­miin ilman tie­tois­ta napin pai­nal­lus­ta. Perin­tei­nen näke­mys vapaas­ta tah­dos­ta on joi­den­kin neu­ro­tie­tei­li­jöi­den tut­ki­mus­ten perus­teel­la ollut jo pit­kän aikaa kysee­na­lais­tet­tu. Täs­tä puhuu myös toi­mit­ta­ja Put­to­sen leh­tiar­tik­ke­li ”Hyväs­ti, vapaa tah­to” (2019), jos­sa tii­vis­te­tään kui­ten­kin myös se, kuin­ka radi­kaa­leim­mat­kin neu­ro­tut­ki­jat näke­vät illuusion vapaas­ta tah­dos­ta tar­peel­li­se­na toi­min­tam­me kan­nal­ta. Artik­ke­lis­sa muis­tu­te­taan lisäk­si vaih­toeh­toi­sis­ta näke­myk­sis­tä ja sii­tä, kuin­ka filo­so­fit puhu­vat kom­pa­ti­bi­lis­mis­ta, jon­ka mukaan deter­mi­nis­mi ja vapaus ovat yhteen­so­vi­tet­ta­vis­sa ja teot voi­vat sisäl­tää ihmi­sen omaa jär­kei­lyä.

Pää menee hie­man pyö­räl­le. Voi­ko sil­ti olla tär­ke­ää ihmis­ten miel­tä hoi­det­taes­sa pysäh­tyä myös eri­lais­ten tun­tei­den ja tun­nel­mien yhtey­des­sä sisäi­si­nä mie­li­ku­vi­na ja aja­tuk­si­na raken­tu­vien mer­ki­tyk­sel­li­syyk­sien ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­nel­mien ihmet­te­lyyn? Vaik­ka­pa nii­hin kum­mal­li­siin mut­ta elä­vöit­tä­viin het­kiin, jol­loin kir­kas­ta täh­ti­tai­vas­ta myö­hään kevä­til­ta­na kat­sel­les­sa havah­tuu ja voi häm­men­ty­nee­nä säp­säh­tää tavoit­taes­saan het­kek­si jotain omas­ta sat­tu­man­va­rai­ses­ta pai­kas­taan maa­il­man­kaik­keu­des­sa ja huo­ma­ta samal­la pyö­räyt­te­le­vän­sä pää­tään vähän huvit­tu­nee­na­kin kai­ken perim­mäi­ses­tä arvoi­tuk­sel­li­suu­des­ta. 

Vie­lä, aina­kin, voim­me teh­dä itse­ha­vain­noin­tia ja lau­les­kel­la: We are not robots.

Voi­vat­ko lii­al­li­nen tehok­kuu­den ja mekaa­ni­suu­den pai­not­tu­mi­nen psy­kiat­ri­sen hoi­don kuviois­sa joh­taa sii­hen, että ole­mas­sao­lon koke­muk­sel­li­nen yksi­löl­li­syys jää aavis­tuk­sen lii­kaa reu­na-alu­eel­le? Luo­vuus tös­säh­tää ja poti­lai­den (sekä tera­peut­tien) unek­sun­nat läs­säh­tä­vät pan­nu­ka­kuik­si? Mikä oli­si resep­tik­si robot­ti­mai­suu­teen vajoa­vaa kans­sa­to­ve­ria herät­te­le­mään?

Tois­tai­sek­si hoi­to­muo­toi­na ovat säi­ly­neet myös vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tee­seen fokusoi­vat, mie­li­ku­vien ja sisäi­sen maa­il­man tut­ki­mi­seen kes­kit­ty­vät psy­ko­te­ra­piat, kuten vaik­ka­pa psy­koa­na­lyy­si ja psy­ko­dy­naa­mi­set psy­ko­te­ra­piat. Näi­den ase­tel­mien vapaa­muo­toi­suus ja suh­teel­li­nen kii­reet­tö­myys tar­joa­vat edel­leen tilaa ihme­tel­lä mel­kein mitä vaan.

Irvin Yalom (2001/2015), eksis­tens­sin kysy­myk­siin psy­ko­te­ra­piois­sa kes­kit­ty­nyt psy­koa­na­lyy­tik­ko, mää­rit­tää ole­mas­sao­loon liit­tyen nel­jä kysy­mys­tä tai pel­koa: kuo­le­ma, iso­laa­tio tai ulko­puo­li­suus, elä­män tar­koi­tus ja vapaus. Hän on toden­nut, että eril­li­sen kou­lu­kun­nan perus­ta­mi­nen ole­mas­sao­lon kysy­myk­siin liit­tyen voi olla vähän tur­haa – näi­tä kysy­myk­siä put­kah­taa tut­kit­ta­vak­si psy­ko­te­ra­piois­sa ilman eri­kois­tu­mis­ta. Riit­tää, että psy­ko­te­ra­peu­til­la on herk­kyyt­tä pitää myös näi­den kysy­mys­ten häm­mäs­te­lyn mah­dol­li­suus auki omas­sa mie­les­sään.

Yalom (2001) tote­aa, että ihmi­set etsiy­ty­vät tera­pi­aan elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen liit­ty­vien huo­lien kans­sa useam­min kuin tera­peu­tit usein tajua­vat­kaan. Yalom viit­taa täs­sä Jun­giin, joka oli toden­nut jopa yhden kol­mas­osan poti­lais­taan kon­sul­toi­neen hän­tä täs­tä syys­tä. Elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­den pul­mat kät­key­ty­vät vas­taan­ot­to­huo­neis­sa monen­lai­siin vaat­tei­siin: innos­tuk­sen puut­tee­seen, tyh­jyy­den tun­tei­siin, itsen­sä tur­hak­si koke­mi­seen jne. Eräs nuo­ri aikui­nen muo­toi­li tosin tämän osu­vas­ti suo­raan:

Asia­kas: Ja niin­ku sit­ten vii­kon­lop­pu­na alkoi tun­tua, että onko mil­lään mitään jär­keä!

Tera­peut­ti: Mitä sä tar­koi­tat tuol­la, ymmär­rän­kö oikein, että poh­dit nyt enem­män sitä omaa koke­mus­ta oman yksi­löl­li­sen elä­män mie­lek­kyy­des­tä, kuin yli­pää­tään sii­tä, onko elä­mäl­lä ylei­sel­lä tasol­la jär­keä?

Asia­kas: No joo, siis omaa koh­taa­ni minä. Sitä tun­net­ta mil­lä on suh­tees­sa asioi­hin. Työ ei tun­nu mie­lek­kääl­tä eikä ihmis­suh­teet myös­kään.

Tera­pia­tek­ni­ses­ti Yalom suo­sit­taa asian lähes­ty­mis­tä epä­suo­ras­ti: ”Sitoutumisella/mielenkiinnolla on väliä ja sitou­tu­mi­sen estei­den tun­nis­ta­mi­sel­la ja pois­ta­mi­sel­la. Elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­myk­sen äärel­lä, kuten Budd­ha opet­ti, ei ole hedel­mäl­lis­tä tar­jo­ta moraa­lis­ta tai älyl­lis­tä opas­tus­ta. Täy­tyy pulah­taa elä­män jokeen ja antaa kysy­myk­sen aje­leh­tia pois.” (Yalom 2001, 136.)

Val­mis­tusai­neet

Sil­mäi­len aihee­seen orien­toi­tu­mi­sek­si Mere­te Mazza­rel­lan (2017) essee­ko­koel­maa Elä­män tar­koi­tus. Mazza­rel­lan teok­ses­sa on mai­nin­ta käsit­tees­tä seren­di­pi­syys; kyvys­tä teh­dä sat­tu­man ohjaa­mia, odot­ta­mat­to­mia löy­tö­jä, ”näh­dä sil­to­ja siel­lä mis­sä toi­set näke­vät vain kui­lu­ja”. Kir­jai­li­ja mai­nit­see esseis­ti Rebec­ka Sol­ni­tin kuvaa­man kas­vi­tie­tei­li­jän, ”jol­la on kyky löy­tää uusia laje­ja eksy­mäl­lä vii­dak­koon, astu­mal­la ulos tie­ton­sa pii­ris­tä, anta­mal­la koke­muk­sen kas­vaa tie­tä­mys­tään suu­rem­mak­si, valit­se­mal­la todel­li­suus suun­ni­tel­man sijas­ta” (Mazza­rel­la 2017, 61).

Aasin­sil­ta tai vain sil­ta. 

Toi­si­aan seu­raa­vil­la psy­ko­te­ra­pia­tun­neil­la syn­tyy aina uudel­leen kah­den yksi­näi­syy­den ja eril­li­syy­den muo­dos­ta­mat kuplat, jot­ka osin limit­ty­vät. Las­ken mie­le­ni tois­ten aja­tus­ten ja tun­tei­den vir­roil­le, pyr­ki­myk­se­nä­ni ymmär­tää toi­sen miel­tä ja tavoit­taa sen­het­kis­tä koke­muk­sel­lis­ta totuut­ta, koke­maan ja aset­te­le­maan yhdes­sä tätä aiem­min tun­te­ma­ton­ta sano­jen ja jae­tun tun­nel­man kuvaan.  

Mones­sa koh­taa päi­vän tun­tien aika­na on kovin epä­sel­vää, min­kä kai­ken kans­sa ollaan teke­mi­sis­sä. Välil­lä on vain syvää, hil­jais­ta, vie­lä hah­mot­tu­mas­sa ole­vaa tun­nel­ma­mas­saa. Liaa­nit ja tiheä kas­vus­to peit­tä­vät näky­män ja vir­ran sumeas­sa vedes­sä ei näe pit­käl­le. Kun ollaan alueil­la, jot­ka ovat asiak­kaal­le tun­te­mat­to­mam­pia ja tut­ki­mat­to­mam­pia, tera­peut­tia­kin jän­nit­tää. Mil­tä ja mik­si suo­jau­du­taan? Par­haim­mil­laan­kin toi­sen mai­se­mat jää­vät aina hie­man vie­raik­si. Joh­tuu lie­nee osin perim­mäi­ses­tä eril­li­syy­des­täm­me­kin.

Mut­ta sil­ti tämä mie­len tar­ken­ta­mi­nen toi­si­aan seu­raa­viin epä­sel­viin kuviin har­jaan­nut­taa miet­ti­mään elä­män ja elä­mien ääri­vii­vo­ja, fokusoi­maan kat­set­ta ääriä koh­ti, kun sitä tekee tun­ti­kausia työ­päi­vi­sin. Olli Jalo­sen kir­jas­sa Tai­vaan­pal­lo täh­ti­tie­tei­li­jän oppi­poi­ka Angus kou­lii Saint Hele­nan mai­se­mis­sa kat­set­taan tar­kem­mak­si täh­tien asen­to­ja öisin ja lin­tu­jen ohi­kul­kua päi­vi­sin mer­kit­se­mäl­lä: ”Her­ra Haw­ley on sano­nut ja näyt­tä­nyt miten sil­miä voi har­joit­taa ja puris­taa reu­nois­ta vie­lä näke­väm­mik­si. Niin pys­tyn erot­ta­maan kirk­kaal­la ilmal­la kanat Itku­rai­dan­laak­son yli vih­re­ää ruo­hoa vas­ten.” (Jalo­nen 2018, 8.)

Psy­ko­te­ra­peu­tin työn koen ole­van osin ihmis­mie­len täh­tien ja sisäis­ten lin­tu­jen sii­pien liik­kei­den (ja liik­ku­mat­to­muu­den) havain­noi­jan työ­tä. Näi­den mie­li­ku­vien äärel­lä todis­ta­jan ja välil­lä sanoit­ta­jan työ­tä. Joka tapauk­ses­sa psy­ko­te­ra­pia on työ­tä, jos­sa tulee usein tar­kem­mak­si havain­noit­si­jak­si (kuten Angus) sen myö­tä mitä enem­män sitä tekee. Olen huo­man­nut, kuin­ka usein asiak­kaan itse­tun­te­muk­sen vah­vis­tu­mi­nen vai­kut­taa lisää­vän myös elä­män mer­ki­tyk­sel­li­se­nä koke­mi­sen tun­te­mi­sen voi­mak­kuut­ta.

Teen pää­asias­sa nuor­ten ja nuor­ten aikuis­ten psy­ko­te­ra­pioi­ta. Nuo­ruusi­kään liit­tyy eri­tyi­sel­lä taval­la oman elä­män mie­lek­kyy­den tar­kas­te­lun inten­si­fioi­tu­mi­nen. Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­peut­ti Ilo­na Jout­sa­mo nime­ää nuo­ruusiän yhdek­si tär­keäk­si kehi­tys­teh­tä­väk­si oman tule­vai­suu­den suun­ni­tel­man hah­mot­te­lun ja luo­mi­sen, ja tämä jos mikä vaa­tii omien toi­vei­den, halu­jen ja per­soo­nan inven­taa­rio­ta ja raken­ta­mis­ta (Jout­sa­mo 2017). Valin­nan koh­tei­den run­sau­den äärel­lä voi olla vai­kea teh­dä pää­tök­siä ja haas­ta­vam­mak­si­han se käy, jos taus­tal­la on haa­voit­tu­vuuk­sia, jot­ka sumen­ta­vat halun suun­taa­mis­ta. Nuo­ruusiäs­sä jou­tuu pei­laa­maan sitä, mitä itse halu­aa, sen äärel­lä mitä ole­te­taan itsel­tä halut­ta­van. Palaan alkuun, filo­so­fi Mar­te­lan aja­tuk­seen, ja muo­toi­len sen toi­sin sanoin: kuin­ka saa­da elä­mään mie­lek­kyy­den tun­ne mukaan niin, että ole­mi­nen tun­tuu riit­tä­vän mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä pel­kän pin­ta­vai­ku­tel­man sijaan.

Toi­si­naan kuu­lee nuor­ten kuvaa­van, kuin­ka elä­mäs­sä on vai­kea tart­tua mihin­kään – miten koh­dis­taa halu­aan tai edes tie­tää, mitä halu­aa. Sil­loin voi tun­tua sil­tä, että elä­mä valuu läpi sor­mien.

Tätä kir­joit­taes­sa­ni minul­le tulee outo miel­leyh­ty­mä. Ajat­te­len, että tar­vit­sen hak­kaa­ni.

Pal­lo ja hak­ka

Muis­tan Erlend Loen teok­sen Super­naii­vi (1998). Romaa­ni ker­too nuo­res­ta mie­hes­tä, jol­la on ongel­maa elä­män mie­lek­kyy­den kans­sa. Pää­hen­ki­lö lukee teok­ses­sa kir­jaa ajas­ta ja maa­il­man­kaik­keu­des­ta, kvant­ti­teo­rias­ta, jär­kyt­tyy ja tulee pak­ko­miel­tei­sek­si uni­ver­su­min laa­juu­des­ta. Ker­to­ja­mi­nän pak­ka hajo­aa teok­sen alus­sa vel­jel­le hävi­tyn kro­ket­ti­pe­lin jäl­keen:

”Kaik­ki tun­tui mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä. Aivan yhtäk­kiä. Oma elä­mä­ni, mui­den elä­mä, eläi­mien ja kas­vien elä­mä, koko maa­il­ma. Mis­sään ei ollut enää mitään jär­keä.”  

”Kyse ei ollut kro­ke­tis­ta. Sii­tä olin var­ma. Kro­ket­ti on pik­ku­jut­tu ja tämä sitä vas­toin oli suu­ri. Mel­ko pian aloin aavis­tel­la, että vai­keuk­sil­la­ni oli suo­ra yhteys sii­hen, että täy­tin 25 vuot­ta enkä oikein pys­ty­nyt hyväk­sy­mään sitä. Olen jo pit­kään tun­te­nut jon­kin­lais­ta huol­ta van­he­ne­mi­ses­ta. Tilas­ta minä en väli­tä pal­jon pas­kaa­kaan, mut­ta ajan kans­sa minul­la on ongel­mia.” (Loe 1998, 11–12.)

Poh­ti­mal­la aja­tuk­sis­saan lap­suu­den muis­to­aan sii­tä, kun sai las­ket­te­lusuk­set, las­ket­te­li koko päi­vän ja pyör­tyi, kun oli niin haus­kaa, että unoh­ti syö­dä, hän saa tar­ken­net­tua tun­net­ta, joka oli haus­sa:

”Olen vakuut­tu­nut sii­tä, että on kysy­mys innos­tuk­ses­ta. Sen puut­tees­ta. Minun täy­tyy löy­tää se. Val­loit­taa se takai­sin. Jos­sain se pii­les­ke­lee. Luul­ta­vas­ti sii­tä ei kan­na­ta puhua. Se on vähän niin­kuin zen. Yrit­tä­mäl­lä en pys­ty iki­nä onnis­tu­maan. Voin onnis­tua vain, jos en yri­tä. Hel­ve­tin budd­ha­lai­set. Luu­le­vat ole­van­sa niin pirun fik­su­ja.” (Loe 1998, 39.)

Romaa­nin minä tutus­tuu tari­nan ede­tes­sä 5‑vuotiaaseen poi­kaan, mat­kus­te­lee his­sil­lä ylös alas ja alkaa tapail­la tyt­töä. Hän hakee kos­ke­tus­ta ja vah­vis­tus­ta eteen­päin­me­noon taan­tu­mal­la omien miel­ty­mys­ten­sä mukaan leik­ki­ka­lu­jen äärel­le – mind­ful­nes­sin tai medi­taa­tion sijaan hän tukeu­tuu pal­lon­heit­te­lyn tois­tu­vuu­teen ja naput­te­lee hak­ka-lelul­la.

Rak­kaus ja työ

Muis­te­len vii­sai­den ihmis­ten lausah­duk­sia asian ympä­ril­tä. Rakas­taa ja teh­dä työ­tä, Freud ja Mon­roe.

Psy­koa­na­lyy­tik­ko­ni sitee­ra­si elä­män tar­koi­tus- aihet­ta tera­pias­sa sivu­tes­sam­me Ismo Alan­koa, joka taas oli jos­sain tv-ohjel­mas­sa lausu­nut: ”Rak­kau­den peräs­sä­hän ne kaik­ki juok­see.” Tar­kis­tin tätä essee­tä kir­joit­taes­sa, oli­ko muis­ti­ni teh­nyt tep­po­sia – ei ollut. Nyt yli vuo­si­kym­me­nen jäl­keen pala­tes­sa asi­aan päi­vi­te­tys­sä kes­kus­te­lus­sa jutel­tiin muus­ta­kin. Joo, työ­hän on muu­ten tär­ke­ää. Ja itse­tun­te­mus. Olin samaa miel­tä ja lisäk­si tai­sin alle­vii­va­ta lei­kin ja innos­tuk­sen tun­teen mer­ki­tys­tä. Kes­kus­te­lu joh­ti myös ava­ruus­mat­kai­lun poh­din­taan.

Pala­taan ensin rak­kau­teen. Laa­jas­ti ja moni­ker­rok­si­ses­ti ymmär­ret­tä­vä asia. Ja toi­saal­ta pel­kis­tyen. Sama tun­ne, vähän eri inten­si­tee­til­lä ja kier­teel­lä, mon­taa objek­tia koh­ti. Psy­koa­na­lyy­tik­ko Pent­ti Iko­nen­kin kir­jaa rak­kau­den mer­ki­tyk­sel­li­syy­den koke­muk­sen raa­ka-aineek­si:

”Elä­mä on koko­nai­suu­des­saan mie­le­käs sil­loin, kun sii­hen sisäl­ty­vä rak­kaus pai­naa vaa’assa enem­män kuin paha, joka saa kysy­mään paho­jen asioi­den ja lopul­ta koko elä­män miel­tä. Rak­kau­den pai­naes­sa vaa’assa enem­män kuin paha, elä­män mie­lek­kyys on annet­tu meil­le, ei älyl­li­sis­sä seli­tyk­sis­sä, vaan juu­ri rak­kau­den koke­mi­ses­sa.” (Iko­nen 2004, 125).

Jos peruu­te­taan vie­lä Super­naii­vi-romaa­niin, siel­lä­kin tun­tuu ole­van luot­ta­mus­ta rak­kau­den (tai erään tytön) nimeen elä­män tun­ne­vä­rien palaut­ta­ja­na:

”Nyt jut­te­len Lisen kans­sa.

Lope­tet­tua­ni puhe­lun makaan soh­val­la kas­vot hymyä heh­kuen. Tun­tuu aivan sil­tä kuin oli­si juu­ri lakan­nut sata­mas­ta. Kuin sade oli­si jat­ku­nut loput­to­man kau­an, mut­ta nyt vih­doin lakan­nut. Ja kaik­ki tuok­sut tun­tu­vat voi­mak­kai­na ja puut lois­ta­vat vih­reän eri sävyis­sä. Tytöt ovat niin kum­mal­li­sia. Ensin hei­tä ei ole mis­sään ja kaik­ki tun­tuu kuta­kuin­kin rasit­ta­val­ta. Mut­ta sit­ten, kun he ilmes­ty­vät elä­mään, kaik­ki tun­tuu­kin pal­jon upeam­mal­ta.” (Loe 1998, 113.)

Kun ei ole vail­la rak­kaut­ta, voi olla enem­män mer­ki­tyk­sen­kin tun­net­ta tas­kus­sa. Kir­jai­li­ja Loe maa­lai­lee osu­vas­ti, kuin­ka täs­sä yhtey­des­sä pää­hen­ki­lön ais­tit­kin tun­tu­vat tar­ken­tu­van, maa­il­man väris­kaa­la vai­kut­taa laa­je­ne­van. Lopus­sa ker­to­ja­mi­nä menee kyläi­le­mään vel­jen­sä luo. Yhtei­nen aika vel­jen kans­sa ja uudet mai­se­mat päi­vit­tä­vät maa­il­man mit­ta­suh­tei­ta. Näky­mät­kin ovat vapau­tu­neem­mat:

”Tämä on vii­mei­nen päi­vä­ni New Yor­kis­sa. Ostan Bor­rel­le leik­ki­au­ton. Se on vih­reä ja ajaa pit­kin lat­ti­aa, jos sen vetää käyn­tiin. Kim saa New Yor­kin sääs­tä ker­to­van kir­jan ja Lisel­le ostan tas­ku­ka­lei­dos­koo­pin. Se esit­tää kai­ken näke­mä­ni 24 eri­lai­sel­la taval­la. Mitä tavan­omai­sim­mat asiat muut­tu­vat hie­noik­si kuvioik­si. Minun täy­tyy arvioi­da uudel­leen näkö­kan­ta­ni sel­lai­siin asioi­hin, jot­ka ovat niin taval­li­sia, että olen lakan­nut kiin­nit­tä­mäs­tä nii­hin huo­mio­ta. Vel­jee­ni esi­mer­kik­si. Hän näyt­tää upeal­ta kalei­dos­koo­pin läpi kat­sot­tu­na. Eri­lai­sel­ta.” (Loe 1998, 211.)

Entäs sit­ten työ, leik­ki tai innos­tus? Ovat­ko ne poh­jim­mil­taan vain rak­kau­den subli­maa­tio­ta? Rak­kaus, libi­do, sek­su­aa­li­suus? Mikä sit­ten ohjaa ihmi­sen per­soo­nal­lis­ta tun­ne­suh­det­ta maa­il­maan ja asioi­hin? Mikä mää­rit­tää sitä, kuin­ka hän on, tun­tee ole­van­sa suh­tees­sa maa­il­maa koh­ti ja mil­lä tavoin hän tavoit­te­lee asioi­ta?

Hara­voin vas­taus­ta Donald Melze­rin kir­jas­ta Sexual sta­tes of mind (1973). Melze­rin teks­teis­sä poh­dis­kel­laan, kuin­ka poh­jim­mai­nen elä­män­voi­ma näyt­täi­si liit­ty­vän sek­su­aa­li­suu­teen, niin fysio­lo­gi­ses­sa kuin psy­ko­lo­gi­ses­sa­kin mie­les­sä. Melzer kuvai­lee, kuin­ka sek­su­aa­li­suu­den käsi­te ja sen mer­ki­tyk­set ovat vuo­sien myö­tä laa­jen­neet, ja tote­aa teks­tis­sä, että Freu­din neu­ro­fy­sio­lo­gi­nen vii­te on vaih­tu­nut lähes koko­naan psy­ko­lo­gi­seen mer­ki­tys­kent­tään. Melzer muo­toi­lee, kuin­ka työ (ja myös leik­ki) on mer­ki­tyk­sel­tään sek­su­aa­lis­ta, ja pai­not­taa myös intohimon/innon mer­ki­tys­tä affek­ti­na täs­sä. On avar­ta­vaa miet­tiä, kuin­ka tätä samaa voi­daan kat­sel­la laa­jem­min; sek­su­aa­lie­ner­gian, vitaa­li­suu­den kana­voi­tu­mi­ses­sa kaik­keen, mikä on käsis­sä; työ­hön, arkias­ka­rei­siin, ihmis­suh­tei­siin, elä­män tar­koi­tuk­seen – ainut­ker­tai­sil­la ja per­soo­nal­li­sil­la maus­teil­la ja pai­no­tuk­sil­la.

Älä tuu drop­paa mun tun­nel­maa, tuo­kio­ku­va 1

Aamu­var­hai­sel­la aje­len autol­la mat­kan kotoa juna-ase­mal­le. Aje­len rau­has­sa, aika tyy­ty­väi­se­nä ole­mi­sen tilaan. Olen menos­sa Hel­sin­kiin. Radios­sa soi Vesa­lan bii­si (Vesa­la 2016), nimi otsi­kos­sa. Yhdyn sen aja­tuk­seen. Tääl­lä on mie­li­hy­vä, syvät aja­tuk­set, tyy­ty­väi­syys maa­il­man­kaik­keu­teen ja omiin tun­te­muk­siin. Vien auton park­ki­hal­liin ja käve­len siel­tä kah­vi­kup­pi kädes­sä Pen­do­li­noon. 

Ehkä on kyse tun­nel­mas­ta ja suh­tau­tu­mi­ses­ta. Sii­tä, mil­lai­nen olo on. Parem­mis­sa het­kis­sä kysy­mys tar­koi­tuk­ses­ta tun­tuu kupli­val­ta.

Junas­sa saa­tan miet­tiä elä­män tar­koi­tus­ta rau­has­sa. Kun ollaan mat­kal­la jon­ne­kin, ollaan liik­kees­sä. Dynaa­mi­ses­ti, eteen­päin, jos koneet toi­mi­vat. Jos VR suo. Aina aika­tau­lut eivät pidä, mut­ta aika usein nii­hin voi luot­taa. Mat­kus­ta­mi­seen ja elä­mään yhtä­läi­syys­merk­kiä sovi­tel­les­sa aivot nyr­jäh­tä­vät vähän tym­peäm­pään asen­toon. Tun­nel­ma valah­taa kli­sei­sek­si.

Peril­lä Hel­sin­gis­sä käve­len mat­kan kou­lu­tus­pai­kal­le. Sää on lan­nis­ta­va. On tal­ven ja kevään välis­sä ole­va nime­tön vuo­den­ai­ka. Ken­gät vet­ty­vät suk­ka­housu­ja ja var­pai­ta myö­ten Pasi­lan los­kai­sil­la kaduil­la. Tai­vas on har­maa. Tai no vähän aurin­ko pil­kot­te­lee, myön­net­tä­köön, mut­ta pol­ku talol­le on liu­kas hie­kas­ta huo­li­mat­ta ja pie­net vesi­no­rot vir­taa­vat sula­vaa maa­ta pit­kin. Elä­män tar­koi­tuk­seen liit­ty­vä hyvä fii­lis on myös läs­säh­tä­nyt lopul­li­ses­ti mie­les­sä­ni. Onnek­si olen luke­nut Mere­te Mazza­rel­laa junas­sa, hän löy­tää tilan­tees­sa loh­dut­ta­vat sanat:

”Heti kun pysäh­tyy kysy­mään itsel­tään elä­män­sä tar­koi­tus­ta, ottaa arvot­ta­vaa etäi­syyt­tä sii­hen, mihin vie­lä äsken uppou­tui iloi­se­na ja tyy­ty­väi­se­nä. Tämä on kuin yrit­täi­si mita­ta rak­kaut­taan toi­seen ihmi­seen, vaik­ka kump­pa­niin: heti kun tun­net­ta alkaa mita­ta, se vii­le­nee.” (Mazza­rel­la 2017, 252.)

Kään­nyn koke­mus­asian­tun­ti­joi­den puo­leen

Poh­din samal­la uudel­leen, kan­nat­taa­ko aihee­seen tart­tua. Kun ruo­ka­tun­nil­la mai­nit­sen ideas­ta­ni psy­ko­te­ra­pia­kou­lut­ta­ja­kou­lu­tus­ryh­mäl­le, seu­raa hyvän­tah­toi­set nau­rut: ”Joo, tee!” Perus­sä­vys­tä huo­li­mat­ta tun­nen itse­ni jok­seen­kin pöh­kök­si idea­lis­tik­si, naii­vik­si ja yhtä aikaa vähän suu­ruu­den­hul­luk­si. Koe­tan kovas­ti miet­tiä mui­ta aihei­ta. Ei auta, pitää kir­joit­taa pois alta.

Eräs nuo­ri suku­lais­mies van­noo onnel­li­suu­den nimeen. Yksi jos toi­nen­kin, nuo­ruusi­käi­nen tai vähän van­hem­pi­kin, kään­tyy kir­jal­li­suu­den puo­leen ja muo­toi­lee kysy­myk­see­ni vas­tauk­sen nume­rol­la 42, ja sit­ten kyse­le­vät saman tien perään, onko joku toi­nen­kin toden­nut jo samaa. Luku on tie­tys­ti super­tie­to­ko­neen vas­taus Adam­sin Lin­nun­ra­dan käsi­kir­jas­ta (1981) perim­mäi­seen kysy­myk­seen elä­mäs­tä, maa­il­man­kaik­keu­des­ta ja muus­ta sel­lai­ses­ta. 42-vas­taus voi toi­sil­le vii­ta­ta koko elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­myk­sen absur­diu­teen ja tur­huu­teen, toi­sil­le se on taas pon­nah­dus­lau­ta uusil­le lei­keil­le ja asso­si­aa­tioil­le. Joku toi esiin koke­van­sa elä­män poh­jim­mai­sen tar­koi­tuk­set­to­muu­den vapaut­ta­va­na aja­tuk­se­na ja poh­ti, voi­ko jat­ku­va tar­koi­tuk­sen etsi­mi­nen tai mer­ki­tyk­sel­lis­ten koke­mus­ten hake­mi­nen olla yhtey­des­sä onnet­to­muu­den tun­tee­seen. Näin­kin var­mas­ti saat­taa olla. Koke­mus­ten suo­rit­ta­mi­nen tai pakon­omai­suus voi­vat vie­dä makua tai­ki­nas­ta.

Lähi-ihmi­se­ni mie­leen palau­tuu yhteys Adam­sin ja Llo­y­din Mea­ning of Liff -kir­jaan (1983), jon­ka hän hakee suo­men­net­tu­na jul­kais­tu­na Eli­mäen tar­koi­tus ‑ver­sio­na (Hii­den­hei­mo ym., 1996) kir­jas­tos­ta tilan­ne­si­don­nais­ta työ­paik­ka­ko­miik­kaa var­ten ja jon­ka nap­paan soh­va­pöy­däl­tä ja hihit­te­len läpi. Men­nään kau­em­mas asias­ta, mut­ta se ei hait­taa, kun samal­la oppii tar­kem­mak­si: esi­mer­kik­si ”noh­kua” on ter­mi sil­le sei­sos­ke­lul­le keit­tiös­sä, jon­ka aika­na ihmet­te­lee, mik­si oikeas­taan tuli sin­ne, ja ”Teso­ma” kuvaa sitä het­keä, kun las­ku­hu­ma­las­sa selit­tää elä­män perim­mäi­siä kysy­myk­siä moni­sa­nai­ses­ti ja itse­ään tois­taen.

Abi­tu­rient­ti vas­taa kysy­myk­see­ni naa­ma vir­nees­sä: ”No elä­män tar­koi­tus on teh­dä sitä mitä halu­aa.” Yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­kei­se­nä vii­kon­lop­pu­na vapaus mais­tuu makeal­ta, maa­il­ma on avoin ja mie­li­ku­vis­sa mah­dol­li­suu­det itsen­sä toteut­ta­mi­sel­le lähes rajat­to­mat. Nuo­ren mie­hen äiti häm­men­tyy ja alkaa kika­tel­la, kun kysyn samaa: ”En minä tie­dä! Tulee mie­leen raa­ma­tul­li­nen lausah­dus, lisään­ty­kää ja täyt­tä­kää maa… nau­tin­to… elä­män tar­koi­tus on elää.” 

Tau­to­lo­gi­nen reto­riik­ka, elä­mä mer­ki­tyk­sel­lis­tyy itsel­lään?

Puhun erään ystä­vä­ni kans­sa puhe­li­mes­sa ohi­men­nen aihees­ta. Arvat­kaa, mikä on ensi­reak­tio? Juu – aivan oikein – hyvän­tuu­li­nen nau­run­re­mak­ka. Ystä­vä­ni, pien­ten las­ten äiti, on vähän aikaa sit­ten eron­nut. Hän tote­aa: ”Anna, tuo on hyvä repliik­ki, kun menee baa­riin ja tekee kes­kus­te­lu­na­vauk­sen.” Nau­re­taan yhdes­sä. Komp­paan aja­tus­ta. On kyl­lä sel­lai­nen filo­so­fien hara­voin­ti­ky­sy­mys.  

Kes­kus­te­len aihees­ta koto­na avio­mie­he­ni kans­sa. Hän kuun­te­lee aihe­va­lin­taa­ni ja kom­men­toi levol­li­sel­la äänen­sä­vyl­lä: “Mil­loin ihmi­set puhu­vat elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä tai sen puut­tees­ta? Mitäs ne sii­tä sano­vat usein? Mones­ti ihmi­set poh­ti­vat, että kysees­sä on raken­tei­den ongel­ma. Mate­ri­aa­li­nen ongel­ma. Elä­män mer­ki­tys on hävin­nyt, kun elä­mäs­tä on sen tun­ne kadon­nut. Kyse on pro­ji­soin­nis­ta. Help­po seli­tys tuo elä­män tar­koi­tuk­sen katoa­mi­nen. Lei­ma­kir­ves, jon­ka voi lät­käis­tä. Kun on onne­ton, voi sanoa, ettei elä­mäs­sä ole tar­koi­tus­ta. Onko kyse puut­tees­ta, puut­tuu­ko jotain.”

Jäl­ki­kä­teen mie­he­ni lukee essee­ni.

‒ ”Tuo mun vastaukseni…kiinnostavaa, että muo­toi­lit sen noin.”  

‒ ”Miten se sit­ten meni­kään?”  

‒ ”No, voin selit­tää, mut­ta anna vaan olla noin, sehän on sun essee ja sun tul­kin­ta mun vas­tauk­ses­ta.”  

Videoin vas­tauk­sen nume­ro kak­si. Myös puhe­lin­kes­kus­te­lun ystä­vä tar­jo­aa seu­raa­val­la tapaa­mis­ker­ral­la runol­li­sen vas­tauk­sen, jon­ka tal­len­nan. Puhu­taan kär­pä­sis­tä ja sivis­tyk­ses­tä. Jos työn muo­to oli­si tube­tus, käyt­tö­kel­pois­ta raa­ka­ma­te­ri­aa­lia löy­tyi­si. Mut­ta aina­han jotain puut­tuu.

Myön­nän, että kor­va­ni ovat her­kis­ty­neet kuu­le­maan aihet­ta sivua­via asioi­ta. Koti­mat­kal­la töis­tä radios­sa soi ”Yhtä en saa” (Ter­vo­maa 1999) ‑kap­pa­le. Sii­nä mie­ti­tään tätä puu­tet­ta:

Pak­ko men­nä aina kau­em­mas kuin min­ne mä nään

Aidan taak­se, sin­ne mis­sä on

Ruo­ho vih­reäm­pää

Etsi­mään puut­tu­vaa

Yhtä en saa, yksi jää aina puut­tu­maan

Yhtä en saa, mut mä pidän paik­kaa

Filo­so­fit ja päs­sit, leik­ki ei toki ole elä­män lei­pä, mut­ta… Tuo­kio­ku­va 2

Erää­nä sun­nun­tai­aa­mu­na poh­din asi­aa filo­so­fi Mar­te­lan ”The Mea­ning of life” (2017) ‑puheen äärel­lä ja havain­noin soh­val­ta käsin olo­huo­neen lat­tial­la viku­roi­van päs­sin ja sen kesyt­tä­jän leik­kiin tem­pau­tu­nei­ta tyy­ty­väi­siä per­heen­jä­se­niä: isää ja poi­kaa. Ajat­te­len, että nyt juu­ri, jos kysyi­sin, molem­mat ehkä vas­tai­si­vat, että elä­män tar­koi­tus on päs­si­leik­ki. Win­nicott oli­si var­maan ihan samaa miel­tä.

Mar­te­lan puhees­sa kiin­nos­ta­va his­to­rial­li­nen fak­ta on, että kysy­mys elä­män tar­koi­tuk­ses­ta on oikeas­taan vas­ta nous­sut nykyi­ses­sä muo­dos­saan esiin 1800-luvul­la, tie­teel­li­sen ajat­te­lun nous­tes­sa ja uskon­nol­li­suu­den vähen­tyes­sä. Mar­te­lan mukaan ensim­mäi­se­nä kysy­myk­sen kir­jal­li­suu­des­sa mai­nit­si englan­ti­lai­nen filo­so­fi-his­to­rioit­si­ja Car­ly­le ja pian tämän jäl­keen filo­so­fit Kier­ke­gaard ja Scho­pen­hau­er. Mar­te­la poh­tii vas­taus­ta kysy­myk­seen yhdis­täen nykyp­sy­ko­lo­gian tut­ki­mus­tu­lok­sia ja kiteyt­tää yhden lauseen tii­vis­tel­män: ”Elä­män tar­koi­tus on teh­dä itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­siä asioi­ta siten että tekee itses­tään mer­ki­tyk­sel­li­sen muil­le ihmi­sil­le.” 

Suh­de toi­siin. Kuten isä päs­si­nä pojal­leen, avot.

Mazza­rel­la (2017) tote­aa, että jokai­nen ei voi vaan yksi­löl­li­ses­ti kek­siä elä­män tar­koi­tus­ta oman mie­len­sä mukaan – on ole­mas­sa yhtei­siä mer­ki­tys­ra­ken­tei­ta (ei ajat­to­mia, ei muut­tu­via), jot­ka ulot­tu­vat kui­ten­kin yksit­täi­sen ihmi­sen elin­ajan yli. Tämän vuok­si ne voi­vat antaa yksi­löl­le elä­män tar­koi­tuk­sen ja sisäl­lön.

Iko­nen (2004) osoit­taa samaan suun­taan. Hän kiteyt­tää, kuin­ka tie­tyt lai­na­lai­suu­det vai­kut­ta­vat toi­mi­van vakaut­ta­vi­na raja­pin­toi­na meil­le ihmi­sil­le; kult­tuu­ri­set sään­nös­töt poh­ja­na sisäis­te­tyl­le itse­sää­te­lyl­le, muo­vail­len rak­kau­den muo­toa ja käsi­tys­täm­me sii­tä, miten ele­tään, ja kuvaam­me maa­il­mas­ta. Aja­tus siir­tyy ihmi­siin ympä­ril­läm­me: peri­män ja ympä­ris­tön vai­ku­tus­ta sii­hen, kuin­ka elä­män tar­koi­tuk­sen suun­ta muo­vau­tuu mat­kan var­rel­la, ei voi sivuut­taa. Tai­ki­na, lei­po­jat ja itse lei­po­mis­pro­ses­si mää­rit­tä­ne­vät myös tar­koi­tuk­sen tun­nel­man suun­taa ja muo­toa – halusim­me tai emme?

Vart­tu­neem­pien ihmis­ten puheen­vuo­ro

Van­hem­pi suku­lais­rou­va vas­taa kysy­myk­see­ni spon­taa­nis­ti yhdel­lä sanal­la: Elä­mä. Asso­si­aa­tiot lipu­vat kar­ja­lan­pii­ra­koi­den lei­po­mi­seen, uudel­la tai­ki­na­ko­neel­la saa pel­kis­tä ruis­jau­hois­ta tai­ki­naan oivan sit­kon. Kar­ja­lan­pii­ra­koi­den maku ja rapeus ovat­kin asia, joi­ta ihas­te­lem­me.

Vähän ajan pääs­tä jutel­laan surus­ta. Suku­lai­se­ni puo­li­so kuo­li vajaa vuo­si sit­ten. Rou­van aja­tus siir­tyy kah­vin­keit­ti­men alus­tan pyyh­ki­mi­seen, ja hänen mie­leen­sä väläh­tää mie­li­ku­va sii­tä, kuin­ka mie­hen­sä teki sen. Mie­li­ku­va ei ole ras­kas, vaan lem­peän loh­dut­ta­va. Vähän myö­hem­min poh­di­taan mene­tyk­seen liit­ty­vää kipua mut­ta myös mah­dol­li­suut­ta tut­kia itse­ään täs­sä kon­teks­tis­sa ute­li­aas­ti ja avoi­mes­ti.

Toi­nen vart­tu­neem­pi nai­nen käy syö­mäs­sä meil­lä bli­ne­jä päi­väl­li­sek­si. Ker­ron kir­joi­tus­pro­jek­tis­ta­ni. Kysei­nen rou­va vas­taa kuvai­le­mal­la ihai­le­val­la äänen­sä­vyl­lä edel­li­se­nä päi­vä­nä kat­so­maan­sa ohjel­maa 105-vuo­ti­aas­ta blog­gaa­vas­ta ruot­sa­lais­nai­ses­ta. Kat­son doku­men­tin, joka on kos­ket­ta­va ja täyn­nä van­hem­man nai­sen elä­mä­ne­ner­gi­aa, ajan her­mol­la pysy­mis­tä ja toi­saal­ta yksi­näi­syy­den tun­nel­maa. Dag­nyl­la, doku­men­tin mum­mol­la, on sana hal­lus­sa, kun hän kiteyt­tää omaa koke­muk­sel­lis­ta otet­taan elä­mään (Blank 2019): ”Kuo­len taa­tus­ti ikä­vään, jos jään pai­kal­le­ni istu­maan.”

Aja­tuk­se­ni tart­tuu muu­ta­maan sanaan. Ensin pikai­nen sil­mäys ikä­vän tun­tee­seen. Sii­tä on myös Eppu Nor­maa­li lau­la­nut (Syr­jä 1985):

Mä nousin ylös, astuin sekaan peik­ko­jen

mä muis­tan kuin­ka vii­me yönä kans­sa veik­ko­jen

päät­te­lim­me että elä­mäm­me tar­koi­tus

lie­nee mur­heen kar­koi­tus

Freud­kin tai­si puhua subli­moin­ti­kei­nois­ta, kuten esi­mer­kik­si tai­de, kei­noi­na tai­vä­lil­li­si­nä asioi­na kes­tää elä­mää. Kuo­le­mas­ta kir­joi­tan hie­man myö­hem­min, sil­lä…

Las­ten suus­ta tulee totuus

Iäl­li­nen vas­ta­koh­ta edel­li­seen löy­tyy ala­kou­lu­lai­sis­ta, joil­ta voi kysyä vas­tauk­sia vaik­ka mihin. Opin tämän varauk­set­to­man suh­tau­tu­mi­sen las­ten poten­ti­aa­liin elä­män­kat­so­mus­tie­don opet­ta­jal­ta, joka oli anta­nut eka­luok­ka­lai­sil­le koti­läk­syk­si kek­siä vaih­toeh­toi­nen teo­ria maa­il­man syn­nys­tä alku­rä­jäh­dyk­sel­le. Kenen tahan­sa aikui­sen pää oli­si räjäh­tä­nyt ahdis­tuk­ses­ta ja omas­ta tyh­myy­den tun­tees­ta, mel­kein kuka tahan­sa aikui­nen oli­si lan­nis­tu­nut teh­tä­väs­tä, mut­ta mitä teki­vät lap­set? He otti­vat teh­tä­vän veit­sen­te­rä­väl­lä itse­var­muu­del­la vas­taan.

Esi­tän kysy­myk­se­ni pojal­le, joka on jo palaut­ta­nut opet­ta­jan­sa anta­man edel­li­sen teh­tä­vän: ”No elä­män tar­koi­tus­han on pyssy(t).” Ei seli­tyk­siä.

Lap­set tar­joi­le­vat pot­pour­ri­mai­ses­ti aina vain uusia tar­koi­tuk­sia. He vai­kut­ta­vat sovit­ta­van vas­tauk­seen sitä, mikä on tuot­ta­nut lähiai­koi­na mie­li­hy­vää tai muu­ten vain myön­teis­tä tun­ne­maa­il­maa. Heraklei­tok­sen vii­saus ruu­miil­lis­tuu: Olii­vit. Irto­kar­kit. Ava­ruus­ra­ke­tit. Pelaa­mi­nen. Sär­kän­nie­mi. Yöky­läi­ly. Roo­ma. ”Raha. Eiku oikees­ti, kukaan ei usko tuo­ta minus­ta, mut­ta oikeas­ti, elä­män tar­koi­tus on vai­kut­ta­mi­nen – tänään­kin yri­tin vai­kut­taa äidin­kie­len tun­nil­la sisäl­töön.” Eräs naa­pu­rin lap­sis­ta hil­je­nee kysy­myk­sen äärel­lä ja näyt­tää het­ken aikaa miet­te­li­ääl­tä. Sit­ten hän tote­aa jopa aavis­tuk­sen när­käs­ty­neel­lä äänen­sä­vyl­lä, kysy­mys on avan­nut koke­muk­sel­li­sen yhtey­den aitoon häm­mäs­tyk­sen tun­tee­seen: ”No en minä tie­dä.”

Mie­lek­kyy­den kään­tö­puo­li

On myös depres­sii­vi­siä, synk­kä­mie­li­siä, tar­koi­tus­ta epä­röi­viä tun­nel­mia – ja tyh­jyyt­tä. Kär­si­mys pukeu­tuu monen­lai­siin vaat­tei­siin. Psy­ko­te­ra­pia­tun­neil­la voi­daan olla tun­nel­mis­sa, jois­sa sakea ahdis­tus työn­tää sel­kää sei­nää vas­ten, ja mus­ta vir­ta vel­loo pääl­lä. Mie­lee­ni piir­tyy Gal­len-Kal­le­lan (1897) maa­laus Lem­min­käi­sen äidis­tä Tuo­ne­lan vir­ran äärel­lä. Äärio­lois­sa toi­mi­va äiti on hara­voi­nut poi­kan­sa osat vedes­tä, par­si­nut ruu­miiin kokoon, odot­taa mehi­läi­sil­tä elä­män pal­sa­mia ja toi­voo pojan vir­koa­mis­ta. Aina ei olla yhtä onnek­kai­ta kuin Lem­min­käi­sen äiti. Jos­kus mit­kään sanat eivät tavoi­ta eikä mikään tapa olla vas­ten tun­nu loh­dut­ta­van.

Näi­den tun­nel­mien äärel­lä voi olla hiu­kan sie­det­tä­väm­pää olla, jos on mie­les­sä jon­ki­nas­tei­nen yhteys mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­tee­seen. Vaik­ka on mie­let­tö­myy­del­lä­kin funk­tion­sa. Psy­koa­na­lyy­tik­ko Iko­nen kuvaa kont­ras­tien tär­keyt­tä:

”On ikään kuin meil­lä oli­si kär­si­myk­sen ja mie­lek­kyy­den tajus­sam­me jokin ais­ti tai havain­to­ky­ky, jos­ta emme halua luo­pua. Tun­nem­me, että sen avul­la näem­me pahan, jon­ka haluam­me saa­da voi­tet­tua tai osoi­tet­tua erheek­si ja kai­ken lisäk­si teh­tyä sen omal­la taval­lam­me. Vaik­ka lääk­keet voi­vat olla mones­ti vält­tä­mä­tön­kin apu, kui­ten­kin haluam­me Peer Gyn­tin tavoin säi­lyt­tää rumuu­den tajun, so. kär­si­myk­sen ja mie­let­tö­myy­den tajum­me. Emme halua pois­taa ja pae­ta sitä, vaan sen avul­la tut­kia ja ymmär­tää elä­mää ja ymmär­tää myös kär­si­mys­tä ja mie­let­tö­myyt­tä itse­ään, koko mie­let­tö­myy­den ja mie­lek­kyy­den dia­lek­tiik­kaa elä­mäs­säm­me.” (Iko­nen 2004, 130.)

”Tuo­ni on tais­to­jen, toi­vo­jen pää…

Tuo­ni on vais­to­jen viet­tien jää, kul­ta­sii­pi­set kar­ke­le­maan, mul­ta­sii­pi­set mul­ta­han maan”, tii­vis­ti Eino Lei­no (1898). Tom­mi Lii­ma­tan (2002) sanoit­ta­mas­sa kap­pa­lees­sa taas kuva­taan loh­dul­li­ses­ti, kuin­ka hajoa­mi­sem­me ato­meik­si tapah­tuu yleen­sä asteit­tain. Lau­lun minä havain­noi yksi­lön mit­ta­suh­tei­ta suh­tees­sa lähi­täh­teem­me; aika­ja­na ja pers­pek­tii­vie­rot ihmi­sen ja aurin­gon välil­lä ovat kiis­tä­mät­tö­mät:

Ja näin vähi­tel­len jäl­kiä jät­täen katoan maa­il­mas­ta, 

Jon­ka var­jot lyhe­nee ja palaa puh­ki,  

Jäl­ki­ku­va luo­mil­la vii­väh­tää

Aurin­ko on kai­ken­nä­ke­vä täh­ti, 

Jota me vain emme pys­ty näke­mään

Freu­din esseen ”Katoa­vai­suu­des­ta” (Freud 1916/1981) alus­sa on kuvaus kesäi­ses­sä sääs­sä tapah­tu­vas­ta käve­lys­tä, jos­sa Freud, nuo­ri runoi­li­ja ja yksi vai­te­lias ystä­vä kes­kus­te­le­vat. Runoi­li­ja ihai­lee ympä­röi­vän luon­non kau­neut­ta, mut­ta ei pys­ty naut­ti­maan sii­tä, kos­ka hän­tä häi­rit­see se, että kesän kau­neus tulee häviä­mään tal­ven myö­tä; se on tuo­mit­tu tuhoon, samoin kuin kaik­ki ihmis­kau­neus tai ihmi­sen teke­mä tai tule­va teke­mi­nen. Freud taas havain­noi tilan­net­ta toi­sel­ta kan­til­ta ja kokee rajal­li­suu­den lisää­vän nau­tin­toa eikä pidä ymmär­ret­tä­vä­nä, että aja­tuk­sen kau­neu­den katoa­vai­suu­des­ta tuli­si häi­ri­tä sii­tä kum­pua­vaa iloa. Freud tote­aa essees­sään, että kau­neu­den ja sen täy­den­ty­män arvo mää­rit­tyy sen mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä suh­tees­sa omaan emo­tio­naa­li­seen elä­määm­me.

Kuo­le­ma ja kai­ken katoa­vai­suus aset­ta­vat rajan elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­myk­sel­le. Ilman kuo­le­maa tar­koi­tuk­sen miet­ti­mi­nen oli­si kai aivan toi­sen sävyis­tä? Surul­la on myös täs­sä ole­vai­sen liu­ke­ne­mis­pro­ses­sis­sa tär­keä teh­tä­vä. Se on mene­tyk­siin liit­ty­vä ilmiö samal­la taval­la kuin läm­pö­ener­gia on vää­jää­mä­tön sivu­tuo­te ajan kulu­mi­ses­sa.

Ava­ruu­des­ta ja suk­ka­sil­laan juok­se­mi­ses­ta

Syk­syn pime­ne­vi­nä iltoi­na olen jäl­leen tut­kail­lut täh­tiä. Seu­ra­na­ni on nuo­ri tule­va astro­naut­ti. Kes­kel­lä tai­vas­ta lois­taa kirk­kaa­na vakaa ja luo­tet­ta­va Vega; se on valo­pis­te, jon­ka lap­si löy­tää ensin. Sen jäl­keen hän viit­too innok­kaa­na havai­tes­saan myös Dene­bin ja Altai­rin ja täh­ti­ku­viois­ta Kas­sio­peian ja Ota­van. Tal­vem­mal­la täh­ti­kirk­kaam­pien ilto­jen myö­tä löy­tö­ret­ket laa­je­ne­vat, kun tai­vas­kin vähän muut­tuu. Kän­ny­kän täh­tien ja pla­neet­to­jen etsin­tä­so­vel­lus ja iso­sis­kon kii­ka­rit eivät enää tun­nu riit­tä­vän: toi­vee­na pojal­la on saa­da jou­lu­lah­jak­si oma kau­ko­put­ki. Vieh­ty­myk­se­ni täh­tiin on seu­ran­nut seu­raa­val­le suku­pol­vel­le. 

Huo­maan, että elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­mys­tä miet­ties­sä kat­see­ni kään­tyy her­käs­ti ava­ruu­den ihmet­te­lyyn. Maa­il­man­kaik­keu­den käsit­tä­mät­tö­mät mit­ta­suh­teet, tai­vaal­la näky­vät etäi­syy­det ja eri­lai­set ajat rau­hoit­ta­vat ja kieh­to­vat yhtä aikaa. Niin pal­jon aurin­ko­kun­tia ja muis­to­ja, tun­nel­mia sekä nii­hin liit­ty­viä mer­ki­tyk­siä, yhdes­sä­kin elä­mäs­sä. Voi sen­tään. 

Usein lai­nat­tu filo­so­fi Alas­dair MacIn­ty­ren (1981) mää­ri­tel­mä ihmi­ses­tä tari­noi­ta ker­to­va­na eläi­me­nä lisää ymmär­rys­tä myös tera­pioi­den mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä. Mitä­pä muu­ta­kaan psy­ko­te­ra­pia on kuin kak­si ihmis­tä kes­kit­ty­mäs­sä toi­sen ker­ron­taan ja sen tie­toi­siin, esi­tie­toi­siin, tie­dos­ta­mat­to­miin osiin ja tun­nel­miin. Ehkä­pä yksi hip­pu­nen tera­pioi­den vai­ku­tuk­ses­ta kutou­tuu juu­ri tähän: tari­noi­den ker­to­mi­sen ja jaka­mi­sen mer­ki­tyk­siä vah­vis­ta­vaan (ja kysee­na­lais­ta­vaan) tai­kaan.

Ja lopuk­si. On myös het­kiä, jol­loin tera­pia­huo­neis­sa (ja elä­mäs­sä) puhu­taan meta­fyy­si­siä. Jot­kut ovat ker­to­neet löy­tä­neen­sä loh­tua sii­tä, että olem­me vain täh­ti­pö­lyä uni­ver­su­mis­sa, kun taas toi­set kään­ty­vät hen­gel­lis­ten tai mys­tis­ten asioi­den äärel­le. Jol­la­kin ihmet­te­ly voi vie­dä haluun tut­kia bio­lo­gi­aa ja elä­män muo­to­ja. Ja toi­nen saat­tai­si kuva­ta het­keä, jol­loin pää­ki­pua uhma­ten tekee mie­li kah­la­ta läpi koko filo­so­fian his­to­ria. Joku maa­laa tau­lun tai tekee lau­lun, toi­nen istut­taa tulp­paa­nin sipu­lei­ta, lei­poo vanil­ja­pul­lia ja imu­roi etei­sen hie­kat. 

Elä­män tar­koi­tuk­set­to­muus tai monet tar­koi­tuk­set voi­vat elä­vöit­tää ja yhtä lail­la ahdis­taa.

Yhtey­den löy­tä­mi­nen mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­tee­seen voi vie­dä aikaa tai se saat­taa sin­nik­kääs­ti pysyä pii­los­sa. Olo­ti­laan ei ole suo­raa ohjel­moin­ti­koo­dia, sil­lä se liit­tyy yksi­löl­li­seen tun­tee­seen, että voi kokea, tun­tea elä­vyyt­tä itses­sään ja mah­dol­li­ses­ti myös yhteyt­tä ympä­ril­lään eri­lais­ten mer­ki­tys­ten kes­kel­lä (ja toi­si­naan ilman). 

Mat­rix-elo­ku­van (Wac­hows­ki & Wac­hows­ki 1999) valin­ta­ti­lan­tees­sa, ottaa­ko sini­nen vai punai­nen pil­le­ri, ei pää­hen­ki­lö Neo juu­ri­kaan tain­nut empiä tutun simu­laa­tio­maa­il­man suun­taan, vaan valit­si punai­sen pas­til­lin, joka sym­bo­loi astu­mis­ta kanin­ko­loon, koh­ti ennen koke­ma­ton­ta ja täs­sä tapauk­ses­sa ehkä todel­li­sem­paa maa­il­maa. Täs­tä­hän myös psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa on kysy­mys; vaik­ka kir­pai­see, oman pään sisäi­seen todel­li­suu­teen on usein sen kiel­tä­mis­tä kieh­to­vam­paa tutus­tua. Itse­tun­te­muk­sen lisään­ty­mi­nen laa­jen­taa mer­ki­ty­su­lot­tu­vuuk­sia, vaik­ka­pa täh­ti­kau­ko­put­ken mah­dol­lis­ta­miin näky­miin ver­tau­tuen.

Mazza­rel­lan essee­ko­koel­ma päät­tyy runoi­li­ja Ril­ken lausah­duk­seen: “Suh­tau­tu­kaa kär­si­väl­li­ses­ti kaik­keen rat­kai­se­mat­to­maan ja pyr­ki­kää rakas­ta­maan kysy­myk­siä sinän­sä” (Mazza­rel­la 2017, 253). Kyl­lä, her­ra Ril­ke. Lisäi­sin sil­ti, että myös vas­tauk­set ovat usein kuu­le­mi­sen arvoi­sia, jos­kus jopa rakas­tet­ta­via. Elä­män tar­koi­tus voi asus­taa vas­tauk­sis­sa, joi­ta… anne­taan mel­kein mihin vain? Anek­doot­ti­na täs­tä arki­nen tilan­ne, jos­sa näyt­tä­mö­nä on koti­pi­ha. Lap­si tekee siir­ty­mää ystä­vi­neen talon sisä­ti­lois­ta kau­em­pa­na pihan nur­mi­ken­täl­lä lepää­väl­le tram­po­lii­nil­le.

‒ ”Pojat, voit­te­ko hakea ala­ker­ras­ta ken­gät kun menet­te tram­po­lii­nil­le, ei mene kau­an! Sukat mene­vät ihan ruo­hoi­sik­si ja viher­ty­vät, kun juok­set­te nur­mi­kon läpi?”

‒ ”Ei me tar­vi­ta, kun me men­nään ihan nop­sas­ti vaan.”

Meni­vät jo, tie­tys­ti. Vii­den sekun­nin sään­tö pätee suk­kiin ja ruo­hoon­kin? Pait­si että moko­mat ovat kesän aika­na alka­neet juok­sen­nel­la enem­män­kin suk­ka­sil­laan nur­mi­kol­la. Lop­pu­ke­säs­tä vink­ki­ni jos­tain syys­tä sisäis­tyy kään­teis­kier­teel­lä ja sukat len­te­le­vät teras­sil­le. Pal­jaat var­paat suhaa­vat edes­ta­kai­sin elo­kui­sel­la, hel­teen jäl­jil­tä pol­te­tun sävyi­sel­lä ruo­ho­ma­tol­la. Joka puo­lel­la on ken­kiä ja suk­kia, ja ovat­han ne söpö­jä! Aivo­ni koet­ta­vat oppia tilan­tees­ta. Ne kerää­vät kas­vat­ta­jan auk­to­ri­tee­tin rip­peet (ja satun­nai­sen Bat­man-sukan) nur­mi­kol­ta ja alka­vat muo­toil­la afo­ris­mia: Välil­lä ken­gät hel­pot­ta­vat mat­kan­te­koa, mut­ta toi­si­naan kysei­set suo­jak­keet tule­vat ikä­väs­ti elet­tä­vän het­ken ja sen ainut­ker­tai­suu­des­sa vilah­ta­van elä­män tar­koi­tuk­sen ja tun­nel­man tiel­le. On teh­tä­vä tilan­near­vioi­ta ja impro­vi­soi­ta­va ken­kien, suk­kien ja pal­jai­den var­pai­den käy­tön välil­lä.

Jäl­ki­kir­joi­tus

On kulu­nut vuo­si sii­tä, kun kir­joi­tin esseen ensim­mäis­tä ker­taa. Käve­len ilta­hä­mä­räs­sä hiek­ka­tie­tä tyy­nen jär­ven ran­nal­la. On sata­nut pari päi­vää, tauon­nut, maa on hie­man kui­vah­ta­nut. Katu­va­lo­jen koh­taa­mat leh­ti­kuuset hoh­ta­vat kel­tai­si­na, koi­vut kul­ta­pu­kui­se­na ja tie on hun­nu­tet­tu leh­dil­lä, jot­ka rapi­se­vat ja kahi­se­vat jal­ko­jen alla. Ajat­te­len elä­män tar­koi­tus­ta hyväl­lä mie­lel­lä. Mie­li­ku­va on epä­tark­ka, ei kiin­nit­ty­vä ja liu­ke­nee pois. Ei se hait­taa. Nau­tin aske­leis­ta, joi­ta otan, liik­keen läm­mös­tä kehol­la­ni, ihol­la­ni. Mie­tin tak­ka­tul­ta, jon­ka aion sytyt­tää, kun pää­sen kotiin.

Kir­jal­li­suus

Adams, Douglas (1981). Lin­nun­ra­dan käsi­kir­ja lif­ta­reil­le. Suom. Pek­ka Mark­ku­la. Tam­pe­re: John Books. 

Frankl, Vik­tor E. (1946/1986). Tar­koi­tuk­sel­li­nen elä­mä. Suom. Rai­ja-Lee­na ja Mat­ti Stén. Hel­sin­ki: Ota­va.

Freud, Sig­mund (1916/1981). On Tran­sience. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XIV (1914–1916): On the his­to­ry of the psyc­ho-ana­ly­tic move­ment, papers on meta-psyc­ho­lo­gy and other works, 303–307. Lon­too: Hogarth Press.

Gaar­der, Jos­tein (1994). Sofian maa­il­ma: romaa­ni filo­so­fian his­to­rias­ta. Hel­sin­ki: Tam­mi. 

Hii­den­hei­mo, Sil­ja; Määt­tä­nen, Kirs­ti; Nevan­lin­na, Tuo­mas; Roi­ni­la, Tar­ja; Douglas, Adams & Lloud, John (1996). Eli­mäen tar­koi­tus. Poh­jau­tuu teok­seen Douglas, Adams & Llo­yd, John: Mea­ning of liff. Hel­sin­ki: Loki.

Iko­nen, Pent­ti (2004). Psy­koa­na­lyyt­ti­sia tut­kiel­mia. Mie­lek­kään mie­le­tön elä­mä. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Jalo­nen, Olli (2018). Tai­vaan­pal­lo. Hel­sin­ki: Ota­va.

Jout­sa­mo, Ilo­na (2017). Suu­ri illuusiot­to­muus – aja­tuk­sia trau­ma­ti­soi­van kas­vu­ym­pä­ris­tön vai­ku­tuk­ses­ta nuo­ruusiäs­sä. Teok­ses­sa Häk­ki­nen, Maria (toim.), Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pian eri­tyis­ky­sy­myk­siä 18. Uho, tuho ja toi­vo. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Kei­nä­nen, Mat­ti (2009). Mer­ki­tyk­sen­muo­dos­tus­ky­vys­tä. Teok­ses­sa Juu­ti­lai­nen, Min­na & Taka­lo, Ari (toim.), Freu­din jalan­jäl­jil­lä. Hel­sin­ki: Teos.

Lei­no, Eino (1898). Tuo­ne­lan jout­sen. Näy­tel­mä­ru­no. Hel­sin­ki: Ota­va.

Lindgren, Astrid (1974). Vel­je­ni Lei­jo­na­mie­li. Suom. Kaa­ri­na Hela­ki­sa. Hel­sin­ki: WSOY.

Loe, Erlend (1998). Super­naii­vi. Suom. Outi Men­na. Hel­sin­ki: Like.

MacIn­ty­re, Alas­dair (1981). After Vir­tue. A stu­dy in moral theo­ry. Not­re Dame, IN: Uni­ver­si­ty of Not­re Dame Press.

Melzer, Donald (1973). Sexual sta­tes of mind. Lon­too: Kar­nac.

Mar­te­la, Frank (2020). Elä­män tar­koi­tus. Hel­sin­ki: Gum­me­rus. 

Mazza­rel­la, Mere­te (2017). Elä­män tar­koi­tus. Suom. Rai­ja Rin­ta­mä­ki. Hel­sin­ki: Tam­mi.  

Put­to­nen, Mar­ko (2019, 6. syys­kuu­ta). Hyväs­ti vapaa tah­to. Hel­sin­gin Sano­mat. 

Yalom, Irvin D. (2001/2015). Tera­pian lah­ja. Kir­jei­tä tera­peu­teil­le ja hei­dän poti­lail­leen. Suom. Mat­ti Hut­tu­nen. Espoo: Pro­met­heus.

Yalom, Irvin D. (2001). The gift of the­ra­py. Reflec­tions on being a the­ra­pist. Lon­too: Piat­kus.

Media­si­säl­löt

Blank, Åsa (2019, 8. maa­lis­kuu­ta). Dag­ny – jos jään istu­maan, kuo­len. Doku­ment­ti. Yle Aree­na. 

Hüt­ter, Ralf; Sch­nei­der, Flo­rian & Bar­tos, Karl (1978). Robots (Kraftwerk). Musiik­ki­kap­pa­le albu­mil­la ”The Man-Made Mac­hi­ne”. Düs­sel­dorf: Kling Klang (EMI).

Lii­mat­ta, Tom­mi (2002). Aurin­ko Kai­ken­nä­kö (Abso­luut­ti­nen nol­la­pis­te). Musiik­ki­kap­pa­le albu­mil­la ”Nimi muu­tet­tu”. Hel­sin­ki: Johan­na Kus­tan­nus.

Mar­te­la, Frank (2017). The mea­ning of life: What makes life worth living? TEDx-puhe. Kat­sot­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.youtube.com/watch?v=rdKBZbTCVFY

Syr­jä, Mart­ti (1985). Elä­män tar­koi­tus (Eppu Nor­maa­li). Musiik­ki­kap­pa­le albu­mil­la ”Kah­dek­sas ihme”. Tam­pe­re: Poko Rekords.

Ter­vo­maa, Jon­na (1999). Yhtä en saa. Musiik­ki­kap­pa­le albu­mil­la “Vii­val­la”. New York: Mercu­ry Records.

Vesa­la, Pau­la (2016). Älä tuu drop­paa mun tun­nel­maa. Musiik­ki­kap­pa­le albu­mil­la ”Vesa­la”. Hel­sin­ki: War­ner Music Fin­land. 

Wac­hows­ki, Lana & Wac­hows­ki, Lil­ly (1999). Mat­rix. Elo­ku­va. War­ner Bros.