Vesa Talvitie: Pentti Linkola ja ilmastoahdistuksen filosofia

Tieteenalo­jen, myös psykolo­gian, riv­ien välei­hin piiloutuu val­ta­va määrä filosofisia ennakko-ole­tuk­sia. Niiden jah­taamiselle omis­tau­tunut joukko on pieni, ja se onnis­tuu vain har­voin herät­tämään laa­jem­paa mie­lenki­in­toa pohd­in­to­jaan kohtaan. Ilmas­ton­muu­tos ja siihen liit­tyvä aktivis­mi nos­taa kuitenkin filosofi­an ja psykolo­gian raja-alueen eteemme. Mikä on onnis­tunut­ta ilmas­toahdis­tuk­sen hallintaa ja mitä on hyvä psykologi­nen sopeu­tu­mi­nen edessä ole­vaan ilmas­ton lämpenemiseen?

Jot­ta psykolo­gia pysy­isi omas­sa lokerossaan, psykologi­nen sopeu­tu­mi­nen kuu­luisi ehkä määritel­lä ikään kuin solip­sis­tis­es­ti, ulko­maail­ma sulkeis­taen mie­len sisältä käsin. Täl­löin sopeu­tu­mista voi arvioi­da esimerkik­si toim­intakyvyn säi­lyt­tämisen, ajat­telun jous­tavu­u­den ja epä­var­muu­den sietämisen näkökul­mista. Entä jos tähän lisätään ylisukupolvi­nen elämän suo­jelemisen näkökul­ma: astu­taanko (elämän)filosofian alueelle, jos esitetään, että psyykkiselle hyv­in­voin­nille on tärkeää myös pyrkimys säi­lyt­tää maa­pal­lo asut­ta­vana tuleville sukupolville?

Ympäristö­filosofi­an ja ‑psykolo­gian suhde on Suomes­sa har­maa­ta aluet­ta, mikä näkyy myös suh­tau­tu­mises­sa Pent­ti Linko­laan. Hänestä julk­isu­u­teen maalau­tunut kuva on elänyt varsin itsenäis­es­ti omaa elämään­sä. Riit­ta Kylän­pään vuon­na 2017 julka­istun elämäk­er­ta­teok­sen nimi onkin Pent­ti Linko­la – ihmi­nen ja leg­en­da.

Linko­la on kuvat­tu medi­as­sa inhimil­lisen psykolo­gian ylit­tävänä, hor­ju­mat­toman johdon­mukaise­na ajat­teli­jana. Viimeistään filosofien G. H. von Wright­in ja Esa Saarisen ylistävät, vas­toin parem­paa tietoa kir­joite­tut lausun­not betonoi­vat Linkolan loogis-moraalisen ajat­telun ikoniksi. Leg­en­da Linko­lal­la ei vaikut­taisi olleen tarvet­ta ”sopeu­tua psykol­o­gis­es­ti” ilmas­ton­muu­tok­seen tai ”hal­li­ta” siihen liit­tyvää ahdis­tus­ta. Joka tapauk­ses­sa ihmi­nen Linko­la oli tun­teikas mies niin ympäristökysymyk­sis­sä kuin muutenkin. 

***

Linko­la syn­tyi Palan­der-Suo­lah­tien ja Col­lanien sivistys­sukui­hin, ja hänen isän­sä oli Helsin­gin yliopis­ton rehtori. Äidin­isä oli saman yliopis­ton kans­leri. Linkolan kiin­nos­tus luon­toa kohtaan ei ollut aka­teemista laat­ua, ja biolo­gian opin­not lop­pui­v­at lyhy­een. Hänestä tuli kalas­ta­ja, joka kykeni elät­tämään per­heen­sä pitkälti luon­non ehdoilla.

Linko­la-leg­en­damme oli pait­si älyn, myös fyy­sisen suori­tuskyvyn jät­tiläi­nen. Hän ajeli lin­tu­ja ren­gas­taes­sa vai­h­teet­toma­l­la polkupyöräl­lä ympäri Suomen­niemeä kiipeillen puiden latvoihin kalasääk­sien pesille. Hän ehti ren­gas­taa osa­puilleen 70 000 lin­tua. Yksi Linkolan per­heen har­voista loma­matkoista suun­tau­tui Salosta Ahve­nan­maan ympäri Porin Tahkolu­o­toon – soutaen, seit­semässä viikos­sa. Linko­la oli erään­lainen ultra­matko­jen eko­triathlonisti, ja yhtäläisyy­det toiseen, lor­di Greysto­ke­na tun­net­tuun super­sankari­in ovat moninaiset. 

Leg­en­da Linko­lalle luon­to on keskinäis­ri­ip­pu­vuuk­sien sys­tee­mi, jota ihmi­nen on tuhoa­mas­sa. Ihmi­nen Linkolan ympäristöak­tivis­mi nousi voimakkaista luon­tokoke­muk­sista, ja hän suh­tau­tui luon­toon hyvin tun­neperäis­es­ti. Sen tuhou­tu­mis­es­ta – jopa yksit­täis­ten puiden kaatamis­es­ta tai lin­nun­pesän putoamis­es­ta – hän tun­si syvää surua. Linko­la raivos­tui kana­haukalle, joka tunkeu­tui sepelkyyhky­jen ren­gas­tamista varten viritet­tyyn pyy­dyk­seen, ja har­maalok­ki oli hänelle ”ros­mo­la­ji, lentävä rot­ta”, jota sopi heit­el­lä kivil­lä. Kun kala­matkoil­la tuli vaikeuk­sia, hän kiroili voimakkaasti ja saat­toi kiihdyk­sis­sään heit­tää verkot ja airot veteen. Hän oli myös kah­teen otteeseen psyki­a­trisel­la osas­tol­la hoi­dos­sa masen­nuk­sen takia. 

***

Linkolan ihmis­suh­teet voi jakaa kolmeen ryh­mään: päivit­täisen arjen jaka­neet per­heen­jäsenet sekä verkkokalas­tuk­ses­sa vält­tämät­tömät souta­jat, ystävä- ja tut­tava­pi­iri, sekä tek­stien luk­i­jakun­ta (jon­ka voi myös ajatel­la ole­van vuorovaiku­tus­suh­teessa kir­jail­i­jan kanssa). 

Koti­olois­sa Linko­la oli omaval­tainen ja kon­trol­loi­va, ja per­heen­jäsenet oli­vat hänen hal­lit­se­mat­toman mieli­pa­hansa armoil­la. Alle kouluikäiset lapset sai­vat kalareis­su­jen ajan olla yksin kotona varhais­es­ta aamus­ta illan­su­uhun. Sähköt­tömässä taloudessa hei­dän ei palo­vaaran takia ollut lupa valaista kotia. Hän piti poikia vaikeina kas­vatet­tavina ja uhosi molem­pi­en las­ten odotu­saikana, että syn­tyvän lapsen ollessa poi­ka tämä laitet­taisi­in las­tenkoti­in. Omaval­taisu­ud­es­ta aiheu­tui ymmär­ret­tävästi parisuhdeon­gelmia, ja niiden myötä Linkolan ajat­telu radikalisoi­tui eko­fa­sis­min ja sovin­is­min suun­ti­in. Linkolan oli vaikea hyväksyä, että muu luo­makun­ta – hän piti sanas­ta sen ään­nea­sun takia – kul­ki omia reit­te­jään häneltä lupaa kysymättä. 

Yhteiskun­nal­lis­ten kysymys­ten edis­tämi­nen edel­lyt­tää usein niin san­ot­tua kri­isi­ti­etoisu­u­den kohot­tamista. Tähän Linko­lakin var­masti tähtäsi tek­stien­sä kär­jekkäil­lä ilmaisuil­laan – hänen apoka­lyp­tiset saar­nansa oli­vat tarkoituk­sel­la ahdis­tavaa luet­tavaa. Linkolan kohdal­la ja ylipäätään yhteiskun­nal­lises­sa aktivis­mis­sa lie­nee pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion alle lankea­va tiedostam­a­ton ulot­tuvu­us: laji­tove­r­ien huo­let­to­muus itselle kipeän ongel­man suh­teen on ärsyt­tävää, ja aktivis­mil­la saadaan muut jaka­maan oma ahdistus.

***

Linko­la eli hyvin askeet­tis­es­ti. Kalas­tuskau­den ulkop­uolel­la hän kuitenkin luki paljon, kävi teat­teris­sa ja kuun­teli musi­ikkia. Kult­tuuri­har­ras­tus oli selvästikin eril­lään hänen ekol­o­gis­es­ta ohjel­mas­taan – hän oli aidosti kiin­nos­tunut kult­tuurin eri lajeista eikä arvioin­ut teok­sia biolo­gian näkökulmasta.

Lähipi­ir­illeen Linko­la oli pam­fleteista tutul­la taval­la provosoi­va, yliampu­va ja mus­tavalkoinen. Ehkä hie­man yllät­täen Linko­lal­la oli laa­ja ystäväpi­iri, ja hän oli hyvän ja hauskan seu­ramiehen maineessa. Kun toinen veneil­i­jä pysähtyi kalas­tusve­neen viereen, Linko­la muut­tui erään souta­jan mukaan ”silmän­räpäyk­sessä synkästä mutisi­jas­ta hilpeäk­si rupattelijaksi”. 

Linko­las­ta tuli suo­ras­taan kult­tuurieli­itin lem­mik­ki. Hän osal­lis­tui vuosit­taisi­in orni­tolo­gi­olympialaisi­in ja jär­jesti puolisoi­neen jokakeväisiä Kurk­i­juh­lia, joiden ohjel­mas­sa oli eri­laisia puhei­ta, esi­tyk­siä ja kisailu­ja. Helsin­gin Sanomien ja Apu-lehden pal­stoil­lakin rapor­toidut juh­lat kestivät kak­si päivää, ja osal­lis­tu­ja­joukko oli kult­tuurieli­itin teräv­in­tä kärkeä: Pent­ti Saarikos­ki, Han­nu Tarmio, M. A. Num­mi­nen, Paa­vo Haavikko, Han­nu Taani­la, Ilk­ka ja Sesse Koivis­to, Timo K. Muk­ka, Erno Paasilin­na, juh­lis­sa jopa potku­pal­loa pelan­nut Mat­ti Klinge, Pekka Tark­ka ja Auli Viikari. Tule­va arkki­a­tri, Linkolan koulukaveri Ris­to Pelko­nen tote­si Kurk­i­juh­lista: ”Siel­lä oli nuor­ta älymys­töä, joka oli kovasti ollak­seen.” Ehkä Linkolan sosi­aa­li­nen ja peri­aat­teelli­nen pee­sailu myös hie­man helpot­ti eli­itin ympäristöahdistusta. 

Linkolan sosi­aalisen elämän ehdot­tomana edel­ly­tyk­senä oli epäilemät­tä se, että hän hark­i­tusti vält­ti keskustelua kon­tro­ver­sielleista aiheista. Aivan kuten kult­tuuria, hän ei arvioin­ut seu­raansakaan luon­non­suo­jelullisin kriteerein.

***

Mitä tapah­tuu, kun filosofi­an ja psykolo­gian raja-alue jätetään kar­toit­ta­mat­ta? Michel Fou­cault on tun­ne­tu­im­min kuvan­nut tätä: ylei­sistä arvos­tuk­sista piit­taa­mat­tomat miel­tymyk­set ja toim­intata­vat leimataan psykolo­gian ja psyki­a­tri­an avul­la (ja vas­taavasti ”nor­maali” käytös jätetään psykol­o­gisen ymmärtämisen ulkopuolelle).

Provosoivas­ta Linko­las­ta muo­dos­tui viime vuo­sisadal­la myyt­ti, joka ehkä hie­man yllät­tävästi jäi psykol­o­gisoin­nin yläpuolel­la. Tämän päivän ilmastop­sykolo­gias­sa on nähtävis­sä samaa ilmiötä: ilmas­to­de­nial­is­mi on psykol­o­gista seli­tys­tä kaipaa­va ilmiö, mut­ta näköpi­iris­sä olev­as­ta ekokatas­trofista huole­htimi­nen näyt­täy­tyy pelkkänä adek­vaatin infor­maa­tion pros­es­soin­nin lop­putu­lok­se­na. Ikään kuin ajat­telisimme psykolo­gian ole­van varat­tu out­ouden ja poikkeavu­u­den selit­tämiselle – sen soveltamisen hyvi­in pyrkimyk­si­in pelätään ikään kuin selit­tävän hyvän asian pois.

***

Leg­en­da Linko­la oli ilmas­to- ja ympäristöahdis­tuk­sen ulot­tumat­tomis­sa, mut­ta mitä elämäk­er­tati­eto­jen poh­jal­ta voidaan päätel­lä ihmi­nen Linkolan keinoista hal­li­ta sitä? Keinot ovat hyvin pitkälle lin­jas­sa sen kanssa, mitä nykyp­syki­a­tria ja ‑psykolo­gia suosit­tel­e­vat mie­len­ter­vey­den ylläpitämiseksi:

Liiku paljon.

Tee ongel­man suh­teen se, mikä on omas­sa val­las­sasi.
Har­ras­ta akti­ivis­es­ti kult­tuuria, tai mitä tahansa, mikä tun­tuu kiin­nos­taval­ta.
Vältä run­sas­ta alko­holin käyt­töä.
Älä rajaa ihmis­suhteitasi maail­mankat­so­muk­sel­lis­ten seikko­jen perus­teel­la.
Kiitok­set Annar­il­la Ahto­lalle, Hen­rik Enck­ellille ja Erk­ki Haa­paniemelle taus­tat­ues­ta tek­stin työstämisessä.

Kir­jal­lisu­us

Alén, Eero (2006). Linkolan souta­jan päiväkir­ja. Turku: Sammakko.

Haa­panie­mi, Erk­ki (1999). Linkolan met­sä­marssi. Helsin­ki: Nas­ta­muumio. Luet­tavis­sa myös verkos­sa: http://selvatsanat.blogspot.com/2015/01/linkolan-metsamarssi-selostus.html

Kylän­pää, Riit­ta (2017). Pent­ti Linko­la – ihmi­nen ja leg­en­da. Helsin­ki: Siltala.

Vadén, Tero (toim.)(2008). Linkolan aja­mana. Helsin­ki: Into.