Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Juhani Ihanus: Psykoanalyysi arjen keskellä – mistä teoriassa on puhe?

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to­me­ne­tel­mä ja psy­koa­na­lyy­sin teo­ria­ko­ko­nai­suus ovat kehit­ty­neet lähei­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Osa psy­koa­na­lyy­sin teo­riois­ta on kui­ten­kin sel­lai­sel­la abstrak­tio­ta­sol­la, että teo­rioi­den yhteys ihmis­ten arjen koke­mus­maa­il­maan voi olla vai­keas­ti tavoi­tet­ta­vis­sa. Eten­kin psy­koa­na­lyy­sin metap­sy­ko­lo­gia, johon on sisäl­ly­tet­ty muun muas­sa topo­lo­gi­nen, viet­ti­ta­lou­del­li­nen ja dynaa­mi­nen näkö­kul­ma ihmis­mie­leen sekä sel­lai­set fik­tii­vi­set teo­ria­ra­ken­nel­mat kuin ”psyyk­ki­nen appa­raat­ti” ja tor­jun­nan meka­nis­mit, on tuot­ta­nut ymmär­tä­mis­kat­kok­sia ja kiis­to­ja sekä psy­koa­na­lyy­sin sisäl­lä että sen ulko­puo­lel­la.

Egop­sy­ko­lo­gian myö­tä mie­len raken­teel­li­nen mal­li sai entis­tä enem­män sijaa, ja objek­ti­suh­de­teo­riois­sa alet­tiin koros­taa inter­sub­jek­tii­vi­sia suh­tei­ta. Esi­mer­kik­si Donald W. Win­nicott kat­soi psy­koa­na­lyy­sin tule­van hyvin toi­meen ilman metap­sy­ko­lo­gi­aa. Metap­sy­ko­lo­gian kri­tiik­ki on hou­ku­tel­lut myös tie­teen ja mie­len filo­so­fe­ja. Tun­ne­tuim­piin metap­sy­ko­lo­gian krii­tik­koi­hin kuu­lui Adolf Grün­baum, joka kan­nat­ti koko metap­sy­ko­lo­gian hyl­kää­mis­tä. Hän löy­si tähän tukea Freu­dil­ta, joka mai­nit­si Omae­lä­mä­ker­ral­li­ses­sa tut­kiel­mas­saan metap­sy­ko­lo­gian ole­van ”spe­ku­la­tii­vi­nen ylä­ra­ken­ne – –, joka voi­daan hylä­tä tai jota voi­daan muut­taa ilman mene­tys­tä [klii­ni­sel­le teo­rial­le]”.

Metap­sy­ko­lo­gian krii­tik­ko­ja 1970-luvul­la oli myös suo­ma­lais­syn­tyi­nen, Yhdys­val­lois­sa toi­mi­nut psy­koa­na­lyy­tik­ko Ben­ja­min Rubins­tein (ks. Psy­ko­te­ra­pia 4/2007), joka kol­le­goi­den­sa Robert R. Hol­tin, Geor­ge S. Klei­nin, Ema­nuel Peter­freun­din, Roy Scha­fe­rin ja Allan Rosenblat­tin kans­sa osoit­ti freu­di­lai­sen metap­sy­ko­lo­gian ongel­mia ja vaa­ti entis­tä parem­paa metap­sy­ko­lo­gi­aa, jol­la oli­si yhteys laa­jem­mal­le, klii­ni­sen alu­een ulko­puo­lel­le. Hekään eivät kui­ten­kaan olleet val­mii­ta luo­pu­maan metap­sy­ko­lo­gias­ta, kos­ka ilman sitä ”suu­ri osa klii­ni­ses­tä psy­koa­na­lyy­sis­ta kuih­tui­si sanoil­la lei­kit­te­lyk­si”, kuten Rubins­tein asian ilmai­si. Hän kat­soi psy­koa­na­lyy­siin nivou­tu­van kak­si eril­lis­tä puhe­ta­paa, jot­ka täy­den­tä­vät toi­si­aan ja joi­den välil­lä on mah­dol­lis­ta sol­mia kom­pro­mis­si. Ensim­mäi­nen puhe­ta­pa kos­kee hen­ki­löä ja tämän koke­mus­maa­il­maa ja on tyy­pil­li­nen psy­koa­na­lyy­sin klii­ni­sel­le teo­rial­le ja hoi­to­käy­tän­nöl­le. Toi­nen puhe­ta­pa liit­tyy orga­nis­miin ja on omi­nai­nen luon­non­tie­teil­le ja psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le metap­sy­ko­lo­gial­le.

Kom­pro­mis­si näi­den kah­den puhe­ta­van välil­lä tar­koit­taa sitä, että koke­mus­lä­hei­nen ”rea­lis­ti­nen” psy­ko­te­ra­peut­ti ja orga­nis­mi­kes­kei­nen ”mate­ria­lis­ti­nen” tie­teen­te­ki­jä voi­vat par­haim­mil­laan löy­tää yhtei­sen kie­len. Kui­ten­kin psy­ko­te­ra­peut­tien ja tie­teen­te­ki­jöi­den välil­lä on mones­ti val­lin­nut kiel­ten sekaan­nus, jota teo­reet­ti­set ”yli­kä­sit­teel­lis­tä­mi­set” ovat vain lisän­neet. Myös ana­lyy­ti­kon ja ana­lyy­sis­sa ole­van hen­ki­lön välil­lä voi olla kom­mu­ni­kaa­tio­ta ja ymmär­tä­mis­tä hait­taa­vaa eri­kie­li­syyt­tä, joka kuvas­taa teo­rian ja arjen koke­mi­sen välis­tä yhteis­mi­tat­to­muut­ta. Teo­ria ei sil­loin auta reso­noi­den kuu­le­maan arkie­lä­män ääniä eikä tar­kas­ti näke­mään arkie­lä­män tapah­tu­mia – jokin suh­teet­to­muus ja puhut­te­le­mat­to­muus jää­vät vai­vaa­maan tera­pia­pro­ses­sia. 

Psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Fred M. Levin tote­si haas­tat­te­lus­saan (Psy­ko­te­ra­pia 2/2003): ”Jot­ta voim­me saa­vut­taa poti­laam­me, mei­dän ’on puhut­ta­va hei­dän kiel­tään’. Tämä mer­kit­see sitä, että mei­dän on sanot­ta­va asiat yksin­ker­tai­ses­ti, sel­väs­ti ja taval­la, joka kuvit­taa kon­kreet­ti­ses­ti sitä, mitä koh­ti abstrak­tit mer­ki­tyk­sem­me osoit­ta­vat.” Teo­riat­kin ikään­ty­vät eivät­kä vält­tä­mät­tä tavoi­ta uusia koke­mus­pe­räi­sen tut­ki­muk­sen löy­tä­miä ulot­tu­vuuk­sia. Esi­mer­kik­si Freu­din tuo­tan­nos­sa ei lain­kaan esiin­ny teo­ria­ta­sol­la käsi­tet­tä ”suh­de” (saks. Bezie­hung), joka objek­ti­suh­de­teo­rioi­den ja rela­tio­naa­li­sen psy­koa­na­lyy­sin myö­tä on nyky­ään yksi tera­pia­työn perus­tois­ta.

Yri­tyk­set kuun­nel­la toi­sen kiel­tä ja sen kai­ku­ja itses­sä saa­ti puhua toi­sen kie­lel­lä kil­pis­ty­vät usein vas­tus­tuk­siin, jois­ta vähäi­sin ei ole puh­da­sop­pi­suu­teen, omiin totuuk­siin ja tut­tuun puheen­par­teen pitäy­ty­mi­nen. Psy­ko­te­ra­pias­sa arjen moni­ta­hoi­sen koke­mus­pu­heen vas­ta­vuo­roi­seen kuun­te­luun saat­taa her­kis­tää se, että kuun­te­li­ja jät­tää koh­taa­mi­sen het­ki­nä spe­ku­la­tii­vi­sen ylä­ra­ken­teen syr­jään ja koet­taa ymmär­tää arjen poly­fo­ni­aa, tukeu­tu­mat­ta etu­kä­teen val­mii­seen, mon­o­to­ni­seen kaa­vaan. Tie­tei­den- ja teo­rioi­den­vä­li­sis­sä dia­lo­geis­sa­kin vakiin­tu­nei­den käsi­te­ra­ken­nel­mien uudel­lee­nar­vioin­ti voi ava­ta ennal­ta arvaa­mat­to­mia kes­kus­te­lu­ja, jopa oudois­ta mie­len­mai­se­mis­ta ja iden­ti­tee­teis­tä. Tois­ta arvos­ta­va yhteis­työ lien­nyt­tää kil­pai­lua ”mei­dän” ja ”hei­dän” välil­lä.   

Perin­tei­sen psy­koa­na­lyyt­ti­sen mal­lin mukaan yksi­lön nykyi­nen koke­mus­maa­il­ma hei­jas­taa tai ilmai­see var­hai­sem­min – jopa ”arkaa­ises­ti” tai ”infan­tii­lis­ti” – muo­tou­tu­nut­ta mie­len­si­säis­tä dyna­miik­kaa. Psy­ko­lo­gian pro­fes­so­ri Paul L. Wach­tel (esim. Rela­tio­nal theo­ry and the prac­tice of psyc­hot­he­ra­py, 2008) on muis­tut­ta­nut rela­tio­naa­li­sen ymmär­tä­mi­sen haas­tees­ta: Jos joka­päi­väis­tä koke­mus­maa­il­maa pide­tään yksioi­koi­ses­ti vain sisäi­sen maa­il­man ja sen arkaa­is­ten edus­tus­ten ja fan­t­asioi­den sekä esioi­di­paa­lis­ten tai oidi­paa­lis­ten draa­mo­jen tuot­tee­na, mene­te­tään ihmi­sen suh­de­ke­hi­tyk­sen dynaa­mi­nen ker­ros­tu­nei­suus. Arjen suh­de­ta­pah­tu­mia näet muok­kaa­vat mie­len­si­säi­set edus­tuk­set, joi­ta puo­les­taan muok­kaa­vat arjen suh­de­ta­pah­tu­mat.

Jo var­hai­ses­sa kehi­tyk­ses­sä vale­tuik­si ja sisäis­te­tyik­si mää­ri­tel­ty­jen hah­mo­jen näyt­tä­mö ei lii­ku jous­ta­vas­ti nykyi­sen arjen tapah­tu­mien mukaan. Wach­te­lil­le eräät psy­koa­na­lyy­ti­kot ja psy­ko­te­ra­peu­tit tun­nus­ti­vat tun­te­neen­sa jopa syyl­li­syyt­tä sii­tä, että antau­tui­vat mie­les­tään lii­kaa kes­kus­te­le­maan poti­lai­den­sa kans­sa näi­den arki­päi­vän koke­mus­ker­to­muk­sis­ta sen sijaan, että oli­si­vat kes­kit­ty­neet ”todel­li­se­na” teh­tä­vä­nään pitä­mään­sä trans­fe­rens­sien ja vas­tus­tus­ten ana­lyy­siin. He koki­vat vapaut­ta­vak­si sen käsi­tyk­sen, että kes­kus­te­lu poti­lai­den arki­ko­ke­muk­sis­ta kuu­luu olen­nai­ses­ti todel­li­seen tera­pia­työ­hön eikä suin­kaan mitä­töi ana­lyyt­ti­sen lähes­ty­mis­ta­van perus­tei­ta.  

Suh­de­ko­ke­muk­sia ja ‑kon­teks­te­ja arvioi­daan ja muo­va­taan jat­ku­vas­ti – ja ennen kaik­kea – arjen kes­kel­lä, joka­päi­väi­sis­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­sis­sa. Trans­fe­rens­sit ilmaan­tu­vat myös arjes­sa, eivät vain psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tilan­tees­sa. Eri ihmi­set, ana­lyy­ti­kot­kin, herät­tä­vät eri­lai­sia trans­fe­rens­se­ja samas­sa yksi­lös­sä. Trans­fe­rens­sit eivät keh­key­dy vain sisäis­te­tys­tä men­nei­syy­des­tä; pikem­min­kin niis­sä tii­vis­tyy men­nei­den ja nykyis­ten koke­mus­ten muis­tin­va­rai­nen ja yllät­tä­vä koh­taa­mi­nen.

Trans­fe­rens­seis­sa ja vas­tat­rans­fe­rens­seis­sa avau­tuu suh­tei­ta toi­seen, jota puhu­tel­laan ja joka puhut­te­lee ja luo muun­ta­via näkö­kul­mia. Sisäi­set toi­min­ta- ja vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lim­me eivät ole pysy­väs­ti ank­ku­roi­tu­nei­ta, vaik­ka ne tajun­nan­vir­ras­sa kan­ta­vat­kin muka­naan aiem­min muo­dos­tu­nei­ta asen­noi­tu­mi­sia ja käsi­tyk­siä. Ne sisäl­tä­vät myös nyky­het­keen ja tule­vai­suu­teen koh­dis­tu­via odo­tuk­sia toi­min­nan ja suh­teis­sao­lon seu­rauk­sis­ta, jat­ku­vuuk­sien ja muu­tos­ten vuo­rot­te­luis­ta.

Teo­ria­ta­sol­la eri­lai­set suun­tau­tu­mi­set, kuten vaik­ka­pa psy­koa­na­lyyt­ti­set ja kog­ni­tii­vis-neu­raa­li­set näkö­kul­mat, voi­vat etsiä toi­sis­taan eroa­vuuk­si­aan täy­den­tä­viä yllät­tä­viä yhteyk­siä. Ole­te­tut per­soo­nal­li­suu­den tai mie­len raken­teet ovat vas­taa­not­ta­vai­sia uusil­le kos­ke­tuk­sil­le ja suh­teil­le, joi­hin on mah­dol­lis­ta osal­lis­tua ja joi­ta voi­daan yhdes­sä tut­kia. Mie­lel­lä on usei­ta kehi­tys­suun­tia, eikä tie­tä­mi­sen pro­ses­sil­la ole tiet­tyä vakio­koh­det­ta. Motii­veil­la ja mie­li­ku­vil­la, kuten teo­rioil­la­kaan, ei ole lopul­lis­ta muo­toa. Käy­tän­tö koet­te­lee teo­rioi­ta ja tar­jo­aa niil­le virik­kei­tä kor­jaa­viin liik­kei­siin.

Ehkä­pä ana­lyyt­ti­nen herk­kyys ja intui­tii­vi­nen oival­lus voi­vat limit­tyä sekä psy­koa­na­lyy­sis­sa että arjes­sa, jol­loin psy­koa­na­lyy­si elä­vöit­tää arkea ja luo mie­len­ti­lois­ta poeet­ti­sia mer­ki­tyk­siä arjen kes­kel­le ja arkie­lä­mä opas­taa psy­koa­na­lyy­sia meta­teo­riois­ta käy­tän­nöl­lis­ten koke­mus­mer­ki­tys­ten äärel­le. Elot­to­muu­den ja eloi­suu­den tun­teet ovat rela­tio­naa­li­sia, yhdes­sä reflek­toi­ta­via ja tut­kit­ta­via. Itse­ha­vain­noin­ti kehit­tyy vas­ta­vuo­roi­sis­sa tera­peut­ti­sis­sa suh­teis­sa jaet­tu­jen ja sisäis­tet­ty­jen oival­lus­ten avul­la. Lop­puun saak­ka ei voi ymmär­tää, ja tul­kit­ta­vuu­del­la on rajan­sa, mut­ta arjen koke­musu­lot­tu­vuu­det ovat mer­kit­tä­vä osa ihmis­mie­len tie­tois­ta ja tie­dos­ta­ma­ton­ta todel­li­suut­ta, jota on aiheel­lis­ta kuun­nel­la ute­li­aas­ti.

Juha­ni Iha­nus
pää­toi­mit­ta­ja