Anna Collander: ”On ilo tulla nähdyksi mutta katastrofi paljastua” — Vastaamon tietovuodosta

Moni meistä on näh­nyt alas­to­nunia. Yllät­täen olemme jos­sain aivan väärässä paikas­sa ilman vaat­tei­ta, ja kaik­ki tui­jot­taa. Alas­to­muus on sinän­sä luon­nolli­nen tila, mut­ta väärässä yhtey­dessä se tun­tu­isi murskaa­van häpeäl­liseltä. Samal­ta voi tun­tua aja­tus siitä, että tietoa omista psykoter­api­akäyn­neistä on vuotanut net­ti­in. Yhtäkkiä katkelmia siitä pros­es­sista, jos­sa on yrit­tänyt sisäl­lyt­tää kipeitä osia itses­tään, on irrotet­tu psykoter­api­an hyvin eri­ty­is­laa­tuis­es­ta kudel­mas­ta ja pal­jastet­tu kaikille halukkaille.

Riipai­sev­in­ta on se, että tietovuo­to iskee suo­raan psykoter­api­an ytimeen. Psykoter­api­an luot­ta­muk­sel­liseen tun­nesuh­teeseen hakeudu­taan, kos­ka omat tun­teet, yllyk­keet, true self­in osat, ovat tulleet nähdyk­si vääräl­lä taval­la tai jääneet näkymät­tömäk­si. Täl­löin näistä tulee häpeäl­lisiä, vaar­al­lisia ja paet­tavia. Sisäl­lä on jotain, mitä kukaan ei voisi sietää. Ja sik­si joudu­taan rak­en­ta­maan defen­si­ivisiä labyrint­te­ja ja kokon­aisia lin­nakkei­ta, jot­ta siihen ei vain pää­sisi kos­ke­tuk­seen. Lin­nakkeet muut­tuvat oireik­si, ja ihmi­nen hakeu­tuu psykoter­api­aan saadak­seen lievi­tys­tä. Salas­sa hänessä palaa myös toiveen kip­inä, että jospa hänen asiansa sit­tenkin oli­si­vat kestet­tävis­sä, rakastettavissakin.

Ana­lyytikkona saan ihme­tyk­sessä seu­ra­ta, miten asi­akkaani uskalta­vat haas­taa lin­nakkeesta tule­vaa käskyä – “ei saa näkyä, ei saa olla”. Hei­dän rohkeuten­sa ja sin­nikkyyten­sä ällistyt­tää min­ua. Jokainen meistä halu­aa tul­la enem­män omak­si itsek­seen, mut­ta usein hin­ta tun­tuu niin pelot­ta­van suurelta. Tulee mieleen Ang Leen ohjaa­ma eloku­va Broke­back Moun­tain, jos­sa cow­boymyyt­tiä ihail­e­vat lam­ma­s­paimenet Jack ja Ennis löytävät vuorel­la toisen­sa ja into­hi­mon­sa. Sanois­in, että jotain true self­istä. Mut­ta uskaltaako sitä elää kult­tuuris­sa, joka tuomit­see täl­laisen olemisen? Miesten kohtaami­nen on väkevä, ja tun­tei­den voimakku­us pelot­taa. Häm­men­tyneenä he lähtevät eri suun­ti­in, menevät nais­ten kanssa naimisi­inkin. Jack on aloit­teen­tek­i­jä ja se, joka uskaltaa unel­moi­da yhteis­es­tä elämästä. Hänessä per­son­ifioituu toive olla oma itsen­sä, ja hän kieltäy­tyy häpeämästä sitä, mitä hänen sisältä tulee. Eloku­vas­sa hän kuolee epämääräi­sis­sä olo­suhteis­sa. Ennis on koko tari­nan läpi empivämpi ja epä­varmem­pi. Hän kamp­pailee sen kanssa, minkä jokainen psykoter­api­as­sa käyväkin: onko tämä sen arvoista? Uskallanko tul­la näkyväk­si, voiko tätä sietää? Can­dy-eloku­van käsikir­joit­ta­ja Luke Davies on kuvan­nut Enniksen ole­van “kokon­ainen yksipuolis­ten toivei­den, tukah­dutet­tu­jen halu­jen ja menetet­ty­jen mah­dol­lisuuk­sien raa­mat­tu” (Davies 2008).

Jos kat­soo eloku­vaa omak­si itsek­seen tulemisen näkökul­mas­ta, niin se tar­joaa meille vain onnet­to­mia lop­pu­ja. Vai­h­toe­htona on kuol­la tai jäädä haikaile­maan sitä, mitä ei uskallet­tu toteut­taa. Psykoter­api­aan hakeudu­taan siinä toivos­sa, että joku muukin ratkaisu olisi ole­mas­sa. Vas­taa­mon tietovuo­to kol­hii tätä toivet­ta. Me kaik­ki empivät Ennis-cow­boyt voisimme piiloutua sen taakse, ettei kan­na­ta luot­taa eikä yrit­tää. Joillekin jo uuti­nen tietovuo­dos­ta voi olla viimeinen pis­ara, joka saa toiveen kip­inän sam­mu­maan. Ja kuitenkin moni meistä uskaltaa toivoa, että joku näk­isi mei­dän kum­mallis­ten labyrint­tiemme sisään ja aut­taisi meitä tule­maan lähem­mäs todel­lista itseämme. 

Psykoter­api­as­sa käymi­nen on erit­täin rohkea teko eikä siinä ole mitään hävet­tävää. Mut­ta se ei vähen­nä tarvet­ta pitää ter­api­an sisältöä omana tiet­ona. Tietovuodon kaut­ta jakamisen ja luot­ta­muk­sel­lisu­u­den herkässä pros­es­sis­sa syn­tyy repeämiä. Luot­ta­muk­sel­lisu­udel­la tarkoi­tan koko sitä kudos­ta, jos­sa asi­akas kokee, että kaik­ki hänessä piilevä voi tul­la riit­tävästi vas­taan­ote­tuk­si, hyväksy­tyk­si ja säi­lyte­tyk­si ter­apeutin mielessä. Tätä kaut­ta “hävet­tävistä pahuuk­sista” voi löy­tyä jotain omaa ja tärkeää. Sil­loin asi­akas voi itse päät­tää, mil­lä taval­la hän toteut­taa näitä puo­lia ter­api­ahuoneen ulkop­uolel­la. Mut­ta kun osia yhteis­es­tä työstä väki­val­tais­es­ti siir­tyy ulko­maail­maan, asi­akas löytää – ainakin poten­ti­aalis­es­ti – itsen­sä juuri siinä tilanteessa, joka oli alun perin syy psykoter­api­aan hakeu­tu­miseen: trau­maat­ti­nen koke­mus vääräl­lä taval­la nähdyk­si tulemisesta.

Tilanteen haavoit­tavu­us riip­puu ainakin osit­tain siitä, miten paljon tietoa on tul­lut jul­ki. Kuitenkin jo pal­jas­tu­misen mah­dol­lisu­us herät­tää epälu­ot­ta­mus­ta. Mitä psykoter­apeut­ti­ni on kir­joit­tanut minus­ta? Onko hän näh­nyt min­ut suopein silmin? Miten hän on muo­toil­lut asiani ja kuin­ka tarkasti? Mik­si tiedois­tani ei pidet­ty parem­paa huol­ta? Varsinkin viimeinen kysymys haavoit­taa, vaikkei dark­netistä löy­ty­isi muu­ta kuin henkilötiedot.

Tähän liit­tyen on vielä liian vähälle huomi­olle jäänyt keskustelu siitä, mil­laiset kir­jaamiskäytän­nöt palveli­si­vat psykoter­api­apros­es­sia parhait­en. Onko lääketi­eteen käytän­tö­jen siirtämi­nen psykoter­api­aan ylipäätään tarkoituk­sen­mukaista vai löy­ty­isikö ken­ties parem­pia tapoja?

Minus­ta on aivan selvää, että yksi psykoter­api­akeskusten peruste­htävistä pitää olla poti­las- ja tieto­tur­val­lisu­ud­es­ta huole­htimi­nen. Siitä on kir­joitet­tu paljon muual­lakin, enkä keski­ty nyt siihen. Poti­lasti­eto­jen vuo­to kuitenkin myös muis­tut­taa meitä siitä, miten haavoit­tuvia olemme tois­temme edessä. Miten riip­pu­vaisia siitä, että mei­dät nähdään oikein. Miten syvästi pelot­taval­ta tun­tuu löytää itsen­sä tilanteesta, jos­sa yllät­täen huo­maa ole­vansa jol­lain taval­la alasti. Tämän äärel­lä olemme jatku­vasti, ihmis­inä ja psykoter­apeut­teina. Vaik­ka osaisimme pitää huol­ta perusasioista kuten poti­lasasi­akir­jo­jen säi­lyt­tämis­es­tä, emme voi vält­tyä siltä, että välil­lä näemme, sulat­telemme ja palau­tamme asi­akkaan psyykkistä mate­ri­aalia haavoit­taval­la taval­la. Joudumme jatku­vasti ole­maan kos­ke­tuk­ses­sa äärim­mäisen suo­jaa­mat­to­muu­den kanssa, omamme ja muiden. Suo­jaa­mat­to­muus pelot­taa, mut­ta pelon kaut­ta ei voi toista hoitaa eikä toisaal­ta saisi työn­tää omaa pelkoa liian kauas, jol­loin tun­ney­hteys asi­akkaan maail­maan heikkenee.

Tämän val­os­sa psykoter­apeut­ti­na ja ana­lyytikkona olem­i­nen on hem­metin rohkea val­in­ta. Päät­tyköön tämä kir­jelmä toisel­la valkokankaal­ta poim­i­t­ul­la tari­nal­la. Bil­ly Elliot ‑eloku­vas­sa 11-vuo­tias Bil­ly käy nyrkkeily­tun­neil­la. Hän on siinä surkea, mut­ta pitäähän hänestä kas­vaa kun­non mies niin kuin köy­hän kaivoskaupun­gin muis­takin pojista. Kun Bil­ly löytää baletin – ja sitä kaut­ta osan true self­iä – se on hänen isälleen aikamoinen pala nielais­tavak­si. Miten selvitä leskenä, elät­tää per­het­tä ja samal­la olla sol­i­daari­nen lakkoil­i­ja? Voiko täl­lai­sis­sa paineis­sa oppia hyväksymään poikansa aivan väärän­laisia ja nössömäisiä har­ras­tuk­sia? Voiko siitä jopa löytää ylpeyt­tä? Men­nä paikallispu­bi­in ja riemuis­saan huu­taa kaikille, että poi­ka pääsi kuninkaal­liseen balet­tik­oulu­un? Ehkä voi.

Vas­taa­mon tietovuo­to herät­tää meis­sä kaikissa kysymyk­sen siitä, kan­nat­taako toisi­in ihmisi­in yrit­tää luot­taa. Vas­takysymyk­seni on: onko meil­lä vai­h­toe­hto­ja? Tarvit­semme toisi­amme tul­lak­semme enem­män ja enem­män omak­si itsek­semme. Kuninkaal­lisen balet­tik­oulun pääsykokeis­sa Bil­lyltä kysytään, miltä tun­tuu tanssia. Hänen vas­tauk­sen­sa ker­too mielestäni jotain siitä, miltä voi tun­tua het­k­inä, jol­loin on kos­ke­tuk­ses­sa omaan true self­i­in­sä: “Like I feel a change in my whole body. And I’ve got this fire in my body. I’m just there.”

Suurki­itos tek­stin kom­men­toin­nista Maria Hau­ta­lalle, Leena Kauraselle ja Ant­to Luh­tavaar­alle. Eila Saariselle kiitok­sia kir­jaamiskäyn­tän­töi­hin liit­tyvästä keskustelusta.

Kir­jal­lisu­us

Davies, Luke. (2008). Heath Ledger, 1979–2008. The Month­ly, 3. Saatavis­sa: https://www.themonthly.com.au/issue/2008/march/1363819649/luke-davies/heath-ledger-1979–2008#mtr