Valitse vuosi:
2020 2019 2018 2017 2016 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Collander: ”On ilo tulla nähdyksi mutta katastrofi paljastua” — Vastaamon tietovuodosta

Moni meis­tä on näh­nyt alas­to­nu­nia. Yllät­täen olem­me jos­sain aivan vää­räs­sä pai­kas­sa ilman vaat­tei­ta, ja kaik­ki tui­jot­taa. Alas­to­muus on sinän­sä luon­nol­li­nen tila, mut­ta vää­räs­sä yhtey­des­sä se tun­tui­si murs­kaa­van häpeäl­li­sel­tä. Samal­ta voi tun­tua aja­tus sii­tä, että tie­toa omis­ta psy­ko­te­ra­pia­käyn­neis­tä on vuo­ta­nut net­tiin. Yhtäk­kiä kat­kel­mia sii­tä pro­ses­sis­ta, jos­sa on yrit­tä­nyt sisäl­lyt­tää kipei­tä osia itses­tään, on irro­tet­tu psy­ko­te­ra­pian hyvin eri­tyis­laa­tui­ses­ta kudel­mas­ta ja pal­jas­tet­tu kai­kil­le haluk­kail­le.

Rii­pai­se­vin­ta on se, että tie­to­vuo­to iskee suo­raan psy­ko­te­ra­pian yti­meen. Psy­ko­te­ra­pian luot­ta­muk­sel­li­seen tun­ne­suh­tee­seen hakeu­du­taan, kos­ka omat tun­teet, yllyk­keet, true sel­fin osat, ovat tul­leet näh­dyk­si vää­räl­lä taval­la tai jää­neet näky­mät­tö­mäk­si. Täl­löin näis­tä tulee häpeäl­li­siä, vaa­ral­li­sia ja paet­ta­via. Sisäl­lä on jotain, mitä kukaan ei voi­si sie­tää. Ja sik­si jou­du­taan raken­ta­maan defen­sii­vi­siä laby­rint­te­ja ja koko­nai­sia lin­nak­kei­ta, jot­ta sii­hen ei vain pää­si­si kos­ke­tuk­seen. Lin­nak­keet muut­tu­vat oireik­si, ja ihmi­nen hakeu­tuu psy­ko­te­ra­pi­aan saa­dak­seen lie­vi­tys­tä. Salas­sa hänes­sä palaa myös toi­veen kipi­nä, että jos­pa hänen asian­sa sit­ten­kin oli­si­vat kes­tet­tä­vis­sä, rakas­tet­ta­vis­sa­kin.

Ana­lyy­tik­ko­na saan ihme­tyk­ses­sä seu­ra­ta, miten asiak­kaa­ni uskal­ta­vat haas­taa lin­nak­kees­ta tule­vaa käs­kyä – “ei saa näkyä, ei saa olla”. Hei­dän roh­keu­ten­sa ja sin­nik­kyy­ten­sä ällis­tyt­tää minua. Jokai­nen meis­tä halu­aa tul­la enem­män omak­si itsek­seen, mut­ta usein hin­ta tun­tuu niin pelot­ta­van suu­rel­ta. Tulee mie­leen Ang Leen ohjaa­ma elo­ku­va Bro­ke­back Moun­tain, jos­sa cow­bo­y­myyt­tiä ihai­le­vat lam­mas­pai­me­net Jack ja Ennis löy­tä­vät vuo­rel­la toi­sen­sa ja into­hi­mon­sa. Sanoi­sin, että jotain true sel­fis­tä. Mut­ta uskal­taa­ko sitä elää kult­tuu­ris­sa, joka tuo­mit­see täl­lai­sen ole­mi­sen? Mies­ten koh­taa­mi­nen on väke­vä, ja tun­tei­den voi­mak­kuus pelot­taa. Häm­men­ty­nee­nä he läh­te­vät eri suun­tiin, mene­vät nais­ten kans­sa nai­mi­siin­kin. Jack on aloit­teen­te­ki­jä ja se, joka uskal­taa unel­moi­da yhtei­ses­tä elä­mäs­tä. Hänes­sä per­so­ni­fioi­tuu toi­ve olla oma itsen­sä, ja hän kiel­täy­tyy häpeä­mäs­tä sitä, mitä hänen sisäl­tä tulee. Elo­ku­vas­sa hän kuo­lee epä­mää­räi­sis­sä olo­suh­teis­sa. Ennis on koko tari­nan läpi empi­väm­pi ja epä­var­mem­pi. Hän kamp­pai­lee sen kans­sa, min­kä jokai­nen psy­ko­te­ra­pias­sa käy­vä­kin: onko tämä sen arvois­ta? Uskal­lan­ko tul­la näky­väk­si, voi­ko tätä sie­tää? Can­dy-elo­ku­van käsi­kir­joit­ta­ja Luke Davies on kuvan­nut Ennik­sen ole­van “koko­nai­nen yksi­puo­lis­ten toi­vei­den, tukah­du­tet­tu­jen halu­jen ja mene­tet­ty­jen mah­dol­li­suuk­sien raa­mat­tu” (Davies 2008).

Jos kat­soo elo­ku­vaa omak­si itsek­seen tule­mi­sen näkö­kul­mas­ta, niin se tar­jo­aa meil­le vain onnet­to­mia lop­pu­ja. Vaih­toeh­to­na on kuol­la tai jää­dä hai­kai­le­maan sitä, mitä ei uskal­let­tu toteut­taa. Psy­ko­te­ra­pi­aan hakeu­du­taan sii­nä toi­vos­sa, että joku muu­kin rat­kai­su oli­si ole­mas­sa. Vas­taa­mon tie­to­vuo­to kol­hii tätä toi­vet­ta. Me kaik­ki empi­vät Ennis-cow­bo­yt voi­sim­me pii­lou­tua sen taak­se, ettei kan­na­ta luot­taa eikä yrit­tää. Joil­le­kin jo uuti­nen tie­to­vuo­dos­ta voi olla vii­mei­nen pisa­ra, joka saa toi­veen kipi­nän sam­mu­maan. Ja kui­ten­kin moni meis­tä uskal­taa toi­voa, että joku näki­si mei­dän kum­mal­lis­ten laby­rint­tiem­me sisään ja aut­tai­si mei­tä tule­maan lähem­mäs todel­lis­ta itseäm­me.

Psy­ko­te­ra­pias­sa käy­mi­nen on erit­täin roh­kea teko eikä sii­nä ole mitään hävet­tä­vää. Mut­ta se ei vähen­nä tar­vet­ta pitää tera­pian sisäl­töä oma­na tie­to­na. Tie­to­vuo­don kaut­ta jaka­mi­sen ja luot­ta­muk­sel­li­suu­den her­käs­sä pro­ses­sis­sa syn­tyy repeä­miä. Luot­ta­muk­sel­li­suu­del­la tar­koi­tan koko sitä kudos­ta, jos­sa asia­kas kokee, että kaik­ki hänes­sä pii­le­vä voi tul­la riit­tä­väs­ti vas­taa­no­te­tuk­si, hyväk­sy­tyk­si ja säi­ly­te­tyk­si tera­peu­tin mie­les­sä. Tätä kaut­ta “hävet­tä­vis­tä pahuuk­sis­ta” voi löy­tyä jotain omaa ja tär­ke­ää. Sil­loin asia­kas voi itse päät­tää, mil­lä taval­la hän toteut­taa näi­tä puo­lia tera­pia­huo­neen ulko­puo­lel­la. Mut­ta kun osia yhtei­ses­tä työs­tä väki­val­tai­ses­ti siir­tyy ulko­maa­il­maan, asia­kas löy­tää – aina­kin poten­ti­aa­li­ses­ti – itsen­sä juu­ri sii­nä tilan­tees­sa, joka oli alun perin syy psy­ko­te­ra­pi­aan hakeu­tu­mi­seen: trau­maat­ti­nen koke­mus vää­räl­lä taval­la näh­dyk­si tule­mi­ses­ta.

Tilan­teen haa­voit­ta­vuus riip­puu aina­kin osit­tain sii­tä, miten pal­jon tie­toa on tul­lut jul­ki. Kui­ten­kin jo pal­jas­tu­mi­sen mah­dol­li­suus herät­tää epä­luot­ta­mus­ta. Mitä psy­ko­te­ra­peut­ti­ni on kir­joit­ta­nut minus­ta? Onko hän näh­nyt minut suo­pein sil­min? Miten hän on muo­toil­lut asia­ni ja kuin­ka tar­kas­ti? Mik­si tie­dois­ta­ni ei pidet­ty parem­paa huol­ta? Var­sin­kin vii­mei­nen kysy­mys haa­voit­taa, vaik­kei dark­ne­tis­tä löy­tyi­si muu­ta kuin hen­ki­lö­tie­dot.

Tähän liit­tyen on vie­lä lii­an vähäl­le huo­miol­le jää­nyt kes­kus­te­lu sii­tä, mil­lai­set kir­jaa­mis­käy­tän­nöt pal­ve­li­si­vat psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sia par­hai­ten. Onko lää­ke­tie­teen käy­tän­tö­jen siir­tä­mi­nen psy­ko­te­ra­pi­aan yli­pää­tään tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta vai löy­tyi­si­kö ken­ties parem­pia tapo­ja?

Minus­ta on aivan sel­vää, että yksi psy­ko­te­ra­pia­kes­kus­ten perus­teh­tä­vis­tä pitää olla poti­las- ja tie­to­tur­val­li­suu­des­ta huo­leh­ti­mi­nen. Sii­tä on kir­joi­tet­tu pal­jon muu­al­la­kin, enkä kes­ki­ty nyt sii­hen. Poti­las­tie­to­jen vuo­to kui­ten­kin myös muis­tut­taa mei­tä sii­tä, miten haa­voit­tu­via olem­me tois­tem­me edes­sä. Miten riip­pu­vai­sia sii­tä, että mei­dät näh­dään oikein. Miten syväs­ti pelot­ta­val­ta tun­tuu löy­tää itsen­sä tilan­tees­ta, jos­sa yllät­täen huo­maa ole­van­sa jol­lain taval­la alas­ti. Tämän äärel­lä olem­me jat­ku­vas­ti, ihmi­si­nä ja psy­ko­te­ra­peut­tei­na. Vaik­ka osai­sim­me pitää huol­ta perus­asiois­ta kuten poti­las­asia­kir­jo­jen säi­lyt­tä­mi­ses­tä, emme voi vält­tyä sil­tä, että välil­lä näem­me, sulat­te­lem­me ja palau­tam­me asiak­kaan psyyk­kis­tä mate­ri­aa­lia haa­voit­ta­val­la taval­la. Jou­dum­me jat­ku­vas­ti ole­maan kos­ke­tuk­ses­sa äärim­mäi­sen suo­jaa­mat­to­muu­den kans­sa, omam­me ja mui­den. Suo­jaa­mat­to­muus pelot­taa, mut­ta pelon kaut­ta ei voi tois­ta hoi­taa eikä toi­saal­ta sai­si työn­tää omaa pel­koa lii­an kau­as, jol­loin tun­neyh­teys asiak­kaan maa­il­maan heik­ke­nee.

Tämän valos­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­na ja ana­lyy­tik­ko­na ole­mi­nen on hem­me­tin roh­kea valin­ta. Päät­ty­köön tämä kir­jel­mä toi­sel­la val­ko­kan­kaal­ta poi­mi­tul­la tari­nal­la. Bil­ly Elliot ‑elo­ku­vas­sa 11-vuo­tias Bil­ly käy nyrk­kei­ly­tun­neil­la. Hän on sii­nä sur­kea, mut­ta pitää­hän hänes­tä kas­vaa kun­non mies niin kuin köy­hän kai­vos­kau­pun­gin muis­ta­kin pojis­ta. Kun Bil­ly löy­tää bale­tin – ja sitä kaut­ta osan true sel­fiä – se on hänen isäl­leen aika­moi­nen pala nie­lais­ta­vak­si. Miten sel­vi­tä les­ke­nä, elät­tää per­het­tä ja samal­la olla soli­daa­ri­nen lak­koi­li­ja? Voi­ko täl­lai­sis­sa pai­neis­sa oppia hyväk­sy­mään poi­kan­sa aivan vää­rän­lai­sia ja nös­sö­mäi­siä har­ras­tuk­sia? Voi­ko sii­tä jopa löy­tää ylpeyt­tä? Men­nä pai­kal­lis­pu­biin ja rie­muis­saan huu­taa kai­kil­le, että poi­ka pää­si kunin­kaal­li­seen balet­ti­kou­luun? Ehkä voi.

Vas­taa­mon tie­to­vuo­to herät­tää meis­sä kai­kis­sa kysy­myk­sen sii­tä, kan­nat­taa­ko toi­siin ihmi­siin yrit­tää luot­taa. Vas­ta­ky­sy­myk­se­ni on: onko meil­lä vaih­toeh­to­ja? Tar­vit­sem­me toi­siam­me tul­lak­sem­me enem­män ja enem­män omak­si itsek­sem­me. Kunin­kaal­li­sen balet­ti­kou­lun pää­sy­ko­keis­sa Bil­lyl­tä kysy­tään, mil­tä tun­tuu tans­sia. Hänen vas­tauk­sen­sa ker­too mie­les­tä­ni jotain sii­tä, mil­tä voi tun­tua het­ki­nä, jol­loin on kos­ke­tuk­ses­sa omaan true sel­fiin­sä: “Like I feel a chan­ge in my who­le body. And I’ve got this fire in my body. I’m just the­re.”

Suur­kii­tos teks­tin kom­men­toin­nis­ta Maria Hau­ta­lal­le, Lee­na Kau­ra­sel­le ja Ant­to Luh­ta­vaa­ral­le. Eila Saa­ri­sel­le kii­tok­sia kir­jaa­mis­käyn­tän­töi­hin liit­ty­väs­tä kes­kus­te­lus­ta.

Kir­jal­li­suus

Davies, Luke. (2008). Heath Led­ger, 1979–2008. The Month­ly, 3. Saa­ta­vis­sa: https://www.themonthly.com.au/issue/2008/march/1363819649/luke-davies/heath-ledger-1979–2008#mtr