Anna Collander: ”On ilo tulla nähdyksi mutta katastrofi paljastua” — Vastaamon tietovuodosta

Moni meistä on nähnyt alastonunia.
Yllättäen olemme jossain aivan väärässä paikassa ilman vaatteita, ja kaikki
tuijottaa. Alastomuus on sinänsä luonnollinen tila, mutta väärässä yhteydessä
se tuntuisi murskaavan häpeälliseltä. Samalta voi tuntua ajatus siitä, että
tietoa omista psykoterapiakäynneistä on vuotanut nettiin. Yhtäkkiä katkelmia
siitä prosessista, jossa on yrittänyt sisällyttää kipeitä osia itsestään, on
irrotettu psykoterapian hyvin erityislaatuisesta kudelmasta ja paljastettu
kaikille halukkaille.

Riipaisevinta
on se, että tietovuoto iskee suoraan psykoterapian ytimeen. Psykoterapian
luottamukselliseen tunnesuhteeseen hakeudutaan, koska omat tunteet, yllykkeet,
true selfin osat, ovat tulleet nähdyksi väärällä tavalla tai jääneet
näkymättömäksi. Tällöin näistä tulee häpeällisiä, vaarallisia ja paettavia.
Sisällä on jotain, mitä kukaan ei voisi sietää. Ja siksi joudutaan rakentamaan
defensiivisiä labyrintteja ja kokonaisia linnakkeita, jotta siihen ei vain
pääsisi kosketukseen. Linnakkeet muuttuvat oireiksi, ja ihminen hakeutuu
psykoterapiaan saadakseen lievitystä. Salassa hänessä palaa myös toiveen
kipinä, että jospa hänen asiansa sittenkin olisivat kestettävissä,
rakastettavissakin.

Analyytikkona
saan ihmetyksessä seurata, miten asiakkaani uskaltavat haastaa linnakkeesta
tulevaa käskyä – “ei saa näkyä, ei saa olla”. Heidän rohkeutensa ja
sinnikkyytensä ällistyttää minua. Jokainen meistä haluaa tulla enemmän omaksi
itsekseen, mutta usein hinta tuntuu niin pelottavan suurelta. Tulee mieleen Ang
Leen ohjaama elokuva Brokeback Mountain, jossa cowboymyyttiä ihailevat
lammaspaimenet Jack ja Ennis löytävät vuorella toisensa ja intohimonsa.
Sanoisin, että jotain true selfistä. Mutta uskaltaako sitä elää kulttuurissa,
joka tuomitsee tällaisen olemisen? Miesten kohtaaminen on väkevä, ja tunteiden
voimakkuus pelottaa. Hämmentyneenä he lähtevät eri suuntiin, menevät naisten
kanssa naimisiinkin. Jack on aloitteentekijä ja se, joka uskaltaa unelmoida
yhteisestä elämästä. Hänessä personifioituu toive olla oma itsensä, ja hän
kieltäytyy häpeämästä sitä, mitä hänen sisältä tulee. Elokuvassa hän kuolee
epämääräisissä olosuhteissa. Ennis on koko tarinan läpi empivämpi ja
epävarmempi. Hän kamppailee sen kanssa, minkä jokainen psykoterapiassa
käyväkin: onko tämä sen arvoista? Uskallanko tulla näkyväksi, voiko tätä
sietää? Candy-elokuvan käsikirjoittaja Luke Davies on kuvannut Enniksen
olevan “kokonainen yksipuolisten toiveiden, tukahdutettujen halujen ja
menetettyjen mahdollisuuksien raamattu” (Davies 2008).

Jos
katsoo elokuvaa omaksi itsekseen tulemisen näkökulmasta, niin se tarjoaa meille
vain onnettomia loppuja. Vaihtoehtona on kuolla tai jäädä haikailemaan sitä,
mitä ei uskallettu toteuttaa. Psykoterapiaan hakeudutaan siinä toivossa, että
joku muukin ratkaisu olisi olemassa. Vastaamon tietovuoto kolhii tätä toivetta.
Me kaikki empivät Ennis-cowboyt voisimme piiloutua sen taakse, ettei kannata
luottaa eikä yrittää. Joillekin jo uutinen tietovuodosta voi olla viimeinen
pisara, joka saa toiveen kipinän sammumaan. Ja kuitenkin moni meistä uskaltaa
toivoa, että joku näkisi meidän kummallisten labyrinttiemme sisään ja auttaisi
meitä tulemaan lähemmäs todellista itseämme.

Psykoterapiassa
käyminen on erittäin rohkea teko eikä siinä ole mitään hävettävää. Mutta se ei
vähennä tarvetta pitää terapian sisältöä omana tietona. Tietovuodon kautta
jakamisen ja luottamuksellisuuden herkässä prosessissa syntyy repeämiä.
Luottamuksellisuudella tarkoitan koko sitä kudosta, jossa asiakas kokee, että
kaikki hänessä piilevä voi tulla riittävästi vastaanotetuksi, hyväksytyksi ja
säilytetyksi terapeutin mielessä. Tätä kautta “hävettävistä pahuuksista” voi
löytyä jotain omaa ja tärkeää. Silloin asiakas voi itse päättää, millä tavalla
hän toteuttaa näitä puolia terapiahuoneen ulkopuolella. Mutta kun osia
yhteisestä työstä väkivaltaisesti siirtyy ulkomaailmaan, asiakas löytää – ainakin
potentiaalisesti – itsensä juuri siinä tilanteessa, joka oli alun perin syy
psykoterapiaan hakeutumiseen: traumaattinen kokemus väärällä tavalla nähdyksi
tulemisesta.

Tilanteen
haavoittavuus riippuu ainakin osittain siitä, miten paljon tietoa on tullut
julki. Kuitenkin jo paljastumisen mahdollisuus herättää epäluottamusta. Mitä
psykoterapeuttini on kirjoittanut minusta? Onko hän nähnyt minut suopein
silmin? Miten hän on muotoillut asiani ja kuinka tarkasti? Miksi tiedoistani ei
pidetty parempaa huolta? Varsinkin viimeinen kysymys haavoittaa, vaikkei
darknetistä löytyisi muuta kuin henkilötiedot.

Tähän
liittyen on vielä liian vähälle huomiolle jäänyt keskustelu siitä, millaiset
kirjaamiskäytännöt palvelisivat psykoterapiaprosessia parhaiten. Onko
lääketieteen käytäntöjen siirtäminen psykoterapiaan ylipäätään
tarkoituksenmukaista vai löytyisikö kenties parempia tapoja?

Minusta
on aivan selvää, että yksi psykoterapiakeskusten perustehtävistä pitää olla
potilas- ja tietoturvallisuudesta huolehtiminen. Siitä on kirjoitettu paljon
muuallakin, enkä keskity nyt siihen. Potilastietojen vuoto kuitenkin myös
muistuttaa meitä siitä, miten haavoittuvia olemme toistemme edessä. Miten
riippuvaisia siitä, että meidät nähdään oikein. Miten syvästi pelottavalta
tuntuu löytää itsensä tilanteesta, jossa yllättäen huomaa olevansa jollain
tavalla alasti. Tämän äärellä olemme jatkuvasti, ihmisinä ja
psykoterapeutteina. Vaikka osaisimme pitää huolta perusasioista kuten
potilasasiakirjojen säilyttämisestä, emme voi välttyä siltä, että välillä
näemme, sulattelemme ja palautamme asiakkaan psyykkistä materiaalia
haavoittavalla tavalla. Joudumme jatkuvasti olemaan kosketuksessa äärimmäisen
suojaamattomuuden kanssa, omamme ja muiden. Suojaamattomuus pelottaa, mutta
pelon kautta ei voi toista hoitaa eikä toisaalta saisi työntää omaa pelkoa
liian kauas, jolloin tunneyhteys asiakkaan maailmaan heikkenee.

Tämän
valossa psykoterapeuttina ja analyytikkona oleminen on hemmetin rohkea valinta.
Päättyköön tämä kirjelmä toisella valkokankaalta poimitulla tarinalla. Billy
Elliot
-elokuvassa 11-vuotias Billy käy nyrkkeilytunneilla. Hän on siinä
surkea, mutta pitäähän hänestä kasvaa kunnon mies niin kuin köyhän
kaivoskaupungin muistakin pojista. Kun Billy löytää baletin – ja sitä kautta
osan true selfiä – se on hänen isälleen aikamoinen pala nielaistavaksi. Miten
selvitä leskenä, elättää perhettä ja samalla olla solidaarinen lakkoilija?
Voiko tällaisissa paineissa oppia hyväksymään poikansa aivan vääränlaisia ja
nössömäisiä harrastuksia? Voiko siitä jopa löytää ylpeyttä? Mennä paikallispubiin
ja riemuissaan huutaa kaikille, että poika pääsi kuninkaalliseen
balettikouluun? Ehkä voi.

Vastaamon
tietovuoto herättää meissä kaikissa kysymyksen siitä, kannattaako toisiin
ihmisiin yrittää luottaa. Vastakysymykseni on: onko meillä vaihtoehtoja?
Tarvitsemme toisiamme tullaksemme enemmän ja enemmän omaksi itseksemme. Kuninkaallisen
balettikoulun pääsykokeissa Billyltä kysytään, miltä tuntuu tanssia. Hänen
vastauksensa kertoo mielestäni jotain siitä, miltä voi tuntua hetkinä, jolloin
on kosketuksessa omaan true selfiinsä: “Like I feel a change in my whole body. And
I've got this fire in my body. I'm just there.”

Suurkiitos tekstin kommentoinnista
Maria Hautalalle, Leena Kauraselle ja Antto Luhtavaaralle. Eila Saariselle
kiitoksia kirjaamiskäyntäntöihin liittyvästä keskustelusta.

Kirjallisuus

Davies, Luke. (2008). Heath Ledger, 1979–2008. The Monthly, 3. Saatavissa: https://www.themonthly.com.au/issue/2008/march/1363819649/luke-davies/heath-ledger-1979-2008#mtr