Anna Lilja: Vapauttava nauru – psykoanalyysi, huumori ja emansipaatio Erica Jongin romaanissa Lennä, uneksi 

In Eng­lish, every word means itself, the oppo­site, and some­thing dirty.^.1

– Eräs englanninopettaja

Romaani ei ole syn­ty­isin teo­reet­tis­es­ta mielestä vaan humoris­tis­es­ta mielestä. ‒ ‒ Jumalan nau­run inspiroima taide ei ole­muk­seltaan ole vain riip­puma­ton­ta ide­ol­o­gi­sista var­muuk­sista, se puhuu niitä vastaan.

– Milan Kun­dera, Romaanin taide, 163.

Tämä kir­joi­tus tutkii sitä, mil­laisen sati­irisen kat­seen Eri­ca Jon­gin romaani Lennä, unek­si (Fear of Fly­ing; 1973/1976) suun­taa psyko­ana­lyysi­in ja psyko­ana­lyytikoi­hin. Kysyn, miten psyko­ana­lyysi kuvau­tuu teok­ses­sa sen ker­to­jan, 29-vuo­ti­aan newyork­i­laisen kir­jail­i­janalun ja itseään etsivän nuoren naisen näkökulmasta.

Huumorin kos­ke­tus

Sati­iris­sa ja huumoris­sa voidaan puhua siitä, mis­tä ei voi puhua. Huumori ja vit­si voivat pal­jas­taa jotain tiedostam­a­ton­ta ja kiel­let­tyä, mut­ta tar­joil­la sen muo­dos­sa, joka vapaut­taa ener­giaa tor­jun­nan tai kieltämisen het­kek­si rauet­tua. Tämä koetaan mieli­hyvänä, ja asialle voi nau­raa. Nau­ru on ”yli­jäämäen­er­giaa”, joka vapau­tuu, kun tukah­dutet­tu sisältö pääsee pin­taan (Freud 1905/1983).

Huumorin lisäk­si pohdin kir­joituk­ses­sani myös, mis­sä määrin Jon­gin romaanin humoristi­nen ker­ronta kos­ket­taa psyko­ana­lyytikkoluk­i­jaa tänään. Voinko nau­raa itsel­leni vai loukkaan­nunko? Ensim­mäi­nen vai­h­toe­hto tun­tuu vapaut­taval­ta, eman­si­pa­toriselta, jälkim­mäisessä huumori ”epäon­nis­tuu” tarkoituk­ses­saan, jol­loin seu­rauk­se­na on närkästys tai häpeä, loukkaan­tu­mi­nen tai suut­tumus. Sil­loin nousee halu pitää entistä lujem­min kiin­ni omista näke­myk­sistä ja tuomi­ta sati­irin esit­täjä.² Parhaim­mil­laan vit­sit ovat merk­ki yhteis­es­tä näkökul­mas­ta, jae­tus­ta maail­mas­ta ja läheisyy­destä; pahim­mil­laan vit­sit loukkaa­vat, erot­ta­vat ja aiheut­ta­vat kon­flik­te­ja (Hieta­lahti 2024).

Lennä, unek­si ‑romaanin huumori voisi ehkä aut­taa meitä tun­nustele­maan suhdet­tamme psyko­ana­lyysi­in ja sen kuvaami­in ilmiöi­hin sekä tehdä suh­teesta avoimem­man; sel­l­aisen, johon mah­tuu itsere­flek­tio ja uuden oival­t­a­mi­nen. ”Laskea leikkiä” on osu­va suomen kie­len ilmaus; viit­taus leikki­in tuo mieleen poten­ti­aalisen tilan, jos­sa tätä omaa suhdet­ta voisi vapaam­min tutkail­la. Huumori voi myös pal­jas­taa psyko­ana­lyysin diskurssis­sa vaikut­tavia tietoisia tai tiedosta­mat­to­mia ennakkoasen­tei­ta tai ide­ol­o­gisia pain­o­tuk­sia. ”Sati­irin tehtävä on olla jonkin­lainen moraal­in­var­ti­ja”, toteaa koomikko ja toimit­ta­ja Juk­ka Lind­ström (Lehtimä­ki 2025). Kaikkea, mihin liit­tyy val­lankäyt­töä – tässä tapauk­ses­sa ter­apeut­tista val­taa – kan­nat­taa käsitel­lä sati­iris­es­ti, sil­lä se voi näyt­tää ilmiön nur­jan puolen. Immanuel Kan­tin ker­ro­taan toden­neen: ”Val­lan ole­muk­seen kuu­luu, että sitä voidaan käyt­tää väärin.” Sati­iri aut­taa meitä näkemään sel­l­ais­takin, mitä emme haluaisi.

Voisiko huumori aut­taa psyko­ana­lyytikkoa näkemään itsessä piileskelevää totu­u­den omis­tamista, ajoit­taista tekopy­hyyt­tä, defen­si­ivisyyt­tä tai itsenkin yllät­tävää kon­ser­vati­ivi­su­ut­ta – ja voiko nau­ru tuol­loin olla vapaut­tavaa ja karneval­is­tista Mihail Bah­tinin (1965/1995) tarkoit­ta­mas­sa mielessä?

Romaanin humoristi­nen kehys ja karnevalismi

Isado­ra Wing on Jon­gin romaanin minäk­er­to­ja-päähenkilö. Teok­ses­sa kuvataan humoris­tis­es­ti ja melankolis­es­ti nuoren Isado­ran ris­tiri­ito­ja hänen seikkail­lessaan oman iden­ti­teetin etsimisen, rakkau­den mys­teerin ja psyko­ana­lyysin kolmios­sa. Romaani on tutkiel­ma eman­si­paa­tion, vapau­tu­misen mah­dol­lisu­ud­es­ta ja mah­dot­to­muud­es­ta. Teosta voi lukea kuvauk­se­na siitä, miten nuori ihmi­nen pyrkii irtau­tu­maan van­hem­mis­taan ja lap­su­u­den­per­heestään oman sek­suaal­isuuten­sa hal­tu­uno­ton kaut­ta; tai miten nainen pyrkii saa­maan oman sek­suaal­isuuten­sa takaisin itselleen patri­arkaatin val­las­ta; tai sen val­ot­tamise­na, mil­lä eri­laisil­la tavoil­la sek­suaal­isu­ut­ta kon­trol­loidaan yhteiskun­nal­lis­ten rak­en­tei­den kaut­ta. Michel Foucault’n (2010) Sek­suaal­isu­u­den his­to­ri­an mukaan län­si­mais­sa kansalais­ten ruumi­ita, nautin­to­ja ja halu­ja sekä sek­suaal­ista toim­intaa säädel­lään ja tarkkail­laan eri­lais­ten sek­suaal­isu­ut­ta määrit­tele­vien ja luokit­tele­vien diskurssien ja jär­jestelmien kaut­ta. Teosta voi lukea myös tämän linssin läpi: miten psyko­ana­lyysi aset­tuu tähän kon­trol­lin ja eman­si­paa­tion dynami­ikkaan?³

Venäläi­nen kir­jal­lisu­u­den­tutk­i­ja Mihail Bahtin (1965/1995) loi karneval­is­min käsit­teen tutkies­saan ran­skalaisen kir­jail­i­jan François Rabelais’n groteskia, keski­aikaista maail­manku­vaa. Groteskissa ja karneval­is­mis­sa maail­man val­ta­suh­teet kään­netään ylösalaisin irvokkaan, sati­irisen huumorin keinoin. Siinä kaik­ki ihmiset asete­taan samaan mate­ri­aalis-ruumi­il­liseen yhtey­teen, ilman ratio­naal­ista yksilöl­lisyy­den pyrkimys­tä, joka myös johtaa hel­posti eri­ar­voisu­u­teen. Karneval­isoin­ti on val­lanku­mouk­sel­lista. Se kyseenalais­taa val­lit­se­via käsi­tyk­siä, val­ta­suhtei­ta ja itses­tään­selvyyk­siä. Bah­tinin mukaan grote­skin kak­si­jakoisu­us – kam­mot­ta­va ja koomi­nen – ilmen­tää tietoisu­ut­ta rap­pi­on ja uusi­u­tu­misen väistämät­tömästä vuorot­telus­ta. Bahtin kuvaa romaa­nia parhaim­mil­laan eri­lais­ten kielel­lis­ten käytän­tö­jen ja maail­manku­vien törmäyspaikkana.

Lennä, unek­si ‑teok­ses­sa psyko­ana­lyysi ja psyko­ana­lyytikot asete­taan karneval­is­tisen kat­seen alle. Näkökul­ma on nuoren, vas­ta paikkaansa maail­mas­sa etsivän ihmisen, ja vastapooli­na kuvataan psyko­ana­lyysin ”viral­lista kult­tuuria”, estab­lish­men­tia, niin kuin se hänelle näyt­täy­tyy. Bah­tini­laista groteskia yhteen­tör­mäys­tä kah­den vas­takkaisen posi­tion välil­lä on toisaal­la luon­nehdit­tu näin:

Näin me siis näemme kah­den maail­man välisen yhteen­tör­mäyk­sen ja vuorovaiku­tuk­sen; toinen maail­ma on täysin julki­nen, viralli­nen, vir­ka-arvo­jen ja virka­puku­jen koris­ta­ma ja ”pääkaupunkielämän” haaveis­sa selkeästi ilmais­tu, toinen on taas se maail­ma, jos­sa kaik­ki on nau­ret­tavaa eikä vakavaa, jos­sa vakavaa on vain nau­ru (Bahtin 1979, 516).

Esseekokoel­mas­saan Romaanin taide (1986/1987) Milan Kun­dera korostaa romaanin merk­i­tys­tä taide­muo­tona, joka kyseenalais­taa uskon yleisi­in totuuk­si­in ja totu­u­den omis­tamiseen. Rabelais’ta ja Flaubert’ista läh­tien romaan­i­taiteessa on kyseenalais­tet­tu ihmisen suuria kuvitelmia itses­tään, itsen­sä liian vakavasti ottamista. Kun­dera ker­too Rabelais’n inhon­neen age­laste­ja, joil­la hän tarkoit­taa niitä, jot­ka eivät nau­ra ja joil­la ei ole huumor­in­ta­jua. Age­lastin ja romaanikir­jail­i­jan välil­lä ei voi val­li­ta rauha, ”kos­ka age­lastit eivät koskaan ole kuulleet Jumalan nau­ra­van, he ovat vuoren­var­mo­ja siitä, että totu­us on kirkas, että kaikkien on ajatelta­va samoin ja että he itse ovat täs­mälleen sitä mitä ajat­tel­e­vat ole­vansa” (emt. 161).

Toisaal­la Kun­dera (2001, 12) toteaa huumorin ole­van mod­ernin kult­tuurin suuri keksin­tö. ”Huumori ei siis ole nau­rua, pilkkaa, sati­iria, vaan eri­tyi­nen komi­ikan laji. (‒ ‒) Se tekee kaikesta mitä se kos­ket­taa mon­imielistä.” Kun­dera (emt. 13) tiivistää romaanin ole­van myös aluet­ta, jol­la pidät­täy­dytään moraal­i­tuomioista. Siinä on romaanin moraali. Se ei lankea inhimil­liseen tuomit­semisen vim­maan, vaan luo kuvit­teel­liseen alueen, jos­sa romaanin henkilöhah­mot saat­ta­vat kas­vaa yksilöinä, joi­ta ei ole valet­tu valmi­in totu­u­den muot­ti­in (Kun­dera 2001). Näin romaanista saat­toi tul­la aluet­ta⁴, joka opet­ti luk­i­jat ole­maan uteliai­ta tois­t­en suh­teen ja ymmärtämään omista totuuk­sis­taan poikkeav­ia ajatuk­sia (emt. 14).

Huumorin tutk­i­ja Jarno Hieta­lahti (2024) on kiin­nit­tänyt huomio­ta huumorin olen­naiseen rooli­in human­is­mis­sa ja sen romaan­i­taiteessa. Hän korostaa huumorin kuu­lu­van olen­nais­es­ti ihmisyy­teen. Jot­ta huumorin tai iron­ian voisi vas­taan­ot­taa, se ei saa tun­tua liian murskaaval­ta. Hieta­lahti toteaa, että huoli­mat­ta iro­ni­aan kuu­lu­vas­ta pure­vu­ud­es­ta huumoris­sa toista kun­nioite­taan kokon­aise­na ihmisenä. Huumorin ja pilkan välille voidaan tehdä ero, mut­ta ero voi silti joskus olla liukuva.

Myös Freud arvosti suuresti huumo­ria ja kehit­ti vitsin psyko­ana­lyyt­tista tulk­in­taa. Kir­jas­saan Vit­si ja sen yhteys piilota­jun­taan (1905/1983), joka julka­isti­in pian Unien tulkin­nan jäl­keen, Freud löysi vitsin kieliopista samo­ja piirteitä kuin unien muotou­tu­misen keinois­sa. Näitä ovat muun muas­sa vas­tako­hdan kaut­ta esit­tämi­nen, tiivistymä ja siir­tymä. Vit­sit liit­tyvät yleen­sä kiel­let­ty­i­hin aiheisi­in, kuten aggres­sioon, sek­si­in, val­taan tai tabui­hin, ja ne mah­dol­lis­ta­vat näi­den käsit­te­lyn ilman luk­it­se­vaa syyl­lisyyt­tä. Vitsin tekni­nen puoli viit­taa sen ilmi­a­su­un, piilotet­tu puoli tiedosta­mat­tomi­in halui­hin ja tun­teisi­in. Huumorin ymmärtämi­nen edel­lyt­tää posi­tion vai­h­tu­mista: jokin asia nähdään huumoris­sa toises­sa val­os­sa, tois­es­ta näkökul­mas­ta. Huumori voi näin toimia myös itsere­flek­tion väli­neenä. ”Nau­ru on pakos­ta vapau­tu­mista”, Freud (emt. 131) tiivistää.

Romaanin alkupuolel­la Isado­ra miet­tii val­in­to­jaan kah­den rakas­ta­mansa miehen välil­lä, joista toinen on freudi­lainen ja toinen laingi­lainen psyko­ana­lyytikko. Hän kokee tarvet­ta päästä omilleen, vapau­tua pakono­mais­es­ta miehen etsimis­es­tä ratkaisuna elämän­sä kysymyk­si­in. Täl­löin hän yrit­tää nau­raa myös itselleen:

Mikä tahansa jär­jestelmä oli pakkopai­ta kun siitä piti kiin­ni niin täy­del­lis­es­ti ja tosikko­mais­es­ti. Minä en uskonut jär­jestelmi­in. Kaik­ki inhimilli­nen oli epätäy­del­listä ja viime kädessä absur­dia. Mihin minä sit­ten uskoin? Huumori­in. Siihen että nau­roi jär­jestelmille, ihmisille, itselleen. (Jong 1973/1976, 134.)

117 psyko­ana­lyytikkoa

Romaanin alus­sa minäk­er­to­ja Isado­ra Wing (suom. ”siipi”) lentää psyko­ana­lyytikkomiehen­sä Ben­net­tin kanssa psyko­ana­lyyt­tiseen kon­gres­si­in Wieni­in. Vuosi on 1965. Kon­gressin ker­ro­taan ole­van ensim­mäi­nen Wienis­sä jär­jestet­ty psyko­ana­lyysikon­gres­si vuo­den 1938 jäl­keen, jol­loin Sig­mund Freud jou­tui Gestapon vain­oa­mana emi­groi­tu­maan Englan­ti­in. Näin 29-vuo­tias Isado­ra aloittaa:

Pan Amin lennol­la Wieni­in oli 117 psyko­ana­lyytikkoa. Minä olin ollut hoi­dos­sa ainakin kuudel­la heistä. Ja nain­ut seit­semän­nen. Luo­ja tietää oliko syynä ana­lyytikko­jen taita­mat­to­muus vai oma lois­ta­va kykyni vas­tus­taa ana­lyysia, mut­ta jos mah­dol­lista minä pelkäsin lentämistä nyt vielä enem­män kuin sil­loin kun aloitin ana­lyyt­tiset seikkailu­ni noin kol­me­toista vuot­ta sit­ten. (Jong 1973/1976, 11.)

Jo avaus­lauseessa nousee esi­in kir­jan kak­si tärkeää teemaa: lentämisen pelko (engl. fear of fly­ing), konkreet­tise­na ja metaforise­na, ja psyko­ana­lyysi – sekä poti­laan että puoli­son näkökul­mana. Myöhem­min näyt­täy­tyvät myös Isado­ran koke­muk­set psyko­ana­lyytikos­ta rakas­ta­jana ja psyko­ana­ly­y­sista ihmis­mie­len teo­ri­ana. Suh­tau­tu­mi­nen psyko­ana­lyytikoi­hin on alus­ta asti sati­iri­nen ja riemukas, mut­ta sama iro­nia kohdis­tuu yhtä lail­la ker­to­jaan itseen­sä. Mukana on myös tun­tu­vaa melanko­li­aa, onhan yhtä aikaa sekä hupaisaa että surullista, ettei Isado­ra ole paran­tunut lentopelostaan kol­men­toista vuo­den ”ana­lyyt­tisen seikkailun” kuluessa.

Ker­to­ja kuvailee lentokoneessa matkus­tavia psyko­ana­lyytikoi­ta näin:

Siel­lä on iso­tissi­nen ja äidilli­nen Rose Schwamm-Lip­kin jon­ka kanssa taan­noin neu­vot­telin siitä pitäisikö min­un jät­tää nykyi­nen ana­lyytikkoni (joka onnek­si ei ole näkösäl­lä). (‒ ‒) Siel­lä on mustapartainen tri Arnold Aaron­son joka on pelaav­inaan mag­neet­ti­lau­dal­la sakkia uuden vai­mon­sa, laula­jatar Judy Rosen kanssa (joka viime vuo­teen saak­ka oli hänen poti­laansa). (Jong 1973/1976, 12.)

Sitaatis­sa psyko­ana­lyytikot kuvataan perin juurin inhimil­lis­inä olen­toina, jot­ka toisi­naan teesken­televät kun­ni­al­lisem­paa kuin noloudessaan ovat ja jot­ka jopa joskus ryhtyvät suh­teeseen poti­laansa kanssa. Tri Aaron­son halu­aa osoit­taa, ettei ole mil­län­säkään tapah­tuneesta ammatil­lisen rajan yli­tyk­ses­tä, ja pelaa shakkia muina miehinä.

Päähenkilön nuoru­u­den odys­seia on alkamassa:

Ja tässä minä nyt olin jälleen keskel­lä omaa men­neisyyt­täni tai pahaa unta tai huonoa eloku­vaa (‒ ‒). Ympäril­läni lentokoneelli­nen psyko­ana­lyytikko­ja ja nuoru­ut­tani. Avut­tomana ilmas­sa Atlantin yläpuolel­la 117 sielun­paran­ta­jan kanssa joista mon­et oli­vat kuulleet min­un pitkän, surullisen tari­nani ja joista kukaan ei sitä muis­tanut. Ihanteelli­nen alku sille paina­jaisunelle jok­si mat­ka oli muut­tu­va. (Jong 1973/1976, 13.)

Tässä koros­tuu itseironi­nen melanko­lia. Isado­ra kokee elämän­sä huonok­si eloku­vak­si, his­to­ri­ansa surullisek­si tari­naksi, jota yksikään sielun­paran­ta­jista ei vaivaudu muis­ta­maan. Sitaat­ti luo myös jän­nitet­tä: mik­si mat­ka tulee muut­tumaan painajaisuneksi?

Per­il­lä Wienis­sä päähenkilö kuvaa psyko­ana­lyyt­tisen kon­gressin sisältöä yksi­tyisko­htais­es­ti luen­toi­neen ja keskusteluineen. Siel­lä hän näkee muun muas­sa Anna Freudin ”kuu­luisu­us­sakkei­neen”. Kon­gressin rakenne näyt­tää kovin tutulta:

(‒ ‒) Rathau­sis­sa jär­jestet­täisi­in vas­taan­ot­to. Houku­tuk­si­in kuu­lui ilmainen ruo­ka, ilmainen Schnaps, ris­teilyjä Tonaval­la, retkeilyjä viini­tarhoi­hin, laulua, tanssia, ryyp­päjäisiä, oppinei­ta esitelmiä ja puhei­ta ja verovähen­nyskelpoinen mat­ka Euroop­paan. (Jong 1973/1976, 13.)

Näyt­tää siltä, että Isado­ra oival­taa kon­gres­si­in osal­lis­tu­vien mon­i­naiset inhimil­liset moti­iv­it, joi­hin hän suh­tau­tuu hie­man sarkastisesti.

Isado­ral­la on myös oma tehtävä, kir­joit­taa kon­gres­sista erääseen uuteen aikakausle­hteen, nimeltä Voyeur, suomek­si ”tirk­istelijä”. Tirk­istelijäk­si psyko­ana­lyyt­tista estab­lish­men­tia ulkop­uolelta tarkastel­e­va itsen­sä tun­teekin: kon­gres­sei­hin on per­in­teis­es­ti pääsy ulkop­uolisil­ta kiel­let­ty. Tähän myös Isado­ra tör­mää, kun hän­tä ei päästetä luen­tos­ali­in tekemään havain­to­ja kir­joi­tus­taan varten. Ovien sulkem­i­nen ulkop­uolisil­ta on perustel­tua poti­laiden yksi­ty­isyy­den suo­jaamisek­si, kun käsitel­lään poti­lastapauk­sia.⁵ Mut­ta muista syistä tieteel­lisen kon­gressin pitämi­nen sul­jet­tuna herät­tää toki ajatuk­sen salaseuras­ta, kos­ka avoimuus ja kri­ti­ik­ki kuu­lu­vat tieteeseen. Isado­ra kokeekin itsen­sä ulko­maail­man vakoil­i­jak­si, vakoil­i­jak­si psyko­ana­lyysin talos­sa (Jong 1973/1976, 33). Mikä oidi­paa­li­nen asetelma!

Isado­ra läh­estyy muu­at­ta tri Smuck­e­ria toivoen, että tämä hymy­il­isi hiukan lehden nimen, Tirk­istelijä, kuul­lessaan. Näin ei käy. Sit­ten Isado­ra pyytää Smuck­e­ria ker­tomaan, miltä tästä tun­tuu se, että psyko­ana­lyysi palaa nyt takaisin Wieni­in. Mut­ta Smuck­er pysyy vaka­vana ja esit­tää vas­takysymyk­sen: ”No”, tri Smuck­er sanoi ilmeet­tömästi, ”miltä se sit­ten teistä tun­tuu?” (Jong 1973/1976, 14).

Ker­to­ja toteaa, että hänen olisi pitänyt tietää: psyko­ana­lyytikot vas­taa­vat aina kysymyk­seen kysymyk­sel­lä. Hän jatkaa:

”Se juu­ta­lainen tiede”, kuten anti­semi­itit psyko­ana­ly­y­sista sanovat. Jokainen kysymys kään­netään ympäri ja pukataan kysyjän pyllystä sisään. Ana­lyytikot tun­tu­vat ole­van tal­mud­is­te­ja jot­ka eivät pär­jän­neet vaan läh­tivät sem­i­naarista lätkimään jo ensim­mäisenä vuon­na. – Mieleeni muis­tui muuan isoisän mielip­i­loista: Kysymys: Mik­si juu­ta­lainen aina vas­taa kysymyk­seen kysymyk­sel­lä? Vas­taus: Ja mik­si juu­ta­lainen ei vas­taisi kysymyk­seen kysymyk­sel­lä? (Jong 1973/1976, 14.)

Juu­ta­lainen Isado­ra vit­sailee sekä juu­ta­laisu­ud­es­ta että psyko­ana­ly­y­sista, juu­ta­laisen tiedemiehen luo­muk­ses­ta. Isado­raa näyt­tää suun­nat­tomasti ärsyt­tävän ana­lyytikoiden tapa kään­tää kysymys takaisin kysyjälle, minkä hän vih­jaa periy­tyvän pyhien kir­jo­jen huonos­ta tun­te­muk­ses­ta. Isoisäkin vään­si vit­siä tästä juu­ta­lais­es­ta tavasta.

Kri­ti­soitu­aan psyko­ana­lyytikoiden saip­pua­maista vas­taustapaa ker­to­ja kuitenkin toteaa, että yksi heistä, hänen ensim­mäi­nen ana­lyytikkon­sa, oli aut­tanut hän­tä ”melko lail­la”. Toisin kuin mieliku­vi­tuk­set­tomat ana­lyytikot, tämä oli harv­inaista lajia: henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton. ”Hänessä ei ollut jälkeäkään siitä jämäkästä yksi­to­tisu­ud­es­ta joka saa lois­tavim­mankin ana­lyytikon vaikut­ta­maan niin tärkeilevältä” (Jong 1973/1976, 14).

Isado­ran asenne psyko­ana­lyysi­in ja psyko­ana­lyytikoi­hin näyt­tää ole­van hyvin jakau­tunut: toisaal­ta varsin ide­al­isoi­va, toisaal­ta ärtynyt, loukkaan­tunut ja kri­it­ti­nen. Psyko­ana­lyysi on iso osa hänen elämään­sä; jotakin, jos­sa hän ainakin aluk­si uskoo tärkeän totu­u­den tai viisas­ten kiv­en piilevän. Tämä herät­tää pait­si ihailua, myös kateut­ta ja halua alen­taa tuo itse ylhäisek­si nos­tet­tu; purkaa idealisaatiota.

Yllä maini­tu­il­la adjek­ti­iveil­la – henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton – voisi kuva­ta myös ker­to­jan pyrkimys­tä tavoit­taa ja kuva­ta eri­laisia puo­lia itsessään, sekä ylhäisiä että raukka­maisia. Tässä hän tukeu­tuu usein taiteeseen ja käyt­tää viit­tauk­sia kir­jal­lisu­u­teen. Itseiro­nia tekee tästä kaikesta Isado­ralle ehkä helpom­paa, mut­ta samal­la se peit­tää jotakin.

Tuleeko itku pitkästä iro­ni­as­ta, jääkö surulle tilaa?

Port­noyn tauti

Erään­laise­na vel­jes­teok­se­na Jon­gin romaanille voi pitää Philip Roth­in (1969/1971) Port­noyn tau­tia, jon­ka sati­irisen kuvauk­sen keskiössä ovat samat­en psyko­ana­lyysi, sek­suaal­isu­us ja juu­ta­laisu­us. Teosta on kut­sut­tu mas­tur­baa­tion Moby Dickik­si. Kir­ja rak­en­tuu päähenkilö Alexan­der Port­noyn monolo­gista, jos­sa hän pakono­mais­es­ti asso­sioiden tilit­tää elämään­sä psyko­ana­lyytikolle, tri Spielvo­gelille. Alexan­der kär­sii fik­ti­ivis­es­tä sairaud­es­ta, Port­noyn taudista:

Häir­iö jos­sa voimakkaasti tiedoste­tut eet­tiset ja altru­is­tiset impulssit jatku­vasti ovat ris­tiri­idas­sa äärim­mäis­ten sek­suaal­is­ten, usein per­verssien halu­jen kanssa (Roth 1969/1971, 15).

Kun romaani lop­puu, sivul­la 269, Alexan­derin monolo­gi taukoaa, ja psyko­ana­lyytikko, tri Spielvo­gel avaa ensim­mäistä ker­taa suun­sa: ”No niin [sanoi tohtori]. Nyt kai voitaisi­in sit­ten ruve­ta aloit­tele­maan. Vai mitä?” Mut­ta mik­si ana­lyytikko on kuun­nel­lut hil­jaa Alexan­derin koko kir­jan kestävän polveil­e­van vuo­datuk­sen, ennen kuin ottaa puheen­vuoron viimeisel­lä sivul­la? Mah­dol­lis­es­ti ana­lyytikko ajat­telee, että vas­ta sil­loin hänen nuori analysandin­sa on valmis todel­liseen yhteistyöhön, jos­sa uteliaisu­us voisi herätä ja mah­dol­lisu­us eri­lais­ten näkökul­mien ja merk­i­tys­ten etsin­tään voisi alkaa.

Sama diag­noosi, Port­noyn tau­ti, sopisi myös Isado­ra Wingille. Sama ”tau­ti” vaivaa itse asi­as­sa meitä kaikkia, kun yritämme selvitä arvoituk­sel­lisen sek­suaalisen halumme kanssa. Isado­ral­la ja Alexan­der­il­la kyse on pait­si ulkois­es­ta kamp­pailus­ta per­heen ilmapi­irin, ympäröivän yhteiskun­nan normien ja odotusten kanssa, myös sisäis­es­tä ris­tiri­idas­ta: miten sovit­taa oma halu­ami­nen (”per­verssit halut”) yhteen sen kanssa, mikä on mah­dol­lista ja mikä on oikein (”eet­tiset ja altru­is­tiset impulssit”). Tähän tapaan muo­toillen psyko­ana­lyytikko Vesa Man­ni­nen (2012) on kuvan­nut elämän moraal­ista dilem­maa ja ihmisen psyykkistä tehtävää elämän­sä yri­tyk­sessä. Tämän psyko­ana­lyysi on käsit­teel­listänyt myös Sen, ylim­inän ja reali­teetin vaa­timusten yhteen sovit­tamisen haas­teek­si. Voi ajatel­la ihmisen ole­van Sisy­fok­sen lail­la tuomit­tu tekemään psyykkistä työtä näi­den ris­tiri­itais­ten voimien kanssa elämän­sä lop­pu­un asti.

Roth­in ja Jon­gin kir­jois­sa kuvataan nimeno­maan nuoru­ut­ta, jol­loin halu hel­posti pur­suu yli äyräi­den. Mut­ta halu ja sen täyt­tymät­tömyys vaivaa ihmistä myös van­hempana, niin kauan kuin on elämää. ”Elos­sa pysymi­nen merk­it­si syn­tymistä yhä uud­estaan ja uud­estaan. Se ei ollut vai­va­ton­ta ja aina se oli tuskallista. Mut­ta muu­ta vai­h­toe­htoa ei ollut. Pait­si kuole­ma” (Jong 1973/1976, 319).

Napi­ton pano

Ilmestyessään vuon­na 1973 Jon­gin kir­ja kohaut­ti avoimel­la naisen sek­suaal­isu­u­den ja halun kuvauk­sel­la. Se oli osa aikakau­den sek­suaal­ista val­lanku­mous­ta, sekä sen osoi­tus että sen inspi­raa­tio. Teosta myyti­in maail­man­laa­juis­es­ti jopa 27 miljoon­aa kap­palet­ta (!), ja se kään­net­ti­in 43 kielelle. Jon­gia on luon­nehdit­tu sek­simyön­teisek­si feministiksi.

Teok­sen käsite ”napi­ton pano” (engl. zip­less fuck) on nous­sut kuu­luisak­si. Se kuvataan näin:

Minä vas­tasin kehit­telemäl­lä kuvitel­man napit­tomas­ta panos­ta. Napi­ton pano on enem­män kuin pelkkä naimi­nen. Se on pla­toni­nen ihanne. (‒ ‒) Napi­ton se on sik­si että kun te kak­si tapaisitte, napit lennähtäi­sivät tieltä kuin ruusun teräle­hdet, alus­vaat­teet lehah­taisi­vat yhdessä henkäyk­sessä pois kuin voikukan höy­tyvät. Kielet kietou­tu­isi­vat yhteen ja muut­tuisi­vat nes­teek­si. Koko sielu tul­vah­taisi ulos kie­len kaut­ta ja vir­taisi rakas­ta­jan suuhun. (Jong 1973/1976, 19.)

Sitaatista käy ilmi, että sek­suaa­li­nen akti ei oikeas­t­aan ole päämäärä vaan väline. Kuvitel­mas­sa sek­suaa­li­nen yhtymi­nen olisi pla­toni­nen tie sielu­jen yhtymiseen, ”enem­män kuin pelkkä naimi­nen”. Kyse on nimeno­maan fan­tasi­as­ta, kuvitel­mas­ta, toiveesta ylit­tää kah­den ihmisen väli­nen eril­lisyys ja toiseus het­kel­lis­es­ti. Se on kuvitel­ma kohtaamis­es­ta, joka olisi vapaa kaikesta katu­muk­ses­ta ja syyllisyydestä.

Napi­ton pano on absolu­ut­tisen puh­das. Se on vapaa taka-ajatuk­sista. Siinä ei ole val­tatais­telua. Mies ei ’ota’ eikä nainen ’anna’. (‒ ‒) Napi­ton pano on aidoin ja puh­tain asia mitä on. Ja se on harv­inaisem­pi kuin yksis­arvi­nen. Enkä minä ole päässyt siitä osal­lisek­si koskaan. Aina kun se on näyt­tänyt ole­van lähel­lä, se onkin sit­ten ollut pahvis­arvi­nen hevo­nen. (Jong 1973/1976,  21.)

Jo kir­jan alus­sa Isado­ra siis hämärästi aav­is­taa, että kyse taitaa olla yksis­arvis­es­ta, toiveku­vitel­mas­ta. Kun Isado­ralle kir­jan lop­ul­la koit­taisi käytän­nössä tilaisu­us toteut­taa tuol­lainen pika­pano tun­tem­at­toman juna­palveli­jan kanssa, se ei lainkaan houku­ta; päin­vas­toin aja­tus tun­tuukin lähin­nä turvattomalta.

Tänään, 50 vuot­ta kir­jan ilmestymisen jäl­keen, teok­sen lukem­i­nen vain sek­suaalisen vapau­tu­misen kuvauk­se­na olisi epäre­hellistä. Siinä kuvataan kyl­lä oival­lis­es­ti naisen sek­suaal­ista halua sekä kap­inaa, pyrkimys­tä vapau­tua yhteiskun­nan patri­arkaal­i­sista naiseen kohdis­tu­vien vaa­timusten ja rajoi­tusten ris­ti­paineista. Isado­ra kysyy ennen kaikkea, voisiko nainen olla itsenäi­nen, vapaa, naut­ti­va, ja silti rakas­taa tai sitoutua. Mutta…

Isado­ra pohtii aikansa naisen ris­tiri­ito­ja tähän tapaan:

Meil­lä oli muu­takin elämässämme kuin vain miehet; meil­lä oli työmme, matkus­t­a­mi­nen, ystäviä. (‒ ‒) Mik­si mei­dän elämämme näyt­ti ole­van pelkkää miesten met­sästämistä? Mis­sä oli­vat ne naiset, jot­ka oli­vat todel­la vapaat, jot­ka eivät viet­täneet elämään­sä poukkoile­mal­la miehestä mieheen, jot­ka tun­si­vat ole­vansa kokon­aisia oli heil­lä mies eli ei? Luo­timme häi­lyvien sankarit­tariemme apu­un, ja voi ihmettä – (Jong 1973/1976, 106.)

Hän ei löy­dä kir­jal­li­sista sankareis­taankaan kelvol­lista mallia. ”Ja lopuista – naiskir­jail­i­joista, nais­maalareista – useim­mat oli­vat ujo­ja, kuoreen­sa vetäy­tyviä, skit­soide­ja. Arko­ja elämässään ja rohkei­ta vain taiteessaan” (Jong 1973/1976, 106). Isado­ra luet­telee: Emi­ly Dick­in­son, Bron­tën sis­aruk­set, Vir­ginia Woolf, Sylvia Plath… Simone de Beau­voirkin näyt­tää usein kyse­levän, mitä Sartre mah­taa kul­lois­es­takin asi­as­ta ajatella.

Voi myös kysyä, oliko 1960-luvun val­lanku­mouk­ses­sa kyse enem­män normien muodon­muu­tok­ses­ta kuin todel­lis­es­ta eman­si­paa­tios­ta? 2020-luvul­la naiset tör­määvät edelleen vaa­timuk­si­in, vaik­ka ne ovat saa­neet toisen muodon. Jos vielä 1960-luvul­la, ennen tuon vapau­tu­misen kään­net­tä, sek­suaal­isu­u­den liialli­nen rajoit­ta­mi­nen tuot­ti ongelmia ja naut­timi­nen oli syn­tiä, niin nykypäivänä sek­suaal­isu­u­teen kohdis­tuu suori­tuskeskeisiä norme­ja. Tänään niin naisen ja miehen kuin muidenkin sukupuolien tulisi – hyv­inä kulut­ta­ji­na – suorit­taa sään­nöl­listä sek­siä ja naut­tia; naut­timis­es­ta (joka liitetään kulut­tamiseen) on kap­i­tal­is­mis­sa tul­lut velvol­lisu­us, kuten Slavoj Žižek (1989/2009) on toden­nut. Tätä nautin­toa main­on­ta kehot­taa aja­maan takaa. Halut­to­muudessa tai kär­simyk­sessä on kyse oireesta, jota on hoidet­ta­va yhä uusil­la tuot­teil­la tai palveluil­la (ter­api­al­la tai psyko­ana­lyysil­la!). Foucault’n (2010) Sek­suaal­isu­u­den his­to­ri­as­sa esit­tämä repres­sio­hy­po­teesi on edelleen ajanko­htainen: kiel­let­tyä ja tor­jut­tua sek­suaal­isu­ut­ta täy­tyy kon­trol­loi­da ja hal­li­ta, jot­tei se pää­sisi val­loilleen, ja parhait­en sek­suaal­isu­u­den kon­trol­loin­ti onnis­tuu pitämäl­lä se koko ajan näkyvis­sä, siis tarkkailun alaise­na. Oman aikamme kuvas­to on 1960-luvus­ta poiketen ylisek­suaal­ista ja yliseksualisoivaa.

Kult­tuuris­samme val­lit­see siis edelleen sek­suaal­isu­ut­ta säätele­viä sym­bol­isia sään­töjä ja norme­ja, myös psyko­ana­ly­y­sis­sa. Vuosikym­me­nien ajan psyko­ana­lyytikot saat­toi­vat – halutes­saan tai huo­maa­mat­taan – ”lyödä poti­laitaan päähän” normil­la ”kyp­sästä nor­maal­ista sek­suaal­isu­ud­es­ta” (Myyrä 2002, 98). Pahim­mil­laan yksilö yrit­ti mukau­tua täl­laiseen gen­i­taal­isu­u­den normi­in har­joit­ta­mal­la ”reseptin mukaista sek­siä”. Tämä on estänyt naut­ti­mas­ta sek­suaal­isu­u­den mon­imuo­toisu­ud­es­ta, poly­mor­fisu­ud­es­ta. Johannes Myyrän (emt.) mukaan foucault’lainen eman­si­pa­tori­nen tavoite olisi ennen kaikkea sek­suaal­isu­u­den ahtaas­ta käsit­teestä vapau­tu­mi­nen. Oikeus ja mah­dol­lisu­us mon­imuo­toiseen, oman­laiseen nautin­toon edel­lyt­täisi ei-nor­mati­ivisia positioita.

Psyko­ana­ly­y­sis­sa sek­suaali- ja sukupuo­livähem­mistö­jen patol­o­gisoin­nil­la ja ”ehey­tyshoidoil­la” on kan­sain­välis­es­ti pitkät juuret. Eri­no­mainen tutkimus asi­as­ta on Olli Stål­strömin (1997) väitöskir­ja ”Homosek­suaal­isu­u­den sairausleiman lop­pu”. Teok­sen nimeä 1990-luvul­la voi pitää kuitenkin yli-opti­mistise­na, sil­lä kaiku­ja patol­o­gisoin­nista on voin­ut kuul­la Suomes­sakin näi­hin päivi­in asti.⁶

Jon­gin teosta – kuten Rothinkin – syytet­ti­in aikanaan liian suo­ra­sukaises­ta seksin kuvaamis­es­ta ja pidet­ti­in pornografise­na. Mut­ta jos pornografia määritel­lään kir­jal­lisu­udek­si, jos­sa sek­suaal­isu­us eris­tetään muus­ta elämästä irral­lisek­si kuvausko­hteek­si, niin sen enem­pää Jon­gin kuin Rothinkaan kir­jaa ei voi pitää pornona. Päin­vas­toin: sek­suaal­isu­ut­ta kuvataan niis­sä ali­no­maa suh­teessa muuhun elämään, ihanteisi­in, tun­teisi­in ja per­soon­al­lisu­u­teen, moni­ta­soise­na ja jo lähtöko­htais­es­ti ris­tiri­itaise­na asiana. Myös syyl­lisyys on (nor­maali-neu­rootikon) jatku­va seu­ralainen.⁷ Ja vain siel­lä, mis­sä ei lange­ta moral­is­mi­in, voidaan päästä olen­naisi­in moraal­isi­in pohdintoihin.

Mat­ti Salo toteaa Port­noyn taudin esipuheessa (Roth 1969/1971, 12), että se on asialleen omis­tau­tunut ja nau­ru­un vapaut­ta­va kir­ja, joka edis­tää mielenterveyttä:

Vaik­ka kaik­ki siinä kuvat­tu sek­si on esitet­ty raju­jen syyl­lisyy­den­tun­to­jen lävitse ja nuoru­u­den häpeäl­lisimpiä tuskatilo­ja tiukasti vaarinot­taen, Roth­in teok­sel­la jos mil­lä on luk­i­jan mie­len­ter­veyt­tä edis­tävä vaiku­tus (Roth 1969/1971, 12).

Tämä liit­tynee sek­suaal­isu­u­den enig­maat­tisu­u­den ja moniker­roksisu­u­den rehelliseen, kau­nis­telemat­tomaan kuvauk­seen. Tässä kuu­luu sama vapaut­ta­va nau­ru kuin Jon­gin romaanissa.

Ris­tiri­ita on totta

Viisi vuot­ta avi­o­li­it­toa Ben­net­tin kanssa oli saanut Isado­ran tyy­tymät­tömäk­si ja halu­a­maan ris­tiri­itaisia asioi­ta: halu­a­maan miehiä ja halu­a­maan yksinäisyyt­tä, halu­a­maan sek­siä ja halu­a­maan erakkoelämää. ”Tiesin että halu­ni oli­vat keskenään ris­tiri­idas­sa – ja se vain pahen­si tilan­net­ta” (Jong 1973/1976, 18). Isado­ra ei ollut avi­o­li­it­toa vas­taan, sil­lä hänen mukaansa ihmi­nen tarvit­see yhden hyvän ystävän, joka on aina lojaali. Ja hän rakas­taa miestään. Kuitenkin – oli niin paljon muitakin kaipui­ta, joi­ta avi­o­li­it­to ei jonkin ajan päästä paljoakaan tyydyttänyt.

Tuo lev­ot­to­muus, nälkä, jumpu­tus mahas­sa, jysky­tys vitus­sa, halu täyt­tyä kokon­aan, tul­la nus­si­tuk­si jokaikisen reiän läpi; tuo kiihkeä ikävä kuiv­aa samp­pan­jaa ja märk­iä suudelmia, pio­nien tuok­sua kat­toteras­sil­la kesäkuise­na yönä (Jong 1973/1976, 16).

Isado­ra tapaa kon­gressin sisäänkäyn­nil­lä ana­lyytikon, vaalean, takku­tukkaisen, piip­pusu­isen englan­ti­laisen, jon­ka kanssa hän jutustelee mukavasti. Tilanne ete­nee. ”Sit­ten hän nap­pasi kouran­täy­deltä pyl­lyäni ja puristi sitä pitkään ja leikkisästi” (Jong 1973/1976, 34). Isado­ra on myyty.

Minä en muu­ta halun­nut kuin että hän uud­estaan puris­taisi pyl­lyäni. Olisin seu­ran­nut hän­tä minne hyvän­sä, Dachau­un, Auschwitzi­in, minne vaan. (Jong 1973/1976, 34.)

Val­i­tut sanat kuvaa­vat, miten suun­nat­toma­l­ta halu tuos­sa het­kessä tun­tuu. Ja sanat ovat groteske­ja – kukaan muu kuin juu­ta­lainen ei voisi käyt­tää kyseisiä kielikuvia.

Mies pal­jas­tuu laingi­laisek­si psyki­a­trik­si, Adri­an Goodlovek­si. Hänen kanssaan Isado­ra, käymän­sä sisäisen tais­telun jäl­keen, läh­tee kiertelemään autol­la Euroop­paa. Mat­ka kestää usei­ta viikko­ja. Isado­ra himoit­see, har­ras­taa sek­siä, kär­sii syyl­lisyy­destä, repivästä ambivalenssista. Hän naut­tii, hän pet­tyy, kaipaa aviomi­estään ja naut­tii taas. Hän on suun­nat­toman rakas­tunut ja kär­sii tun­non­tuskista ja himoit­see silti. Aviomies Ben­net­tkin kär­sii, sil­lä hän tietää mitä on tapah­tu­mas­sa. – Lop­ul­ta Isado­ra näyt­tää palaa­van Ben­net­tin luokse. Luk­i­ja ei saa tietää, ottaako Ben­nett hänet takaisin.

Isado­ral­la on ollut nuores­ta asti usei­ta vakavia suhtei­ta. Ensim­mäi­nen avi­o­li­it­to Bri­an-nimisen miehen kanssa oli päät­tynyt surullis­es­ti miehen sairas­tut­tua vakavaan psykoosi­in. Osit­tain sik­sikin oli ehkä tur­val­lista vali­ta seu­raavak­si miehek­si psyko­ana­lyytikko, ikään kuin vastalääkkeeksi.

Kos­ka ensim­mäi­nen mieheni oli ollut psykoot­ti­nen, näyt­ti aivan luon­nol­liselta men­nä toisel­la ker­taa naimisi­in psyki­a­trin kanssa. San­ot­taisi­inko vas­tamyrkyk­si. (Jong 1973/1976, 39.)

Tässä kohtaa Isado­ra näyt­tää myös vah­vasti ihail­e­van ana­lyytikoi­ta ja koke­van ajatuk­sen suh­teesta täl­laisen kanssa tur­val­lisek­si, pelas­tavak­si. Psyko­ana­lyytikko ei ikinä voisi seo­ta, se olisi kuin roko­tus elämän arvaa­mat­to­muut­ta vas­taan, ajat­telee Isadora.

Yhtä kaik­ki, ris­tiri­ita Ben­net­tin ja Adri­an­in välil­lä on polttava:

Ja minus­ta tun­tui jo kuin he kak­si oli­si­vat repimässä min­ua hajalle. Se ei tietenkään ollut hei­dän vikansa. He edus­ti­vat vain sitä sisäistä kamp­pailua joka oli käyn­nis­sä min­un sisässäni. (Jong 1973/1976, 79.)

Isado­ra tun­tee yksinäisyy­den kam­moa, tur­val­lisu­u­den ja jatku­vu­u­den tarvet­ta, mut­ta tot­ta ovat myös uteliaisu­us, seikkailun­halu, pur­sua­va riemu! ”En ollut koskaan onnis­tunut saa­maan sov­in­toa näi­den kah­den puoliskoni kesken. En ollut kyen­nyt muuhun kuin tukah­dut­ta­maan toisen puolen (het­kek­si) toisen kus­tan­nuk­sel­la” (Jong 1973/1976, 79). Ja kol­man­te­na Isado­ran kysymys, voisiko nainen olla autonomi­nen, koko-nainen ilman miestä.

Isado­ra hakee kuumeis­es­ti vas­tauk­sia kysymyk­si­in­sä – miehiltä. Hän­tä hoi­ta­neet ana­lyytikot ovat miehiä, ja myös molem­mat miesp­syko­ana­lyytikko-rakaste­tut analysoi­vat hän­tä kil­paa omista näkökul­mis­taan. Hän on varsi­naisen mies­selit­tämisen, mansplain­ingin ris­ti­t­u­lessa, keskel­lä miehiä, jot­ka selit­tävät hänen elämään­sä hänelle. Näitä samo­ja miehiä Isado­ra himoit­see, joten ulospääsy tästä kehästä näyt­tää epävarmalta.

Lop­pumat­tomat analyysit

Isado­ra on käynyt jo ”ainakin kuudel­la ana­lyytikol­la”, mut­ta suh­tau­tuu ana­lyytikoi­hin enim­mäk­seen kri­it­tis­es­ti. Hän pitää heitä kalkkeu­tuneina, sovin­is­tisi­na, omahyväis­inä, värit­töminä, ilot­tom­i­na. Hän oli het­keä ennen kon­gres­si­matkaa riitaan­tunut viimeisen ana­lyytikkon­sa, tri Kol­ner­in, kanssa tämän kon­ser­vati­ivi­su­u­den ja sek­sis­tisyy­den takia. Kaiken, mikä haiskahtikin nais­ten vapau­tus­li­ik­keeltä, Kol­ner oli tulkin­nut ”fal­lisek­si aggres­si­ivi­su­udek­si”. Isado­ran kiukun hän tulk­it­si kumpua­van siitä, ettei tämä halun­nut hyväksyä ole­vansa nainen. Lop­ul­ta Isado­ra sanoo suo­rat sanat ja ker­too lopet­ta­vansa ana­lyysin. Loukkaan­tuneena Kol­ner kehot­taa Isado­raa hakeu­tu­maan uuteen ana­lyysi­in selvit­tämään, mikä meni pieleen.

Isado­ra vas­taa: ”Ettekö te tajua minkä takia niin mon­et ihmiset tule­vat niin vitun kyl­lästyneik­si koko ana­lyysi­in? Se on kokon­aan tei­dän älyt­tömien ana­lyytikko­jen vika. Teette koko hom­mas­ta jonkin­laisen jekku­pelin. Poti­las käy ja käy ja käy ja mak­saa. Ja aina kun te olette liian hidasjärk­isiä kek­siäk­senne mis­tä on kysymys ja aina kun te taju­at­te ettette pysty aut­ta­maan poti­las­ta, te yksinker­tais­es­ti vain lisäätte niiden vuosien määrää jot­ka hei­dän vielä on käytävä…” (Jong 1973/1976, 27.)

Kir­ja kuvaa ennen kaikkea 1960-luvun New Yorkia, lähtöpis­teen ollessa vuodessa 1965 ja kon­gres­si­matkas­sa Wieni­in. Takau­mia on niin Isado­ran lap­su­u­teen kuin maail­man­so­taan ja holokausti­in. Mut­ta psyko­ana­lyysin kuvaus on ennen kaikkea 1960-luvun psyko­ana­lyysin kuvaus­ta. Minkälainen sit­ten oli psyko­ana­lyysin tilanne 1960-luvun Yhdysvalloissa?

Se oli todel­lista psyko­ana­lyysin kul­ta-aikaa, jota voi nykyään, psyko­ana­lyysin siir­ryt­tyä 1980-luvul­ta alka­en takaisin mar­gin­aali­in, vain kade­htia. USA:ssa oli paljon sodan vuok­si Euroopas­ta emi­groitunei­ta miesp­syko­ana­lyytikoi­ta, ja heitä opiske­li lisää Yhdys­val­lois­sa. Psyko­ana­lyysi oli koko psyki­a­tri­an val­tavir­taa, ja psyko­ana­lyytikoil­la oli paljon ter­apeut­tista ja lääketi­eteel­listä valtaa.

Kuten myös Woody Allenin eloku­vis­sa kuvataan, kaupunki­laisä­lykön tuli käy­dä psyko­ana­ly­y­sis­sa ollak­seen uskot­ta­va ja var­teenotet­ta­va; Isado­ran ystävä Piakin oli käynyt jo kolmes­sa ana­ly­y­sis­sa. Olti­in jopa siinä pis­teessä, että omas­sa elämässä tai parisuh­teessa ei uskallet­tu tehdä mitään ratkaisu­ja ilman analyysiä.

Puhun siitä kun sekä sinä että miehe­si olette olleet ana­ly­y­sis­sa jo niin kauan kuin jak­sat­te muis­taa; siitä kun on tul­tu vai­heeseen jos­sa mitään ratkaisua, vaik­ka kuinkakin pien­tä, ei voi­da tehdä ilman että molem­mat ana­lyytikot ikään kuin pitävät neu­voa pil­ven­lon­gal­la päit­tenne yllä. (– –) Puhun ajas­ta jol­loin avi­o­li­itos­ta on tul­lut menage à qua­tre. Sinä, miehe­si, sin­un ana­lyytikkosi, hänen ana­lyytikkon­sa. Neljä samas­sa sängyssä. Ehdot­tomasti lap­sil­ta kiel­let­ty. (Jong 1973/1976, 15.)

Ana­lyytikon vaimo on myös oppin­ut riidas­sa paiskaa­maan koko ammat­ti­sanas­ton päin miestään, kun tämä riidan yhtey­dessä vih­jailee eros­ta. ”Viisas­tuhan jo, Ben­nett poikaseni, (– –) naisit toden­näköis­es­ti jonkun joka olisi vieläkin fal­lis­tisem­pi, kas­troivampi ja nar­sis­tisem­pi kuin minä olen” (Jong 1973/1976, 17).

Isado­ral­la on siis ker­tomansa mukaan koke­mus­ta jo ainakin kuud­es­ta psyko­ana­lyytikos­ta elämän­sä aikana (vaik­ka hän ehkä sekoit­taakin psyki­a­trin ja psyko­ana­lyytikon toisi­in­sa⁸). Ja hän on vas­ta 29-vuo­tias! Yhdeltä näistä hän koki saa­neen­sa ratkai­se­vaa apua.

Ensim­mäi­nen hoitokon­tak­ti oli 14-vuo­ti­aana, kun Isado­ra oli lopet­tanut syömisen.

Kävin tri Schriftil­lä yhden ikimuis­toisen vuo­den kun olin neljän­toista ja tap­pa­mas­sa itseäni nälkään sovit­taak­seni sen että olin nuss­in­ut sormil­la van­hempi­eni olo­huoneen sohval­la. Hän väit­ti itsepin­tais­es­ti että unieni hevo­nen oli min­un isäni ja että kuukautiseni palaisi­vat jos vain ” hyväk­shy­isin sen että ole naa­nen” (Jong 1973/1976, 12).

Parikymp­pisenä, ensim­mäisen aviomiehen Bri­an­in suistues­sa psykoosi­in, Isado­ra oli käynyt kysymässä neu­voa tri Har­vey Smuck­er­il­ta. Muu­ta­man vuo­den kulut­tua Isado­ra pää­tyi eroon.

Tärkeäk­si ja hyödyl­lisek­si koke­muk­sek­si Isado­ra kuvaa ensim­mäisen tiivi­in psyko­ana­lyysin­sa tri Gun­ther Hap­pel­la, mikä tapah­tui toisen avi­o­li­iton alkuaikoina hei­dän asues­saan Hei­del­ber­gis­sä, Saksassa.

Kun aloin käy­dä hänen korkeakat­toises­sa, huonos­ti läm­mite­tyssä vas­taan­ot­to­huoneessaan Hei­del­ber­gis­sä ja maa­ta sohval­la neljästi viikos­sa, minä olin kak­sikym­men­täneljävuo­tias ja täysin pakokauhuises­sa tilas­sa. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ra kuvaa kärsi­neen­sä tuol­loin monista peloista, fobioista sekä vaikeuk­sista omas­sa työssään kirjoittajana.

Tun­sin ole­vani kuin hal­vauk­sen uhri joka jou­tui oppi­maan kir­joi­tus­taidon täysin uud­estaan ja tri Happe oli opas­ta­jani. Hän oli lem­peä ja kär­sivälli­nen ja haus­ka. Hän opet­ti min­ut lakkaa­maan vihaa­mas­ta itseäni. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ran koke­muk­ses­sa sak­salainen Happe oli harv­inaisu­us ana­lyytikok­si: leikkisä, haus­ka, Sak­saan kri­it­tis­es­ti suh­tau­tu­va. Hap­pen kanssa Isado­ran kir­joit­tamisen lukko avau­tui. Happe oli saanut Isado­ran myös ajat­tele­maan, että ehkä elämän ei tarvit­sisikaan olla mutka­ton­ta, ris­tiri­ida­ton­ta tai tuska­ton­ta (Jong 1973/1976, 177). Ja ymmärtämään, että Isado­ra oli hyvin ankara itselleen, puri­taani, joka kyl­lä tekee, mitä halu­aa, mut­ta potee niin ankaria syyl­lisyy­den­tun­tei­ta, ettei voi vapaud­estaan nauttia.

Myös kohtaami­nen tri Hap­pen kanssa kak­si ja puoli vuot­ta myöhem­min Wienin kon­gres­sis­sa on sydämellinen.

Ja sal­limusten sal­limus: minä kohtasin odot­ta­mat­ta sak­salaisen ana­lyytikkoni, tri Hap­pen. Hän oli halaa­mas­sa Erik Erik­so­nia jonkin ystäväl­liseltä vaikut­ta­neen jut­tuhetken päät­teek­si. Hän ter­ve­hti min­ua ja kysyi halu­aisinko jutel­la het­ken. Minä halusin. (Jong 1973/1976, 175.)

Isado­ra oli kak­si ja puoli vuot­ta aiem­min lopet­tanut ana­lyysin ja ker­too nyt Hap­pelle kuu­lu­misi­aan. Hän miet­tii, että tätä nykyä on selvitet­tävä pul­mansa itse. Enää ei ollut ana­lyytikkoisää pelas­ta­mas­sa pulasta.

Toisen tun­nus­tamis­es­ta

Isado­ral­la on koke­musten­sa perus­teel­la kak­si hyvin eri­laista käsi­tys­tä psyko­ana­lyytikoista: sydämelli­nen, huumor­in­ta­juinen ja ymmärtäväi­nen sekä epäem­paat­ti­nen, tor­ju­va, ennakkolu­u­loinen hurskasteli­ja.⁹ Ikään kuin psyko­ana­lyysia voisi käyt­tää sekä itseym­mär­ryk­sen että itsepetok­sen väli­neenä, sekä vapau­tu­misen että val­lan pönkit­tämisen välineenä.

Isado­ra kuvaa ärtymys­tään (Jong 1973/1976, 25):

Kalkkeu­tuneisu­u­den äkeä ydin. Ja sehän min­ua useim­mis­sa ana­lyytikois­sa ärsyt­tikin. He niin kyse­lemät­tä hyväksyivät val­lit­se­van yhteiskun­ta­järjestyk­sen. Hei­dän lenseästi vasem­mis­to­laiset poli­it­tiset näke­myk­sen­sä, rauhan­vaa­timusten allekir­joit­tamiset ja vas­taan­ot­to­huonei­den koris­t­a­mi­nen Guer­ni­can jäl­jen­nök­sil­lä oli­vat kaik­ki pelkkää naamioin­tia. Mitä tuli ratkai­se­vi­in kysymyk­si­in: per­heeseen, nais­ten ase­maan, rahan vir­taamiseen poti­laal­ta lääkärille, he oli­vat taantumuksellisia.

1960-luvul­la niin san­ot­tu egop­sykolo­gia oli Yhdys­val­lois­sa johta­va psyko­ana­lyysin suun­taus. Suun­tauk­ses­sa korostet­ti­in minän eli egon voimaa suh­teessa irra­tionaaliseen, tiedosta­mat­tomaan mieleen.

Mukaan näyt­ti hiip­ivän myös toive siitä, että minä saat­taisikin päästä ker­takaikkises­ti ”her­rak­si omas­sa talos­saan”, vas­toin Freudin kuu­luisaa lausah­dus­ta¹⁰. Jos vain kävisi tarpeek­si mon­ta vuot­ta psyko­ana­lyysia, elämän hal­lit­se­mat­to­muus ja ris­tiri­idat jäi­sivät lop­ullis­es­ti taakse. Samal­la ana­lyytikos­ta alkoi tul­la auk­tori­teet­ti, Jacques Lacanin (1967) ter­mein ”hän jon­ka olete­taan tietävän”, mes­taridiskurssin halti­ja, myös omis­sa silmissään.

Myös poti­laan tiedostam­a­ton toive on ter­api­an aloit­taes­saan usein juuri tämä: että psyko­ana­lyytikko tietäisi, että psyko­ana­lyysi olisi se viisas­ten kivi, joka tuo ratkaisut elämään. Tätä illu­u­sio­ta tarvi­taan ana­lyysi­in motivoitu­mises­sa. Isado­ra kuvaa toisaal­ta vält­tämät­tömyyt­tä luop­ua tuos­ta haaveku­vas­ta, kun ker­too tri Hap­pel­la käy­dessään ymmärtäneen­sä, että ehkä elämän ei tarvit­sisikaan olla mutka­ton­ta, ris­tiri­ida­ton­ta tai tuska­ton­ta. Ja että lop­ul­ta on otet­ta­va itse vas­tuu elämästä.

Kir­jal­lisu­udessa on kuvat­tu yläpuolelle aset­tuvia ja kivikasvoisia (engl. still face) psyko­ana­lyytikoi­ta (esim. Renik 1996). Poti­laan on vaa­dit­tu usko­van kri­ti­ikit­tömästi kryp­tisetkin ana­lyytikon tulkin­nat ja mukau­tu­van auk­tori­teet­ti­in. Neu­trali­teet­ti¹¹- ja absti­nenssiperi­aat­teet on viety äärim­milleen, ja poti­las on saat­tanut kokea jäävän­sä hoi­dos­sa trau­maat­tis­es­ti yksin, vaille tun­nekos­ke­tus­ta ilmeet­tömän ja reagoimat­toman psyko­ana­lyytikkon­sa kanssa. Poti­las jää täl­löin vaille ter­apeutin respon­si­ivi­su­ut­ta ja virit­tymistä; sitä, mikä hoi­dos­sa on tärkein­tä: tun­neta­son kohtaamista, jos­sa yhdessä luo­daan jotakin uut­ta, vas­taan­ote­tuk­si ja kan­natel­luk­si tulemista sekä koke­mus­ta siitä, että voi tul­la eri­lai­sine, ris­tiri­itai­sine puo­li­neen nähdyk­si ja rakaste­tuk­si. Pahim­mil­laan ana­lyysi olisi mukaut­ta­va ja psyykkistä tilaa kapeut­ta­va tapah­tu­ma, parhaim­mil­laan eman­si­pa­tori­nen, mie­len sisäistä vapaut­ta ja liikku­vu­ut­ta lisäävä vas­tavuoroinen prosessi.

Isado­ran katk­er­at kom­men­tit voi ymmärtää egop­sykolo­gian grote­ski­na kuvauk­se­na. Ilman groteskia linssiä ana­lyyt­tista pros­es­sia voisi kuva­ta vaik­ka seu­raaval­la taval­la. On toki väistämät­tä niin, että asetel­ma poti­laan ja ana­lyytikon välil­lä ei ole sym­metri­nen. Mut­ta tämä ei, hyvässä ter­apeut­tises­sa yhteistyö­suh­teessa, tarkoi­ta yläpuolelle aset­tumista. Psyko­ana­lyytikko Jes­si­ca Ben­jaminin (2018) käsit­tein voidaan sanoa, että kyse ei ole subjekti–objekti-asetelmasta, vaan subjekti–subjekti-suhteesta. Tätä voidaan kuva­ta myös tun­nus­tamis­suh­teek­si (engl. recog­ni­tion): toisen itsenäi­nen arvo ja eril­lisyys tun­nuste­taan, ja toinen nähdään kokon­aise­na, muuten kuin omien pro­jek­tioiden kaut­ta (emt.). Ana­lyytikko ei lähde tietämään poti­laan puoles­ta. Wil­fred Bion (1967) onkin käyt­tänyt käsitet­tä negati­ivi­nen kyvykkyys tai ei-tietämisen posi­tio.¹² Täl­lä tarkoite­taan juuri edel­lä kuvat­tua asen­net­ta, jos­sa aut­ent­tisen kohtaamisen mah­dol­lis­ta­mana voi tapah­tua uuden kehkey­tymistä ja trans­for­maa­tio­ta, (molem­pi­en) aut­ent­tisem­mak­si itsek­si tulemista.

Osa­puo­lil­la on työsken­telyssä myös eri­laiset tehtävät. Pent­ti Ikosen (2014) ter­mein ana­lyytikko aset­tuu mah­dol­lisim­man vapaasti kuun­tele­maan toista ja ”toisen itse­havain­non assis­ten­tik­si”. Tässä pros­es­sis­sa on myös kipua, eikä ana­lyytikko voi tehdä tyhjäk­si toisen kär­simys­tä. ”Perus­paradok­si ana­ly­y­sis­sa on, että poti­laan täy­tyy voi­da kokea ana­lyytikko sekä sel­l­aise­na, joka halu­aa hän­tä hoitaa ja aut­taa, että sel­l­aise­na, jon­ka kanssa hän voi elää uudelleen, näyt­tämöl­listää omat pelkon­sa ja haa­vansa” (Ben­jamin 2018, 568, suom. kirjoittaja).

Psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmär­rys – oikeas­t­aan tämän päivän luke­mat­tomien eri psyko­ana­lyysien ymmär­rys – ja käytän­nöt ovat tänään mon­i­naisem­pia kuin 1960-luvul­la. Ter­api­a­suhdet­ta ymmär­retään parem­min, siinä toim­i­taan vas­tavuoroisem­min ja poti­laan tarpei­ta parem­min ymmärtäen. Silti ennakkolu­u­lo­jen ja dog­maat­tisu­u­den, ”tal­mud­is­min” vaara ei ole kadon­nut. Jon­gin romaanin peili voi yhä näyt­tää meis­sä taan­tu­muk­sel­lisu­ut­ta vaikka­pa suh­teessa näke­myk­si­in ”per­heestä, nais­ten ase­mas­ta” ja ”rahan vir­taamis­es­ta poti­laal­ta lääkärille”, hoito­jen kaava­mais­es­ta pitkit­tämis­es­tä tai poti­laan kysymys­ten ”pukkaamis­es­ta kysyjän pyllystä sisään”. Tai totu­u­den omis­tamis­es­ta. Täl­löin psyko­ana­lyysin pahin uhka olisi psyko­ana­lyysi itse. Psyko­ana­lyysin tärkein­tä empiri­aa ovat psyko­ana­lyyt­tiset pros­es­sit sekä maail­ma ympäril­lämme. Mut­ta jos sen teo­ri­at ja työ­ta­vat eivät kehi­ty tämän lisäk­si vuorop­uhelus­sa muiden tietei­den kanssa, rap­pio voit­taa uusi­u­tu­misen. Psyko­ana­lyysi ei olisi enää eman­si­pa­tori­nen teo­ria, vaan val­lit­se­van sym­bol­isen järjestyk­sen vartija.

Voi toisaal­ta ajatel­la, että Isado­ran ris­tiri­itaiset havain­not ana­lyytikoista ovat oikeas­t­aan yhden ja saman ana­lyytikon, min­un tai sin­un, eri puo­lia. Omahyväi­nen ja tärkeilevä, sisäistämistään kon­ser­vati­ivi­sista rak­en­teista tietämätön? Kyl­lä. Mut­ta myös lem­peä, sydämelli­nen, rakas­ta­va. Peilistä hei­jas­tu­isi täl­löin eri­lais­ten psyko­ana­lyysin äänien poly­fo­nia, minkä romaani aut­taa meitä näkemään.

Pelko ja outo ilo

Isado­ra pal­jas­taa jo Lentämisen pelon alus­sa, ettei ole paran­tunut – ainakaan lentopelostaan.

Luo­ja tietää oliko syynä ana­lyytikko­jen taita­mat­to­muus vai oma lois­ta­va kykyni vas­tus­taa ana­lyysia, mut­ta jos mah­dol­lista minä pelkäsin lentämistä nyt vielä enem­män kuin sil­loin kun aloitin ana­lyyt­tiset seikkailu­ni noin kol­me­toista vuot­ta sit­ten. (Jong 1973/1976, 11.)

Myös myöhem­mis­sä romaaneis­saan Eri­ca Jong (1995; 2016) on käsitel­lyt pelko­ja. Hän on nimen­nyt ne kes­ki-iän pelok­si ja kuolemanpeloksi.

Sen enem­pää elämän, van­hen­e­misen kuin kuole­man pelot­tavu­ud­es­ta tuskin voi ”paran­tua” psyko­ana­lyysinkaan turvin. Bio­nia mukaillen psyko­ana­lyysin tavoit­teena voisi kuitenkin pitää lisään­tyvää kykyä tun­tea, ajatel­la ja kuvitel­la. Hyvä kir­jal­lisu­us voi toimia samoin.

Huumo­ril­la saat­taa olla tässä eri­tyisen suuri merk­i­tys. Kun­der­an (2001) mukaan huumori on ”juma­li­nen välähdys”, joka pal­jas­taa maail­man moraalises­sa mon­imielisyy­dessään. Huumori voi tuo­da ”kaiken inhimil­lisen suh­teel­lisu­ud­es­ta syn­tyvän juop­umuk­sen, oudon ilon joka kumpuaa var­muud­es­ta että mikään ei ole var­maa” (emt. 41).

Kir­jan viimeisil­lä sivuil­la, koh­dates­saan haavoit­tuvan itsen­sä, oman ruumi­il­lisuuten­sa ja ris­tiri­itaisuuten­sa, odot­taes­saan hotel­li­huoneen kylpyam­meessa aviomiehen­sä mah­dol­lista palaamista – tai jäte­tyk­si tulemista – Isado­ra kuitenkin havah­tuu siihen, että hänen koko elämän­sä ajan tun­tema pelko, kylmä kivi, oli pois­sa. Ehkäpä vain het­kel­lis­es­ti, mut­ta pois­sa. Hänel­lä ei ollut ”kaukaisin­takaan aav­is­tus­ta” siitä, mitä seu­raavak­si tapah­tu­isi; ei selvyyt­tä siitä, miten tämä kaik­ki päät­ty­isi. Mut­ta hänel­lä oli tunne, että mitä tahansa tapah­tu­isi, hän selviäisi siitä hengis­sä. Ja ettei hän rupeaisi matele­maan, kuten koki usein aiem­min tehneen­sä. ”Minä tiesin var­masti etten matelisi. Mut­ta muu­ta en tien­nytkään. Se riit­ti” (Jong 1973/1976, 319).

Isado­ra pohtii, päät­tyykö suhde Ben­net­ti­in vai palaa­vatko he yhteen. Ehkä hänen elämän­sä ei kuitenkaan ole enää sen varas­sa. Pilk­istääkö lopus­sa kyky olla yksin, vapau­den häive, eril­lisyy­den yri­tys rakkaudessa, omille siiville nouseminen?

Isado­ra toteaa, että 1800-luvun romaaneis­sa men­nään naimisi­in, 1900-luvun romaaneis­sa erotaan.

Voiko olla sel­l­aista romaanin lop­pua jos­sa ei tehdä kumpaakaan? Nau­roin itsel­leni kos­ka olin niin kir­jalli­nen. (Jong 1973/1976, 318–319.)

Kiitän lämpimästi kom­menteista Maria Juuse­laa, Eija Repoa, Anna Col­lan­de­ria, Paa­vo Man­nista ja Timo Sam­po­lahtea sekä kaikkia Suomen psyko­ana­lyyt­tisen yhdis­tyk­sen Kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sen kurssin (2024) osal­lis­tu­jia. Olen kiitolli­nen myös Signe ja Ane Gyl­len­ber­gin säätiölle, joka on mah­dol­lis­tanut kir­joi­tustyöhön syventymisen.

Viit­teet

[1]Sitaatti kuvaa häm­mästyt­tävän hyvin myös tapaa, jol­la psyko­ana­lyysi läh­estyy tiedostam­a­ton­ta!

²Poli­it­tis­ten pilaku­vien tek­i­jät joutu­vat toisi­naan hengenvaaraan.

³Menetelmänä tässä artikke­lis­sa on psyko­ana­lyyt­ti­nen lähiluku, jos­sa analysoidaan teok­sen teemo­ja ja raken­net­ta sekä sitä, miten tek­sti tuot­taa merk­i­tyk­siä suh­teessa ympäröivään maail­maan (Alanko-Kahilu­o­to & Käkelä-Puumala 2014, 292–294). Suuri kir­jal­lisu­us voi samal­la olla syväl­listä psykolo­giaa. Kuvaus­ta romaani­henkilöstä voidaan lukea kuin kuvaus­ta todel­lis­es­ta henkilöstä tai kuin psyko­ana­lyyt­tista tapausker­to­mus­ta, kuvauk­se­na tämän psyko­dy­nami­ikas­ta, kuten esimerkik­si Sig­mund Freud (1907/1995) on tehnyt ana­ly­y­sis­saan romaanista Gradi­va. Toisaal­ta kir­jan henkilöt elävöi­tyvät ker­to­jan ja luk­i­jan välisessä tran­si­tion­aal­i­ti­las­sa, mihin vaikut­ta­vat myös luk­i­jan trans­fer­enssit (Man­ni­nen, P. 2025).

⁴Psyko­ana­lyyt­tises­sa tilanteessa ana­lyytikon ja analysandin välil­lä pyritään parhaim­mil­laan luo­maan juuri saman­lainen tila.

⁵Kuitenkin psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa kir­jois­sa ja aikakausle­hdis­sä anonymisoiduista poti­lastapauk­sista voi lukea vapaasti. – Ovien sulkemises­sa kyse lie­nee myös psyko­ana­lyysin tarpeesta suo­jau­tua ulkoa päin tule­val­ta kri­ti­ik­iltä, tai jopa uusil­ta ideoil­ta. Psyko­ana­lyysin ”parhaiden” per­in­tei­den mukaises­ti perustel­tu­unkin kri­ti­ikki­in on usein vas­tat­tu ad hominem ‑argu­mentein viit­taa­mal­la kri­ti­soi­jan defen­si­iviseen suo­jau­tu­miseen, vas­tar­in­taan ja oidi­paaliseen kap­inaan. Tai siihen, että toisen tieteenalan tutk­i­ja ei voi osal­lis­tua keskustelu­un, kos­ka ei ole psyko­ana­lyytikko. Ja kuitenkin – vaikka­pa filosofia, psykolo­gia ja mon­et muut human­is­tiset tieteet tutki­vat omista lähtöko­hdis­taan samo­ja ilmiöitä. Myös Freud toteut­ti työssään moni­ti­eteisiä näkökulmia.

⁶Tähän päät­ti Suomen psyko­ana­lyyt­ti­nen yhdis­tys (SPY) pureutua vuon­na 2019, jol­loin Eija Repo, Jus­si Kotkavir­ta ja allekir­joit­tanut käyn­nis­tivät yhdessä sek­suaali- ja sukupuo­livähem­mistö­jen edus­ta­jien kanssa kolme vuot­ta kestäneen työstämis­pros­essin, erään­laisen ”totu­us- ja sov­in­tokomis­sion”. Pros­es­si johti yhdis­tyk­sen itse­tutkiskelu­un, useisi­in yhteisi­in sem­i­naarei­hin ja keskustelui­hin. Näi­den tulok­se­na SPY vuon­na 2022 esit­ti julkisen anteek­sipyyn­nön näille vähem­mistöille aiheutetus­ta kär­simyk­ses­tä ja syr­jin­nästä. Pros­es­si on kuvat­tu yksi­tyisko­htais­es­ti Eija Revon (2024) tun­tei­ta herät­tävässä artikke­lis­sa. Lop­ul­ta anteek­sipyyn­töä tärkeäm­pää on kuitenkin se, muut­tuuko psyko­ana­lyysi. – Mainit­takoon, että varhainen Freud oli tun­netusti aikanaan radikaali puo­lus­taes­saan sek­suaal­isu­u­den mon­imuo­toisu­ut­ta, mut­ta myöhempi Freud muut­tui kon­ser­vati­ivisem­mak­si (Repo 2024).

⁷Philip Roth­in ker­ro­taan rakas­ta­neen Franz Kafkan kir­jo­jen ran­gais­tuk­sen ja syyl­lisyy­den teemo­ja, joi­ta hän alkoi kuva­ta koomis­es­ti Port­noyn taud­is­sa (Mat­ti Salon esipuhe, Roth 1969/1971).

⁸Jokainen ana­lyytikko toden­näköis­es­ti myös oli psyki­a­tri; tuo­hon aikaan USA:ssa vain lääkäri saat­toi koulut­tau­tua psyko­ana­lyytikok­si. Niin san­otus­ta maal­likko­ana­ly­y­sista, mis­sä myös psykolog­it ja muun­laisen sopi­van poh­jak­oulu­tuk­sen omaa­vat voisi­vat päästä koulu­tuk­seen, vas­ta kiis­telti­in, vaik­ka Freud oli ollut laa­jem­man kir­jon, maal­likko­ana­lyysin kan­nal­la. Tähän liit­tyi myös naiskysymys: suurin osa psykolo­geista taas oli naisia. Vas­toin Freudin varhaista nais­ten kan­nus­tamista alalle tuo­hon aikaan USA:ssa myös naisen pääsyä psyko­ana­lyytikok­si karsastettiin.

⁹Isado­ran sanoin: lem­peä, kär­sivälli­nen, leikkisä, haus­ka, henkevä, itseivalli­nen, vaa­ti­ma­ton, toisaal­ta yksi­toti­nen, ilo­ton, hidasjärki­nen, tärkeilevä, omahyväi­nen, kalkkeu­tunut, taan­tu­muk­selli­nen, naisvi­hamieli­nen, mielikuvitukseton.

¹⁰Oli myös toisen­laisia ääniä. Esimerkik­si Her­bert Mar­cuse toi esi­in kir­jas­saan Eros ja sivil­isaa­tio (1955/2022) sen, että kap­i­tal­is­mis­sa viet­te­jä tukah­dute­taan liikaa ja että mon­imuo­toiselle nautin­nolle ja vapaudelle tulisi saa­da tilaa.

¹¹Esimerkik­si Heinz Kohutin (1977, 250) mukaan neu­trali­teetin on toisi­naan tulkit­tu tarkoit­ta­van reagoimat­to­muut­ta (engl. min­i­mal response) poti­laaseen, mitä hän pitää väärinymmär­ryk­senä, joka estää empatian.

¹²Tosin tämänkään tavoit­teen suh­teen meil­lä ei ole aihet­ta omahyväisyy­teen: käytän­nössä lankeamme usein negati­iviseen kyvyt­tömyy­teen, Vesa Man­nisen (2025) sanoin. Ana­lyytikon ei ole help­poa pysyä nöyrässä ja kär­siväl­lisessä positiossa.

Kir­jal­lisu­us

Alanko-Kahilu­o­to, Outi & Käkelä-Puumala, Tiina (toim.) (2014). Kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sen peruskäsit­teitä. Helsin­ki: Suo­ma­laisen Kir­jal­lisu­u­den Seura.

Bahtin, Mihail (1965/1995). François Rabelais: Keski­a­jan ja renes­sanssin nau­ru. Suom. Paula Niem­i­nen ja Tapani Laine. Helsin­ki: Taifuuni.

Bahtin, Mihail (1979). Kir­jal­lisu­u­den ja esteti­ikan ongelmia. Suom. Kert­tu Kyhälä-Jun­tunen ja Veikko Airo­la. Mosko­va: Progress.

Ben­jamin, Jes­si­ca (2018). Beyond doer and done to. Recog­ni­tion the­o­ry, inter­sub­jec­tiv­i­ty and the third. New York: Routledge.

Bion, Wil­fred (1967). Notes on mem­o­ry and desire. Psy­cho­an­a­lyt­ic Forum, 2, 272‒280.

Fou­cault, Michel (2010). Sek­suaal­isu­u­den his­to­ria. Suom. Kaisa Sive­nius. Helsin­ki: Gaudeamus.

Freud, Sig­mund (1905/1983). Vit­si ja sen yhteys piilota­jun­taan. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Helsin­ki: Love Kirjat.

Freud, Sig­mund (1907/1995). Harhaku­vitelmia ja unia W. Jens­enin Gradi­vas­sa. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Teok­ses­sa Uni ja isän­murha, 19–98. Jyväskylä: Gummerus.

Hieta­lahti, Jarno (2024). Humour and human­ism. The role of fun­ni­ness in an imper­fect life. Euro­pean Jour­nal of Humour Research, 12(4), 1‒20.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Mayan huntu ja mui­ta kir­joituk­sia. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.

Jong, Eri­ca (1973/1976). Lennä, unek­si. Suom. Markku Lahtela. Helsin­ki: Ota­va. [Alku­peräis­teos Fear of fly­ing.]

Jong, Eri­ca (1995). Viidenkympin kauhu: Kes­ki-iän muis­tel­mat. Suom. Mai­ja Haa­pio. Helsin­ki: Ota­va. [Alku­peräis­teos Fear of fifty.]

Jong, Eri­ca (2016). Elä ja unek­si. Suom. Jaana Kapari-Jat­ta. Helsin­ki: S&S. [Alku­peräis­teos Fear of dying.]

Kohut, Heinz (1977). The restora­tion of the self. New York: The Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Kun­dera, Milan (1986/1987). Romaanin taide. Suom. Jan Blom­st­edt ja Riik­ka Stewen. Helsin­ki: WSOY.

Kun­dera, Milan (2001). Pete­tyt tes­ta­men­tit. Suom. Jan Blom­st­edt. Helsin­ki: WSOY.

Lacan, Jacques (1967). The mis­tak­ing of the sub­ject sup­posed to know. Sil­icet, 1, 31‒41. Luet­tavis­sa myös osoit­teessa 7ianworksexchange.net+1

Lehtimä­ki Eeva (2025, 28. mar­rasku­u­ta). Sati­iriset säkeet. Mitä tapah­tuu, kun huumori ja syn­nit yhdis­tetään? Uusi Jut­tu ‑verkkole­hti.

Man­ni­nen, Paa­vo (2025). Trans­fer­enssi kir­jal­lisu­udessa ja kir­jal­lisu­u­den­tutkimuk­sessa. Väitöskir­ja. Jyväskylän yliopisto.

Man­ni­nen, Vesa (2012). Halun ja moraalin maisemia. Psyko­ana­lyyt­tista suun­nis­tus­ta. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.

Man­ni­nen, Vesa (2025). Suulli­nen tiedonanto.

Mar­cuse, Her­bert (1955/2022). Eros ja sivil­isaa­tio. Filosofinen tutkiel­ma Sig­mund Freudin ajat­telus­ta. Suom. Mika Pekko­la ja Sauli Havu. Tam­pere: Vastapaino.

Myyrä, Joha­nens (2002). Reseptin mukaista sek­siä. Psykoter­apia, 2, 98–107.

Renik, Owen (1996). The per­ils of neu­tral­i­ty. Psy­cho­an­a­lyt­ic Quar­ter­ly, 65(3), 495–517.

Repo, Eija (2024). Trans­mis­sion of sex­u­al and gen­der the­o­ries in psy­cho­an­a­lyt­ic soci­etes – how and why the Finnish psy­cho­an­a­lyt­i­cal soci­ety end­ed up mak­ing a pub­lic apol­o­gy to sex­u­al and gen­der minori­ties. The Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 47(2), 137–147.

Roth, Philip (1969/1971). Port­noyn tau­ti. Suom. Pent­ti Saarikos­ki. Helsin­ki: WSOY.

Stål­ström, Olli (1997). Homosek­suaal­isu­u­den sairausleiman lop­pu. Helsin­ki: Gaudeamus.

Žižek, Slavoj (1989/2009). Pehmeä val­lanku­mous. Psyko­ana­lyysi, taide, poli­ti­ik­ka. Suom. Janne Port­tikivi ja Elia Lennes. Helsin­ki: Gaudeamus.